Häiriköt

Seksistiset mainokset ja Donald Trump

Seksismi mainoksissa pysäyttää riippumatta siitä, onko kyseessä uusi tai vanha mainos. Myöskin presidentin puheissa vilisevä seksismi pysyttää.

Taiteilijanimen takaa toimiva syyrialaistaiteilija Saint Hoax (”Pyhä Vedätys”) otti ja yhdisti sosiaalisessa mediassa kiertävät – seksistiset – vintegemainokset ja presidentti Trumpin – samoin seksistiset – möläytykset jotka nekin ovat kiertäneet tiuhaan sitaatteina.

Samalla, kun vanhat mainokset muistuttavat meitä siitä, kuinka kauas olemme tulleet vuosikymmenten myötä Trumpin aatokset muistuttavat meitä siitä, että tekemistä riittää vieläkin. Eikä ongelmat rajaudu pelkästään yhteen hulluun poliitikkoon – kyllä noista nykymainoksistakin ongelmia löytyy.

Leveä1

Aikaisemmin Saint Hoax on ottanut käsittelyyn esimerkiksi Disney-animaatioiden kuvaston ja yhdistänyt sen ajanmukaiseen meemimaailmaan ja keskusteluun.

”Perinteisen lapsille suunnatun kuvaston ja todellisuuden yhdistämisessä on voimaa. Noiden hahmojen siirtäminen pois utooppisesta ympäristöstä nyky-yhteiskuntaan tuottaa shokeeraavaa kuvastoa”, hän kertoi The New York Timesin haastattelussa.

Hän myös kertoi olleensa lapsena pakkomielteenomaisesti kiinnostunut Disneyn prinsessoista ja olleen ”haluton jättämään niitä taakseen”.

The death of gender

A post shared by Saint Hoax (@sainthoax) on

Mutta palataan siihen Trumpin mölinään. Mitä ihmettä hän sillä hulluudella ajaa ja miksi kukaan ei pysäytä häntä? Mariko Sato kommentoi presidentin valinta tuoreeltaan ja epäili homman menevän niin, että Trump koheltaa ja muut käyttävät valtaa.

”Monet politiikan tuntijat ovat arvioineet juuri virkanimitysten ratkaisevan Trumpin presidenttiyden suunnan. Poliittisesti kokemattomalla Trumpilla ei uskota olevan kattavaa suunnitelmaa kaudelleen, ja hänen ennustetaan jäävän nopeasti virkamiesten ja neuvonantajiensa vaikutusvallan ja osaamisen jalkoihin. Nasevilla kommenteilla ja twiiteillä voi menestyä vaalikampanjassa, mutta pelkällä populismilla ei saada aikaiseksi lainsäädäntöä tai johdeta virkamieskuntaa.. ..Vaikka Trump heittäisi kädet ilmaan ja nostaisi jalat pöydälle tammikuun jälkeen, näyttää valittujen ministereiden ja virkamiesten tausta pelottavalta enteeltä.”

Trumpin tapauksessa voisi katsoa, että vahinko on jo tapahtunut. Näihin nimityksiin kannattaa kiinnittää huomiota myös samalla, kun pohtii pressan mahdollista viraltapanoa. FBI tutkii kaikenlaista Trumpin ja Venäjän kytköksiin liittyvää ja monet odottavat innoissaan potkuja Trumpille. Itse en suhtaudu Trumpin valtakauden keskeytymiseen niinkään optimistisesti: tilalle nousisi varapresidentti Pence, joka edustaa lähinnä uskonnollista fundamentalismia. Trumpin väistyminen johtaisi määrätietoisemman pahuuden astumista puikkoihin.

LEveä 2

Koska asiat eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, kuin miltä ne näyttävät, saa tästä Trump-ilmiöstäkin kaivettua isompaa kuviota esille kuten Kari Möttönen tekee kirjoituksessaan Trumpin nousun syyt ja seuraukset.

”Maailmanjärjestyksen käännekohdan syihin ja seurauksiin haettiin laajemmasta näkökulmasta vastausta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association -järjestön vuosikonferenssissa Baltimoressa.

Yhdestä vastauksesta vallitsee yksimielisyys. Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Länsijohtoinen liberaalinen järjestys ei koskaan ollut todella globaali. Kylmässä sodassa se edusti toista osapuolta. Kylmän sodan jälkeisellä liberalismin ja yksinapaisuuden valtakaudella nousevat vallat ja alueet vaativat rakenteellisia muutoksia länsijohtoisuuteen.

Ratkaiseva sysäys nykykriisiin on kypsynyt läntisten maiden sisällä. Uusliberalismi, vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja kiihtyvä globalisaatio ovat jättäneet valtiot markkinoiden jalkoihin.

Seurauksena on ollut liberaalin kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen kuuluneen yhteiskuntapoliittisen tarkoituksen katoaminen, eriarvoisuuden kasvu ja demokratiaa uhkaavan populismin nousu.”

LEveä 3

Vakaina itsereflektion ystävinä suomme tässä myös hetken pohdinnalle, jossa luodataan näinkin vakavan aiheen käsittelyä meemein ja muin hupsutteluin. Sitähän me teemme tämänkin bloggauksen yhteydessä. Miia Halme-Tuomisaari kommentoi ilmiötä AntroBlogissa.

”Huumori, nauru kyynelten läpi, kertoo askeleesta joka seuraa alun tyrmistystä. Vaalitulos tullaan hyväksymään ilman merkittäviä haasteita. Vaalit olivat kiistatta rehdit. Ne täyttivät kaikki demokraattisen hallintajärjestelmän tärkeimmät piirteet: avoimen mahdollisuuden hakeutua ehdokkaaksi, julkisen kampanjoinnin, kansan tahdon ilmaisun vaalipäivänä äänestysuurnilla.”

Leveä 4

 

Jaa tämä:

Hyvä,paha, Turkki

Euroopan ja Turkin suhde on pitkä ja jännitteinen. Kaikenlaista on tapahtunut ja välillä on hankalaa – sotilasvallankaappaukset ymmärrettävästi kiristävät tunnelmaa entisestään.

Törmäsin tällä viikolla hieman omituiseen uuteen mediaan, Turkinuutiset.fi-sivustoon. Loppuvuodesta perustettu Turkin Uutiset keskittyy nimensä mukaisesti Turkkiin liittyvään uutisoimiseen, mutta ei varmuudeksi kerro sivuillaan mitään siitä, kuka sitä ylläpitää tai kuka rahoittaa – eli kenen äänellä puhutaan. No, kerrankos sitä.

Sivulla oli kirjoitus mainituista Euroopan ja Turkin hankalista suhteista.  Esimerkiksi kokoomuksen kuntavaaliehdokkaana oleva Mustafa Orhan pohtii Turkin ja Euroopan suhdetta Turkin Uutisissa seuraavanlaisesti:

”Hollannissa, Saksassa, Tanskassa ja jopa naapurimaassamme Ruotsissa on alkanut ikävä sisä- sekä ulkopoliittinen ’kädenvääntö’ Turkin kanssa. Turkkilaisena ja ennen kaikkea paikallispoliitikkona haluan korostaa sitä seikkaa, että tilanteen eskaloituminen poliittiseksi ns. sanasodaksi ei luo hyviä suhteita Euroopan unionin kuin myöskään Turkin tasavallan välille.

EU vallanpitäjät jatkuvasti kritisoivat Erdogania itsevaltaisuudesta, mutta eivät näe äärioikeistopuolueiden nousua ja vaaroja. Esimerkiksi Wilders Hollannissa Le Pen Ranskassa, Saksassa Frauke Petry. Englannin lähtö unionista antoi toivoa äärioikeistolaisille jotka haluavat seurata perässä. Hollannissa (Dutchexit) Ranskassa (Franceexit) tavoittelee eroa EU:sta. Turkkilaisiin poliitikkoihin voimakkaasti reagoiminen tuo sellaisen skenaarion mieleen, jossa etsitään yhteistä vihollista ja sen kautta tiivistetään rivit unionissa. Hollannissa on kohta vaalit. Ranskassa ja Saksassa syksyllä. Le Penin ja Wildersin voitto voi tarkoittaa Ranskan ja Hollannin lähtölaskentaa Unionista. Se tarkoittaa, että unionin hajoamista. Tämä askarruttaa kaikkia EU maiden johtajia ja meikäläisiä kansalaisia. Spontaanisti toimiminen aiheuttaa tällaisia odottamattomia konflikteja.

Kaiken edellä sanotun perusteella totean, että näiden maiden tulisi ensisijaisesti katsoa itseään peiliin ja arvioida omia radikaaleja oikeistoryhmiään ja niiden suosion nousua.”

Hieman aiheen vierestä huomauttaisin, että Orhanin oma puolue, Kokoomus, istuu hallituksessa Perussuomalaisten kanssa, joka puolestaan ei ole arkaillut flirttailla näiden ”radikaalien oikeistoryhmien” kanssa.

Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä.
Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä. Tämä ja muut vastamainokset osotteesta voima.fi/vastamainokset

Sattumalta Politiikasta-lehdessä oli myös samaa aihetta sivuava artikkeli. Tekee aina hyvää lukea monimutkaisiin tapahtumiin liittyviä kirjoituksia, jotka lähestyvät aihetta eri vinkkeleistä. Johanna Vuorelma kirjoitti seuraavaa:

”Nykyään Euroopassa haikaillaan Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin visiota länsimaisesta Turkista. Keskustelussa kuitenkin helposti unohdetaan, että länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole ehkä sittenkään ’yksi meistä’ – edes silloin, kun se pyrkii kaikin voimin muuttumaan kaltaiseksemme. Turkissa tämä jännite on jo pitkään johtanut syytöksiin Euroopan kaksinaismoralismista.

Kun Turkin ulkopolitiikkaa koskevia länsimaisia analyyseja tarkastelee eri vuosikymmenten aikana, ei ole kovin vaikea ymmärtää, mistä kokemus lännen kaksinaismoralismista ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta kumpuaa.”

 Eihän sitä jatkuvaa sotaa kurdeja vastaan ja fundamentalistien valtapyrkimyksiä ja vallankaappauksia osaa ihan täysin välinpitämättömästi tarkkailla, mutta kannattaa muistaa, että meidän reaktioillamme on myös vaikutusta kuten Vuorelma huomauttaa.

”Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt edusti varsin poikkeuksellista ääntä Euroopassa, kun hän viime vuonna vaati Eurooppaa osoittamaan solidaarisuutta Turkkia kohtaan vallankaappausyrityksen jälkeen. Kun Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer vuosikymmenen alussa peräänkuulutti Eurooppaa katsomaan peiliin ja miettimään, miksi se ei kohtele Turkkia oikeudenmukaisesti, keskustelu oli vielä moniäänisempää.Niin Bildt kuin Fischer pitävät ilmeisenä sitä, että EU:n epäoikeudenmukaisella politiikalla on merkittävä rooli Turkin politiikan kielteisessä kehityksessä. Samaa painotti Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates jo seitsemän vuotta sitten.

Nämä äänenpainot ovat hävinneet lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta Euroopassa. On vain itsevaltaistuva Turkki, jonka presidentti Recep Tayyip Erdoğan on määrätietoisesti ja viekkaasti vienyt nykyiselle tielleen aina 2000-luvun alusta lähtien.”

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”
Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”

On kuitenkin tärkeää muistaa, että tähän Euroopan ja Turkin väliseen keskusteluun eivät osallistu pelkästään poliitikot. Myös yritykset kantavat kortensa kekoon. Suomalaisen Soneran seikkailut Turkissa ovat olleet mittavia ja jatkuvat edelleen. Itsekin kirjoitin siitä, kun Soneran isolta osin omistama teleoperaattori Turkcell mainosti Turkin demokratian voivan oikein paksusti.

”’Ei taloutta ja politiikkaa pysty erottamaan toisistaan’, Helsingin yliopiston tutkija Halil Gürhanlı toteaa. ’Valta­puolue AKP:n menestyksen takana on se, että puolue on onnistunut rakentamaan talou­dellisen valtaliiton, joka tukee hallitusta. Monet yrityksistä, jotka haluavat pärjätä maassa, hakeutuvat esimerkiksi media-alalle, jossa hallitusta voi tukea luontevasti.’

Myöskään Sonera tai omistajansa Telia ei ole jättäytynyt sivuun Turkin hallituksen tukemisesta.

’Turkcell on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä maan hallituksen kanssa. Turkissa ne yhtiöt, jotka tukevat hallitusta, menestyvät häkellyttävän hyvin. Poliittisesti liittoutumattomat yhtiöt puolestaan ovat joutuneet järjestelmällisen häirinnän kohteeksi’, Gürhanlı kertoo.

Telian toimitusjohtaja Johan Dennelind kuvaili keväällä yhtiökokouksessa ­Telian omistajille – joista Ruotsin valtio on suurin – Turkcelliä yhtiönsä ’helmeksi’.

’Globaaleilla markkinoilla yhtiöt tietysti väistämättä joutuvat ongelmallisille alueille. Sitä ei voi välttää’, Gürhanlı huomauttaa. ’Turkissa valtio vaikuttaa kaikkiin toimijoihin markkinoilla, eikä maassa ole vapaata markkinataloutta. Turkin mobiilimarkkinat ovat kuitenkin massiiviset ja erittäin tuottoisat.’”

Yritysten kanssa toimiessa ylimääräistä hankaluutta aiheuttaa se, että kommentteja hankalista asioista on vaikea saada. Soneran edustajat eivät olleet halukkaita kommentoimaan suomalaisen Sonera Oyj:n omistaman Turkcellin tekemisistä. Myöskään Soneran omistaja, ruotsalainen Telia, ei ollut kiinnostunut kommentoimaan aihetta.

Ehkä tilanteen kannalta olisi kuitenkin se, että keskustelu jatkuu moniäänisenä. Eihän tämä touhu tästä muuten mihinkään etene.

Jaa tämä:

Sano se ristipistoin

Viestin sisällön lisäksi myös sen muodolla on väliä. Kiukkuinenkin viesti muuttuu kummasti, kun sen välittää vaikkapa ristipistoin.

Aikku Meura määrittelee itsensä tovin mietittyään käsityöaktivistiksi. Hän on mukana Radikaalit ristipistot -ryhmän toiminnassa ja tekee juurikin ristipistotöitä. Kantaa ottavat ristipistotyöt ovat nousseet viime vuosina suureen suosioon, ja niiden tekemistä voi pitää taiteena, aktivismina tai itseilmaisuna.

”En ehkä näkisi omia töitäni niinkään taiteena, ehkä enemmänkin itseilmaisuna. En ole kauheasti miettinyt näiden määrittelyä”, Meura sanoo keittiön pöydän ääressä Helsingin Kampissa.

Tyypillistä radikaaleille ristipistoille on se, että viesti tai materiaalivalinnat – tai molemmat – poikkeavat totutusta. Ristipistoissa on historiallisesti nähty lähinnä metsän eläimiä, muita luontoaiheita tai muuten harmittomana nähtyjä koristuksia. Ristipistoin tehdyt huoneentaulutkin ovat usein hakeneet viestinsä esimerkiksi Raamatusta ja mietelauseista.

”Meidän ristipistoissamme välitetty viesti on usein aika erilainen kuin mitä on totuttu näkemään ristipistotöissä. Ristiriita tekee töistä mielestäni kiinnostavampia.”

Kaikkia Popedan ja Pate Mustajärven tuotannosta kiinnostuneita epäilemättä puhuttelee Meuran farkku­liiveissä komeileva glitter-langalla pistelty Ukkometso-kangasmerkki.

Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka "Ukkometso" nykyään aika usein "Ikurin turpiiniin" yhdistetäänkin.
Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka ”Ukkometso” nykyään aika usein ”Ikurin turpiiniin” yhdistetäänkin.

Perinteisiin käsityötekniikoihin tukeutuvaa toiminta on niputettu käsityön (craft) ja aktivismin yhdistävällä termillä craftivismi. Ristipistoja on mahdollista tehdä yhdessä, mikä on Meuran mukaan ehdoton vahvuus. Löyhä Radikaalit ristipistot -porukka otti ensiaskeleensa keväällä 2014. Sen jälkeen kaikille avoimia tapaamisia ja työpajoja on järjestetty välillä useammin, välillä harvemmin.

”Nykyään meillä on tapaaminen joka toinen viikko Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Välillä olemme vierailleet myös erilaisissa tapahtumissa.”

Talonvaltausliikkeestä 1990-luvulla alkunsa saanut Oranssi on kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuri- ja kansalaistoimintaa. Oranssi ja radikaalien ristipistelijöiden teokset ovat melkoisen kaukana tavanomaisesta ompeluseurasta. Ei kuitenkaan kannata mennä stereotypioiden mukana: ompeluseura on sitä, mitä toimintaan osallistuvat sen päättävät olevan.

”Ompeluseuraperinteen vaaliminen on yksi toimintamme keskeisistä asioista. Niihin liittyy historiallisesti se, että ne ovat olleen naisten tila, jossa on voitu juonia. Feminististä juonittelua, siis. Jatkamme sitä perinnettä, mutta tietysti ilman naiserityisyyttä.”

Kaikki ovat tervetulleita toimintaan mukaan sukupuolesta riippumatta.

”Meidän toimintaan osallistuvia yhdistää ehkä kiinnostus tee se itse -jutuista ja punkista sekä feminismiin laajasti liittyvät ajatukset. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olemme järjestäneet tilaisuuksia juuri Oranssilla. Ristipistot eivät ole teknisesti vaikeita tai työläitä eivätkä myöskään kalliita. Materiaaleja voi haalia vaikkapa kirpputoreilta tai sukulaisten piironginlaatikosta.”

On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.
On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.

Radikaalit ristipistot -nimen alla on toimintaa muuallakin Suomessa, esimerkiksi Tampereella.

”Nimi ei ole millään tavoin varattu, ja kaikki saavat toimia sen alla. Radikaalit ristipistot tarkoittaa enemmänkin toimintaa, eikä se niinkään ole määrätyn porukan nimi.”

Osa tekijöistä hakee teoksilleen yleisöä netin välityksellä ja ripustamalla niitä julkiseen tilaan. Osa puolestaan tekee teoksia enemmänkin itselleen, ehkä läheisille näytettäviksi. Oikeaa ­tapaa toimia ei ole. Meura ei ole jättänyt omia töitään julkiseen tilaan, mutta yksi suuri hanke hänellä on mielessään.

”Joku vuosi pitäisi tehdä porukalla vapuksi suuri tilkkutyöbanderolli. Työväenmuseon Werstaassa Tampereella on todella hienoja vanhoja lippuja ja banderolleja. Sellainen on kuitenkin työläs tehdä, emmekä ole saavuttaneet yksimielisyyttä vielä siitä, mitä siinä pitäisi lukea.”

”Olisiko ’Vastustan!’ riittävän yleispätevä? Tai ehkä sen on hieman negatiivinen. ’Kannatan’ voisi toimia.”

Helsingin Radikaalit ristipistot -kokoontuvat joka toinen keskiviikko Suvilahdessa Oranssin tiloissa osoitteessa Kaasutehtaankatu 1,
Helsinki. Materiaalimaksua varten osallistujien tulisi varata ainakin 0,50 euroa mukaansa tai tuoda omat tykötarpeet.

Ainahan se on mielessä. Kalja.
Ainahan se on mielessä. Kalja.

 

Jaa tämä:

Nationalismin kriisi

Maailman väkivaltaisin uskonto vaatii pyhälle kansakunnalle uhrin sotarituaalissa.

TEKSTI: Tuomas Nevanlinna

Omilla voimillaan pärjäävällä sotasankarilla oli uskottavuutta­ olois­sa, joissa sodan­käynti oli rajattua, aseet mieskohtaisia ja tuhovoimaltaan vaatimattomia. Moderniin massamobilisaatioon ja joukkotuhoaseisiin perustuvaan sodankäyntiin tämä sankarikuva ei enää sopinut. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa oli keksittävä uusi sankari: Kuka Tahansa, joka suorittaa osuutensa massatuho-operaatiossa.

Väinö Linnan luoma Tuntematon sotilas on monijakoinen teos. Yhtäältä sitä voi pitää yrityksenä valaa sankarikuvaston hohdetta oloihin, joihin se ei enää sovi. Jokainen antaa pienen ja nimettömän uhrinsa kansakunnan hyväksi. Toisaalta sitä voi pitää melankolisena muistutuksena sotilaasta, joka vain kuoli. Tästä näkökulmasta tuntemattoman sotilaan kuolemalla on muistamisen arvoinen merkitys sikäli, että se on ruumiiden massaan hukkunut ja mieltä vailla.

Tuntematon sotilas -aihelma toimii ja toimi erityisesti Kekkosen ajan Suomessa, jossa se salli nämä molemmat tulkinnat.

Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.
Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman 2/2017 välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.

Isäni oli sotaveteraani. Hän ei juurikaan puhunut sodasta, mutta kirjoitti siitä myöhemmällä iällään paljonkin. Näiden tekstien keskeinen huomautus kohdistui sankarimyyttiin: ajateltiinpa sodan luonteesta, päämääristä ja lopputuloksesta mitä hyvänsä, elämäntilanteena se oli arkinen ja kollektiivinen ponnistus. Arki jouduttiin sopeuttamaan vaikeisiin oloihin, joista pyrittiin tekemään arkea uusilla rutiineilla ja selviämiskonsteilla. Sota vaikutti kaikkiin, ja selviämistaisteluun osallistuivat ­kaikki.

Viedään Tuntematon sotilas -teema loppuun saakka: tuntematon kotiäiti, tuntematon sotataloustehtaan työntekijä, tuntematon sotalapsi.

Nuorena ajattelin, että isäni harvasanaisuus sodan suhteen oli poliittinen valinta: hän ei halunnut osallistua siihen puhekulttuuriin, jossa politikoitiin oikeistolaisten arvojen puolesta sotaan vedoten. En silloin tullut ajatelleeksi, että ratkaisu oli hyvin tyypillinen – ainakin vaikenemisen osalta, vaikka ei välttämättä siihen johtaneiden syiden.

Henkilökohtaisen sotakokemuksen traumaattisista puolista vaiettiin. Mieleltään ja ruumiiltaan vammautunut sotasukupolvi oli kasvanut miesihanteeseen, jossa sankari ei ole vain se, joka tekee sodassa sankaritekoja, vaan ennen kaikkea se, joka koko olemuksellaan ilmaisee valmiutta niihin.

Ahdistuminen, mielen järkkyminen ja peloista puhuminen olisivat henkistä rintamakarkuruutta. Sodasta selvinneet saivat niskoilleen kolmoistaakan: vammat, syyllisyyden eloonjäämisestään ja imperatiivin ”kestää kaiken kuin mies”, olla puhumatta, valittamatta, vikisemättä.

Näin Tuntematon sotilas saa vielä kolmannenkin merkityksen: ihanteen sotilaasta, joka ei tunne mitään.

Taas mennään, Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa.
Taas mennään. Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa itsenäisyyspäivänä.

Paradoksaalisesti sodasta on puhuttu sekä liikaa että liian vähän. Liikaa sotamuisteloita, sotaseikkailuromaaneja, poliittisesti tarkoitushakuista veteraanipatetiaa, talvisodan hengen kaipailua. Liian vähän mykkien ja alkoholisoituneitten miesten puhetta sodan ja Suomen ongelmista, omista ongelmistaan, liian vähän poliittista ja kulttuurista analyysia.

Ei tämä tietenkään mikään paradoksi ole. Kuvio on johdonmukainen. Liian vähäinen puhe selittää liiallisen puheen. Sotilasfarssit, alkoholinkäyttö, sankarimuistelot ja toisen maailmansodan aikaisten hävittäjälentokoneiden mallivalikoiman ulkoaosaaminen ovat olemukseltaan samaa: oiremuodosteita ja defenssejä. Ne vuotavat yli, kun itse asiasta vaietaan.

Nationalismin ylilyönneistä ei vaieta. Niistä puhutaan paljon. Niin paljon, että havaintoa on tarkennettava: itse asiassa nationalismista puhutaan vain sen ylilyöntien yhteydessä. ”Normaalista”, poliittisesti toimivasta nationalismista ei puhuta. Ja saattaa olla, että tämä onkin sen toimivuuden kannalta keskeistä.

Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija Carolyn Marvin ja psykologi David Ingle kirjoittivat vuonna 1999 provosoivan teoksen nimeltä Blood ­Sacrifice and the Nation. Tutkimus perustuu sosiologi Émile Durkheimin (1858–1917) ja kirjallisuudentutkija-antropologi René Girardin (1923–2015) teorioihin. Sen mukaan yhteisön pyhä selviää tutkimalla, mikä sille on tappamisen ja uhrautumisen arvoista.

Nationalismille pyhä on kansallisvaltio ja sille sotarituaalissa annettu uhri. Kansallisvaltio on maallistuneelle modernille maailmalle ainoa todella olemassa oleva Jumala – ainoa, jonka puolesta ollaan valmiita kuolemaan.

Sanoja ”pyhä” tai ”uskonto” ei kuitenkaan juuri koskaan mainita kansallisten symbolien yhteydessä. Tämä ei ole sattuma. Nationalismille on tärkeää kiistää luonteensa uskontona. Jos nationalismi esiintyisi julkisesti uskonnollisena ja pyhään perustuvana, se tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen. Uskonnoksi avoimesti julistautuvat opit ja kirkot jakautuvat tavallisesti oppikiistoihin, tulkintoihin ja lahkoihin. Uskonnosta voidaan olla yksimielisiä vain silloin, kun sen luonnetta uskontona ei tiedosteta.

Liberaali nationalismi vastustaa natsismia myös siksi, että natsit tekevät nationalismin edustamista asioista avoimesti pyhiä ja siten poliittisen kiistakapulan. Liberaaleille nationalisteille natsismin ongelma ei ole liiallinen kansallismielisyys vaan nimenomaan se, että natsismi tärvelee nationalismin normaalin toiminnan tuomalla kansakunnan pyhän näkyviin. Toimiakseen nationalismin on oltava pyhää salaa.

Se, minkä verran uskonnot ovat sisäsyntyisesti väkivaltaisia – ja päteekö se kaikkiin uskontoihin yhtä lailla – on yhtä vaikea kuin mielenkiintoinenkin aihe. Joka tapauksessa on niin, että 1900-luvulla ja sen jälkeen ilmiasultaan sekulaarit piilouskonnot – nationalismi, kansallissosialismi ja stalinismi – ovat vaatineet paljon enemmän uhreja kuin ”viralliset” uskonnot. Paljon enemmän nykyään kuitenkin puhutaan julkiuskontojen sisäänrakennetusta väkivaltaisuudesta.

Vaikuttaako tämän puhetulvan taustalla liberaalin nationalismin tiedostamaton pyrkimys vierittää toisille harteille oma uskonnollis-väkivaltainen luonteensa?

Sodan tärkein julkilausuttu tavoite on voitto. Kuitenkin ideologialle, jonka turvin kansalaiset valmistetaan sotaan, asia on oikeastaan päinvastoin. Nationalismille omat uhrit ovat tärkeämpiä kuin menestys. Menestyskin selitetään uhrien avulla. Julkisesti uhrien määrää valitellaan, mutta piilotasolla pätee, että mitä enemmän uhreja, sen parempi.

Tämän kuvion on toimiakseen pysyttävä salaisuutena. Nationalismin pyhän taustalla oleva viimekätinen tabu on, että nationalismin voima ei perustu mahdollisimman moneen tapettuun viholliseen ja voitettuun sotaan vaan omien uhrien määrään.

Väite saattaa hätkähdyttää, mutta se on sopusoinnussa monien outojen tosiseikkojen kanssa. Sotaan osallistuva sotilas joutuu ottamaan suuren kuolemanriskin, mutta terroriteon voi toteuttaa paljon pienemmällä riskillä – ajastettu pommi riittää hyvinkin tuhoamaan jonkin paikallisesti rajatun joukon. Terroriteot ovat kuitenkin huomattavan usein itsemurhaiskuja. Eikö tämä kieli siitä, miten tärkeitä omien antamat uhrit yhteisölle ovat? Ilman iskijän itsemurhaa kuolleiden omien määrä jäisi nollaan.

Marvin ja Ingle vertaavat Yhdys­valtojen käymien sotien kansallis-symbolista merkitystä toisiinsa. Jos kansakuntaa elähdyttäisi ennen kaikkea kuolleiden vihollisten suuri määrä omiin uhreihin verrattuna, Persianlahden sodan pitäisi olla Yhdysvaltojen suurin sankaritarina. Siellä kuitenkin kuoli vain noin 150 amerikkalaista. Toisen maailmansodan miestappiot olivat aivan toista luokkaa – ja niinpä se onkin symbolisesti suuri sota.

Onko Suomessa jotakin erityistä suhteessa nationalismin vakiotarinaan? Laajasti ottaen ei, juoni on aika lailla sama. Yksi mahdollinen erottava seikka tulee mieleen: sotakoneiston tavoite voittaa sota ja nationalismin tarve hävitä se sopivat Suomen tapauk­sessa harvinaisen vaivatta samaan tarinaan. Suomalaiset ovat voineet kertoa itsestään, jos ei sotien voittajana, niin ainakin kansakuntana, jolle on aina käynyt sotien jälkeen hyvin, kun samalla uhrien määrä on ollut suuri.

Tämä kaksoisbonus tiivistyy talvisodan kohdalla: voidaan sanoa, että Suomi sekä voitti että hävisi sen. Se oli siis menestys molemmissa aspekteissa. Ilmankos sen symbolinen asema on lyömätön.

Ovatko todellakin kaikki synnyinmaahan, sen paikkoihin ja kulttuuriin liittyvät tunteet viime kädessä verinationalismin palveluksessa? Palvelevatko kaikki vivahteikkaimmat, yksityiset ja epä­aggressiivisimmatkin kotimaahan liittyvät myönteiset ajatukset vain yhtä ja samaa uhrinationalismin hermokeskusta?

Marvin ja Ingle saattaisivat sanoa tähän, että helppo se on rauhan aikana vivahteistaan ja rauhantahtoisuudestaan puhua. Vasta tositilanteessa eli sodan aikana testataan, onko ei-­nationalistista kansallistunnetta olemassa.

Ehkä sitä ei olekaan. Vaan entä sitten? Sotatilanteessa nationalismista vikisijälle vastattaisiin (jos vastaamaan vaivauduttaisiin), että herää, vihollinenhan on todellinen: ­aggressiivinen, moraaliton ja poliittisesti vastustettava. Näin tekisivät vasemmistolaisetkin.

Onko natsismille, jos oletamme kapitalistisen modernisuuden kehyksen, muuta vaihtoehtoa kuin liberaali nationalismi?

Yksi Marvinin ja Inglen keskeisistä ideoista on, että kansallisen yhtenäisyyden edellytys on itse nationalismin pitäminen poliittisen kiistan ulkopuolella. Tämä ajatus on huomionarvoinen. Jos se otetaan vakavasti, nykyaika olisi kenties analysoitava toisin termein. Ehkä emme eläkään uusnationalismin aikaa vaan nationalismin kriisiytymisen ja hajoamisen aikaa? Juuri se, että nationalismista itsestään on tullut poliittinen kiistakapula, estää nationalismin normaalin toiminnan.

Nykyisessä rivon julkinationalismin tilanteessa liberaalin nationalismin kannalta pahinta on se, että kansan lisäksi eliitti riitautuu ja joutuu ryhmittymään uudelleen. Pintakuohunnan lisäksi liikkuvat mannerlaatat. Tämä lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.

Tässä tilanteessa fasismin ”tuomitseminen” on liian helppoa ja itsetyytyväistä. Paheksuja piilevästi olettaa, että kaikki ratkeaisi, kunhan vain palattaisiin entiseen järjestykseen. Ikään kuin entinen järjestys ei olisi millään tavalla osallinen valitettavan tilanteen syntyyn. Liberaalia moralismia ja kilvenkiillotusta ei nykytilanteessa ole ainoastaan riittävästi, sitä on liikaa.

Antinationalismia ei ole se, että vihaa ja halveksii sitä aiemmin sijattua symbolista pesää, joka kansakuntana tunnetaan. Astetta todellisempaa nationalismin vastaisuutta on keskittyä kehittämään kansakunnat ylittävää ja alittavaa, poliittisiin liikkeisiin ja periaatteisiin perustuvaa solidaarista toimintaa.

Lataa PDF

Jaa tämä:

Rakas sota

Julkisen keskustelu sodasta on Häiriköt-päämajan mielestä ongelmallista ja yksipuolista. Päätimme osallistua keskusteluun ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdellä.

Me suomalaiset rakastamme sotaa. Kun juhlimme itsenäisyyttämme, muistelemme sotaa ja katsomme Tuntematonta sotilasta. Kun määrittelemme liike-elämän johtajatyyppejä, haemme verrokit Tuntemattomasta sotilaasta. Monet meistä jopa tietävät, että saimme itsenäisyytemme talvisodassa. Ehkä tämän kunniaksi koululaisia kannustettiin liikkumaan vuonna 2015, talvisodan 75-muistovuonna, Talvisotahiihdon avulla.

Talvisodalla ja marsalkka Mannerheimilla myös myydään kaikkea mahdollista raaputusarvoista jääkiekkoon ja viinaan. Ja kauppa käy.

Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.

Hyvien ja huonojen sotien jaottelun ongelmallisuuden ohella voisi tietysti miettiä, että sopisiko sodan sijaan rakentaa sitä identiteettiä vaikka hyvinvointivaltiota juhlistamalla.

Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.
Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.

No, jos sota kuitenkin on se keskeinen rakennuspalikka, niin tarkastellaan aihetta sitten hieman lisää.  ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli pohtii sotaa useasta näkökulmasta, joista moni on mielestämme jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle. Jos tarkastelemme sotaa liian kapea-alaisesti, on olemassa aito riski siitä, että kuvamme sodasta – ja myös Suomesta – muodostuu yksipuoliseksi.

Keskustelussa jalkoihin jääneet lähestymistavat ansaitsevat paikkansa tässä valitussa yhteisessä narratiivissa.

Me suhtaudumme aiheeseen vakavasti ja siksi pyysimmekin kaiken maailman dosentteja, tohtoreita, professoreja sekä tutkijoita kirjoittamaan omiin tieteenaloihinsa liittyviä artikkeleita. Nautinnollisia lukuhetkiä.

PS. Julkaisemme lähiaikoina täällä Häiriköissä lehden artikkeleita erikseen ja myös pidempinä versioina.

Kansa Taisteli luettavissa paperisena versiona jokaisen Voima-lehden (2/2007) välissä sekä täällä (pdf). Hakekaa Voiman telineestä omaksenne tuleva keräilyharvinaisuus (painos 70 000).

Jaa tämä:

Suo, turve ja tukku ongelmia

Turveinfo-mainoskampanja saa kysymään, miksi turpeesta oikeastaan kiistellään. Lisäksi voi miettiä sitä, mikä on mainostoimiston rooli mediakohuissa.

Turpeen käyttö energiatuotannossa on ongelmallista. Sen vaatima ojittaminen kuivattaa suon, minkä jälkeen sateet huuhtovat mennessään kuivuneen turpeen köyhdyttäen maaperää ja rehevöittäen läheisiä vesistöjä. Kovien sateiden ja tulvapiikkien aikaan vaikutus on suurin ja samalla päästöjen mittaaminen vaikeinta. Tämän vuoksi turpeen vaikutuksia vesistöille on systemaattisesti aliarvioitu.

Ojittaminen ja turpeen kaivuu ovat ensisijaisia syitä suolajien uhanalaisuuteen, ja suolajien ja soiden lajiston uhanalaistuminen on viime vuosina vain pahentunut – soilla ei mene Suomessa hyvin.

Turvealan puolustajat tukeutuvat usein konsulttiyhtiö Pöyryn selvityksiin vesistöhaittojen vähyydestä. Samalla jää kuitenkin mainitsematta, että Pöyry on myös Turveinfo-kampanjan ja turpeen energiakäyttöä ajavan Bioenergia ry:n jäsen.

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Suolajien lisäksi turpeen nostosta kärsivät luonnon käyttö- ja virkistysarvot. Tuhannet suomalaiset kalastajat, mökkeilijät, hillastajat ja retkeilijät ovatkin aktivoituneet asiassa. Muun muassa paikalliset yhdistykset ovat viime vuosina vaatineet painokkaasti valtionyhtiö Vapoa puuttumaan turpeesta aiheutuviin vesistöhaittoihin ja säilyttämään suot luonnontilaisina.

Vaasan hallinto-oikeus määräsi vuonna 2016 Vapon maksamaan Alavuudella sijaitsevan Saarijärven kunnostamiskuluja. Vapo on joutunut korvaamaan haittoja myös Keuruun Liesjärven ranta-asukkaille. Paikallisen vastustuksen vuoksi aluehallintovirastot ovat viime vuosina tiukentaneet turpeenoton ympäristölupien ehtoja.

Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.

Turve-energiaa ei tuoteta ilman tukia. Vuoden 2017 valtion budjetista käy ilmi, että turpeelle suunnattu epäsuora verotuki on tällä hetkellä 146 miljoonaa euroa vuodessa. OECD:n ja ympäristöministeriön mukaan turpeelle annettu tuki edustaa ympäristölle haitallista tukea. Jos turvetta verotettaisiin kuten muita fossiilisia polttoaineita, sen verotus olisi yli kymmenkertainen nykyiseen verrattuna. Tuista ja verohelpotuksista huolimatta valtio-omisteinen turvetuottaja Vapo on ollut viime vuodet suurissa talousvaikeuksissa.

Juha Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategian mukaan turpeen käyttö voisi lisääntyä lähivuosina, jolloin turve korvaisi kivihiilen käyttöä, mikä taas nostaisi kasvihuonepäästöjä. Kansalaisjärjestöjen Hiilivapaa Suomi -kampanjan mukaan turpeen käytön lisääminen ei ole Pariisin ilmastosopimuksen mukaista.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija. Luonnonsuojeluliitto vaatii turpeen energiakäytöstä luopumista vuoteen 2025 mennessä.

Kommentti:

SAAKO MAINOKSESSA VEDÄTTÄÄ?

Turveinfo-mainoskampanja herätti huomiota ilmestyttyään kadunvarsien valotauluihin ja muun muassa Helsingin Sanomien etusivulle. Turpeeseen kriittisesti suhtautuvat kansalaiset leimattiin tarkoituksellisen provosoivissa mainoksissa tyhmiksi ja turpeen polton ilmoitettiin olevan ekoteko. Kunnallisia ja yksityisiä energia-alan yhtiöitä edustavan Bioenergia ry:n kampanjan väitteet eivät sattuneet yksiin ympäristöliikkeen ja tieteellisen tutkimuksen tulosten kanssa.

Julkisuudessa käynnistyi eloisa keskustelu, jota epäilemättä ruokki myös se, että yksi mainosleiskoista oli loukkaava vanhuksia kohtaan ja toinen avoimen russofobinen.

Pian julkisuuteen tuli myös toteuttaneen mainostoimiston nimi. Palkittu Hasan & Partners on yksi alan suurimmista toimijoista Suomessa. Kampanjan budjetti on noin 300 000 euroa. Keskustelu löysi tiensä myös toimiston Facebook-seinälle. Mainostoimiston perustaja ja hallituksen puheenjohtaja, Ami Hasan, pyristeli irti vastuusta ja syytti keskustelijoita ”viestinviejän ampumisesta”.

Hasan määritteli ympäristöjärjestökentän sekä alan tutkijat ”ärhäkäksi ja turhautuneeksi aktivistiryhmäksi”. Ami Hasan sanoi Markkinointi & Mainonnan haastattelussa epäilevänsä salaliittoa, jossa yleisöpalaute kohdistettiin epäreilusti hänen yritykseensä. Hän uhkaili juristeilla ja kertoi, että kriittisen sähköpostin lähettäminen olisi ”rikoslaissa mainittua yritystoiminnan haittaamista”.

Mainostoimisto ei koe vastuuta tekemisistään. Palkintojen ropistessa kunnia kelpaa, mutta palautteen hän neuvoo kohdistamaan asiakkaalleen – Turveinfo ei tosin ole läsnä sosiaalisessa mediassa eikä osallistu keskusteluun.

Mieleen tulee ajatus pankkirosvokoplan pakoauton kuskista, joka jälkikäteen kertoo vain kääntäneensä rattia. Eihän se tietenkään niin mene.

Mainosala ei oikein osaa ottaa vastaan substanssiin perustuvaa kriittistä palautetta. Negatiiviset ajatukset eivät kuulu hypeaallon harjalla surffaavan alan imagoon. Ainoa alaa aktiivisesti seuraava media Markkinointi & Mainonta teki jutun Hasanin turvekampanjasta pari päivää ennen julkisen keskustelun käynnistymistä, mutta jutussa ei juurikaan huomioitu mainostoimiston rooliin liittyviä ongelmia.

Mainoksilla on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Alan toimijoiden on osallistuttava alaa käsittelevään keskusteluun ja otettava vastuu tekemisistään.

JARI TAMMINEN

Jaa tämä:

Pitäisikö mainostoimistolla olla moraali

Hasan & Partners toteutti kohua herättäneet Turveinfon kampanjan. Tämä on ihan hyvä hetki miettiä sitä, että missä määrin eettisesti kestämättömän mainostajan päälle satava kura kuuluu myös mainosmaakarien niskaan.

Palkittu ja ylistetty mainostoimisto Hasan & Partners on siis toteuttanut mainoskampanjan, jossa sota todistetaan rauhaksi ja väärä oikeaksi. Turveinfon mainoksissa turvetta ylistetään ympäristöystävälliseksi, vaikka se on fossiilinen polttoaine. Turveinfon mainoksissa myöskin väitetään turvetta uusiutuvaksi raaka-aineeksi, vaikka se ei sitä ole. Tai no, jos tarpeeksi pitkä sihti otetaan, niin onhan öljy ja kivihiilikin uusiutuvia, mutta näitä on kuitenkin perinteisesti arvioitu ihmislajin aikaperspektiivin puitteissa, ei niinkään kosmologisessa mittakaavassa.

Turveinfon mainokset olivat myöskin siitä kiinnostavia, että niissä meitä kuluttajakansalaisia sanottiin tyhmiksi. On hyvin harvinaista, että mainoksessa haukuttaisiin yleisöä. Massiivisen mediaan sekä julkiseen tilaan levinneen kampanjan todellinen kohderyhmä lienee poliitikot ja virkamiehet, joiden silmissä turve halutaan viherpestä puhtoiseksi. Poliitikkoihin tietenkin kannattaa pyrkiä vaikuttamaan näin vaalien alla.

Suomen luonnonsuojeluliitto korjasi hieman tätä Turveinfon mainosta. Pahimmat valheet viivattiin yli ja kyllähän sieltä sen jälkeen jotain järkeäkin löytyi. SLL:n kommentteja suoympäristön suojelusta löytyy täältä [http://www.sll.fi/mita-me-teemme/suot/tavoitteemme].
Suomen luonnonsuojeluliitto korjasi hieman tätä Turveinfon mainosta. Pahimmat valheet viivattiin yli ja kyllähän sieltä sen jälkeen jotain järkeäkin löytyi. SLL:n kommentteja suoympäristön suojelusta löytyy täältä.

Turveinfo tietenkin tekee sitä, mitä turveteollisuus haluaa. Turveinfon taustalla on Bioenergia ry, jonka jäsenistöön kuuluu monenmoisia energiateollisuuden yhtiöitä, sekä yksityisiä että kunnallisia. Hallitusvaltaa yhdistyksessä käyttää muun muassa MTK:n, Metsä Groupin, Gasumin ja Vapon kaltaisten toimijoiden edustajat.

Mainoskampanjan perusteella voisi päätellä, että Turveinfon ja Bioenergia ry:n tavoitteena on maksimoida turvesoiden tuhoaminen ja turpeen polttamisen, ja samalla minimoida uusiutuviin energiantuotantomenetelmiin kohdistuvat investoinnit. Onnistuakseen tässä, Turveinfo on ihan ymmärrettävästi ottanut avukseen viestinnän ammattilaiset ja heitähän Hasan & Partnersin palveluksesta löytyy. Siellä on terävää ja osaavaa porukkaa (joista itsekin tunnen muutamia).

Turveinfon kampanjan hinnaksi on ilmoitettu noin 300 000 euroa. Ottaen huomioon Bioenergia ry:n taustat, ei kannata epäillä hetkeäkään etteikö kamppis pyörisi aika isolta osin veronmaksajien rahoilla – eli hyvä me!

Jos Turveinfon toiminta onkin ymmärrettävää, niin Ami Hasanin porukan toiminta ei sitä välttämättä ole. Palkitulla toimistolla epäilemättä piisaa asiakkaita, vaikka näin lama runnokin. Taidekeräilijänä ja sivistyneenä miehenä tunnettu Ami Hasan muun muassa luennoi Cannes’n mainoskilpailun yhteydessä eettisemmän mainonnan puolesta. En ollut kuuntelemassa settiä, mutta kiinnostaisi tietää, että mitäköhän ihmettä siellä on horistu. Mikäli Ami Hasan on sitä mieltä, että kyllä jotkut rajat pitää olla, niin missäköhän raja menee, jos Turveinfo ei näitä rajoja ylitä.

Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi.
Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi. (Kuvakaappaus osoitteesta HS.fi)

Vaikka kovin kriittisesti mainoksiin suhtaudunkin en ole sitä mieltä, että mainokset pitäisi tyystin kieltää. Mainonta on hyvin vaikeasti määriteltävä ilmiö ja enkä osaa sanoa, mitä olisimme kieltämässä, jos yrittäisimme kieltää mainonnan. Joku raja pitäisi silti olla ja silloin kun raja ylittyy, sopii siitä kyllä huomauttaa.

Usein olen itse muotoillut mainoksiin kohdistuvan kritiikkini vastamainosten muotoon. No, meidän turvevastamainos on vielä prosessissa, mutta sitä odotellessa voi vaikka käydä katsomassa, miten H&P:n arvostelut kyykkäävät Facebookissa. Palaute on ollut suhteellisen tylyä ja sikäli ihan oikeutettua, että tiede on kampanjan kriitikoiden puolella. On ehkä ihan perusteltua, että mainostoimisto saa osansa tästä turvemyrskystä:

Hasan & partnersin ala-arvoinen mainoskampanja jonka he tekivät turvelobbylle vahingoittaa ilmastoa ja suomen vesistöjä. Tällaiseen toimintaan suostuminen osoittaa vastuuttomuutta ja ammattitaidon puutetta.”

Mustan muuttaminen valkoiseksi voi olla mainostoimistolta sinänsä taidokas urheilusuoritus, mutta eettisesti se on täysin ala-arvoista. Turpeen haitallisista ympäristövaikutuksista löytyy kyllä riittävästi tieteellistä tutkimustietoa.”

Ihanko oikeasti Hasan & Partners olette sitä mieltä, että Suomessa asuu maailman hölmöin kansa? Miksi teette turvelobbareille valheellista kampanjaa? Turpeen energiakäyttö ei ainoastaan aiheuta merkittäviä päästöjä vaan pilaa myös suoluonnon ja vesistöt.”

Mites meni noin niinku omasta mielestä? Raatokuutio much?

Turveinfon kampanjan voisi rinnastaa Yhdysvalloissa vaikuttaneeseen Clean Coal -kampanjaan. Clean Coal poiki ihan kiitettävästi vastalauseitakin.

Jaa tämä:

Pyllynkohotuksista vastamainoksiin

Brooklyniläinen taiteilija kyllästyi kotinsa edustalla möllöttäneeseen mainokseen ja päätti tuoda mainostauluihin taidetta. Hän ei ollut yksi tunteidensa kanssa.

Keväällä 2016 Caroline Caldwell katseli Brooklynin Greenpointissa päivittäin ”brasilialaisia pyllynkohotuksia” tyrkyttänyttä mainosta. Hän ei pitänyt mainoksesta.

”Aluksi vain nauroin sille, mutta sen mainoksen tavoitteena oli huojuttaa itsetuntoani ja lopulta väsyin siihen. Päätin täyttää elämäni taiteella, joka saisi ihmiset tuntemaan toisin”, Caldwell kertoi Hyperallergicin haastattelussa.

Mietittyään asiaa tovin, Caldwell käynnisti Art in Ad Places -hankkeen. Tositoimet alkoivat tammikuusta 2017 ja tarkoituksena on vaihtaa viikoittain uusi juliste mainostauluun jossain päin New Yorkia.

”Minua kiinnostaa ajatus siitä, että joku näkee teokseni ja ihmettelee, että mitäköhän hänen olisi tarkoitus ostaa ja missä puuttuva myyntilause on”, kampanjan ensimmäinen taiteilija Adam Wallacavage totesi.

Wallacavage sai toimia Art in Ad Placesin ensimmäisenä taiteilijana. Taiteilijan lähestyminen oli sikäli hienovarainen, että teos ei itsessään julistanut hirveästi. Se enemmänkin haastoi pohtimaan, että mitäkös ihmettä nytten taas.
Wallacavage sai toimia Art in Ad Placesin ensimmäisenä taiteilijana. Taiteilijan lähestyminen oli sikäli hienovarainen, että teos ei itsessään julistanut hirveästi. Se enemmänkin haastoi pohtimaan, että mitäkös ihmettä nytten taas.

Monien vastaavien hankkeiden tavoin, myöskään AiAP-porukka ei kysele lupia eikä maksa vuokraa mainostaulusta. Hankkeen sivuilla myös jaetaan ohjeita siitä, kuinka kuka tahansa voi avata mainostelineen ja vaihtaa mainoksen tilalle taideteoksen.

Työryhmä perustelee valittua taktiikkaa sillä, että heitä häiritsee se, kuinka mainonnan avulla ihmiset saadaan tuntemaan itsensä riittämättömiksi. He myös määrittelevät mainosten nauttimisen epäterveelliseksi ja muistuttavat, että ulkomainintaa ei voi halutessaan välttää.  Ajatusten peruslinjat mukailevat melko hyvin Global Ad Hack Manifestoa:

– Outdoor advertising is visual pollution.
– Outdoor advertising can be psychologically damaging.
– Outdoor advertising is pushed on viewers without their consent.
– Outdoor advertising marks underutilized venues for other messages.

Jeffrey Gibson: American History
Jeffrey Gibson: American History

Aikaisemmin vastaavia luvattomia tempauksia on toteutettu sekä uudella ja vanhalla mantereella ja olen haastatellut useampaakin moisen hankkeen vetäjää. Public Ad Campaignin perustaja newyorkilainen Jordan Seiler kertoi tavoitteekseen muuttaa kadut mainoksista vapaaksi vyöhykkeeksi. Hän myös myönsi, että ”Tavoitteemme on täysin epärealistinen”. Seiler järjesti porukkansa kanssa muun muassa New York Street Advertising Take Over (NYSAT) sekä Madrid Street Advertising Take Over (MASAT) -tempaukset ja on osallistunut monin tavoin useisiin vastaaviin tempauksiin.

Brittiläinen Brandalism-porukka puolestaan valtasi vuonna 2014 kahden päivän aikana kymmenessä kaupungissa yhteensä 365 mainostaulua. Porukan tirehtööri, ”Bill Posters”, oli myös halukas perustelemaan tekonsa: ”Miksi liike-maailma kuvittelee, että sillä on oikeus tuputtaa kuvastoaan ja arvojaan meille pyytämättä meiltä lupaa? Kenen julkinen tila on ja kenelle kaupunki kuuluu? Koemme, että kaupunki olemme me.”

Tässä vähän Jordan Seileri tuoreita tekemisiä ja ajatuksia.

Art in Ad Spaces -hankkeen viimeisin taiteilija on Shepard Fairey. Mielipiteitä jakava taiteilija muistetaan ikonisesta HOPE-julisteesta, suurta julkisuutta saaneista tekijänoikeuksiin sekä vandalismiin liittyvistä oikeudenkäynnistä. Faireyn teos No Future löysi paikkansa puhelinkiskan kyljestä.

Teoksessa näkyvä teksti ”Manifest density” on sanaleikki. Manifest Destiny (Kutsumuskohtalo) on käsite, jolla viitataan ajatukseen siitä että oli Yhdysvaltojen kohtalo laajeta Pohjois-Amerikan halki. Vaikka sanojen tasolla oli kyse siitä, että Yhdysvallat tuovat Jumalan ja valon alemmille olennoille, niin esimerkiksi Helsingin yliopiston yhdysvaltain tutkimuksen professori Markku Henrikson pitää kutsumuskohtaloa enemmänkin keksittynä oikeutuksena valloittamiselle ja mammonan rohmuamiselle heikommilta.

Ja kun länsi oli valloitettu, ei rohmuaminen siihen loppunut. Presidentti Lyndon B. Johnson perusteli Vietnamin sotaan lähtöä näin”Me taistelemme, koska meidän on taisteltava, jos tahdomme elää maailmassa, jossa jokainen maa saa luoda oman kohtalonsa. Ja vain sellaisessa maailmassa oma vapautemme on lopulta turvattu.

Shepard Fairey viittasi tähän kaksinaismoralismiin esitellessään ensimmäisen version No Future -teoksesta:

”Taiteeni on usein yhteiskunnallista ja poliittista riippumatta siitä, kuka istuu Valkoisessa talossa. Siltikin huoleni ja turhautumiseni moninkertaistuivat Donald Trumpin noustua presidentiksi. Trumpin vielä kampanjoidessa vitsailin, että hänen vaalisloganinsa voisi olla ”Manifest Density” (kohtalontiiviys/-sakeus), parodia ”Manifest Destinystä”, joka on itsessään egosentrinen valkoisten miesten keksimä ajatus siitä, että on Jumalan tahto että he valloittavat Pohjois-Amerikan.”

Ja näin. Tältä se näyttää, kun se tehdään oikein.
Ja näin. Tältä se näyttää, kun se tehdään oikein.

Jaa tämä:

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Jaa tämä:

Atrian Raatokuutio tahraa bloggaajankin

Mainonnan eettinen neuvosto nuhtelee Atriaa ja bloggaajaa broilerin tyrkyttämisestä arveluttavalla tavalla.

Lihatalo maksoi joukon bloggaajia tutustumismatkalle kanatilalle ja teurastamoon ja kainosti pyysi heitä julkaisemaan raporttia aiheesta samalla kellonlyömällä viime syyskuussa korvausta vastaan. Bloggaajat kirjoittivat ja kansa luki. Bloggauksista nousi melkoisen eloisa keskustelu ja Atria sai toisinnon #raatokuutio-metakasta. Kaikki lukijat eivät pitäneet järjestelystä tai välitetystä viestistä ja kertoivat tämän suorasanaisesti sosiaalisessa mediassa.

Keskuskauppakammarin alainen Markkinoinnin eettinen neuvosto (MEN) puolestaan otti vastaan valituksen aiheesta.

Nyt asiaa on punnittu ja MEN antoi tuomionsa: ”Blogin markkinointia osoittava tunniste ei ollut kuluttajalle helposti havaittava, selkeä ja ymmärrettävä. Kuluttaja ei voinut ensisilmäyksellä tunnistaa blogikirjoitusta markkinoinniksi. Koska asianosaiset ovat kuitenkin pyrkineet noudattamaan viranomaisohjeistusta eikä asiasta ole aikaisempaa oikeuskäytäntöä, neuvosto ei tällä kertaa antanut yritykselle huomautusta.”

Ei mennyt ihan putkeen, siis.

Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta: http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/raatokuution-paluu/
Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta täällä.

Mediamurroksesta on meuhkattu viime vuosina melkoisen paljon. Vanhat rakenteet paukkuvat ja murtuvat ja samalla uusia tulee tilalle. Ehkä eniten huomio on kiinnittynyt tästä seuraavaan mediarahan suurjakoon, mutta huomiota pitää kiinnittää myös siihen, että ajatus mediasta on muuttunut.

Siinä, missä aikaisemmin ajatuksena ja lähtökohtana on ollut se, että toimittaja kirjoittaa omasta tai esimiehensä mielestä merkityksellisestä aiheesta. Nykyään monet toimittajat ovat siirtyneet viestintätehtäviin ja kirjoittavat työnantajien etujen sanelemista aiheista. Ja perinteisen median rinnalle on syntynyt uusi media, joka ei enää edustakaan journalismia juuri millään tavalla. Monet bloggaajat kirjoittavat aiheista, joista saavat palkkion – harmillisesti tämä palkkion maksaminen vastineeksi myötämielisestä kirjoittamisesta ei ole aina lukijalle ihan selvää.

Monet ihan oikeasti eivät tiedosta journalistin ja bloggaajan eroa. Molempia hommia voi tehdä hyvin ja huonosti, mutta olisi hyvä aina muistaa, että kyseessä on eri lajit. Blogeissa mainokset ovat usein leivottu sisälle tuotteeseen, eikä mainosviestiä tunnista kuten spottia mainoskatkolla. Mainonnan eettinen neuvosto selvästi tiedostaa tämän ja muistuttaa päätöksessään, että markkinoinnin tulee olla tunnistettavissa markkinoinniksi keskivertokuluttajalle. Näin ei tällä kertaa ole tapahtunut.

Neuvosto kiinnittää esillä olevan asian osalta huomiota kaupallisesta yhteistyöstä kertovan tunnisteen havaittavuuteen ja käytetyn sanamuodon selkeyteen: Tunniste on pienikokoinen. Se on sijoitettu blogikirjoituksen otsikon alle oikeaan reunaan. Lisäksi tunniste on kirjoitettu samalla kirjasintyypillä kuin blogikirjoitus. Atria-sana puolestaan on kirjoitettu verkkosivuilla heikosti erottuvalla haalean vaaleansinisellä sävyllä. Sävy on sama kuin blogin värimaailma muutoin. Neuvosto katsoo mainittujen syiden perusteella, että tunniste ei ole ollut kuluttajalle selvästi havaittava blogia nopeasti silmäiltäessä. Lisäksi käytetty ilmaisu ’yhteistyössä’ ei selkeästi ilmaise keskivertokuluttajalle, että kysymys on nimenomaan kaupallisesta yhteistyöstä eli markkinoinnista.

Mainonnan eettinen neuvosto ottaa kuitenkin tässä tapauksessa huomioon, että yritysten ja blogin kirjoittajien kaupallisesta yhteistyöstä ei ole tähän asti ollut Suomessa ratkaisukäytäntöä itsesääntelytoimielimissä eikä markkinaoikeudessa. Yritys ja kirjoittaja ovat pyrkineet menettelemään markkinointia valvovan viranomaisen ohjeistuksen (linjaus) mukaisesti.”

Animalia, MEN, mainonta, eettisyys, vastamainos, kulttuurihäirintä
Nämä Animalian mainokset JCDecauxin tirehtöörit määräsivät poistettavaksi mainostelineistä välittömästi niiden sinne ilmestyttyä. Sanoivat, että varmasti kyllä ovat hyvän tavan vastaisia. Mainonnan eettinen neuvosto oli eri mieltä ja lopulta JCD joutui läväyttämään kampanjan uudestaan bussipysäkeille ja mainostauluihin. Tämä epäilemättä sai samoissa paikoissa mainostavat mcdonaldsit ja jalostajat erityisen tyytyväisiksi. KUVA

MEN on selvästi hyvällä asialla ja on hyvä, että alan itsesäätelyelin seuraa tapahtumia ja samalla yrittää ohjata käytäntöjä oikeaan suuntaa. On kuitenkin myös täysin selvää, että mikään suomalainen sääntely ei tule vaikuttamaan ulkomailta tulevaan materiaaliin ja sikäli näkisin tätä valvontaa tärkeämpänä sen, että petraamme medialukutaitoamme. Itse olen jeesannut ja avustanut Eettisen kaupan puolesta -järjestöä (Eetti) sen kouluissa toteuttamissa vastamainostyöpajoissa ja tänä vuonna Biologian ja maantieteen opettajien liitto (BMOL) järjestää koululaisille vastamainoskilpailun, jonka touhuamiseen Häiriköt-päämajakin osallistuu.

BMOLin vastamainoskilpailun teemana tulee olemaan juurikin tähän aikaan sopivasti ruoka. Ja me Häiriköissä puolestamme olemme sattumalta tekemässä juurikin ruoka-aiheista vastamainossarjaa. Aihe on pinnalla ja hyvä niin, ruuantuotannon ympäristövaikutukset ovat verrattoman suuret ja niitä muitankin eettisiä kysymyksiä piisaa, kuten muun muassa tutkija Aaltola huomautti Häiriköiden maitojutussa. Ja onhan se uusi eläinlakikin tekeillä, vaikka vastustusta piisaa.

Tämä Atrian broileritilabloggauskohukin nousi julkiseen keskusteluun todennäköisesti juuri siksi, että aihe oli ajankohtainen ja vähemmän ajankohtainen aihe olisi jäänyt huomaamatta. Vegesafkan siirtyminen valtavistaan alkaa olemaan jo melkoisen kirkossa kuulutettu hommeli siinä vaiheessa, kun Maaseudun Tulevaisuus kirjoittaa artikkeleita aiheesta ilman, että toimituksessa tukehduttaisiin sappeen (kommenttiraidalla toki senkin edestä sitten). Näin kävi viime viikonloppuna järjestettyjen Vegemessujen alla. Edes Maaseudun Tulevaisuus ei voi jättää huomioimatta muutosta kuluttajien preferensseissä – ja samalla myös tuottajiin kohdistuneessa kysyntäpaineessa.

Ihan vaivattomasti siirtymä ei kuitenkaan tapahdu. Vanhat rakenteet painavat ja tuotantomallit sekä tottumukset ohjaavat kulutusta – ja sitä tuotantoa pitää sitten myydä ja markkinoida.

Pistetään tähän loppukevennykseksi jälleen tämä Helsingin kaupunginvaltuuston tuottama klassikko – kasvisruokapäiväkeskustelu.

Jaa tämä: