Hackney Wickissä Euroopan suurimman taideyhteisön olemassa olo on uhattuna.

Nyt se sitten tapahtui.

Kuukausi sitten naapureilleni tippui postiluukusta kirje London Legacy Development Corporation-yhtiöltä, joka omistaa Itä-Lontoossa sijaitsevan Lontoon Olympia Stadionin — sekä kivenheiton päässä sijaitsevan taiteilijayhteisön tonttimme.

Kirjeessä kerrottiin, että varastohalli, jossa on yhteensä noin sadan taiteilijan vuokratyötilat, aiotaan pistää maan tasalle uuden kävelysillan tieltä 5. syyskuuta 2016. Silta yhdistäisi Lontoon Olympian Stadionin sekä Vittoria Wharfin, alueemme Hackney Wickissa. Silta on ”äärimmäisen tärkeä tuleville asukkaille ja alueen vireydelle.”

Luksusasunnoille, siis.

Ehdotuksessa on monta erikoista pointtia, tärkeimmistä se, että asuntomme sijaitsee noin 100 metrin päästä kahdesta Lea River-kanaalin ylittävästä sillasta. On vaikea nähdä sillan tarpeellisuutta, ainakaan juuri tällä hetkellä.

Hackney Wick on Lontoon — tai koko Euroopan — tiheimmin taiteilijoiden asuttama alue, jossa on lukuisia gallerioita, konserttitiloja ja live-work-tiloja. Puhetta taiteilijoiden täyttämien entisten varasto- ja tehdastilojen maantasolle pistämisestä on ollut ilmoilla ennenkin, mutta mahdollisesti vasta vuosien päästä. Uutinen tuli yhteisölle järkytyksenä.

Elokuun alussa lanseerasimme Save Hackney Wick – kampanjan: järjestimme naapurustossa konsertteja, puhetilaisuuksia, painoimme flyereita, julisteita sekä t-paitoja ja perustimme vetoomuksenpurku-uhan lopettamiseksi.  Tällä hetkellä vetoomus on kerännyt liki 3,000 allekirjoitusta.

Kampanjan tarkoituksena on 1) viivästyttää purkutuomitota 2) saada tärkeälle, globaalille kysymykselle näkyvyyttä ja 3) ostaa oikeus tonttiin yhdessä viereisen Stour Space-gallerian kanssa ja luoda uusi ”edullisen ja kollektiivisen luovan työskentelyn malli, joka olisi avoinna myös yleisölle.”  Työtiloja taiteilijoille siis. Pistää stop Lontoon loputtomalle gentrifikaatiolle.

Tätä kirjoittaessani olemme saaneet roimasti näkyvyyttä: ensin alakulttuurimedia Vice nappasi jutun otsikolla ”Why we need to save Hackney Wick – Hackney Wick’s unique artistic community is under threat.” (”Miksi Hackney Wick tulisi pelastaa — Hackney Wickin uniikki taiteilijayhteisö on uhan alla”). Sen jälkeen kampanjasta, jonka johtohahmoksi on noussut muusikko Nima Teranchia, on uutisoitu kansalliselle ITV News–televisiokanavalle, Sunday Timesiin ja Lontoon Time Out-lehteen.

Myös poliitikot ja taidemaailma ovat hiljalleen heränneet tilanteeseen: Tower Hamlet’s Green party (vihreiden puole) on kritisoinut LLDC:ta ja tukenut julkisesti Save Hackney Wick-kampanjaa. Taidekriitikoiden säätiö International Association of Art Critics Ireland on julkaissut aiheesta verkkosivuillaan mielipidekirjoituksen ja nykytaiteen museo White Chapel Gallery on levittänyt vetoomusta omassa sosiaalisessa mediassaan.

 Alueella on satoja taiteilijoita, mutta kampanja ydinryhmässä meitä on kourallinen. Siihen nähden rattaiden pyöriminen on tuntunut ihmeelliseltä. Toisaalta, luova energia sekä osaaminen ja yhteistyö ovat auttaneet ruohonjuuritason viestin eteenpäin viemisessä. Samalla, tämä ei ole vielä läheskään tarpeeksi.

Olympia-stadionia suitsutetaan puiston hienosta aktivoinnista. Samalla, suuressa mediassa, harvoin puhutaan mitä LLDC on tehnyt paikallisille asukkaille sekä sen ympäristölle: harvalla on enää varaa asua alueelle jota kuvataan ”Lontoon Manhattaniksi” ja jossa asuntoja ostavat lähinnä aasialaissijoittajat. Nyt, Euroopan suurimman taideyhteisön purkaminen luksusanto tieltä tuntuu jo liian paksulta.

En ole koskaan kokenut mitään kysymystä näin tärkeäksi. Mitään, jonka puolesta olisin valmis taistelemaan ja menettämään yöuniani. Yhteisökampanja on tuonut arkeen ihan uutta vireyttä.

Pian nähdään miten meidän käy. Minulla on tunne että tämä ei jää tähän. Lontoon uuden pormestari Sadiq Khanin vaalikampanja lupasi keskittyä ”köyhien ja vähätuloisten vuokratilanteiden parantamiseen.”

Khanilla olisi edessä näytönpaikka.