Taide metroasemille, otsikko

Taide, metroasemat ja ihmislaji

Taide tarvitsee kipeästi uusia ympäristöjä, toisenlaisia rakentumisen paikkoja ja tilaa moninaisuudelle. Se on pelastettava hyödyn ja hyvinvoinnin ajatuksilta.

Taiteen pitää heti vallata kaikki Helsingin metroasemat. Mainokset pysyvästi pois ja tilalle taidetta. Ei siksi, että yritettäisiin koristella tylsiä asemia, vaan siksi, että taide tulee asetella nyt paikoilleen, keskelle ihmisten elämää. Ja aivan kaikki taide: performanssi, mediataide, ääni, valo, runo, kirjallisuus, kuvataide, sirkus, sarjakuva, ooppera ja niin edelleen. 

Olemme tottuneet ajatukseen, että julkinen tila on täynnä mainoksia. Harvoin pysähdymme miettimään, että miksi näin on ja kuka siitä hyötyy. Voi tietenkin esittää, että esimerkiksi kaupunki saa tuloja mainostilan vuokraamisesta, mutta mehän sen itse maksamme tuotteiden hinnoissa. Olisiko kiinnostavampaa nähdä taidetta mainosten tilalla?
Olemme tottuneet ajatukseen, että julkinen tila on täynnä mainoksia. Harvoin pysähdymme miettimään, että miksi näin on ja kuka siitä hyötyy. Voi tietenkin esittää, että esimerkiksi kaupunki saa tuloja mainostilan vuokraamisesta, mutta mehän sen itse maksamme tuotteiden hinnoissa. Olisiko kiinnostavampaa nähdä taidetta mainosten tilalla?

Metroasemien taideasioiden hoitamista varten tulee perustaa oma virasto, jonne palkataan kuraattoreita, visionäärejä, suunnittelijoita ja assistentteja. Taiteeseen pitää investoida julkista rahaa yhtä itsestäänselvästi kuin joskus investoitiin tuottamattomaan kaivosteollisuuteen. Ihmislaji tulee vihdoin järkiinsä: se haltioituu taiteesta, lopettaa kuluttamisen ja tajuaa haluavansa elää vielä hetken. 

Saattaa kuulostaa utopialta, mutta voisi aivan hyvin olla totta vaikka ensi vuonna. Mikä estää? Ei tule mieleen yhtäkään syytä – paitsi se, että nykyisessä vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä kukaan ei enää jaksa ajatella hulluja ajatuksia, jotka johtaisivat toisenlaisiin todellisuuksiin.

Tällä hetkellä taide kouristelee yhteiskunnan slush-estradeilla. Se on väännetty hyvinvoinniksi ja elämyksiksi. Mutta taide ei ole hyvinvointia eikä viihtymistä. Se on elämän haurauden ja käsittämättömyyden läsnäoloa. Se on myös ihmisen eloonjäämisen kannata välttämätöntä, sillä eloonjääminen ei viime kädessä riipu uudesta teknologiasta tai innovaa­tioista vaan kyvystä ymmärtää elämän hauraus.

Elämän haurautta ei voi ymmärtää, jos tarjolla on vain yhdenlainen kapea todellisuuskäsitys. Tarvitaan toisenlaisia käsityksiä maailmasta, toisenlaisia todellisuuksia. Filosofi-tietokirjailija Ville Lähde puhuu tästä kirjassaan Niukkuuden maailmassa:

”On kieltäydyttävä hyväksymästä niitä ’realiteetteja’, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta. Tämä vakiintunut todellisuus ei tule tyhjästä, vaan sitä tuotetaan ja pidetään yllä koko ajan. Sen oletuksia ja luutumia vastaan pitää kamppailla niin tieteessä kuin julkisessa tilassa. Yksikään kirja, yksikään hiottu argumentti, ei onnistu kertaheitolla. On kirjoitettava, puhuttava ja vakuutettava yhä uudelleen.” 

Lähde ei puhu suoraan taiteesta, mutta minä puhun. Taide erittää ja kirjoittaa mahdottomia maailmoja, se tuottaa loputonta toisenlaista ”realiteettia”. Taide tunkeutuu ihohuokosiin ja pakottaa ajattelemaan, kuvittelemaan, ihmettelemään, uskomaan ja toivomaan – se vakuuttaa yhä uudelleen. Ja se vaikuttaa. Taide tuleekin ottaa erityisen vakavasti silloin, kun puhe on toisenlaisten todellisuuksien utopioista.

Jos jokin on hankalaa, nykyään on muodikasta sanoa, että se on rikki. Demokratia on rikki, politiikka on rikki, sosiaalinen media on rikki. Taiteesta ei ikävä kyllä voi sanoa, että se on rikki. Taide on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin rikki: se on täydellisen ehjää, särötöntä, sileää. Se on niin sileää, että sen kiiltävää muovipintaa vasten voi ottaa ­selfieitä.

Taiteen pinnallistaminen ja yksinkertaistaminen, sen sterilointi tahrattomaksi selfie-alustaksi on eräs aikamme suurimmista resurssien tuhlauksista. On valtava tragedia, että taidetta arvotetaan ja siitä keskustellaan lähinnä hyödyn kielellä. Jopa taidelaitosten johtajat intoilevat, että taide voi edistää Suomen kilpailukykyä. 

Kukaan ei enää puhu taiteesta siten kuin esimerkiksi tunnettu ”taidetta taiteen vuoksi” -julistaja, 1800-luvulla elänyt runoilija Théophile Gautier

”Romaani ei käy suunnattomasta saappaasta, eikä sonetti ole tasaisesti vettä ruiskuttava letku tai näytelmä rautatie. [– –] Metonymiasta ei voi ommella puuvillamyssyä, vertausta ei voi sujauttaa jalkaan tohvelin sijaan. Eläminen ei kuitenkaan ole sitä, että yrittää olla kuolematta.”

Ilmastonmuutos ja resurssiajattelu kytivät Gautierin elinaikana vielä jossain aavistamattomassa, samoin ostoshelvetit ja kuluttaminen elämän päätarkoituksena. Mutta vaikka öljyn humina on nyt hiipumassa, eläminen on silti yhä muutakin kuin kuoleman välttämistä. Yhä tarvitaan ovia, joista avautuu äärettömiä ja tuntemattomia maailmoja. Yhä tarvitaan toisenlaisia todellisuuksia eli itseisarvoista taidetta, mistä Gautierkin lausumissaan puhuu. 

Taideinstituutioissa taide on kadottanut moninaisuutensa ja heterogeeniset tekemisen lähtökohdat. Jäljellä on elottomia pysäytyskuvia, joissa lukee hyvinvointi ja luova talous. Taiteen merkityksiksi määritellään myös pikahatseina nautitut pavlovilaiset reak­tiot, kuten pöyristyminen tai loukkaantuminen. 

Taiteen monimutkaisuutta, ristiriitaisuutta ja kaoottisuutta, saati pyhää tai ylevää ei yksinkertaisesti tunnisteta. Taide tarvitsee kipeästi uusia ympäristöjä, toisenlaisia rakentumisen paikkoja, tilaa moninaisuudelle. Siksi taiteen on siis vallattava metroasemat ja tulevaisuudessa myös muuta julkista tilaa. 

Meille tuputetaan vallitsevaa yhteiskunnallista totuutta, jonka mukaan teknologian kehittyessä ja talouden kasvaessa ihminen ei enää tarvitse laaja-alaista ymmärrystä ihmisyydestä itsestään tai ylipäätään pohdintaa elämän rajallisuudesta ja monimutkaisuudesta. Taide, tiede, ja uskonto – tuon ymmärryksen eräät keskeiset perustat – on sysätty hyödyttömän kategoriaan. Mutta mitä monimutkaisempi, eriarvoisempi ja teknologioiltaan turboahdetumpi maailma on, sitä enemmän tarvitaan pysähtymistä ihmisyyden mysteerin kysymyksiin. 

Taiteen monisyinen pyhään, ylevään ja käsittämättömään kurottava ihmettely on tuotava marginaalista päivänvaloon ja osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Taiteen merkitys on tunnustettava sen omista merkitystodellisuuksista käsin, ei välineellisyytenä tai hyötynä. 

Pyhän, ylevän ja käsittämättömän äärelle pysähtyminen on myös aikamme radikaaleinta ekologisuutta. Kohdatessaan käsittämätöntä ihminen tulee heitetyksi perustavanlaatuiseen elämän reunaehtojen pohdintaan. Ihmiseen jää jälkiä, merkityksiä ja arvoituksia, jotka eivät jätä rauhaan. 

Vapaa ja itseisarvoinen taide muodostaa erään maaperän, josta pyhä, ylevä ja käsittämätön yhä uudelleen nousevat. Sitä maaperää on raivattava yhteiskuntaamme nopeasti lisää. 

Nyt tiedämme, miksi Länsimetron uudet asemat rakennettiin niin valtaviksi ja avariksi: ne on tarkoitus täyttää taiteella.

Kirjoittaja on äänitaiteilija ja filosofian tohtori.

Häiriköt-päämaja esimerkiksi näkisi metroasemat kernaasti näin. Jotta ihmisten järkytys mainosten vaihtumisesta taiteeksi ei olisi liiallinen, voisimme hyödyntää mainonnan muotokieltä.
Häiriköt-päämaja esimerkiksi näkisi metroasemat kernaasti näin. Jotta ihmisten järkytys mainosten vaihtumisesta taiteeksi ei olisi liiallinen, voisimme hyödyntää mainonnan muotokieltä.

 

Facebook-kommentit
Jaa tämä: