1.jpg

Älä kritisoi mainostajaa

Teksti Häirikkö

Meillä on sananvapaus, kunhan pysymme omissa karsinoissamme. Onnistuessaan taide voi muistuttaa meitä tästä – välillä tosin sensuurin uhalla.

Tapasin sattumalta juuri Japanista näyttelyn avajaisista palanneen taiteilija Jani Leinosen kaupungilla joulun alla. Sinänsä mainiosti mennyt reissu oli pitänyt sisällään yhden odottamattoman yllätyksen: Leinosen ja Minna Parikan yhteisteos vaadittiin osittain sensuroitavaksi.

Tämä taiteen sensuroiminen onkin sitten pyörinyt mielessä alkuvuoden. Persunuorten päätös sulkea sananvapauden puolesta järjestämänsä pilapiirroskilpailu löi vaan lisää löylyä.

Aikojen saatossa sensuurin hampaisiin on jäänyt hyvinkin erilaisia taideteoksia. Eri puolilla maailmaa ja eri aikoina vaihtelevat aiheet korpeavat, vaikka kuinka globalisoituneita olisimmekin. Esimerkiksi Leinosen ja Parikan sensuroitu teos on nähty aikaisemmin muun muassa Helsingissä Amos Anderssonin taidemuseossa. Käsittääkseni kukaan ei tuolloin huudellut kyseessä olevan epäsovelias teos – vaikka taiteilija itse olisi varmasti arvostanut moisia syytöksiä.

Leinosen ja Parikan yhteisteos Shoe Liberation Army on installaatio, jossa Parikan tekemiä kenkiä ja installaation kehyksiä koristaa kokonainen armada piirroshahmoja ja yritysmaskotteja. Hahmojen oikeuksien omistajilta ei tietenkään ole kyselty lupia niiden käyttöön.

Leinonen & Parikka: Shoe Liberation Army

Tokiossa teoksesta vaadittiin poistettavaksi japanilaiset Hello Kitty ja Doraemon-hahmot. Gallerian edustajat mitä ilmeisimmin pelkäsivät mahdollisia oikeustoimia tuotteiden kotimarkkinoilla. Koska teos laitettiin esille ei-japanilaisin hahmoin varustettuna, oli japanilaisten hahmojen poistamisessa kyse selustan turvaamisesta – ei kannanotosta taideteosta kohtaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää – ei välttämättä kuitenkaan hyväksyttävää – sillä Japanissa on yksi maailman tiukimmin immateriaalioikeuksia suojaavista lainsäädännöistä.

Potentiaalisilta tekijänoikeus-/tavaramerkkiloukkaussyytöksiltä suojautuminen on tietysti sikäli lystikästä, että nyt sensuroitu teos käsittelee juurikin tekijänoikeuksien rajoja ja kansalaisten oikeuksista elinympäristöönsä, jossa suuri osa visuaalisista ärsykkeistä on tavalla tai toisella suojattu tekijänoikeuksin tai tavaramerkein.

Leinonen itse kokee tuon muiden kuvaston lainaamisen rinnastuvan vaikkapa merimaiseman maalaamiseen – molemmissa on lopultakin kyse elinympäristön dokumentoimisesta ja kuvaamisesta.

Nämä söpöläiset tarvitsivat suojelua inhan taiteilijan ivalta ja ironialta

Länsimaisissa demokratioissa alkaa olemaan melko harvinaista, että taidetta sensuroidaan poliittisista tai moraalisista syistä. Useinmiten ärsytyskynnys ylittyy nimenomaan mikäli mikäli taiteen kriittisen tarkastelun kohteina ovat markkinataloudet toimijat – yritykset ja niiden mainonta.

Jani Leinonen ei siis suinkaan ollut erityisen järkyttynyt takaisin kotimaahan päästyään – hieman harmistunut ja enemmänkin huvittunut. Pikemminkin hän alkoi pohtimaan japanilaista yhteiskuntaa ja sitä, kuinka yritysten vaikutusvalta maan asioiden hoitamisessa on merkittävästi suurempi kuin meillä Suomessa. Ehkä tämä episodi toimii osaltaan muistutuksena siitä, että myöskään äärimmäisen markkinaohjautuva yhteiskunta ei ole mitenkään vapaa onnela, vaikka tätäkin ajatusta tunnutaan tietyissä piireissä vaalittavan.

Tässä kohdassa lukija voi tietenkin esittää, että taiteilijoiden olisi pitänyt suoraselkäisesti kieltäytyä vaatimuksesta muuttaa teostaan ja tuomita pelkkä ajatuskin moisesta. Mutta toisaalta joustamalla tilanteen mukaan heidän – ilmeisesti vaarallinen – teoksensa pääsi korruptoimaan japanilaisen yleisön mieliä ja ajatuksia. Samalla taiteilijat tulivat näyttäneeksi ne kultaisen häkin rajat, joiden ulkopuolelle ei ole asiaa.

Vaikka Suomen ja Japanin rinnastaminen ei ole millään muotoa ongelmatonta, voi tässä kohdassa kiinnittää huomiota myös toiseen suomalaiseen taiteilijaan, jonka teoksiin on pyritty vaikuttamaan kovin ottein.

1960–70-lukujen taitteessa Harro Koskisen provosoiva Sikamessias-teos yritettiin sensuroida oikeusteitse. Ristiinnaulittua sikaa esittäneestä teoksesta napsahti useiden oikeusasteiden jälkeen vuonna 1974 tuomio jumalanpilkasta ja isot sakot. Teosta ei kuitenkaan takavarikoitu ja se on sittemmin nähty useissa näyttelyissä, mutta tuomion vaikutus Koskisen taiteilijauran suuntaan taisi olla merkittävä. Suomalaisessa kontekstissa aikaansa edellä ollut pop-taiteilija siirtyi muihin hommiin ja tästä syystä oikeuslaitoksen toimintaa voi pitää anteeksiantamattomana.

Kirkon ja valtion symbolit nauttivat aiemmin suurempaa koskemattomuutta, mutta onneksi tilanne on hieman korjautunut. Toivottavasti sama leviää jatkossa koskemaan myös kaupallista kuvastoa.

Sikamessias-oikeusprosessin ollessa vielä kesken Koskinen tuotti Suomalainen elämänmuoto -teossarjan, jossa kuvattiin Suomen lippuja riekaleina, liekeissä ja muuten tuhottuna. Vaikka teoksissa ei käytetty oikeita lippuja, sai taiteilija niiden seurauksena syytteen Suomen lipun häpäisystä. Syyte kuitenkin kaatui Turun raastuvanoikeudessa äänin 3-2.

Nykyvinkkelistä katsottuna on hupaisaa, että samalla kun Koskinen väänsi kättä kirkon ja valtiovallan symbolien koskemattomuudesta kukaan ei paheksunut hänen tekemiä parodioita yritysten logoista. Nykyään tilanne on kääntynyt päälaelleen. Harro Koskinen itse pohti tätä Voiman haastattelussa vuonna 2007.

”Markkinatalous on nykyään se jumala.” http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2007/numero-6/sikamessiaan-isa

Facebook-kommentit
Jaa tämä: