Maalia on kulunut.

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Facebook-kommentit
Jaa tämä: