Artikkeli

EGS: Viivaa ja vimmaa

Suomen Taideyhdistys on vanhempi kuin yksikään maamme taidemuseoista. Tänä vuonna se nostaa parrasvaloihin graffitimaalari Egsin.

”Tässä näyttelyssä voi kävellä kuvitteellisesti Mäkelänkatua pitkin ja nenään leijailee palaneen puun tuoksun”, Egs kertoo Taidehallissa Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teoksista, joiden nimi viittaa Vanhan testamentin Danielin kirjaan.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

”En itse ole uskonnollinen henkilö, mutta pidän Raamatun satuja kiinnostavina. Tässä tarinassa on kolme Babylonissa elänyttä miestä, joiden käskettiin kumartamaan väärää jumalaa, kultaista kuningas Nebukadressar -patsasta. Koska he eivät siihen suostuneet, heidät määrättiin poltettavaksi roviolla. He eivät siitä kuitenkaan kuolleet, vaan kävelivät roviosta vahingoittumattomina pois.”

”Jos Taidehalliin näyttelyn kasaa, niin pitäähän ainakin yhdellä teoksella olla raamatullinen nimi. Sitä paitsi Beastie Boys on tehnyt tarinasta ansiokkaan biisin, Soul Captain Band myös.”

Mutta miten Mäkelänkatu liittyy taiteilijanimestään tiukasti kiinni pitävä Egsin jo kolmisenkymmentä vuotta jatkuneeseen taiteilijan uraan graffitimaalarina?

”Tämä lähti siitä, että minulla on ystävinä puuseppiä ja he ostavat aika paljon pääkaupunkiseudulla kaadettavia vanhoja puita. Jossain vaiheessa tuli puheeksi, että Mäkelänkadulta ollaan kaatamassa poppeleita ja hetken mielijohteesta sanoin, että minä ostan ne kolme poppelia.”

Mäkelänkatu on yksi Helsingin pääväylistä ja samalla se on merkityksekäs paikka Helsingin graffitikulttuurin synnyn kannalta. 1990-luvulla se oli myös mahdollisesti kaupungin töhrityin katu.

”Siellä oli piissejä ja tägejä talojen sivuseinät täynnä ja varmaan joka viikonloppu niiden päälle tuli uusi kerrostuma. Sitten vuorostaan taloyhtiöt lanasivat maalit niiden päälle ja sama alkoi uudestaan alusta. Ymmärrettävästi asukkaat ottivat herneen nenään ja se on mielestäni ihan ookoo – se on pelin henki.”

Tämä kissa-ja-hiiri-leikki johti asukasyhdistysten ärhäköitymiseen ja katupartiointiakin nähtiin. Pian lehdistön huomiokynnys ylittyi ja vähitellen kaupunki aktivoitui. Lopulta Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -hanke käynnistyi ja seurasi nollatoleranssin kausi.

”Siitä seurasi kymmenen vuoden Babylon. Ne olivat aika demonisoivia aikoja, mutta Helsingin graffiti selvisi siitä. Tämä teoskokonaisuus on kunnianosoitus Helsingin graffitille, joka selvisi Babylonin liekeistä ja nousee tuhkasta museoon”, Egs kertoo.

”Nämä voisi nähdä myös toteemeina, jotka ehkä suojelevat graffitia jatkossa”, taiteilija kertoo moottorisahalla ja rälläkällä veistetyistä ja pinnasta hiileksi poltetuista teoksista.

Puuveistosten teosta yli jäänyttä tuhkaa on puolestaan käytetty Ash Clouds -teoksiin. Lasista puhalletut synkät pilvet riippuvat Taidehallin katosta lähellä puisia veistoksia.

Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.
Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.

Jos Shadrach, Meshach, Abednego –teokset kommentoivat nollatoleranssia ja siitä selviämistä, niin parhaillaan ääni kellossa on tosiaan toinen. Heiluri on heilahtanut nollatoleranssista peräti katutaidebuumiin. Tämä tietenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että näyttelymahdollisuuksia yleensäkään avautuu. Vuonna 1864 perustettu Suomen Taideyhdistys valitsi Egsin taiteilijaksi vuoden avaavaan Taidehallin näyttelyyn. Tämä henkii muutoksesta myös taidekentällä.

”Tässä ollaan trendin harjalla. Museot haluavat olla ajassa ja etsiä kävijöitä kiinnostavaa sisältöä ja samalla kävijät ja taiteen ostajat muuttuvat ajan mukana. Olen tietenkin tehnyt tämän eteen kolmekymmentä vuotta duunia, mutta ehdottomasti aika on minun puolellani – olen osunut oikeaan hissiin oikeaan aikaan”, Egs pohtii.

Ympäröivän tilanteen muutos tarkoittaa myös sitä, että tekijöiden itse pitää pohtia tekemistään uusiksi. Luvaton graffiti on nähtävissä ainakin tilanhallinnallisena keskusteluna, tai huutona. Kun luvattomuus ja konflikti poistuu teoksesta, pitäisi tekijöiden miettiä, että mitä jää jäljelle. Riittääkö pelkkä muoto täyttämään teoksen merkityksellä?

Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.
Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.

Egsin tapauksessa siirtymä gallerioihin ja museoihin on tarkoittanut myös muutosta teosten estetiikassa. Siinä, missä betoniseinät ja metalliovet saavat yhä pinnoitteen sumutetusta kromista ja kirkkaista väreistä, on kehyksiin päätynyt abstrakteja tutkielmia kirjainyhdistelmästä e, g ja s, sekä maailman kartoista. Aluksi kartat syntyivät musteella paperille, mutta sittemmin niiden materiaalit ovat monipuolistuneet. Retrospektiivisessä näyttelyssä musteen ja paperin lisäksi materiaalina on puuveistokset sekä lasista puhalletut teokset. Uusimpina lisäyksinä repertuaariin ovat lasiset maapallot.

”Kun mistä tahansa vasta- tai alakulttuurista tulee se tykätyin asia, niin mitä jää jäljelle”, Egs kysyy. ”Mikä on sen voima sitten? Jääkö mitään alkuperäisestä ja mitä tulee tilalle?”

”Tästä voi jopa seurata taiteellinen regressio. Graffiti on monella tapaa lähellä ITE-taidetta ja harvoin ITE-taiteelle järjestetään museonäyttelyitä. Myös graffitiin liittyvien näyttelyiden kohdalla pitää miettiä, että esitelläänkö antropologisesti kulttuurillista ilmiötä vai esitelläänkö taidetta. Molemmat ovat ihan hyviä valintoja. Olen esimerkiksi nähnyt hienoja näyttelyitä vankien tekemästä taiteesta, mutta siinä on selkeä konteksti. Katutaide alkaa olemaan ilmiönä jo niin laaja, että se konteksti hajoaa.”

Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella. Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.
Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella.
Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.

Taidehallissa nähdään puhdasta graffitia ainoastaan dokumentaaristen valokuvien muodossa ja taiteilijan vanhoissa luonnoksissa. Silti kaikessa, mitä Egs tekee on löydettävissä ainakin kaikuja graffitista.

”Graffitimaalarin täytyy aina miettiä, että miten sovittaa teoksen kulloiseenkin paikkaan. Graffiti on taidetta, joka tapahtuu tilassa ja ajassa, ja tekijän pitää ymmärtää että mitkä jutut toimivat kulloisessakin paikassa. Radan varressa toimii yksi asia ja vaikka virolaisessa ränsistyneessä, hylätyssä teollisuusrakennuksessa toimii toinen asia. Pitäisi olla herkkä aistimaan se, mitä sinne tekee. Tilan ja ajan lukemista ja teoksen sovittamista. Välillä sen pitää huutaa ja välillä pitää kuiskata.”

”Työhuoneellakin tekemissä teoksissani pyrin säilyttämään sen saman henkisen energian. Samasta viivasta ja vimmasta se lähtee.”

Egs: Writing My Diary. Helsingin Taidehalli 13.1.–25.2.2018
Egs: EGS. 240 sivua (Suomen Taideyhdistys 2018)

Egsin tuotantoon voi tutustua tämän videon välityksellä, jossa taiteilija on tositoimissa.

Jaa tämä:

Pihtarihuorat feminismin asialla

Kun patriarkaattia murskataan, pilkottaa vakava asia karnevalismin kaavun alta.

Itselleni tää porukka on ollut henkireikä paskaa maailmaa vastaan. Turvallinen tila, jossa saan aukoa tai olla aukomatta päätäni niin paljon kuin haluan ja kertoa oman tarinani omilla sanoillani”, Pilluminati avaa.

Pilluminati on salanimi Pihtarihuorat-ryhmän jäsenelle. Ryhmä ylläpitää feminististä keskustelua blogissa, Twitterissä ja Instagramissa. Meno on ilakoivaa ja kuvasto hassuttelevaa – mutta on turha luulla, että tekijät eivät olisi tosissaan asiansa kanssa.

”Me ollaan kollektiivi, joka ­haluaa murskata patriarkaattia ja muuttaa maailmaa puhumalla avoimesti vaikeistakin aiheista ja olemalla ihan helvetin hauskoja”, jatkaa Sullemäen ­Anna

Pihtarihuorat-ryhmän puolesta kommentoi tässä haastattelussa viisi salanimellä esiintyvää naisoletettua henkilöä. Pihtarihuorat leikittelee nimeään myöten sukupuolistereo­typioilla ja on varsin suorasukainen ulosannissaan. Provokatiivinen tyyli ei kuitenkaan ollut itsestään selvä valinta kertoo Sullemäen Anna.

”Käyttämämme kommunikaatiotapa ei ole tietoisesti ja systemaattisesti suunniteltu ja valittu. Se on syntynyt luontevasti meidän toimintatavan, siis anonymiteetin, seurauksena. Ehkä tämä sitten kuvastaa jotain sisältä kumpuavaa tarvetta sanoa suoraan ja välillä rumasti – ainakin omalla kohdallani.”

KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään.  Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen.  Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen. KUVA: Ninni Kairisalo
KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään. 
Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen. 
Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen.
KUVA: Ninni Kairisalo

Saatanan Tosikko perustelee anonyymiyttä juuri sillä, että sen ansiosta ryhmän jäsenet voivat olla suorasukaisempia kuin omilla nimillä ja naamoillaan.

”Mehän ollaan vaan joukko turhautuneita feministejä, jotka ei halua olla hiljaa.”

Carmen Emmanuelle puolestaan uskoo, että Pihtarihuorien ulosanti on väsymystä ja vasteveto tyylille, jota naisilta yleensä odotetaan.

”Ehkä se anonymiteetti luo osaltaan fiilistä, että kun me kerran voidaan sanoa suoraan ja muut ei välttämättä voi, me sitten todellakin sanotaan.”

Salanimien taustalla ovat myös nykyaikaisen nettikeskustelun realiteetit. Feminismistä kirjoittavat naiset ovat tunnetusti alttiita varsin asiattomalle palautteelle. Anonymiteetti mahdollistaa revittelyn ilman pelkoa siitä, että kakka valuisi muualle elämään. Omilla kasvoilla voi käydä samaa keskustelua toisissa paikoissa ja toisilla tyyleillä. Valittu strategia on toiminut sikäli hyvin, että Pihtarihuorille on tullut yllättävän vähän asiatonta palautetta.

Rosalind Franklymydear muistuttaa, että kaikilla pihtarihuorilla on vapaus sanoa asiat ”ihan just kuten huvittaa”. Franklymydear myös perustelee ryhmän nimessä ja viestinnässä esiintyvän karnevalismin ja hassutelun.

”Valtaa, valta-asetelmia ja johtajia on kautta aikojen horjutettu huumorilla, naurulla ja pilailulla. Myös sukupuolten valta-asemille voi ja pitää tehdä näin. Jos tekstejämme lukee, huomaa, että niissä käsitellään asioita varsin erilaisin äänenpainoin ja vaihtelevalla vakavuusasteella. Juuri hyvä niin.”

Sullemäen Anna sanoo toivovansa, että Pihtarihuorat tavoittaa mahdollisimman laajasti ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä feminististä voimaantumista.

”Mutta koskaan en oo kirjoittanut yhtään tekstiä tai twiittiä ajatuksella, että toivottavasti tämä tavoittaa jonkun tietyn kohderyhmän. Olen sanonut sen, mitä olen kokenut ja ajatellut, ja uskonut siihen, että nämä jutut resonoi muidenkin kanssa. Setämiesten mussutus kuuluu asiaan: jos vähintään yksi setämies ei jutuista ärsyynny, ei selvästikään ole tehnyt kaikkea oikein.”

Sullemäen Annan käyttämä setä­mies-termi on peräisin koomikko Mylly­rinteen sketsistä ja on levinnyt varsin laajalle nykypuheessa. Termi on sikäli irtautunut sanojen vakiintuneista merkityksistä, että setämiehen ei tarvitse olla iäkäs tai mies. Myös nuoret ja naiset voivat olla setämiehiä. Useimmiten setämieheyteen sisältyvä arvokonservatiivinen mussuttaminen ilmenee kuitenkin juuri setäikäisten miesten keskuudessa. 

Pilluminati muistuttaa, että manspleinaavia setämiehiä huonomminkin voi mennä.

”Setämiesten mussutus ei edes enää ole pahinta, mitä tuolla netissä on.

Setä­miehet ovat aikansa kasvatteja, ja niille voi laittaa rehellisesti kampoihin ja sanoa, että ’setä olet väärässä’. Setämiehiä harvoin tarvitsee tosissaan pelätä, vaikka tarpeetonta mussutusta ei toki tartte sietää. Natsien ja sovinisti-rasistitrollien mussutusta en siedä yhtään, ja ne menee kaikki suoraan blokkilistalle. Se on myös yksi tapa pitää keskustelut edes kohtuullisen siisteinä ja samalla yritys turvallisempaan someen.”

Hullut noidat Tekijä: Tuntematon Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.
HULLUT NOIDAT
Tekijä: Tuntematon
Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku
Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.

Feminististä keskustelua on viime vuosina käyty niin teoreettiseen taustaan tukeutuen kuin kokemuspohjaisestikin. Ryhmä itse edustaa enemmän actionfeminismiä, eivätkä jäsenet koe tarpeelliseksi arvottaa yhtä tapaa toisten yli, tai kuten Sullemäen Anna sen muotoilee:

”Näen tärkeänä, että feminismistä voi puhua ja feminismiä voi tehdä ilman, että tarvitsee olla tutkija tai tuntea akateemisia termejä ja käytäntöjä. Tutkimus on ihan tosi tärkeää, mutta feminismiä ei pidä joutua jättämään vain niille, jotka ymmärtää ja osaa ’parhaiten’. Sen pitää olla laajamittainen kansanliike, jossa on tilaa monille äänille ja tavoille tehdä, kunhan tavoite on sama: patriarkaatin murskaaminen ja laaja yhteiskunnallinen ja rakenteellinen tasa-arvo.”

Pihtarihuorien jäsenillä on erilaiset taustat sen suhteen, kuinka paljon he ovat perehtyneet akateemiseen feminismiin ja kuinka paljon siihen kirjoituksissaan nojaavat, kertoo Carmen Emmanuelle. 

”Pidän tutkimusta tärkeänä ja kiinnostavana, mutta pidän myös välttämättömänä, että feministisessä keskustelussa on tilaa monenlaiselle puheelle. Siihen ei saa muodostua ’oikean puheen kriteerejä’, jotka estävät joitain feministejä avaamasta suutaan. Se alkaisi toimia feminismiä vastaan. Onneksi kentällä on hyvin tilaa, ja mitä enemmän meitä toimijoita on, sitä helpompaa kaikilla on.”

Rosalind Franklymydear puolestaan siteeraa feministiteoreetikko ­Judith Butleria

”Mikä uusi politiikan muoto sukeutuu esille, kun identiteetti yhteisenä perustana ei enää rajoita puhetta feministisestä politiikasta?” 

Hän jatkaa omin sanoin: ”Ei tarvita vaatimusta yhteisestä identiteetistä, jotta voimme taistella epätasa-arvoa vastaan. Kaikkia feministejä tarvitaan. Niitä, jotka tutkivat ja muuttavat kieltä ytimiä myöten, tutkivat kuinka monta Juhaa on johtopaikoilla ja kuinka monta naista. Niitä, jotka marssivat kadulla. Niitä, jotka ovat johtajia tai kirjoittajia. Niitä, jotka omassa arjessaan muuttavat asioita, palkkaavat naisia, kutsuvat naisia paneeleihin, virkkaavat pimppejä.”

Lista feministisen vallankumouksen edessä olevista esteistä on pitkä ja jopa masentava. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa, esteitä on ennenkin ylitetty yksi kerrallaan. Pihtarihuorien listalta löytyvät muun muassa asenteet ja ajattelutavat, tottumukset ja jääräpäiset valkoiset heteromiehet sekä sisäistetty naisviha. Listalla ovat myös köyhyys, naisten alistettu asema ja lukutaidottomuus, tabut ja tiukat sukupuoliroolit, käsitykset miesten ja naisten töistä sekä ajatus siitä, että tasa-arvo olisi jo saavutettu ja maailma valmis.

Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.
NAINEN KUIN VAATENAULAKKO Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.

Ongelmallisiin sukupuolirooleihin liittyy myös ryhmän nimi, jossa heitetään perinteisellä madonna/huora-jaottelulla vesilintua. Carmen Emmanuellen mukaan perinteinen jaottelu on ”keino laittaa nainen paikoilleen ja rajoittaa naisen tilaa ja oikeuksia”. 

”Lisäksi se on oiva esimerkki siitä, kuinka naisen seksuaalisuuteen ei kyetä suhtautumaan normaalisti. Tarvitaan tilaa olla sellainen kuin on.”

Saatanan Tosikon mielestä tuntuu tyhmältä, että 2010-luvulla pitää edes miettiä madonna/huora-jaottelua tai pohtia, miten siitä päästäisiin eroon. 

Pilluminatilakin on sanottavansa aiheesta:

”Koko jaottelu on hyvin perinteistä – ja julmaa – vallankäyttöä, jossa nainen ei voi koskaan olla riittävän hyvä. Ja noita stereotyyppisiä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, ja niitä liitetään ihan kaikkiin sukupuoliin. Myös Carmen Emmanuellen pointti seksuaalisuudesta on hyvä ja tärkeä. Koko binäärinen sukupuolijärjestelmä pitäisi räjäyttää, ja meidän pitäisi oppia kohtelemaan toisiamme ihmisinä.”

Sullemäen Anna muistuttaa, että eivät nämä asenteet elä pelkästään vanhan kansan keskuudessa. Myös nuoremmat sukupolvet ovat sisäistäneet niitä:

”Eniten surettaa, että monet nuoret tuntuvat edelleen ajattelevan, että naisen arvo vähenee seksi­kumppanien myötä. Kuinka ne on eri naiset, joita pannaan kuin ne, keiden kanssa mennään naimisiin. Oikein klassinen huora/­madonna-jako. Vanhat, seksistiset asenteet ovat voimissaan, ja ­koen, että meidän pitäisi yhteiskunnassa puhua enemmän seksistä. Ja nimenomaan oikeasti puhua siitä, ihan arkisesti, eikä tehdä siitä jotain vitun mystistä touhua.”

Hän painottaa, että myös sukupuoli­roolien rikkominen ja binääriajattelusta luopuminen ovat uskomattoman tärkeitä askelia. 

”Jokaisen pitäisi saada panna tai olla panematta just niin kuin itse haluaa, ilman, että jotkut mystiset sukupuoleen liittyvät odotukset kahlitsee meitä. Siksi feminismi on niin tärkeää – se on vapautusliike, joka pyrkii muuttamaan maailmaa niin, että meillä olisi kaikilla tilaa olla yksilöitä.”

FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
Jaa tämä:

Paratiisin lapset

Tv-evankelistat ovat ihmeellinen ilmiö, mutta heidän elämänsä voi olla vielä ihmeellisempää.

Kulutus oli 1980-luvun Jumala, eikä kukaan uskonut siihen yhtä kiihkeästi kuin tele-evankelistat Jim ja Tammy Faye Bakker. Kahdestaan Bakkerit tekivät uskonnosta modernia massaviihdettä ja antoivat tele-evankelismille sen muoviset, räi­keästi meikatut kasvot. 30 vuotta myöhemmin mielikuva elää edelleen: Jim Bakker rukoilemassa rahaa taivaasta taivaskanavalla, ja Tammy Faye itkemässä maskarat valuen, kyynelten kimaltaessa kilpaa hänen timanttiensa kanssa.

Monien mielestä he olivat vain hengellisiä käärmeöljykauppiaita hyväksikäyttämässä ihmisten – lähinnä hillbillyjen – yksinkertaisuutta ja huonoa makua. Ja kun Bakkerit tipahtivat, ensin seksi- ja sitten talousskandaaliin, kulki valistuneemman Amerikan läpi kutkuttavan omahyväinen väristys – mitäs me sanoimme.

Bakkerien nousu oli ollut huikea show, joka alkoi vaatimattomasti käsinukeilla. Jim ja Tammy Faye Bakker aloittivat 1960-luvun puolivälissä pienen kristillisen CBN-kanavan lastenohjelmalla, jossa Susie Moppet, Allie Alligaattori ja Puhuva Koira Muffin kertoivat lapsille Raamatusta.

Todellinen kunnari oli sitä seurannut 700 Club, ensimmäinen kristillinen ohjelma, joka oli saarnan sijaan muodoltaan talk show. Tässä formaatissa Bakkerit olivat elementissään. Kuvauksissa heidän kemiaansa luotettiin enemmän kuin käsikirjoitukseen ja usein pariskunnan kotielämä ja tv sekoittuivat keskenään. Lopputulos oli spontaani, tunnustuksellinen ja usein sekava. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia yleisöstä tuntui, että he todella tunsivat Tammyn ja Jimin. He olivat realitya ennen tosi-tv:tä.

Bakkerit olivat monella tapaa pioneereja. He olivat vastuussa CBN:n alkumenestyksestä ja mukana perustamassa maailman suurinta uskonnollista televisioverkkoa Trinity Broadcastingia vuonna 1973. Trinity ja vuosi myöhemmin perustettu Bakkerien oma PTL Television Network olivat ensimmäisiä tahoja, jotka ottivat täyden hyödyn irti satelliittitelevision mahdollisuuksista, rinta rinnan Ted Turnerin ja HBO:n kanssa.

Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään. ”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.
Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään.
”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.

Jim Bakkerin julistama evankeliumi oli niin sanottua menestysteologiaa. Menestysteologia on viime vuosisadalla Yhdysvalloissa levinnyt kristillinen oppi, joka painottaa uskovien maallista menestymistä, terveyttä ja suurta omaisuutta. ”Ajallinen menestys” nähdään jumalan siu­nauksena.

Bakkerit elivät niin kuin opettivat. ”Miksi minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että Jumala syytää meille kristallikruunuja, mahonkia ja parhaita rakennuksia?” kysyi Jim. Tämä resonoi maassa joka oli selvinnyt 1930-luvun lamasta ja toisesta maailmansodasta. Amerikka oli valmis self-helpille, positiivisuudelle ja kirkolle, joka sanoi, että terveys ja rikkaus ovat laillisia oikeuksiamme ja saavutettavissa, jos vain uskomme.

Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643 – 1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles'n palatsin nykyisenlaiseksi kitch-kakuksi, jossa on muun muassa kullalla päällystetty huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.
Tekeekö menestys pyhäksi? Pankkiiri Björn Wahlroos on onnistunut haalimaan rahaa afääreillään. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.

Bakkerit tiesivät tämän. Jim tuli alempaan keskiluokkaan pyristelleestä helluntailaisesta perheestä, ja Tammyn lapsuudessa kahdeksan lasta varttui pienessä kodissa, jossa ei ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Ensimmäisen elokuvansa Tammy – joka tulisi elämässään viettämään tuhansia tunteja kameroiden edessä – näki vasta avioiduttuaan Jimin kanssa. Kumpikaan ei ollut syntynyt rahakkaina, he olivat roskasakkia who got lucky.

Vuonna 1990 The New Yorker -lehti kuvaili, kuinka ”Bakkereissa ruumiillistui 1980-luvun luonteenomainen ylettömyys: sen ahneus, kimallus ja häpeämättömyys – joka heidän tapauksessaan oli jotain niin puhdasta, että se muuntui jo eräänlaiseksi viattomuudeksi”.

Bakkerit tosiaan olivat kuin viattomia lapsia temmeltäessään uudessa loistavassa maailmassaan. Heillä oli jopa oma leikkipuistonsa. Heritage USA:n, ”kristittyjen Disneylandin” rakentaminen Fort Milliin, Etelä-Carolinaan oli Bakkerien ykkösprioriteetti 80-luvulla. Valtavaa kompleksia laajennettiin menestysteologian mukaan nopeasti ja optimistisesti. Huippuvuosina Heritage USA kilpaili Yhdysvaltojen suosituimman huvipuiston tittelistä Disneylandin ja Walt Disney Worldin kanssa.

Juuri ennen Bakkerien eroa puistoon alettiin rakentaa maailman suurinta kirkkoa, 30 000 hengen ”Crystal Palace­ Ministry Centeriä”. Tämä kaikki rahoitettiin tavallisten ihmisten lahjoituksilla.

Rahaa ei silti tullut tarpeeksi. Vihdoin Jim sai idean alkaa myydä elinikäistä jäsenpassia puistoon ja sen hotelleihin. Lopulta jäsenyyksiä myytiin täysin yli alueen kapasiteetin. Jim Bakker ei pitänyt tätä ongelmana, koska hän uskoi, että heidän kasvunsa olisi rajatonta. Tähän uskoi moni muukin.

Bakkerien perintö elää väkevänä monien uskon miesten ja naisten työssä. Samoin heidän jalanjäljissä arkeltavat myös monet taiteilijat, jotka parodioivat heidän flamboyanttia tyyliään. Ehkäpä huikaisevin esimerkki taiteen, aktivismin ja tele-evankelista-estetiikan kohtaamisesta on yhdysvaltalainen Reverend Billy seurakuntineen.
”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen!”, Suomessakin vieraillut Rev. Billy julisti Voiman haastettelussa

Menestysteologia oli linjassa 1970–80-lukujen zeitgeistin kanssa. Suuntaus on saanut vaikutteita varhaisilta New Age -liikkeiltä ja jakaa niiden kanssa oppeja, jotka ovat nousseet myös valtakulttuuriin. Näistä tunnetuimmat lienevät Oprah Winfrey Showsta ja Rhonda Byrnen The Secret -self-help-kirjasta tutut ”positiivinen tunnustus” ja ”visualisointi”.

Positiivisella tunnustuksella tarkoitetaan sitä, että uskova puhuu vain myönteisiä ja positiivisia asioita, korostaen aineellista menestystä, fyysistä terveyttä ja voittoa. Menestysteologian mukaan se, mitä sanot ja ajattelet, luo todellisuutesi.

Jim Bakkerille todellisuus vuonna 1989 oli 45 vuoden linnatuomio useista talousrikoksista. Kirkon sihteerin, 27-vuotiaan Jessica Hahnin esittämä syyte seksiin pakottamisesta hylättiin oikeudessa. Bakkerien maineelle ja avioliitolle se oli kuitenkin kuolemantuomio.

Bakker vapautui lopulta jo vuonna 1994 ja on palannut myöhemmin tv-työhönsä. Bakkerin nykyisessä ohjelmassa fokus on tuomiopäivässä. Nuoren miehen rajaton optimismi on vaihtunut maailmanlopun odotukseksi. Nykyään hän myy ylihintaisia elintarvikeämpäreitä maailmanloppuun varautuville, ja kauppa käy. Mainoksessa yleisöä kehotetaan käyttämään mielikuvitustaan: ”Kuvittele, että maailman­loppu tulee ja sinä syöt kuninkaiden aamiaista.”

Katsojat, jotka uskoivat Bakkeria, kun hän joskus sanoi, että ”paras on vielä edessä”, odottavat nyt pahinta hänen kanssaan.

Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.
Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.

Vuonna 2007 syöpään menehtynyttä Tammy Faye Bakkeria ei koskaan syytetty rikoksista PTL Television Networkin taloussotkuissa. Evankelistapiirien hylättyä julkisuudessa tuomitut Bakkerit, otti erityisesti gay-yhteisö Tammyn siipiensä suojaan.

Uransa huipulla Tammy oli tehnyt koskettavan tv-spesiaalin, jossa oli vieraana AIDS-­aktivisti ja ensimmäinen HIV-lääkityksen testikäyttäjä, ”potilas nro 1”. Ohjelma esitettiin PTL-kanavalla syksyllä 1985, kaksi vuotta ennen kuin Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan suostui kommentoimaan maansa järkyttävää AIDS-tilannetta mitenkään.

Monet muistivat tämän ja uskoivat yhä edelleen ­Tammyyn.

John H. Wigger: PTL – The Rise and Fall of Jim and Tammy Faye Bakker’s Evangelical Empire (Oxford University Press 2017)

Jaa tämä:

Kulttuuriperintö vs. metsätalous

Lapin metsäkiistoihin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, mutta ongelmavyyhdin hahmottaminen olisi hyvä alku.

Pohjois-Suomen maankäytöstä käytävissä tulehtuneissa keskusteluissa poronhoito leimataan usein marginaaliseksi elinkeinoksi, jäkälikköjen uhaksi, suurpetojen hukaksi ja parin hassun saamelaisen näpertelyksi.

Tällaiset vinoutuneet leimat haastavat poronhoidon positiivisen merkityksellisyyden ja antavat muille maankäyttömuodoille etulyöntiaseman päätöksenteossa. Tämä taas johtaa kasautuviin vaikutuksiin, jotka yhdessä sirpaloivat laitumia ja kurjistavat kulttuurisesti tärkeän saamelaisen ja suomalaisen poronhoidon toimintamahdollisuuksia. Laidunten sirpaloituminen heikentää kaiken lisäksi poronhoidon sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen mutkistaen poronhoidon ylisukupolvista jatkuvuutta.

Poronhoidon merkityksiä ja arvoja kartoitettaessa tarvitaan poikkitieteellistä tarkastelua. Poronhoidon merkitys on suurempi kuin pelkästään taloudellinen ja ekologinen tarkastelu antavat ymmärtää.

"Suomalaisten erityinen luontosuhde", "Suomi elää metsästä". Siinä se nyt sitten makaa pinossa, sielunmaisemamme.
”Suomalaisten erityinen luontosuhde”, ”Suomi elää metsästä”. Siinä se nyt sitten makaa siistissä pinossa, sielunmaisemamme.

Inarissa 2000-luvulla käydyssä metsäkiistassa hakkuita perusteltiin taloudellisilla hyödyillä ja työpaikoilla. Metsien suojelua puolestaan perusteltiin ekologisilla argumenteilla. Monet poronhoitajat muodostivat yhteenliittymän Greenpeacen kanssa vaikuttaakseen metsien hallintaan. Koalition kiivaan kampanjoinnin sekä valtion liikelaitos Metsähallituksen ratkaisujen seurauksena vuosina 2009–2010 tehtiin sopimuksia hakkuista pidättäytymiseksi poronhoitajien kartoittamilla laidunmailla. Tämän piti rauhoittaa Inarin tilanne seuraaviksi 20 vuodeksi, mutta toisin kävi.

Syksyllä 2017 tilanne on taas päällä. Metsähallitus kaavailee hakkuita, poronhoitajat ovat varpaillaan ja Greenpeace käynnistänyt uuden pohjoisen kampanjan, jonka myötä se on aktivoitunut myös Inarissa. Kuten metsäsotien aikaan, myös tämän syksyn mediakeskusteluissa on sekä korostettu metsätalouden tuomien työpaikkojen ja tulojen merkitystä että kyseenalaistettu pohjoisten hakkuiden taloudellinen kannattavuus ja toisaalta tähdennetty suunniteltujen hakkuiden ekologisuutta sekä metsien suojelun tärkeyttä. Inarin saamelaispaliskunnat ovat toivoneet kokonaisvaltaista arvioin­tia hakkuiden vaikutuksista poronhoitoon ja saamelaiskulttuuriin.

Kulttuurin voi määritellä usealla tavalla, esimerkiksi merkitysjärjestelmäksi, vakiintuneiksi käytännöiksi, materiaaliseksi kulttuuriksi, arvojen liitoksi, luontosuhteeksi ja niin edespäin. Alkuperäiskansojen ja luontaiselinkeinojen kohdalla täytyy valita määrittely, joka välttää yksinkertaistettuja kategorisointeja. Inarin debatissa saamelais- ja poronhoitokulttuurin määrittely sanelee, mitä kaivattu arviointi tulisi tarkastelemaan.

Kulttuurisen luontosuhteen voi tiivistää kolmeen käsitteeseen: tekemiseen, kuulumiseen ja kunnioitukseen. Ne ovat perustavanlaatuisia oikeuksia, vaikkakin ihmiset tekevät, kuuluvat ja ovat kunnioitettuja suhteessa eri ­asioihin taustansa mukaan. Tämä tiivistys avaa keskustelua siitä, miten hakkuiden vaikutuksia kulttuuriin voisi ­arvioida, ja raottaa lukkiutuneita asemia Inarin kiistaan liittyen.

Kulttuurinen jatkuvuus muodostuu sen jokapäiväisestä elämisestä käytännön tekemisen kautta. Saamelaiset ja poronhoitajat eivät mene metsään ensisijaisesti hakkaamaan siitä hyötyjä eivätkä myöskään museoimaan sitä. Metsään ja tunturiin mennään tekemään kulttuurisesti ­tärkeää ja arvostettua elämäntapaa. Poron­hoitajien kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi laidunkierron ohjailua, korvamerkkauksia, erotuksia ja vasotusta.

Poronhoitoa harjoittamalla uusinnetaan kuulumista arktiseen luontoon sekä saamelaiseen kulttuuriin. Kulttuurit ovat koko ajan muutoksen pyörteissä, mutta jatkuvuus on tärkeää. Onko poronhoitajilla mahdollisuus tuntea olevansa osa kulttuuriaan, luontoa, yhteisöjään, sukuaan ja suku­polvien jatkumoa, mikäli poronhoidon toimintaympäristö muuttuu muun maankäytön seurauksena?

Sanoissa on voimaa. Suohpanterror tuotti sarjan teoksia, jotka yhdistävät luontokuvauksen ja koulujen opetustaulut. Teoksissa on kirjoitettuna saamenkielinen sana, joka on selitetty saamenkielentaidottomalle katsojalle.
Sanoissa on voimaa. Suohpanterror tuotti sarjan teoksia, jotka yhdistävät luontokuvauksen ja koulujen opetustaulut. Teoksissa on kirjoitettuna saamenkielinen sana, joka on selitetty saamenkielentaidottomalle katsojalle. Aslak Holmberg kirjoitti häiriköille Tenojoen kapinasta.

Kunnioituksella on historiallinen ulottuvuus. Menneisyyden teot vaikuttavat vahvasti saamelaisten ja poronhoitajien kunnioitetuksi tulemisen kokemuksiin. Saamenmaan kolonialistinen historia, Suomen yhä ratifioimatta jättämä, alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevä ILO 169 -artikla ja etelävetoinen päätöksenteko saattavat selittää poronhoitajien nuivaa suhtautumista Metsähallituksen suunnitelmiin tai joidenkin paikallisten Greenpeace-pelkoa.

Menneisiin tarttunut argumentointi ei kuitenkaan voi purkaa nykyhetken jännitteitä. Aitojen vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen ja menneiden vääryyksien tunnustaminen voivat edistää kunnioitetuksi tulemisen kokemusta.

Tuoreella mutta perinteitä kun­nioit­tavalla poikkitieteellisellä otteella on mahdollisuus ylittää ristiriidat ja tavoittaa eri toimijoiden jaettuja pyrkimyksiä. Metsähallitus korostaa metsien puuntuotantokapasiteetin puitteissa tapahtuvien hakkuiden taloudellista kestävyyttä ja sen tuottamaa hyvinvointia. Greenpeace puolestaan kantaa huolta luonnosta, jota ilman ihmiskunta ei tule toimeen. Saamelaiset ja poronhoitajat taas haluavat kulttuurista jatkuvuutta ja paikallis­vetoisten päätösikkunoiden avaamista. Ekologialla ja taloustieteellä on omat roolinsa, mutta niitä ei ole tehty ratkaisemaan osallistumisen ja kulttuurin kiperiä kysymyksiä, joita voi tarkastella antropologian kautta.

Monet toimijoista ovat sanoneet kannattavansa yhteistoiminnallisia neuvotteluja, joilla pystytään rakentamaan luottamusta. Poronhoitoon kohdistuvien kerrannaisvaikutusten puskuroimiseksi vaaditaan kaikkia tyydyttäviä ratkaisumalleja. Saamelaisilla alkuperäiskansana tulisi olla huomattavat mahdollisuudet vaikuttaa maankäyttöpäätöksiin Saamenmaassa, jonka niskaan maanomistajaksi julistautunut Suomen valtio henkäilee.

Kirjoittaja on ympäristöhallinnan antropologian dosentti Oulun yliopistolla ja osallistui Greenpeacen Kainuun metsäaktivismiin vuonna 2002.

Jaa tämä:

Savuna ilmaan

Missä viipyy Suomen tulevaisuuteen luotaava energiastrategia? Onko hiilivoimaloiden ostaminen todellakin parasta, mitä Fortum voi neljällä miljardilla tehdä?

Energia-ala käy läpi suuria mullistuksia, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntarakenteen tulevaisuuteen.

Yksi näitä mullistuksia seuraava ja samalla vauhdittava toimija on Neo-Carbon Energy -hanke (NCE), jonka toteuttavat yhteistyössä Lappeenrannan teknillinen yliopisto (LUT), Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy ja Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskus. NCE:n tavoitteena on kehittää älykäs ja kustannustehokas energiasysteemi, joka parhaassa tapauksessa perustuu uusiutuviin energiantuotantomuotoihin. Hankkeen johtava tutkija, dosentti ­Pasi Vainikka pyrkii hahmottamaan alan tulevaisuutta.

”Perusajatus on se, että aina kun energian ja tiedon saannissa on tapahtunut samanaikaista kehitystä, ihmiskunta on kyennyt nousemaan uudelle tasolle.”

Vainikka osoittaa historiasta kolme kohtaa, joissa ihmiskunta on siirtynyt seuraavalle askelmalle.

”Keräilijäyhteiskunnassa heimorakenne ja puhe kehittyivät noin 100 000 vuotta sitten. Seuraava askelma oli, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä saatiin runsaasti ruokaa, elintaso nousi ja samalla jäi ylimääräistä aikaa kehittää kirjoitusta ja kulttuuria. Kolmas vaihe oli teollinen vallankumous ja fossiilisten polttoaineiden löytyminen, joka takasi rajattomasti energiaa. Samalla viestintäteknologia kehittyi muun ­muassa radion ja lennättimen myötä.”

Tuo kolmas porras on se, missä me olemme nyt, mutta Vainikan mukaan saatamme olla uuden ajan kynnyksellä. Edellytykset seuraavalle askelmalle nousemiseen ovat olemassa.

”Jokaisella meistä on taskussa super­tietokone – eli älypuhelin. Uusi informaation välityksen taso mahdollistaa sen, että yhteiskunta voi järjestyä uudella tavalla: jatkossa vertaisten yhteisö ei ole kylä, vaan se voi olla paikasta riippumaton ja globaali”, Vainikka visioi.

Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.
Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.

Keskeinen osa tulevaa yhteiskunnallista myllerrystä on energian tuotantotapojen muuttuminen, josta seuraa myös mullistus energian käytössä. Samalla kun pohditaan tulevia visioita, on hyvä muistaa myös todellisuus.

Syyskuussa Suomen valtion puoliksi omistama energiayhtiö Fortum ilmoitti ostavansa saksalaisen E.ON-­yhtiön osuuden energiayhtiö ­Uniperistä. Omistusosuus on noin 46 prosenttia, ja kauppahinnaksi on sovittu 3,76 miljardia euroa. Fortumin ostotarjous on julkinen, eli muutkin Uniperin omistajat voivat myydä osakkeitaan Fortumille samaan hintaan, ja näin lopullinen omistusosuus voi olla E.ON:n alku­peräissiivua isompi. Samoin hankintahinta voi nousta.

Uniperia voisi kuvailla energia-alan roskapankiksi, johon on kasautunut E.ON:n saastuttava energiatuotanto – 80 prosenttia Uniperin tuotannosta on fossiilista. Mukana on myös ydin­voimaa.

Fortumilla puolestaan on ollut positiivinen ongelma: yhtiön kassa on pullistellut sen myytyä sähkönsiirtoverkkonsa Suomessa ja Ruotsissa. Nyt noita rahoja ollaan kaatamassa Uniperiin.

”Yrityksellä on se ongelma, että sen pitää tehdä bisnestä ja saada kassavirtaa. Pidän Fortumia mainettaan parempana yhtiönä, joka tekee liiketoimintaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Uskoisin, että se pyrki ostamaan vesivoimaa ja kaasua, ja kivihiili tuli sitten siinä sivussa”, Vainikka esittää.

Vainikka ei pidä myöskään Teollisuuden Voiman Olkiluoto 3 -ydinvoimalahankkeeseen kaadettua 8,4 miljardia euroa pelkästään järkevänä investointina.

”Kun Olkiluoto 3 kytketään verkkoon, alamme lämmittää merta kolmen tuhannen megawatin teholla.”

Yksi ongelma energia-alan uudistuksissa on se, että suurten yksiköiden investoinnit tehdään todella pitkiksi ajoiksi, mutta markkinat keskittyvät välittömiin tuottoihin.

”Noin 60 prosenttia pohjoismaisesta sähköstä on vanhaa vesivoimaa, ja ne voimalat on rakennettu valtioiden rahoilla. Yhtiöt ovat saaneet ne käytännössä ilmaiseksi. Sama kun valtio rakentaisi tänä vuonna tuulivoimaa ja luovuttaisi sen ensi vuonna vaikka Fortumin taseeseen omana pääomana.”

Näin ei tänä päivänä toimita. Jotain voisi kuitenkin tehdä. Vainikka kritisoikin valtiota vision puutteesta.

”Kaikenlainen keskustelu älyenergiaverkoista ja digitalisaatiosta välkkyy asiantuntijoiden kesken, mutta Suomella – Nokian synnyinmaalla – ei ole älykkään energiaverkon tavoitteita. On vain biotalous- ja kiertotalous­strategiaa, jossa mennään hakkaamaan puita mehtään.”

Metsäpohjaisessa biotaloudessa Vainikka ei näe pelastajaa.

”Suomessa tietysti tuota metsää on, ja se on meillä merkittävässä roolissa, kun ei täällä oikein muuta resurssia olekaan. Se, vähentääkö tämä bio­talous päästöjä, on sitten toinen kysymys. Myös alan kasvuun ladatut odotukset ovat kuitenkin pieniä – paini 20 miljoonasta puukuutiosta on Suomen energiajärjestelmän kannalta aika mitätön asia.”

Valtion ohella Vainikka on valmis sälyttämään hieman vastuuta markkinoille. Jotain tarttis tehdä silläkin puolella, ja merkittävät investoinnit tutkimukseen ja kehitykseen olisivat hyvä avaus.

”Globaalisti sähköä tuotetaan ­pääasiassa keittämällä vettä. Jos avaruusolioilta kysyttäisiin, mikä lauhdevoimalaitos on, vastaus lienee olisi, että se muuntaa maasta kaivettua hiiltä hiilidioksidiksi. Bonuksena sitten syntyy lämpöä ja hieman sähköä.”

Vainikan mukaan myös Suomen biotalouden päätuote on hiilidioksidi.

65 prosenttia meillä käytetystä puusta poltetaan. Jos ajatellaan vaikka sellutehtaan prosessia hiilen kautta: metsästä korjattu puu lähtee tehtaalle, jossa noin 50–70 prosenttia tuosta korjatusta hiilestä päätyy hiilidioksidina taivaalle. Maksimissaan 50 prosenttia hiilestä päätyy selluksi.”

Jos Pariisin ympäristösopimuksesta halutaan pitää kiinni, hiili pitäisi yksinkertaisesti jättää maahan. Onneksi vaihtoehtojakin on kehitteillä. Neo-Carbon Energy -hankkeen työryhmä on jo onnistunut aurinkosähkön avulla tuottamaan polttoainetta ilman hiilidioksidista ja vedestä. Ruokaa on puolestaan tuotettu antamalla mikrobeille sähköä ja hiilidioksidia. Vielä joitain vuosia sitten täysin scifiltä vaikuttaneita konsepteja on onnistuneesti testattu, ja monen kriittisen teknologian kehitys näyttää Vainikan mukaan olevan eksponentiaalista.

Uusi energiajärjestelmä on Vainikan visioissa hajautettu. Sähköntuotanto tapahtuu pienemmissä yksiköissä ja samoin sen varastointi. Nykyinen energiajärjestemä on maailman suurin tulonjakojärjestelmä ja perustuu 80-prosenttisesti fossiilisiin poltto­aineisiin. Teknologia kuitenkin kehittyy nopeasti, ja olisi ehkä paikallaan, että myös Oy Suomi Ab muotoilisi itselleen kunnon vision älykkäästä, ketterästä, päästöttömästä ja kansalaisia osallistavasta energiajärjestelmästä.

Vainikka muistuttaa, että aikanaan NMT- ja GSM-tekniikat kehitettiin Suomessa lahjana maailmalle. Nyt tarvittaisiin vastaavaa otetta energiaverkon ja -tuotannon tulevaisuutta suunniteltaessa.

”Uusilla energiamarkkinoilla yksittäisen kansalaisen sähköauton akku voi kilpailla vaikka pohjoisruotsalaisen voimalan kanssa. Älykäs energiaverkko ja asioiden internet luovat ­uuden informaatiotason, joka voisi viedä yhteiskunnan sille seuraavalle tasolle.”

Jaa tämä:

Olen suomalainen

”Suomalaisuus” on monimutkainen rakennelma, joka esitetään kuitenkin suppeasti ymmärrettynä. Saamelaisaktivisti Jenni Laiti kertoo suhteestaan suomalaisuuteen.

En koe olevani suomalainen. Minulla on Suomen passi ja olen Suomen kansalainen, mutta kuulun Saamen kansaan. Juridinen kansalaisuus ei kuitenkaan määritä identiteettiäni. Mikäli Saamenmaa olisi valtio, voisin olla saamelainen sekä identiteetiltäni että kansalaisuudeltani”, kertoo Jenni Laiti.

Suomalaiset eivät aina ymmärrä saamelaisten olevan oma kansa, jonka asuinalueet levittäytyvät usean maan alueelle. Saamenmaa on jaettu Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän kesken. Se, että saamelaiset asuvat Suomessa, ei vielä tee heistä automaattisesti identiteetiltään suomalaisia. Saamelainen identiteetti ei perustu suomalaisuuteen tai siihen, kuinka saamelaisuus suhteutuu suomalaisuuteen.

Saamelaiset eivät ole ”suomalaisia, jotka pukeutuvat värikkäisiin vaatteisiin”, vaikka moista voisi koulu­laitoksen opetuksen perusteella ­kuvi­tella.

”Saamelaisuuden käsitettä sotkee entisestään Suomen korkeimman hallinto-oikeuden päätös määritellä saamelaisiksi henkilöitä, jotka eivät täytä saamelaiskäräjien omia määritelmiä saamelaisesta. Jokaisella kansalla pitää olla oikeus itse määritellä, ketkä heihin kuuluvat ja ketkä eivät. Entä jos vaikkapa Venäjä määräisi, ketkä saavat olla Suomen kansalaisia?”

Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti.
Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti. Kuvan asusta ja Laitin suhteesta siihen alempana.

 

1800- ja 1900-luvuilla monet taiteilijat osallistuivat kansallistunteen nostattamiseen ja suomalaisuuden myytin rakentamiseen. Itsenäistymisen myötä ajatus suomalaisuudesta vahvistui entisestään, ja tätä on hyödynnetty monin tavoin, myös kaupallisesti. Esimerkiksi Elovena-tuotteita on markkinoitu jo vuodesta 1925 varsin suppeasti ymmärretyllä suomalaisuudella. Elovena-tyttö putoaa hyvin stereotyyppiseen suomalaisuuden lokeroon vaaleine kutreineen ja kansanpukuineen. Huomaatteko, kuinka hänen asentonsa mukailee karttojen Suomi-neidon ääriviivoja?

Viipuri-lähtöisen Elovena-tytön päällä oli alkujaan aito, karjalainen kansallispuku. Sotien jälkeen Karjalan evakoihin suhtauduttiin niin penseästi, että kaura­hiutalepaketin puku haluttiin etäännyttää moisista negatiivisista ajatuksista. Nykyään Elovena-paketissa näkyvä kansallispuku ei oikeasti ole kansallispuku vaan kansallispuvun näköinen fantasia-asu – feikki.

Vaikka Elovena-paketin hahmo on pukuaan myöten feikki, edustaa se monille suomalaisuuden kuvaa. Tuo kuva ei jätä tilaa moninaisuudelle. Suomi ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään monokulttuurinen pussinperä, vaan kauppaa on käyty ja suhteita luotu rajoista piittaamatta.

Kysymys siitä, kenen ääni kuuluu on tietnekin hyvin keskeinen yhteiskunnan toiminnan kannalta. Oheinen kuva on peräisin Koulun ympäristötieto 4 -kirjasta (2001). Ensisilmäyksellä ihan passeli kuva näyttää varsin erilaiselta, kun miettii hetken, ketkä ovat äänessä ja keiltä ääni puuttuu. Viiden pisteen vihje: Pelkästään satuolennot eivät jää äänettömiksi.
Kysymys siitä, kenen ääni kuuluu on tietenkin hyvin keskeinen yhteiskunnan toiminnan kannalta. Oheinen kuva on peräisin Koulun ympäristötieto 4 -kirjasta (2001). Ensisilmäyksellä ihan passeli kuva näyttää varsin erilaiselta, kun miettii hetken, ketkä ovat äänessä ja keiltä ääni puuttuu.
Viiden pisteen vihje: Pelkästään satuolennot eivät jää äänettömiksi.

Hirttäytyessään turhan suppeaan kansallisuuden määrittelyyn Suomi auttamatta sulkee suomalaisuuden toisten tavoittamattomiin, mikä johtaa ongelmiin. Kaikki Suomen kansalaiset eivät koe olevansa suomalaisia.

”Olen saamelainen, ja minulla on Suomen ja Ruotsin kansalaisuus”, Laiti määrittelee.

”Eräs saamelaisen kulttuurin kulmakiviä on monimuotoisuus, sillä se takaa elinehtoja ja parempia mahdollisuuksia pärjätä vaikka minkälaisissa oloissa. Toivon Suomelle samaa ymmärrystä monimuotoisuudesta ja monikulttuurisuudesta.”

Ehkä joskus tulee aika, kun kaikki Suomen passin haltijat voivat kokevat itsensä suomalaisiksi.

ENEMMÄN KUIN ASU

Puku on tärkein monumenttimme, se on myös toinen ihomme”, toteaa Jenni Laiti.

Gákti eli saamenpuku on enemmän kuin vain vaate. Tämä on jäänyt monelta ymmärtämättä, ja ei-saamelaiset ovat käyttäneet pukua eksoottiseksi koettuna lisävärinä esimerkiksi missikisoissa ja mediassa. Kiasmassa Jenni Hiltusen Grind-videoteos esitti ei-saamelaisia tanssijoita turistirihkama­kaupasta ostetuissa ”saamenpuvuissa”. Näissä kaikissa tapauksissa puvun avulla on eksotisoitu saamelaisia, ja niihin liittyen on perustellusti puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Lapin yliopiston tutkija Piia Nuorgam kirjoitti vuonna 2016 Voimaan kulttuurisesta omimisesta:

”Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta inspiroituminen tai lainaaminen voi tapahtua vain sellaisten kulttuurien ja kansojen välillä, joilla on ainakin periaatteessa tasavertaiset mahdollisuudet päättää yhteisistä pelisäännöistä ja immateriaalioikeuksien­ avulla suojattavissa ­asiois­ta. Alkuperäiskansat eivät ole olleet laatimassa näitä pelisääntöjä.”

Kulttuurinen appropriaatio, vastamainos, kulttuurihäirintä
Häiriköt-päämaja ja saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror tekivät kuvallisen katsaukset tuoreeseen Frozen-elokuvaan liityvään keskusteluun.

Saamelaisille puku on osa identiteettiä, ja oikeus sen pukemiseen tulee siitä, että on osa saamen ­kansaa. Kyse ei ole siitä, minkä värisen paidan valitsee aamulla ja nappaako päälle hupparin vai neuleen.

Jani Leinosen maalaamassa Elovena-teoksessa Jenni Laiti on pukeutunut mustaan gáktiin, saamenpukuun.

”Puvun lähtökohta on uuden luomisessa ja gákti­muodissa: halusin tehdä itselleni pitsisen gáktin ja halusin kokeilla uutta materiaalia”, Laiti kertoo.

”Kaavoitus ja kaikki perinteiset osat on samoja, materiaalit vain uusia ja samaa väriä. Musta on vähän käytetty väri nykypäivänä gákteissä, koska se viittaa kristilliseen värisymboliikkaan ja surupukuun. Entisaikaan musta verka myös oli köyhien verka. Myöhemmin käyttäessäni gáktia siihen on tullut enemmän merkityksiä. Sekä värinsä että materiaalinsa puolesta se symbolisoi surua. Mielenkiintoinen yksityiskohta on nurinpäin oleva hulpa, helman alin osa. Perinteisesti nurinpäin olevilla vaatteilla on voitu laittaa piruja liikkeelle ja tehdä muita noituuksia. Taikka sitten protestoida julkisissa tilaisuuksissa.”

Laitin viittaus puvun rooliin monumenttina liittyy siihen, että saamelaisilla ei ole historiallisia rakennuksia tai patsaita, museoitakaan ei ole vaivaksi saakka. Saamelaiset kantavat kulttuuriperintöään asuissaan.

”Viime vuosikymmeninä maailman alku­peräis­kansojen parissa on puhuttu paljon siitä, ­kuka omistaa kulttuurin ja menneisyyden. Oikeus omaan kulttuuriperintöön, sen hallinnointiin ja tulkitsemiseen eli omaan historiaan koetaan yhä tärkeämpänä ja sillä nähdään olevan sosiaalinen merkitys alkuperäiskansojen hyvinvoinnin kannalta”, kirjoittaa Eeva-Kristiina Harlin.

Harlin tekee saamelaisten arkeologisten ja etno­grafisten esinekokoelmien palautuspolitiikkaan liittyvää väitöstutkimusta Oulun yliopistolla. Suomen kansallismuseo ilmoitti tänä vuonna lahjoittavansa muun muassa vaatteita sisältävän saamelaisesinekokoelmansa saamelaismuseo S­iidalle.

Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta lisää askelia kaivataan.

Jaa tämä:

Suomi Finland Perkele

Mikäli Suomi ja suomalaisuus pitäisi tiivistää kolmeen asiaan, nuo asiat olisivat snagarijonotappelu, talvisota ja laser-norppa. Perkele! – Suomi 100 vuotta -Nintendo-peli tekee juuri tuon.

Vuosi 2017 on ollut täynnä tarinoita siitä, mitä suomalaisuus on. Paras kiteytys suomalaisuudesta julkaistiin ehkä hieman yllättäen Nintendo-pelinä. Siis pelinä NES-konsolille, joka tuli markkinoille Japanissa vuonna 1983 ja Euroopassa pari vuotta myöhemmin. Perkele! Suomi 100 vuotta -peliä ei ole saatavilla nettiversiona, ja ensimmäiset kaksi erää pelikasetteja myytiin loppuun ripeässä tahdissa – jälkimmäinen erä parissa minuutissa.

Tässähän se, suomalaisuuden ABC.
Tässähän se, suomalaisuuden ABC.

Pelin takaa löytyy AasiPelit, jonka ytimen muodostavat Arto4000, ­Nutshell ja Lurg.

Perkele! Suomi 100 vuotta on monin tavoin jännittävä kokonaistaide­teos. Peli muodostuu kolmesta erillisestä tehtävästä, joita ovat nakkikioskitappelu, saimaannorpan kosto ja talvisota.

”Voiko kukaan meistä kutsua it­seään aidoksi suomalaiseksi, jos ei ole joskus saanut nakkikioskilla turpaan tai taistellut talvisodassa?” kysyy AasiPelien Arto4000 eli Arto Paappanen.

Kaikki pelin tehtävät ovat ottaneet mallia klassisista Nintendo-­peleistä. Spudaritappelu käydään aidossa Street Fighter -hengessä, ­lasereita silmistään ampuvan norpan ohjastaminen ohi kalastajien verkoista syvyyspommeja väistellen palauttaa mieleen Life Force -avaruusseikkailun, ja marsalkka Mannerheimin päiväkäskyjen rytmittämä talvisota-valopyssyammuskelu puolestaan muistuttaa Duck Huntista.

”Teemoja oli enemmänkin mietittynä, mutta projektin sujuvuuden kannalta valittiin vain nämä kolme. Nakkikioskitappelun idea tuli halusta tehdä tappelupeli, ja suomalaisin paikka tapella on tietenkin nakkikioski, josta saatiin pelille tapahtumapaikka. Saimaannorpat ja niiden suojelu ovat tärkeitä ­asioita jokaiselle. Niiden uhanalaisuus kielii siitä, kuinka perseestä me ihmiset oikeasti olemme, ja se pistää ihan hävettämään. Tämän pohjalta laitettiin roolit toisinpäin ja mietittiin, mitä tapahtuu, kun saimaannorpilla menee kuppi nurin meidän ihmisten perseilystä. Ja hyvinhän siinä kävi!”

Yksi peleistä tehtiin NES:n valopistoolille.

”Luontevin paikka pyssyn paukuttelulle on tietysti talvisota. Näin nykypolvetkin pääsevät kokemaan sodan kauhut turvallisesti omalta kotisohvaltaan.”

Perkele! ei kuulu viralliseen Suomi 100 -juhlaohjelmistoon, mutta hyviä varjobileitäkin tarvitaan. Paappanen kertoo porukkansa tuovan koko kansan tanssikarkeloihin ”myötähäpeää aiheuttavia breakdance-liikkeitä”. Joku voisi pitää moista karnevalismia jopa rienaavana.

”Vakavilla asioilla ei pidä koskaan leikkiä. Mutta jos asiaa tarkastelee kaikkien Suomi 100 -tuotteiden ja -hankkeiden kautta, niin eihän touhua voi edes ottaa vakavasti. Monille Suomi 100 tuntuu olevan ainoastaan keino yrittää myydä paskaa, joka ei muuten mene kaupaksi”, Paappanen sivaltaa.

”Näin jälkikäteen harmittaa erityisesti se, että ei tajuttu hakea pelille Suomi 100 -avustusrahaa. Ymmärtääkseni kaikenlainen jonninjoutava hömppä on saanut rahaa, meidän projektillekin olisi varmasti saatu euroja valutettua siinä samalla.”

Vaikka kritiikki juhlavuoden lin­jauksia kohtaan onkin viiltävää, ei sitä tule tulkita yleiseksi kritiikiksi Suomea kohtaan.

”Jos kuitenkin unohdetaan tuo kaikki turha tauhka, niin satavuotias Suomi on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia, mistä voidaan kaikki olla ylpeitä. Pelimme taustalla onkin puhdas rakkaus Suomea kohtaan: peli oltaisiin voitu tehdä ilman juhlavuottakin. Nyt oli vaan sopiva tilaisuus käyttää räikeästi hyväksi Suomi 100 -teemaa, kuten muutkin ovat tehneet, ja samalla näyttää muille turhakkeille, mistä kana pissii.”

AasiPelit

AasiPelit-porukka on sikäli poik­keuk­sellisia pelintekijöitä, että heillä ei ole varsinaisesti taustaa alalla. Vaikka ovat he kyllä pelejä pelanneet.

”Nutshell on meistä kokenein pelintekijä. Hän on tehnyt maailmallakin mainetta niittäneen Sakarin villapaitapelin.”

Nettiselaimessa pelattavan Sakarin villapaitapelin luokittelu peliksi vaatii melko väljien määritelmien hyväksymistä. Kyseessä on peli, jossa pitää pukea perin naivistisesti piirretylle Sakarille villapaita päälle klikkaamalla joko ”En” tai ”Joo”-nappia. Klikkaamalla ”En” häviää, ja klikkaamalla ”Joo” – ehkä arvaattekin jo – voittaa. 

Perkelettä ei julkaistu muilla alustoilla kuin antiikkiselle konsolille. Perkelettä ei myöskään ole tarkoitettu tekijöiden ponnahduslaudaksi työelämään. Kyseessä on teos, jonka motivaattorina on rakkaus lajiin.

”NES valittiin alustaksi, koska se on ehdottomasti maailman paras konsoli ja koska halusimme tehdä pelin retro­peleihin vihkiytyneille harrastajille. NES on tosin löytynyt lähes jokaisesta kodista aikoinaan, joten sitä kautta tämä on puhutellut myös muitakin kuin harrastajia. Se kuitenkin osaltaan kertoo konsolin merkityksestä osana Suomen historiaa”, Paappanen selventää alustavalintaa.

Koska kyseinen pelialusta on ollut poissa tuotannosta vuosikymmeniä, löytyvät laitteiden nykyiset käyttäjät asiaan väkevästi vihkiytyneiden ja poikkeuksellisen sitoutuneiden pelaajien joukosta. Alustavalinta ei tee Aasi­Pelien työstä helppoa sikäli, että pelikasettien valmistaminen on pitkälti käsityötä ja tarvittavia osia pitää haalia sieltä täältä. 

”Pelien osat tulevat tuolta kaukomailta, mutta niiden kolvailu ja kasaus hoidetaan Suomessa. Prosessin kankeus tulee lähinnä siitä, kun tätä tehdään vapaa-ajalla, jota ei tunnu olevan koskaan riittävästi. Lisäksi jotkut komponentit ovat sellaisia, joita ei käytetä muualla kuin NES-pelikaseteissa, joten niiden saatavuus voi joskus olla huono.”

Kaikki tämä on silti perusteltavissa täysin hyväksyttävästi.

”Nykyaikaiset alustat eivät kiinnosta pelien tekemisen kannalta. Ne eivät oikein puhuttele samalla tavalla kuin vanhemmat pelikoneet. Jos omaa aikaa tuhlaa johonkin, niin mieluummin sellaiseen, mistä aidosti nauttii.”

Perkele! Suomi 100 vuotta -pelin voi pyrkiä tilaamaan osoitteessa aasipelit.fi. Saatavuus on kuitenkin heikkoa, ja vain nopeimmat voittavat.

 

Jaa tämä:

Mainokset runoiksi

Joulukuussa aivot nyrjähtelevät Tampereella, kun Annikin Runofestivaalin julisteet komeilevat mainostauluissa.

Mainokset herättävät tunteita. Yksissä ne synnyttävät halun kuluttaa ja toisissa raivoa. Kaikkiin meistä ne vaikuttavat. Jotkut myös haluaisivat kieltää mainokset, mutta mitä silloin edes kiellettäisiin? Onko mainonta muuta kuin pitkälle jalostettua ja tyyliteltyä viestintää?

Pitkälle jalostettua ja tyyliteltyä viestintää on myös runous. Mainonnasta runot toki erottaa vähintäänkin tekijän intentio, mikäli oletamme tekijän halunneen kertoa maailmasta ja elämästä jotain. Mainoksen intentio on myydä.

Vuodesta 2003 Tampereella järjestetty Annikin Runofestivaali siirtyy tänä vuonna kaupalliseen tilaan. Mainostaulujen runot -näyttely materialisoituu kahden viikon ajaksi 33 mainostauluun Tampereen keskustassa. Tuottaja Simo Ollila valottaa projektin taustoja.

”Idea syntyi vuosi takaperin. Olemme aiemminkin saaneet Visit Tampereen kautta ulkomainoskampanjan runofestivaalin julisteille. Koska Annikin Runofestivaali viettää välivuotta, keksimme, että tänä vuonna voisimme festivaalijulisteiden sijaan julkaista mainostauluissa runoja.”

Festivaalivuonna ei näin työläälle hankkeelle ole aikaa, mutta vuorovuosina tämä onnistuu.

Juho Hakasen runo löytyy Teiskon tieltä, Ilmarinkadun läheisyydessä.
Juho Hakkaraisen runo löytyy Hämeenpuistosta.

Teemaksi valikoitui sananvapaus, ja kaikki runot ovat uusia ja ennen julkaisemattomia. Projektiin osallistuvat Kari AronpuroArja ­Tiainen, ­Mikko MankinenJohanna VenhoHarri HertellTiina LehikoinenNiillas HolmbergJuho HakkarainenClaes AnderssonRaisa Marjamäki ­sekä Joni­matti Joutsijärvi.

Mainostilan vuokraava JCDecaux lupailee runotaulujen tavoittavan jopa 200 000 henkilöä kahden viikon aikana. Tämä on poikkeuksellisen iso yleisö runoudelle. Ollila esittääkin itselleen kysymyksen.

”Miksi me olemme ensimmäisiä? Miksi tätä ei tehdä useammin? Ajatteluni on hieman radikalisoitunut projektia tuottaessani. Julkinen tilamme on myyty mainosalustaksi, eikä tästä ole kysytty kaupunkilaisten mielipidettä. Voisiko mainostauluihin soveltaa uudisrakentamisen prosenttiperiaatetta ja ohjata prosentti mainosalustan vuokraamisesta saaduista tuloista kaupunkitilaan tuotavaan taiteeseen?”

Taide mainostauluissa ei ole ennenkuulumaton ajatus. Mainos­tauluja on myös kaapattu luvatta taiteen alustoiksi Suomessa ja maailmalla. Vuonna 2011 Elissa Eriksson toteutti joukko­rahoituksen turvin mainos­kriittisen Haluan nähdä muutakin -projektinsa myöskin JCDecaux’n mainos­tauluissa.

Raisa Marjamäen runo löytyy Satakunnankadulta, hotelli Tammerin kupeesta.
Raisa Marjamäen runo löytyy Satakunnankadulta, hotelli Tammerin kupeesta.


”Tärkeä ajatus tässä on, että kadulla kulkija lukee sattumalta runon ja kysyy itseltään: ’Mitä ihmettä tämä voi mainostaa? Ai, tämä ei mainosta mitään.’ Yksi juliste voi saada aikaiseksi nyrjähdyksen aivoissamme ja haastaa sen, miten näemme ympäristömme”, Ollila toteaa.

Tämä aivosynapsien yllättäminen ja yhdistäminen kuuluu runouteen laajemminkin.

”Runous on minulle asia, joka avaa arkielämäämme railoja jonnekin toisaalle. Yhtäkkiä yhdestä sanasta, yhdestä lauseesta aukeaa yllättäviä näkymiä siitä, mitä elämä ja maailma voi olla.”

Mainostaulujen runoihin liittyy sisäänrakennettu ristiriita sisällön ja alustan välillä. Tämä kannattaa Ollilan mielestä nähdä vahvuutena.

”Jos otat käteen runokirjan, avatessasi sen tiedät, että vastaan tulee runo. Yllättävässä paikassa runon kohtaaminen voi olla kokemuksena vaikuttava.”

Nyt runojen kautta on mahdollista nähdä toisin myös kaupallistettu julkinen tila. Se, näkeekö katsoja vaihtoehtoja mainonnalle vai vaihtoehtoisia tapoja tehdä mainontaa, onkin sitten jännittävämpi kysymys.

Mainostaulujen runot – uutta runoutta kaupunkitilassa Tampereen keskustan ulkomainostauluissa 4.–17.12.
Annikin Runofestivaali 9.6.2018.

Dokumentaatiota. Tässä asennetaan Mikko Mankisen runoa Tammelantorin laidalle. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun ulkomainostaulut ja nykyrunous kohtaavat
Dokumentaatiota. Tässä asennetaan Mikko Mankisen runoa Tammelantorin laidalle. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun ulkomainostaulut ja nykyrunous kohtaavat

 

Jaa tämä:

Pehmiteltyjä totuuksia

Epämiellyttävistä asioista uutisoidessa suoraviivaisuus ei ole aina tehokkainta. Vaihtoehtojen tarjoaminen lisää halukkuutta muuttaa omaa toimintaa.

Miten saadaan  aikaan yhteiskunnallinen muutos? Ajat, tavat ja uskomukset muuttuvat, mutta peruskysymys pysyy. Nykypäivän eläinoikeusaktivistit pohtivat, kuinka rekrytoida informaatiotulvassa kahlaava kuluttaja-kansalainen taisteluun institutionalisoitunutta eläinten hyväksikäyttöä vastaan.

Aktivistien keinovalikoima onkin laajentunut viime vuosina. Infopöydillä päivystämisen ja suoran toiminnan rinnalle on noussut Vegaanihaasteen ja Lihattoman lokakuun kaltaisia lähestymistapoja. Siitä huolimatta erityisen näkyvä rooli kampanjoinnissa on salaa kuvatuilla eläintilavideoilla, joita on mahdollista katsella muun muassa aktivistien omilla nettisivuilla.

Salakuvauksista on käyty julkista keskustelua niin sanomalehdissä kuin A-studion kaltaisissa ajankohtaisohjelmissakin.

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle.
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle. Kuvakaappaus Daily Mailin sivulta: Oikeutta eläimille

Olemme Tampereen yliopistolla tutkineet eläintiloilla salaa kuvattuja videoita ja eläinaktivismia. Eläintilavideot voidaan  mieltää varjoraporteiksi, jotka toimivat vastineena liha- ja turkisalan yhteiskuntavastuuviestinnän luomalle kuvalle eläintuotannosta. Varjoraportilla tarkoitetaan ulkopuolisen toimijan tuottamaa tutkimusta, joka haastaa esimerkiksi yritysten ja etujärjestöjen oman tiedotuksen linjan.

Eläinaktivistien varjoraporttien taustalla on sama toive kuin humanitaaristen järjestöjen kuvissa luonnonkatastrofin, nälänhädän tai sodan riivaamilta alueilta: että uhrien kärsimyksen näkeminen herättäisi katsojassa halun tehdä jotakin tilanteen parantamiseksi.

Sosiologi Luc Boltanskin mukaan humanitaarisen viestinnän vaikuttavuus riippuu viime kädessä katsojan tunteiden ja moraaliaistin aktivoinnista. Hänen mukaansa fyysisesti tai henkisesti etäisten yksilöiden kärsimys tulee esittää niin, että katsoja alkaa pitää sitä paitsi objektiivisena totuutena myös moraalisena epäkohtana. Jotta passiivisesta katsojasta siis sukeutuisi aktiivinen eläinoikeustoimija, varjoraporttien tulisi herättää hänessä sekä empatiaa kärsiviä yksilöitä kohtaan että suuttumusta epäoikeudenmukaisia olosuhteita kohtaan.

Varjoraportit

Moraalisen suhteen luominen katsojan ja kärsivien yksilöiden välille on tekniikkalaji. Mediatutkija Lilie  Chouliaraki on havainnollistanut, miten esimerkiksi kamera-ajot, kuvakulmat, äänimaisemat ja insertit yhdessä sanallisen kerronnan kanssa antavat kuvaruudulla näkyvälle kärsimykselle merkityksen. Empatian heräämiselle erityisen tärkeä edellytys on kärsivän yksilön kuvaaminen katsojan kaltaisena, täysivaltaisena toimijana.

Eläinaktivismin tapauksessa avainkysymykseksi nousee, esittävätkö aktivistien varjoraportit kärsivät tuotanto eläimet tuntevina, kommunikoivina yksilöinä vai identtisenä massana.

Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014. KUVA: OE
Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014.
KUVA: OE

Käytetyistä kuvallisista, sanallisista ja kamerateknisistä menetelmistä riippuen kärsimyksen tärkeys ja sen vaatimat toimenpiteet voivat näyttäytyä useassa eri valossa. Ei ole ihme, että eläinaktivistien varjoraportit kampanjasivustoilla luovat erilaisen kuvan eläintuotannosta kuin aihetta käsitelleet A-studion jaksot. Yllättävää sen sijaan on, että A-studion välittämä viesti on monessa suhteessa yksiselitteisempi, johdonmukaisempi ja näin ollen ehkä myös vaikuttavampi.

Aktivistien nettisivuilla olevissa eläintilavideoissa ei ole taustaselostusta, vaan niillä kuuluu ainoastaan ilmastointilaitteiden huminaa ja eläinten ääntelyä. Videoiden sisältöä kuvataan muutamalla melko lakonisella virkkeellä ruudussa pyörivän kuvan alla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tuotantoeläimet eivät näyttäydy videoilla kommunikoivina, tuntevina ja henkisesti pahoinvoivina yksilöinä vaan epämääräisesti ääntelevänä kasvottomana massana, jonka fyysinen kärsimys on seurausta ahtaista, likaisista tiloista ja huonosta hoidosta. Katsojan empatiakynnys ei välttämättä ylity, sillä hän ei ymmärrä eläinten keskinäistä viestintää, erota niitä toisistaan tai saa käsitystä niiden tietoisuuden tasosta.

Varjoraporteista huokuu usko kuvan todistusvoimaan ja siihen, että katsoja osaa rationaalisen pohdinnan jälkeen vetää tuotantoeläinten olosuhteista omat johtopäätöksensä. Toki nettisivustojen muissa osissa on tekstiä, jossa korostetaan eläintuotannon epäoikeudenmukaisuutta ja vedetään yhtäläisyysmerkkejä ihmisten ja muiden eläinten välille. Ei kuitenkaan ole mitään takuuta, että satunnainen klikkailija jaksaisi videon katsottuaan perehtyä teksteihin. Ja vaikka joku ne lukisikin, hän ei välttämättä saisi selkoa siitä, kuka on syypää ruudulla näkyvään kärsimykseen. Teksteissä viitataan niin tuottajiin, kinkunsyönnin kaltaisiin kulttuuriperinteisiin kuin eläinperäisiä tuotteita kuluttaviin katsojiinkin. Oman osallisuuden tiedostaminen ja hyväksyminen on henkisesti epämukavaa, joten katsoja voi suuttua syyllistämisyrityksistä tai valita närkästyksensä kohteeksi eläintilalliset ja ohittaa sivustojen ehdotukset kokeilla kasvissyöntiä.

A-studion eläintilakuvauksia käsitelleet jaksot puolestaan ovat teknisesti monipuolisia. Studiokuvan lomassa on inserttejä ja pätkiä aktivistien videoista taustaselostuksella höystettynä. Esimerkiksi vuoden 2007 jaksossa insertti alkaa kuvalla kesäisellä laitumella käyskentelevistä lehmistä, ja taustalla soi 1960-lukuun viittaava kappale maalaiselämän autuudesta. Toimittaja aloittaa: ”Näinhän sen pitäisi olla [– –] Suomessa myös maatalouseläimet elävät hyvän ja onnellisen  elämän.”

Katsojalle väännetään rautalangasta, että eläintuotanto on eettisesti hyväksyttävää, kunhan eläimet ovat ”onnellisia” kuten takavuosien pien tila idyllissä.

Katsojille annetaan jonkin verran tietoa tuotantoeläimistä mutta kuitenkin korostaen ihmisen ylivaltaa suhteessa niihin. Kun asiantuntija tuomitsee ruudulla näkyvät tapahtumat, moraalisena ohjenuorana ja vertailukohtana on aina voimassa oleva lainsäädäntö. Yksiselitteinen viesti katsojille on, että tuotantoeläinten kärsimys ansaitsee moraalista huomiota, mutta vain siinä määrin kun se rikkoo lakeja ja asetuksia.

A-studion jaksot eivät myöskään jätä arvailujen varaan, kuka eläinten kärsimyksestä on vastuussa. Syyttävä sormi kääntyy vääjäämättä tilallisiin, välinpitämättömiin valvontaviranomaisiin ja viime kädessä poliitikkoihin, jotka eivät ole osoittaneet valvontaan tarpeeksi resursseja.

Kukaan ei ehdota, että katsojalla olisi osallisuutta eläinten kärsimykseen tai että hänen pitäisi ryhtyä toimen piteisiin sen johdosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Lue myös Elisa Aaltolan kirjoitus empatiasta.

Ajankohtaisohjelma siis luo yksiselitteisen ja johdonmukaisen kuvan tuotantoeläinten kärsimyksestä hyvinvointikysymyksenä.

Eläinoikeusaktivistien varjoraporttien vaikuttavuudelle voisi olla eduksi, mikäli ne yhdistyisivät verkkosivustoilla selkeämmin positiivisiin tulevaisuuskuviin, mahdollisuuksiin ja visioihin yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Kuvallisen viestinnän tullessa yhä merkittävämmäksi tiedonvälityksen muodoksi eläintilavideoilla on perusteltu rooli osana aktivistien keino valikoimaa. Parhaimmillaan tällaiset varjoraportit toimivat yhtenä  eettisen valistuksen muotona auttamalla katsojaa samaistumaan kärsiviin yksilöihin. Ne myös kertovat, kuinka tär keää juuri tämä kärsimys on, kenen pitäisi tehdä asialle jotakin ja millä keinoin.

Ehkä varjoraporttien avulla saavutamme tulevaisuuden, jossa välitämme muista eläimistä juuri sen takia, että he ovat erilaisia kuin me.

Eija Vinnari toimii professorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen tutkimusaloihinsa kuuluvat varjoraportoinnin ja aktivismin lisäksi julkinen talousjohtaminen, sosiaalinen ja ympäristölaskentatoimi sekä kestävä kehitys. 

Matias Laine toimii akatemiatutkijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tutkimustyössään hän tarkastelee yritysten, yhteiskunnan ja luonnon välisiä suhteita erityisesti laskentatoimen ja yritysvastuuraportoinnin näkökulmista. 

Kirjoitus perustuu Vinnarin ja Laineen Accounting, Organizations and Society -lehdessä julkaistuun tieteelliseen artikkeliin. Aihepiiriin liittyy myös Accounting, Auditing and Accountability -lehdessä julkaistu artikkeli ja tekeillä oleva kolmas artikkeli.

Lue myös Itä-Suomen yliopiston tutkija Elisa Aaltolan Rahat tai henki -artikkeli empatiasta.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä: