Artikkelikuva

LONTOO – LIIAN KALLIIKSI KEHITETTY

Mikä on asukkaiden paikka kaupungissa, jota rakennetaan sijoittajien ehdoilla?

Lontoolaiset saivat uuden pormestarin ja paikallishallinnon toukokuussa. Työväenpuolue Laborin Sadiq Khan voitti vaalit, joissa kuumin teema oli asuntokriisi. Keskustelua aiheesta on tosin käyty vuosikaudet, joskus itkun säestämänäkin, joten väittely aiheesta tuskin laantuu vaalien jälkeenkään.

Lontoossa on rakennettu globaalin liike-elämän sanelemilla kovilla ehdoilla yli kolmekymmentä vuotta.

Uuden rakentaminen käy tosin uusilla tehoilla. Nyt jopa puretaan vanhoja vuokrataloja pois investointimarkkinoiden ”vaatimien” rakennuskohteiden tieltä. Tässä pelissä heikoimmat jäävät kodittomiksi, mutta myös keskiluokka saa tuskailla asumisen kustannusten kanssa. Kaavoituksesta, vuokrista ja myös kaupungin sielusta väitellään mediassa, leikkipuistoissa ja pubeissa.

Myös tietenkin jatkuvasti kohoavat hinnat puhuttavat. Kolmen kerroksen ns. townhouse-talo, eli perheasunto liikenneverkoston keskustavyöhykkeillä, kuten Knightsbridgessä tai Islingtonissa, vaihtaa omistajaa kymmenellä tai parilla kymmenellä miljoonalla punnalla. Loftiksi luonnehdittuun uuteen asuntoon, joka ei oleellisesti poikkea yksiöstä, uppoaa helposti miljoona. Hienostokaupunginosissa hintalapusta viis veisaavat miljardöörit kaivavat itselleen ja autoilleen lisää tilaa maan alle. Koska kalleimmissa asunnoissa ei välttämättä asuta (rikkaalla on useampia asuntoja ympäri maailmaa tai jopa eri puolilla Lontoota), ovat niin sanottujen hyvien alueiden kadut iltaisin joskus autioita.

Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan
Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan

Vuodesta 2008 pormestarina toiminut konservatiivipuolueen Boris Johnson tuki innolla finanssimaailmaa palvelevaa rakentamista, kuten hassuilla nimillä varustettuja toimistotorneja – Sirpale (Shard), Juustoraastin (the Cheese Grater) – tai Thames-joen rannoille kohoavaa vartiointiliikkeiden suojelemaa prameutta. Mutta myös poliittinen vasemmisto on tukenut globaalin eli kodittoman pääoman rakennustoimintaa. Uudenlaisen wau-arkkitehtuurin lähtölaukaus, suolakurkkuna (the Gherkin) tunnettu toimistotorni, oli itsetietoisesti vasemmistolaisen Ken Livingstonen pormestarikauden näkyvimpiä lisäyksiä Lontoon kaupunkikuvaan.

Jo Livingstonen aikakauden alulla vuosituhanteen vaihteessa, rakentamista ja tiivistämistä kritisoitiin, taloustehokkaan rakentamisen ideologisen ja lainoppisen perustan oli luonut kuitenkin Margaret Thatcher jo 1980-luvulla. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kiihtynyt rakentaminen taas on innoittanut toimittajat ja kriitikot ennennäkemättömään verbaaliseen luovuuteen.

Juuri eläkkeelle University College Londonista siirtynyt pitkän linjan kaupunkiaktivisti, Michael Edwards toteaa, että kuppi on mennyt nurin monin paikoin. Kampanjointi hyvän kaupungin puolesta Lontoossa on hänen mukaansa yltynyt, vaikka monet ihmiset ovatkin kyynisiä. Markkinavoimia vastaan taistelu on vaikeata, hän sanoo, mutta sille ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa.

Myös numeropeli yltyi vaalien alla, mutta faktat – varsinkin talouteen liittyvät – ovat sangen tulkinnanvaraisia. Niiden kanssa painiikin kasvava konsulttien ja uudenlaisten asiantuntijoiden joukko. Viestintäyhtiöiltä saa apua myös vuorovaikutukseen ja rakentamista helpottavaan suhdetoimintaan.

Uusien asuntojen mainokset katutasossa ja verkossa ihmetyttävät ja naurattavat. Erään kommentoijan mukaan niiden viestin voisi kiteyttää sanoilla ”buy this and get laid”. Uudenlaista propagandan muotoa kutsutaan nimellä ”property porn”.

Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.
Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.

Lontoolaisen toimittajan Rowan Mooren talvella ilmestynyt teos Slow Burn City penkoo tilanteen taustoja perusteellisesti. Kirja päättyy manifestiin, jossa vaaditaan ihmisille koteja ja kaupunkia joka olisi asumisen arvoinen. Kyse ei Mooren mukaan ole kuitenkaan abstraktioista eikä mielikuvista. Kyse on materiasta, siitä mitä rakennetaan minne, miten ja kenelle. Politiikasta.

Silmiin pistävintä on että rakentaminen työntyy kaikkialle. Avaraa tai vähän käytettyä tilaa katoaa viikoittain. Nostokurjet kieppuvat aamusta iltaan. Liikenne jumittuu.

Kasvutahti on selkeästi kiihtynyt. Lontoon väkiluku ei sanottavasti kasvanut 1900-luvulla, eikä yli kolmestakymmenestä hallinnollisesta yksiköstä (borough) koostuneen suurkaupungin muoto oleellisesti muuttunut. Toisen maailmansodan jälkeen saatiin kyllä Thamesin rannalle edelleenkin rakastettu kulttuurirakennusten rypäs, South Bank Centre, ja julkisin varoin tehtiin vuokra-asuntoja sekä keskustaan että esikaupunkeihin. Vasta 1990-luvulla urbaani elämä sai uudenlaista nostetta.

Tuolloin lifestyle lehdet, liikemaailma ja kaupungin johto innostuvat ajatuksesta, että noin vuonna 2030 Lontoosta tulisi Euroopan ensimmäinen yli kymmenen miljoonan asukkaan mega-kaupunki.

Lontoosta eittämättä pidetään. Tänne tullaan tekemään töitä kaikkialta maailmasta, matkailu vetää, mutta ennen kaikkea kotimaisia ja kansainvälisiä sijoittajia riittää. He ovatkin kriisiytyneessä tilanteessa näkyvä roistosakki. Monen kymmenen miljoonan punnan kakkos- ja kolmosasuntojen omistajien ohessa ne jolla on ylimääräistä pääomaa parkkeeraavat sen tuottoisasti Lontooseen.

Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan kasvusta vaan ilmiöstä, jota voisi kutsua vaikka vaurauttamiseksi. Kyse on gentrifikaation pahasta sukulaisesta, eliittien tietoisesta ja usein myös onnistuneesta pyrkimyksestä nostaa alueiden keskituloja. Esimerkeistä käyvät Tate Modern -gallerialta etelään työntyvä Southwark ja vanhojen työläiskortteleiden Hackney, jotka olivat vuosikymmeniä Euroopan köyhimpiä paikkoja. Pitkälti luovan luokan avulla, molemmat ovat parantaneet merkittävästi asemiaan tilastoissa vain viidessä vuodessa.

Eleanor Margolies, Southwarkin vihreän puolueen aktiivi, ilmaisee asian selkeästi: ”Jos kaupunki haluaa kohottaa keskituloja se tuo tänne rikkaampia ihmisiä. Muuttakoot vanhat asukkaat pois.”

Monet puhuvat yleisesti ”sosiaalisesta puhdistuksesta” tai tietoisesta demografisesta muutoksesta. Räikeimmillään sellaista on nähty Southwarkin ja tällä hetkellä Lontoon suurimmalla työmaalla, Elephant & Castle -nimisessä liikennekeskittymässä.

Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.
Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.

Katutason yläpuolella olevalta juna-asemalta on voinut seurata kehitystä, joka heijastaa kärjistynyttä kriisiä. Tuntuu kuin viereinen 42-kerroksinen Strata-tornitalo kaatuisi päälle. Valmistuttuaan vuonna 2010 se ”palkittiin” maan rumimpana uutena rakennuksena”. Enää se ei ole ainakaan ainoa korkea. One The Elephant on jo valmis ja radan toisella puolella pari muuta uutta tornia odottaa enää loppusilauksia. Joka suunnalla on rakennustyömaata ja työmiehiä.

Katutasolle vuosikausia jatkuneiden tietöiden reunalle minut vie paikallinen aktiivi. Hän esittelee yksi kerrallaan rakennuksia: on taidekouluna toimiva toimistorakennus, rata ja sen alla toimivat liikkeet, elokuvateatteri, pubi, lisää toimisto- ja asuntokantaa, ja ennen kaikkea nykyään latinalaisamerikkalaisten kauppiaiden keskittymänä tunnettu ostoskeskus. Erilaisten finanssiskandaalien piinaama suurhanke jyrää kaiken tämän altaan pois. Oppaanani toimiva mies ei halua nimeään julki, edes suomalaiseen julkaisuun.

”Taistelen täällä edelleen. Sitä paitsi olen kaupungin vuokralainen”, hän kertoo.

Kuten moni muu aktivisti, hän on tutkinut alueen historiaa ja puhuu siitä asiantuntevasti, samoin kuin korruptiosyytteiden kyllästämästä päätöksenteosta ja traagisista häädöistä, josta alue nyt tunnetaan. Päivää myöhemmin vihreän puolueen pormestariehdokas Sian Berry puhuu kauppakeskuksessa muutaman toimittajan ja TV-kameran seuraamana pienliikkeiden toimintaedellytysten kohentamisesta. Ilman muutosta globaalia pääomaa suosivaan politiikkaan, pienimuotoisella kaupallisella toiminnalla ei ole mitään toivoa sijoittua näin lähelle Lontoon keskustaa.

”Elephant” on ennen kaikkea kuitenkin Lontoon vinoutuneen asuntopolitiikan symboli. Tontilla, mille nyt nousee monen sadan tuhannen punnan sinkkuasuntoja, seisoi vielä neljä vuotta sitten mahtava Le Corbusierin modernismia mukaillut lamellitalo. Lontoolaisyleisö alkaa tuntea 1970-74 rakennetun Heygate kompleksin lähihistorian jo varsin hyvin. Vuoden 2008 pankkikriisin aikoihin ohikulkijat havahtuivat nauhaikkunoiden laudoittamiseen, kunnes Heygate vuonna 2012 lopulta purettiin. Siitä tuli varoittava esimerkki. Huonosta ylläpidosta ja alueelle keskittyneestä köyhyydestä huolimatta Heygatella kuitenkin elettiin pääasiassa hyvin

Oppaani mukaan kansainväliset asunnon ostajat hankkivat asunnon usein sokkona, ehkä havainnekuvan perusteella. Heygaten entiset asukkaat taas ovat päätyneet kauas vanhoilta kotinurkiltaan, jotkut jopa Lontoon ulkopuolelle. Monet olivat eläkeläisiä tai työkyvyttömiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia hankkia itselleen asuntoa alueen uusilla, parannetuilla hinnoilla. Tarkkasilmäinen – tai alueella asunut – tiesi myös, että siellä oli pieni mutta vaikuttava kaupunkimetsä. Rakennusfirmat ottivatkin sen osaksi uutta brändiä –  450 puusta on tosin enää jäljellä oppaani mukaan hieman yli 100.

Ei Lontoota ole totuttu pitämään arkkitehtonisesti kiinnostavana. Elephant & Castle -tyyppiset menetykset ja niiden ympärillä loputtomasti pyörivät epäilyt väärinkäytöksistä ovat luoneet uutta kiinnostusta rakennettua ympäristöä kohtaan, mutta myös alistumista uuteen tilanteeseen.

Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu  on toistaiseksi taattu.
Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu
on toistaiseksi taattu.

Jo vuonna 2009 tutkija ja toimittaja Anna Minton analysoi uusliberalismin kaupunkia hajottavaa voimaa kirjassaan Ground Control. Nyt akateemiseen työhön siirtynyt Minton peräänkuuluttaa paradigman muutosta.

”Eikä kyse ole vain ulkomaalaisista oligarkeista”, hän painottaa. ”Asunnonomistamista kohdellaan meillä eläkkeenä, eikä sen parempaa investointia olekaan.”

Nuoren lontoolaisen ansioilla on turha unelmoida omistuskodista kotikaupungissa. Mintonia huolettaa myös parlamentissa etenevä uusi asuntolaki joka olisi varsinkin Lontoolle katastrofi. Laki tukisi omistusasumista, kun tarve on kaupungin vuokra asunnoille. Lain myötä eriarvoisuus vain kasvaisi ja vuokralla asujan turva heikkenisi entisestään. Kaupunkielämä sellaisena kun sen tunnemme kuolisi pois.

Tässäkään yhteydessä ei vasemmisto näyttäydy pelastajana. Paikallisella tasolla Labour-puolue on siunannut vuokra-asuntojen tuhoamista siinä missä oikeistokin. Pahinta on, ettei ihmisillä tunnu olevan luottamusta järjestelmään.

Eeva Berglund on ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti Helsingin yliopistolla. Hänen yhdessä Cindy Kohtalan kanssa toimittama Uusi Helsinki? -teos ilmestyi viime vuonna.

Facebook-kommentit
Jaa tämä: