”Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa ja kunnioittavat hirveästi auktoriteetteja, eikö?” toteaa­ nimettömänä pysyttelevä ­valencialainen katutaiteilija. Puhe on siitä, miksi Suomessa on niin vähän yhteiskunnallista katutaidetta.

Espanjalaisen analyysissä voi olla jotain perää: Suomalaiset seisovat kiltisti punaisissa valoissa, vaikka lunta tuiskuttaisi ja tie olisi tyhjä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset myös luottavat vankasti poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen.

”Te taidatte olla liian kilttejä ottamaan kantaa?” taiteilija jatkaa.

Katutaide on Suomessa varsin nuori ilmiö. Vuosien 2015 ja 2016 aikana Suomeen tehtiin useita suurikokoisia laillisia katutaideteoksia, jotka toimivat ensisijaisesti koristeina. Niiden tavoitteena ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Toisin on esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, missä yhteiskunnallista katutaidetta on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä katutaiteen kentällä liikkuu tekijöitä, jotka sekä laillisissa että laittomissa töissään kommentoivat maailman tapahtumia ja kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Esimerkiksi Espanjassa näkee maalauksia, jotka vastustavat työntekijöiden työolojen heikentämistä, maahanmuuttajiin kohdistuvaa epätasa-­arvoa tai koulutuksen alasajoa. Katutaide on väline, jonka avulla kommentoidaan ajankohtaisia ilmiöitä. Se hyödyntää julkista tilaa viestiäkseen ja vaikuttaakseen ohikulkijoihin ja heidän kauttaan yhteiskuntaan.

Katutaiteen vaikutuksia on vaikea osoittaa tai mitata. Työn ohi voidaan kulkea sitä huomaamatta, ohikulkijoiden ajatukset työstä jäävät lähes aina arvoitukseksi, ja on vaikea todentaa, että jokin muutos yhteiskunnassa johtuisi tietyn taideteoksen olemassaolosta. Toisaalta katutaiteen avulla voidaan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua ja herättää kansalaisia pohtimaan mielipiteitään.

Keskustelu, ilmiöiden esille nostaminen ja oman näkökannan julkituominen ovat jo vaikuttamista yhteiskuntaan. Osa tutkijoista näkee, että katutaidetöillä voi olla suoraa vaikutusta poliittisiin linjauksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Myös katutaiteilijat itse kokevat, että teoksilla on vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

Argentiinalainen Hyuro, joka käyttää teoksissaan pääosin erilaisia naisfiguureja, haluaa haastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistamia oletuksia. Suomalainen katutaiteilija Sampsa näkee, että hänen katutaiteensa lopullinen vaikutus olisi se, että lapsityövoiman käyttö loppuisi maailmasta. Graffitimaalaaja Okra kokee maalaamisen osana kansalaisuuden harjoittamista.

”Tämä meidän yhteiskunta on kaikkien omaisuutta. Ja kun täällä on kaikennäköistä korruptioepäilyä ja muuta, niin kyllä silloin ottaa maalirepun selkään. Minkä takia olisimme vaan himassa ja seuraisimme niiden kaikkien kieroilua ja tekemistä, kun meillä on omalla tavallamme kyky vaikuttaa asioihin. Voimme mennä tuonne ja kirjoittaa omaa näkökantaamme. Koen, että meillä on jopa oikeus tehdä se.”

Okran ajatus saa tukea esimerkiksi Spiccalta ja Perduelta, joiden mukaan katutaiteen tekeminen on ”tilallista kansalaisuutta”. Teosten välityksellä ja julkisen tilan tilapäisellä haltuunotolla ilmaistaan ajatuksia sekä tavoitellaan oikeuksia ja demokratiaa.

Suomessa yhteiskunnalliseen katutaiteeseen törmää harvoin. Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät.

Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Laillisten töiden sisältöä rajoittavat myös etukäteen määritelty maalauspaikka, sallitut maalausvälineet  ja -tekniikka.

”Lailliseen katutaiteeseen liittyy usein sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittavia tekijöitä: se, mitä sinä sanot, miten ja missä paikassa, on jo etukäteen päätetty jonkun toisen puolesta”, Valencialainen katutaiteilija toteaa.

Tällä hetkellä laillisten teosten osalta painopiste on Suomessa ennemminkin harmaan pinnan koristamisessa kuin ajatuksia herättävässä sisällössä. Lisäksi osa suomalaisista taiteilijoista myöntää, etteivät halua leimautua poliittisen tai yhteiskunnallisen katutaiteen tekijöiksi, koska pelkäävät menettävänsä kantaa ottavien teosten myötä alan muita töitä.

Graffitigalleristi Umut Kiukas on sitä mieltä, että Jukka Hakasen Helsinkiin kesällä 2015 maalaama, iso­kokoinen Ratikka-seinämaalaus oli tärkeä tienraivaaja katutaiteen saattamisessa laajemman yleisön tietoisuuteen. Se, että ensimmäinen julkinen teos oli konservatiivinen ja lähes kaikkia ohikulkijoita miellyttävä, vaikutti positiivisesti seuraavien laillisten katutaideteosten saamiseen Helsinkiin.

Nyt kun kaupunkilaiset ovat tottuneet katutaide­teoksiin, he olisivat ehkä vastaanottavaisempia puhuttelevammillekin töille vaikkapa monikulttuurisuuden tai tasa-arvon puolesta.

Suomessa suositaan tarroja ja julisteita, jotka ovat nopeita kiinnittää. Vuonna 2014 niitä poistettiin Helsingissä yhteensä noin 10 000 kappaletta. Suosittuja kiinnityspaikkoja kaupunkitilassa ovat sähkökaapit, tolpat ja vesirännit. Muualla maailmassa yhteiskunnallisen katutaiteen suosikkivälineeksi on noussut ­sapluunan avulla maalattava stencil, koska sen toteutus seinään tapahtuu muutamissa ­sekunneissa.

Maalattuihin tai spreijattuihin laittomiin töihin Suomessa kaduilla törmää harvoin. Niiden vähyyteen vaikuttaa Suomen lainsäädäntö: esimerkiksi julisteen kiinnittäminen teipillä ilman lupaa julkiseen tilaan ei ole rangaistava teko, mutta katutaideteoksen maalaaminen seinään määritellään vahingonteoksi. Laittomasti maalatut teokset yleensä myös poistetaan nopeasti. Tästä yhtenä poikkeuksena on esimerkiksi katutaiteilija Sampsan Kampissa sähkökaappiin maalaama isokokoinen poliittinen stencil, joka säilyi vuosien ajan. Myös Helsingin Näkinpuistosta löytyy toinen pitkään säilynyt kantaa ottava työ, jonka tekijä on tuntematon.

Laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevät taiteilijat ovat useimmiten kiinnostuneita yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä ja haluavat vaikuttaa epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa asioihin. Teosten suunnitteluun ja toteutuspaikan valintaan käytetään aikaa, teosten toteutukseen ostetaan materiaaleja ja toteutushetkellä altistutaan kiinnijäämiselle ja satojen, jopa tuhansien eurojen sakkorangaistukselle. Kaikki tämä, koska tekijöillä itsellään on uskoa siihen, että teoksilla on merkitystä:

”Minä maalaan kapitalismia, ahneutta, turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan. Koen, että elän aikakaudella ja systeemissä, johon en kuulu, koska ne ovat niin kaukana omista ihanteistani. Maalaaminen on aseeni”, kertoo espanjalainen Francisco de Pájaro.

Suomi kaipaa avauksia yhteiskunnalliseen katutaiteeseen. Yksi vaihtoehto voisi olla yhteiskunnallisen katutaiteen festivaali, jossa tutkijat esittelevät tutkimuksia ja kuva-arkistoja muualla maailmassa tehdyistä teoksista. Teosten tilaajat ja lupien myöntäjät saisivat läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen katutaide voi olla, ja yleisö tutustuisi tähän katutaiteen muotoon.

Keskeistä olisi kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden vuorovaikutus, tiedon ja kokemuksen jakaminen kantaa ottavasta katutaiteesta.

”Poliittisilla taiteilijoilla on vaikea tehtävä: meidän täytyy saada kännyköitään tuijottavat ohikulkijat pysähtymään, huomaamaan teoksemme, syttymään maalausaiheestamme ja pohtimaan sitä”, Sampsa kertoo.

—–

GRAFFITITAITEILIJOIDEN KOLME PROFIILIA

Jonna Tolosen väitöskirjatutkimuksessa nousi esille graffititekijöiden profiileja. Tutkimustulokset ovat tietyiltä osin sovellettavissa laajemminkin katutaiteilijoihin.

1. Poliittisesti motivoituneet taiteilijat. He eivät välttämättä ole poliittisten puolueiden jäseniä, mutta haluavat osoittaa tukensa tekemällä töitä, joilla on selkeä poliittinen viesti. Viesti on lähes aina vastakkainen vallassa olevalle politiikalle.

2. Poliittisesti virittäytyneet aktivistit. Heillä ei välttämättä ole teknistä osaamista, mutta näkevät maalattujen symboleiden ja sloganeiden kirjoittamisen tärkeänä osana poliittista vastarintaa. Teosten ulkoasuun ei välttämättä panosteta ja samoja viestejä monistetaan, koska tekijät näkevät toiston ja tiettyjen paikkojen merkitsemisen keskeisenä osana vastarintaa.

3. Stencil-aktivistit. Sana on peräisin katutaidetutkija Mancolta, joka näkee tekijäryhmän ymmärtävän erityisesti teosten sijoittelun ja kohderyhmäajattelun tärkeyden. Tekijät ovat poliittisesti aktiivisia ja voimakkaasti ryhmän toimintaan sitoutuneita.

Jonna Tolonen väitteli viime vuonna Lapin yliopistosta. Hänen väitöstutkimuksensa tarkasteli graffitia erityisesti aktivismin ja viestinnän näkökulmista. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin myös teos Madridin katujen kasvot – laiton graffiti osana Espanjan 15M-protesteja. Tällä hetkellä Tolonen tekee tutkimusta laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevistä kansainvälisistä taiteilijoista ja bloggaa aiheesta osoitteessa streetwalker.fi