Kongon kouluikäiset louhivat meidän koululaisten elektroniikan.

Pikkukoululaisista puhuttaessa kuulin teleoperaattorin tarjoamasta sopimuksesta, jossa saa aina uuden halpisluurin, jos entinen hajoaa. Ja sitten niitä luureja tietenkin kohdellaan sen mukaisesti ja niitä hajoaa ja uusia laitteita tarvitaan.

Tämä tuntuu erittäin pahalta, ottaen huomioon, että raaka-aineita noihin puhelimiin on louhimassa niiden meidän ekaluokkalaisten ikäiset (ja nuoremmat) lapset. Sky News kävi tutustumassa olosuhteisiin Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.

”Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.

Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.”

Sky Newsin haastattelema 8-vuotias Dorsen kertoi, kuinka hän ei ollut ansainnut tarpeeksi saadakseen ruokaa kahteen päivään, vaikka hän oli työskennellyt 12-tuntisia päiviä.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on hyvä muistaa, että monimutkaisessa maailmassa myös korjausliikkeet ovat monimutkaisia ja vaikeita. Hanna Nikkanen kirjoitti tähän liittyen marraskuussa 2010:

”Heinäkuussa 2010 Barack Obama nimittäin allekirjoitti lain, joka velvoittaa kaikkia New Yorkin pörssiin listautuneita yrityksiä ilmoittamaan, käyttävätkö ne Kongosta tai naapurimaista louhittuja konfliktimineraaleja: tinaa, tantaalia tai volframia.

Laki ei sisällä sanktioita vaan nojaa julkisuuspaineeseen. Se näyttää tepsivän: elektroniikkavalmistajat ovat jättämässä kauhujen Kongon.
—
Brändiyritysten pako on jättänyt eettisempää kaivostoimintaa Itä-Kongoon kehittäneet hankkeet vaille rahoitusta. Jäljelle jäävät ne ostajat, joiden kukkaroa kohut eivät uhkaa: esimerkiksi autoteollisuuden alihankkijat ja kiinalaiset halpaelektroniikkafirmat, joiden nimiä kuluttajat eivät tunne.”

Ja jotenkin ne mineraalit vaan löytävät tiensä yhä edelleen maailman markkinoille. Sky News kuvasi Kongossa salaa juuri kiinalaisia ostajia, joiden kautta raaka-aine (oletettavasti) jatkaa valkopestynä pörssiyhtiöiden tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin.

Samalla, kun kansalaisyhteiskunta esittää vaatimuksiaan, yritykset yrittävät selitellä tekemisiään parhain päin. Me emme voi tyytyä siihen, kuten Kauppakorkeakoulussa vastuuttoman yritystoiminnan kollektiivisesta muistamisesta ja unohtamisesta väitellyt Jukka Rintamäki kirjoitti:

”Yritysvastuu on käsite, joka on nykyisin jonkinlainen itsestäänselvyys käytännössä missä tahansa yrityksessä – ainakin mitä julkisuuskuvaan tulee. Yritysskandaalit ja vastuuton yritystoiminta yleisemmin ovat kuitenkin olleet jatkuvasti uutisotsikoissa.
—
Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus.”

Parempaa pitää siis vaatia, mutta samalla meidän tulisi osata suhtautua myös kriittisesti ja analyyttisesti esittämiimme vaatimuksiin. Kuten Nikkanen kirjoitti:

”Boikotti on joskus mahtava ase, ja pelkästään sen uhka saa yritykset usein korjaamaan kurssiaan. Onnistuakseen boikotin täytyy kuitenkin täyttää kolme vaatimusta, joista yksikään ei näytä Itä-Kongon tapauksessa toteutuneen.

Ensinnäkin boikotilla on oltava konkreettinen vaatimus, jonka toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa.

Toiseksi boikotilla on oltava kesto: boikotin on päätyttävä, jos epäkohta korjataan.

Kolmanneksi boikottiaseen käyttö ei saa pahentaa erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevien työntekijöiden ahdinkoa.”