Blogi

Yhdysvallat ja Israel – kuin natsit ja Häiriköt?

Jerusalemissa nähdyt väkivaltaisuudet muistuttivat jälleen ajatusketjusta hulluus-pähkähulluus-uskonto.

Muinaiset avaruusoliot -televisiosarjan Giorgio A. Tsoukalos on muuttunut hienoksi meemiksi. Hänen halunsa nähdä kaiken takana avaruusolioiden salamyhkäiset touhut on alusta, jolta kelpaa ponnistaa. Sittemmin Tsoukalosin It's aliens -tokaisu on taipunut moneksi ja aliens-pähkähulluuden voi sujuvasti vaihtaa toiseen yhtä hulluun ajatukseen.
Muinaiset avaruusoliot -televisiosarjan Giorgio A. Tsoukalos on muuttunut hienoksi meemiksi. Hänen halunsa nähdä kaiken takana avaruusolioiden salamyhkäiset touhut on alusta, jolta kelpaa ponnistaa. Sittemmin Tsoukalosin ”It’s aliens” -tokaisu on taipunut moneksi ja tämän aliens-pähkähulluuden voi sujuvasti vaihtaa toiseen yhtä hulluun ajatukseen.

Mitäs sanoisitte, jos Vastarintaliike alkaisi tukemaan Häiriköitä? Olisi aika kilaria. No, jotenkin tämän tason hulluudet ovat mahdollisia, mikäli ne pyöritetään uskontomyllyn kautta. Tämä palasi mieleen taas Israelin tapahtumien myötä.

Elikkäs Yhdysvallat siirsivät Israelin suurlähetystönsä Jerusalemiin ja samalla tulivat talloneeksi palestiinalaisten varpaille. Täysin odotusten mukaisesti palestiinalaiset osoittivat tämän seurauksena mieltään ja Israelin sotilaat ampuivat kymmeniä aseettomia ihmisiä hengiltä ja haavoittivat ties kuinka monia. Kun siellä Yhdysvaltain uudessa lähetystössä sitten juhlistettiin avajaisia, niin rukoilemaan päästettiin mm. sionistikristityt evankelistat Robert Jeffress ja John Hagee.

Yhdysvaltojen Israelille tarjoaman tuen takanahan on ajatus siitä, että jahka juutalaiset saavat pyhän maan itselleen, niin Jeesus palaa, saadaan Harmageddon ja hurraa!

Kaksi kuvaa todellisuudesta.
Kaksi kuvaa todellisuudesta.

Hesari huomauttaa, että ”Hagee on aiemmin sanonut, että Jumala lähetti Adolf Hitlerin ajamaan juutalaiset takaisin Israeliin. Jeffress puolestaan on tuominnut helvettiin kaikki paatuneet juutalaiset, jotka eivät suostu kääntymään kristinuskoon.”

Tuskin mikään voisi olla pähkähullumpaa: Fundiskristityt tukevat Israelia jotta maailmanloppu tulisi ja toteavat ihan avoimesti, että juutalaisten rooli on tässä välineellinen ja että juutalaiset kyllä palavat Helvetin lieskoissa jahka lopun ajat. Juutalaiset puolestaan eivät tietenkään usko Jeesuksen toiseen tulemiseen, koska se jäbä oli fuulaa ihan startista alkaen, mutta raha ja aseet kelpaavat.

Tai jotain.

Miten tämä sitten taipuisi Vastarintaliikkeen ja Häiriköiden yhteistyöksi?

No, Vastarintaliikehän on kansallissosialismin nimiin vannova järjestö, joka tavoittelee yhteiskuntajärjestyksen kumoamista ja yhteispohjoismaista diktatuuria. Kun me Häiriköissä kerran kritisoidaan nyky-yhteiskunnan toimintaa, niin meidän tukeminen voisi jonkun pöpin logiikan perusteella edesauttaa systeemin kaatumista ja sikäli edesauttaa sitä kansallissosialistista vallankumousta (jonka tullessa meidät tietty talutettaisiin saunana taakse). Olisihan tämä hullua, mutta tuskin hullumpaa kuin tuo yllä kuvailtu fundiskristittyjen ja Israelin liitto.

Mikäli tämä ajatusleikki tuntuu naurettavalta, niin vetoan siihen, että sain idean oikeasta elämästä. Juuri saman logiikan mukaisia ajatuksiaan kirjasi joku evp-eversti Etelä-Suomen Sanomissa luokkaa kymmenen vuotta sitten. Eläkkeelle päässyt eversti oli fundeerannut, että koska Attac-järjestö kritisoi maailman talouden toimintaa, niin Attac pelaa länsimaiden kumoamista tavoittelevien islamistiterroristien pussiin. Ja koska Attac näin tulee terroristeja, ”on ilmeistä” että terroristit kanavoivat rahoja Attacille. Tämä kaikki oli tietysti turvallista esittää ilman mitään todisteita, mutta Puolustusvoimien palveluksessa vietetyn elämän tuoman kokemuksen tukemana.

Harmillisesti olen hävittänyt tuon lehtileikkeen matkan varrella, enkä kirjoitusta Etlarin arkistosta löydä – se olisi hieno muistus ihmisen hulluudesta ja urautuneen pään halusta runnoa kaikki muut samoihin uriin.

Jaa tämä:

Katutaide ja mainonta

Saako taiteen päälle laittaa mainoksia? Voiko taide olla mainos?

Tulipa mieleen markkinoinnin ja taiteen yhdistäminen ja sissimarkkinointi, kun huomasin Tukholman sinisen jättipeniksen päälle kiinnitetyn mainoksen. Kyseinen pippelihän on ruotsalaistaiteilija Carolina Falkholtin maalaama ja pian se jyrätään, koska naapuritalojen asukkaiden mukaan läpeensä fallisen kaupunkisuunnittelun pitää olla kuitenkin häveliään verhottua.

Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.
Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Falkholt maalaa pippelin, eikä kyseessä myöskään ole ensimmäinen kerta, kun ko. pippeleistä herää keskustelua. Viime jouluna Falkholt maalasi jättimäisen peniksen talon seinään New Yorkissa. Se maalattiin piiloon muutaman päivän päästä, vaikka kyseessä oli tilausteos. Nyt Falkholt siis maalasi uuden pippelin talon seinään (ihan omistajan luvalla) Tukholmassa.

Falkholt on tullut tunnetuksi genitaalialueita kuvaavien teosten maalaamisesta. Seksuaalisuus eri muodoissaan on siis keskeinen elementti hänen töitään ja hän onkin kommentoinut aihetta monesti. Esimerkiksi em. Nykin keikan jälkeen:

”Falkholt told the Guardian her work was often about ’not feeling ashamed of your body and who you are as a sexual being’.
’I usually paint giant vaginas, pussies and cunts,’ she said, ’and since I had just finished one on the side of a five-storey building, I felt like a dick was needed. The wall space on Broome was a perfect fit for it. To paraphrase [the artist] Judith Bernstein, if a dick can go into a woman, it can go up on a wall.’”

Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.
Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.

Kiinnostava – ja ehkä hieman odottamaton – lisä tuolle falliselle teokselle on Petters Underwear -nettikaupan totaalisen omin luvin paikalle roudattu mainoslakana. Tietenkin olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei mainoksia saa räiskiä toisten taideteosten päälle, mutta tässä tapauksessa on kyllä joka suuntaan niin ihana hässäkkä, että oikeastaan pidän tästä.

Mutta eihän tämä tietenkään ole ainutlaatuinen tapahtuma – mainontaa ja taidetta on sekoitettu monella tavalla ja pitkään. Establismentin sisällä tapahtuvasta sekoittumisesta voisin mainita esimerkkeinä vuonna 2015 Sinebrychoffin taidemuseossa järjestetyn Coca Cola -näyttelyn ja ensi viikolla aukeavan Barbie – The Icon -näyttelyn. Nuo molemmat on kasattu tavaramerkin omistajan kanssa ja sen myötä molemmat näyttelyt voisi perustellusti määritellä mainoksiksi. 

Mutta katutaiteestahan tässä oli puhe. Esimerkiksi Lontoossa jengi on monesti ollut jo aika hiilenä siitä, että graffitiseinille ilmestyy klubien sun muiden tilaamia graffitin mallisia mainosmaalauksia. Suomessa tämä ei taida olla hirveän yleistä, mutta yksi mainio esimerkki sattui kohdalle pari viikkoa sitten.

Pub Peten bileetItselleni tuntematon henkilö tai henkilöt maalasivat mainoksen Suvilahden graffitiaitaan HAMin Graffiti-näyttelyn alla. Teoksessa mainostettiin näyttelyn avajaisten jälkeen läheisessä Pub Petessä järkättyjä bileitä, jossa esiintyi mm. Eevil Stöö. Jälleen kerran mainos ilmestyi paikkaan, jonka piti olla omistettu taiteelle. Pitäisikö moisesta pahastua? Ei ehkä. Ehkä tuo mainos pitää nähdä enemmän skenen sisäisenä keskusteluna (kohderyhmäviestintää?) kuin mainoksena.

Ehkä tässäkin on käsillä asia, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia.

Ja kyllähän minä juuri tänään aamulla huomasin Roihuvuoren graffitiaidassa kuvan, jossa Myyrä hehkuttaa Atomirotan viime perjantaina ilmestynyttä levyä. Arvatkaa, mitä Päämajassa on kuunneltu tänään.
Jaa tämä:

Poliittisten innovaatioiden laboratorio

Työstäkieltäytyjäliitto jalkautui työvoimatoimistoon neuvomaan, kuinka vältellä työtä. Huumorin takana on analyysiä nyky-yhteiskunnasta.

”Onko tämä vitsi?” kysytään.

Työstäkieltäytyjäliittomme nousi otsikoihin, kun neuvoimme työnhakijoita helsinkiläisessä työvoimatoimistossa. Sivuillamme neuvoimme työttömiä työn välttelyssä ja vaadimme vastikkeetonta rahaa kaikille.

Työstäkieltäytyjäliitossa on mukana performanssia, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Nykytilanne on, että hallitus ja toimittajat kivittävät työttömiä samaan aikaan, kun suuryritykset jakavat ennätysosinkoja veroparatiiseihin. Asetelma on moralistinen ”kaikkien pitää tehdä töitä”, vaikka töitä ei ole.

Taas mennään. TKL paikassa TEK.

Kritiikkimme palkkatyötä kohtaan nousee työn ja tuotannon muutosten analyysista. Työ on ajautunut kriisiin teknologisen kehityksen ja vanhojen instituutioiden hajoamisen myötä. Jos tämä kaikki ei olisi totta, miksi Elon Musk, Richard Branson, Mark Zuckerberg ja muut yritysjohtajat puhuisivat perustulosta välttämättömänä uudistuksena?

Kuri- ja leikkauspolitiikka menevät jatkuvasti pidemmälle, samoin nollatuntisopimukset, palkkojen alentaminen ja työttömien päähän potkiminen. Kiinnitämme Työstäkieltäytyjäliitossa huomiota siihen, että työlliset ja työttömät ovat samalla puolella ja todellinen vastustaja on pääoma.

Työehtojen huonontaminen on kaikilta pois, niin työssä olevilta kuin sinne pääsyä odottavilta. Itse asiassa se on pois jopa työnostajaosapuolelta: työmarkkinoiden dynaamisuus häiriintyy, kun työntekijä on pakkotilanteessa työpaikkaa valitessaan. Tällöin työnantajan tai yrityksen ei tarvitse kehittyä: se voi poimia nurkkaan ajetut ihmiset töihin millä tahansa ehdoilla.

TKL:n viesti naistenpäivänä: ”Perustuloa ja perhevapaita, ei ruusuja.”

Palkkatyön mekanismit vuotavat kuin seula raoistaan, joita ovat automatisaatio, globaalitalous, tekoäly ja niin edelleen. Kuten kaikkien hiljalleen menneisyyteen jää­vien, elämää aikaisemmin säädelleiden tai arjen kokemusta rakentaneiden instituutioiden – kuten ydinperheen ja uskonnon – haurastuessa, esiin nousee paniikki. Se ilmenee moralismina ennen kuin hoksataan, että ei maailma palakaan poroksi, jos me nyt luovumme palkkatyöstä.

Tuottavaa työtä on muukin kuin palkkatyö, toisin sanoen arvoa tuotetaan oleellisesti myös palkkatyön ulkopuolella. Kuten Ville Blåfield Työstä­kieltäytyjäliitosta oivallisesti sanoi Ylen Aamu-tv:ssä, kyse on ihmiskuvasta. Kautta historian ihmiset ovat työskennelleet yhdessä selviytyäkseen ja parantaakseen yhteistä hyvinvointia. Kapitalismi kuitenkin erottaa meidät yksilöiksi kilpailemaan työmarkkinoilla toisiamme vastaan, ja työpaikkojen vähetessä peli raaistuu. Osa tipahtaa väistämättä.

Yleinen puhe siitä, kuinka ”jokaisen on (palkka)työllä leipänsä ansaittava” paljastuu huijaukseksi, kun vähän pintaa raapaisee. Ensinnäkin yhteiskunnassa on valtava määrä tärkeää ja kokonaisuutta ylläpitävää työtä, josta ei makseta tai josta maksetaan vain vähän. Hyvänä esimerkkinä alipalkatusta työstä on julkinen hoivatyö ja lisäksi palkkatyölle välttämätön uusintava koti- tai lastenhoitotyö, joka tehdään kotona ilman palkkaa tai pienellä yhteiskunnan tuella. Toisena esimerkkinä on kaikki se rikkaus, jota ei ole hankittu palkkatyöllä vaan esimerkiksi yksityistämällä yhteistä varallisuutta.

Eduhousen konsultilla on asiaa!

Tästä päästään Työstäkieltäytyjäliiton seuraavaan teemaan. Politiikassa toistetaan nykyään jatkuvasti, että ”kaiken työn vastaanottaminen on tehtävä kannattavaksi”. Me olemme tästä eri mieltä. Toki kannustinloukkuja pitää pystyä purkamaan, jotta mielekkään työn tekeminen olisi jollain tapaa perusteltavissa. Mutta mikä on mielekästä ­työtä?

Onko mielekästä myydä vaikkapa uusinta lastenvaatemallistoa, joka on tehty orja- tai lapsityövoimalla helvetillisissä työolosuhteissa? Tai elektroniikkaa, joka on tarpeetonta ja päätyy merien muovijätelauttoihin? Kieltäytyminen ihmisille ja maapallolle haitallisesta työstä on välttämätöntä, kun ympäristökriisi syvenee kiihtyvällä tahdilla. Vaatimus vastikkeettomasta rahasta kaikille on myös vaatimus oikeudesta jättää työpaikka ilman henkilökohtaista taloudellista katastrofia.

Ihmiset toimivat joka tapauk­sessa heille tärkeiden asioiden parissa, kun siihen on mahdollisuus. Vastikkeettoman rahan kautta yhteiskunta ja sen jäsenet hyötyvät eniten, koska meillä kaikilla on tarve auttaa muita ja toimia yhteisten tavoitteiden eteen. Pakko ja kurittaminen eivät tuo esille sitä potentiaalia, mikä ihmisissä on. Startup-yrittäjät tietävät tämän hyvin.

Tätä vaakunaa kannattaa pitää silmällä.
Tätä vaakunaa kannattaa pitää silmällä.

Emme ikävöi hyvinvointivaltiota, mutta hyvinvoinnin jakaminen kaikille on edelleen olennainen poliittinen kysymys. Elämiseen riittävä perustulo olisi yksi keino jakaa vaurautta uusiksi ja luoda paremman elämän edellytyksiä. Nykyinen työelämä on tehostettu niin sairaaksi, etteivät kaikkein kovimmatkaan aina pärjää siellä. Ihmisten ei tarvitsisi palaa loppuun, kun kaikilla olisi mahdollisuus vähentää työtä.

Työstäkieltäytyjäliitto on saanut valtavan määrän palautetta, josta suurin osa on ollut positiivista. On sanottu, että vihdoinkin joku uskaltaa puuttua näihin asioihin. Tietenkin monet ovat myös pillastuneet. Jos maailmankuva on muodostunut vahvasti työn­teon autuaaksi tekemisen ympärille, vahvistusharha laiskoista työnvälttelijöistä on väistämätön.

Työstäkieltäytyjäliitto auttaa kuvittelemaan toisenlaisen elämän. Olet arvokas palkkasuhteesta riippumatta.

Kirjoittaja puhuu Työstäkieltäytyjäliiton äänellä.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Voittajien taakka

Sisällissota muodostuu helposti koko kansakunnan taakaksi, joka rasittaa myös voittajia. Kansa taisteli -keskenään -lehden toimitushäirikkö Pesonen avaa aihetta.

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Me ollaan lahtareita kaikki

Kansa taisteli – keskenään -lehden pääkirjoituksessa päähäirikkö Tamminen pohtii suhdettamme sadan vuoden takaisiin taisteluihin.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Sisällissotaan tehdään rinnastuksia usein myös nykypäivästä puhuttaessa, ja poteroita kaivetaan totuttuihin paikkoihin. Vasemmisto ja oikeisto ovat tietenkin yhä päteviä määrittäviä tekijöitä, mutta tutkija Johanna Vuorelma Kansa taisteli – keskenään -lehden sivulla 3, että ehkäpä nykyisten yhteiskunnallisten jakolinjojen perusta on valettu enemmänkin 1990-luvun lamavuosina kuin sisällissodan taisteluissa.

Tätä identiteettipolitiikkaa miettiessä auttaa myös antropologi Juuso Koposen huomio sivulla 5. Hän rinnastaa länsimaisen historiankirjoituksen alkuperäiskansojen myytteihin sikäli, että molempien varaan rakennetaan identiteettejä. Ja koska historiankirjoitus on tunnetusti ideologisen valikoivaa, asettuvat identiteettimme usein sattumanvaraisten tapahtumaketjujen määrittelemille raiteille.

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Nyt kun olemme saaneet itsereflektion täyteen vauhtiin, mitäpä sitä jarruttelemaan. Samalla kun muistelemme Suomen sisällissotaa, sopii muistaa, että suomalaiset aseet osallistuvat tänäkin päivänä sisällissotiin. Esimerkiksi Sako on myynyt tarkkuuskivääreitä Turkkiin, joka käy sotaa kurdeja vastaan – kyse on monen maan alueelle jakautuvasta sisällissodasta. Patria puolestaan ei ole liikoja kriiseillyt, vaikka sen kalustoa on päätynyt esimerkiksi Jemenin sisällissotaan.

Sisällissodan satavuotismuisteloiden aikaan ruokimme surutta toisten sotia – ja sodan perintö siirtyy jälleen uusille sukupolville samalla, kun me suomalaiset keräämme siivumme voitoista. Saattaisimmeko toimia toisin?

Jari Tamminen
Päähäirikkö

P.S. Tervetuloa Häiriköt-päämajan jo perinteeksi muodostuneeseen Spektaakkeligaalaan 13.3. Helsingin ravintola Mascotiin. Luvassa viihteellisiä ohjelmanumeroita sekä keskustelua tämänkin lehden teemoista. Sisäänpääsy nolla euroa (cheap!).

 

Jaa tämä:

Seminaari: Onko eettinen läppäri mahdollista rakentaa?

Yksittäisen kuluttajan mahdollisuus vaikuttaa elektroniikkateollisuuden toimintaan on rajallinen. Yhdessä voimme kuitenkin vaatia vastuullisempaa elektroniikkaa.

Kaikkihan me tiedämme, että kulutuselektroniikkaan liittyy ongelmia alkaen raaka-aineiden louhimisesta kokoonpanoon ja e-jätteen käsittelyyn. Eettisen läppärin jäljillä -hanke pyrkii selvittämään, että onko eettinen läppäri mahdollinen tavoite ja kuinka sen voisi saavuttaa.
”Elektroniikkatuotantoon liittyy valtavia eettisiä ongelmia, lapsityövoimasta Kongon kaivoksissa Foxconnin tehtaiden itsemurha-aaltoihin Kiinassa. Miksi teollisuus ei ole pystynyt vastaamaan näihin järkyttäviin epäkohtiin? Tuomme yhteen eri alojen tutkijoita ja aktivisteja haastamaan vallitsevat globaalin talouden valtarakenteet. He lähtevät (uhka)rohkealle matkalle päämääränään osoittaa, että sinunkin läppärisi voitaisiin tuottaa eettisesti, jos siihen vain löytyisi halua.” 

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

16.3. aiheesta järjestetään seminaari ja tätä voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Seminaarin kutsusta:
”Voiko kuluttaja vaikuttaa elektroniikassa käytettyjen mineraalien alkuperään? Tätä kysymystä pohtii kanssamme Eetin hallituksen jäsen Ilari Aula, jonka väitöskirjatutkimus vei hänet viime syksynä muun muassa Kongon kaivoksille. Lisäksi keskustelemme yritysvastuusta ja erityisesti siitä, mitä ihmisoikeuksiin liittyviä velvoitteita yrityksillä tällä hetkellä on. Entä millaista lainsäädäntöä vielä tarvittaisiin, jotta kaikki yritykset toimisivat vastuullisesti eikä meidän tarvitsisi kaupassa enää valita reilun ja hikipajatuotteen välillä?”
Koneen säätiön tiloissa Helsingin Tehtaankadulla järjestettävä tilaisuus on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista.

Tämä aihe on tuttu meillekin ja olemme tehneet siitä useammankin vastamainoksen, joiden kylkiäisinä on julkaistu artikkeli jos toinenkin.
Tuo Ilari Aulan tutkimus Kongossa esimerkiksi muistuttaa siitä, kun teimme hieman totuttua rehellisemmän tulkinnan kännykkämainoksesta.

Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.
’Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.
Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.'”

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Kuten todettua, niin kuluttajan vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisia. Yksi asia, mihin pystymme on se, että  teemme näkemyksemme tiettäväksi. Ja mikäli valmistajat ovat kaukana, niin jälleenmyyjät ovat (usein) lähellä ja ne joutuvat kohtaamaan meidän kuluttajarajapinnassa. Ja kuten tutkija Jukka Rintamäki muistutti:

”Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan. Varmimmin pitkäaikaisia konkreettisia tuloksia saadaan lainsäädännön avulla – painetta tulee siis kohdistaa myös lainsäätäjiä kohtaan.”

Jaa tämä:

Yliopistollisen vallankaappauksen askelmerkit

Tampereen yliopiston yhdistymisprosessissa valtaa halutaan jakaa yliopistolaisilta sijoittajille.

Salailu, harhaanjohtaminen ja näennäisdemokratia. Siinä ikävä liuta sanoja, jotka kuvaavat tamperelaisten korkeakoulujen yhdistymistä uudeksi säätiöyliopistoksi. Helmikuun alussa Tampereen yliopiston henkilökunta ja opiskelijat saivat tarpeekseen Tampere3:na tunnetusta yhdistymisprosessista ja marssivat ulos. Viimeinen pisara oli salassa pikavauhtia valmisteltu johtosääntö, jolla valta olisi siirretty yliopistolaisten ulottumattomiin ja yliopiston itsehallintoa murennettu.

Itsehallinnon mureneminen ei ollut yliopistolaisten ulosmarssin perimmäinen syy. Syynä oli pelko opetuksen ja tutkimuksen tulevaisuudesta. Tiedeyhteisön keskeinen tehtävä on vastata tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen laadusta. Tämän yliopistojen omavalvonnan ytimessä on yliopistoyhteisön oikeus päättää, mitä ja miten tutkitaan ja opetetaan. Juuri tuota päätösoikeutta Tampereen yliopiston siirtymäkauden hallitus tahtoi johtosäännön määräyksillä kaventaa. 

Huhtikuussa 2016 Häiriköt-päämaja osallistui Poliittisen valokuvan festivaalia järjestettyyn Vuosi vaaleista -näyttelyyn. Näyttely toteutettiin Helsingin katutilassa ja taideteokset sijoitettiin Helsingin kaupungin rakentamispalvelu Staralta lainattuihin vaalijulistetelineisiin. Ohessa yksi Jari Tammisen ja Jani Leinosen vaalivastamainoksista. Päivälleen vuosi edellisten eduskunta-vaalien jälkeen ripustetussa näyttelyssä tarkasteltiin sitä, miten maa makaa perusporvarihallituksen hoteissa. Yksi huolista liittyi koulutusleikkauksiin ja tätä päätyi kuvastamaan korjattu versio keskustan ja Juha Sipilän Suomi kuntoon -vaali-julisteesta. Suomi epäkuntoon -teoksessa salama iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon.  Harmillisesti teos on mitä suurimmissa määrin ajankohtainen myös kolme vuotta vaalien jälkeen.
Huhtikuussa 2016 Häiriköt-päämaja osallistui Poliittisen valokuvan festivaalia järjestettyyn Vuosi vaaleista -näyttelyyn. Näyttely toteutettiin Helsingin katutilassa ja taideteokset sijoitettiin Helsingin kaupungin rakentamispalvelu Staralta lainattuihin vaalijulistetelineisiin. Ohessa yksi Jari Tammisen ja Jani Leinosen vaalivastamainoksista.
Päivälleen vuosi edellisten eduskuntavaalien jälkeen ripustetussa näyttelyssä tarkasteltiin sitä, miten maa makaa perusporvarihallituksen hoteissa. Yksi huolista liittyi koulutusleikkauksiin ja tätä päätyi kuvastamaan korjattu versio keskustan ja Juha Sipilän Suomi kuntoon -vaali-julisteesta. Suomi epäkuntoon -teoksessa salama iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon. 
Harmillisesti teos on mitä suurimmissa määrin ajankohtainen myös kolme vuotta vaalien jälkeen.

Johtosääntöluonnos ilmestyi yliopiston sisäisille verkkosivuille helmikuun ensimmäisenä lauantaina iltapäivällä. Aikaa luonnoksen kommentointiin annettiin seuraavaan keskiviikkoon. Toisin kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää, johtosäännön tiukka valmistelu- ja päätösaikataulu ei ollut pakon sanelemaa vaan harkitusti valittu toimintatapa. 

Uuden korkeakoulun johtosääntöä valmisteltiin jo syksyllä 2016 työryhmässä, jossa oli jäseninä yhdisty­vien yliopistojen henkilöstöjohtoa sekä henkilökunnan ja opiskelijoiden edustajia. Johtosääntötyö katkesi Tampereen teknillisen yliopiston vetäydyttyä Tampere3:n valmisteluista. Sittemmin yhdistymisvalmistelut jatkuivat, mutta johtosääntötyötä ei aloitettu uudelleen. 

Johtosääntötyön jäädyttämisen syyt ovat ilmiselvät. Avointa valmistelua haluttiin välttää, sillä julkinen keskustelu olisi paljastanut aikeet keskittää valta yliopiston ulkopuolisista jäsenistä koostuvalle hallitukselle. Toisin kuin siirtymäkauden hallituksen puheenjohtaja Marja Makarow on julkisuudessa väittänyt, yliopistolaki ei määrää säätiöyliopistolle seitsenhenkistä, yliopistoyhteisön ulkopuolisista koostuvaa hallitusta.

Niukalla ajalla ohjailu ei kuitenkaan onnistunut. Muutamassa päivässä yliopistolaiset organisoivat ulosmarssin ja tekivät satoja, hyvin perusteltuja muutosesityksiä johtosääntöluonnokseen. Ulosmarssin ja muun palauteryöpyn jälkeen yliopiston siirtymäkauden hallitus poisti johtosäännöstä kaikkein räikeimmin yliopisto- ja perustuslain kanssa ristiriidassa olleet kohdat. Johtosäännössä on kuitenkin edelleen kohtia, jotka loukkaavat yliopistojen perustuslaillakin suojattua itsehallintoa.

Osa korkeakoulusäätiön perustajista, erityisesti TTY-säätiön perustajajäsen Teknologiateollisuus ry on pyrkinyt ohjaamaan uuden yliopiston hallintoa suuntaan, jossa säätiön perustajat voisivat ohjata yliopiston keskeisiä toimintalinjoja. Ensimmäinen etappi tässä vallan tavoittelussa oli päätös, jonka mukaan yhdistyvistä korkeakouluista tulee säätiöyliopisto eikä julkisoikeudellinen yliopisto. 

Toisin kuin on väitetty, Tampereen yliopiston johto tai hallitus ei ole tehnyt päätöstä, että korkeakoulut yhdistyisivät nimenomaan säätiöyliopistoksi, vaan valinnan teki opetus- ja kulttuuriministeriö, kun se päätti Tampere3-korkeakoulukonsernin valmistelujen aloittamisesta. Yliopistoyhteisö epäili jo tuolloin säätiöyliopistovalinnan taustalla olevan muutakin kuin vain Tampereen teknillisen yliopiston säätiömallin aiheuttamia teknisiä ongelmia. Opetus- ja kulttuuriministeriö tyynnytteli kritiikkiä toteamalla, että Tampere3:sta rakennetaan aivan uusi yliopisto, eikä sen mallina käytetä olemassa olevia säätiöyliopistoja. 

Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Säätiöyliopiston äänitorvet ovat väittäneet säätiöyliopistojen nimenomaan olevan lähtökohta Tampere3:n hallintomallille. On myös väitetty, että säätiölaki estää tekemästä toisin. Useat oikeusoppineet, kuten professorit Juha LavapuroTarmo MiettinenOlli Mäen­pää ja Kaarlo Tuori, ovat kuitenkin lausunnoissaan todenneet, että säätiöyliopiston toimintaa säätelee ensisijaisesti yliopisto- eikä säätiölaki. 

Suomi epäkuntoon -teos pääsi syyskuussa 2016 osaksi myös Neljän dosentit illallinen -tilaisuutta, jonka aikana keskusteltiin  muun muassa koulutuspolitiikasta.
”Tuntuu siltä, että hallitus ei kunnioita järjestöjen yksimielisiä sopimuksia eikä kevään kehysriihen päätöksiä. Yliopistoille ja tutkimukselle hallitus tarkoittaa kirjaimellisesti lyhenteensä mukaisesti SOS”, linjasivat Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikalainen ja Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämeri tilaisuudessa.
Häiriköiden performanssin ääniraidan teki Taina Riikonen.

Teknologiateollisuuden ja säätiön muiden perustajien määräysvaltaa yliopiston hallinnossa on perusteltu perustajien sijoituksilla säätiöön. Perustajien säätiöön tuoman pääoman tuotto on kuitenkin vain muutaman prosentin yliopiston vuosittaisista kuluista. Yliopiston suurin rahoittaja on edelleen valtio, siis veronmaksajat. Määräysvalta yliopistossa tarkoittaa valtaa ohjata verovarojen käyttöä.

Olemassa olevat säätiöyliopistot eivät ole edenneet kansainväliselle huipulle julkisoikeudellisia yliopistoja paremmin. Sen sijaan näyttöjä pelolla johtamisesta ja demokratian murskaamisesta on. Lukuisissa yt-neuvotteluissa on irtisanottu satoja tutkijoita ja opettajia. Kriitikoille ovea on näytetty ensimmäisenä. Aalto-yliopisto on tuomittu luottamusmiehen lainvastaisesta irtisanomisesta. Tampereen teknillinen yliopisto on puolestaan sopinut ammattiosaston puheenjohtajan laittomasta irtisanomisesta rahallisen korvauksen. 

Tampereen yliopistoyhteisö ei tahdo seurata näitä esimerkkejä. Edessä on konsistorin eli yliopiston yhteisen toimielimen vaali ja uuden hallituksen valinta. Tuossa valinnassa yliopistolaisilla on mahdollisuus palauttaa valta yliopistoyhteisölle.

Kirjoittaja on yliopistotutkija ja Julkisen alan neuvottelujärjestön, JUKOn pääluotto, joka on tehnyt pätkätöitä yliopistolla vuodesta 1997.

Jaa tämä:

Espanjassa kidutetaan vankeja ja sensuroidaan taidetta

On aina pysäyttävä kokemus huomata, että EU-maassa sorretaan kansalaisia ja rajoitetaan sananvapautta. Harvemmin näistä kuitenkaan puhutaan, vaikka toiminta olisi kuinka arkipäiväistä.

Espanjassa vuosittain järjestettävät ja maan tärkeimmät taidemessut – ARCOmadrid – alkoi taiteen sensuroinnilla. Keskiviikkona 21.2., hieman ennen tämän vuotisia avajaisia provokatiivisesta taiteestaan tunnetun Santiago Sierran Presos políticos en la España contemporánea -teossarja (”Poliittiset vangit nyky-Espanjassa”) poistettiin messuhallin seinältä.

Teossarja koostuu 24 mustavalkoisesta kuvasta, joissa oli muun muassa Katalonian ja Baskimaan itsenäisyyden puolesta puhuneiden ja työskennelleiden poliitikkojen, aktivistien, taiteilijoiden ja toimittajien kasvokuvia pikselöityinä. Vaikka kuvissa esiintyvien henkilöiden kasvot oli peitetty, olivat he tunnistettavissa kuvien yhteydessä olevista kuvauksista ja titteleistä sekä saamistaan tuomioista ja syytteistä.

Poliisi oli käynyt tutustumassa teoksiin jo edellisenä maanantaina ja lopulta aloitteen sensurointipäätöksestä oli tehnyt Madridin messukeskusta pyörittävän IFEMA-yhtiön johtaja Eduardo López-Puertas. López-Puertas kertoi, että tavoitteena oli ”välttää polemiikkia”.

Taiteilija Sierra kommentoi sensurointipäätöstä Facebookissa varsin suorasanaisesti ja totesi, että: ”Tämän kaltaiset teot antavat merkitystä ja perustelevat taideteoksen”. Vaikka teossarja on yhä takavarikoituna on se jo myyty nimettömänä pysyttelevälle keräilijälle 80 000 euron hintaan ja messuilla on yhä myynnissä kirja, jossa sensuroidut kuvat näkyvät.

Tältä tilanne näytti ennen sensurointipäätöstä.
Tältä tilanne näytti ennen sensurointipäätöstä.

Sierran teossarja puuttuu Espanjassa äärimmäisen herkkään aiheeseen, mutta tätä aihetta ei juurikaan käsitellä esimerkiksi Suomessa. Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä kyllä tuli hetken aikaa loputtomana virtana uutissilppua, mutta kyse on verrattomasti laajemmasta ja syvemmästä ongelmasta. Uudessa Voima-lehdessä on sattumalta artikkeli, joka käsittelee aihetta.

”Espanja on jaettu seitsemääntoista itsehallintoalueeseen vuoden 1978 perustuslaissa. Alueet määräytyivät joko historiallisten kuningaskuntien tai esimerkiksi maakuntien pohjalta. Näillä alueilla on oma lippunsa ja parlamenttinsa, mutta niiden autonomiataso vaihtelee. Muun muassa Baskimaa kerää omat veronsa, kun taas monien itsehallintoalueiden verotuksesta päättää keskushallinto.”

Sierra-detskuKatalonian itsenäisyysäänestys muistutti täällä Suomessakin Espanjan sisäisestä hajaannuksesta, mutta tuo hajaannus ei tosiaan rajaudu Kataloniaan.

Katalonia ei suinkaan ole ensimmäinen itsenäisyyttä tavoitteleva itsehallintoalue Espanjassa. Baskimaa on pyrkinyt samaan jo vuosia. Vaikka nämä kaksi itsehallintoaluetta ovat poliittisesti ja historiallisesti hyvin erilaisia, yhteistä niille on se, että kummatkin ovat kyseenalaistaneet Espanjan alueellisen hegemonian ja saaneet vastineeksi kärsiä keskushallinnon tyytymättömyyden seuraukset.

Kummankin kohdalla keskushallinnon harjoittamasta väkivallasta on puhuttu julkisesti hyvin rajoitetusti, jos lainkaan. Katalonian kansanäänestyksen aikaista poliisiväkivaltaa ja myöhempiä pidätyksiä on kritisoitu julkisesti hyvin vähän. Baskimaassa väkivalta on aina liitetty lähes yksinomaan ”Baskimaa ja vapaus” -järjestö Etaan, eikä itsenäisyysliikkeen vastaista väkivaltaa ole juurikaan mainittu kansainvälisessä uutisoinnissa. Katalonian viimeaikaiset tapahtumat tarjoavat oivan tilaisuuden nostaa esille myös Baskimaan itsenäisyystaistelun ja siihen kohdistetut sortomenetelmät.”

Siinä, missä virkakoneiston kovakouraisuus on ollut yksi tapa kohdata erimieliset, on Espanjassa säädetty myös lakeja, jotka ovat perin ongelmallisia:

Vuonna 2015 Espanjan rikoslakia uudistettiin. Tarkoituksena oli muun muassa sopeuttaa se Etan tulitauon jälkeiseen ’rauhan’ aikakauteen. Terrorismin käsitettä kuitenkin laajennettiin huomattavasti: uudessa rikoslaissa esimerkiksi kansalaistottelemattomuutta, julkisen rauhan rikkomista ja auktoriteettihenkilön (poliisin) vastustamista pidetään terrorismina. Uusi rikoslaki tunnetaan yleisesti nimellä ’suukapulalaki’ (Ley Mordaza), ja sitä vastaan äänestivät kaikki puolueet paitsi konservatiivinen PP.

On selvää, että vaikka Eta onkin luopunut aseistaan, terrorismin uhkaa ei ole haluttu poistaa Espanjan poliittisesta käsitteistöstä. ’Terrorismina’ pidetään nyt Espanjan rajojen sisällä monenlaisia mielen­ilmaisun muotoja. Monet uskovat, että uuden rikoslain päällimmäinen tarkoitus onkin tukahduttaa kaikenlainen toisinajattelu ja valtion ja sen instituutioiden vastainen kritiikki.”

Näyttää siltä, että nämä toisinajattelun tukahduttamispyrkimykset ovat voimissaan myös taidemaailmassa.

Taiteen avulla on kommentoitu ennenkin ja ohessa esimerkki Baskimaalta, jossa kiinnitettiin huomiotta baskiaktivisteja kohtaan käytettyyn väkivaltaan.

Jaa tämä:

Kultaa ja glitteriä vastamainoskilpailun voittajalle

Global Meal -vastamainoskilpailu lähenee loppuaan ja voittajille on luvassa Jani Leinosen Kultaleijona-patsas.

Mainosmaailman parhaimmisto palkitaan vuosittain kultaisilla leijonapatsailla Cannes Lions International Advertising Festival -tapahtumassa. Maaliskuun alussa päättyvän Global Meal -vastamainoskilpailun parhaimmisto puolestaan palkitaan kuvataiteilija Jani Leinosen tekemillä kipsikopioilla kultaisesta leijonasta.

“Meidän Kultaleijona on vääristynyt versio Cannes’n leijonapatsaista samoin kuin mainokset ovat vääristyneitä versioita todellisuudesta”, toteaa Leinonen.

Kilpailuun voi osallistua 4.3. saakka.

Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes'n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.  Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.
Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes’n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.
Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.

Kilpailun tuomaristossa istuvat Jani Leinosen lisäksi muusikko Paleface sekä edustajat Animaliasta, Eettisen kaupan puolesta ry:stä, Voima-lehdestä ja Biologian ja maantieteen opettajien liitosta.

“Halusimme tuomaristoon mukaan tiukkaa osaamista niin vastamainonnan, ruuantuotannon, kansalaisvaikuttamisen kuin opetuksenkin saralta ja onnistuimme erinomaisesti”, kertoo hankekoordinaattori Pinja Sipari.

Global Meal -vastamainoskilpailussa nostetaan esiin ruuan sosiaalisia- , eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Kilpailu käydä avoimessa sarjassa ja koululaissarjassa.

Kilpailun lisäksi hankkeessa on koulutettu opettajia ja tuettu kouluja ruoka-aiheisten vastamainostyöpajojen järjestämisessä. Hankkeen puitteissa on koulutettu opettajia vastamainosten saloissa ympäri Suomea ja esimerkiksi helmikuussa Global Meal -porukka jalkautui Varkauteen, jossa vedettiin työpajoja käytännössä kaupungin koko seiskaluokkalaisten ikäryhmälle. Koulutusrupeaman jälkeen järjestettiin Vastamainokset ja pedagogiikka -seminaari yhdessä Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kanssa.

Hankkeen ovat toteuttaneet yhteistyössä Biologian ja maantieteen opettajien liitto, Häiriköt-päämaja ja Eettisen kaupan puolesta ry.

Kilpailu päättyy 4.3.2018. Voittajat julkistetaan Häiriköt-päämajan Spektaakkeligaalassa Helsingissä 13.3. Koululaissarjan voittajat palkitaan heidän kouluillaan. Koululaissarjan voittajat saavat leijonapatsaan lisäksi 10kpl elokuvalippuja ja eettiset herkkukassit.

Tutustu hankkeeseen ja osallistu kilpailuun osoitteessa: globalmeal.fiLisätietoja Jari Tammiselta (jari.tamminen@voima.fi) ja Häiriköiden Facebook-sivulta.

 

Jaa tämä:

Sisällissata – 100 vuotta sodasta

Taas pukkaa juhlavuotta. Näinköhän tämän vuoden aikana saadaan edes sovittua, millä nimellä sisällissotaa pitäisi kutsua.

Vuosi 2018 merkitsee Suomen sisällissodan 100-vuotsijuhlia. Hurraa. Neljä kuukautta kestäneet taistelut jättivät lähtemättömän merkin kansakuntamme sieluun, emmekä ole edes päässeet yhteisymmärrykseen siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Se, puhutaanko punakapinasta vai vapaussodasta kertoo paljon puhujasta, ja onhan noita nimiä muitakin.

Kansallisen itsenäisyyden saavuttaminen ja sitä välittömästi seuraava sisällissota on tietenkin traumaattinen kokemus. Nähtäväksi jää, olemmeko vieläkään valmiita käsittelemään tapahtunutta ilman vanhoihin poteroihin kaivautumista.

Viime vuonna porauduimme Suomi 100 -juhlallisuuksien humussa siihen, kuinka kansallista narratiiviamme kirjoitetaan sodan kautta. Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli on luettavissa kokonaisuudessaan täällä. No, samaa on luvassa tänäkin vuonna.

Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. #Suomi100 #Sisällis100
Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. KUVA: internet, tuntematon.
#Suomi100 #Sisällis100

Hieman osviitta tulevalle on luettavissa myös viime vuotisessa lehdessäkin.  Osaa sen teemoista pääsemme avaamaan hieman lisää tässä yhteydessä. Jatkumo sisällissodasta talvisotaan on kiinnostava ja myöskin katkeamaton tavalla, joka usein jää unholaan muisteloissa. Esimerkiksi viime maaliskuussa tutkijatohtori Miika Siironen kirjoitti meille Elias Simojoesta, papista, jolle sota jäi päälle. Sisällissodassa kunnostautunut Simojoki jatkoi taisteluitaan heimosodissa ja tuli myös johtaneeksi sinimustia, fasistista nuorisoliikettä, kunnes talvisota syttyi ja vei Simojoen muassaan.

”Ideologiakseen Elias Simojoki muotoili jonkinlaisen jatkuvan vapaussodan mallin, jonka tavoitteena oli inhotun venäläisyyden lopullinen poistaminen. Kansallisromanttisesta kuvastosta poimittu ylilyönti, heimokansoista koostuva Suur-Suomi, sai toimia päämääränä.

Nuoruuden kiihkolla ja epärealismilla Elias Simojoki ryhtyi tovereineen ajamaan kansallista herätystä Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Samalla innolla he liimasivat puheissaan yhteen sirpaleiksi pirstoutunutta kuvaa yhtenäisestä kansasta. Tuo yhtenäisyys oli kuitenkin vain välietappi varustauduttaessa tulevaan sotaan – lopulliseen vapaussotaan, jossa menneet uhrit lunastettaisiin.”

Ei myöskään tule unohtaa sitä, virallisessa kaanonissa ikuisella paraatipaikalla ratsastava marsalkka Mannerheim on tämän vuoden teemassa hieman ristiriitaisemmassa roolissa, kuin niissä ikuisissa talvisotamuisteloissa. Kuten itse näitä Marskin rooleja linjasin, on ”maahanmuuttaja-Mannerheim, lahtari-Mannerheim, sotasankari-Mannerheim ja valtionhoitaja-Mannerheim”. Näihinkin tulemme palaamaan hieman tarkemmin.

Myös dosentti Tuomas Tepora avasi tämänkin vuoden teemoihin liittyviä meille viimevuotisessa lehdessä:

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kaikki tietävät, että suomalainen historiakulttuuri on sotapainotteista. Sen voi helposti havaita vaikkapa arkisessa kaupan kassajonossa vilkaisemalla iltapäivälehtien historiallisia erikoisliitteitä. Sota ei toki monopolisoi suomalaisten identiteettejä, mutta toinen maailmansota muistaminen on tutkitusti merkittävin suomalaisia yhdistävä historian tapahtuma. Vaikka nyt vietetään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa, sijoittuu Suomen syntymyytti kuin itseoikeutetusti reilun 70 vuoden takaiseen toiseen maailmansotaan.

Miksi näin ja millainen tämä sotakuva tänään on? Toinen maailmansota tarjoaa hyvän tarinan, eivät suomalaiset sitä muuten muistaisi. Itsenäistyminen nimittäin johti tavattoman veriseen sisällissotaan, jonka kohottaminen kansalliseksi vapausmyytiksi ei onnistunut edes sodan voittaneilta valkoisilta. Veljessurma on myyttinen käsite, mutta ei toimi yhdistävänä tarinana. Suomalaisten toinen maailmansota onkin vuoden 1918 antiteesi, tarina uhrautuvasta ja yhtenäisestä pienkansasta itäisen suurvallan armoilla.”

Eli kohti uutta vuotta ja uusia häiriöitä. Häiriköt-päämajan touhu kehittyy ja löytää uusia uria, joiden hyvyydestä voimme sitten vääntää kättä Facebookissa.

Jaa tämä: