Häiriköt

Vote Plösö!

Vaalit lähestyvät, eikä sopivaa ehdokasta löydy? Ei hätää, Plösö on ehdolla kaikissa vaalipiireissä!

Häiriköt-päämaja sai yhteenoton jo monissa vaaleissa mainoksillaan kohahduttaneelta Plösöltä. Omia polkujaan tallaava ja säästeliäästi medialle puhunut Plösö myönsi Häiriköille poikkeuksellisen ja ainutlaatuisen syvähaastattelun näin vaalien alla. Vaikuttajan koko poliittisen uran luotaava haastattelu toteutettiin sähköpostitse.

Poliittisten broilerien ja pintajulkkisehdokkaiden valtavirrasta väkevästi poikkeava Plösö on kokenut politiikkaan pyrkimisen ja ryhtymisen peräti kansalaisvelvollisuudekseen. Näin vaikka systeemi onkin mätä ja järjestelmä puolueellinen.

”Pidän itseäni suoraselkäisenä kovan linjan vaikuttajana joka tuo ryhtiä politiikkaan. Vuoden 2012 presidentinvaalien alla koin velvollisuudekseni siirtyä suoraan politiikan johtotehtäviin – presidenttiys näyttäytyi hyvänä näköalapaikkana ja mahdollisuutena tutustua kenttään.”

Aikaisemmin Plösö on myös ilmoittanut yhteiskunnallisen havahtumisen taustalla vaikuttavan sen yleisimmän syyn: pätemisen tarpeen.

PLÖSÖ PRESSAKSI. Vuonna 2012 oli tarjolla vaihtoehto leipääntyneille urapoliitikoille.
PLÖSÖ PRESSAKSI. Vuonna 2012 oli tarjolla vaihtoehto leipääntyneille urapoliitikoille. Plösö sai taakseen myös julkkiskannattajia – tämä tunnetusti resonoi hyvin vaalikarjan äänestyskäyttäytymisen kanssa.

Jokaisella politiikkaan pyrkivällä on myös uransa alkuvaiheessa edessään sopivan urheiluseuran valitseminen. Prosessi on usein vaikea ja edellyttää kompromisseja. Ellei sitten riko formaattia.

”Kokoomus olisi ollut sopiva puolue minulle, mutta epärehellisyys ja pahuus eivät kiehdo. Koin parhaaksi vaihtoehdoksi perustaa oma puolue, Puolue. Päätäntävallan turvaamiseksi pitäydyin puolueen ainoana jäsenenä.”

Plösön Puolue-puolueen rakenne on kiinnostava, joskaan ei täysin ainutlaatuinen. Hollannissa oikeistopopulismilla ja rasismilla valtaan ratsastaneen Geert Wildersin Vapauspuolueeseen (Partij voor de Vrijheid) kuuluu Wildersin lisäksi ainoastaan Geert Wildersin itsensä hallinnoima järjestö (koska laki vaatii, että puolueessa on oltava vähintään kaksi jäsentä).

Kunnallisvaalikampanjaan kuului isojen mainostaulujen lisäksi myös piemempiä mainoksia, joita jettiin ns. guerrilla-taktiikoilla.
Kunnallisvaalikampanjaan kuului isojen mainostaulujen lisäksi myös piemempiä mainoksia, joita jettiin ns. guerrilla-taktiikoilla.

Suomessa Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen jäsenyydet ja jäsentymättömyydet ovat myöskin olleet poikkeuksellisuudessaan yleisen kiinnostuksen aiheita. Myöskään ei tule jättää mainitsematta Timo Soimin Perussuomalaisten rahojen kanavoimista Perussuomalaisten Tukisäätiölle, jossa heilahdukset puolueen johdon koostumuksessa eivät venettä keikuta.

”Tärväsin koko omaisuuteni siihen ensimmäiseen vaalikampanjaa. Mainostoimisto BomB Helsinki veti välistä massit ja offshorasi toteutuksen Kauko-itä-Vantaalla toimivalle alihankkijalle YP-Companylle. You People Companyn kulit levittivät mainoksia pitkin Helsinkiä ja kannatus hipoi pilviä Puolueen jäsenkyselyn tulosten mukaan.”

Äänestyspaikkojen suljettua ovensa Plösö julisti normaaliin tapaan itsensä voittajaksi. Siinä kuitenkin kävi kuin niin usein kalassa: Ei napannut.

Nykyään sosiaalinen media on täynnä äänestyskopissa otettuja valokuvia. Plösö oli suunnannäyttäjä tässäkin trendissä ja julkaisi kuvan äänestyskopista jo vuonna 2012.
Nykyään sosiaalinen media on täynnä äänestyskopissa otettuja valokuvia. Plösö oli suunnannäyttäjä tässäkin trendissä ja julkaisi kuvan äänestyskopista jo vuonna 2012.

”Kun tulokset tulivat, tajusin, että Suomi ei vielä tuolloin ollut kypsä alt-faktoille. Olin luonnollisestikin pettynyt. Julistukseni jäi ikävästi virallisten tulosten jalkoihin ja valemediahuomio jäi vaisuksi. Väärin äänestänyt kansa kääntynyt minua vastaan. Luonnollisestikin reagoin kuten kuka tahansa poliitikko – loukkaannuin verisesti.”

”Pari vuotta siinä sitten meni muita syytellessä ja äänestäjiä kyräillessä.”

Mutta eihän kissa karvoistaan pääse ja politiikan seireenikutsu kävi vastustamattomaksi. Plösölle kävi kuin Michael Corleonelle. ”Just when I thought I was out, they pulled me back in.”

Plösö palasi politiikan kunnian kentille juuri sopivasti vuoden 2015 eduskuntavaalien alla.

”Oikeastaan siinä kävi niin, että kaivoin itseni naftaliinista ja päätin kävellä eduskuntaan näytöstyyliin ja keskisormea vastustajille heilutellen. Hinkkasin sloganit huippuunsa ja benchmarkasin kaikkien viimeaikaisten menestys- ja kasvupuolueiden käytännön toiminnan ja toteutetun politiikan parhaat palat.”

Uutta matoa koukkuun. Vuonna 2015 Plösön vaalimainokset kiinnostivat ja vakuuttivat. Vain mediapeli esti voittokulun vallan huipulle.
Uutta matoa koukkuun. Vuonna 2015 Plösön vaalimainokset kiinnostivat ja vakuuttivat. Vain mediapeli esti voittokulun vallan huipulle.

Tällä kertaa näkyvyyttä haettiin kadunvarsimainonnan ohella myös interwebistä. Aihetunniste #vaalit2015 dominoi Plösön viestintätoimiston Instagram-tiliä. Pöhinä oli todellista.

”Murskatappiohan siitäkin tuli. Mediapeliä se oli. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun valemedia sellaiseen syyllistyi kampittaakseen ylivoimaisen ehdokkaan. He jättivät silkkaa puolueellisuuttaan kokonaan käsittelemättä Puolueen ja minun kampanjan. Sydämeni murtui, kun näin, mitkä mikkihiiret ja akuankat muodostivat hallituksen. Kaikki ovat löysiä paskoja minuun verrattuna.”

Plösö on periaatteen mies ja arvostaa uskollisuutta. Hän on luottanut saman viestintätoimiston palveluihin läpi poliittisen uransa. Esteettiset linjat ovat pysyneet muuttumattomina, tunnistettavina. Äänestäjiä ole kiusattu heittelehtivällä muotokielellä. Plösö edellyttää samaa lojaaliutta orjilt.. ..alamaisiltaan myös.
Plösö on periaatteen mies ja arvostaa uskollisuutta. Hän on luottanut saman viestintätoimiston palveluihin läpi poliittisen uransa. Esteettiset linjat ovat pysyneet muuttumattomina, tunnistettavina. Äänestäjiä ole kiusattu heittelehtivällä muotokielellä.

”Ainoaksi kunnialliseksi vaihtoehdoksi jäi paeta vuorille, saatana.  Maitojuna vuorilta palasi Helsinkiin vasta tänä vuonna”, Plösö jyrähtää.

Puolue sain maaniteltua ykkösnyrkkinsä vielä kerran vaalitaistoon Jälleen kerran Plösö edustaa todellista muutosta.

”Hieman tämä kyllä nyt epäilyttää.  Nämä kunnallisvaalit ovat kuitenkin ne rupisimmat vaalit ja minä todellakin lasken itseni kansainvälisen kaliiberin valtiomieheksi. Puolue sai kuitenkin maaniteltua minut nuoleskelemalla minut ehdolle.”

Puolueen urhollinen soturi ratsastaa taas pelotta vaalitaistoon ja koska Plösö on ns. erikoismies, voi häntä äänestää poikkeuksellisesti kaikissa Suomen vaalipiireistä. Ykkönen ei ole kakkonen, se on ykkönen.

”Se on victoria o muerte nytten. Kirjaimellisesti.”

Plösö joutui maksamaan hävityn vedonlyönnin vuoksi yhden mainospaikan poliittiselle kaksoisveljelleen. Tämä tietenkin korpesi, mutta onneksi linja pitää ja sikäli kaikki on kotiin päin. Kohti parempaa huomista!
Plösö joutui maksamaan hävityn vedonlyönnin vuoksi yhden mainospaikan poliittiselle kaksoisveljelleen. Tämä tietenkin korpesi, mutta onneksi linja pitää ja sikäli kaikki on kotiin päin. Kohti parempaa huomista!
Jaa tämä:

Retoriikka, ironia ja politiikka

Politiikka on puhetta ja merkityksiä. Kansalaisen tulee seurata valppaana sitä, mitä sanotaan ja miten sanotaan

Poliittista retoriikkaa kannattaa tarkastella identifikaation ja ironian näkökulmasta. Näin tavoitetaan politiikalle ominainen muutos ja tulkinnanvaraisuus. Tällä tavoin on myös mahdollista ymmärtää politiikkaa eli ilmiötä, joka ylittää ajoittain inhimillisen käsityskyvyn rajat, saa kansalaiset raivon partaalle ja tekee rouvista ja herroistakin käden käänteessä klovneja.

Aristoteleen (384–322 eaa.) klassisen määritelmän mukaan retoriikka on kyky havaita, mikä kunkin asian yhteydessä vakuuttaa. Tämä taas voi perustua puhujan luonteeseen (­ethos), kuulijoiden ja puhujan eli ­reetorin tunteisiin (pathos) tai puheessa esitettyihin argumentteihin (logos). Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden- ja retoriikantutkijan Kenneth Burken (1897–1993) mukaan suostuttelu kuitenkin onnistuu vasta silloin, kun puhuja pystyy osoittamaan, että hänellä tai ajamallaan asialla on jotain yhteistä yleisön ja heidän intressiensä kanssa.

Burken mielestä Aristoteleenkin listaamia syitä, ja retoriikkaa ylipäätään, tulee tarkastella samastumisen ja samastamisen eli identifikaation näkökulmasta.

Puolueiden vaaliohjelmia lukemalla paljastuu monia asioita. Esimerkiksi se, että puolue saattaa nähdä lähinnä kaikki yhteiskunnan ongelmat maahanmuuton kautta.
Puolueiden vaaliohjelmia lukemalla paljastuu monia asioita. Esimerkiksi se, että puolue saattaa nähdä lähinnä kaikki yhteiskunnan ongelmat maahanmuuton kautta.

Onnistunut identifikaatio voi syntyä mistä tahansa. Me-pronominin, sopivien sananlaskujen, tutun rakenteen, vertauskuvien, kliseiden, toiston ja yleisesti hyväksyttyihin argumentteihin tai ”järkeen” vetoamisen lisäksi samastumista voidaan luoda vaikkapa elekielellä tai pukeutumalla. Kättely ja kuuntelu kannattavat, ja selfie-kuva kadunmiehen tai -naisen kanssa antaa vaikutelman maanläheisestä poliitikosta. Facebook-tykkääminen kertoo, että henkilö samastuu kyseiseen ­asiaan tai ihmiseen jollain tasolla.

Joskus on hyvä saarnata, joskus keskustella. Toisinaan epäselvyys, tilastot tai abstrakti arvopuhe ovat kannattavia. Joskus pelkkä hymy on mitä parasta retoriikkaa. Yhteinen vihollinen tai vastustaja taas voi yhdistää muuten erimielistä yleisöä.

Ei ole helppoa, kun tietää olevansa oikeassa, mutta ääni ei kuulu.
Ei ole helppoa, kun tietää olevansa oikeassa, mutta ääni ei kuulu.

Samastuminen ei ole aina suunniteltua. Puheenparsi tai käyttäytyminen voi muuttua vaivihkaa yleisön mukaiseksi. Reetori voi vilpittömästi uskoa olevansa köyhien ja koulutuksen ­asialla, ajavansa pienyrittäjien etuja tai puhuvansa luonnon puolesta, vaikka hänen oma toimintansa tai puolueensa linjaukset johtaisivat päinvastaisiin seurauksiin. Se, mihin puhuja uskoo samastuvansa, voi olla joidenkin mielestä naiiviut­ta tai itsepetosta.

Identifi­kaatio sisältää aina vähintään rivien välissä sen, mistä erottaudutaan tai mihin ainakin pitäisi tehdä pesäeroa: ei ole olemassa ”meitä” ilman ”muita”, ystäviä ilman vihollisia, oikeistoa ilman vasemmistoa, liberaaleja ilman konservatiiveja, järkeviä ilman ”järjettömiä” tai äänekkäitä ilman äänettömiä. Sosiaalinen media mahdollistaa erilaiset samastamisen ja erottautumisen strategiat eri yleisöille.

"Mielenosoituskulkueeseen osallistutaan, jos sää on poutainen", totesi Pentti Linkola punaviiniä juovista vihreistä vuonna 1985. Yhä edelleenkään puolueen linja ei ole jämäköitynyt ja linjat määräytyvät enemmänkin hallitus- ja oppositioaseman arpapelin myötä.
”Mielenosoituskulkueeseen osallistutaan, jos sää on poutainen”, totesi Pentti Linkola punaviiniä juovista vihreistä vuonna 1985. Yhä edelleenkään puolueen linja ei ole jämäköitynyt ja linjat määräytyvät enemmänkin hallitus- ja oppositioaseman arpapelin myötä.

Ei ole olemassa retoriikkaa, joka toimisi missä tahansa tilanteessa tai mille tahansa yleisölle. Poliittisen puhujan tehtävä onkin melkoisen vaikea: hänen tulisi olla kaikkien kaveri mutta tarvittaessa olla valmis sanoutumaan irti mistä tahansa, kuten kansanedustaja Veli-Matti Saarakkala (ps) on osuvasti todennut. Kumarrus yksille on pyllistys toisille, yhteen asentoon jämähtäminen taas puuduttaa no­peasti. Näin ollen retoriikka on kiihkeää tanssia samastumisen ja erottautumisen kanssa.

Vieläkö muistatte Kehittyvien maakuntien Suomi -virityksen? Arvostatteko siltarumpupolitiikkaa? Sitäkin olisi tarjolla näissä vaaleissa.
Vieläkö muistatte Kehittyvien maakuntien Suomi -virityksen? Arvostatteko siltarumpupolitiikkaa? Sitäkin olisi tarjolla näissä vaaleissa.

Jos pitäisi valita yksi politiikan olemuksen kiteyttävä elementti, tämä olisi ironia. Termi juontaa juurensa kreikan teeskentelyä tarkoittavasta sanasta. Arkikielenkäytössä ironialla viitataan usein siihen, kun sanotaan jotain mutta tarkoitetaan jotakuinkin päinvastaista. Kyse on kuitenkin jostain syvällisemmästä.

Politiikkaan sopii hyvin Kenneth Burken määritelmä dramaattisesta ironiasta: ”What goes forth as A ­returns as non-A.” Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää tavalla tai toisella, kun asiat, näkökulmat ja ihmiset linkittyvät toisiinsa mitä yllätyksellisimmin tavoin. Hyvään näytelmään, niin politiikassa kuin teatterin lavalla, kuuluvat olennaisesti yllättävien muutosten hetket ja teot, joiden seuraukset voivat olla aivan jotain muuta kuin tarkoitettiin. Voidaankin ajatella, että ironia on poliittista toimintaa jäsentävä rakenne. 

Esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Aloittaa sopii Raamatusta. Jeesus taitavana reetorina käytti eräänlaista ­ironiaa kuvatessaan eskatologiaa eli maailman viimeisiä tapahtumia ja Jumalan valtakuntaa. Tuolloin viimeisistä tulee ensimmäisiä ja hylätystä murikasta kulmakivi. Suomen luterilaiset papit puolestaan julistivat innolla jatko­sotaa ristiretkenä, vaikka pyhä sota ja ristiretki olivat heidän teologiselle esi-isälleen antikristuksen tekosia. 

Kun lukee Forssan ohjelmaa ja katsoo suurimman vasemmistopuolueen suoriutumista sata vuotta myöhemmin voi todeta vettä virranneen paljon joka ikisestä joesta, koskesta ja purosta maassamme. Viimeisen duunarin sammutettua valot lähtiessään, hän pyyhkii kenkänsä kulahtaneeseen eteismattoon viimeisen kerran.
Kun lukee Forssan ohjelmaa ja katsoo suurimman vasemmistopuolueen suoriutumista vuosisata myöhemmin, voi todeta vettä virranneen paljon joka ikisestä joesta, koskesta ja purosta maassamme. Viimeisen duunarin sammutettua valot lähtiessään, hän pyyhkii kenkänsä kulahtaneeseen eteismattoon vielä viimeisen kerran.

Ajankohtaisemmasta ironiasta käy hyvin vaikkapa se, että työtä pitäisi vastaanottaa yhä kauempaa kotoa, mutta autoilun kustannuksia kasvatetaan ja julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään jatkuvasti. Hyvinvointivaltion pelastamisen väitetään vaativan hyvinvointipalveluiden voimakasta leikkaamista. Valinnanvapaus kuuluu kaikille, kunhan se toteutuu maksukyvyn mukaan.

Koulutuksen julistetaan olevan tie auvoisampaan tulevaisuuteen, mutta sen resursseja kutistetaan sadoilla miljoonilla euroilla. Ja julkista sektoria pöhötaudista syyttävillä on tietysti kaikkein kovin hinku sen palkkalistoille. Se, mikä toimii teoriassa, saattaa käytännössä johtaa katastrofiin.

Sopivan vaalituloksen jälkeen ”ikuiset” kiistakumppanit löytyvät helposti samasta hallituksesta ja virheet muuttuvat historiallisiksi onnistumisiksi – ja toisinpäin. Riidankylvön hedelmät löytyvät usein lopulta omalta lautaselta. Ironia pitää huolen siitä, että ylimielisinkin joutuu ennemmin tai myöhemmin nöyrtymään.

Miltä näyttää, kun sanat ja teot ovat ristiriidassa? Sivistysporvarien perinnöllä ratsastava puolue leikkaa koulutuksesta ja puhuu markkinataloudesta kanavoidessaan yritystukia. Mitä jää jäljelle, kun sivistyksestä poistetaan sivistys ja markkinataloudesta markkinat?
Miltä näyttää, kun sanat ja teot ovat ristiriidassa? Sivistysporvarien perinnöllä ratsastava puolue leikkaa koulutuksesta ja puhuu markkinataloudesta kanavoidessaan yritystukia. Mitä jää jäljelle, kun sivistyksestä poistetaan sivistys ja markkinataloudesta markkinat?

On jopa mahdollista ajatella, että demokratia on riippuvainen ironiantajustamme. Diktaattoreita niin oikealla kuin vasemmalla onkin aina häirinnyt se, että demokratia on erilaisten äänien sekamelska. Esimerkiksi Adolf Hitlerille parlamentti loputtomine kiistoineen oli vastenmielinen oire kansakunnan sisäisestä jakautumisesta. Samanlaisia äänenpainoja kaikui ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Hitler pyrki – ja onnistui – korvaamaan kansanvallan kakofonian yhdellä äänellä.

Kiistelyn vastakohtia eivät kuitenkaan ole ykseys ja tehokkuus vaan yksisilmäisyys ja sekasorto. Kenneth Burke totesi aikanaan, että parhaimmillaan eduskunta on ”äänien Baabel”. Hänelle se oli itse asiassa sopivin metafora koko yhteiskunnalle: eri intressien, arvojen ja näkökulmien välinen avoin ja kriittinen vääntö luo syvällisimmän käsityksen siitä, mistä kaikesta inhimillisessä yhteiselossa oikeastaan on kyse – ja tuottaa siinä sivussa toimivimpia päätöksiä. Tämä on syytä muistaa, kun yhteiskunnallista keskustelua pyritään typistämään esimerkiksi ”ratkaisukeskeisyyden” varjolla.

Voidaankin sanoa, että demokraattinen mielenlaatu edellyttää polvistumista ironian alttarilla. Tästä puolestaan seuraa, että poliittinen puhe ei suinkaan tyhjene ”tehokkaaseen viestintään”. Poliittinen retoriikka on jatkuvaa kamppailua siitä, keiden veistämä ”yhteinen vene” on merikelpoinen pisimpään ennen vääjäämätöntä haaksi­rikkoa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijatohtori.

Jouni Tilli: Miten puhumme kun puhumme politiikkaa. 319 sivua. Atena 2017.

Häiriköt-päämajan ja Politiikasta-lehden yhteinen Kuntavaalimainosten politiikka -keskustelutilaisuus Helsingin yliopiston Kaisa-talon kahvilassa ke 5.4. kello 17. Keskustelemassa KTT Annamari Huovinen, YTT Jiri Nieminen, professori Janne Seppänen, Häiriköiden Jari Tamminen. Puhetta johtaa VTT Noora Kotilainen.

Lue myös Annamari Huovisen artikkeli Miksi vaalilupaukset muuttuvat yhä vain korkealentoisemmiksi?

Aiheeseen liittyvät myös Häiriköt-päämajan vuosi sitten Vuosi vaaleista -näyttelyyn tekemät vaalivastamainokset sekä niihin liittyvä dosentti Emilia Palosen kirjoitus Populismin nousu ja tuho.
Jaa tämä:

Graffitia rakennusliikkeen kanssa


Keravalla kokonainen purkutuomion saanut ostoskeskus täytettiin taiteella ja ihmisillä. Purkutaiteesta muodostui ilmiö, joka levisi myös naapurikaupunkiin.


Jouni Väänänen seisoo purkutuomion saaneen ränsistyneen ja autioituneen liikekiinteistön sisäpihalla. Talon seinät täyttyvät parhaillaan graffiteista.

”Tämäkin rakennus herättää tunteita joissakin. Me tarjoamme sille hallitun alasajon”, Väänänen kertoo.

Purkutaide-hanke eteni maaliskuussa suunnitellusti, kun taiteilijat antoivat elinkaarensa ehtoon saavuttaneelle rakennukselle mahdollisuuden arvokkaaseen loppuun. Järvenpään keskustassa sijaitseva Perhelän kortteli saa hyvät läksiäiset, eikä kaupunkilaisten tarvitse katsoa rapistuvaa ja hylättyä rötisköä. Kaupunkilaiset voivat katsella taidetta.

Pari viikkoa myöhemmin Väänänen istuu maalipurkkien päällä työhuoneellaan Keravalla ja selittää, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen
Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen

Väänänen tunnetaan graffititaiteilija Psykenä, ja maalaamista hän on harrastanut jo parikymmentä vuotta. Maalaamisen lisäksi hän on pyrkinyt edistämään graffitin ja katutaiteen asemaa yhteiskunnassa myös rakenteiden tasolla. Kesällä 2016 hänen vuosia työstämä hankkeensa toteutui –  Purkutaide väritti Keravan keskustassa sijainneen kokonaisen ostoskeskuskompleksin ulkoa ja hieman sisältäkin. Marginaaliseksi mielletty taidemuoto sai kansan syvät rivit liikkeelle ja kaupungin sekä rakennusliikkeen tyytyväiseksi.

”Minun mielestäni näitä purkukiinteistöjä tulisi aina hyödyntää taiteen ja kulttuurin tarpeisiin. Ne ovat valtava ja hyödyntämätön resurssi, ja niitä ei ole mitään järkeä seisottaa tyhjillään. Mökkiähän menee koko ajan nurin pitkin Suomea, ja samalla on taiteilijoita, joilla ei ole tiloja, joissa toteuttaa itseään.”

Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen
Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen

Tie Purkutaiteeseen on ollut työläs. Vuonna 2010 Väänänen ja Keravan nuorisopalvelu järjestivät graffitiaiheisen näyttelyn yhdessä ostoskeskuksen tyhjistä liiketiloista.

”Suuri osa ostoskeskuksesta oli jo tuolloin tyhjillään tai tyhjentymässä, ja rupesin silloin hahmottelemaan, minkälaista kulttuuritoimintaa tiloissa voisi järjestää. Vuosien saatossa lähestyin eri tahoja, mutta kiinteistöjen omistussuhteet olivat aika moninaisia. Vaikka usein vaikutti lupaavalta, ehdotukset törmäsivät aina jossain vaiheessa seinään.”

Kun rakennuskokonaisuus oli siirtynyt purkutöistä vastaavan rakennusyhtiö SRV:n haltuun, Väänänen otti lokakuussa 2015 yhteyttä joukkoon paikallisia poliitikkoja. Saatuaan selustatukea idealleen, tehtiin rakennusyhtiölle keväällä 2016 ehdotus, josta ei kannattanut kieltäytyä.

”Muodollisesti prosessi meni niin, että SRV solmi sopimuksen Keravan kaupungin kanssa. Minä puolestani sovin Keravan kaupungin kanssa tämän toteutuksesta. SRV ei voinut tehdä sopimusta yksityishenkilön kanssa, ja näin tämä saatiin tapahtumaan.”

Tämä kaikki tietenkin edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilta osallisilta. Esimerkiksi rakennusyhtiössä on helppo ajatella, että tämän kaltaiset hankkeet tuovat mukanaan maine­riskin mutta eivät mitattavia hyötyjä. On helpompaa kieltäytyä kuin lähteä mukaan. Toisaalta perinteisellä yritysviestinnällä ei välttämättä kyetä rakentamaan yhtä tehokasta sitoutumista paikalliseen yhteisöön edes yrittämällä.

”SRV on sellainen organisaatio, joka olisi voinut sanoa, että tässä kohteessa ei tehdä yhtään mitään. Se on se perinteinen tapa toimia. He olivat kuitenkin avoimia idealle, ja aluksi tätä lähdettiin viemään aika rajatusti. Sitä mukaa kun homma eteni hyvin, saimme lisää ja lisää tilaa taiteelle.”

Lopulta Keravan Purkutaide kattoi yhteensä lähes 5 000 neliömetriä seinäpinta-alaa. Toiminta ei rajoittunut seinien maalaamiseen: paikalla järjestettiin muutaman kuukauden aikana muun muassa reivit, rap- ja punk-keikat, seinään potkimisen maailmanmestaruuskilpailut (koska Kerava), ilmaisia joogatunteja ja yli sata pitsiliinaa kattanut näyttely erään paikallisen rouvan kokoelmasta. Väänäsen vetämälle katutaidekävelylle osallistui noin kaksisataa kiinnostunutta.

Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen
Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen

Yksin tätä hanketta ei olisi pystynyt kukaan toteuttamaan. Mukana maalaamassa oli 106 taiteilijaa, ja Väänäsellä oli vapaaehtoisia apunaan käytännön asioita hoitamassa. Kaupungilta tuli tukea kulttuuritoimintaan 1 500 euroa, ja paikallisilta ravintoloilta saatiin pizzoja, rautakaupoilta tarvikkeita ja maalia.

Kun graffitikulttuuriin kuitenkin yhdistetään ajatuksia kapinallisuudesta, miten kaupungin, rakennusliikkeen ja paikallisten yritysten kanssa toimiminen sopii tähän?

”Tuo on ihan oikeutettu kysymys. Minulle graffitissa ei kuitenkaan koskaan ole ollut lähtökohtaisesti kyse kapinasta. Minulla on ollut taustalla esteettiset arvot, mutta se on jossain vaiheessa mennyt kapinan puolelle olosuhteiden pakosta.”

Purkutaiteen kaltaisissa hankkeissa graffitiin liittyvä konflikti on siirtynyt seinäpinnasta kaupungin rakenteisiin. Väänänen on ennenkin pyrkinyt edistämään vastaavia hankkeita, mutta Keravalla nappasi ensimmäistä kertaa kunnolla.

”Ehkä kymmenen vuotta sitten ei ollut riittävästi meidän kaltaisia setämiehiä, jotka vaikuttavat kaupungin tai rakennusliikkeen kannalta vakavasti otettavilta neuvottelukumppaneilta.”

JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen
JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen

Kuten Kummeli jo tiesi, artisti maksaa. Purkutaiteessakaan taiteilijoille ei maksettu, koska ei ollut rahaa, jolla maksaa. Ei Väänänen itsekään palkkaa saanut, päinvastoin: hän käytti muutaman tuhat euroa omia rahojaan. Onko tämä muuttumaton luonnon laki? Väänäsen mielestä ei.

”Keravan Purku­taide toteutettiin niin nopealla aikataululla, että kunnollisen rahoituksen hankkiminen sille oli täysin mahdotonta. Jos vastaavia toteuttaisi jatkossa, niin olisi hienoa saada tieto kohteesta jo pari vuotta etukäteen – silloin olisi aikaa hakea apurahoja.”

Mutta jäi tästä jotain käteen kokemuksen ohella. Väänänen on vuoden alusta toiminut projektipäällikkönä Keravan kaupungin palveluksessa, ja jatkossa hän tekee samoja hommia kuukausiliksalla.

Eivätkä hyödyt sada pelkästään Väänäsen laariin. Yksi Purkutaiteeseen osallistunut taiteilija neuvottelee Järvenpään kanssa ihan korvausta vastaan maalattavasta julkisesta taideteoksesta. Ja samankaltaisia kaavailuja on käynnissä myös Keravan suunnalla.

”Purkutaiteeseen osallistuminen on käytännössä taiteilijoiden käyntikortti ja CV kaupungin suuntaan”, Väänänen toteaa.

Tältä se näyttää, kun sattuu ja tapahtuu.

Vaikka Purkutaide on mitä suurimmissa määrin Väänäsen oma lapsi, ei hän halua pitää itse kaikkia lankoja käsissään. Päinvastoin.

”Toivoisin, että meidän esimerkkimme ja kokemustemme myötä konsepti lähtisi monistumaan eri puolilla Suomea.”

Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon,   mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon, mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Jaa tämä:

HUSTLERS & PARTIES

Onko mainosala pelkkää kusetusta? Ei. Vastoin yleistä harhaluuloa, mainonta voi olla eettistä, ja siltä voi ihan perustellusti vaatia moraalia.

Me täällä Häiriköt-päämajassa kritisoimme ihan työksemme mainoksia. Teemme vastamainoksia ja välillä myös kirjoitamme aiheesta. Pengomme epäkohtia mainostettavista tuotteista ja niitä valmistavista yrityksistä tai sitten kiinnitämme huomiomme mainoksen muotoon.

Monet tuntuvat kuvittelevan, että mainosten kritisoiminen tarkoittaisi samaa kuin mainosten kategorinen vastustaminen. Ovathan jotkut jopa sitäkin mieltä, että mainonta pitäisi kieltää kokonaan. En ole ihan varma, että kukaan pystyisi määrittelemään ongelmattomasti sitä, mitä kielletään, mikäli mainokset kiellettäisiin. Markkinointi ei ole mitään salatiedettä. Se on hyvin pitkälle jalostettua ja tyyliteltyä viestintää, ja sen voi tehdä hyvin tai huonosti monella eri tavalla. Rajoja määritellään ja koetellaan käytännössä joka päivä.

Kevättalven aikana Suomessa on käyty eloisaa keskustelua mainonnan eettisyydestä Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjan ympärillä. Provosoivat mainosleiskat yhdistettynä ongelmallisiin mainosväittämiin ja turpeen polton ympäristövaikutuksiin ruokki keskustelua monelta suunnalta. Harvoin on niin monia asia pielessä kuin Turveinfo-kampanjassa, ja keskustelun löydettyä mainostoimisto Hasan & Partnersin löi toimiston tirehtööri löylyä kiukaalle parhaansa mukaan.

Normaalistihan mainosala ei ole juurikaan kunnostautunut alan eettisyydestä keskustelemisen saralla. Nyt se keskustelu dumpattiin pyytämättä ja yllättäen johtokunnan kokouspöydälle höyryämään. On kiinnostavaa, että viestintäalalla vuosikymmeniä toiminut Ami Hasan pillastui yhtiönsä saamasta kritiikistä. Hän julisti, että kyseessä on ”Normaali ammutaan viestinviejä -taktiikka. Niin kauan, kun mainostaminen pysyy lain puitteissa, se on ihan okei.”

Ehkä Ami Hasan on viettänyt liikaa aikaa väärässä seurassa ja unohtanut ympäröivän yhteiskunnan seuraamisen. Tai ehkä hän tosiaan on tuudittautunut ajatukseen, että mainostoimisto olisi joku täysin ulkopuolinen toimija prosessissa ja että vastuu kaikesta on aina jossain muualla – mainostajalla tuotteesta ja kuluttajalla mainoksen tulkitsemisesta.

Eihän se tietenkään niin mene.

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin.
Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

On totta, että mainosala on ollut vuosikymmeniä kuin Narkissos, joka ihailee omaa kuvajaistaan. Tämä ei välttämättä kuitenkaan voi jatkua loputtomasti, ja toimijoiden kannattaisi mukautua tähän.

Mainostoimistot keskittyvät julkisuudessa lähinnä ainoastaan saamiensa Huippujen tai Leijonien (siis palkintojen) mehusteluun. Analyyttinen ja etenkin kriittinen keskustelu alan touhuista on sen sijaan loistanut poissa olollaan. Ehkä kritiikin pelätään pilaavan hyvän fiiliksen.

Vaan eipä ole journalismikaan paljoa paremmin suoriutunut. Markkinointi & Mainonta on ollut pitkään ainoa media, joka on seurannut alaa. Marmai on kuitenkin harmillisesti keskittynyt lähinnä mainoskonkarien sankarihaastatteluihin ja niiden saatujen Huippujen ja Leijonien raportoimiseen.

Nyt Sanomat on perustanut uuden toimijan alalle, netissä toimivan Shortlistin. Shortlist otti pontevasti härkää sarvista, ja kutsui joukon alan vaikuttajia keskustelemaan mainonnan ja markkinoinnin etiikasta. Mukana keskustelemassa oli itseoikeutetusti myös Ami Hasan. Keskustelu oli tervetullutta jos olisinkin toivonut hieman kärkkäämpää asennetta, mutta tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

Oli ehkä jotenkin oireellista, että leppoisa keskustelukin lietsoi Ami Hasanin uhomaan ”punavihreästä kuplasta” ja rakentamaan vastakkainasettelua unelmahötössä elävien ja kovalla työllä yhteiskunnan pyörät pyörimässä pitävien välille.

Hasan oli keskustelussa myös ristiriitainen itsensä kanssa. Hän kehui, että yhtiönsä on (silkkaan eettisyyttään?) jättänyt ottamatta diilejä, koska asiakkaaksi kaipaava ei ole tuntunut sopivalta. Kuitenkin hieman myöhemmin hän linjasi, että kaikki laillinen on hyvää. Hasan julisti keskustelussa [videotaltiointi täällä] seuraavaa:

”Meille tulee laillista liiketoimintaa harjoittava liikeyritys ja sanoo, että meillä on tällainen tuote, mainostakaa sitä. Että meillä sitten rupeisi joku sanomaan, että minulla on valtaa, lopeta sen tuotteen valmistaminen, koska minä henkilökohtaisesti satun olemaan sitä mieltä, että se tuote on ihan perseestä.. .. Sitten kannattaa jättäytyä pois, jos ei usko tähän markkinatalousyhteiskuntaan, jossa elämme.”

Ikään kuin me vastarannan kiisket ja kriitikot emme olisi osa tätä yhteiskuntaa ja samalla myös kuluttajia sekä maksavia asiakkaita. Tämä Ami Hasanin julistama mustavalkoinen maailmankuva tuo lähinnä mieleen VR:n sähköbokseja polttavat vallankumouslarppaajat.

Toivottavasti seuraava sukupolvi mainosguruja onnistuu pitämään tiukemmin kiinni muuttuvasta maailmasta.

Suo siellä -meemi
Aihetunniste #raatokuutio viittaa tapaukseen, jossa Atria pyysi internetiltä lempinimiehdotuksia uusille einesbokseilleen. Sehän lähti sitten laukalle aika ripeästi. Kirjoitin aiheesta useammankin kerran ja kerta toisensa jälkeen tämä sama ilmiö vaan toistuu: ”Vuorovaikutteiset mainoskampanjat ovat kuuminta hottia. Firmat voivat osallistaa asiakkaitaan ja luoda illuusion dialogista – se jos mikä sitouttaa. Aina välillä tämä illuusio kuitenkin rapistuu.”

Median pirstaloituminen vaikuttaa myös mainosbisnekseen. Se poistaa mainostajilta viestinsä välitykseen liittyvää kontrollia ja tämä kannattaisi ottaa huomioon liiketoiminnan kaikilla osa-alueilla. Slikki ja maailmaa syleilevä kamppis ei enää välttämättä kanna entiseen tapaan, jos kaakaopavut ovat peräisin orjaplantaasilta tai tuotantoeläimiä on riivattu prosessin alusta loppuun ja mineraalit ovat verisiä.

Myös uudenlaiset viestintätavat tuovat uudenlaisia mahdollisuuksia mainostamiselle. Nämä uudet tavat tuovat mukanaan myös uusia riskejä, kuten näimme hiljattain Atrian tehtyä sisältöyhteistyötä bloggaajien kanssa. Tuo yhteistyö poiki lopulta langettavan päätöksen Markkinoinnin eettiseltä neuvostolta:

”Blogin markkinointia osoittava tunniste ei ollut kuluttajalle helposti havaittava, selkeä ja ymmärrettävä. Kuluttaja ei voinut ensisilmäyksellä tunnistaa blogikirjoitusta markkinoinniksi. Koska asianosaiset ovat kuitenkin pyrkineet noudattamaan viranomaisohjeistusta eikä asiasta ole aikaisempaa oikeuskäytäntöä, neuvosto ei tällä kertaa antanut yritykselle huomautusta.”

Tällä kertaa neuvosto antoi armon käydä oikeudesta, mutta seuraavalla kerralla näin tuskin käy. Mikäli yritykset mielivät välttää broileriblogien herättämän kielteisen huomion ja #raatokuutio-tapauksen kaltaiset hässäkät, pitää niiden joko pysyä kokonaan poissa kuluttajarajapinnasta ja sosiaalisesta mediasta tai sitten niiden pitää katsoa toimintaansa ja uudelleen arvioida sen moraalinen pohja.

Ei tämä tietenkään helppoa ole, mutta maailma muuttuu Eskoseni, ja nyt saattaa olla käsillä ne hetket, kun uusia asemia vallataan – ja vanhoja menetetään. Tässä yhteydessä yritysten viestintää tukevat ammattilaiset ovat tietenkin avainasemassa neuvoineen – vastuu painaa siis myös mainosnikkareita.

Vaikka yrityksen johtoportaan sielu olisi pelkkä musta, rypistynyt rusina, olisi ihan liiketaloudellisestikin järkevää tajuta tämä muutos toimintaympäristössä. Me kriitikot emme ole jatkossakaan hiljaa. Tämä muutos liittyy yritysviestintään ja markkinointiin hyvinkin vahvasti. Sosiaalinen media sekä kuvankäsittelyohjelmien yleistyminen mahdollistavat mainosten haastamisen niiden omassa pelissä tänään tavalla, joka oli vielä vuosikymmen sitten silkkaa scifiä.

Vuonna 1999 Voima-lehti teki ja julkaisi ensimmäisen vastamainoksensa. tuolloin lehti oli ainoa tämän touhun parissa aktiivisesti puuhastellut suomalainen toimija. Vuonna 2017 on lähinnä mahdotonta avata sosiaalista mediaa ilman, että törmää joko kotimaiseen tai ulkomaiseen hassutteluun jonkun yrityksen logosta.

Työnantajani Voima saa leijonanosan rahoituksestaan mainoksista. Koenko tämän ongelmaksi? En suinkaan. Mielestäni on arvokasta, että voimme osoittaa, että markkinoilta haettu rahoitus ei tarkoita väistämättä moraalista perikatoa.

Toivottavasti tämä ajatus valtaa alaa myös markkinoinnin ammattilaisten keskuudessa. Jos he hoitavat hommansa ja vakuuttavat asiakkaansa siitä, että eettisyys voi olla hyvä bisnes, niin yritysten johtokunnat saattavat jopa reagoida. Ja mikäli yritykset parantavat tapansa me kaikki hyödymme. Silloin en edes valita siitä, että joillain motiivit saattavat perustua puhtaaseen voiton tavoitteluun eikä mihinkään korkeaan moraaliin – lopputulos on tärkeintä.

Jaa tämä:

Seksistiset mainokset ja Donald Trump

Seksismi mainoksissa pysäyttää riippumatta siitä, onko kyseessä uusi tai vanha mainos. Myöskin presidentin puheissa vilisevä seksismi pysyttää.

Taiteilijanimen takaa toimiva syyrialaistaiteilija Saint Hoax (”Pyhä Vedätys”) otti ja yhdisti sosiaalisessa mediassa kiertävät – seksistiset – vintegemainokset ja presidentti Trumpin – samoin seksistiset – möläytykset jotka nekin ovat kiertäneet tiuhaan sitaatteina.

Samalla, kun vanhat mainokset muistuttavat meitä siitä, kuinka kauas olemme tulleet vuosikymmenten myötä Trumpin aatokset muistuttavat meitä siitä, että tekemistä riittää vieläkin. Eikä ongelmat rajaudu pelkästään yhteen hulluun poliitikkoon – kyllä noista nykymainoksistakin ongelmia löytyy.

Leveä1

Aikaisemmin Saint Hoax on ottanut käsittelyyn esimerkiksi Disney-animaatioiden kuvaston ja yhdistänyt sen ajanmukaiseen meemimaailmaan ja keskusteluun.

”Perinteisen lapsille suunnatun kuvaston ja todellisuuden yhdistämisessä on voimaa. Noiden hahmojen siirtäminen pois utooppisesta ympäristöstä nyky-yhteiskuntaan tuottaa shokeeraavaa kuvastoa”, hän kertoi The New York Timesin haastattelussa.

Hän myös kertoi olleensa lapsena pakkomielteenomaisesti kiinnostunut Disneyn prinsessoista ja olleen ”haluton jättämään niitä taakseen”.

Mutta palataan siihen Trumpin mölinään. Mitä ihmettä hän sillä hulluudella ajaa ja miksi kukaan ei pysäytä häntä? Mariko Sato kommentoi presidentin valinta tuoreeltaan ja epäili homman menevän niin, että Trump koheltaa ja muut käyttävät valtaa.

”Monet politiikan tuntijat ovat arvioineet juuri virkanimitysten ratkaisevan Trumpin presidenttiyden suunnan. Poliittisesti kokemattomalla Trumpilla ei uskota olevan kattavaa suunnitelmaa kaudelleen, ja hänen ennustetaan jäävän nopeasti virkamiesten ja neuvonantajiensa vaikutusvallan ja osaamisen jalkoihin. Nasevilla kommenteilla ja twiiteillä voi menestyä vaalikampanjassa, mutta pelkällä populismilla ei saada aikaiseksi lainsäädäntöä tai johdeta virkamieskuntaa.. ..Vaikka Trump heittäisi kädet ilmaan ja nostaisi jalat pöydälle tammikuun jälkeen, näyttää valittujen ministereiden ja virkamiesten tausta pelottavalta enteeltä.”

Trumpin tapauksessa voisi katsoa, että vahinko on jo tapahtunut. Näihin nimityksiin kannattaa kiinnittää huomiota myös samalla, kun pohtii pressan mahdollista viraltapanoa. FBI tutkii kaikenlaista Trumpin ja Venäjän kytköksiin liittyvää ja monet odottavat innoissaan potkuja Trumpille. Itse en suhtaudu Trumpin valtakauden keskeytymiseen niinkään optimistisesti: tilalle nousisi varapresidentti Pence, joka edustaa lähinnä uskonnollista fundamentalismia. Trumpin väistyminen johtaisi määrätietoisemman pahuuden astumista puikkoihin.

LEveä 2

Koska asiat eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, kuin miltä ne näyttävät, saa tästä Trump-ilmiöstäkin kaivettua isompaa kuviota esille kuten Kari Möttönen tekee kirjoituksessaan Trumpin nousun syyt ja seuraukset.

”Maailmanjärjestyksen käännekohdan syihin ja seurauksiin haettiin laajemmasta näkökulmasta vastausta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association -järjestön vuosikonferenssissa Baltimoressa.

Yhdestä vastauksesta vallitsee yksimielisyys. Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Länsijohtoinen liberaalinen järjestys ei koskaan ollut todella globaali. Kylmässä sodassa se edusti toista osapuolta. Kylmän sodan jälkeisellä liberalismin ja yksinapaisuuden valtakaudella nousevat vallat ja alueet vaativat rakenteellisia muutoksia länsijohtoisuuteen.

Ratkaiseva sysäys nykykriisiin on kypsynyt läntisten maiden sisällä. Uusliberalismi, vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja kiihtyvä globalisaatio ovat jättäneet valtiot markkinoiden jalkoihin.

Seurauksena on ollut liberaalin kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen kuuluneen yhteiskuntapoliittisen tarkoituksen katoaminen, eriarvoisuuden kasvu ja demokratiaa uhkaavan populismin nousu.”

LEveä 3

Vakaina itsereflektion ystävinä suomme tässä myös hetken pohdinnalle, jossa luodataan näinkin vakavan aiheen käsittelyä meemein ja muin hupsutteluin. Sitähän me teemme tämänkin bloggauksen yhteydessä. Miia Halme-Tuomisaari kommentoi ilmiötä AntroBlogissa.

”Huumori, nauru kyynelten läpi, kertoo askeleesta joka seuraa alun tyrmistystä. Vaalitulos tullaan hyväksymään ilman merkittäviä haasteita. Vaalit olivat kiistatta rehdit. Ne täyttivät kaikki demokraattisen hallintajärjestelmän tärkeimmät piirteet: avoimen mahdollisuuden hakeutua ehdokkaaksi, julkisen kampanjoinnin, kansan tahdon ilmaisun vaalipäivänä äänestysuurnilla.”

Leveä 4

 

Jaa tämä:

Hyvä,paha, Turkki

Euroopan ja Turkin suhde on pitkä ja jännitteinen. Kaikenlaista on tapahtunut ja välillä on hankalaa – sotilasvallankaappaukset ymmärrettävästi kiristävät tunnelmaa entisestään.

Törmäsin tällä viikolla hieman omituiseen uuteen mediaan, Turkinuutiset.fi-sivustoon. Loppuvuodesta perustettu Turkin Uutiset keskittyy nimensä mukaisesti Turkkiin liittyvään uutisoimiseen, mutta ei varmuudeksi kerro sivuillaan mitään siitä, kuka sitä ylläpitää tai kuka rahoittaa – eli kenen äänellä puhutaan. No, kerrankos sitä.

Sivulla oli kirjoitus mainituista Euroopan ja Turkin hankalista suhteista.  Esimerkiksi kokoomuksen kuntavaaliehdokkaana oleva Mustafa Orhan pohtii Turkin ja Euroopan suhdetta Turkin Uutisissa seuraavanlaisesti:

”Hollannissa, Saksassa, Tanskassa ja jopa naapurimaassamme Ruotsissa on alkanut ikävä sisä- sekä ulkopoliittinen ’kädenvääntö’ Turkin kanssa. Turkkilaisena ja ennen kaikkea paikallispoliitikkona haluan korostaa sitä seikkaa, että tilanteen eskaloituminen poliittiseksi ns. sanasodaksi ei luo hyviä suhteita Euroopan unionin kuin myöskään Turkin tasavallan välille.

EU vallanpitäjät jatkuvasti kritisoivat Erdogania itsevaltaisuudesta, mutta eivät näe äärioikeistopuolueiden nousua ja vaaroja. Esimerkiksi Wilders Hollannissa Le Pen Ranskassa, Saksassa Frauke Petry. Englannin lähtö unionista antoi toivoa äärioikeistolaisille jotka haluavat seurata perässä. Hollannissa (Dutchexit) Ranskassa (Franceexit) tavoittelee eroa EU:sta. Turkkilaisiin poliitikkoihin voimakkaasti reagoiminen tuo sellaisen skenaarion mieleen, jossa etsitään yhteistä vihollista ja sen kautta tiivistetään rivit unionissa. Hollannissa on kohta vaalit. Ranskassa ja Saksassa syksyllä. Le Penin ja Wildersin voitto voi tarkoittaa Ranskan ja Hollannin lähtölaskentaa Unionista. Se tarkoittaa, että unionin hajoamista. Tämä askarruttaa kaikkia EU maiden johtajia ja meikäläisiä kansalaisia. Spontaanisti toimiminen aiheuttaa tällaisia odottamattomia konflikteja.

Kaiken edellä sanotun perusteella totean, että näiden maiden tulisi ensisijaisesti katsoa itseään peiliin ja arvioida omia radikaaleja oikeistoryhmiään ja niiden suosion nousua.”

Hieman aiheen vierestä huomauttaisin, että Orhanin oma puolue, Kokoomus, istuu hallituksessa Perussuomalaisten kanssa, joka puolestaan ei ole arkaillut flirttailla näiden ”radikaalien oikeistoryhmien” kanssa.

Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä.
Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä. Tämä ja muut vastamainokset osotteesta voima.fi/vastamainokset

Sattumalta Politiikasta-lehdessä oli myös samaa aihetta sivuava artikkeli. Tekee aina hyvää lukea monimutkaisiin tapahtumiin liittyviä kirjoituksia, jotka lähestyvät aihetta eri vinkkeleistä. Johanna Vuorelma kirjoitti seuraavaa:

”Nykyään Euroopassa haikaillaan Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin visiota länsimaisesta Turkista. Keskustelussa kuitenkin helposti unohdetaan, että länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole ehkä sittenkään ’yksi meistä’ – edes silloin, kun se pyrkii kaikin voimin muuttumaan kaltaiseksemme. Turkissa tämä jännite on jo pitkään johtanut syytöksiin Euroopan kaksinaismoralismista.

Kun Turkin ulkopolitiikkaa koskevia länsimaisia analyyseja tarkastelee eri vuosikymmenten aikana, ei ole kovin vaikea ymmärtää, mistä kokemus lännen kaksinaismoralismista ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta kumpuaa.”

 Eihän sitä jatkuvaa sotaa kurdeja vastaan ja fundamentalistien valtapyrkimyksiä ja vallankaappauksia osaa ihan täysin välinpitämättömästi tarkkailla, mutta kannattaa muistaa, että meidän reaktioillamme on myös vaikutusta kuten Vuorelma huomauttaa.

”Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt edusti varsin poikkeuksellista ääntä Euroopassa, kun hän viime vuonna vaati Eurooppaa osoittamaan solidaarisuutta Turkkia kohtaan vallankaappausyrityksen jälkeen. Kun Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer vuosikymmenen alussa peräänkuulutti Eurooppaa katsomaan peiliin ja miettimään, miksi se ei kohtele Turkkia oikeudenmukaisesti, keskustelu oli vielä moniäänisempää.Niin Bildt kuin Fischer pitävät ilmeisenä sitä, että EU:n epäoikeudenmukaisella politiikalla on merkittävä rooli Turkin politiikan kielteisessä kehityksessä. Samaa painotti Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates jo seitsemän vuotta sitten.

Nämä äänenpainot ovat hävinneet lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta Euroopassa. On vain itsevaltaistuva Turkki, jonka presidentti Recep Tayyip Erdoğan on määrätietoisesti ja viekkaasti vienyt nykyiselle tielleen aina 2000-luvun alusta lähtien.”

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”
Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”

On kuitenkin tärkeää muistaa, että tähän Euroopan ja Turkin väliseen keskusteluun eivät osallistu pelkästään poliitikot. Myös yritykset kantavat kortensa kekoon. Suomalaisen Soneran seikkailut Turkissa ovat olleet mittavia ja jatkuvat edelleen. Itsekin kirjoitin siitä, kun Soneran isolta osin omistama teleoperaattori Turkcell mainosti Turkin demokratian voivan oikein paksusti.

”’Ei taloutta ja politiikkaa pysty erottamaan toisistaan’, Helsingin yliopiston tutkija Halil Gürhanlı toteaa. ’Valta­puolue AKP:n menestyksen takana on se, että puolue on onnistunut rakentamaan talou­dellisen valtaliiton, joka tukee hallitusta. Monet yrityksistä, jotka haluavat pärjätä maassa, hakeutuvat esimerkiksi media-alalle, jossa hallitusta voi tukea luontevasti.’

Myöskään Sonera tai omistajansa Telia ei ole jättäytynyt sivuun Turkin hallituksen tukemisesta.

’Turkcell on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä maan hallituksen kanssa. Turkissa ne yhtiöt, jotka tukevat hallitusta, menestyvät häkellyttävän hyvin. Poliittisesti liittoutumattomat yhtiöt puolestaan ovat joutuneet järjestelmällisen häirinnän kohteeksi’, Gürhanlı kertoo.

Telian toimitusjohtaja Johan Dennelind kuvaili keväällä yhtiökokouksessa ­Telian omistajille – joista Ruotsin valtio on suurin – Turkcelliä yhtiönsä ’helmeksi’.

’Globaaleilla markkinoilla yhtiöt tietysti väistämättä joutuvat ongelmallisille alueille. Sitä ei voi välttää’, Gürhanlı huomauttaa. ’Turkissa valtio vaikuttaa kaikkiin toimijoihin markkinoilla, eikä maassa ole vapaata markkinataloutta. Turkin mobiilimarkkinat ovat kuitenkin massiiviset ja erittäin tuottoisat.’”

Yritysten kanssa toimiessa ylimääräistä hankaluutta aiheuttaa se, että kommentteja hankalista asioista on vaikea saada. Soneran edustajat eivät olleet halukkaita kommentoimaan suomalaisen Sonera Oyj:n omistaman Turkcellin tekemisistä. Myöskään Soneran omistaja, ruotsalainen Telia, ei ollut kiinnostunut kommentoimaan aihetta.

Ehkä tilanteen kannalta olisi kuitenkin se, että keskustelu jatkuu moniäänisenä. Eihän tämä touhu tästä muuten mihinkään etene.

Jaa tämä:

Sano se ristipistoin

Viestin sisällön lisäksi myös sen muodolla on väliä. Kiukkuinenkin viesti muuttuu kummasti, kun sen välittää vaikkapa ristipistoin.

Aikku Meura määrittelee itsensä tovin mietittyään käsityöaktivistiksi. Hän on mukana Radikaalit ristipistot -ryhmän toiminnassa ja tekee juurikin ristipistotöitä. Kantaa ottavat ristipistotyöt ovat nousseet viime vuosina suureen suosioon, ja niiden tekemistä voi pitää taiteena, aktivismina tai itseilmaisuna.

”En ehkä näkisi omia töitäni niinkään taiteena, ehkä enemmänkin itseilmaisuna. En ole kauheasti miettinyt näiden määrittelyä”, Meura sanoo keittiön pöydän ääressä Helsingin Kampissa.

Tyypillistä radikaaleille ristipistoille on se, että viesti tai materiaalivalinnat – tai molemmat – poikkeavat totutusta. Ristipistoissa on historiallisesti nähty lähinnä metsän eläimiä, muita luontoaiheita tai muuten harmittomana nähtyjä koristuksia. Ristipistoin tehdyt huoneentaulutkin ovat usein hakeneet viestinsä esimerkiksi Raamatusta ja mietelauseista.

”Meidän ristipistoissamme välitetty viesti on usein aika erilainen kuin mitä on totuttu näkemään ristipistotöissä. Ristiriita tekee töistä mielestäni kiinnostavampia.”

Kaikkia Popedan ja Pate Mustajärven tuotannosta kiinnostuneita epäilemättä puhuttelee Meuran farkku­liiveissä komeileva glitter-langalla pistelty Ukkometso-kangasmerkki.

Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka "Ukkometso" nykyään aika usein "Ikurin turpiiniin" yhdistetäänkin.
Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka ”Ukkometso” nykyään aika usein ”Ikurin turpiiniin” yhdistetäänkin.

Perinteisiin käsityötekniikoihin tukeutuvaa toiminta on niputettu käsityön (craft) ja aktivismin yhdistävällä termillä craftivismi. Ristipistoja on mahdollista tehdä yhdessä, mikä on Meuran mukaan ehdoton vahvuus. Löyhä Radikaalit ristipistot -porukka otti ensiaskeleensa keväällä 2014. Sen jälkeen kaikille avoimia tapaamisia ja työpajoja on järjestetty välillä useammin, välillä harvemmin.

”Nykyään meillä on tapaaminen joka toinen viikko Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Välillä olemme vierailleet myös erilaisissa tapahtumissa.”

Talonvaltausliikkeestä 1990-luvulla alkunsa saanut Oranssi on kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuri- ja kansalaistoimintaa. Oranssi ja radikaalien ristipistelijöiden teokset ovat melkoisen kaukana tavanomaisesta ompeluseurasta. Ei kuitenkaan kannata mennä stereotypioiden mukana: ompeluseura on sitä, mitä toimintaan osallistuvat sen päättävät olevan.

”Ompeluseuraperinteen vaaliminen on yksi toimintamme keskeisistä asioista. Niihin liittyy historiallisesti se, että ne ovat olleen naisten tila, jossa on voitu juonia. Feminististä juonittelua, siis. Jatkamme sitä perinnettä, mutta tietysti ilman naiserityisyyttä.”

Kaikki ovat tervetulleita toimintaan mukaan sukupuolesta riippumatta.

”Meidän toimintaan osallistuvia yhdistää ehkä kiinnostus tee se itse -jutuista ja punkista sekä feminismiin laajasti liittyvät ajatukset. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olemme järjestäneet tilaisuuksia juuri Oranssilla. Ristipistot eivät ole teknisesti vaikeita tai työläitä eivätkä myöskään kalliita. Materiaaleja voi haalia vaikkapa kirpputoreilta tai sukulaisten piironginlaatikosta.”

On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.
On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.

Radikaalit ristipistot -nimen alla on toimintaa muuallakin Suomessa, esimerkiksi Tampereella.

”Nimi ei ole millään tavoin varattu, ja kaikki saavat toimia sen alla. Radikaalit ristipistot tarkoittaa enemmänkin toimintaa, eikä se niinkään ole määrätyn porukan nimi.”

Osa tekijöistä hakee teoksilleen yleisöä netin välityksellä ja ripustamalla niitä julkiseen tilaan. Osa puolestaan tekee teoksia enemmänkin itselleen, ehkä läheisille näytettäviksi. Oikeaa ­tapaa toimia ei ole. Meura ei ole jättänyt omia töitään julkiseen tilaan, mutta yksi suuri hanke hänellä on mielessään.

”Joku vuosi pitäisi tehdä porukalla vapuksi suuri tilkkutyöbanderolli. Työväenmuseon Werstaassa Tampereella on todella hienoja vanhoja lippuja ja banderolleja. Sellainen on kuitenkin työläs tehdä, emmekä ole saavuttaneet yksimielisyyttä vielä siitä, mitä siinä pitäisi lukea.”

”Olisiko ’Vastustan!’ riittävän yleispätevä? Tai ehkä sen on hieman negatiivinen. ’Kannatan’ voisi toimia.”

Helsingin Radikaalit ristipistot -kokoontuvat joka toinen keskiviikko Suvilahdessa Oranssin tiloissa osoitteessa Kaasutehtaankatu 1,
Helsinki. Materiaalimaksua varten osallistujien tulisi varata ainakin 0,50 euroa mukaansa tai tuoda omat tykötarpeet.

Ainahan se on mielessä. Kalja.
Ainahan se on mielessä. Kalja.

 

Jaa tämä:

Nationalismin kriisi

Maailman väkivaltaisin uskonto vaatii pyhälle kansakunnalle uhrin sotarituaalissa.

TEKSTI: Tuomas Nevanlinna

Omilla voimillaan pärjäävällä sotasankarilla oli uskottavuutta­ olois­sa, joissa sodan­käynti oli rajattua, aseet mieskohtaisia ja tuhovoimaltaan vaatimattomia. Moderniin massamobilisaatioon ja joukkotuhoaseisiin perustuvaan sodankäyntiin tämä sankarikuva ei enää sopinut. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa oli keksittävä uusi sankari: Kuka Tahansa, joka suorittaa osuutensa massatuho-operaatiossa.

Väinö Linnan luoma Tuntematon sotilas on monijakoinen teos. Yhtäältä sitä voi pitää yrityksenä valaa sankarikuvaston hohdetta oloihin, joihin se ei enää sovi. Jokainen antaa pienen ja nimettömän uhrinsa kansakunnan hyväksi. Toisaalta sitä voi pitää melankolisena muistutuksena sotilaasta, joka vain kuoli. Tästä näkökulmasta tuntemattoman sotilaan kuolemalla on muistamisen arvoinen merkitys sikäli, että se on ruumiiden massaan hukkunut ja mieltä vailla.

Tuntematon sotilas -aihelma toimii ja toimi erityisesti Kekkosen ajan Suomessa, jossa se salli nämä molemmat tulkinnat.

Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.
Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman 2/2017 välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.

Isäni oli sotaveteraani. Hän ei juurikaan puhunut sodasta, mutta kirjoitti siitä myöhemmällä iällään paljonkin. Näiden tekstien keskeinen huomautus kohdistui sankarimyyttiin: ajateltiinpa sodan luonteesta, päämääristä ja lopputuloksesta mitä hyvänsä, elämäntilanteena se oli arkinen ja kollektiivinen ponnistus. Arki jouduttiin sopeuttamaan vaikeisiin oloihin, joista pyrittiin tekemään arkea uusilla rutiineilla ja selviämiskonsteilla. Sota vaikutti kaikkiin, ja selviämistaisteluun osallistuivat ­kaikki.

Viedään Tuntematon sotilas -teema loppuun saakka: tuntematon kotiäiti, tuntematon sotataloustehtaan työntekijä, tuntematon sotalapsi.

Nuorena ajattelin, että isäni harvasanaisuus sodan suhteen oli poliittinen valinta: hän ei halunnut osallistua siihen puhekulttuuriin, jossa politikoitiin oikeistolaisten arvojen puolesta sotaan vedoten. En silloin tullut ajatelleeksi, että ratkaisu oli hyvin tyypillinen – ainakin vaikenemisen osalta, vaikka ei välttämättä siihen johtaneiden syiden.

Henkilökohtaisen sotakokemuksen traumaattisista puolista vaiettiin. Mieleltään ja ruumiiltaan vammautunut sotasukupolvi oli kasvanut miesihanteeseen, jossa sankari ei ole vain se, joka tekee sodassa sankaritekoja, vaan ennen kaikkea se, joka koko olemuksellaan ilmaisee valmiutta niihin.

Ahdistuminen, mielen järkkyminen ja peloista puhuminen olisivat henkistä rintamakarkuruutta. Sodasta selvinneet saivat niskoilleen kolmoistaakan: vammat, syyllisyyden eloonjäämisestään ja imperatiivin ”kestää kaiken kuin mies”, olla puhumatta, valittamatta, vikisemättä.

Näin Tuntematon sotilas saa vielä kolmannenkin merkityksen: ihanteen sotilaasta, joka ei tunne mitään.

Taas mennään, Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa.
Taas mennään. Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa itsenäisyyspäivänä.

Paradoksaalisesti sodasta on puhuttu sekä liikaa että liian vähän. Liikaa sotamuisteloita, sotaseikkailuromaaneja, poliittisesti tarkoitushakuista veteraanipatetiaa, talvisodan hengen kaipailua. Liian vähän mykkien ja alkoholisoituneitten miesten puhetta sodan ja Suomen ongelmista, omista ongelmistaan, liian vähän poliittista ja kulttuurista analyysia.

Ei tämä tietenkään mikään paradoksi ole. Kuvio on johdonmukainen. Liian vähäinen puhe selittää liiallisen puheen. Sotilasfarssit, alkoholinkäyttö, sankarimuistelot ja toisen maailmansodan aikaisten hävittäjälentokoneiden mallivalikoiman ulkoaosaaminen ovat olemukseltaan samaa: oiremuodosteita ja defenssejä. Ne vuotavat yli, kun itse asiasta vaietaan.

Nationalismin ylilyönneistä ei vaieta. Niistä puhutaan paljon. Niin paljon, että havaintoa on tarkennettava: itse asiassa nationalismista puhutaan vain sen ylilyöntien yhteydessä. ”Normaalista”, poliittisesti toimivasta nationalismista ei puhuta. Ja saattaa olla, että tämä onkin sen toimivuuden kannalta keskeistä.

Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija Carolyn Marvin ja psykologi David Ingle kirjoittivat vuonna 1999 provosoivan teoksen nimeltä Blood ­Sacrifice and the Nation. Tutkimus perustuu sosiologi Émile Durkheimin (1858–1917) ja kirjallisuudentutkija-antropologi René Girardin (1923–2015) teorioihin. Sen mukaan yhteisön pyhä selviää tutkimalla, mikä sille on tappamisen ja uhrautumisen arvoista.

Nationalismille pyhä on kansallisvaltio ja sille sotarituaalissa annettu uhri. Kansallisvaltio on maallistuneelle modernille maailmalle ainoa todella olemassa oleva Jumala – ainoa, jonka puolesta ollaan valmiita kuolemaan.

Sanoja ”pyhä” tai ”uskonto” ei kuitenkaan juuri koskaan mainita kansallisten symbolien yhteydessä. Tämä ei ole sattuma. Nationalismille on tärkeää kiistää luonteensa uskontona. Jos nationalismi esiintyisi julkisesti uskonnollisena ja pyhään perustuvana, se tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen. Uskonnoksi avoimesti julistautuvat opit ja kirkot jakautuvat tavallisesti oppikiistoihin, tulkintoihin ja lahkoihin. Uskonnosta voidaan olla yksimielisiä vain silloin, kun sen luonnetta uskontona ei tiedosteta.

Liberaali nationalismi vastustaa natsismia myös siksi, että natsit tekevät nationalismin edustamista asioista avoimesti pyhiä ja siten poliittisen kiistakapulan. Liberaaleille nationalisteille natsismin ongelma ei ole liiallinen kansallismielisyys vaan nimenomaan se, että natsismi tärvelee nationalismin normaalin toiminnan tuomalla kansakunnan pyhän näkyviin. Toimiakseen nationalismin on oltava pyhää salaa.

Se, minkä verran uskonnot ovat sisäsyntyisesti väkivaltaisia – ja päteekö se kaikkiin uskontoihin yhtä lailla – on yhtä vaikea kuin mielenkiintoinenkin aihe. Joka tapauksessa on niin, että 1900-luvulla ja sen jälkeen ilmiasultaan sekulaarit piilouskonnot – nationalismi, kansallissosialismi ja stalinismi – ovat vaatineet paljon enemmän uhreja kuin ”viralliset” uskonnot. Paljon enemmän nykyään kuitenkin puhutaan julkiuskontojen sisäänrakennetusta väkivaltaisuudesta.

Vaikuttaako tämän puhetulvan taustalla liberaalin nationalismin tiedostamaton pyrkimys vierittää toisille harteille oma uskonnollis-väkivaltainen luonteensa?

Sodan tärkein julkilausuttu tavoite on voitto. Kuitenkin ideologialle, jonka turvin kansalaiset valmistetaan sotaan, asia on oikeastaan päinvastoin. Nationalismille omat uhrit ovat tärkeämpiä kuin menestys. Menestyskin selitetään uhrien avulla. Julkisesti uhrien määrää valitellaan, mutta piilotasolla pätee, että mitä enemmän uhreja, sen parempi.

Tämän kuvion on toimiakseen pysyttävä salaisuutena. Nationalismin pyhän taustalla oleva viimekätinen tabu on, että nationalismin voima ei perustu mahdollisimman moneen tapettuun viholliseen ja voitettuun sotaan vaan omien uhrien määrään.

Väite saattaa hätkähdyttää, mutta se on sopusoinnussa monien outojen tosiseikkojen kanssa. Sotaan osallistuva sotilas joutuu ottamaan suuren kuolemanriskin, mutta terroriteon voi toteuttaa paljon pienemmällä riskillä – ajastettu pommi riittää hyvinkin tuhoamaan jonkin paikallisesti rajatun joukon. Terroriteot ovat kuitenkin huomattavan usein itsemurhaiskuja. Eikö tämä kieli siitä, miten tärkeitä omien antamat uhrit yhteisölle ovat? Ilman iskijän itsemurhaa kuolleiden omien määrä jäisi nollaan.

Marvin ja Ingle vertaavat Yhdys­valtojen käymien sotien kansallis-symbolista merkitystä toisiinsa. Jos kansakuntaa elähdyttäisi ennen kaikkea kuolleiden vihollisten suuri määrä omiin uhreihin verrattuna, Persianlahden sodan pitäisi olla Yhdysvaltojen suurin sankaritarina. Siellä kuitenkin kuoli vain noin 150 amerikkalaista. Toisen maailmansodan miestappiot olivat aivan toista luokkaa – ja niinpä se onkin symbolisesti suuri sota.

Onko Suomessa jotakin erityistä suhteessa nationalismin vakiotarinaan? Laajasti ottaen ei, juoni on aika lailla sama. Yksi mahdollinen erottava seikka tulee mieleen: sotakoneiston tavoite voittaa sota ja nationalismin tarve hävitä se sopivat Suomen tapauk­sessa harvinaisen vaivatta samaan tarinaan. Suomalaiset ovat voineet kertoa itsestään, jos ei sotien voittajana, niin ainakin kansakuntana, jolle on aina käynyt sotien jälkeen hyvin, kun samalla uhrien määrä on ollut suuri.

Tämä kaksoisbonus tiivistyy talvisodan kohdalla: voidaan sanoa, että Suomi sekä voitti että hävisi sen. Se oli siis menestys molemmissa aspekteissa. Ilmankos sen symbolinen asema on lyömätön.

Ovatko todellakin kaikki synnyinmaahan, sen paikkoihin ja kulttuuriin liittyvät tunteet viime kädessä verinationalismin palveluksessa? Palvelevatko kaikki vivahteikkaimmat, yksityiset ja epä­aggressiivisimmatkin kotimaahan liittyvät myönteiset ajatukset vain yhtä ja samaa uhrinationalismin hermokeskusta?

Marvin ja Ingle saattaisivat sanoa tähän, että helppo se on rauhan aikana vivahteistaan ja rauhantahtoisuudestaan puhua. Vasta tositilanteessa eli sodan aikana testataan, onko ei-­nationalistista kansallistunnetta olemassa.

Ehkä sitä ei olekaan. Vaan entä sitten? Sotatilanteessa nationalismista vikisijälle vastattaisiin (jos vastaamaan vaivauduttaisiin), että herää, vihollinenhan on todellinen: ­aggressiivinen, moraaliton ja poliittisesti vastustettava. Näin tekisivät vasemmistolaisetkin.

Onko natsismille, jos oletamme kapitalistisen modernisuuden kehyksen, muuta vaihtoehtoa kuin liberaali nationalismi?

Yksi Marvinin ja Inglen keskeisistä ideoista on, että kansallisen yhtenäisyyden edellytys on itse nationalismin pitäminen poliittisen kiistan ulkopuolella. Tämä ajatus on huomionarvoinen. Jos se otetaan vakavasti, nykyaika olisi kenties analysoitava toisin termein. Ehkä emme eläkään uusnationalismin aikaa vaan nationalismin kriisiytymisen ja hajoamisen aikaa? Juuri se, että nationalismista itsestään on tullut poliittinen kiistakapula, estää nationalismin normaalin toiminnan.

Nykyisessä rivon julkinationalismin tilanteessa liberaalin nationalismin kannalta pahinta on se, että kansan lisäksi eliitti riitautuu ja joutuu ryhmittymään uudelleen. Pintakuohunnan lisäksi liikkuvat mannerlaatat. Tämä lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.

Tässä tilanteessa fasismin ”tuomitseminen” on liian helppoa ja itsetyytyväistä. Paheksuja piilevästi olettaa, että kaikki ratkeaisi, kunhan vain palattaisiin entiseen järjestykseen. Ikään kuin entinen järjestys ei olisi millään tavalla osallinen valitettavan tilanteen syntyyn. Liberaalia moralismia ja kilvenkiillotusta ei nykytilanteessa ole ainoastaan riittävästi, sitä on liikaa.

Antinationalismia ei ole se, että vihaa ja halveksii sitä aiemmin sijattua symbolista pesää, joka kansakuntana tunnetaan. Astetta todellisempaa nationalismin vastaisuutta on keskittyä kehittämään kansakunnat ylittävää ja alittavaa, poliittisiin liikkeisiin ja periaatteisiin perustuvaa solidaarista toimintaa.

Lataa PDF

Jaa tämä:

Rakas sota

Julkisen keskustelu sodasta on Häiriköt-päämajan mielestä ongelmallista ja yksipuolista. Päätimme osallistua keskusteluun ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdellä.

Me suomalaiset rakastamme sotaa. Kun juhlimme itsenäisyyttämme, muistelemme sotaa ja katsomme Tuntematonta sotilasta. Kun määrittelemme liike-elämän johtajatyyppejä, haemme verrokit Tuntemattomasta sotilaasta. Monet meistä jopa tietävät, että saimme itsenäisyytemme talvisodassa. Ehkä tämän kunniaksi koululaisia kannustettiin liikkumaan vuonna 2015, talvisodan 75-muistovuonna, Talvisotahiihdon avulla.

Talvisodalla ja marsalkka Mannerheimilla myös myydään kaikkea mahdollista raaputusarvoista jääkiekkoon ja viinaan. Ja kauppa käy.

Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.

Hyvien ja huonojen sotien jaottelun ongelmallisuuden ohella voisi tietysti miettiä, että sopisiko sodan sijaan rakentaa sitä identiteettiä vaikka hyvinvointivaltiota juhlistamalla.

Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.
Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.

No, jos sota kuitenkin on se keskeinen rakennuspalikka, niin tarkastellaan aihetta sitten hieman lisää.  ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli pohtii sotaa useasta näkökulmasta, joista moni on mielestämme jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle. Jos tarkastelemme sotaa liian kapea-alaisesti, on olemassa aito riski siitä, että kuvamme sodasta – ja myös Suomesta – muodostuu yksipuoliseksi.

Keskustelussa jalkoihin jääneet lähestymistavat ansaitsevat paikkansa tässä valitussa yhteisessä narratiivissa.

Me suhtaudumme aiheeseen vakavasti ja siksi pyysimmekin kaiken maailman dosentteja, tohtoreita, professoreja sekä tutkijoita kirjoittamaan omiin tieteenaloihinsa liittyviä artikkeleita. Nautinnollisia lukuhetkiä.

PS. Julkaisemme lähiaikoina täällä Häiriköissä lehden artikkeleita erikseen ja myös pidempinä versioina.

Kansa Taisteli luettavissa paperisena versiona jokaisen Voima-lehden (2/2007) välissä sekä täällä (pdf). Hakekaa Voiman telineestä omaksenne tuleva keräilyharvinaisuus (painos 70 000).

Jaa tämä:

Suo, turve ja tukku ongelmia

Turveinfo-mainoskampanja saa kysymään, miksi turpeesta oikeastaan kiistellään. Lisäksi voi miettiä sitä, mikä on mainostoimiston rooli mediakohuissa.

Turpeen käyttö energiatuotannossa on ongelmallista. Sen vaatima ojittaminen kuivattaa suon, minkä jälkeen sateet huuhtovat mennessään kuivuneen turpeen köyhdyttäen maaperää ja rehevöittäen läheisiä vesistöjä. Kovien sateiden ja tulvapiikkien aikaan vaikutus on suurin ja samalla päästöjen mittaaminen vaikeinta. Tämän vuoksi turpeen vaikutuksia vesistöille on systemaattisesti aliarvioitu.

Ojittaminen ja turpeen kaivuu ovat ensisijaisia syitä suolajien uhanalaisuuteen, ja suolajien ja soiden lajiston uhanalaistuminen on viime vuosina vain pahentunut – soilla ei mene Suomessa hyvin.

Turvealan puolustajat tukeutuvat usein konsulttiyhtiö Pöyryn selvityksiin vesistöhaittojen vähyydestä. Samalla jää kuitenkin mainitsematta, että Pöyry on myös Turveinfo-kampanjan ja turpeen energiakäyttöä ajavan Bioenergia ry:n jäsen.

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Suolajien lisäksi turpeen nostosta kärsivät luonnon käyttö- ja virkistysarvot. Tuhannet suomalaiset kalastajat, mökkeilijät, hillastajat ja retkeilijät ovatkin aktivoituneet asiassa. Muun muassa paikalliset yhdistykset ovat viime vuosina vaatineet painokkaasti valtionyhtiö Vapoa puuttumaan turpeesta aiheutuviin vesistöhaittoihin ja säilyttämään suot luonnontilaisina.

Vaasan hallinto-oikeus määräsi vuonna 2016 Vapon maksamaan Alavuudella sijaitsevan Saarijärven kunnostamiskuluja. Vapo on joutunut korvaamaan haittoja myös Keuruun Liesjärven ranta-asukkaille. Paikallisen vastustuksen vuoksi aluehallintovirastot ovat viime vuosina tiukentaneet turpeenoton ympäristölupien ehtoja.

Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.

Turve-energiaa ei tuoteta ilman tukia. Vuoden 2017 valtion budjetista käy ilmi, että turpeelle suunnattu epäsuora verotuki on tällä hetkellä 146 miljoonaa euroa vuodessa. OECD:n ja ympäristöministeriön mukaan turpeelle annettu tuki edustaa ympäristölle haitallista tukea. Jos turvetta verotettaisiin kuten muita fossiilisia polttoaineita, sen verotus olisi yli kymmenkertainen nykyiseen verrattuna. Tuista ja verohelpotuksista huolimatta valtio-omisteinen turvetuottaja Vapo on ollut viime vuodet suurissa talousvaikeuksissa.

Juha Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategian mukaan turpeen käyttö voisi lisääntyä lähivuosina, jolloin turve korvaisi kivihiilen käyttöä, mikä taas nostaisi kasvihuonepäästöjä. Kansalaisjärjestöjen Hiilivapaa Suomi -kampanjan mukaan turpeen käytön lisääminen ei ole Pariisin ilmastosopimuksen mukaista.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija. Luonnonsuojeluliitto vaatii turpeen energiakäytöstä luopumista vuoteen 2025 mennessä.

Kommentti:

SAAKO MAINOKSESSA VEDÄTTÄÄ?

Turveinfo-mainoskampanja herätti huomiota ilmestyttyään kadunvarsien valotauluihin ja muun muassa Helsingin Sanomien etusivulle. Turpeeseen kriittisesti suhtautuvat kansalaiset leimattiin tarkoituksellisen provosoivissa mainoksissa tyhmiksi ja turpeen polton ilmoitettiin olevan ekoteko. Kunnallisia ja yksityisiä energia-alan yhtiöitä edustavan Bioenergia ry:n kampanjan väitteet eivät sattuneet yksiin ympäristöliikkeen ja tieteellisen tutkimuksen tulosten kanssa.

Julkisuudessa käynnistyi eloisa keskustelu, jota epäilemättä ruokki myös se, että yksi mainosleiskoista oli loukkaava vanhuksia kohtaan ja toinen avoimen russofobinen.

Pian julkisuuteen tuli myös toteuttaneen mainostoimiston nimi. Palkittu Hasan & Partners on yksi alan suurimmista toimijoista Suomessa. Kampanjan budjetti on noin 300 000 euroa. Keskustelu löysi tiensä myös toimiston Facebook-seinälle. Mainostoimiston perustaja ja hallituksen puheenjohtaja, Ami Hasan, pyristeli irti vastuusta ja syytti keskustelijoita ”viestinviejän ampumisesta”.

Hasan määritteli ympäristöjärjestökentän sekä alan tutkijat ”ärhäkäksi ja turhautuneeksi aktivistiryhmäksi”. Ami Hasan sanoi Markkinointi & Mainonnan haastattelussa epäilevänsä salaliittoa, jossa yleisöpalaute kohdistettiin epäreilusti hänen yritykseensä. Hän uhkaili juristeilla ja kertoi, että kriittisen sähköpostin lähettäminen olisi ”rikoslaissa mainittua yritystoiminnan haittaamista”.

Mainostoimisto ei koe vastuuta tekemisistään. Palkintojen ropistessa kunnia kelpaa, mutta palautteen hän neuvoo kohdistamaan asiakkaalleen – Turveinfo ei tosin ole läsnä sosiaalisessa mediassa eikä osallistu keskusteluun.

Mieleen tulee ajatus pankkirosvokoplan pakoauton kuskista, joka jälkikäteen kertoo vain kääntäneensä rattia. Eihän se tietenkään niin mene.

Mainosala ei oikein osaa ottaa vastaan substanssiin perustuvaa kriittistä palautetta. Negatiiviset ajatukset eivät kuulu hypeaallon harjalla surffaavan alan imagoon. Ainoa alaa aktiivisesti seuraava media Markkinointi & Mainonta teki jutun Hasanin turvekampanjasta pari päivää ennen julkisen keskustelun käynnistymistä, mutta jutussa ei juurikaan huomioitu mainostoimiston rooliin liittyviä ongelmia.

Mainoksilla on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Alan toimijoiden on osallistuttava alaa käsittelevään keskusteluun ja otettava vastuu tekemisistään.

JARI TAMMINEN

Jaa tämä: