Artikkeli

Suot ja sademetsät savuksi

Palmuöljyn tuotanto ja siihen liittyvät muutokset Kaakkois-Aasian maankäytössä vapauttavat ilmaan jättimäisiä hiilipäästöjä.

Savusumu lamautti Singaporen, Malesian ja Indonesian talousaluetta vuonna 2015. Syynä savusumuun olivat Kaakkois-Aasiassa riehuneet maastopalot. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen: vuoden 1997 savusumujen on arvioitu aiheuttaneen talousalueelle yli yhdeksän miljardin dollarin taloudelliset vahingot.

Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein.
Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein. KUVA: Ulet Ifantasi/GP

Maastopalojen syttymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat turpeen syttymäherkkyys ja palopesäkkeiden määrä ja laajuus. Ne kasvavat El Niño -äärivuosina, jolloin sadekausi tulee myöhään ja vesi turpeessa painuu syvälle. Näin tapahtui esimerkiksi vuosina 1997, 2002, 2006, 2009 ja 2015.

Palojen yleisyyteen on vaikuttanut myös suosademetsäalan hakkaaminen ja muuttaminen viljelysmaaksi. Kaakkois-Aasian väestönkasvun tuoma tarve viljelymaalle ja käytettävissä olevan viljelymaan kato esimerkiksi eroosion ja alueiden kaupungistumisen vuoksi ovat 1980-luvulta alkaen asettaneet kasvavaa painetta siirtyä viljelemään suomaita.

Vuodesta 1990 lähtien Malesian niemimaalla sekä Borneon ja Sumatran saarilla noin puolet 15,7 miljoonan hehtaarin (Mha) suosademetsäalasta on kadonnut. Loppuosa on nykyään lähinnä rankasti poimintahakattua metsää tai pusikkoa.

Vuonna 2015 kaksi suurinta maankäyttömuutoksen aiheuttajaa näillä alueilla olivat kaupalliset plantaasit (4,3 Mha) ja pienviljelys (3,5 Mha). Tätä maankäytönmuutosta on seurannut pensaikkomaiden leviäminen yhä laajemmille alueille (1,7 Mha).

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Otettaessa maaperän kariketta ja turvetta viljelyskäyttöön, ne hajoavat hapekkaissa olosuhteissa myös syvemmältä. Tämä johtaa turpeen vähenemiseen ja siihen, että turpeeseen sidottu hiili siirtyy kasvihuonekaasuina ilmakehään.

Kuivatettuja trooppisia soita on paljon, ja ne ovat syviä. Niiden sisältämä turve onkin merkittävä kasvihuonekaasujen päästölähde. Kaakkois-­Aasian kuivatetut turvemaat pölläyttävät taivaalle arvioiden mukaan vuosittain noin 450 miljoonaa tonnia hiiltä, josta 190 miljoonaa tonnia tulee paloista ja 260 miljoonaa tonnia hajoavasta turpeesta. Tämä vastaa yli 22-kertaisesti Suomen vuotuista hiilipäästömäärää ilmakehään.

Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä. Samana vuonna mitattiin suurin yksittäinen hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä. Vuoden 2015 tulipalojen päästöjä on arvioitu jopa tuota suuremmiksi.

Palojen ja turpeen nopeasti etenevän hajoamisen seurauksena viljelyskäyttöön otetun turvemaan pinta vajoaa vuosittain jopa kymmeniä senttejä. Lähellä merenrannikkoa olevilla alueil­la turve toimii usein puskurina suolaiselle merivedelle, ja turvemaan pinnan vajotessa alueita muuttuu osaksi vuorovesivyöhykettä. Lisäksi rannikoiden turpeen alla on laajoilla alueilla happamaa sulfaattipitoista maata, jotka paljastuessaan reagoi ilman kanssa, muodostaa rikkihappoa ja vapauttaa raskasmetalleja ympäröivään vesistöön. Tällaisissa vesissä kalat ja katkaravut eivät enää lisäänny.

Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP
Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP

Kun trooppisia soita halutaan ennallistaa eli palauttaa mahdollisimman lähelle luonnontilaa, keskeistä on pohjavesipinnan nostaminen sekä kasvillisuuden muuttaminen märkää sietäväksi ja runsaasti kariketta tuottavaksi puustoksi, joka muodostaa uutta turvetta. Useat yritykset ovat epäonnistuneet huolimatta niihin laitetuista suurista määristä rahaa, aikaa ja energiaa.

Metsäpeitteen palauttaminen ja kaivettujen kuivatuskanavien patoaminen perustuvat usein joko paikallisten osallistamiseen tai suojelualueiden perustamiseen. Epäonnistumiset ovat johtuneet teknisistä syistä ja siitä, että hankkeissa ei ole huomioitu riittävästi historiallisesti ja paikallisesti muotoutuneita toimintamalleja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia kuin hankkeita johtavien tahojen tuottamat tekniset ennallistamismallit. Ylläpito ja jatkuvuus ovat myös puuttuneet. Projektien loputtua padoista ei huolehdita, ne hajoavat, ja palot pyyhkäisevät jälleen maiseman yli.

Kasvillisuuden ilmakehästä sitoma hiili ja kasvillisuudesta maaperään siirtyvä karike korvaavat hajotuksessa häviävää turvetta, ja siksi kasvillisuus on toinen avaintekijä turpeen säilymisessä. Osa paikallisista puulajeista selviytyy avohakatuilla ja kuivatetuilla soilla ja sietää vuosittain yli metrin vedenpinnanvaihteluja. Toistuvat palot kuitenkin tuhoavat nuoret puut kerta toisensa jälkeen ja muodostavat näin esteen soiden metsittymiselle.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Luonnontilainen vanha metsä ei syty eikä pala helposti, koska varjoisan metsän pohjalla ei ole pusikoita ja turve on kosteaa.

Voitaisiinko metsäkatoa muuttaa metsäalan kasvuksi lopettamalla kestämättömät hakkuut ja kasvattamalla metsiä hakatuilta reunoilta ulospäin? Paikallisten puiden siemenistä ei olisi pulaa, ja vesikin valuu metsien uumenista ulospäin. Jos metsien reunamat saataisiin uuteen kasvuun pitkäjänteisellä toiminnalla ja tulipaloja estämällä, myös metsien keskeiset sydänalueet vahvistuisivat.

Paikallisten ihmisten toimeentulon takaavia perinteisiä viljelypuutarhoja voisi kasvaa metsien reunoilla. Ja parhaassa tapauksessa turvemaiden palautuessa suosademetsiksi, ihmiset voisivat jälleen pienimuotoisesti kalastaa ja metsästää osana toimeen­tuloaan.

Jyrki Jauhiainen on tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Helsingin yliopiston kosteikko­ekologian dosentti.
Harri Vasander on suometsätieteen professori Helsingin yliopiston metsätieteiden osastolla.

Artikkeli julkaistiin osana Häiriköt-päämajan Neste Spoil – Biouutisia -parodialehteä. Koko lehti luettavissa Voiman 10/2018 välissä ja Issuussa.

Jaa tämä:

Vihreä 
vallankumous

Asiantuntija avaa väitteitä suomalaisesta biovallankumouksesta Neste Spoil – Biouutisia -lehdessä.

Viime vuosina ­biotalous ja biopolttoaineet ovat olleet keskusteluissa kovasti esillä, sillä niistä on tarkoitus rakentaa yksi Suomen energiajärjestelmän kulma­kivistä. Me Neste ­Spoilissa uskomme, että Vihreän kullan maa 2.0 on kulman takana.

Tuotamme suomalaista biopolttoainetta, joka edustaa tarvitsemaamme vih­reää vallankumousta ja on tunnetusti maailman puhtainta. Eikö olekin näin, Greenpeace Nordicin maajohtaja Sini Harkki?

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

”Ei se kyllä ole. On olemassa harha, että voisimme polttoainetta muuttamalla tehdä liikenteestä nollapäästöisen – kuten meidän pitää tehdä. Maapallon resurssit eivät ikinä riittäisi siihen, että pitäisimme liikenteen entisenlaisena ja ainoastaan korvaisimme fossiiliset polttoaineet biopolttoaineilla. Kestävät biopolttoaineen raaka-aineet, jätteet ja tähteet, riittävät korvaamaan vain muutaman prosentin ­nykyisestä polttoaineen kulu­tuksesta.”

Mutta bioenergia on osa kiertotaloutta, ja siten bioteknologia on aina hyvää.

”Puuta ja kasveja polttaessa syntyy päästöjä ihan yhtä lailla kuin fossiilisiakin poltettaessa. Esimerkiksi palmuöljyn päästöt ovat selvästi pahemmat kuin fossiilisen dieselin, kun otetaan huomioon epäsuorat vaikutukset sademetsien raivaamisineen. Myös turve on loistava esimerkki siitä, että luonnosta otettava asia on lähempänä fossiilista polttoainetta kuin mitään vihreää.”

Me Neste Spoilissa olemme kyllä yksi maailman suurimmista palmuöljyn ostajista – tarvitsemmehan raaka-ainetta biodieseliimme – mutta tämä on vain hyvä. Meidän suomalaisten pitääkin näyttää mallia bio­polttoaineiden tuotannossa, olemmehan vastuullisia.

”Olette kyllä sitoutuneet erilaisiin periaatteisiin, mutta yhtiö toimii markkinoilla, joilla laki ja valvonta eivät käytännössä toimi. Tuotantoon liittyy väistämättä rikollisuutta, korruptiota ja ihmis­oikeusloukkauksia. Ette te ole sen parempia tai enempää irti tästä kuviosta kuin muutkaan, ja valitettavasti esimerkkiänne seuraten moni muukin on keksinyt tehdä biopolttoainetta palmuöljystä.”­

Meidän uusi Uusiutuva ­diesel valmistetaan kuitenkin kokonaan jätteistä. Tämä on hieno avaus.

”On tietenkin sikäli hyvä, että siinä ei ole käytetty raakapalmuöljyä. Käyttämistänne jätteistä ja tähteistä iso osa on kuitenkin palmuöljyteollisuudesta pe­räisin. Käytätte erilaisia prosesseissa sivuun jääviä massoja ja aika isoissa määrin myös niin sanottua palmurasvaa, joka on saatu luokiteltua jätteeksi ja tähteeksi. Meidän mielestämme palmurasva on markkinoilla myytävä tuote samoin kuin palmuöljykin. Sitä ei pitäisi laskea jätteeksi ja tähteeksi, ja siksi en ole vakuuttunut siitä, etteikö tämä nykyinenkin tuote kiihdyttäisi sademetsien raivaamista. Ostamalla sivuvirtoja – vaikka tätä palmurasvaa – mahdollistatte sen, että tuottajat pystyvät toimimaan kannattavammin. Näiltä tuottajilta ei pitäisi ostaa mitään ­ennen kuin ne parantavat tapansa.”

Yksi raaka-ainetoimittajistamme, Bilmar, tosiaan osallistuu yhä sade­metsien raivaamiseen palmu­öljy­plantaaseiksi.

SININ EKOVINKIT

Ympäristöahdistus vaivaa ja syyllisyydentunne lamaannuttaa, mikä avuksi?

”Ilmastonmuutoksen torjuminen nähdään helposti sarjana luopumisia, mutta eihän kyse ole ollenkaan siitä. Jos ajattelemme siirtymää kohti päästötöntä liikennettä, meidän kaik­kien elämänlaatua parantaa, ettei meidän tarvitse haistella pakokaasuja. Tavallisen kansalaisen kannalta tuottaisi pelkästään hyviä ­asioita, jos meillä olisi parempi joukkoliikenne ja kokonaan saasteeton liikenne.”

”Muutos pitää tehdä niin, että se parantaa eikä huononna elämänlaatuamme. Poliitikkojen pitää ottaa johtajuus ja kantaa vastuu. Meillä on myös poliitikkoja, jotka väistelevät tätä kysymystä. He korostavat sitä, kuinka tärkeää kansalaisten on muuttaa tottumuksiaan, vaikka on juuri poliitikkojen tehtävä osoittaa se oikea suunta ja rakentaa järjestelmää niin, että kaikissa tilanteissa on aina helpointa ja halvinta tehdä se hyvä valinta. Ei saa olla niin, että kansalaisen pitäisi olla miljonääri tai alan tutkija kyetäkseen tekemään oikeita valintoja.”


Koko Neste Spoil -lehti luettavissa myös täällä.

Jaa tämä:

Taide, metroasemat ja ihmislaji

Taide tarvitsee kipeästi uusia ympäristöjä, toisenlaisia rakentumisen paikkoja ja tilaa moninaisuudelle. Se on pelastettava hyödyn ja hyvinvoinnin ajatuksilta.

Taiteen pitää heti vallata kaikki Helsingin metroasemat. Mainokset pysyvästi pois ja tilalle taidetta. Ei siksi, että yritettäisiin koristella tylsiä asemia, vaan siksi, että taide tulee asetella nyt paikoilleen, keskelle ihmisten elämää. Ja aivan kaikki taide: performanssi, mediataide, ääni, valo, runo, kirjallisuus, kuvataide, sirkus, sarjakuva, ooppera ja niin edelleen. 

Olemme tottuneet ajatukseen, että julkinen tila on täynnä mainoksia. Harvoin pysähdymme miettimään, että miksi näin on ja kuka siitä hyötyy. Voi tietenkin esittää, että esimerkiksi kaupunki saa tuloja mainostilan vuokraamisesta, mutta mehän sen itse maksamme tuotteiden hinnoissa. Olisiko kiinnostavampaa nähdä taidetta mainosten tilalla?
Olemme tottuneet ajatukseen, että julkinen tila on täynnä mainoksia. Harvoin pysähdymme miettimään, että miksi näin on ja kuka siitä hyötyy. Voi tietenkin esittää, että esimerkiksi kaupunki saa tuloja mainostilan vuokraamisesta, mutta mehän sen itse maksamme tuotteiden hinnoissa. Olisiko kiinnostavampaa nähdä taidetta mainosten tilalla?

Metroasemien taideasioiden hoitamista varten tulee perustaa oma virasto, jonne palkataan kuraattoreita, visionäärejä, suunnittelijoita ja assistentteja. Taiteeseen pitää investoida julkista rahaa yhtä itsestäänselvästi kuin joskus investoitiin tuottamattomaan kaivosteollisuuteen. Ihmislaji tulee vihdoin järkiinsä: se haltioituu taiteesta, lopettaa kuluttamisen ja tajuaa haluavansa elää vielä hetken. 

Saattaa kuulostaa utopialta, mutta voisi aivan hyvin olla totta vaikka ensi vuonna. Mikä estää? Ei tule mieleen yhtäkään syytä – paitsi se, että nykyisessä vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä kukaan ei enää jaksa ajatella hulluja ajatuksia, jotka johtaisivat toisenlaisiin todellisuuksiin.

Tällä hetkellä taide kouristelee yhteiskunnan slush-estradeilla. Se on väännetty hyvinvoinniksi ja elämyksiksi. Mutta taide ei ole hyvinvointia eikä viihtymistä. Se on elämän haurauden ja käsittämättömyyden läsnäoloa. Se on myös ihmisen eloonjäämisen kannata välttämätöntä, sillä eloonjääminen ei viime kädessä riipu uudesta teknologiasta tai innovaa­tioista vaan kyvystä ymmärtää elämän hauraus.

Elämän haurautta ei voi ymmärtää, jos tarjolla on vain yhdenlainen kapea todellisuuskäsitys. Tarvitaan toisenlaisia käsityksiä maailmasta, toisenlaisia todellisuuksia. Filosofi-tietokirjailija Ville Lähde puhuu tästä kirjassaan Niukkuuden maailmassa:

”On kieltäydyttävä hyväksymästä niitä ’realiteetteja’, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta. Tämä vakiintunut todellisuus ei tule tyhjästä, vaan sitä tuotetaan ja pidetään yllä koko ajan. Sen oletuksia ja luutumia vastaan pitää kamppailla niin tieteessä kuin julkisessa tilassa. Yksikään kirja, yksikään hiottu argumentti, ei onnistu kertaheitolla. On kirjoitettava, puhuttava ja vakuutettava yhä uudelleen.” 

Lähde ei puhu suoraan taiteesta, mutta minä puhun. Taide erittää ja kirjoittaa mahdottomia maailmoja, se tuottaa loputonta toisenlaista ”realiteettia”. Taide tunkeutuu ihohuokosiin ja pakottaa ajattelemaan, kuvittelemaan, ihmettelemään, uskomaan ja toivomaan – se vakuuttaa yhä uudelleen. Ja se vaikuttaa. Taide tuleekin ottaa erityisen vakavasti silloin, kun puhe on toisenlaisten todellisuuksien utopioista.

Jos jokin on hankalaa, nykyään on muodikasta sanoa, että se on rikki. Demokratia on rikki, politiikka on rikki, sosiaalinen media on rikki. Taiteesta ei ikävä kyllä voi sanoa, että se on rikki. Taide on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin rikki: se on täydellisen ehjää, särötöntä, sileää. Se on niin sileää, että sen kiiltävää muovipintaa vasten voi ottaa ­selfieitä.

Taiteen pinnallistaminen ja yksinkertaistaminen, sen sterilointi tahrattomaksi selfie-alustaksi on eräs aikamme suurimmista resurssien tuhlauksista. On valtava tragedia, että taidetta arvotetaan ja siitä keskustellaan lähinnä hyödyn kielellä. Jopa taidelaitosten johtajat intoilevat, että taide voi edistää Suomen kilpailukykyä. 

Kukaan ei enää puhu taiteesta siten kuin esimerkiksi tunnettu ”taidetta taiteen vuoksi” -julistaja, 1800-luvulla elänyt runoilija Théophile Gautier

”Romaani ei käy suunnattomasta saappaasta, eikä sonetti ole tasaisesti vettä ruiskuttava letku tai näytelmä rautatie. [– –] Metonymiasta ei voi ommella puuvillamyssyä, vertausta ei voi sujauttaa jalkaan tohvelin sijaan. Eläminen ei kuitenkaan ole sitä, että yrittää olla kuolematta.”

Ilmastonmuutos ja resurssiajattelu kytivät Gautierin elinaikana vielä jossain aavistamattomassa, samoin ostoshelvetit ja kuluttaminen elämän päätarkoituksena. Mutta vaikka öljyn humina on nyt hiipumassa, eläminen on silti yhä muutakin kuin kuoleman välttämistä. Yhä tarvitaan ovia, joista avautuu äärettömiä ja tuntemattomia maailmoja. Yhä tarvitaan toisenlaisia todellisuuksia eli itseisarvoista taidetta, mistä Gautierkin lausumissaan puhuu. 

Taideinstituutioissa taide on kadottanut moninaisuutensa ja heterogeeniset tekemisen lähtökohdat. Jäljellä on elottomia pysäytyskuvia, joissa lukee hyvinvointi ja luova talous. Taiteen merkityksiksi määritellään myös pikahatseina nautitut pavlovilaiset reak­tiot, kuten pöyristyminen tai loukkaantuminen. 

Taiteen monimutkaisuutta, ristiriitaisuutta ja kaoottisuutta, saati pyhää tai ylevää ei yksinkertaisesti tunnisteta. Taide tarvitsee kipeästi uusia ympäristöjä, toisenlaisia rakentumisen paikkoja, tilaa moninaisuudelle. Siksi taiteen on siis vallattava metroasemat ja tulevaisuudessa myös muuta julkista tilaa. 

Meille tuputetaan vallitsevaa yhteiskunnallista totuutta, jonka mukaan teknologian kehittyessä ja talouden kasvaessa ihminen ei enää tarvitse laaja-alaista ymmärrystä ihmisyydestä itsestään tai ylipäätään pohdintaa elämän rajallisuudesta ja monimutkaisuudesta. Taide, tiede, ja uskonto – tuon ymmärryksen eräät keskeiset perustat – on sysätty hyödyttömän kategoriaan. Mutta mitä monimutkaisempi, eriarvoisempi ja teknologioiltaan turboahdetumpi maailma on, sitä enemmän tarvitaan pysähtymistä ihmisyyden mysteerin kysymyksiin. 

Taiteen monisyinen pyhään, ylevään ja käsittämättömään kurottava ihmettely on tuotava marginaalista päivänvaloon ja osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Taiteen merkitys on tunnustettava sen omista merkitystodellisuuksista käsin, ei välineellisyytenä tai hyötynä. 

Pyhän, ylevän ja käsittämättömän äärelle pysähtyminen on myös aikamme radikaaleinta ekologisuutta. Kohdatessaan käsittämätöntä ihminen tulee heitetyksi perustavanlaatuiseen elämän reunaehtojen pohdintaan. Ihmiseen jää jälkiä, merkityksiä ja arvoituksia, jotka eivät jätä rauhaan. 

Vapaa ja itseisarvoinen taide muodostaa erään maaperän, josta pyhä, ylevä ja käsittämätön yhä uudelleen nousevat. Sitä maaperää on raivattava yhteiskuntaamme nopeasti lisää. 

Nyt tiedämme, miksi Länsimetron uudet asemat rakennettiin niin valtaviksi ja avariksi: ne on tarkoitus täyttää taiteella.

Kirjoittaja on äänitaiteilija ja filosofian tohtori.

Häiriköt-päämaja esimerkiksi näkisi metroasemat kernaasti näin. Jotta ihmisten järkytys mainosten vaihtumisesta taiteeksi ei olisi liiallinen, voisimme hyödyntää mainonnan muotokieltä.
Häiriköt-päämaja esimerkiksi näkisi metroasemat kernaasti näin. Jotta ihmisten järkytys mainosten vaihtumisesta taiteeksi ei olisi liiallinen, voisimme hyödyntää mainonnan muotokieltä.

 

Jaa tämä:

Jakamistalous, alustatalous ja sääntely

Työn teettämisen tavat muuttuvat. Samalla tulee arvioida se, kuinka yhteiskunta mukautuu tähän muutokseen.

Maailman talousfoorumi hahmotteli vuonna 2013 ratkaisuja maailm­an kantokyvyn ongelmiin. Keskeisimmäksi käsitteeksi keskustelussa nousi jakamistalous. Sen kantavana ajatuksena on resurs­sien tehokas käyttö. Toisin sanoen kyse on vajaalla käytöllä olevien tavaroiden jakamisesta ja yhteiskäytöstä ­vertaisten kesken, uuden ostamisen sijaan.

Jakamista on tapahtunut aina, mutta teknologia tekee jakamistaloudesta varteenotettavan taloudellisen toiminnan muodon. Se mahdollistaa jakamisen laajassa mittakaavassa ja myös tuntemattomien kesken.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Alustayhtiöiden liiketoimintamalli perustuu suuriin määriin tietoa, jota kerätään, käsitellään ja muokataan. Alustojen keskeinen ominaispiirre on, että alustojen käyttäjilleen tuottama hyöty riippuu siitä, kuinka moni muu käyttää samaa alustaa. Palvelun arvo siis kasvaa käyttäjien lukumäärän kasvaessa.

Jakamis- ja alustataloudesta puhutaan toisinaan synonyymeinä tai muuten epätarkasti. Vaikkapa ­Uberia käytetään usein esimerkkinä milloin jakamistaloudesta, milloin alusta­taloudesta. Osin onkin kyse limittäisistä ilmiöistä, koska digitaalisuutta hyödyntävä jakamistalous on osa alustataloutta. Alustatalous ei kuitenkaan ole välttämättä jakamistaloutta, ellei jakamistaloutta määritellä niin laajasti, että se menettää alkuperäisen, maailman kantokykyyn liittyvän merkityksensä.

Kun puhutaan alustatyöstä, kyse on nimenomaan alustatalouden, ei jakamistalouden työstä. Tämä johtuu siitä, että ihmisen aika ei ole ”vajaalla käytöllä oleva resurssi”, eikä ruokalähettiä ja ravintola-annoksen tilaajaa voi mielekkäällä tavalla pitää vertaisina sen enempää kuin kaupan myyjää ja asiakasta.

Alustatalous organisoi työn maail­man uudella tavalla. Perinteisessä mallissa yritys tuottaa palveluita tai tavaroita asiakkaalle ja ottaa sitä varten tarvitsemansa työvoiman työsuhteeseen. Uudessa mallissa taas digitaaliset alustat välittävät yksittäisiä työtehtäviä ”freelancereille”. ”Freelancerit” ovat periaatteessa vapaita työskentelemään juuri silloin kuin haluavat ja voivat parsia toimeentulonsa kasaan eri alustoilta tai yhdistämällä alustatyötä palkkatyöhön.

Alustatyö voidaan jakaa online- ja offline-työhön. Online-alustatyötä tehdään tietokoneella tai muulla inter­netiin yhdistettävällä laitteella. Se voi olla pieniä mikrotehtäviä, esimerkiksi markkinointikyselyihin vastaamista Clickworkerissä tai luovaa suunnittelutyötä Upworkissä. Työtä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Tällaisesta työstä käytetään myös nimitystä crowd work, joukkoistettu työ.

Offline-alustatyö taas on tyypillisesti ruokalähetti-, taksi-, siivous- tai nikkarointipalvelua. Keikat saadaan alustan kautta, ja kun alustalle on kirjauduttu läsnäolevaksi, työtehtävien tekeminen edellyttää olemista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.

Online-työ muistuttaa usein perinteistä freelance-työtä. Sitä tehdään tuskin koskaan työsuhteessa, ja varsinkin erityisosaamista vaativilla alustoilla freelancerit määrittelevät itse oman hintansa. Sen sijaan offline-työ muistuttaa enemmän perinteistä työsuhdetta silloin, kun alusta määrittelee työstä saatavan korvauksen sekä sen, miten työ suoritetaan. Offline-työtä saatetaan tehdä työsuhteessa alustaan tai työn tilaajaan tai ilman työsuhdetta ”free­lancerina”. Esimerkiksi Wolt-läheteillä ja Uber-kuljettajilla ei ole työsuhdetta.

#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.
#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.

Freelancereilla ei tyypillisesti ole oikeutta sellaisiin työntekijän oikeuksiin kuin lomiin ja lomarahoihin, sairausajan palkkaan eikä työnantajan maksamiin eläkemaksuihin ja vakuutuksiin. Yrittäjä voi periaatteessa saada ansiosidonnaista työttömyysetuutta, mutta tällöin yritystoiminnan on täytynyt loppua kokonaan. Hajanaisista lähteistä (pieniä) tuloja saavat freelancerit putoavat turvaverkon ulottumattomiin. Freelancereidenhan sosiaaliturvan ongelmat eivät ole suinkaan uusi asia, mutta alustatyö laajentaa ongelman uusille työnteon alueille.

Yksilön kohtaamien ongelmien lisäksi alustatalouden yleistyminen asettaa haasteita hyvinvointivaltion rahoitukselle. Tämä rahoitus on Suomessa järjestetty osittain vakuutusperustaisesti niin, että sekä työntekijät että työnantajat maksavat sosiaaliturva- ja eläkemaksuja ja esimerkiksi ansio­sidonnainen päiväraha on sidottu joko työntekijänä tai yrittäjänä tehtyihin maksuihin. Jos työtä tehdään yhä enemmän ilman työsuhdetta, tällaiselta järjestelmältä putoaa pohja pois.

Alustatyö ja työn joustavoituminen, kuten alustayhtiöt sitä kuvaavat, johtaakin tarpeeseen miettiä työelämän turvaverkkojen rahoitusta uudelleen. Olisiko siinä siirryttävä vakuutus­perustaisuudesta enemmän kohti universalismia?

Nykyisin ehkä puhutuin universalismin ilmentymä on kaikille kansalaisille maksettava perustulo. Yksilön näkökulmasta perustulo on houkutteleva ratkaisu, koska sitä ei ole sidottu työnteon muotoon eikä edes työmarkkinoilla olemiseen. Yhteiskunnan rahoittamisen näkökulmasta ongelmana kuitenkin on, että yhtiöt eivät maksa freelance-työstä työnantajamaksuja. Perustulo saattaisi johtaa myös siihen, että yhteiskunta kompensoi liian matalia palkkoja omasta pussistaan.

Alustayhtiöiden verotuskin on hankalaa, koska alustayhtiöt ovat usein ulko­maisia – eivätkä edes eurooppalaisia vaan useimmiten yhdysvaltalaisia. Tämä korostaa edelleen tarvetta suunnitella myös verotus uudella tavalla. On esimerkiksi ehdotettu digitaalisten palveluiden verotusta.

Olennaisesti alustatyöhön liittyvä kysymys on myös palkanmuodostus. Toistaiseksi monet alustat ovat sanelleet ”freelancereidensa” palkkiot yksipuolisilla palvelusopimuksilla. Mikäli työtä haluaa tehdä tällaisten alustojen kautta, on palvelusopimus yksinkertaisesti hyväksyttävä. Työntekijöiden järjestäytyminen ei kaikkialla välttämättä onnistu samaan tapaan kuin työsuhteissa, koska yksityisiä amma­tinharjoittajia rajoittavat kartelli­säädökset.

Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 
Foodoran lähetit ovat tiputtaneet kampanjan flaijereita mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija, jonka Alustatalous ei ole jakamistaloutta (välttämättä) – Lähtökohtia alustatalouden sääntelyyn -raportti ilmestyi lokakuussa.

Jaa tämä:

Kapulaa pinnojen väliin

Foodoran ruokalähetit aloittivat kampanjan työehtojensa yksipuolisia heikennyksiä vastaan. Nyt he kutsuvat kuluttajat mukaan.

Kello kuuden aikaan Helsingin kantakaupungin kaduilla on ruuhkaista. Kun ruokalähettipalvelu Foodoran pyörälähetti Marcus Nicolson ylittää risteystä Punavuoressa, häntä edellä oleva auto jarruttaa äkisti. Liikenne ympärillä haittaa näkyvyyttä, eikä auton äkkijarrutuksen syy selviä, mutta Nicolson onnistuu pysäyttämään polkupyöränsä hiukan ennen auton takalasia ja törmäystä. Kyseessä on jo hänen toinen ”läheltä piti” -tilanteensa tänään. 

Foodoran omistaa saksalainen Delivery Hero -niminen yhtiö. Foodora lopetti hiljattain toimintansa Australiassa. Yhtiön vetäytymiseen markkinoilta vaikuttivat todennäköisesti sitä vastaan nostetut syytteet liittyen työntekijöiden kohteluun. Foodora on perustettu vuonna 2014, ja yritys toimii tällä hetkellä yhdeksässä eri maassa. Yritys kertoo verkkosivuillaan toimivansa Suomessa Helsingin lisäksi Espoossa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä. 
Foodoran omistaa saksalainen Delivery Hero -niminen yhtiö. Foodora lopetti hiljattain toimintansa Australiassa. Yhtiön vetäytymiseen markkinoilta vaikuttivat todennäköisesti sitä vastaan nostetut syytteet liittyen työntekijöiden kohteluun. Foodora on perustettu vuonna 2014, ja yritys toimii tällä hetkellä yhdeksässä eri maassa. Yritys kertoo verkkosivuillaan toimivansa Suomessa Helsingin lisäksi Espoossa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Nicolson on yksi niistä harvoista läheteistä, joilla on 15 työtuntia viikossa takaava työsopimus. Työvuoro kestää viisi tuntia, josta valtaosan Nicolson viettää pyöräillen Helsingin kantakaupunkia ristiin ja rastiin. 

”Ei tässä työssä itsessään ole mitään vikaa. Pidän pyöräilystä, mutta näillä työehdoilla ja nykyisellä sopimuksella tämä ei ole reilua. Esimerkiksi jos freelancerina joudut työvuorolla onnettomuuteen, yrityksen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Et ole minkäänlaisen työvakuutuksen piirissä”, Nicolson kertoo, kun pysähdymme seuraavan osoitteen kohdalle. 

Nicolson aloitti työvuoronsa Mikonkadun ja Rautatientorin risteyksestä kello viideltä. Hän kirjautui sisään Foodoran lähettipalveluun ja alkoi vastaanottaa tilauksia. Työpaidan hän vaihtoi päälle vasta, kun nouti ensimmäistä kuljetettavaa ruoka-annostaan kauppakeskus Kluuvista. 

”Hämeentie on varmaan yksi Helsingin pahimpia pyöräilykatuja. Vaikka normaalisti yritän vältellä sillä ajamista, niin usein sitä joutuu kuitenkin käyttämään aikapulan takia.” 
”Hämeentie on varmaan yksi Helsingin pahimpia pyöräilykatuja. Vaikka normaalisti yritän vältellä sillä ajamista, niin usein sitä joutuu kuitenkin käyttämään aikapulan takia.” 

Tällä hetkellä osa Foodoran työntekijöistä käy työtaistelukampanjaa yritystä vastaan yhdessä Vapaa syndikaatti -ryhmän sekä Vastavoima ry:n kanssa, jotka ovat molemmat työtaisteluihin osallistuvia ruohonjuuritason organisaatioita. Kampanjan juuret ovat Turussa, jossa paikalliset lähetit reagoivat heinäkuussa tehtyihin työehtojen yksipuolisiin heikennyksiin kertomalla asiasta julkisesti. 

Foodora-lähettien vaatimukset ovat selkeät: palkkioalennukset on peruttava­, työvuorojen jako täytyy inhimillistää ja tehdä läpinäkyväksi, lähettien sosiaalitilat on palautettava, korvauksia työvälineiden ylläpitoon on maksettava, samoin takuita tai vakuutus sairaus- ja onnettomuustapauk­sien varalta. Myös mahdollisuus solmia työsopimus on tarjottava. 

Työtaistelun ytimessä on kiista siitä, ovatko Foodora-lähetit työsuhteessa yritykseen vai itsenäisiä yrittäjiä. Työnantajan strategia on kutsua työntekijöitään kumppaneiksi. 

Työelämän ilmiö, johon Nicolsoninkin työ Foodoralla kuuluu, tunnetaan nimellä alustatalous, vaikka sopivampi kuvaus Foodoralle työskentelevien lähettien työsuhteesta olisi vuokra­talous. 

Toisin kuin monet muut alustapalvelut, Foodora vaati lähettiensä tekevän tiettyjä työvuoroja tiettyjen aikaraamien sisällä sekä ennalta määrätyillä alueilla. Läheteillä ei ole tällä hetkellä yrittäjille tavanomaisia mahdollisuuksia valita työkeikkoja, työaikoja taikka neuvotella työn hinnasta. 

”Norjassa ja Ruotsissa Foodoran läheteillä on jo työsopimukset, koska laki velvoittaa siihen, mutta ei Suomessa. Uskoisin, että samanlaisen lain voisi säätää myös täällä, mutta epäilen, ettei asiaan tulla puuttumaan – ei ainakaan tämän hallituksen kaudella.”
”Norjassa ja Ruotsissa Foodoran läheteillä on jo työsopimukset, koska laki velvoittaa siihen, mutta ei Suomessa. Uskoisin, että samanlaisen lain voisi säätää myös täällä, mutta epäilen, ettei asiaan tulla puuttumaan – ei ainakaan tämän hallituksen kaudella.”

Kalliossa sijaitsevan Lymy-kollektiivin tilassa järjestetään perjantai-iltana 12. lokakuuta keskustelutilaisuus Foodora-lähettien työtaistelusta. Entinen Foodora-lähetti Tuomas Tammisto sekä Nicolson kertovat työtaistelun etenemisestä sekä kampanjan taustoista. 

Pyörälähetit edustavat vähemmistöä Foodoran sisällä. Valtaosa läheteistä kuljettaa ruokatilauksia autoilla eikä polkupyörillä. Lisäksi molemmat arvioivat enemmistön Foodora-läheteistä olevan Euroopan ulkopuolelta tulevia maahanmuuttajia, joilla saattaa olla niin heikko työmarkkina-asema, että Foodoralta saatavat pienet tulot ovat heille tärkeitä. 

Foodora on lähettien lukumäärällä mitattuna iso toimija Suomessa. Yritys ei kerro, kuinka paljon sillä on lähettejä ”kumppaneina” tai työntekijöinä, mutta Nicolson arvioi, että pelkästään Helsingissä yrityksellä on noin 130 freelance-lähettiä ja kymmenen työntekijää, joilla on vakituiset työvuorot. 

Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 
Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 

Sekä Tammiston että Nicolsonin mielestä Foodoran ja Woltin kaltaiset ruokalähettipalvelut voivat hyvinkin toimia ja olla kannattavia sekä yrityksille että niiden työntekijöille. Työehdot ja mallit kannattavalle liiketoiminnalle ovat kuitenkin vasta muodostumassa alalle, siksi Tammiston mielestä on tärkeää käydä laajaa julkista keskustelua siitä, millainen normisto ja työkulttuuri alalle ovat nyt muodostumassa. 

Useimmat asiat, joita kampanjalla vaaditaan, kuuluivat lähettien oikeuksiin, kun Foodora aloitti toimintansa Suomessa. Toistaiseksi Foodora on kommentoinut lähettien vaatimuksia erittäin niukasti. Tammisto kertoo, että heidän aloitettuaan kampanjan yritys on vastannut heille vain muutaman rivin mittaisella sähköpostilla, jossa kiitettiin ”lähettikumppaneiden palautteesta”.  

Vaatimuksiin Foodora ei ole vastannut millään tavalla lokakuun aikana. Yritys ei ole suostunut edes keskustelemaan niistä. Vastavetona yrityksen haluttomuuteen neuvotella ”Foodora vastuuseen” -kampanja on päättänyt pyytää kaikkia palvelun käyttäjiä aloittamaan yrityksen boikotoinnin 5. marraskuuta alkaen. Työtaistelu laajenee siis palvelun kuluttajien pariin.

Alkuillan ruuhka alkaa hellittää kellon lähestyessä seitsemää. Pyöräily väljemmillä kaduilla muuttuu miellyttävämmäksi. Aika kuluu kuin siivillä poimiessa annoksia vaihtuvista ravintoloista ja viedessä niitä kotiosoitteisiin. 

”Se, mitä pyydämme, ei mielestäni ole kohtuutonta. Kohtuullista palkkaa, mahdollisuutta työsopimukseen sekä läpinäkyvyyttä työn jakamiseen”, ­Nicolson sanoo kuin sivuhuomiona samalla, kun katsoo puhelimella osoitetietoja ravintolasta, josta seuraava annos täytyy noutaa. 

Jaa tämä:

Stoppi hyväksikäytölle

Kanadalainen cree-aktivisti Clayton Thomas-Müller saapui syyskuun alussa Saamenmaalle tarjoamaan tukensa Jäämeren ratahanketta vastustavalle mielenilmaukselle. Samalla hän kertoi kansansa taisteluista Kanadan öljyputkihankkeita vastaan.

Alkuperäiskansat kautta maailman kohtaavat hyvin paljon samankaltaisia ongelmia. Niitä ei kuitenkaan tarvitse kohdata yksin. Tähän ajatukseen kiteytyy kanadalaisen cree-kansaan kuuluvan aktivistin Clayton Thomas-Müllerin viesti.

Clayton Thomas-Müller nostatti tunnelmaa Jäniskoskella.
Clayton Thomas-Müller nostatti tunnelmaa Jäniskoskella. KUVA: Jonne Sippola

”On tärkeää, että alkuperäiskansat tekevät kansainvälistä yhteistyötä ja tukevat toisiaan. On äärimmäisen tärkeää, että taistelemme yhdessä oikeuksiemme puolesta ja samalla ilmastonmuutosta vastaan.”

Thomas-Müller osallistui saamelaisaktivisti Jenni Laitin ideoimaan Red Line -mielenosoitusten ja -tapahtumien sarjaan. Viikon mittainen tapahtumasarja oli aktivisti-taideryhmä Suohpanterrorin ja Suomen Saamelaisnuorten järjestämä, ja sitä tukemaan ja toteuttamaan tuli myös ympäristöjärjestö Greenpeace. Tapahtumissa vedettiin viikon ajan symbolisia punaisia rajoja Rovaniemeltä Norjan Kirkkoniemelle kaavaillun tavarajunaradan reitille. Rata halkoisi saamelaisten alueet, vaikeuttaisi poronhoitoa ja kaventaisi entisestään saamelaisten elintilaa.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.”

Red Line -mielenosoitukset ideoinut ja koolle kutsunut Jenni Laiti Suohpanterror-ryhmästä. KUVA: Jonne Sippola
Red Line -mielenosoitukset ideoinut ja koolle kutsunut Jenni Laiti Suohpanterror-ryhmästä. KUVA: Jonne Sippola

Thomas-Müller toi solidaarisuuden osoitusten lisäksi myös uutisia tuoreesta voitosta Kanadassa. Maan korkein oikeus oli juuri torpannut muun ­muassa cree-kansan alueiden läpi kaavaillun yli 1 000 kilometriä pitkän Trans Mountain -öljyputken.

Myös 350.org-ympäristöjärjestössä vaikuttava Thomas-Müller näkee kanadalaisen öljyputken ja suomalaisen ratahankkeen hyvin samankaltaisina. Molemmat rakennettaisiin alkuperäiskansojen maiden halki, ja molemmat on tarkoitettu ympäristölle erittäin haitallisten hyödykkeiden kuljettamiseen. Pohjois-Amerikan öljyhiekkahankkeet on tuomittu ihmiskunnan historian eniten ympäristöä haittaaviksi teollisiksi projekteiksi, eikä Lapin luonto kestä sen enempää hakkuiden lisäämistä kuin kaivostoiminnan kasvattamistakaan, joita ratahanke edellyttäisi.

Trans Mountain -hanke kompastui siihen, että sitä valmisteltiin ilman neuvotteluja hankkeen vaikutuspiiriin kuuluvien alkuperäiskansojen kanssa. YK:n julistus alkuperäiskansojen oikeuksista edellyttää, että alkuperäiskansoja oikeasti kuullaan. Kyseessä ei saa olla pelkästään muodollisuus.

”Meidän pääministeriämme ihastellaan maailmalla, ja häneen suhtaudutaan kuin rocktähteen tai supermalliin”, Thomas-Müller sanoo Justin Trudeaux’sta.

”Hän ei kuitenkaan ole välittänyt meistä. Mutta nyt olemme kellistäneet joukon maailman mahtavimpia yrityksiä ja Kanadan hallituksen itsensä.”

Thomas-Müller viittaa YK:n julistukseen ja toteaa, ettei heidän tarvitse pyytää lupaa olemassaololleen.

”Meillä on oikeus määrätä kotimaistamme ja meillä on oikeus sanoa ’ei’ silloin, kun meidän luokse tullaan esittelemään haitallisia hankkeita.”

Thomas-Müllerin viesti Suomen hallitukselle on se, että alkuperäiskansojen oikeudet tulee ottaa tosissaan.

”Hallitukset, jotka eivät ota alkuperäiskansoja huomioon, jatkavat kolo­nialismin perintöä.”

Petteri Feodoroff osoitti mieltä Sevattijärvellä. Feodoroff oli huolissaa siitä, että: "Jäämeren radan pirstoessa porojemme laidunmaat olisi kolttakulttuuri ja minun tulevaisuuteni vaakalaudalla."
Petteri Feodoroff osoitti mieltä Sevattijärvellä. Feodoroff oli huolissaa siitä, että: ”Jäämeren radan pirstoessa porojemme laidunmaat olisi kolttakulttuuri ja minun tulevaisuuteni vaakalaudalla.” KUVA: Jonne Sippola

Kanadassa käyty kamppailu öljyputkihankkeita vastaan on ollut monitahoinen.

”Olemme käyttäneet kaikkia keinoja: lobbausta, suoraa kansalaistoimintaa, mediaa – aivan kaikkea. Olemme kohdistaneet paineen esimerkiksi poliittisiin päättäjiin, hankkeisiin liittyviin institutionaalisiin sijoittajiin sekä niihin liittyviin yrityksiin.”

Kamppailuun on voinut osallistua monella tapaa. Yksinkertaistaen: yksi on keskittynyt vaikuttamistyöhön järjestelmän sisällä ja toinen suoraan kansalaistottelemattomuuteen. Molemmilla on ollut oma roolinsa, mutta samalla ne ovat tukeneet koordinoidusti toisiaan.

”Ei tämä erottelu aina ole onnistunut. Välillä aktivistimme ovat osallistuneet ensin lobbaamiseen YK:ssa ja pian sen jälkeen tulleet pidätetyiksi suoran toiminnan myötä. Mutta olemme pitäneet strategiamme monipuolisena ja olemme sen myötä kohottaneet hankkeisiin osallistuvien rahoittajien ja poliitikkojen imagoriskejä.”

EI KIITOS JÄÄMEREN RADALLE

Jäämeren ratahankkeella viitataan liikenne- ja viestintäministeriössä valmisteltavaan suurhankeeseen, johon kuuluisi junaradan rakentaminen Rovaniemeltä Norjan Kirkko­niemeen. Kirkkoniemeen rakennettaisiin myös massiivinen satama, joka palvelisi erityisesti kuljetuksia Euroopan ja ­Aasian välillä sekä mahdollistaisi arktisen alueen luonnon­rikkauksien käyttöönoton.

Siiri Hetta osallistui Hettassa keskustelutilaisuuteen ja sai päähänsä Suohpanterrorin Make Sápmi Great Again -lippiksen. KUVA: Jonne Sippola
Siiri Hetta osallistui Hettassa keskustelutilaisuuteen ja sai päähänsä Suohpanterrorin Make Sápmi Great Again -lippiksen. KUVA: Jonne Sippola

Ministeriön tilaamassa ja julkaisemassa, konsulttiyhtiö ­Rambollin toteuttamassa ratahankkeen suunnitelmassa hanketta ei kyetty osoittamaan taloudellisesti kannattavaksi missään skenaariossa. Ministeriön määrätietoisuus ajaa talou­dellisesti kannattamatonta hanketta saattaa viitata siihen, että radalle on saatettu kaavailla julkilausuttua enemmän ­liikennettä. Tämä voisi selittyä tavoitteella hyödyntää arktisen alueen luonnon­rikkauksia virallisesti ilmoitettua suuremmissa määrin.

Henkilöliikenteen määrä junaradalla ei kaavailuissa ole merkittävä, ja Huoltovarmuuskeskus totesi radan merkityksen huoltovarmuudelle merkityksettömäksi.

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Teollisen mittakaavan hankkeet ovat vuosikymmenten mittaan rajanneet saamelaisten elintilaa, mutta nyt tila väistämiselle alkaa olemaan vähissä.

”Mitä syitä tänne on jäädä, jos elämisen mahdollisuudet viedään?” Jussa Seurujärvi Muddusjärven paliskunnasta kysyi Inarissa saamelaismuseo Siidassa järjestetyssä tilaisuudessa.

”Haluamme elää täällä ja jatkaa kulttuuriamme. Jos ei ole elämän mahdollisuuksia, niin silloin kulttuurikin katoaa”, Seurujärvi huolehti.

Lapset ovat tulevaisuus ja siksikin on oikein, että lapset osallistuivat Red Line -mielenosoituksiin. Oheinen perhe saapui paikalle Sevettijärvellä.
Lapset ovat tulevaisuus ja siksikin on oikein, että lapset osallistuivat Red Line -mielenosoituksiin. Oheinen perhe saapui paikalle Sevettijärvellä.

Vuotson kylässä, Porttipahdan ja Lokan tekojärvet yhdistävän Vuotson kanavan rannalla järjestetyssä tilaisuudessa puhuneet vanhemmat osallistujat muistivat vielä, kuinka ­alueen saamelaisia pakkosiirrettiin 1960-luvulla tekojärvien ­alta.

”Koen jäämeren radan toistona. 1950-luvulla alettiin puhua tekoaltaista, ja silloin saamelaisia ei otettu mukaan suunnitelmiin, eikä heille kerrottu mitään tulevasta”, Petra Biret Magga-Vars saamelaiskäräjien hallituksesta kertoi Red Line -mielenosoituksen yhteydessä.

Nyt he ja heidän sukulaisensa ovat vaarassa jäädä jälleen massiivisen infrahankkeen jalkoihin.

”Hakkuut ja kaivokset ovat jo nyt uhka. Ja rata on uusi uhka.”

Saamelaiskäräjien edustajat totesivat, että saamelaisille ei ole tarjottu todellisia mahdollisuuksia tulla kuulluksi tai vaikuttaa ratahankkeen suunniteluun. Vuonna 2015 Suomi sai nuhteita YK:lta, koska saamelaisia ei kuunneltu metsähallituslakia uudistettaessa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion mukaan pohjoisen rooli on aina ollut se, että sieltä haetaan resursseja. Jäämeren rata on vain viimeisin mutta myös ”räikein ja brutaalein” esimerkki tästä.

”Ei meillä ole enää paikkaa paeta. Me vastustamme tätä hanketta yhdessä”, Sanila-Aikio linjaa.

Kirjoittaja seurasi Red Line -aktivisteja S­aamenmaalla koko viikon ajan.

Jaa tämä:

Poissa silmistä, ei päästöistä

Ympäristötalouden tutkija muistuttaa, että elämäntapamme saastuttaa yhtä lailla, vaikka tuotanto olisikin siirretty pois Suomesta.

Olen tehnyt ympäristöasioiden parissa töitä yli neljännesvuosisadan. Tuona aikana olen – yhtään liioittelematta – kuullut tuhansia kertoja sen kummallisen vahvana elävän mielipiteen, ettei suomalaisten toiminnalla maailman ongelmia ratkaista. Etenkään suomalaisten kuluttajien toiminnalla ei ole mitään merkitystä, kun meitä on niin vähän.

Katsotaanpa tarkemmin. Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien kulutus muodosti 68 prosenttia kotimaan kasvihuonekaasupäästöistä. Loput 32 prosenttia syntyivät julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt koostuvat asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja muista tavaroista ja palveluista. Kulutusnäkökulma tarkoittaa sitä, että suomalaisten loppukulutus huomioidaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa tavarat on tuotettu.

Voimme siis sanoa, että kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Katsotaan prosenttien sijaan todellisia määriä: Vuosittaiset päästömme vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen voi sanoa, että keskimääräisen suomalaisen kulutuksesta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat noin kymmenen tonnia. Pysähdy miettimään tuota lukua hetkeksi. En usko, että kukaan haluaisi takapihalleen kymmenen tonnin kasaa jätettä vuosittain – per kotitalouden henkilö. Mutta siitähän tässä on kyse. Kulutuksemme aiheuttaa jätettä. Emme vain näe tätä kaasumaista jätekasaa, joten se on helppo sivuuttaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Kulutuksen päästölähteetkin ovat meiltä pimennossa.

On vielä melko helppo hahmottaa se, että bensiinin palaessa auton moottorissa syntyy päästöjä. Mutta hankalammin jäsentyy se, että sisustustyyny tai sipsit ovat samalla tavoin päästölähde. Käytämme suurimman osan tarvitsemastamme energiasta välillisesti, tuotteisiin ja palveluihin sitoutuneena. Euroopan tasolla on arvioitu, että kotitalouksien välitön energiankulutus – kuten valaistus ja lämmitys – kattaa vain noin 40 prosenttia kaikesta energiankäytöstä. Käytämme siis enemmän energiaa välillisesti kuin suoraan.

Ruoka on hyvä esimerkki meiltä piilotetuista ympäristövaikutuksista.

Ruoka on ihmisen keskeinen energianlähde, mutta käytännössä lautasemme sisältö on saatu aikaan fossiilisella energialla. Yhtä ruoasta saatua kaloria kohden on länsimaissa käytetty viisi–kymmenen kaloria fossiilisia polttoaineita. Pelkkä öljyn käyttö huomioiden päädytään laskelmaan, että tarvitsemme yksi–kolme litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden. Ei ole liioiteltua sanoa, että syömme öljyä – tai ainakin toisinpäin: ilman öljyä emme syö.

Ruoantuotannon räjähdysmäinen kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruoan kuljetukseen, säilömiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi. Suomen tuonti Kiinasta vuonna 2017 oli 4,6 miljardia euroa, noin seitsemän prosenttia kaikesta tuonnistamme. Uskallan väittää, että suuri osa tästä tuonnista on sellaista tarpeetonta kulutusta, jonka voisimme karsia elämänlaatumme mitenkään kärsimättä. Lompakko ja ilmasto kiittäisivät.

Päästöjen ulkoistuksesta johtuen länsimaiden todelliset päästöt ovat suurempia kuin Pariisin ilmastosopimuksen laskennassa käytetyt luvut. Päästöt kasvavat, kun huomioidaan tuonnin päästöt vähennettynä viennin päästöillä. Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästöjään varsin paljon, noin kolmanneksella kahden viime vuosikymmenen aikana. Mutta jos huomioidaan lisääntyneen tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin kasvanut.

Muutkin rikkaat länsimaat voivat raportoida aiempaa alhaisemmat päästöt, koska korkeita ilmastopäästöjä aiheuttavien raaka-aineiden kuten teräksen ja sementin kotimainen valmistus on vähentynyt. Niiden tuonti on kuitenkin lisääntynyt.

Samoin on käynyt tavallisten kuluttajatuotteiden osalta. On arvioitu, että globaalisti noin neljännes kaikista hiilidioksidipäästöistä syntyy ulkoistettuna muille maille. Kiinan päästöistä noin 15 prosenttia aiheutuu siitä, että me länsimaalaiset voisimme kuluttaa enemmän. Kiinalaiset puolestaan ulkoistavat päästöjään yhä isommassa määrin lähimaihin kuten Vietnamiin ja Kamputseaan.

Vaikka tämä ilmastodomino ei tietenkään voi jatkua kovin paljon pidemmälle, edistymme surkeasti ilmastonmuutoksen hillinnässä. Viime vuonna globaalit hiilidioksidipäästöt kasvoivat, vaikka ne pitäisi puolittaa vuoteen 2030 mennessä.

Mutta meneehän tämä hölmöläisen peitonjatkaminen toisinkin päin. Me suomalaiset tuotamme hiilinieluista – anteeksi talousmetsistä – sellua kiinalaisille vessapaperia varten. Metsäteollisuuden päästöt lasketaan Suomen lukuihin, vaikka päästöjä vastaava kulutus tapahtuu Kiinassa tai jossain muualla. Nykypelissä tuhlaamme omaa kansallista hiilibudjettiamme, jotta kiinalaiset voivat paremmin pyyhkiä pyllynsä. Kiina on siis ulkoistanut päästöjään meille.

On minulla ratkaisukin tarjota.

Ratkaisu olisi henkilökohtainen hiilibudjetti. Tällöin jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.

Kirjoittaja on ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen.

Jaa tämä:

Avoin kirje: Euroviisut, älkää peitelkö Israelin miehitystä ja ihmisoikeusloukkauksia

Reilu 140 taiteilijaa vetoaa Euroopan yleisradiounioni EBU:n, jotta vuoden 2019 Euroviisuja ei järjestettäisi Israelissa. Ohessa heidän avoin kirjeensä.

Me allekirjoittaneet taiteilijat Euroopasta ja sen ulkopuolelta tuemme palestiinalaisten taiteilijoiden vilpitöntä kutsua boikotoida Israelin isännöimiä vuoden 2019 euroviisuja. Kunnes palestiinalaiset saavat nauttia kaikille ihmisille kuuluvista vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista, ei pidä teeskennellä, että kaikki on hyvin valtiossa, joka kiistää heiltä perusoikeudet.

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017. Häiriköiden viimeisin vastamainos puuttui  Euroviisujen ja Israelin ihmisoikeusloukkausten väliseen ristiriitaan. Lisää aiheesta täällä.

Toukokuun 14. päivä, muutama päivä Israelin euroviisuvoiton jälkeen, Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa, mukaan lukien kuusi lasta, ja haavoitti satoja, suurinta osaa kovilla luodeilla. Amnesty International on tuominnut Israelin sotilaiden käytännön ampua tappaakseen ja vammauttaakseen ja Human Rights Watch on kuvaillut tappoja ”laittomiksi ja harkituiksi”.

Vuoden 2019 euroviisuja tulisi boikotoida, jos Israel isännöi niitä, kun maa jatkaa vakavaa, vuosikymmeniä jatkunutta palestiinalaisten ihmisoikeuksien loukkaamista. Käsittääksemme Euroopan yleisradiounioni vaatii, että Israel pitäisi vuoden 2019 euroviisut paikassa, joka ei synnyttäisi ristiriitoja. Sen pitäisi peruuttaa Israelin isännöinti kokonaan ja siirtää kilpailu maahan, jossa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla. Epäoikeudenmukaisuus erottaa, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien tavoitteleminen yhdistää.

L-FRESH The LION, muusikko, Euroviisujen 2018 kansallinen tuomari (Australia)
Helen Razer, tv-toimittaja, kirjailija (Australia)
Candy Bowers, näyttelijä, kirjailija, teatteriohjaaja (Australia)
Blak Douglas, artisti, (Australia)
Nick Seymour, muusikko, tuottaja (Australia)
DAAN, muusikko, lauluntekijä (Belgia)
Daan Hugaert, näyttelijä (Belgia)
Alain Platel, koreografi, teatteriohjaaja (Belgia)
Marijke Pinoy, näyttelijä (Belgia)
Code Rouge, yhtye (Belgia)
DJ Murdock, DJ (Belgia)
Helmut Lotti, laulaja (Belgia)
Raymond Van het Groenewoud, muusikko (Belgia)
Stef Kamil Carlens, muusikko, säveltäjä (Belgia)
Charles Ducal, runoilija, kirjailija (Belgia)
Fikry El Azzouzi, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Erik Vlaminck, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Rachida Lamrabet, kirjailija (Belgia)
Slongs Dievanongs, muusikko (Belgia)
Chokri Ben Chikha, näyttelijä, teatteriohjaaja (Belgia)
Yann Martel, kirjailija (Kanada)
Karina Willumsen, muusikko, säveltäjä (Tanska)
Kirsten Thorup, kirjailija, runoilija (Tanska)
Arne Würgler, muusikko (Tanska)
Jesper Christensen, näyttelijä (Tanska)
Tove Bornhoeft, näyttelijä, teatteriohjaaja (Tanska)
Anne Marie Helger, näyttelijä (Tanska)
Tina Enghoff, kuvataiteilija (Tanska)
Nassim Al Dogom, muusikko (Tanska)
Patchanka, yhtye (Tanska)
Raske Penge, lauluntekijä, laulaja (Tanska)
Oktoberkoret, kuoro (Tanska)
Nils Vest, elokuvaohjaaja (Tanska)
Britta Lillesoe, näyttelijä (Tanska)
Kaija Kärkinen, muusikko, laulaja, näyttelijä, Euroviisu-finalisti 1991 (Suomi)
Kyösti Laihi, muusikko, Euroviisu-finalisti 1988 (Suomi)
Kimmo Pohjonen, muusikko (Suomi)
Paleface, muusikko (Suomi)
Manuela Bosco, näyttelijä, kirjailija, taiteilija (Suomi)
Noora Dadu, näyttelijä (Suomi)
Pirjo Honkasalo, elokuvantekijä (Suomi)
Ria Kataja, näyttelijä (Suomi)
Tommi Korpela, näyttelijä (Suomi)
Krista Kosonen, näyttelijä (Suomi)
Elsa Saisio, näyttelijä (Suomi)
Martti Suosalo, näyttelijä, laulaja (Suomi)
Virpi Suutari, elokuvaohjaaja (Suomi)
Aki Kaurismäki, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Suomi)
Pekka Strang, taitelija, taiteellinen johtaja (Suomi)
HK, laulaja (Ranska)
Dominique Grange, laulaja (Ranska)
Imhotep, DJ, tuottaja (Ranska)
Francesca Solleville, laulaja (Ranska)
Elli Medeiros, laulaja, näyttelijä (Ranska)
Mouss & Hakim, yhtye (Ranska)
Alain Guiraudie, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Ranska)
Tardi, sarjakuvataiteilija (Ranska)
Gérard Mordillat, kirjailija, elokuvantekijä (Ranska)
Eyal Sivan, elokuvantekijä (Ranska)
Rémo Gary, laulaja (Ranska)
Dominique Delahaye, kirjailija, muusikko (Ranska)
Philippe Delaigue, kirjailija, teatteriohjaaja (Ranska)
Michel Kemper, verkkolehden päätoimittaja (Ranska)
Michèle Bernard, laulaja-lauluntekijä (Ranska)
Gérard Morel, teatterinäyttelijä, ohjaaja, laulaja (Ranska)
Daði Freyr, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Hildur Kristín Stefánsdóttir, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Mike Murphy, tv-toimittaja, Euroviisu-kommentaattori (Irlanti)
Mary Black, laulaja (Irlanti)
Christy Moore, laulaja, muusikko (Irlanti)
Charlie McGettigan, muusikko, lauluntekijä, Euroviisu-voittaja 1994 (Irlanti)
Mary Coughlan, laulaja (Irlanti)
Luka Bloom, laulaja (Irlanti)
Robert Ballagh, taiteilija, Riverdance-lavastaja (Irlanti)
Aviad Albert, muusikko (Israel)
Michal Sapir, muusikko, kirjailija (Israel)
Ohal Grietzer, muusikko (Israel)
Yonatan Shapira, muusikko (Israel)
Danielle Ravitzki, muusikko, kuvataiteilija (Israel)
David Opp, taiteilija (Israel)
Assalti Frontali, yhtye (Italia)
Radiodervish, yhtye (Italia)
Moni Ovadia, näyttelijä, laulaja, näytelmäkirjailija (Italia)
Vauro, toimittaja, sarjakuvataiteilija (Italia)
Pinko Tomažič Partisan Choir, kuoro (Italia)
Jorit, katutaiteilija (Italia)
Marthe Valle, laulaja (Norja)
Mari Boine, muusikko, säveltäjä (Norja)
Aslak Heika Hætta Bjørn, laulaja (Norja)
Nils Petter Molvær, muusikko, säveltäjä (Norja)
Moddi, laulaja (Norja)
Jørn Simen Øverli, laulaja (Norja)
Nosizwe, muusikko, näyttelijä (Norja)
Bugge Wesseltoft, muusikko, säveltäjä (Norja)
Lars Klevstrand,
muusikko, säveltäjä, näyttelijä (Norja)
Trond Ingebretsen, muusikko (Norja)
José Mário Branco, muusikko, säveltäjä (Portugali)
Francisco Fanhais, laulaja (Portugali)
Tiago Rodrigues, taiteellinen johtaja, Portugalin kansallisteatteri (Portugali)
Patrícia Portela, näytelmäkirjailija, kirjailija (Portugali)
Chullage, muusikko (Portugali)
António Pedro Vasconcelos, elokuvaohjaaja (Portugali)
José Luis Peixoto, kirjailija (Portugali)
N’toko, muusikko (Slovenia)
ŽPZ Kombinat, kuoro (Slovenia)
Lluís Llach, säveltäjä, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Marinah, laulaja (Espanja)
Riot Propaganda, yhtye (Espanja)
Fermin Muguruza, muusikko (Espanja)
Kase.O, muusikko (Espanja)
Soweto, yhtye (Espanja)
Itaca Band, yhtye (Espanja)
Tremenda Jauría, yhyte (Espanja)
Teresa Aranguren, toimittaja (Espanja)
Julio Perez del Campo, elokuvaohjaaja (Espanja)
Nicky Triphook, laulaja (Espanja)
Pau Alabajos, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Mafalda, yhtye (Espanja)
Zoo, yhtye (Espanja)
Smoking Souls, yhtye (Espanja)
Olof Dreijer, DJ, tuottaja (Ruotsi)
Karin Dreijer, laulaja, tuottaja (Ruotsi)
Dror Feiler, muusikko, säveltäjä (Ruotsi)
Michel Bühler, laulaja, näytelmäkirjailija, kirjailija (Sveitsi)
Wolf Alice, yhtye (Iso-Britannia)
Carmen Callil, kustantaja, kirjailija (Iso-Britannia)
Julie Christie, näyttelijä (Iso-Britannia)
Caryl Churchill, näytelmäkirjailija (Iso-Britannia)
Brian Eno, säveltäjä, tuottaja (Iso-Britannia)
A.L. Kennedy, kirjailija (Iso-Britannia)
Peter Kosminsky, kirjailija, elokuvaohjaaja (Iso-Britannia)
Paul Laverty, käsikirjoitaja (Iso-Britannia)
Mike Leigh, kirjailija, elokuva- ja teatteriohjaaja (Iso-Britannia)
Ken Loach, elokuvaohjaaja, (Iso-Britannia)
Alexei Sayle, kirjailija, koomikko (Iso-Britannia)
Roger Waters, muusikko (Iso-Britannia)
Penny Woolcock, elokuvantekijä, oopperaohjaaja (Iso-Britannia)
Leon Rosselson, lauluntekijä (Iso-Britannia)
Sabrina Mahfouz, kirjailija, runoilija (Iso-Britannia)
Eve Ensler, näytelmäkirjailija (Yhdysvallat)
Alia Shawkat, näyttelijä (Yhdysvallat)

Jaa tämä:

Jäämeren rata ei ole tervetullut

Mielenosoitusten sarja kiinnittää huomion Jäämeren ratahanketta vastaan. Saamelaiset yhdistävät voimansa ympäristöaktivistien kanssa.

Saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror ja ympäristöjärjestö Greenpeace järjestävät viikon ajan mielenilmauksia Saamenmaalla. Mielenilmauksilla vastustetaan teollisuuden tarpeisiin suunniteltua junarataa, niin sanottua Jäämeren rataa, joka johtaisi Rovaniemeltä Kirkkoniemeen Jäämeren rannalle. Rata halkoisi valmistuessaan saamelaisten maita ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella.

Arktisen alueen teolliset hankkeet uhkaavat saamelaisten mahdollisuuksia jatkaa poronhoitoa ja oikeutta perinteisiin elinkeinoihin. Alueen herkkä luoto on myös erityisen altis laajoille tuhoille, jota hankkeet tuovat mukanaan.

Ensimmäinen punainen viiva vedettiin Vuotson eteläpuolella sijaitsevalle Pikkujänkälle, jonka kohdalla Jäämeren rata saapuisi Saamenmaalle.
Ensimmäinen punainen viiva vedettiin Vuotson eteläpuolella sijaitsevalle Pikkujänkälle, jonka kohdalla Jäämeren rata saapuisi Saamenmaalle. KUVA: Jonne Sippola

”Mitä syitä tänne on jäädä, jos elämisen mahdollisuudet viedään?”, Jussa Seurujärvi Muddusjärven paliskunnasta ja Suomen saamelaisnuoret -järjestöstä kysyi saamelaismuseo Siidassa järjestetyssä tilaisuudessa.

”Haluamme elää täällä ja jatkaa kulttuuriamme. Jos ei ole elämän mahdollisuuksia, niin silloin kulttuurikin katoaa”, Seurujärvi huolehti.

Kaavailtu radan linjaus kulkisi myös Muddusjärven paliskunnan maiden halki ja tekisi poronhoidosta alueella käytännössä mahdotonta. Koko paliskunnan tulevaisuus on siis riippuvainen siitä, mitä ratahankkeelle käy.

Suohpanterror-ryhmään kuuluva Jenni Laiti ideoi Red Line -kampanjan.

Viikon aikana saamelaisaktivistit, paliskuntien edustajat, Greenpeacen aktivistit ja muut ratahankkeesta huolestuneet muodostavat kaavaillun ratalinjan varrelle punaisia linjoja, joilla viestitään, että rata ei ole tervetullut. Muun muassa ”Meidän metsä, näpit irti” ja Ei Jäämeren rataa” -banderollit yhdessä punaistan aitatolppien kanssa muodostavat symbolisen sulun kaavaillun hankkeen reitille.

“Me vedämme rajan tulevaisuutemme takia. Me hoidamme tätä maata kestävästi, kuten olemme tehneet tuhansien vuosien ajan. Tämä on viesti Suomen hallitukselle: tätä rajaa ette ylitä ilman meidän suostumustamme”, Red Line -mielenosoituksen ideoinut Jenni Laiti linjaa.

Siiri Hetta, 75, vastusti Jäämeren rataa Vuotsossa.
Siiri Hetta, 75, vastusti Jäämeren rataa Vuotsossa. KUVA: Jonne Sippola

Ensimmäiset punaiset linjat vedettiin Saamenmaan etelärajalla sekä läheisessä Vuotson saamelaiskylässä.

Vuotso on sekä sijaintinsa että historiansa kautta luonnollinen paikka aloittaa ratahanketta vastustava kampanja – kylä sijaitsee Porttipahdan ja Lokan tekojärvet toisiinsa yhdistävän Vuotson kanavan rannalla. Tekojärvien alle jäi 1960-luvulla useita saamelaiskyliä, eikä tätä kohtaloa aiota hyväksyä Jäämeren radan kanssa.

Ratahanketta vastustettiin monessa sukupolvessa. Kuvassa keskellä Petra Biret Magga-Vars, saamelaiskäräjien hallituksesta.
Ratahanketta vastustettiin monessa sukupolvessa. Kuvassa keskellä Petra Biret Magga-Vars, saamelaiskäräjien hallituksesta. KUVA: Jonne Sippola

”Koen jäämeren radan toistona. Vuonna 1955 alettiin puhua tekoaltaista ja silloin saamelaisia ei otettu mukaan suunnitelmiin, eikä heille kerrottu mitään tulevasta”, Petra Biret Magga-Vars saamelaiskäräjien hallituksesta kertoi. ”Hakkuut ja kaivokset ovat jo nyt uhka. Ja rata on uusi uhka.”

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion mukaan pohjoisen rooli on aina ollut se, että sieltä haetaan resursseja. Jäämeren rata on vain viimeisin, mutta myös ”räikein ja brutaalein” esimerkki tästä. ”Ei meillä ole enää paikkaa paeta. Me vastustamme tätä hanketta yhdessä.”

Vuonna 2015 Suomi sai nuhteita YK:lta, koska metsähallituslakia uudistettaessa saamelaisia ei kuunneltu. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz ilmoitti tuolloin olevansa huolissaan siitä, että Suomi ei kunnioittanut alkuperäiskansajulistusta, jonka se on itse hyväksynyt.

Vuotsossa saamelaiskäräjien ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1996-2008 toiminut Pekka Aikio oli samoilla linjoilla Magga-Varsin kanssa ja veti yhtäläisyysmerkkejä ratahankkeen ja tekojärvien välillä.

”Me olimme yksin tekojärviä vastaan. Nyt meidän ei tarvitse olla yksin”, Aikio sanoi ja viittasi muihin ratahanketta vastustaviin tahoihin.

Tuula-Maija Magga-Hetta kertoi tuntemuksistaan Vuotson kylässä järjestetyn linjanvedon yhteydessä.

Greenpeace Nordicin maajohtaja Sini Harkki muistutti, että ratahankkeessa ei ole kyse vain radasta.

”Jäämeren rata on oikeasti hanke, jonka puitteissa pyritään lisäämään alueen luonnonvarojen hyödyntämistä, eikä hanke ei ole ympäristön kannalta kestävää. Tulevina vuosikymmeninä meidän on käytettävä metsiämme viisaammin ja kestävämmin. Lapissa menee vuosisatoja, että hakattu metsä kasvaa takaisin ja samalla metsälle olisi muutakin käyttöä.”

Rataa vastustettiin myös Jäniskoskella. Tällä kertaa banderollin teksti oli kirjoitettu inarinsaameksi. Kuvassa keskellä Jenni Laiti vierellään muusikko ja runoilija Niilas Holmberg.
Rataa vastustettiin myös Jäniskoskella. Tällä kertaa banderollin teksti oli kirjoitettu inarinsaameksi. Kuvassa keskellä Jenni Laiti vierellään muusikko ja runoilija Niilas Holmberg. KUVA: Jonne Sippola

Ruotsista ja Suomesta Siperian kautta Kanadaan ulottuva pohjoinen metsäalue sitoo enemmän hiiltä kuin mitä on yhteensä sitoutunut muihin maailman metsiin yhteensä. Ainoastaan valtameret sitovat enemmän hiiltä itseensä. Toisin kuin esimerkiksi trooppisissa metsissä, hidaskasvuisessa pohjoisessa metsässä hiiltä on sitoutunut paljon myös maaperään, jonka koneellinen metsän hakkuu paljastaa. Tämä altistaan maaperän sateelle, auringolle ja eroosiolle – joka puolestaan vapauttaa hiilen kiertoon ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta.

Äärimmäisen hitaasti uusiutuvien hiilinielujen hakkaaminen samalla, kun Suomen pitäisi täyttää Pariisin sopimuksen tavoitteensa on erittäin ongelmallista. Monitieteellinen tutkimusyksikkö BIOS varoittaakin Suomen ilmastopolitiikka kriisissä -katsauksessaan, että ”metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset”.

Suomen biotalousstrategia on kaavailtu vahvasti metsähakkuiden varaan.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden”, BIOSin katsauksessa todetaan.

Greenpeacen Sini Harkki totesi, että Pohjois-Suomeen suunnitellut uudet sellutehtaat, joita varten Jäämeren rataakin kaavaillaan, eivät ole kestävällä pohjalla. Metsät voivat suojella meitä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, mutta vain, jos me suojelemme niitä.

Suohpanterror on vastustanut Jäämeren rataa myös kuvallisesti.
Suohpanterror on vastustanut Jäämeren rataa myös kuvallisesti.
Jaa tämä:

Odottamisen valtakunta

Israel pitää palestiinalaisia loputtomassa odottamisen limbossa. Näin valtio voi tunnustaa heidän oikeutensa ilman, että näitä oikeuksia tarvitsisi koskaan toteuttaa.

Ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa uusiksi piirretyt rajat määrittävät todellisuutta Lähi-idässä edelleen. Tästä muistuttaa Tim Marshallin teos Maantieteen vangit, joka kertoo, kuinka britit ja ranskalaiset käytännössä jakoivat alueen keskenään.

Vuonna 1916 brittiläinen diplomaatti Sir Mark Sykes piirsi vahakynällä poikkiviivan alueen kartan poikki ja teki salaisen sopimuksen ranskalaisen kollegansa François Georges-Picot’n kanssa. Britannia sai muun muassa Irakin ja Palestiinan, Ranska puolestaan Libanonin ja Syyrian.

Salaisen Sykes-Picot-etupiirisopimuksen seurauksena alueen kartta valtioineen vastaa poikkeuksellisen huonosti perinteisiä kansojen ja uskontojen mukaan määräytyneitä jakoja. Siirtomaaisäntien piirtämien rajojen vakiintumista on odotettu jo yli sata vuotta, mutta merkit eivät viittaa siihen, että Sykesin ja Georges-Picot’n tapa määrittää Lähi-itä johtaisi mihinkään hyvään.

Tämän eurooppalaisten saneleman jaon kärsijöitä ovat myös omaa maatansa odottavat palestiinalaiset. Vuonna 1917 britit julkaisivat Balfourin julistuksen, joka tuki ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinan alueelle.

Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017. Vuoden 2019 Euroviisu-huuma ei tule yltämään kaikkialle, missä Israel käyttää valtaansa ja juhlahumussa kansainvälistä yleisöä tuskin muistutetaan miehityksestä ja siihen liittyvistä ihmisoikeusloukkauksista.

Palestiinalaisten elämästä on muodostunut odottamisen jatkumo, joka toteutuu sekä kansakunnan että yksilön tasolla. Samalla kun kansa odottaa omaa valtiota, näyttäytyy odottamisen kulttuuri arjessa esimerkiksi toistuvana jonottamisena Länsirannan tarkastuspisteillä. Tarkastuspisteillä ”palestiinalaisia työntekijöitä ajetaan karsinoihin kuin karjaa”, Joronen kuvailee.

Viivästyttämiset ja odottamassa pitäminen muodostavat Jorosen mukaan yhtenäisen kolonialistisen rakenteen, jota voisi kutsua ”odottamisen tilaksi”. Sen avulla kontrolloidaan miehitettyä väestöä ja maa-alueita. Näin toimiva hallinto esittää näytelmää demokraattisesta valtiosta.

Odottaminen näkyy palestiinalaisten elämässä myös siten, että monet maanviljelijät eivät saa kehittää omia viljelysmaitaan. Saattaa mennä vuosia ja vuosikymmeniä saada lupa, joka mahdollistaa omien maiden läpi viljelmille johtavan tien kunnostamisen.

Odottamisen kulttuuri ei kuitenkaan koske kaikkia. On tapauksia, jossa palestiinalaisviljelijän vuosikymmeniä odottaman luvan myöntämisen jälkeen aloitetut kunnostustyöt lopetetaan pikaisesti läheisten siirtokuntien asukkaiden tekemien valitusten perusteella.

Jorosen mukaan tämä prosessi toistuu uudestaan ja uudestaan:

”Palestiinalaiset omistavat maan, ja heillä on dokumentaatio omistusoikeuden tukena. He anovat rakennuslupia, odottavat merkittävän pitkiä aikoja. Kun he lopulta saavat rakennusluvat ja rakentavat tai korjaavat kaivon, määrätään kaivo tuhottavaksi.”

Esimerkiksi EU:n tukemat rakennushankkeet eivät koskaan ole täysin EU:n rahoittamia, vaan maanviljelijän osuus investoinnista on 25 prosenttia. Tuhoamismääräyksissä ei siis ole kyse pelkästään kaivojen tuhoamisesta vaan myös maanviljelijöiden taloudellisen ahdingon lisäämisestä.

Tuhoamismääräyksistä tehtyjen valitusten käsittelyajat ovat – odotetusti ja poikkeuksetta – hyvin pitkiä toisin kuin rakennustöistä tehtyjen valitusten käsittelyajat. Palestiinalaisten oikeuksia ei kielletä, mutta niiden ei myöskään anneta toteutua.

Mikko Joronen: Spaces of waiting –  Politics of precarious recognition in the occupied West Bank. SAGE Journals 2017.
Tim Marshall: Maantieteen vangit, 335 s. Atena 2018.

EUROVIISUT, PINKKIPESU JA BOIKOTTI

Israeliin on houkuteltu turisteja sloganilla ”You’ll never be the same” [”Et ole koskaan entiselläsi”]. Maan matkailumainoksissa vältellään miehitykseen liittyvien kysymysten käsittelyä samalla, kun ylistetään suvaitsevaisuutta. Riiko Sakkinen kiinnitti tähän huomiota Visit Israel -teoksessaan.
Israeliin on houkuteltu turisteja sloganilla ”You’ll never be the same” [”Et ole koskaan entiselläsi”]. Maan matkailumainoksissa vältellään miehitykseen liittyvien kysymysten käsittelyä samalla, kun ylistetään suvaitsevaisuutta. Riiko Sakkinen kiinnitti tähän huomiota Visit Israel -teoksessaan.

Israelilainen Netta Barzilai voitti vuoden 2018 Eurovision laulukilpailut, eli Euroviisut, toukokuun 12. päivänä. Kahta päivää myöhemmin Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa. Uhrien joukossa oli kuusi lasta ja sadat haavoittuivat sotilaiden luodeista. Palestiinalaiset osoittivat mieltään Gazan 11 vuotta kestänyttä saartoa vastaan. Muun muassa Human Rights Watch kuvaili armeijan toimia ”laittomaksi ja harkituksi”.

Samalla, kun Gazan saarto jatkuu ja palestiinalaiset odottavat asemansa paranemista, valmistellaan Israelissa vuoden 2019 Euroviisujen järjestelemistä. Maan hallitus on jo ilmoittanut että kyseessä on sille ”kansallinen projekti”. Lukuisille katsojille Euroviisut ovat suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien juhla – tämä suvaitsevaisuus ja nämä oikeudet eivät kuitenkaan ulotu Israelin miehittämillä ja hallitsemilla alueilla asuville palestiinalaisille.

Monien mielestä on kaksinaismoralistista juhlia esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia samalla, kun valtio ei suo ihmisoikeuksia kaikille alamaisilleen. Tähän viitataan termillä pinkwashing, eli pinkkipesu. Kyseessä on ihmisoikeusloukkausten valkopesusta.

Lukuisat taiteilijat ovat jo aikaisemmin kieltäytyneet esiintymästä Israelissa valtion tekemien ihmisoikeusloukkausten takia ja miehityspolitiikka on poikinut myös kansainvälisen akateemisen ja kulttuurisen boikotin. Nyt yli 200 taiteilijaa on kertonut boikotoivansa vuoden 2019 Euroviisuja. Suomesta päätöksestä boikotoida kilpailua ovat kertoneet muun muassa Manuela Bosco, Nora DaduPirjo HonkasaloRia KatajaAki KaurismäkiTommi KorpelaKrista KosonenKaija KärkinenKyösti LaihiPalefaceKimmo PohjonenElsa SaisioPekka StrangMartti Suosalo ja Virpi Suutari.

Jaa tämä: