Artikkeli

Seksikkäät asekauppiaat

Viihdeteollisuus yhdistää kauneuden ja kuoleman. Myös asekauppiaat haluavat osansa tästä muistuttaa katutaiteilija Sampsa. 

”Jos tarkistat Internet Movie Databasesta viime vuoden kymmenen suosituinta elokuvaa, niin huomaat, että niissä kaikissa käytettiin aseita. Yleisöllä näyttää olevan kyltymätön nälkä nähdä väkivaltaa ja ennen kaikkea aseita”, taiteilija Sampsa selittää.

Sampsa haluaa tehdä sapluunoin ja spray-maalein maalatuissa teoksissaan elokuvien piilo-opetusohjelman näkyväksi. 

Elokuvien, sarjojen, musiikki­videoi­den ja pelien tuotesijoittelusta puhutaan varsin avoimesti. Limutölkki elokuvan sankarin kädessä ei ole siinä sattumalta, vaan sen valintaa ovat edeltäneet neuvottelut rahasta. Tuotesijoittelu on helppo tunnistaa, mutta elämäntapaa ja syviä arvoja ohjaava vaikuttaminen saattaa olla vaikeammin hahmotettavaa.

”Sota on rahaa, eikä raha tunnusta uskontoja, etnisyyttä tai kansallisuutta. Ja sitä meille myydään näiden leffojen kylkiäisenä.” 

Yhdysvaltain asevoimien eri haaroilla on ollut vuosikausia omat yhdysupseerinsa esimerkiksi Hollywoodissa, jossa heidän tehtävänä on huolehtia armeijan viestinnällisistä eduista. Yhdysupseeri tarkastaa elokuvakäsikirjoituksia, ja mikäli tarina tukee armeijan viestinnällisiä tavoitteita, tuotantoyhtiön käyttöön tarjotaan kalustoa ja miehistöä. Käytännössä monet isot elokuvat olisi mahdoton toteuttaa ilman tätä yhteistyötä. Osa tätä yhteistyötä on myös ideologian myyminen yleisölle. 

Viime vuonna julkistettujen asiakirjojen mukaan Yhdysvaltain puolustusministeriön ja keskustiedustelupalvelu CIA:n edustajat ovat osallistuneet yli 800 elokuvan ja yli tuhannen televisiosarjan jakson tuotantoon niin, että käsikirjoitusta on tarvittaessa korjattu mieluisaksi. 

Myös viime vuonna ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas toteutettiin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa.

Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.
Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.

Unelmatehdas jos mikä osaa väkivallan estetisoimisen ja seksillä myymisen. Sampsan uudessa teossarjassa kolme Hollywood-tähteä myy aseita omalla fyysisellä vetovoimallaan. Toimintatähden prototyyppi ja ­sittemmin meemiainekseksi muuttunut Chuck Norris tihkuu miehistä uhoa tutussa poseerauksessa Micro Uzi -konepistoolit käsissään. Sarjan muissa kuvissa Jessica Alba ja Salma Hayek poseeraavat rynnäkkö­kiväärien kera.

Muotokielensä nämä spraymaalilla ja sapluunoilla toteutetut teokset ovat lainanneet perinteisiltä baseball-korteilta. Korteille ominaiseen tapaan teoksista löytyy myös kääntöpuoli, jossa esitellään kunkin sankarin statistiikkaa. Tiesittekö, että Chuck Norris on tappanut 641 ihmistä leffoissa ja telkkarissa? Eikä tuota tappamista tosiaan ole aina hoidettu sattumanvaraisella aseella.

”Vuonna 1983 markkinoille tullut Micro Uzi on israelilainen ase ja Norris puolestaan esiintyi useissa israelilaisomisteisen Cannon Film -yhtiön tuottamissa elokuvissa. Vuonna 1985 ensi-iltaan tullut Invasion U.S.A. -elokuva on ensisijaisesti Uzi-mainos. Seuraavina vuosina tuo sama ase nähtiin lukuisissa muissa elokuvissa.”

Eikä Uzi ole ainoa esimerkki tästä.

Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä? Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.
Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä?
Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.

 

Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.
Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.

Sampsa näkee ristiriitoja elokuvanäyttelijöiden julistamien arvojen ja näiden elokuvien välillä. 

”Esimerkiksi Salma Hayek tunnetaan hyväntekeväisyystyöstään ja naisten oikeuksien edistämisestä. Miten ihmeessä hän voi tehdä esimerkiksi Everlynin tapaisen elokuvan, jossa hän murhaa puolialastomana 28 ihmistä?”

Jessica Alba on puhunut ja työskennellyt eettisen kuluttamisen puolesta. Hän myös tappoi 11 ihmistä Sin City – A Dame To Kill For -elokuvassa. Kaikki ymmärrämme, että näyttelijät eivät ole esittämiään roolihenkilöitä, mutta he myös valitsevat, mitä myyvät rooleillaan.

Sampsan Age of Reflection II: I’d Rather Go Naked Zetterberg Galleryssa Helsingissä 11.-27. toukokuuta. 

I'd Rather Go Naked

Jaa tämä:

Lööppi – journalismin vino peili

Mainonnan ja journalismin välinen harmaa alue kiteytyy iltapäivälehtien lööpeissä ja kansissa.

Median virrassa räpiköi erilaisia tiedon lajityyppejä. Tiedottamisessa yleensä pyritään ainakin näennäisen neutraaliin faktojen kertomiseen. Mainonnan puolelle siirrytään, kun mukaan tulee mielikuvien rakennusta ja – ellei olla radiossa – visuaalista juonittelua. Mainospaikoista myös yleensä maksetaan.

Journalismilla tarkoitetaan faktoiltaan tarkistettuun, toimittajan riippumattomaan tulkintaan perustuvaa tiedonvälitystä.

Journalismin ja mainonnan välisen rajan määrityksessä törmätään usein piilomainontaan. Siinä ulkopuolisen vaikuttamisen pyrkimys on onnistunut hiipimään toimituksellisen aineiston sisälle.

Toisaalta sisällöllisestä ristiinmarkkinoinnista puhutaan silloin, kun esimerkiksi iltapäivälehdessä puffataan uutisena saman mediakonsernin televisiokanavalla esillä olevan reality-ohjelman käänteitä.

Juha Herkman kuvaa väitöskirjassaan Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto (2005) vielä vakavampia tapauksia, joissa oman mediakonsernin etu on saattanut – jopa toimittajien itsensä huomaamatta – heijastua toimituksellisen aineiston painotuksissa.

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.

Pasi Kivioja havaitsi Alaston lööppi -gradusssaan (2004), että tämä päti hyvin myös vuoden 2002 Ilta-Sanomien­ lööppien ja etusivujen pääaiheiden valintoihin. Niistä yli puolet käsitteli julkisuuden henkilöitä, melkein kolmannes rikoksia ja niiden seuraamuksia sekä noin joka kymmenes onnettomuuksia.

Samaan aineistoon kuuluneet otsikot olivat sävyltään enimmäkseen kielteisiä, ja niissä kerrotuista rikoksista suurin osa koski väkivallantekoja.

Pistokoe lähimmälle lehtikioskille osoittaa, että ainakaan kovin suuria muutoksia ei iltapäivälehtien mainonnassa ole tämän jälkeen tapahtunut.

Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa. "'Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan', kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi 'Äiti poltti lapset ja itsensä' (IL 05) kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin."
Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa.
”’Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan’, kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi ’Äiti poltti lapset ja itsensä’ kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin.”

Miten lööpit koetaan? ­Lööppien psykologiasta väitellyt Sini Setälä puntaroi Psykologia-lehdessä (3/2015), miten ihmiset – vahvaksi kokemastaan mediakriittisyydestä huolimatta – jäsentävät lööppien kautta todellista ympäristöään. Negatiiviset uutiset herättävät pelkoa ja muita omaan elämään peilautuvia tunteita, vaikka vastaavien tapahtumien osuminen omalle kohdalle olisi kuinka epä­todennäköistä.

Olennainen kysymys onkin, minkä verran väkivallan näkyminen jatkuvasti lööpeissä osaltaan normalisoi väkivallan roolia kulttuurissamme. Vaikeasti tutkittava kysymys puolestaan on se, voiko joku väkivaltaan taipuvainen tämän takia päätyä helpommin sitä myös käyttämään.

Lööppiväkivallan tunnistettujen kielteisten oheisvaikutusten takia jopa mainostajien oma Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) on puuttunut etenkin lapsiin kohdistuvan väkivallan käyttämiseen iltapäivälehtien myynninedistämisessä.

Sylttytehtaalla tätä ei helposti niellä. Vuonna 2006 Iltalehti vastasikin kritiikkiin katumainoskampanjalla. Siinä käytetty slogan ”Jos sinä lyöt lasta, me iskemme takaisin. Perheväkivalta ei ole yksityinen asia” antoi ymmärtää, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta kertovat lööpit ovat pikemminkin taistelua väkivaltaa vastaan.

Voima kommentoi heti tuoreeltaan kampanjan ilmeistä tekopyhyyttä vastamainoksen muodossa. Siinä slogan mestaroitiin satiiriseen muotoon: ”Kun sinä lyöt lasta, me lyömme sillä rahoiksi. Hyvä lööppi rikastuttaa katukuvaa, lapsen mieltä ja meitä.” 

Tällaisia vastamainoksia on julkaistu Voimassa lehden perustamisvuodesta 1999 alkaen. Niiden idea ei ole myydä mitään, vaan mainoksia imitoivan muodon kautta niissä kommentoidaan kohteena olevaan viestintään kätkettyjä manipulaatiopyrkimyksiä.

Uhkalehti-vastamainos on tehtiin yhteistyössä Nuorten Ääni -toimituksen nuorten kanssa. 

Työryhmässä tutkittiin ensin lööppejä ja niistä etsittiin usein toistuvia ryhmiä. Perinteisten julkkisten ohella huomio kiinnittyi siihen minkä laisissa rooleissa esiintyvät esimerkiksi nuoret. vanhemmat ja pomot.

Analyysinäkökulmaksi valikoitui taas ajatus siitä, miten otsikoissa pyritään vetoamaan samaan aikaan sekä ihmisten turvallisuuden tunteeseen että luomaan kuvia turvallisuutta horjuttavista uhkista. Parodian pääkärki jalostui tätä kautta siihen, miten lapset, nuoret ja työntekijät voivat näyttäytyä jopa yhtä aikaa uhkana ja uhreina.

Samassa vastamainoksessa ihmisille uhkaa edustaviksi onnettomuuksiksi ovat kääntyneet myös normaali luonnonilmiö, enemmän auton kuin kuljettajan syyksi määrittyvä kolari ja viihdejulkkiksen keksityn oloinen vastoinkäyminen.

Jaa tämä:

Barbie ja Action Man – näyttely vai mainos?

Museot kuvaavat ja kategorisoivat todellisuutta. Mutta kenen äänellä museot puhuvat? 

Museotoiminnan tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”, määritellään museolaissa.

Sen lisäksi, että museoiden tehtävä on tärkeä, se perustuu myös luottamukseen. Yleisön pitää uskoa, että se, mitä meille esitetään on a) oleellista ja b) riippumatonta.

Kulutushyödykkeet, viihdeteollisuus ja mainokset ovat erottamaton osa elämäntapaamme ja ne heijastelevat kansalaisille pedattuja rooleja. Koska ne ovat niin näkyvä osa kulttuuriamme, on tärkeää, että niitä tutkitaan myös museoissa.

Näiden kohdalla on erityisen tärkeä pohtia, että onko käsillä näyttely vai mainos.

Vuonna 2015 Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo esitteli yhteistyössä Sinebrychoff-panimon kanssa Coca-Cola-teemaisia teoksia Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyssä. Sinebrychoff valmistaa Cokista lisenssillä Suomessa. Näyttelyn teokset olivat nimekkäiden taiteilijoiden tekemiä, mutta Coca-Colan tilaamat ja yhtiön brändiä rakentavat teokset ovat ehkä kuitenkin enemmän mainoksia kuin taideteoksia.

Ihan kuivin jaloin ei selviä, myöskin Kansallisgalleriaan kuuluva, Ateneumin taidemuseo, joka esitteli talvella 2017-18 yhteistyössä kustantaja Sanoma Media Finlandin kanssa Ankallisgalleria-näyttelyssä Aku Ankka -teoksia. Oliko kyseessä taidenäyttely vai mainosnäyttely taidemuseossa?

Kansallismuseossa parhaillaan esillä oleva Barbie – The Icon -näyttely on puolestaan koostettu yhteistyössä leluvalmistaja Mattelin kanssa. Jälleen pitää pohtia, onko kyseessä näyttely vai mainos.

Leluja ja mainoskuvastoa on tietenkin mahdollista tarkastella museaalisessa kontekstissa myös ilman yhteistyökuvioita. Yksi ajankohtainen esimerkki tästä on Vantaan taidemuseo Artsissa esillä olevat brittiläisen Darren Cullenin Action Man: Battlefield Casualties -teokset. Cullen on korjannut leluja hieman realistisemmiksi ja hänen teoksissaan sotilasnuket ovat henkisesti ja fyysisesti vammautuneita ja rampoja, jopa kuolleita. Cullen ei olisi ikinä voinut tehdä teoksiaan yhteistyössä valmistajan kanssa. Itsenäinen taiteilija pystyy kommentoimaan nukkeja ja niiden maailmankuvaa vapaammin.

Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.
Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.

Barbie – The Icon -näyttelyssä kyllä esitellään Barbie-nuken tarina ja historia kiitettävän tarkasti ja kerrotaan, että tämä ikoninen nukke on aina heijastellut aikaansa. Tätä aikansa kuvaa ei kuitenkaan missään kohdassa aseteta kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ikävät asiat on siivottu pois ja esimerkiksi näyttelyssä nähtävä olevan Frida Kahlo -barbien kohdalla ei vahingossakaan mainita Kahlon perikunnan Mattelin kanssa käymää oikeustaistelua, jonka seurauksena ko. nuken myynti kiellettiin juuri Meksikossa. Barbie-näyttelyssä ei myöskään pohdita esimerkiksi sitä, mitä aikansa ilmiöitä nuket ovat jättäneet kuvastamatta. Tällaisena näyttely kyllä kertoo nukeista paljon, muttei maailmasta paljoakaan.

Siinä, missä miehistä maailmaa edustavat Action Man -hahmon tehtävänä on sotia ja taistella, on Barbien rooli usein luksuselämän viettäminen ja muotiluomusten täyttämänä vaatenaulakkona oleminen. Huomionarvoista tämäkin, mutta mahdollisuus näiden roolien arvioimiseen on tällä kertaa jätetty hyödyntämättä.

Barbie – The Icon Kansallismuseossa 26.8. asti. PAX – Puhutaan rauhasta Artsissa 29.7. asti.
Lue myös Janne Siirosen artikkeli Barbien synnystä ja Barbien äidistä täällä.

Jaa tämä:

Barbie yhteiskunnan kuvastajana

Barbi on amerikkalainen ikoni joka kertoo enemmän unelmista kuin todellisuudesta. Barbien takaa löytyy raudanluja nainen, joka toteutti amerikkalaisen unelman.

Andy Warhol: Portrait of BillyBoy* Warhol maalasi vuonna 1986 muusakseen kutsumansa BillyBoy*n kasvot Barbielle. Teos jäi taiteilijan viimeiseksi amerikkalaisia ikoneja käsitelleessä sarjassa, vuotta myöhemmin hän kuoli. Muotisuunnittelija BillyBoy* puolestaan suunnitteli myöhemmin kaksi Barbie-nukkea.
Andy Warhol: Portrait of BillyBoy*
Warhol maalasi vuonna 1986 muusakseen kutsumansa BillyBoy*n kasvot Barbielle. Teos jäi taiteilijan viimeiseksi amerikkalaisia ikoneja käsitelleessä sarjassa, vuotta myöhemmin hän kuoli. Muotisuunnittelija BillyBoy* puolestaan suunnitteli myöhemmin kaksi Barbie-nukkea.

Barbie oli viimeinen amerikkalainen ikoni, jonka Andy Warhol maalasi ennen kuolemaansa. Kuten Coca-Cola tai Campbellin keitto myös Barbie on miljardin kappaleen myyntimäärällään enemmän kuin superbrändi. Nyt siitä tuli osa jatkumoa Joulupukin, Setä Samulin, Mikki Hiiren, ihmemaa Ozin noidan ja Supermiehen kaltaisten myyttien kanssa. Warhol tiesi, että ne kaikki tulivat samasta paikasta: jostain arkitodellisuuden yläpuolelta, unelmien ja toiveiden viettelevästä maailmasta. Tämä paikka on aina ollut erityisen tärkeä amerikkalaisille.

1900-luvun alkupuolella Horatio Algerin luoma myytti työnteon ja luonteenlujuuden avulla ryysyistä rikkauksiin nousevista sankareista ajoi Amerikkaa eteenpäin. Moni uskoi unelmaan, mutta harva onnistui sen toteuttamisessa. Juuri siksi Mattelin perustajien Ruth ja Elliot Handlerin tarinaa lukee kuin libertaarien lempi-iltasatua. Yhden sukupolven aikana puolanjuutalaiset Handlerit muuttuivat köyhistä toisen polven maahanmuuttajista monimiljonääreiksi, joiden elämässä oli kaikki turva ja mukavuudet, mitä rahalla saattoi ostaa.

Handlerit perustivat Mattel-yrityksen liikekumppani Harold ”Matt” Matsonin kanssa vuonna 1945. Pieni, pariskunnan autotallissa Los Angelesin esikaupungissa sijainnut yritys oli erikoistunut valokuvaraameihin ja niiden ylijäämäpaloista valmistettuihin nukkekodin huonekaluihin. Vaikka yrityksen nimi muodostui Elliotin ja Mattin nimistä, oli sen liikkeellepaneva voima ja dynamo tosiasiassa Ruth. Harold Matson jätti yrityksen jo 1947, ja Handler oli sosiaalisesti ujo introvertti. Mattelissa Handler keskittyikin muovista valmistettujen pienesineiden suunnitteluun ja ideointiin – hänen bravuurinsa oli lelut. Mattelia agressiivisesti markkinoiva Ruth oli miehensä täydellinen vastakohta: tilaa vievä, kovakin nainen, jota piiskasi eteenpäin melkeinpä mielipuolinen halu menestyä. llman kaupallisen alan koulutusta, pääomaa tai kontakteja Ruth kasvatti seuraavan kymmenen vuoden aikana Mattelin yhdeksi Yhdysvaltojen suurimmista leluvalmistajista.

Ruth Handler (1916-2002) esittelemässä Barbie-nukkeja.
Ruth Handler (1916-2002) esittelemässä Barbie-nukkeja.

Aikana, jolloin naiset työskentelivät kodin ulkopuolella vain pakon sanelemana, oli Ruth bisnesmaailmassa totaalinen outolintu. Kun hän vuonna 1957 yritti paikata koulutuksen puutettaan ottamalla Kalifornian yliopistossa toimitusjohtajille suunnatun bisneskurssin, oli Ruthin ryhmässä 50 johtajatason opiskelijaa, kaikki muut miehiä paitsi hän.

Mattelin suuri läpimurto tapahtui 1955, kun Ruth neuvotteli ensimmäisenä lelutehtailijana Mattelille ympärivuotisen tv-mainonnan The Mickey Mouse Club -sarjan yhteyteen ABC-kanavalle. Aiemmin sesonkiluonteinen, erityisesti jouluun keskittyvä lelubisnes muuttui Mattelin vetämänä nyt ympärivuotiseksi.

Kun Mattel tajusi markkinoida leluja suoraan lapsille, seurasivat muut pian perässä. Mikään ei ole yhtä tehokas markkinointikoneisto kuin lauma uutuusleluja kitiseviä lapsia.

Ensimmäinen, vuonna 1959 julkistettu Barbie-nukke.
Ensimmäinen, vuonna 1959 julkistettu Barbie-nukke.

Mattelin legendaarisin tuote Barbie-nukke syntyi Ruthin huomiosta, että tämän tytär Barbara tykkäsi leikkiä paperinukeillaan ”aikuisia”. Ruth oivalsi että ”pienet tytöt haluavat vain olla isoja tyttöjä”.

Ruth suunnitteli Barbie-nuken yhdessä muotoilija-suunnittelija Jack Ryanin kanssa. Mallina käytettiin saksalaista Bild Lilli -nukkea, jonka Ruth oli löytänyt perheen Saksan-lomalla. Ruth ei vaivannut päätään sillä tosiseikalla, että Bild Lilli oli alunperin suunniteltu aikuisten pikkutuhmaksi polttarileluksi.

Barbiesta tehtiin muotinukke, joka heijasteli ajan kauneusihanteita ja tyyliä. Vaaleutta, uhkeita povia ja kapeita uumia löytyi niin lehtien sivuilta kuin valkokankaaltakin. Itse Barbie-hahmo oli tavallaan tabula rasa, tyhjä taulu, johon nuken omistaja heijastaisi oman persoonansa. Nuken konseptoijana Ruth Handler oli tiukka sen suhteen, että Barbielle ei anneta valmista ”luonnetta”. Barbien täytyi olla jokatyttö.

Ajatus aikuisten mitoilla luodusta lasten lelusta oli melko radikaali vielä 50-luvun lopulla. Yhdysvalloissa myytiin lähinnä vauvanukkeja, koska pienten tyttöjen ajateltiin haluavan leikkiä äitiyttä ja kotia. Tähän myös kannustettiin: sehän valmentaisi tyttöjä tulevaan. Barbie taas oli seikkailijatar: kaunotar jolle maailma oli avoin leikkikenttä. 150 eri ammatistaan huolimatta Barbieta ei ole koskaan nähty äitinä tai vaimona.

Ehkäpä Ruth projisoikin nukkeen myös hippusen omia salattuja unelmiaan?

Ruth, Elliot, Barbara ja Ken, yhtä onnellista ydinperhettä
Ruth, Elliot, Barbara ja Ken, yhtä onnellista ydinperhettä

Vuoteen 1965 mennessä Mattel oli kasvanut Yhdysvaltojen ylivoimaisesti suurimmaksi leluyhtiöksi 100 miljoonan dollarin myynnillään. Se oli yli kaksi kertaa pahimman kilpailijansa kokoinen. Valtavaksi paisuneessa yrityksessä kaikki päätökset kulkivat edelleen Ruthin kautta.

Omistautuminen Mattelillle sai monet kyseenalaistamaan Ruthin äitinä ja puolisona. Ruthin omat lapset Barbara (Barbie) ja tämän veli Kenneth eli Ken olivat vaivaantuneita kuuluisista kaimoistaan. Osa ”Barbien ja Kenin äidin” lapsina oli monimutkainen. Kiusallisesta huomiosta huolimatta Barbien tekemä raha mahdollisti esimerkiksi taiteelliselle Kenille kulttuurialan opinnot ja harrastukset teatterin ja musiikin saralla.

Barbien pitkä varjo ulottui aina toiseen sukupolveen. Kenin tytär Stacey sairastui vakavaan syömishäiriöön yrittäessään elää Barbie-perheelle asetettujen odotusten mukaisesti. Rauhan isoäitinsä ja taustansa kanssa Stacey teki vasta keski-ikäisenä, käytyään vuosia terapiassa ja kirjoitettuaan ongelmistaan kirjan.

Ruthille missio bisnesmaailmassa ei oikeastaan edes ollut valinta: hän eli vastuusta ja vallasta, jonka suuryrityksen luotsaaminen toi mukanaan. Odottaessaan Keniä oli Ruth niin masentunut kotiäitiyden tylsyydestä, että päätyi ajelemaan erityisen kuoppaiselle bussilinjalle saadakseen synnytyksen käynnistymään nopeammin.

1970-luku oli Handlereille armoton. Ruth sairastui rintasyöpään samaan aikaan, kun Mattel ajautui talousongelmiin. Tappioihin reagoitiin talon sisällä epämääräisillä bisnesjärjestelyillä. Ruth Handleria syytettiin muiden mukana muun muassa asiakirjojen väärennöksestä ja petoksesta. Hän itse vetosi sairauteensa, jonka takia ei ollut kyennyt pysymään tilanteen tasalla.

Ruth selvisi niukin naukin sakoilla ja yhdyskuntapavelulla. Nöyryytettynä hän yritti löytää elämälleen suuntaa ja käänsi energiansa uuteen ideaan – rintasyöpäpotilaille keinorintoja valmistavaan Nearly Me -yritykseensä. Yhdysvalloissa oli 1970-luvun puolivälissä melkein kaksi miljoonaa rintasyövälle rinnan menettänyttä naista. Silti markkinoiden rintaproteesit olivat poikkeuksetta miesten suunnittelemia: kömpelöitä ja rumasti muotoiltuja.

Ruth näki mahdollisuuden tehdä vihdoin jotain muidenkin hyväksi. Epäilemättä hän myös kaipasi henkilökohtaista vahvistusta rankkojen syytösten ja rikostuomion jälkeen. Juhlittu bisnesguru oli muuttunut vain muutamassa vuodessa persona non grataksi.

Nearly Me oli naisten pyörittämä yritys, jonka johtaminen avasi entiselle ”hyvälle jätkälle” ja ystävättömäksi jääneelle Ruthille ensimmäistä kertaa naisten solidaarisuuden ja ystävyyden maailman. Nyt yli 60-vuotiaana Ruth koki jonkinlaisen feministisen herätyksen.

Ear Ring Magic Keniä suunnitellessa asiat eivät menneet ollenkaan putkeen. Kun lainaa vaikutteita vähän sieltä ja täältä, pitäisi ottaa selvää, mitä vaikutteita tulee lainanneeksi.
Earring Magic Keniä suunnitellessa asiat eivät menneet ollenkaan putkeen. Kun lainaa vaikutteita vähän sieltä ja täältä, pitäisi ottaa selvää, mitä vaikutteita tulee lainanneeksi.

Uusi mielenrauha auttoi Ruthia kohtaamaan myös elämänsä pahimman tragedian. Perheellinen Ken oli salannut vuosikymmeniä bi-seksuaalisuutensa ja kertoi asiasta lähipiirilleen vasta saatuaan HIV-tartunnan. Ken menehtyi AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin vuonna 1994.

Julmana ironiana Mattel oli tuonut juuri markkinoille uuden, tahattoman koomisen ”Earring Magic Kenin”. Nukke oli yritys päivittää Ken hahmoa trendikkäämmäksi, mutta osottautui, että Earring Magic Kenin look oli vahingossa lainattu suoraan underground-homoklubien maailmasta. ”Homo-Kenistä” tuli Mattelin kaikkien aikojen myydyin Ken-nukke, vaikka se vedettiin markkinoilta vain kuudessa viikossa.

Ruth ei koskaan jäänyt eläkkeelle. Vielä yli 70 vuoden iässä hän kiersi markkinoimassa Nearly Metä ja pitämässä voimaannuttavia puheita naisille, jotka olivat kasvaneet barbinuken kanssa. Ruthilta itseltäänkään ei jäänyt huomaamatta ironia, kuinka nainen joka oli antanut nukeille rinnat, jakeli niitä nyt todellisille naisille. Eräässä haastattelussa Ruth tokaisi, että hän halusi vain, että naiset voisivat ”röyhistää rintaansa”, oli heille tehty mastektomia tai ei.

Lue myös Jari Tammisen Näyttely vai mainos? -artikkeli Kansallismuseon Barbie – The Icon -näyttelystä.

Jaa tämä:

Rakenteet näkyviksi ja tila haltuun

Taide paljastaa kaupunkitiloihin liittyviä odotuksia normaaliudesta, kaupallisuudesta ja valtasuhteista.

Soukkalaisuus. Jos pitäisi nimetä, mikä itseäni määrittelee ja mikä on vaikuttanut eniten siihen, mitä teen ja mihin olen päätynyt, se olisi varmasti uteliaisuuden lisäksi lähiö, josta olen kotoisin: Espoon Soukka.

Tutkimuksessani ja taiteellisessa työskentelyssä tilaan ja valtaan liittyvät kysymykset ovat keskeisiä ja kumpuavat osittain siitä, miten ihmisyys tuntuu tiivistyvän lähiöissä – niistä puuttuu maaseudun tila ja suhde luontoon ja toisaalta kaupunkien historia. Ne on rakennettu jäsennettyä ja toimivaa yhteiskuntaa ajatellen ja sitä tuottamaan.

Julkiset tilat ovat vallankäytön paikkoja, joissa normaaliutta ja toiseutta tuotetaan: tilat ovat esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneita. Häiriöt ja normirikkomukset tulevat selkeästi strukturoiduissa lähiöissä räikeästi esille.

Olen kiinnostunut tällaisista häi­riöistä ja niihin johtavista syistä. Usein taustalla on eriarvoisuus, jolle olen aina ollut allerginen. Kun opin kirjoittamaan, piirsin ja kirjoitin tarroja, joissa luki: ”maailman kaikia köyhöjä pitä auttaa.”

Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.
Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.

Lapsuuden tarroissa näkyy yhä tekemisiini vaikuttava, mahdollisesti ­naiivikin usko siihen, että taiteen avulla voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi tehdä piiloon jääviä rakenteita näkyväksi, kohdata ihmisiä, synnyttää uudenlaista ajattelua ja lopulta toivottavasti aikaansaada vallankumouksen.

Samasta syystä pidän taiteen demo­kraattisuutta tärkeänä. On tär­keää, että se viedään paikkoihin, missä ihmiset sen helposti kohtaavat, myös ne, jotka kokevat museot ja galleriat ­elitistisiksi ja itselleen vieraiksi paikoiksi.

Idealismi ja allergisuus kaikenlaiselle sorrolle tekevät työskentelystä välillä hankalaa. Aloitin nuorena kuvataiteilijana Helsingissä aikana, jolloin taiteilijavetoisia ja ilmaisia ­gallerioita ei juurikaan ollut, galleristit eivät ­kokeneet nuoria taiteilijoita työpanoksen arvoisiksi ja kenttää päsmäröivät varttuneet miestaiteilijat ja taiteen ­ostajat, jotka kokivat kauppaan kuuluvan luvan epämiellyttävään fyysiseen läheisyyteen ja huonoihin vitseihin.

Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin. "Näyttelyiden nimi on ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen. ”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.
Porin kulttuurisäädön Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin.
Näyttelyn nimi oli ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen.
”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.

Nämä ovat myös syitä, miksi koen kuraattorina toimimisen mielekkääksi. Kuratoinnissa pystyn yhdistämään tutkimuksen, tiedon tuottamisen ja sen näkyväksi tekemisen.

”Cura” on latinaa ja tarkoittaa huolehtimista. Kuratointiin ja huolehtimiseen liittyy idea välittämisestä: niin maailmasta ja ihmisistä välittämisen ajatus kuin tiedon ja kokemusten välittäminen. Välittäminen on myös vaikuttamista, rakenteiden purkamista, oli kysymys sitten sosiaalisista rakenteista tai taiteen esittämisen tapoihin liittyvistä rakenteista.

Toisaalta koen kuratoinnin toisinaan myös ongelmalliseksi juuri välittämiseen liittyvien kysymysten vuoksi. Hyvät tarkoitukset ja hyvä ajattelu eivät aina johda toimintaan, ja riskinä on, että taide muuttuu pelkästään puheeksi. Toimijat lentelevät ympäri maailmaa puhumaan kestävästä kehityksestä, tasa-arvosta ja ekologiasta pahvimukeista juodun kahvin äärellä, mutta välittyykö tieto kuplan ulkopuolelle?

Sama koskee taiteeseen, kulttuuriin ja tieteeseen liittyvän prekaariuden käsittelemistä: jatkuva epävarmuus tulevaisuuden suhteen, pätkätyöt ja yleinen työn näkymättömyys ovat kentällä tunnustettuja ongelmia, mutta jäävät usein niin sanotulta suurelta yleisöltä piiloon, kun toiminta on valmiiksi yhteiskunnan marginaalissa.

Politiikka on ollut tämän asian suhteen yllättävä, positiivinen käänne. Olin pitkään kaivannut Suomeen feminististä puoluetta, ja puolueessa mukana olo oli oikeastaan itsestään selvää. Vaikka vallankumous on toivelistallani edelleen ykkösenä, on poliittisen vallan kaappaaminen ja politiikan haltuun ottaminen seuraavana listalla.

Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.
Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.

Myös taiteessa pidän tärkeänä valtasuhteiden ja vaihtoehtoisten todellisuuksien pohtimista. Sekä Porin kulttuurisäätö -kollektiivin että ­Eliisa Suvannon kanssa vetämäni ­Space ­Invaders -projektien keskiössä on vallitsevien rakenteiden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtojen esittäminen. Space­ ­Invaders ottaa vuosittain haltuun tyhjillään olevia tiloja monitieteisille ja -taiteisille, lyhytaikaisille projekteille, jotka ottavat kantaa julkisesta tilasta ja valtasuhteista käytyyn keskusteluun.

Taiteen tuominen kaupunkitilaan, julkisiin ja puolijulkisiin tiloihin, tekee siitä saavutettavampaa. Toisaalta se myös pakottaa arvioimaan uudelleen ympäristöä, johon taide on asettunut.

Toimintamme on epäkaupallista, ja epäkaupalliset teot julkisessa tilassa hämmentävät. Tämä hämmennys toimii usein avauksena mitä moninaisimmille keskusteluille. Kun käyttäjäkuntaa ei pyritä määrittelemään vaan tavoitteena on avoin ja ei-hierarkkinen toiminta, ei myöskään vastaanottoa voi määritellä. Ja vaikka tekijät voi yleensä valita, ei itse tekeminenkään aina ole kontrolloitavissa.

Vastikään julkaistuTaina Rajantin ja Denise Zieglerin kanssa kirjoittamani kirja Interventio kaupunkitilaan [lue kirja Issuu-palvelussa] esittelee kaupunkitilaan toteutettuja projekteja ja käsittelee interventiotaidetta, julkista tilaa ja taiteen potentiaalia sosiaalisen väliintulon välineenä ja paikkana.

Maakunnissa on valtavasti vahvaa kulttuuriosaamista ja tekemistä, jonka potentiaalia ei aina osata hyödyntää. Kun huolehditaan alueiden autioitumisesta ja Suomen eriarvoistumisesta ja mietitään keinoja tämän kehityksen pysäyttämiseksi, voisi ympäristöä kuormittavan raskaan teollisuuden ja kestämättömään riistoon perustuvan turkistarhauksen sijaan miettiä vaihtoehtona alueen omaan identiteettiin perustuvan kulttuurin hyödyntämistä.

Projektit ja työskentelyni tutkijana Aalto-yliopiston kokeellisia taideprojekteja ja kaupunkitutkimusta yhdistävässä Elävä Pori -hankkeessa ovat myös tutustuttaneet valitettavan hyvin kaupunkien toimintatapoihin. Mitä suurempi kaupunki, sen hankalampaa on löytää oikeita ihmisiä ja usein myös tahtoa saada projekteja toteutettua. Kaupungeilla on toinen toistaan hienompia strategiapapereita koskien taidetta, kulttuuria ja tilapolitiikkaa, mutta kauniilla sanoilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vaikka olemme itse olleet luomassa väliaikaisen tilankäytön toimintakulttuuria, pidän sitä myös ongelmallisena: lyhytkestoisten projektien tukeminen toimii hyvänä keinona kiillottaa kaupunkibrändiä ja peitellä ongelmia, kun kaupunkien pitäisi sitoutua tukemaan taidetta ja kulttuuria pitkäjänteisesti. Usein ilmaiseksi työskentelevät tekijät nostavat toiminnallaan alueiden arvoa tyytyväisinä siitä, että on tila, missä työskennellä.

TaM, FM Anna Jensen (1978) on kuvataiteilija, kuraattori, tutkija, taidekriitikko ja feministi, jonka väitöstutkimus käsittelee tilan, vallan, kummastuttavan, yhteisön ja yksilön maailmassa olemisen kysymyksiä.
Lue myös Anna Jensenin, Eliisa Suvannon ja Anni Venäläisen Totuus Suomesta -teemainen haastattelu täältä

Jaa tämä:

Vastatarinoita ruoasta

Ruoka on niin tärkeä asia, että sitä pitää käsitellä monin tavoin – myös vastamainoksin ja myös luokkahuoneissa.

Yksi on tarrannut kiinni muistikuvaan lapsuutensa aikaisen ruoantuotannon maalaisromanttisesta todellisuudesta. Toinen potee maailmantuskaa, eikä halua käsitellä mitään ruoantuotannon ongelmia, ettei tippuisi ahdistuksen syövereihin lopullisesti. Kolmas yhdistää ruoan sairaalloiseen itsekontrolliin ja kokee lempiruokaansa liittyvien ongelmien paljastamisen ahdistavana. Neljäs tasapainoilee kyynis-realistisen maailmankuvansa ja vaikuttamishalunsa välillä.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Oulun yliopistossa marraskuussa tarkastetussa Pia Smedsin väitöstutkimuksessa kartoitettiin lasten käsityksiä ruoantuotannosta. Käsitys osoittautui usein romantisoiduksi, ja aiheeseen liittyvien harhakäsitysten takana piilivät usein muun muassa televisio-ohjelmat ja mainokset.

Global Meal -hankkeessa on käsitelty ruokakysymyksiä ja vastamainontaa lähes 500 yläkoulu- ja lukioikäisen oppilaan sekä noin sadan opettajan kanssa. Parituntisissa työpajoissa on keskusteltu siitä, minkälaiset ruokamainokset kutakin puhuttelevat, millä keinoin mainostajat yrittävät meihin vaikuttaa, millaisia vaikutuksia ruoan­tuotannolla ja kulutuksella on maailmaan ja mitä annettavaa vastamainonnalla on tälle kaikelle.

Lopuksi työpajoihin osallistuneet tekivät itse vastamainoksen.

Biologian ja maantieteen opettajien liiton, Häiriköt-päämajan ja Eettisen kaupan puolesta ry:n yhdessä järjestämä Global Meal nosti esiin ruoan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Syksyn ja talven mittaan hankkeessa koulutettiin opettajia pitämään ruoka-aiheisia vastamainostyöpajoja omissa kouluissaan, ja samalla heille ja muille kiinnostuneille tarjottiin käyttöön monipuoliset opetusmateriaalit toiminnan tueksi. Alkuvuodesta vedettiin Global Meal -työpajoja lähes 30 koululuokalle ympäri maan.

Vastamainonta on nyt ensimmäistä kertaa sisällytetty lukion opetussuunnitelmaan, joten opettajien kouluttaminen työkalun käyttöön on tärkeää. Mediaa ja elinympäris­töämme uudella tavalla havainnoiva ja kommentoiva ilmaisumuoto on myös itsessään herättänyt tunteita – kuten mainoksetkin tekevät.

Global Mealin tekemä Suunnistusopas supermarkettiin auttaa tekemään eettisiä ja ekologisia ruokavalintoja. Esimerkkeinä ovat maissi, suklaa sekä tofu ja pekoni.

Ruoka on aiheena hyvin monitahoinen, ja sellaisena sitä on työpajoissa käsiteltykin. Osa tiesi aiheesta paljon, mutta myös virheellisiä käsityksiä esimerkiksi ruoan ympäristövaikutuksista oli läjäpäin.

Globaali talous ja tuotteiden koko tuotantoketjun ymmärtäminen on haastavaa – esimerkiksi tuotteiden kotimaisuuden aste mietitytti, kun lähes aina osa raaka-aineista, vähintään lannoitteiden raaka-aineet, on tuotu ulkomailta. Lapsityövoiman käyttö ja tuotantoeläinten elinoloista keskusteleminen yllätti ja järkytti useimpia ikään katsomatta, ja moni kipuili lihansyönnin vähentämisen tarpeen kanssa. Kipuilu liittyi saavutetuista etuuksista luopumiseen, normaalin muuttumiseen ja yllättävän usein myös kysymyksiin omasta miehisyydestä.

Osa oppilaista reagoi voimakkaasti mainos­viestien alle piiloon jäävien ­asioiden, kuten eläinten oikeuksien, analyysiin ja piti vastasanomien käsittelyä ”aatteellisena hapatuksena”. Tässä kohdassa voi myös miettiä, onko vastamainos sen enempää hapatusta kuin parodioimansa mainos. Useimmille koululaisille on kuitenkin selvää, että mainosviesteihin on syytä suhtautua kriittisesti.

Myös osa opettajista suhtautui aiheeseen varoen. Heitä huolestutti esimerkiksi se, että viljelijäperheiden lapset loukkaantuvat tai joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun käsitellään maanviljelyn ongelmakohtia.

KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja
Eveliina, Vella, Mette ja Vilja muituttavat, että voi voi tukkia verisuonet.

Kerta toisensa jälkeen työpajoissa huomattiin, että takaraivoomme on varastoitunut iso liuta tuotemerkkejä, mainoslauseita ja jopa kokonaisia mainoksia tarinoineen. Markkinointiviestintä ympäröi meitä kaikkialla ja koko ajan, ja se toimii tehokkaasti.

Vastamainoksia tehdessä nousee usein esiin kysymys myös mainostajien oikeuksista ja vastamainonnan laillisuudesta. Vastamainokset ovat parodiaa, ja niissä yhdistyy kysymyksiä taiteen vapaudesta ja tekijänoi­keuk­sista. Vastamainos on uusi, itsenäinen, usein kollaasimainen taideteos. Mainoksen tekijänoikeus väistyy, kun kyse on taiteesta, ja näin on myös koululaistöiden osalta.

Parodiaan liittyvä lainsäädäntö on Suomessa valitettavan sekava, mutta vastamainoksia teet­tävän opettajan ei tarvitse olla huolissaan.

Koulutusten ja työpajojen lisäksi hankkeessa järjestettiin vastamainoskilpailu, jossa kisattiin yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille tarkoitetussa koululaissarjassa sekä kaikille avoimessa sarjassa. Syyskuun puolivälistä maaliskuun alkuun käynnissä olleeseen kilpailuun saatiin yhteensä yli sata vastamainosta, ja erityisesti koululaissarjan töiden taso ilahdutti.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa tai ruoan terveysvaikutuksia. Tämä on sikäli helppo ymmärtää, että terveys on se näkökulma, jonka puitteissa ruoasta puhutaan jo hyvin pienten lasten kanssa. Aihe on henkilökohtainen, ja yläkouluikäinen on jo ehtinyt tottua käsittelemään siihen liittyvää ristiriitaa: energiajuomat ja monet herkut ovat epäterveellisiä, mutta niitä mainostetaan paljon ja niitä tulee välillä nautittua. Eläinten oikeudet ja lapsityövoiman käyttö puolestaan ovat aiheita, joihin voi tuntea samaistumista yksilön kokemuksen kautta.

Sen sijaan ruoantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ehkä nämä aiheet ovat tuntuneet liian abstrakteilta tai kaukaisilta, vaikka mainoksen kautta niihin voisi päästä käsiksi konkreettisella tavalla.

Karsinassa-teos on ensiluokkainen esimerkki vastamainostyöpajoissa käytetystä yksinkertaisesta tekniikasta, jossa pienillä korjauksilla saadaan käännettyä alkuperäisen mainoksen merkitys päälaelleen. Poistamalla ja lisäämällä sanoja saadaan ohjattua katsojan huomio aiheeseen, josta alkuperäinen mainostaja mieluummin vaikenisi.
Karsinassa-teos on ensiluokkainen esimerkki vastamainostyöpajoissa käytetystä yksinkertaisesta tekniikasta, jossa pienillä korjauksilla saadaan käännettyä alkuperäisen mainoksen merkitys päälaelleen. Poistamalla ja lisäämällä sanoja saadaan ohjattua katsojan huomio aiheeseen, josta alkuperäinen mainostaja mieluummin vaikenisi.

Global Meal -kilpailun töitä jaettiin muun muassa somessa. Laajentamalla vastamainoskeskustelua luokkahuoneen seinien ulkopuolelle saadaan niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta lisättyä. Alaikäisten tekijöiden kantaaottavien teosten julkaisemiseen liittyy kuitenkin haasteita. Yhteiskunnallisiin keskusteluihin kuuluu tiukkakin kritiikki, mutta varsinkin silloin, kun keskustelut tapahtuvat somessa, ne keräävät usein myös epäsopivaa kieltä ja ivaamista harrastavia öyhääjiä. Keski-ikäiset kommentoijat eivät kaikki suoriutuneet rakentavasta keskustelusta tälläkään kertaa mallikkaasti.

Ihannemaailmassa nuorten kanssa työskentelevän aikuisen ei tarvitse miettiä, haluaako hän altistaa nuorten teokset öyhääjien vallankäytölle. ­Reaalimaailmassa näin näyttää olevan etenkin silloin, kun vastamainos on erityisen onnistunut ja iskee osuvaan kohtaan.

Kommentoijien pelko ei kuitenkaan saa olla syy jättää keskustelua käymättä. Myös nuorilla on oikeus osallistua avoimeen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Jaa tämä:

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

Vastamainoskilpailun satoa

Ruuan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia esiin nostanut Global Meal -vastamainoskilpailu poiki paljon kiinnostavia huomioita aiheesta.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Kilpailun voittajateokset on kukitettu ja palkinnot on jaettu, mutta lukuisista kilpailuteoksista kannattaa nostaa esiin palkittujen vastisten lisäksi muitakin teoksia. Seuraavassa hieman lisää aiheesta ja kilpailun koululaissarjan satoa. Tällä tavalla tuomme esiin ruoka-aiheisen vastamainonnan monipuolisuutta ilmaisun, vaikuttamisen ja myös pedagogian välineenä.

KUVA: Joni
KUVA: Joni

 Vastamainoksen ideana on esittää kommentti tai kysymys, joka naurattaa tai haastaa miettimään asioita, jotka mainoskuvastossa perinteisesti piilotetaan. Tämä tehdään muuntamalla mainoksen kuvaa, tekstiä tai logoa.

Erinomainen vastamainos on visuaalisesti tyylikäs tai muulla tavalla vakuuttava, siinä käytetään oivaltavaa kieltä ja sen viesti on selkeä jopa aihepiiriä tuntemattomalle katsojalle. Lisäksi se imitoi mainosten käyttämää kieltä ja kuvastoa taitavasti. Parhaat vastamainokset tasapainottelevat napakan huumorin, ironian ja täysimääräisen yhteiskuntakritiikin välimaastossa. Hyvän maun raja vaihtelee aihepiirin ja toteutustavan mukaan, joten sitä on vaikeaa määritellä etukäteen.

KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha
KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha

Käydessään kilpailutöitä läpi, sai tuomaristo huomata, että vastamainonta on haastava laji. Monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa oli onnistuttu erinomaisesti jossakin haetuista hyvän vastamainoksen osa-alueista, kun muilla alueilla jäi vielä kehitettävää. Hyvien vastamainosten lisäksi kilpailuun osallistui taitavasti toteutettuja julisteen- tai kollaasinomaisia töitä, joilla ei ollut edellytyksiä pärjätä juuri vastamainoskilpailussa. Toisaalta teoksen viesti jäi monissa töissä hämäräksi. Vastamainos on oivallinen yhteiskunnallisen keskustelun väline, mutta vain siinä tapauksessa, että katsoja ymmärtää selvästi mikä on keskustelun aihe ja tekijän kanta siihen.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli kolmea pääaihepiiriä: eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa ja ruuan terveysvaikutuksia. Koska kilpailun tulokulma ruoka-aiheeseen oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen, valittiin kärkikahinoihin vähemmän terveysaiheisia teoksia. Koska kyseessä oli suomalainen vastamainoskilpailu, nousivat kotimaiset elintarvikealan yritykset tapetille erityisesti, vaikka myös monikansallisia yrityksiä ja niiden tuotteitakin käsiteltiin.

On hyvä muistaa, että usein vastamainoksissa keskustellaan kokonaisen tuotannonalan kysymyksistä, vaikka keskustelua käytäisiinkin yksittäisen yrityksen brändin kautta.

Eläinoikeuskysymykseen ovat tarttuneet teoksissaan esimerkiksi Mikelangelo Mainingin koulusta ja Joni Nissnikun koulusta sekä Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta (kuvat yllä).

KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.
KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.

Teokset ovat hyviä esimerkkejä siitä, että haastavia aiheita voi käsitellä myös sympaattisesti ja huumorilla. Mikelangelon ja kannelmäkeläisten teoksessa pohditaan filosofista kysymystä siitä, onko oikein että ihminen tappaa eläimiä syödäkseen niitä. Jonin teoksessa taas kysytään millaiset ovat tuotantoeläimille riittävän hyvät elinolot.

Aaron, Aava, Amanda ja Maria Kannelmäen peruskoulusta kommentoivat lapsityövoiman käyttöä teoksessaan Pauligin lapsityövoima.

Teos on erinomainen esimerkki siitä, että vaikuttavan vastamainoksen voi toteuttaa myös käsin. Muokkaukset on tehty huolella ja alkuperäisen mainoksen värimaailmaa seuraten. Slogan on iskevä ja viestin tueksi on haettu faktatietoa, joka antaa katsojalle lisävakuuksia ongelman todellisuudesta.

KUVA: E-Teamin
KUVA: E-Team

Ruuantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ansiokkaan poikkeuksen tässä tekee Kouvolan yhteislukiota käyvän E-Teamin teos Metaaninauta, joka tuo esiin karjatalouden ilmastovaikutuksia tavalla, jota tuomaristo piti pedagogisesti taitavana. Vastamainoksen logo- ja sloganmuunnokset ovat oivaltavia ja taitavasti toteutettu.

KUVA: Annina

Samassa koulussa opiskelevan Anninan teos Järki mäkeen ja ostoksille nostaa esiin tärkeät ruokahävikin ja liikakulutuksen teemat kevyen humoristisesti.

Valio voi
KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja

Terveysaiheisia teoksia kilpailuun saatiin iso määrä. Niissä käsitellään niin liikalihavuutta, lisäaineiden haittoja, hammasterveyttä kuin sydän- ja verisuonitautejakin. Näistä töistä halusimme nostaa esiin yksinkertaisesti, mutta erittäin tyylikkäästi toteutetun Nissnikun koululaisten Eveliinan, Vellan, Metten ja Viljan oivaltavan teoksen Valio voi.

Hammasterveyttä käsitellään kahdessa riemastuttavassa Waltterin koulun oppilaiden teoksessa. Elinan, Essin, Helmin ja Niinan Sano ei hammasharjoille -teoksessa on huomattu alkuperäisen mainoksen järjettömyys ja tuotu se esiin suorasukaisesti mainoskieltä taitavasti hyödyntämällä. Artturin, Izzetin ja Aleksandrin Pingviinin hampaat -teoksessa taas pureudutaan kummalliseen mainoskuvastoon ja yhdistetään oivallus sokeriherkkujen tuttuun terveysvaikutukseen.

Helppo hymyillä, kun on legot kuosissa!
KUVAT: Elina, Essi, Helmi ja Niina & Artturi, Izzet ja Aleksandr

Maito on julma juomaLoppuun vielä lisää positiivista tunnelmaa.

Usein ruuantuotannon ongelmien käsittely tuottaa vastamainoksiin hyvin kriittisiä otetta, verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tämä näkyy myös monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa. Vastamainos voi kuitenkin olla myös hyvin ratkaisukeskeinen, kuten nämä viimeiset esittelemämme teokset.

Bianca Veromäen koulusta tarjoaa tavalliselle maidolle vaihtoehdoksi kasvijuomia, TeamWormer Nissnikun koulusta nostaa hampurilaispihvin tilalle toukat ja Vegsut Kastellin lukiosta muuttaa Atrian lenkkimakkaran vihreäksi.

Vaihtoehtoja on.

Worm King & Vihreä Lenkki
KUVAT: TeamWormer & Vegsut


 

Jaa tämä:

Saako Riiko Sakkisen teoksia kopioida?

Ideoita ei voi omistaa ja tämä pätee myös taiteeseen. Plagioinnin ja kopioinnin määrittely on usein varsin vaikeaa.

Kuvataiteilija Riiko Sakkinen on tehnyt joukon yksivärisistä maalauksista koostuvia teossarjoja. Nyt näyttää vähän siltä, että viime vuonna Suomen 100-vuotisjuhlia kommentoimaan tehdyn, sadasta yksittäisestä maalauksesta muodostuvan, Blue and White -teoksen kopio päätyi näytille Los Angelesissa. Mutta onko kyseessä plagiointi onkin sitten kimurantimpi kysymys.

Blue and Whiten erilliset maalaukset on kukin nimetty siniseen ja valkoiseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Teos oli esillä Galleria Forsblomissa helmikuussa 2017 järjestetyssä Sakkisen White Trash Blues -näyttelyssä.

Riiko Sakkinen: Blue and White
Riiko Sakkinen: Blue and White

Losangeleilaisessa Night Galleryssa parhaillaan esillä oleva ryhmänäyttely Blue State koostuu sinisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Näyttelyssä on mukana myös Cynthia Daignaultin Blues-teos, joka koostuu 60 yksivärisestä maalauksesta, jotka on kukin on nimetty – arvaattekin varmaan – siniseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Olisiko kyseessä plagiaatti?

No, eihän tuo kopio ole täysin yksi yhteen, eikä näistä ihan varmaksi voi sanoa liikoja. Daignault itse kommentoi tuoreeltaan, että kyseessä on sattuma ja että hän ei ole Sakkisen teokseen törmännyt. Tämä on täysin mahdollista. Ajatukset sinkoilevan eetterissä ja löytävät tarttumapintaa sieltä täältä – sama idea maailman kuvaamiseksi voi syntyä monessa paikassa samaan aikaan. Ja median virrassa tiedostamatta nähty kuva voi jäädä kummittelemaan alitajuntaan – josta sitten se pulpahtaa pintaan uudeksi luultuna. Tämä tapaus antaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden pohtia, että missä kohdassa teoksen voi määritellä plagiaatiksi tai kopioksi. Onko vahingossa tehty kopio yhä kopio?

Cynthia Daignault: Blues
Cynthia Daignault: Blues

Blue and White ei ole ensimmäinen Sakkisen tekemä monokromaattinen teossarja. Ensimmäinen näistä, 57 Varieties, koostui punaisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Sekin kopioitiin.

Tuolla teoksella Sakkinen osallistui investointipankki Carnegien järjestämään Carnegie Art Award -taidekilpailuun vuonna 2014. Sakkinen ei voittanut kilpailua ja näyttelyyn kuuluvalle näyttelykierrokselle lähti kopio hänen teoksestaan. Kirjoitin aiheesta tuoreeltaan:

”Rahavarantojensa vähäisyyteen vedoten pankki ilmoitti pistävänsä pillit pussiin ja vetäytyvänsä näyttelykiertueesta. Tämä viime hetken vetäytyminen johti siihen toiseen kaappaukseen, jonka kohteeksi Sakkinen joutui: ilman näyttelyä jääneet museot tarvitsivat täytettä ripeällä aikataululla ja kööpenhaminalainen Den Frie Centre of Conpemporary Art päätyi kutsumaan Carnegie-kilpailussa kolmanneksi tulleen tanskalaisen taiteilijaryhmä A Kassenin täyttämään tyhjiötä.

A Kassenin tapa kommentoida Carnegien päätöstä vetäytyä näyttelykiertueesta oli täyttää Den Frie Center kopioilla teoksista, jotka sinne alkujaan oli tulossa. Tyystin ilman lupaa näyttelyä varten kopioitujen teosten joukossa oli myös Sakkisen 57 Varietes -sarja. Kopiot teetettiin Kiinassa valokuvien pohjalta.”

Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.
Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.

Tietenkin tämä A Kassenin tekemä kopio 57 Varieties -teoksesta osana kopioista koostuvaa näyttelyä on tyystin eri asia kuin nyt käsillä ole tapaus. A Kassenin päätöksen esittää avoimesti kopioita voi nähdä kommenttina taideinstituutioiden ja kilpailun järjestäjien toimintaa kohtaan. Ja voi siitä monia muitakin ajatuksia löytää.

Viimeisimpään kopiointiin ei ole vielä saatu selvyyttä ja ainakaan kyseessä ei ole avoin ja kommentoiva kopio. On tämä kuitenkin vähintäänkin kiinnostavaa ja jäämme kiinnostuneina seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Jaa tämä:

Elämisvalheen aika

Keskustelussa totuuden ja politiikan suhteesta on ohitettu ilmastonmuutosta koskeva kollektiivinen itsepetos.

Kun Oxford Dictionaries tiedotti valinneensa ”totuudenjälkeisyyden” vuoden 2016 sanaksi, aiheesta kertoneet uutiset viittasivat lähes poikkeuksetta Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin poliittiseen retoriikkaan tai Britannian kansanäänestykseen EU-erosta. Poliittisen valheen ilmentymät kaventuivat ilmeisiin faktavalheisiin, joiden tunnistaminen on suhteellisen helppoa. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää. Yksi elämisvalheen muoto Suomessa on saamelaisten oikeuksiin liittyvät väärät uskomukset. Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti viime vuonna ­Politiikasta-lehdessä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää. 

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä. Totuudenjälkeisen ajan käsitettä on käytetty auttamattoman epämääräisenä tapana kohdistaa moralisoiva katse tiettyihin toimijoihin. Ilmastonmuutoksen kohdalla puuttuu mahdollisuus tuntea ylemmyyttä suhteessa valheisiin haksahtaviin toisiin, jotka äänestävät väärin ja omaksuvat vääriä poliittisia uskomuksia. 

Moni totuudenjälkeistä aikaa kauhisteleva länsimaalainen ei ole valmis luopumaan lentomatkoista, autoilusta, lihasta tai lapsen hankkimisesta, vaikka meillä on runsaasti tietoa niiden aiheuttamista huomattavista päästöistä. Saastuttavasta elämäntavasta pidetään tiukasti kiinni, vaikka muilla elämänaloilla pyritään toimimaan hyveellisen omakuvan mukaisesti. 

Elämisvalhe on kytkeytynyt kiinteästi yhteisölliseen omakuvaan, jota valheen tunnustaminen järkyttäisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla omakuva liittyy vahvasti länsimaiseen elämäntapaan. Kuinka olla globaali ja tiedostava kansalainen, jos ei pääse lentomatkailemaan ympäri maailmaa?

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutos on edelleen ”uskon kysymys”, joka edellyttää poliittisilta toimijoilta uskontunnustuksen mutta ei konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai siihen sopeutumiseksi ja varautumiseksi. Ilmastonmuutosta kehystetään usein luomisoppiin verrattavissa olevana kysymyksenä, johon joko uskotaan tai ei uskota. 

Suomen Kuvalehti uutisoi vuonna 2011: ”Usko ilmastonmuutokseen ei riipu tietämyksen määrästä.” Yhdysvalloissa tehdyn kyselyn mukaan amerikkalaiset eivät usko evoluutioon, alkuräjähdykseen tai ilmastonmuutokseen. 

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on poikkeuksellisen laaja konsensus muutoksen syistä ja seurauksista. Tutkimusta pyritään jatkuvasti yleistajuistamaan ja välittämään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä huolimatta totuudenjälkeisen ajan käsite kiinnittyi yksittäisiin politiikkatoimijoihin, ei keskuudessamme vaikuttavaan elämisvalheeseen.

Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa varmuutta ja ehdottomuutta. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.
Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa maailmanselitystä. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa suurin osa ehdokkaista piti ilmastonmuutosta yhtenä suurimmista uhista Suomelle. Konkreettisia politiikkatoimia ei kuitenkaan juuri esitetty tai edes vaadittu. Tärkeintä oli lujan uskon tunnustaminen. 

Presidentti Sauli Niinistön konkreettinen aloite estää mustan hiilen eli noen leviäminen pohjoisille alueille on ollut tästä syystä virkistävä siirtymä sanoista tekoihin. Niinistö on pitänyt aihetta esillä tapaamisissaan Yhdys­valtojen ja Venäjän presidenttien kanssa. 

On kuvaavaa, että Niinistön ”todellisia tarkoitusperiä” epäillään kysymyksen esiin nostamisessa. Esimerkiksi Iltalehden politiikan toimittaja Olli Ainolan mielestä on ”herttaista”, että Niinistöä kiitetään konkreettisesta aloitteesta ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiksi. Ainolan mukaan Niinistö ei ole oikeasti ”ilmastoherännäinen” vaan käyttää kysymystä strategisena keinona suurvaltapolitiikan areenoilla. 

Muissa politiikkakysymyksissä harvoin peräänkuulutetaan aitoa uskoa. Koulutusta, yritystukia tai kuntauudistuksia puolustavan poliitikon ei tarvitse uskotella ”herännäisyyttään” asiaan. Asian perustelu tietoon pohjautuen riittää. 

Ilmastonmuutoksen kohdalla täsmällistä tietoa on saatavissa paljon enemmän kuin esimerkiksi kestävyysvajeen määrittelyn kohdalla, mutta kestävyysvaje ei ole politiikan kielessä uskon asia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla kestävyysvajeen suuruus kehystettiin faktatietona, yhteisesti ­jaettuna tilannekuvana. 

Tutkijoilla  on yhteinen tilannekuva ilmastonmuutoksesta, mutta sen välittyminen poliittiseen päätöksentekoon on hidasta niin pitkään, kun keskustelua ilmastonmuutoksesta käydään uskon retoriikan kautta. Kun poliitikko kertoo uskovansa ilmastonmuutokseen ja pitävänsä sitä yhtenä aikamme suurimmista uhista, häneltä on vaadittava poliittisia ratkaisuja uhan selättämiseen. 

Jos poliitikko tarjoaa ratkaisuja ja vieläpä osoittaa sitoutumista niihin, hänen uskonsa lujuus on täysin epärelevantti kysymys. Herännäisyys ja uskontunnustukset ovat keskeisiä uskonnollisten yhteisöjen piirissä, eivät poliittisessa päätöksenteossa. 

Ristiriidan ratkaisemisesta tekee erityisen vaikeaa, että siihen liittyy klassinen vapaamatkustajan ongelma. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaaren mukaan EU:n päästötavoitteita kohdistetaan liikaa Suomelle, mikä ei ole reilua. Hän sanoo Puolan ja Kiinan pääsevän kuin ”koira veräjästä” ja toteaa: ”Saastuttajien on siivottava itse jälkensä.”

Eurooppalaisen mallioppilaan omakuva ohjaa ajattelemaan, että Suomi hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Elämisvalheeseen kuuluu sen tosiasian kieltäminen, että tässä asiassa emme voi osoittaa sormella muualle. 

Pienellä Suomella on poikkeuksellisen suuri ekologinen jalanjälki maailmassa. Viime vuonna suomalaiset kuluttivat koko vuoden luonnonvaransa vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa, kun kansainvälinen keskiarvo oli kahdeksan kuukautta. 

Ylikulutuksen kitkeminen pitäisi olla poliittisen agendan kärjessä, koska Suomi on tällä hetkellä osa ongelmaa, ei ratkaisua. On siirryttävä elämisvalheen jälkeiseen aikaan.  

Jaa tämä: