Populismi, vuosi vaaleista

Populismin nousu ja tuho

Vuosi vaaleista -näyttelyn teokset kuvasivat perusporvarihallituksen Suomea. Poliittista populismia tutkinut Emilia Palonen pureutui Häiriköt-päämajan teoksiin ja niistä löytyviin merkityksiin.

Huhtikuun 19. päivänä Helsingin kaduille ilmestyi vaalijulisteita. Kyseessä ei ollut ennenaikaisten vaalien valmistelu, vaan Vuosi vaaleista -näyttely, joka kommentoi suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa tasan vuoden kuluttua viime vaaleista. Näyttelyn alaotsikko kysyi ”Missä mennään, Suomi?”

Poliittisen valokuvan festivaalin yhdessä Valokuvataiteen museon ja Häiriköt-päämajan kanssa järjestämään näyttelyyn osallistui 14 taiteilijaa, joista Jari Tamminen ja Jani Leinonen edustivat Häiriköitä. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä ja ylintä poliittista valtaa käyttävät tahot myös kantavat vastuun maan tilasta. Tammisen ja Leinosen teokset kohdistavat kritiikkinsä pian vuoden vallassa olleen perusporvarihallituksen keskeisiin ministereihin.

Politiikka on artikulaatiota. Poliittinen taide ja taideaktivismi ovat uuden artikulointia tai jännitteiden näyttämistä – joskus selvänä artivismina ja toisinaan hillitymmin. Otto von Bismarckin kuuluisassa väitteessä ”politiikka on mahdollisen taito”.

Taiteelle ja politiikalle on tyypillistä se, että ne voivat ikään kuin tehdä mahdottoman mahdolliseksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not.
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not. Kuva: Velda Parkkinen

Salama, joka iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon, hymyilevä miljonääri oranssissa kravatissaan. Kun ensimmäisen kerran näin Juha Sipilän vaalimainoksen ihmettelin solmion väriä. Oranssi on populistien väri (esimerkiksi Fidesz Unkarissa, BZÖ Itävallassa, oranssi vallankumous Ukrainassa). Se on siis niiden väri, jotka väittävät olevansa kansan puolella eliittiä vastaan, ilman mitään erityisiä ideologioita.

Vuosi sitten emme tienneet, mitä Sipilä ajoi, paitsi iloisia naamoja, jotka ovat nyt poissa julisteesta. Tilalla on autio tsaarin ajan aukio. Jotenkin tästä kuvasta, arkkitehtonisesta paraatiaukiosta ja hihojen käärimisestä tulee mieleen neuvostorealismi.

Nyt, vuosi vaalien jälkeen tiedämme, että hallituksella on ollut jonkinlainen agenda. Pitkälle kyse on ollut siitä, että kääritään hihat. Ja sitten on kiukuteltu, kun mitään ei olekaan tapahtunut. Kaikki ei olekaan mennyt kuin johtamisen oppikirjoissa, ja on tullut kritiikkiä. Jos teoreetikoita Chantal Mouffea ja Ernesto Laclauta uskotaan, kiista on kuitenkin demokratialle keskeistä.

Vaalikeväinen työrauha, jonka avulla Sipilä sai möllöttää yhteisenä nimittäjänä kaikille vaatimuksille, joita tehtiin hallitusta vastaan, on nyt murentunut. Tavoitteitakin on saavutettu: naisten ja lasten asemaa on heikennetty, sivistyksestä ja kehitysavusta on viety rahat.

Onko niin, että Sipilän salama iskee yliopistoon – vai nousevatko pilvet yliopiston takaa ja yliopisto toimii ukkosenjohdattimena? Kun tutkii populismia rajat ylittävänä ilmiönä, on selvää, että sivistysvastainen anti-intellektualismi on niille kaikille tyypillistä.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Fantastisin tiimi. Kuva: Velda Parkkinen

2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ”meitä” eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.

Yksi feelgoodin symboleja oli Alexander Stubbin voittajan hymy.

Populismin voi nähdä syklisenä: kupla tuo nostetta vaaleihin, mutta ei voi kestää kauan. Stubbin oma noste toimi, kun hän oli ulkoministerinä ja itselleen ominaisilla paikoilla kaukana Suomesta. Valtionvarainministerinä hän on jatkuvasti läsnä, eikä kupla ole kestänyt.

Julisteessa Stubb vaikuttaa triathlonin voittajalta, joka tunnustaa sponsoreidensa värejä. Tämä on jotenkin luonteva kuva, ja juuri siinä tuttuudessaan vieraannuttava. Hän ei näytä valtionvarainministeriltä.

Tästä kuvasta, yhdestä neljästä ministeripotretista, tekee taidetta minun silmissäni juuri julkisesta taloudesta vastaavan ministerin ja sponsoroidun poliitikon ristiriitaisten roolien rinnakkain asettelu. Tekijät eivät ole panneet yritysten logoja suuruusjärjestykseen sen perusteella kuinka paljon ne ovat tukeneet poliitikkoa tai hänen taustayhteisöään. Tämä ei ole visuaalista journalismia. Vaikka he olisivatkin tehneet sen, erinäiset aspektit, kuten kuinka merkittävä tämä panos yrityksen omassa budjetissa oli tai kuinka läheinen tämä lahjoittajataho oli, ei voisi tulla samanaikaisesti näkyville.

Ongelmaksi on muodostunut se, että vaalirahaskandaalin jälkeisestä lainsäädännöstä huolimatta, tukisummat ja -suhteet jäävät yhäkin piiloon. Vaalirahoitusraporteissa näkyy paikallisyhdistyksiä ja muita tukiyhdistyksiä pikemminkin kuin alkuperäisiä tukitahoja.

Tämän kevään politiikantutkimuksen kandiseminaarissa Helsingin yliopistolla nuoret tutkijat korostivat juuri näitä ongelmia: sanktioiden puutetta ja sitä, että rahan kierrättämiselle on Suomessa pitkät perinteet, esimerkkinä 1980-luvun kasinotalous.

Stubbia ja hänen taustaorganisaatioita rahoittaneet ja vaalirahakohussa profiloituneet yritykset muodostavat me-yhteisön, jonka symbolina poliitikko on. Vähän niin kuin Hillary Clinton on vakiintuneen poliittisen ja talouseliitin symboli vasemmistolaisen demokraatin silmin.

Tämä listaus kuvaa siis niitä yrityksiä, jotka ovat satsanneet Stubbiin. Entä jos kysyisimme toisin päin: mihin Stubb on satsannut? Niin kauan, kun omistuksia ei voi piilottaa Stubbin ajamiin hallintarekistereihin, voisimme myös koota profiilikuvan kaikista poliitikoista niin, että heidän ja heidän lähipiirinsä omistukset tehdään julkisiksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu. Kuva: Velda Parkkinen

Yksi kiistatta jännittävimpiä demokratiateoreettisia ehdotuksia on se, että vaalit korvattaisiin arpapelillä, kuten saksalainen politiikan tutkija Hubertus Buchstein on hahmotellut. Arpademokratiassa jokainen voisi joutua määräajaksi kansanedustajaksi. Siinä vaiheessa, kun edustuksellinen demokratia potuttaa, edustajat tuntuvat vierailta tai vain tympeiltä, tällainen ajatus voisi olla ihan mielekäs. Erilaisten sisäpiirien politiikan sijaan olisi kiva saada uusia naamoja edustajiksi.

Sitä paitsi, miksi joidenkin pitäisi käyttää aikansa ja varansa siihen, että kampanjoivat edustajanpaikan eteen? Suurin osa ehdokkaista jää kuitenkin rannalle ja prosessi on tehoton. Ratkaistaan homma sillä, että vaalikelpoisten joukosta arvotaan edustajat.

Tällä logiikalla päästäisiin myös eroon rahoitusskandaaleista. Sattuma ei palvo rahaa.

Kuitenkin ehdotus on läpikotaisin epädemokraattinen. Tälle väitteelle on suomalaisessa politiikassa erinomainen esimerkki: Anne Berner.

Ongelma ei ole siitä, että sattuma voisi tuoda pystymetsästä meille ministereitä kuten Bernerin. Jos asiaa tarkemmin pohditaan, arpademokratiassa olisi varmasti institutionalisoituneita tapoja, jolla lähtökohtaisesti politiikkaa tuntemattomat ministerit saataisiin virkakoneiston avulla ruotuun. Institutionalisoituneet tavat olisivat tehokkaampia kuin nykysysteemissämme – ja epäilemättä ongelmallisia  demokratian kannalta.

Arpademokratiassa kenenkään ei tarvitse toimia niin hyvin, että heidät voitaisiin äänestää uudelleen valtaan. Ei ole poliitikon vastuuta äänestäjilleen.

Koska puolueitakaan ei olisi, poliitikoilla ei myöskään olisi vastuuta omalle puolueelleen, jonka mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa heidän ei tulisi pilata. Juuri se on länsimaisen puolue- ja vaalidemokratian ytimessä. Äänet eivät ole vain henkilökohtaisia: ne kuuluvat myös puolueelle. Edustaja ei ole vallassa itse, vaan on aina itseään suurempi.

Kuva paratiisisaaren yksityisellä rannalla hengailevasta Anne Berneristä ei viittaa siihen, että poliitikkojen rahoja on kätketty Panamaan, sillä Panama-paljastukset tapahtuivat vasta teoksen toteuttamisen jälkeen. Yhtäläisyydeltä ei kuitenkaan voi välttyä. Kuva ei myöskään ainoastaan viittaa siihen, että Bernerin tavoitteena on yhtiöittää valtion omaisuus, vaikka sekin linkki on eittämättä läsnä.

Keskeistä on se, että Berner voi jättää politiikan ja poistua paratiisisaarille päivänä minä hyvänsä. Aivan kuten muutkin miljonääripoliitikot. Kun Berner MTV3:n haastattelussa itse myönsi, ettei välttämättä ole jatkamassa poliittista uraansa, hälytyskelloni soivat. Paitsi että hän ei aio uusia valtakirjaansa ja pitää tukijoidensa äänistä huolta, hän voi myös pyrkiä tekemään hallituksessa mitä mieleen juolahtaa.

Kenen joukoissa oletkaan, ministeri Berner, juliste kysyy. Arpademokratia ei tunne joukkoja. On neljä vuotta aikaa ajaa mitä päähän pälkähtää. Populisteja on syytetty tästä – eiväthän he etukäteen juuri mainosta, mitä ajavat.

Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi
Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi. Kuva: Velda Parkkinen

Populistit pikemminkin vastustavat kuin kannattavat asioita, ei Soini käytä muita rintamerkkejä kuin oman puolueensa. Soldiers of Odin -merkki juliste-Soinin rintapielessä kertoo perussuomalaisten kaksoispuheesta.

Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.

Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.

Vaatimukset, joihin Soinin nousu pohjautui, eivät olleet vain rasistisia. Kuinkahan moni perussuomalaisten äänestäjien toiveista toteutuu tällä vaalikaudella? Kuinka moni pettyi politiikkaan?

Perussuomalaisten nousussa on elementtejä, jotka koskettavat meitä kaikkia, kuten leijonasymbolin paluu symbolipolitiikan kentälle. Tuon symbolin uudelleen omiminen on näkynyt vihreiden vaalikampanjassa, keppihevostenmielenosoittajien liiveissä ja Häiriköiden julisteessa, Soinin alkuperäisen presidentinvaalijulisteen leijonavaakuna on vaihdettu Harro Koskisen Sikavaakunaan (1969). Teoksessa yhdistyvät isänmaallisuuden uusi nousu ja pohdinta, toisto ja de/rekonstruktio. Haluammeko ja saammeko possun vai leijonan?

Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi?
Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi? Kuva: Velda Parkkinen

Saitko, mitä tilasit, häiriköt kysyvät. Keskeinen kysymys!

Politiikantutkimuksessa liian usein kuvitellaan, että puolueet edustavat jotain ennalta annettuja intressejä. Edustaja on aina jotain muutakin kuin äänestäjänsä kopio. Edustus on esteettistä (Frank Ankersmit) tai aina artikulaation tuote (Ernesto Laclau). Puolueet artikuloivat vaatimuksia, joihin samaistutaan.

Keskeistä selvitettävää puolueille siis olisi, että mitä tilattiin, mitä tilataan ja miten siihen päästään?

Emilia Palonen opettaa politiikan tutkimusta valtio-opin yliopistonlehtorina (ma.) Helsingin yliopistossa. Hän on väitellyt tohtoriksi Unkarin politiikan kahtiajaosta Essexin yliopistossa ja on perehtynyt jälkimarxilaiseen diskurssiteoriaan.

Palonen toimittaa yhdessä jyväskyläläisen kulttuurintutkijan Tuija Saresman kanssa Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen kirjaa Populismista liikkeenä ja retoriikkana 2000-luvun Suomessa. Emilia Palonen osallistui Jari Tammisen ja Jani Leinosen kanssa Häiriköivät dosentit -keskustelutilaisuuteen Suomen valokuvataiteen museolla 26.4.

Seuraavat Häiriköivät dosentit -tilaisuudet Helsingin Maailman kirjoissa (28.–29.5.). Niissä pohditaan ihmisoikeusliiton ja Suohpanterrorin kanssa saamelaisten asemaa Suomessa sekä talouskysymyksiä Attacin ja Teivo Teivaisen kanssa.

Lisää Häiriköiden osuudesta Vuosi vaaleista -näyttelyssä täältä.

Facebook-kommentit
Jaa tämä: