Häiriköt

Olen suomalainen

”Suomalaisuus” on monimutkainen rakennelma, joka esitetään kuitenkin suppeasti ymmärrettynä. Saamelaisaktivisti Jenni Laiti kertoo suhteestaan suomalaisuuteen.

En koe olevani suomalainen. Minulla on Suomen passi ja olen Suomen kansalainen, mutta kuulun Saamen kansaan. Juridinen kansalaisuus ei kuitenkaan määritä identiteettiäni. Mikäli Saamenmaa olisi valtio, voisin olla saamelainen sekä identiteetiltäni että kansalaisuudeltani”, kertoo Jenni Laiti.

Suomalaiset eivät aina ymmärrä saamelaisten olevan oma kansa, jonka asuinalueet levittäytyvät usean maan alueelle. Saamenmaa on jaettu Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän kesken. Se, että saamelaiset asuvat Suomessa, ei vielä tee heistä automaattisesti identiteetiltään suomalaisia. Saamelainen identiteetti ei perustu suomalaisuuteen tai siihen, kuinka saamelaisuus suhteutuu suomalaisuuteen.

Saamelaiset eivät ole ”suomalaisia, jotka pukeutuvat värikkäisiin vaatteisiin”, vaikka moista voisi koulu­laitoksen opetuksen perusteella ­kuvi­tella.

”Saamelaisuuden käsitettä sotkee entisestään Suomen korkeimman hallinto-oikeuden päätös määritellä saamelaisiksi henkilöitä, jotka eivät täytä saamelaiskäräjien omia määritelmiä saamelaisesta. Jokaisella kansalla pitää olla oikeus itse määritellä, ketkä heihin kuuluvat ja ketkä eivät. Entä jos vaikkapa Venäjä määräisi, ketkä saavat olla Suomen kansalaisia?”

Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti.
Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti. Kuvan asusta ja Laitin suhteesta siihen alempana.

 

1800- ja 1900-luvuilla monet taiteilijat osallistuivat kansallistunteen nostattamiseen ja suomalaisuuden myytin rakentamiseen. Itsenäistymisen myötä ajatus suomalaisuudesta vahvistui entisestään, ja tätä on hyödynnetty monin tavoin, myös kaupallisesti. Esimerkiksi Elovena-tuotteita on markkinoitu jo vuodesta 1925 varsin suppeasti ymmärretyllä suomalaisuudella. Elovena-tyttö putoaa hyvin stereotyyppiseen suomalaisuuden lokeroon vaaleine kutreineen ja kansanpukuineen. Huomaatteko, kuinka hänen asentonsa mukailee karttojen Suomi-neidon ääriviivoja?

Viipuri-lähtöisen Elovena-tytön päällä oli alkujaan aito, karjalainen kansallispuku. Sotien jälkeen Karjalan evakoihin suhtauduttiin niin penseästi, että kaura­hiutalepaketin puku haluttiin etäännyttää moisista negatiivisista ajatuksista. Nykyään Elovena-paketissa näkyvä kansallispuku ei oikeasti ole kansallispuku vaan kansallispuvun näköinen fantasia-asu – feikki.

Vaikka Elovena-paketin hahmo on pukuaan myöten feikki, edustaa se monille suomalaisuuden kuvaa. Tuo kuva ei jätä tilaa moninaisuudelle. Suomi ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään monokulttuurinen pussinperä, vaan kauppaa on käyty ja suhteita luotu rajoista piittaamatta.

Kysymys siitä, kenen ääni kuuluu on tietnekin hyvin keskeinen yhteiskunnan toiminnan kannalta. Oheinen kuva on peräisin Koulun ympäristötieto 4 -kirjasta (2001). Ensisilmäyksellä ihan passeli kuva näyttää varsin erilaiselta, kun miettii hetken, ketkä ovat äänessä ja keiltä ääni puuttuu. Viiden pisteen vihje: Pelkästään satuolennot eivät jää äänettömiksi.
Kysymys siitä, kenen ääni kuuluu on tietenkin hyvin keskeinen yhteiskunnan toiminnan kannalta. Oheinen kuva on peräisin Koulun ympäristötieto 4 -kirjasta (2001). Ensisilmäyksellä ihan passeli kuva näyttää varsin erilaiselta, kun miettii hetken, ketkä ovat äänessä ja keiltä ääni puuttuu.
Viiden pisteen vihje: Pelkästään satuolennot eivät jää äänettömiksi.

Hirttäytyessään turhan suppeaan kansallisuuden määrittelyyn Suomi auttamatta sulkee suomalaisuuden toisten tavoittamattomiin, mikä johtaa ongelmiin. Kaikki Suomen kansalaiset eivät koe olevansa suomalaisia.

”Olen saamelainen, ja minulla on Suomen ja Ruotsin kansalaisuus”, Laiti määrittelee.

”Eräs saamelaisen kulttuurin kulmakiviä on monimuotoisuus, sillä se takaa elinehtoja ja parempia mahdollisuuksia pärjätä vaikka minkälaisissa oloissa. Toivon Suomelle samaa ymmärrystä monimuotoisuudesta ja monikulttuurisuudesta.”

Ehkä joskus tulee aika, kun kaikki Suomen passin haltijat voivat kokevat itsensä suomalaisiksi.

ENEMMÄN KUIN ASU

Puku on tärkein monumenttimme, se on myös toinen ihomme”, toteaa Jenni Laiti.

Gákti eli saamenpuku on enemmän kuin vain vaate. Tämä on jäänyt monelta ymmärtämättä, ja ei-saamelaiset ovat käyttäneet pukua eksoottiseksi koettuna lisävärinä esimerkiksi missikisoissa ja mediassa. Kiasmassa Jenni Hiltusen Grind-videoteos esitti ei-saamelaisia tanssijoita turistirihkama­kaupasta ostetuissa ”saamenpuvuissa”. Näissä kaikissa tapauksissa puvun avulla on eksotisoitu saamelaisia, ja niihin liittyen on perustellusti puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Lapin yliopiston tutkija Piia Nuorgam kirjoitti vuonna 2016 Voimaan kulttuurisesta omimisesta:

”Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta inspiroituminen tai lainaaminen voi tapahtua vain sellaisten kulttuurien ja kansojen välillä, joilla on ainakin periaatteessa tasavertaiset mahdollisuudet päättää yhteisistä pelisäännöistä ja immateriaalioikeuksien­ avulla suojattavissa ­asiois­ta. Alkuperäiskansat eivät ole olleet laatimassa näitä pelisääntöjä.”

Kulttuurinen appropriaatio, vastamainos, kulttuurihäirintä
Häiriköt-päämaja ja saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror tekivät kuvallisen katsaukset tuoreeseen Frozen-elokuvaan liityvään keskusteluun.

Saamelaisille puku on osa identiteettiä, ja oikeus sen pukemiseen tulee siitä, että on osa saamen ­kansaa. Kyse ei ole siitä, minkä värisen paidan valitsee aamulla ja nappaako päälle hupparin vai neuleen.

Jani Leinosen maalaamassa Elovena-teoksessa Jenni Laiti on pukeutunut mustaan gáktiin, saamenpukuun.

”Puvun lähtökohta on uuden luomisessa ja gákti­muodissa: halusin tehdä itselleni pitsisen gáktin ja halusin kokeilla uutta materiaalia”, Laiti kertoo.

”Kaavoitus ja kaikki perinteiset osat on samoja, materiaalit vain uusia ja samaa väriä. Musta on vähän käytetty väri nykypäivänä gákteissä, koska se viittaa kristilliseen värisymboliikkaan ja surupukuun. Entisaikaan musta verka myös oli köyhien verka. Myöhemmin käyttäessäni gáktia siihen on tullut enemmän merkityksiä. Sekä värinsä että materiaalinsa puolesta se symbolisoi surua. Mielenkiintoinen yksityiskohta on nurinpäin oleva hulpa, helman alin osa. Perinteisesti nurinpäin olevilla vaatteilla on voitu laittaa piruja liikkeelle ja tehdä muita noituuksia. Taikka sitten protestoida julkisissa tilaisuuksissa.”

Laitin viittaus puvun rooliin monumenttina liittyy siihen, että saamelaisilla ei ole historiallisia rakennuksia tai patsaita, museoitakaan ei ole vaivaksi saakka. Saamelaiset kantavat kulttuuriperintöään asuissaan.

”Viime vuosikymmeninä maailman alku­peräis­kansojen parissa on puhuttu paljon siitä, ­kuka omistaa kulttuurin ja menneisyyden. Oikeus omaan kulttuuriperintöön, sen hallinnointiin ja tulkitsemiseen eli omaan historiaan koetaan yhä tärkeämpänä ja sillä nähdään olevan sosiaalinen merkitys alkuperäiskansojen hyvinvoinnin kannalta”, kirjoittaa Eeva-Kristiina Harlin.

Harlin tekee saamelaisten arkeologisten ja etno­grafisten esinekokoelmien palautuspolitiikkaan liittyvää väitöstutkimusta Oulun yliopistolla. Suomen kansallismuseo ilmoitti tänä vuonna lahjoittavansa muun muassa vaatteita sisältävän saamelaisesinekokoelmansa saamelaismuseo S­iidalle.

Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta lisää askelia kaivataan.

Jaa tämä:

Suomi Finland Perkele

Mikäli Suomi ja suomalaisuus pitäisi tiivistää kolmeen asiaan, nuo asiat olisivat snagarijonotappelu, talvisota ja laser-norppa. Perkele! – Suomi 100 vuotta -Nintendo-peli tekee juuri tuon.

Vuosi 2017 on ollut täynnä tarinoita siitä, mitä suomalaisuus on. Paras kiteytys suomalaisuudesta julkaistiin ehkä hieman yllättäen Nintendo-pelinä. Siis pelinä NES-konsolille, joka tuli markkinoille Japanissa vuonna 1983 ja Euroopassa pari vuotta myöhemmin. Perkele! Suomi 100 vuotta -peliä ei ole saatavilla nettiversiona, ja ensimmäiset kaksi erää pelikasetteja myytiin loppuun ripeässä tahdissa – jälkimmäinen erä parissa minuutissa.

Tässähän se, suomalaisuuden ABC.
Tässähän se, suomalaisuuden ABC.

Pelin takaa löytyy AasiPelit, jonka ytimen muodostavat Arto4000, ­Nutshell ja Lurg.

Perkele! Suomi 100 vuotta on monin tavoin jännittävä kokonaistaide­teos. Peli muodostuu kolmesta erillisestä tehtävästä, joita ovat nakkikioskitappelu, saimaannorpan kosto ja talvisota.

”Voiko kukaan meistä kutsua it­seään aidoksi suomalaiseksi, jos ei ole joskus saanut nakkikioskilla turpaan tai taistellut talvisodassa?” kysyy AasiPelien Arto4000 eli Arto Paappanen.

Kaikki pelin tehtävät ovat ottaneet mallia klassisista Nintendo-­peleistä. Spudaritappelu käydään aidossa Street Fighter -hengessä, ­lasereita silmistään ampuvan norpan ohjastaminen ohi kalastajien verkoista syvyyspommeja väistellen palauttaa mieleen Life Force -avaruusseikkailun, ja marsalkka Mannerheimin päiväkäskyjen rytmittämä talvisota-valopyssyammuskelu puolestaan muistuttaa Duck Huntista.

”Teemoja oli enemmänkin mietittynä, mutta projektin sujuvuuden kannalta valittiin vain nämä kolme. Nakkikioskitappelun idea tuli halusta tehdä tappelupeli, ja suomalaisin paikka tapella on tietenkin nakkikioski, josta saatiin pelille tapahtumapaikka. Saimaannorpat ja niiden suojelu ovat tärkeitä ­asioita jokaiselle. Niiden uhanalaisuus kielii siitä, kuinka perseestä me ihmiset oikeasti olemme, ja se pistää ihan hävettämään. Tämän pohjalta laitettiin roolit toisinpäin ja mietittiin, mitä tapahtuu, kun saimaannorpilla menee kuppi nurin meidän ihmisten perseilystä. Ja hyvinhän siinä kävi!”

Yksi peleistä tehtiin NES:n valopistoolille.

”Luontevin paikka pyssyn paukuttelulle on tietysti talvisota. Näin nykypolvetkin pääsevät kokemaan sodan kauhut turvallisesti omalta kotisohvaltaan.”

Perkele! ei kuulu viralliseen Suomi 100 -juhlaohjelmistoon, mutta hyviä varjobileitäkin tarvitaan. Paappanen kertoo porukkansa tuovan koko kansan tanssikarkeloihin ”myötähäpeää aiheuttavia breakdance-liikkeitä”. Joku voisi pitää moista karnevalismia jopa rienaavana.

”Vakavilla asioilla ei pidä koskaan leikkiä. Mutta jos asiaa tarkastelee kaikkien Suomi 100 -tuotteiden ja -hankkeiden kautta, niin eihän touhua voi edes ottaa vakavasti. Monille Suomi 100 tuntuu olevan ainoastaan keino yrittää myydä paskaa, joka ei muuten mene kaupaksi”, Paappanen sivaltaa.

”Näin jälkikäteen harmittaa erityisesti se, että ei tajuttu hakea pelille Suomi 100 -avustusrahaa. Ymmärtääkseni kaikenlainen jonninjoutava hömppä on saanut rahaa, meidän projektillekin olisi varmasti saatu euroja valutettua siinä samalla.”

Vaikka kritiikki juhlavuoden lin­jauksia kohtaan onkin viiltävää, ei sitä tule tulkita yleiseksi kritiikiksi Suomea kohtaan.

”Jos kuitenkin unohdetaan tuo kaikki turha tauhka, niin satavuotias Suomi on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia, mistä voidaan kaikki olla ylpeitä. Pelimme taustalla onkin puhdas rakkaus Suomea kohtaan: peli oltaisiin voitu tehdä ilman juhlavuottakin. Nyt oli vaan sopiva tilaisuus käyttää räikeästi hyväksi Suomi 100 -teemaa, kuten muutkin ovat tehneet, ja samalla näyttää muille turhakkeille, mistä kana pissii.”

AasiPelit

AasiPelit-porukka on sikäli poik­keuk­sellisia pelintekijöitä, että heillä ei ole varsinaisesti taustaa alalla. Vaikka ovat he kyllä pelejä pelanneet.

”Nutshell on meistä kokenein pelintekijä. Hän on tehnyt maailmallakin mainetta niittäneen Sakarin villapaitapelin.”

Nettiselaimessa pelattavan Sakarin villapaitapelin luokittelu peliksi vaatii melko väljien määritelmien hyväksymistä. Kyseessä on peli, jossa pitää pukea perin naivistisesti piirretylle Sakarille villapaita päälle klikkaamalla joko ”En” tai ”Joo”-nappia. Klikkaamalla ”En” häviää, ja klikkaamalla ”Joo” – ehkä arvaattekin jo – voittaa. 

Perkelettä ei julkaistu muilla alustoilla kuin antiikkiselle konsolille. Perkelettä ei myöskään ole tarkoitettu tekijöiden ponnahduslaudaksi työelämään. Kyseessä on teos, jonka motivaattorina on rakkaus lajiin.

”NES valittiin alustaksi, koska se on ehdottomasti maailman paras konsoli ja koska halusimme tehdä pelin retro­peleihin vihkiytyneille harrastajille. NES on tosin löytynyt lähes jokaisesta kodista aikoinaan, joten sitä kautta tämä on puhutellut myös muitakin kuin harrastajia. Se kuitenkin osaltaan kertoo konsolin merkityksestä osana Suomen historiaa”, Paappanen selventää alustavalintaa.

Koska kyseinen pelialusta on ollut poissa tuotannosta vuosikymmeniä, löytyvät laitteiden nykyiset käyttäjät asiaan väkevästi vihkiytyneiden ja poikkeuksellisen sitoutuneiden pelaajien joukosta. Alustavalinta ei tee Aasi­Pelien työstä helppoa sikäli, että pelikasettien valmistaminen on pitkälti käsityötä ja tarvittavia osia pitää haalia sieltä täältä. 

”Pelien osat tulevat tuolta kaukomailta, mutta niiden kolvailu ja kasaus hoidetaan Suomessa. Prosessin kankeus tulee lähinnä siitä, kun tätä tehdään vapaa-ajalla, jota ei tunnu olevan koskaan riittävästi. Lisäksi jotkut komponentit ovat sellaisia, joita ei käytetä muualla kuin NES-pelikaseteissa, joten niiden saatavuus voi joskus olla huono.”

Kaikki tämä on silti perusteltavissa täysin hyväksyttävästi.

”Nykyaikaiset alustat eivät kiinnosta pelien tekemisen kannalta. Ne eivät oikein puhuttele samalla tavalla kuin vanhemmat pelikoneet. Jos omaa aikaa tuhlaa johonkin, niin mieluummin sellaiseen, mistä aidosti nauttii.”

Perkele! Suomi 100 vuotta -pelin voi pyrkiä tilaamaan osoitteessa aasipelit.fi. Saatavuus on kuitenkin heikkoa, ja vain nopeimmat voittavat.

 

Jaa tämä:

Mainokset runoiksi

Joulukuussa aivot nyrjähtelevät Tampereella, kun Annikin Runofestivaalin julisteet komeilevat mainostauluissa.

Mainokset herättävät tunteita. Yksissä ne synnyttävät halun kuluttaa ja toisissa raivoa. Kaikkiin meistä ne vaikuttavat. Jotkut myös haluaisivat kieltää mainokset, mutta mitä silloin edes kiellettäisiin? Onko mainonta muuta kuin pitkälle jalostettua ja tyyliteltyä viestintää?

Pitkälle jalostettua ja tyyliteltyä viestintää on myös runous. Mainonnasta runot toki erottaa vähintäänkin tekijän intentio, mikäli oletamme tekijän halunneen kertoa maailmasta ja elämästä jotain. Mainoksen intentio on myydä.

Vuodesta 2003 Tampereella järjestetty Annikin Runofestivaali siirtyy tänä vuonna kaupalliseen tilaan. Mainostaulujen runot -näyttely materialisoituu kahden viikon ajaksi 33 mainostauluun Tampereen keskustassa. Tuottaja Simo Ollila valottaa projektin taustoja.

”Idea syntyi vuosi takaperin. Olemme aiemminkin saaneet Visit Tampereen kautta ulkomainoskampanjan runofestivaalin julisteille. Koska Annikin Runofestivaali viettää välivuotta, keksimme, että tänä vuonna voisimme festivaalijulisteiden sijaan julkaista mainostauluissa runoja.”

Festivaalivuonna ei näin työläälle hankkeelle ole aikaa, mutta vuorovuosina tämä onnistuu.

Juho Hakasen runo löytyy Teiskon tieltä, Ilmarinkadun läheisyydessä.
Juho Hakkaraisen runo löytyy Hämeenpuistosta.

Teemaksi valikoitui sananvapaus, ja kaikki runot ovat uusia ja ennen julkaisemattomia. Projektiin osallistuvat Kari AronpuroArja ­Tiainen, ­Mikko MankinenJohanna VenhoHarri HertellTiina LehikoinenNiillas HolmbergJuho HakkarainenClaes AnderssonRaisa Marjamäki ­sekä Joni­matti Joutsijärvi.

Mainostilan vuokraava JCDecaux lupailee runotaulujen tavoittavan jopa 200 000 henkilöä kahden viikon aikana. Tämä on poikkeuksellisen iso yleisö runoudelle. Ollila esittääkin itselleen kysymyksen.

”Miksi me olemme ensimmäisiä? Miksi tätä ei tehdä useammin? Ajatteluni on hieman radikalisoitunut projektia tuottaessani. Julkinen tilamme on myyty mainosalustaksi, eikä tästä ole kysytty kaupunkilaisten mielipidettä. Voisiko mainostauluihin soveltaa uudisrakentamisen prosenttiperiaatetta ja ohjata prosentti mainosalustan vuokraamisesta saaduista tuloista kaupunkitilaan tuotavaan taiteeseen?”

Taide mainostauluissa ei ole ennenkuulumaton ajatus. Mainos­tauluja on myös kaapattu luvatta taiteen alustoiksi Suomessa ja maailmalla. Vuonna 2011 Elissa Eriksson toteutti joukko­rahoituksen turvin mainos­kriittisen Haluan nähdä muutakin -projektinsa myöskin JCDecaux’n mainos­tauluissa.

Raisa Marjamäen runo löytyy Satakunnankadulta, hotelli Tammerin kupeesta.
Raisa Marjamäen runo löytyy Satakunnankadulta, hotelli Tammerin kupeesta.


”Tärkeä ajatus tässä on, että kadulla kulkija lukee sattumalta runon ja kysyy itseltään: ’Mitä ihmettä tämä voi mainostaa? Ai, tämä ei mainosta mitään.’ Yksi juliste voi saada aikaiseksi nyrjähdyksen aivoissamme ja haastaa sen, miten näemme ympäristömme”, Ollila toteaa.

Tämä aivosynapsien yllättäminen ja yhdistäminen kuuluu runouteen laajemminkin.

”Runous on minulle asia, joka avaa arkielämäämme railoja jonnekin toisaalle. Yhtäkkiä yhdestä sanasta, yhdestä lauseesta aukeaa yllättäviä näkymiä siitä, mitä elämä ja maailma voi olla.”

Mainostaulujen runoihin liittyy sisäänrakennettu ristiriita sisällön ja alustan välillä. Tämä kannattaa Ollilan mielestä nähdä vahvuutena.

”Jos otat käteen runokirjan, avatessasi sen tiedät, että vastaan tulee runo. Yllättävässä paikassa runon kohtaaminen voi olla kokemuksena vaikuttava.”

Nyt runojen kautta on mahdollista nähdä toisin myös kaupallistettu julkinen tila. Se, näkeekö katsoja vaihtoehtoja mainonnalle vai vaihtoehtoisia tapoja tehdä mainontaa, onkin sitten jännittävämpi kysymys.

Mainostaulujen runot – uutta runoutta kaupunkitilassa Tampereen keskustan ulkomainostauluissa 4.–17.12.
Annikin Runofestivaali 9.6.2018.

Dokumentaatiota. Tässä asennetaan Mikko Mankisen runoa Tammelantorin laidalle. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun ulkomainostaulut ja nykyrunous kohtaavat
Dokumentaatiota. Tässä asennetaan Mikko Mankisen runoa Tammelantorin laidalle. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun ulkomainostaulut ja nykyrunous kohtaavat

 

Jaa tämä:

Terveisiä Pohjois-Koreasta!

Presidentinvaaligallupit piirtävät kuvan masentavan tasapäisestä kansasta. Ja herää tässä ajatuksia mediastakin.

”Presidentti Sauli Niinistön kannatus on entisestään vankistunut. Nyt hän saisi 1. kierroksen äänistä peräti 80 prosenttia. Niinistö on nyt suosituin myös vihreiden keskuudessa”, Yle uutisoi

Ei helvetti, missään sivistysmaassa ja demokratiassa kenenkään ja minkään kannatuksen ei kuulu olla 80 prosenttia. Näitä kannatuslukuja uutisoidaan ihan erilaisissa maissa. Niinistön messiaanisien kannatuslukujen osasyyksi olen kyllä valmis laskemaan muiden puolueiden suhteellisen hirvittävän ehdokasasettelun, mutta siis ei helvetti.

Tämä ja muut Voiman vastamainokset löytyvät täältä.
Tämä ja muut Voiman vastamainokset löytyvät täältä.

Kun tässä nyt näitä presidentin vaaleja kohtaan olemme laskeutumassa, sopii muistella vanhoja. Kaivanpa arkistoista tämän vastamainoksen, jonka teimme Sauli Niinistön ensimmäisen, tappioon päättyneen, presidentinvaalikampanjan alla vuonna 2006.

Tuolloinhan meille kerrottiin, että kokoomuslainen porvari on työväenpresidentti.

Jonnet tuskin muistavat, mutta tuo Niinistön Työväen presidentti -kampanja ajoittui hetkeen, kun mainostoimisto Bob Helsinki koetteli yhdessä kokoomuksen kanssa poliittisen viestinnän rajoja ja hieman samalla myös uudelleen määritteli niitä. Oli röyhkeydessään ennenkuulumatonta, että ehdokkaan kampanjan noin meni kilpailevan puolueen keksipurkille ja sotki häpeilemättä kuvioita.

Seuraavana vuonna SAK yritti samaa ja teki eduskuntavaalien alla äänestysaktiivisuuden kasvattamiseen pyrkineen kampanjan, jossa stereotypistä porvaria/riistäjäkapitalistia esittänyt Oiva Lohtander. SAK:n kampanja oli huikaiseva epäonnistuminen. Raivostuneen yleisön edessä nöyrtynyt AY-linnake vetäytyi pelistä ja keskeytti kampanja ennen kuin se edes pääsi kunnolla lähtökuopista.

Tämä karnevalismin lisääntyminen poliittisessa viestinnässä liittyi osin – muttei tietenkään kokonaan – eduskunnan päätökseen muuttaa puolueille jaettu lehdistötuki yleiseksi viestintätueksi. Tämä myötä  puoluelehdistö ajettiin ahtaalle ja aikaisemmin (puolueellista) journalismia tuottanut tuki kanavoitiin mainostoimistoille.

Ja mainostoimistot tietenkin tekevät sitä viestintää kuten mainostoimistot tekevät.

Kokoomuksen kamppisten pöllyttämisen ohella Bob oli tullut hieman aikaisemmin tunnetuksi Pelastakaa paviaanit -kamppiksella, jossa toimisto naamioi oman brändinrakennuskampanjansa eläinoikeusaktivismiksi. 

Pelastakaa paviaanit -kampanja ajoittui hetkeen, jolloin Korkeasaaressa oli tulossa remotti, jossa apinalinnakin oli menossa uusiksi. Samalla sisäsiittoista laumaa oltiin harventamassa ja alfauros Repe oli menossa lopetettavaksi. Monet kansalaiset ilmaisivat närkästyksensä ja tyytymättömyytensä moisesta ja Bob Helsinki iski tähän. Mainostoimisto ratsasti varsin kyynisesti eläinten asialla. Ilona Turtola analysoi tapahtunutta Jyväskylän yliopiston Viestintätieteiden laitokselle tekemässään gradussa.

”Mainostoimisto Bob Helsinki […] kertoi hankkivansa projektipäällikön, jonka tehtävä on yrittää kehittää pelastusoperaatio paviaaneille ja löytää myös taloudellinen ratkaisu siihen.

Hyviksi hahmoiksi luokiteltiin heti paikalla myös paviaanien pelastajaksi palkattu Erkki Kauhanen. Kauhasen mukaantulo oli mainostoimisto Bob Helsingin ansiota. Bob Helsinki oli ostanut 10. lokakuuta ilmestyneeseen
Helsingin Sanomiin koko sivun mainoksen, jossa luvattiin, että “paviaanien pelastaja saa paikan”. Helsingin Sanomat ei kertaakaan kyseenalaistanut, onko Kauhasen palkkaamisessa mitään mieltä.”

Monet eläinoikeuskamppailun veteraanit kokivat Bobin kampanjan vähättelevän työnsä arvoa ja suorastaan loukkaavaksi. Huomiota mainostoimisto toki tempauksellaan sai ja se oli tietenkin tavoitekin. Huomion ohella on kiinnostavaa, kuinka mainostoimisto onnistui kaappaamaan keskustelun itselleen:

”Huomattavaa oli se, että Helsingin Sanomiin, Ilta-Sanomiin ja Iltalehteen haastateltiin eläinsuojelijoita hyvin vähän ja kansalaisjärjestöjen edustajia ei lainkaan; ne korkeintaan vain mainittiin muutaman kerran.”

On vain luonnollista, että poliittisen viestinnän muutos ja samalla mainostoimistomarkkinoita ravistellut Bobin röyhkeys sulautuivat Voiman vastamainostyöryhmän mielissä.  Tasavallan repesidentti -vastamainoksessa Sauli Niinistö ja Repe yhtyvät toisiinsa ja luovat samalla jotain kaunista ja odottamatonta.

Vastamainoksen kanssa samoihin aikoihin ilmestyivät myös viralliset presidentinvaalijulisteet. Tähän liittyen Ilta-Sanomat julkaisi ison jutun, jossa arvioitiin virallisia julisteita. Repe kuitenkin varasti show’n ja vastamainos komeili aukeamalla isommalla kuin viralliset verrokit. Vastamainoksen herättämiä reaktioita mietittäessä huomio kuitenkin liittyy Ilta-Sanomien JP Tikan  ajatiuksiin. Hän kauhisteli ja piti moraalittomana sitä, että Voimassa saatettiin parodioida kampanjaa, joka oli ostanut mainoksen samaisesta lehdestä. 

Ajatus siitä, että lehdestä voisi ostaa koskemattomuuden mainostilaa ostamalla on lähinnä skandaali. Toivottavasti moiset ajatukset eivät ole vallalla laajemmin. Ne maat, jossa moiset ajatukset kuuluvat arkeen ovat myös niitä maita, joissa presidentin kannatusluvut alkavat kahdeksikolla tai yhdeksiköllä.

Eiku helvetti.

Jaa tämä:

Pehmiteltyjä totuuksia

Epämiellyttävistä asioista uutisoidessa suoraviivaisuus ei ole aina tehokkainta. Vaihtoehtojen tarjoaminen lisää halukkuutta muuttaa omaa toimintaa.

Miten saadaan  aikaan yhteiskunnallinen muutos? Ajat, tavat ja uskomukset muuttuvat, mutta peruskysymys pysyy. Nykypäivän eläinoikeusaktivistit pohtivat, kuinka rekrytoida informaatiotulvassa kahlaava kuluttaja-kansalainen taisteluun institutionalisoitunutta eläinten hyväksikäyttöä vastaan.

Aktivistien keinovalikoima onkin laajentunut viime vuosina. Infopöydillä päivystämisen ja suoran toiminnan rinnalle on noussut Vegaanihaasteen ja Lihattoman lokakuun kaltaisia lähestymistapoja. Siitä huolimatta erityisen näkyvä rooli kampanjoinnissa on salaa kuvatuilla eläintilavideoilla, joita on mahdollista katsella muun muassa aktivistien omilla nettisivuilla.

Salakuvauksista on käyty julkista keskustelua niin sanomalehdissä kuin A-studion kaltaisissa ajankohtaisohjelmissakin.

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle.
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle. Kuvakaappaus Daily Mailin sivulta: Oikeutta eläimille

Olemme Tampereen yliopistolla tutkineet eläintiloilla salaa kuvattuja videoita ja eläinaktivismia. Eläintilavideot voidaan  mieltää varjoraporteiksi, jotka toimivat vastineena liha- ja turkisalan yhteiskuntavastuuviestinnän luomalle kuvalle eläintuotannosta. Varjoraportilla tarkoitetaan ulkopuolisen toimijan tuottamaa tutkimusta, joka haastaa esimerkiksi yritysten ja etujärjestöjen oman tiedotuksen linjan.

Eläinaktivistien varjoraporttien taustalla on sama toive kuin humanitaaristen järjestöjen kuvissa luonnonkatastrofin, nälänhädän tai sodan riivaamilta alueilta: että uhrien kärsimyksen näkeminen herättäisi katsojassa halun tehdä jotakin tilanteen parantamiseksi.

Sosiologi Luc Boltanskin mukaan humanitaarisen viestinnän vaikuttavuus riippuu viime kädessä katsojan tunteiden ja moraaliaistin aktivoinnista. Hänen mukaansa fyysisesti tai henkisesti etäisten yksilöiden kärsimys tulee esittää niin, että katsoja alkaa pitää sitä paitsi objektiivisena totuutena myös moraalisena epäkohtana. Jotta passiivisesta katsojasta siis sukeutuisi aktiivinen eläinoikeustoimija, varjoraporttien tulisi herättää hänessä sekä empatiaa kärsiviä yksilöitä kohtaan että suuttumusta epäoikeudenmukaisia olosuhteita kohtaan.

Varjoraportit

Moraalisen suhteen luominen katsojan ja kärsivien yksilöiden välille on tekniikkalaji. Mediatutkija Lilie  Chouliaraki on havainnollistanut, miten esimerkiksi kamera-ajot, kuvakulmat, äänimaisemat ja insertit yhdessä sanallisen kerronnan kanssa antavat kuvaruudulla näkyvälle kärsimykselle merkityksen. Empatian heräämiselle erityisen tärkeä edellytys on kärsivän yksilön kuvaaminen katsojan kaltaisena, täysivaltaisena toimijana.

Eläinaktivismin tapauksessa avainkysymykseksi nousee, esittävätkö aktivistien varjoraportit kärsivät tuotanto eläimet tuntevina, kommunikoivina yksilöinä vai identtisenä massana.

Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014. KUVA: OE
Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014.
KUVA: OE

Käytetyistä kuvallisista, sanallisista ja kamerateknisistä menetelmistä riippuen kärsimyksen tärkeys ja sen vaatimat toimenpiteet voivat näyttäytyä useassa eri valossa. Ei ole ihme, että eläinaktivistien varjoraportit kampanjasivustoilla luovat erilaisen kuvan eläintuotannosta kuin aihetta käsitelleet A-studion jaksot. Yllättävää sen sijaan on, että A-studion välittämä viesti on monessa suhteessa yksiselitteisempi, johdonmukaisempi ja näin ollen ehkä myös vaikuttavampi.

Aktivistien nettisivuilla olevissa eläintilavideoissa ei ole taustaselostusta, vaan niillä kuuluu ainoastaan ilmastointilaitteiden huminaa ja eläinten ääntelyä. Videoiden sisältöä kuvataan muutamalla melko lakonisella virkkeellä ruudussa pyörivän kuvan alla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tuotantoeläimet eivät näyttäydy videoilla kommunikoivina, tuntevina ja henkisesti pahoinvoivina yksilöinä vaan epämääräisesti ääntelevänä kasvottomana massana, jonka fyysinen kärsimys on seurausta ahtaista, likaisista tiloista ja huonosta hoidosta. Katsojan empatiakynnys ei välttämättä ylity, sillä hän ei ymmärrä eläinten keskinäistä viestintää, erota niitä toisistaan tai saa käsitystä niiden tietoisuuden tasosta.

Varjoraporteista huokuu usko kuvan todistusvoimaan ja siihen, että katsoja osaa rationaalisen pohdinnan jälkeen vetää tuotantoeläinten olosuhteista omat johtopäätöksensä. Toki nettisivustojen muissa osissa on tekstiä, jossa korostetaan eläintuotannon epäoikeudenmukaisuutta ja vedetään yhtäläisyysmerkkejä ihmisten ja muiden eläinten välille. Ei kuitenkaan ole mitään takuuta, että satunnainen klikkailija jaksaisi videon katsottuaan perehtyä teksteihin. Ja vaikka joku ne lukisikin, hän ei välttämättä saisi selkoa siitä, kuka on syypää ruudulla näkyvään kärsimykseen. Teksteissä viitataan niin tuottajiin, kinkunsyönnin kaltaisiin kulttuuriperinteisiin kuin eläinperäisiä tuotteita kuluttaviin katsojiinkin. Oman osallisuuden tiedostaminen ja hyväksyminen on henkisesti epämukavaa, joten katsoja voi suuttua syyllistämisyrityksistä tai valita närkästyksensä kohteeksi eläintilalliset ja ohittaa sivustojen ehdotukset kokeilla kasvissyöntiä.

A-studion eläintilakuvauksia käsitelleet jaksot puolestaan ovat teknisesti monipuolisia. Studiokuvan lomassa on inserttejä ja pätkiä aktivistien videoista taustaselostuksella höystettynä. Esimerkiksi vuoden 2007 jaksossa insertti alkaa kuvalla kesäisellä laitumella käyskentelevistä lehmistä, ja taustalla soi 1960-lukuun viittaava kappale maalaiselämän autuudesta. Toimittaja aloittaa: ”Näinhän sen pitäisi olla [– –] Suomessa myös maatalouseläimet elävät hyvän ja onnellisen  elämän.”

Katsojalle väännetään rautalangasta, että eläintuotanto on eettisesti hyväksyttävää, kunhan eläimet ovat ”onnellisia” kuten takavuosien pien tila idyllissä.

Katsojille annetaan jonkin verran tietoa tuotantoeläimistä mutta kuitenkin korostaen ihmisen ylivaltaa suhteessa niihin. Kun asiantuntija tuomitsee ruudulla näkyvät tapahtumat, moraalisena ohjenuorana ja vertailukohtana on aina voimassa oleva lainsäädäntö. Yksiselitteinen viesti katsojille on, että tuotantoeläinten kärsimys ansaitsee moraalista huomiota, mutta vain siinä määrin kun se rikkoo lakeja ja asetuksia.

A-studion jaksot eivät myöskään jätä arvailujen varaan, kuka eläinten kärsimyksestä on vastuussa. Syyttävä sormi kääntyy vääjäämättä tilallisiin, välinpitämättömiin valvontaviranomaisiin ja viime kädessä poliitikkoihin, jotka eivät ole osoittaneet valvontaan tarpeeksi resursseja.

Kukaan ei ehdota, että katsojalla olisi osallisuutta eläinten kärsimykseen tai että hänen pitäisi ryhtyä toimen piteisiin sen johdosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Lue myös Elisa Aaltolan kirjoitus empatiasta.

Ajankohtaisohjelma siis luo yksiselitteisen ja johdonmukaisen kuvan tuotantoeläinten kärsimyksestä hyvinvointikysymyksenä.

Eläinoikeusaktivistien varjoraporttien vaikuttavuudelle voisi olla eduksi, mikäli ne yhdistyisivät verkkosivustoilla selkeämmin positiivisiin tulevaisuuskuviin, mahdollisuuksiin ja visioihin yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Kuvallisen viestinnän tullessa yhä merkittävämmäksi tiedonvälityksen muodoksi eläintilavideoilla on perusteltu rooli osana aktivistien keino valikoimaa. Parhaimmillaan tällaiset varjoraportit toimivat yhtenä  eettisen valistuksen muotona auttamalla katsojaa samaistumaan kärsiviin yksilöihin. Ne myös kertovat, kuinka tär keää juuri tämä kärsimys on, kenen pitäisi tehdä asialle jotakin ja millä keinoin.

Ehkä varjoraporttien avulla saavutamme tulevaisuuden, jossa välitämme muista eläimistä juuri sen takia, että he ovat erilaisia kuin me.

Eija Vinnari toimii professorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen tutkimusaloihinsa kuuluvat varjoraportoinnin ja aktivismin lisäksi julkinen talousjohtaminen, sosiaalinen ja ympäristölaskentatoimi sekä kestävä kehitys. 

Matias Laine toimii akatemiatutkijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tutkimustyössään hän tarkastelee yritysten, yhteiskunnan ja luonnon välisiä suhteita erityisesti laskentatoimen ja yritysvastuuraportoinnin näkökulmista. 

Kirjoitus perustuu Vinnarin ja Laineen Accounting, Organizations and Society -lehdessä julkaistuun tieteelliseen artikkeliin. Aihepiiriin liittyy myös Accounting, Auditing and Accountability -lehdessä julkaistu artikkeli ja tekeillä oleva kolmas artikkeli.

Lue myös Itä-Suomen yliopiston tutkija Elisa Aaltolan Rahat tai henki -artikkeli empatiasta.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä:

Björn Wahlroos ja perustuslain diktatuuri

Politiikka ja lait haittaavat bisneksiä. Näinköhän yhteiskunta kuitenkaan olisi parempi paikka, jos antaisimme vallan laissez-faire-libertaareille.

Björn Wahlroos (s. 1952) on näkyvä, hämmentävä ja kiistanalainen hahmo. Tämä vapaan markkinatalouden siunauksellisuutta julistava pankkiiri on Suomen suurin maataloustukien nostaja ja on tehnyt rahaa erityisesti ulosmittaamalla valtiolta omaisuutta oikeilla hetkillä. Suomalaisen talouselämän messiaaksi itsensä ylentänyt pankkiiri on myös osoittanut poikkeuksellista kykyä provosoida kärkevillä avauksillaan.

Nämä Wahlroosin avaukset ovat muun muassa johtaneet laajahkoihin uhoamisiin pankin vaihtamisesta. Koska Wahlroosin Nordea, tai pankit yleensäkään, eivät asiakkaidensa asioista juoruile, ei julkisuudessa ole esiintynyt uskottavia arvioita esitettyjen uhkausten toteutumisista. Itse vältin määrätietoisesti ja onnistuneesti pankkilainan ottamisen Nordeasta.

Tässä kirjoituksessa Wahlroosiin ei muuten viitata ”Nalle”-lempinimellä, sillä miehessä ja hänen arvoissaan ei ole mitään pehmeää tai pörröistä.

Wahlroosin kipparoima ja suoraan sekä epäsuoraan merkittävässä määrin omistama  pankkikonserni Nordea on parhaillaan siirtämässä päämajansa Suomeen. Syyksi muutolle ilmoitettiin erityisesti verotukselliset tekijät sekä pääsy Euroopan pankkiunionin alueelle. Veroetuja shoppaileva pankkikonserni herätti laajalti närkästystä Ruotsissa, eikä asiaa välttämättä auttanut se, että Wahlroos on kunnostautunut provosoivien päänavausten saralla myös Pohjanlahden länsirannalla.

Jotta Wahlroosin sanomiset eivät jäisi pelkästään sanomisiksi, julkaisi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA hänen kirjoittaman Hiljainen vallankumous – Tekikö uusi perustuslaki Suomen hallinnan mahdottomaksi? -pamfletin. Siinä pankkiiri kritisoi Suomen perustuslakia ja vaatii presidentti-instituution palauttamista herramme Kekkosen määrittelemille urille:

Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643 – 1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles'n palatsin nykyisenlaiseksi kitch-kakuksi, jossa on muun muassa kullalla päällystetty huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

”Entistä hajanaisemmassa poliittisessa kentässämme parlamentarisointi ei ole luonut toimivaa uutta hallitusmuotoa, vaan eräänlaisen toimeenpanovallan tyhjiön. Kuten kaikki tyhjiöt, se on alkanut täyttyä, mutta täyttäjinä eivät ole olleet valtioneuvosto ja parlamentti, vaan niin sanottu kansalaisyhteiskunta – järjestöt, aktivistit, asiantuntijat, lobbarit ja varsinkin ammattiyhdistysliike. Tämä on ollut hiljainen vallankumous.” – Björn Wahlroos

Itsekin yhteiskuntaan ainakin ajoittain aktivistin roolissa vaikuttavana ja aihetta tarkasti seuraavana olen tietysti innostunut tästä Wahlroosin arviosta aktivistien onnistuneesti suorittamasta hiljaisesta vallankumouksesta. Ehkäpä Juha Sipilän hallitus on säikähtänyt tätä analyysiä ja tämän johdosta leikannut suomalaisyritysten vastuullisuutta tutkivan Finnwatchin rahoituksen ja rauhanjärjestöjen rahoitusta. Loppuu se eettisyyden ja empatian diktatuuri.

Kuten odottaa saattoi, pamfletti oli poleeminen ja herätti keskustelua. Akatemiatutkija Hanna Wass luki pamfletin tuoreeltaan ja kommentoi  Wahlroosin kaipaaman vahvan presidentin palauttamiseen liittyviä:

Vahvan johtajan malli ei ylipäänsä sovi nykyisen kaltaiseen yhteiskuntaan, jossa on pikemminkin paineita vahvistaa kansalaisten poliittista osallisuutta ja hyödyntää paremmin kansalaisyhteiskunnassa vallitsevaa tieto- ja osaamispääomaa lainvalmistelun ja päätöksenteon pohjana. Innovatiiviset ratkaisut tulevaisuuden tarpeisiin löytyvät harvoin peräpeiliin katsomalla.”

Tähän ajatukseen vahvasta presidentistä tarttui myös tutkijatohtori Johanna Vuorelma:

”’Jollain pitää olla se helkkarin valta!’ Wahlroos totesi pamfletin julkaisutilaisuudessa maanantaina. Wahlroos ei ole […] huolissaan siitä, että valta keskittyy yhden ideologian ja eturyhmän ympärille, vaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu.”

Koska pankkiiri Wahlroos on huolissaan myös perustuslain diktatuurista, on vain soveliasta kuulla valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen mietteet pankkiirin avauksista:

”Minusta on jokseenkin käsittämätön se ajatus, että perustuslaki olisi hirveä ongelmien vyyhti ja veisi Suomen suurin piirtein kuilun partaalle.. ..On syntynyt ihmeellisiä vaikutelmia, että voisimme tulkita perustuslain perusoikeussäädöksiä jotenkin neitseellisessä tulkintaympäristössä puhtaan kansallisesta lähtökohdasta. Samalla unohtuu, mielestäni välillä ihan tarkoituksella, että Suomi on osallisena kymmenissä eri kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Tässä mielessä perustuslain muuttaminenkaan ei kauheasti auta, koska kansainvälisistä velvoitteista ei pääse.”

Kuten todettua, Wahlroos on ollut poleeminen keskustelija jo vuosien ajan. Entinen taistolainen on muuttanut arvomaailman laissez-faire-libertaariksi, mutta yhtä äärimmäisinä mielipiteet ovat pysyneet. Tämä on tietenkin sikäli hienoa, että hänen kanssaan ainakin tietää, missä mennään. Voiman päätoimittaja Kimmo Jylhämö purki pankkiirin ajatuksia vuonna 2009:

”Yritän ottaa selvää, mitä höpötys moraalista ja vastuusta yritysmaailmassa tarkoittaa. Pääesiintyjänä [Ylen viestintäseminaarissa] kun on Björn Wahlroos.

Nyt suuren finanssikriisin maksajina toimivat valtiot, jotka ovat taanneet pankeille ja markkinoille rahaa tuhansia miljardeja euroja.. ..Kukapa voisikaan opettaa vastuuta paremmin finanssikriisin aikoina kuin itse talouskettu Wahlroos, joka kertoo, että osakeyhtiö on määritelmällisesti ’hetkellisesti yhteen kuuluvaa pääomaa’. Osakeyhtiö on ’yhden asian liike’. Se on olemassa ’ainoastaan siksi, että että sen omistajat haluavat toimia yhdessä saadakseen suuremman skaalan etuja eli tuottaa voittoa ja taloudellista vaurautta’.”

Sanovat, että älä ruoki trollia. Välillä tuntuu siltä, että pankkiirin ja trollin erotta toisistaan vain se, että pankkiirilla on rahaa ihan helvetisti. Rahan myötä pankkiirilla on myös hyvät mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin, vaikka olisimme kuinka hiljaa aiheesta. Älkäämme siis huoliko pankkiirin ruokkimisesta.

Vaikka tässä kirjoituksessa ei pitänyt puhua Nallesta, niin menköön tämän kerran. Tämä on kuitenkin klassikko ja näitä tarroja näkyy katukuvassa yhä.
Vaikka tässä kirjoituksessa ei pitänyt puhua Nallesta, niin menköön tämän kerran. Tämä on kuitenkin klassikko ja näitä tarroja näkyy katukuvassa yhä.

Jaa tämä:

Siniristijihadimme

Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään ja bileiden multihuipentuma on uusi Tuntematon sotilas, tietenkin. 

”Me suomalaiset rakastamme sotaa. Kun juhlimme itsenäisyyttämme, muistelemme sotaa ja katsomme Tuntematonta sotilasta. Kun määrittelemme liike-elämän johtajatyyppejä, haemme verrokit Tuntemattomasta sotilaasta. Monet meistä jopa tietävät, että saimme itsenäisyytemme talvisodassa.”

Näin kirjoitin keväällä ja sama meno jatkuu. Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas, järjestyksessä kolmas filmatisointi saman nimisestä kirjasta, saapuu ensi-iltaan perjantaina 27.11.

Tuntemattoman sotilaan yhteistyökumppani, Saludo-kahvi, on ottanut ilon irti yhteistyöstä ja tuonut markkinoille Tuntematon-teemaisen kahvipaketin. Päätimme hieman auttaa ja suunnitella mainosleiskan kahville. Itselleni tosin tulee sodasta ja kahvista mieleen lähinnä korvike, mutta toivottavasti tämä mielenyhtymä ei haittaa Meiran markkinointiväkeä.
Tuntemattoman sotilaan yhteistyökumppani, Saludo-kahvi, on ottanut ilon irti yhteistyöstä ja tuonut markkinoille Tuntematon-teemaisen kahvipaketin. Päätimme hieman auttaa ja suunnitella mainosleiskan kahville. Itselleni tosin tulee sodasta ja kahvista mieleen lähinnä korvike, mutta toivottavasti tämä mielenyhtymä ei haittaa Meiran markkinointiväkeä.

Suomalainen identiteetti tuntuu rakentuvan sodan varaan ja Väinö Linna Tuntematon sotilas -kirja on onnistunut sementoimaan asemansa tämän kaanonin kivijalkana. ”Suomalaisen miehen” ja hyvän johtajan roolimalleja haetaan vuodesta toiseen Tuntemattomasta ja ilmeisesti kaikilla suomalaisilla (miehillä) tulisi olla mielessä oma esikuvansa teoksen henkilökaartista.

Louhimiehen elokuva ratsastaa tällä kaanonilla ja samalla myös kompastuu siihen. Kun ”kaikki” tuntevat teoksen henkilökaartin lähes intiimisti, ei elokuva vaivaudu rakentamaan kummoisiakaan henkilöitä. Ansiokkaat näyttelijäsuorituksetkin ovat lähinnä arkkityyppien kuvituksia ja harva hahmoista kasvaa rämpiessään läpi sodan.

Harmillisesti kaikki katsojat eivät kuitenkaan ole täyttäneet elämäänsä Tuntemattoman pänttäämisellä ja monelle leffasta taitaa jäädä mieleen lähinnä sodan kuvaus ja se, kuinka ihminen voi ylittää itsensä hädän hetkellä.

Tässä sankarillisuudessa piileekin lähes kaikkien sotaelokuvien ja -kirjojen ongelma. Kriittinenkin kuvaus sodasta sisältää sankaritarinan ja siten vahvistaa ajatusta sodasta, joka rakentaa kansakuntia ja tekee sankareita. Louhimiehen Tuntemattomassa sotakuvastoon yhdistyy myös hyvinkin poeettisesti rukous ja uhrimieltä korostavat julistukset. Tämä palauttaa mieleen Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen ajatuksen siniristijihadismista:

”Siniristilippumme-laulun väkevässä sanomassa lipun arvojen puolesta kuoleminen on korotettu korkeimmaksi haluksi.
—-
Sodan kärsimyksiä on tärkeä muistella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisi hyvä asia kasvattaa lapset suhtautumaan sotaan ihannoiden. Veteraaneja kohtaan on kaunista ilmaista kunnioitusta. Onko sen tapahduttava niin, että lapset laulavat astuvansa sotaan ilomielin?
Kun näemme Välimeren rantamailta kuvia uskonnollisten symbolien edessä väkivallan nimeen vannovista lapsista, saatamme pitää sitä muukalaisten kulttuuriin kuuluvana aivopesuna. Kun Suomessa lapset laulavat halustaan elää ja kuolla kansakunnan ja kristinuskon pyhimmän symbolin puolesta, se nyt vaan on tapana.

Teivainen myös huomauttaa uudessa Maailmanpoliittinen kansalliskävely -kirjassaan, että kansainvälisesti on yleisempää, että kansallistunteen hurmoksessa vannotaan vihollisen veren vuodattamista. Meillä Suomessa tuntuu olevan yleisempää isänmaan puolesta kuolemisen ihailu – ja Tuntemattomassa löytyy myös hahmoja, jotka tämän auvoisuutta kehuvat.

Teivainen varoo vetämästä turhan vahvoja yhtäläisyysviivoja suomalaisen ja vaikka ääri-islamistisen jihadin välillä. Ehkä tähän veriuhrin antamiseen yhdistettynä puhe jihadista ei kuitenkaan ole täysin tuulesta temmattu.

"Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane." Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?
”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.”

Samalla, kun mietimme näitä kansallisia esikuviamme, voimme pohtia myös filmatisointiin liittyviä ulkotaiteellisia elementtejä. Elokuvan rahoitusta on haettu kaupallisesta yhteistyöstä ja tämä herätti keskustelua jo hyvissä ajoin ennen enskaria. Itsekin otin osaa tähän keskusteluun.

”On vaikea keksiä mitään, mikä halveksuisi sotien kauhut läpi eläneiden sukupolvien kokemuksia niin paljon kuin tämä sodalla ratsastaminen ja sen banalisoiminen. Mitä näistä tuotteista pitäisi oikein olla mieltä? ’Ota torjuntavoitto pölystä!’, ’Nyt juodaan kossuvissyä talvisodan hengessä!’, ’Tällä mopilla selviydyt pahimmastakin motista!’.

Jotain hyvin omituista on tapahtunut, kun vasemmistolaisen työläiskirjailijan sodanvastainen kirja on päätynyt kansallismielisten sotaromantisoinnin välineeksi ja nyt myös markkinointiponnisteluiden vankkureita vetäväksi juhdaksi. On tietenkin totta, että taiteilija ei itse pysty määrittelemään sitä, miten hänen teoksensa lopulta tulkitaan, ja paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten Väinö Linnan kirjan julkaisun.”

Onneksi varsinaiselta tuotesijoitteluilta vältyttiin ja sankarit eivät kiertäneet eturintamalle Lidlin kautta. Elokuvan yhteistyökumppaneista yksi muuten herätti erityistä ihmetystä: ranskalainen hävittäjälentokonevalmistaja Dassault. Tai, no, ei kai tässä mitään ihmeteltävää ole. Dassault haluaisi kovasti myydä Suomelle Rafale-hävittäjiä ja yhtiön mainoksessa ratsastettiin jo viime vuonna häpeilemättä revontulten kajossa.

Tutkijatohtori Noora Kotilainen kirjoitti kuinka hävittäjiä Suomelle tarjoavien valmistajien videoissa leikitään kansallisromanttisella kuvastolla. Puolustushallinnossa nämä videot määriteltiin viihteelliseksi avaukseksi, jolla pyritään keventämään viestinnällistä taakkaa ja rakentamaan brändiä. Pohjimmiltaan niillä markkinoidaan hävittäjähanketta kansalle ja mikäs sille sopivampi yhteys kuin Tuntematon sotilas.

Kaikkien mutinoiden ja ongelmien myötä on kuitenkin todettava, että ei tämä filmatisointi huono itsessään ole. Mutta miksi tämä kolmas versio yleensäkään piti tehdä?

Tekijäporukasta on kuulunut toteamuksia, että ”Tuntematon on tehtävä joka sukupolvelle”. En välttämättä jaa tätä ajatusta, mutta nämä filmatisoinnit tuntuvat tosiaan tupsahtavan ilmoille noin 30 vuoden välein: Edvin Laineen filmatisointi vuonna 1955, Rauni Molbergin vuonna 1985 ja nyt Louhimiehen versio vuonna 2017.

Itse toivoisin, että nämä nykyiset, monin tavoin toisiaan toistavat, tulkinnat riittäisivät jo nyt ja sitten 2040-50-lukujen taitteessa vääjäämättä tehtävä neljäs filmatisointi seuraisi enemmän Tuntematon REDUXin viitoittamaa tietä.

Tätä enskaria minä todellakin odottaisin.

Jaa tämä:

Saako natsia sanoa natsiksi?

Hesarin artikkeli nosti vihdoin tavaratalojohtaja J. Kärkkäisen natsisympatiat suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi muuan kansaedustaja syytti mediaa maalittamisesta.

Tavarataloketju Kärkkäisen omistaja ja toimitusjohtaja, Juha Kärkkäinen, on natsi. Hän on tukenut vuosien ajan kansallissosialistista vallankumousta ajavan Pohjoismaisen vastarintaliikkeen toimintaa. Kärkkäinen on myöskin julkaissut tavaratalonsa asiakaslehdessä artikkeleita, joissa kerrotaan juutalaisten salaliitoista ja muuta synkkää paskaa. On hänelle luettu tuomiokin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Leni Riefenstahl suunnitteli kampanjajulisteen tavaratalo Käppäisen pyynnöstä. Only for you my friend. #käppäinen #siegfail #waitpower
Leni Riefenstahl suunnitteli kampanjajulisteen tavaratalo Käppäisen pyynnöstä. Only for you my friend.
#käppäinen #siegfail #waitpower

Jotenkin omituisesti tämä ei ole ollut ongelma viralliselle Suomelle. Olemme me hysteerikot toki aiheesta melua pitäneet, mutta asiakkaita on piisannut ja yritysvastuutaan toitottavat yhtiöt ovat myyneet tuotteitaan Kärkkäiselle edelleen myytäviksi. Ainoita poikkeuksia ovat olleen Finlayson ja kirjakustantamo Otava.

Erityisen masentavaksi tämän tekee se, että käymme keskustelua Kärkkäisen natsimeiningistä samalla kun Kärkkäisen yhteistyökumppani, Pohjoismainen vastarintaliike, marssi ja heilasi Tampereella. Eikös näiden natsien kuulunut hävitä Hitlerin mukana?

Osallistuin maaliskuussa Grafian järjestämään, yritysvastuuteemaiseen keskusteluun, jossa Finlaysonin omistaja ja toimitusjohtaja, Jukka Kurttila, kertoi päätöksestään lopettaa Finlaysonin tuotteiden myyminen Kärkkäiselle. Kurttilan mukaan firmalle tuli takkiin tuli saman tein parisataatuhatta euroa, mutta joku roti sitä pitää olla. Kurttila myöskin kertoi olleensa varma, että kyllä muut firmat seuraavat perässä ja natsi saa pitkän nenän. No aika hiljaista on ollut.

Nyt, Helsingin Sanomien kirjoitettua Kärkkäisen hyvin tiedossa olleesta yhteistyöstä natsien kanssa, heräsi julkinen keskustelu. Hyvä näin. En vaan oikein jaksa uskoa, että ilman rummun hakkaamista ja lisämökää tämäkään kantaisi mihinkään. Paineen pitää olla jatkuvaa ja perusteltua. Vastuullisesta yritystoiminnasta väitellyt tutkija Jukka Rintamäki on kirjoittanut meille aiheesta pariinkin otteeseen.

Tavarateloketju Kärkkäisen Magneettimedia-lehdessä julkaistiin vuosien ajan antisemististisiä tekstejä ja salaliittoteorioita. Tavaratalon toimitusjohtaja sai julkaisutoiminnasta tuomionkin. Paineen kasvettua, Kärkkäinen siirsi Magneettimedian kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen kontoille. Vastarintaliike on julkaissut myös kuvassa näkyvää Vastamedia-lehteä. Ilmeisesti myös uusnatsin luottavat Voima-lehden ja Häiriköt-päämajan kykyyn tavoittaa yleisö ja siksipä liikkeen pikkunasset ovat kiikuttaneet lehtiään Voiman telineeseen luvatta. Jotenkin epäilen, että toimitusjohtaja Juha Kärkkäinen ei kanna vastuuta tästäkään möröstä, jota hän on ollut ruokkimassa.
Tavarateloketju Kärkkäisen Magneettimedia-lehdessä julkaistiin vuosien ajan antisemististisiä tekstejä ja salaliittoteorioita. Tavaratalon toimitusjohtaja sai julkaisutoiminnasta tuomionkin. Paineen kasvettua, Kärkkäinen siirsi Magneettimedian kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen kontoille. Vastarintaliike on julkaissut myös kuvassa näkyvää Vastamedia-lehteä.
Ilmeisesti myös uusnatsin luottavat Voima-lehden ja Häiriköt-päämajan kykyyn tavoittaa yleisö ja siksipä liikkeen pikkunasset ovat kiikuttaneet lehtiään Voiman telineeseen luvatta.
Jotenkin epäilen, että toimitusjohtaja Juha Kärkkäinen ei kanna vastuuta tästäkään möröstä, jota hän on ollut ruokkimassa.

Kärkkäisen liikevaihto jatkaa nousuaan, eikä boikotteja ole näkynyt. Ketju muun muassa julkaisee rasistisia artikkeleita sisältävää KauppaSuomi-ilmaisjakelulehteä ja luovutti Magneettimedia-lehtensä kansallissosialistisen Pohjoismaisen Vastarinta -liikkeen jäsenille.. ..Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan.”

Tässä yhteydessä itse näkisin ihan perusteltuna suunnata palautetta yrityksille, jotka myyvät tuotteitaan Kärkkäiselle. Kärkkäisen tavaratalot ovat massiivisia ja oikeastaan häpeälista natsin kanssa kauppaa käyvistä suomalaisyrityksistä on pitkä ja kattava. Edellä mainittujen Finlaysonin ja Otavan ohella Fazer on vähän fundeerannut yhteistyötä ongelmalliseksi, mutta jatkanut sitä kuitenkin. Kaikille muille Kärkkäinen näyttäytyy ilmeisen kosherina kauppakumppanina.

Pitäisiköhän muuten käydä kierroksella Kärkkäisellä ja listat myynnissä olevat saksalais-brändit. Veikkaan, että Saksassa reaktiot olisivat pontevampia, jos kertoisi tuotteita myytävän Suomen johtavan antisemitistin tavaratalossa.

Mutta kuten tunnettua, ei natsia voi sanoa natsiksi, ilman, että joku pahastuu natsin puolesta. Tällä kertaa kansanedustaja Jani Mäkelä (pers) päätti suuttua moisesta. Hän määritteli Hesarin artikkelin ja siitä käydyn keskustelun ”maalittamiseksi”. Maalittaminen on uudissana, jolla viitataan ilmiöön, jossa vaikutusvaltaa omaava henkilö kannustaa seuraajiaan pommittamaan kriittiseksi koettua tahoa esimerkiksi sähköpostitse ja/tai sosiaalisessa mediassa. Vastoin edustaja Mäkelän väitteitä maalittaminen ei tarkoita sitä, että kritisoidaan perustellusti henkilöä, jolle on toistuvasti myös annettu mahdollisuus sanoa oma näkemyksensä asiassa.

Mistäköhän kansanedustaja Mäkelän mielestä muuten yleensäkään sopii kirjoittaa, säästä? Ajatus siitä, että yhteiskunnallisen vaikuttajan ja suurliikemiehen ihmisvihamielisistä ajatuksista ei saisi käydä keskustelua on pähkähullu. Ja koska Kärkkäisen natsisympatioista ja antisemitistisistä ajatuksista ei ole mitään epäselvyyksiä, en oikein ymmärrä, mitä vääryyttä niistä kertominen olisi.

Kansanedustaja Mäkelä myös murehti sitä, mitä käy Kärkkäisen työntekijöille, jos tolkun ihmiset lopettavat natsin kaupassa käymisen. No, ehkä ne Kärkkäisen työntekijät voivat mennä töihin sinne, minne ne Kärkkäisen asiakkaatkin menevät, ei tämä sen monimutkaisempaa ole. Tästä tulee mieleen entisen kansanedustajan, Kimmo Sasin, huoli turkistarhauksen lopettamisesta puhuttaessa: ”Ajatelkaa niitä pieniä itkeviä lapsia niiden työttömien turkistarhaajien kodeissa, jotka ovat ilman työtä ja syrjäytyvät.”

Ex-edustaja Sasi ja edustaja Mäkelä murehtisivat epäilemättä myös orjakauppiaiden lapsista, mikäli Suomessa käytäisiin orjakauppaa, jonka kieltää. Jotenkin jännästi nämä taatusti-ei-sosialistiset kansanedustajat eivät luota markkinoihin ja kuluttajien oikeuteen tehdä valistuneita kulutuspäätöksiä.

Eivätkö nuo kuluttajat juurikin tee sitä markkinoiden näkymättömän käden työtä? Ehkä tällä kertaa näemme, kuinka synkkään paskaan tuo näkymätön käsi on valmis työntämään itsensä.

Juuh elikkäs. Tämä mies käyttää äänestäjiltä saamalla mandaatilla lainsäädäntövaltaa Suomen eduskunnassa.
Juuh elikkäs. Tämä mies käyttää äänestäjiltä saamalla mandaatilla lainsäädäntövaltaa Suomen eduskunnassa.
Jaa tämä:

Leikkaa ja liimaa mainosparodia

Global Meal -vastamainoshankkeen tuottaja kertoo, mikä on oleellista. Kaikkea ei tarvitse osata itse ja hyvällä idealla pääsee jo pitkälle.

Liimaaminen ja leikkaaminen, piirtäminen, kuvankäsittelyohjelman käyttö, ideoiden pallottelu, terävä yhteiskunnallinen kritiikki, sloganien muotoilu. Vastamainoksen tekemisessä tarvitaan monenlaisia taitoja. Paras jälki syntyy usein yhteistyöllä, niin on tehty myös useimmat ammattimaiset vastamainokset – ja mainokset. Luovan ryhmätyöprosessin aikana kuuluu usein “mä en osaa piirtää” -napinaa, mutta nyt se ei haittaa – joku kaveri varmasti osaa.

Vastamainosta voidaan lähteä tekemään kahdesta eri näkökulmasta. Mielessä voi olla jokin yhteiskunnallinen ongelma, kuten ilmastonmuutos tai lapsityövoiman käyttö, jota haluaisit nostaa mainonnan keinoin esiin. Silloin mietit minkä tyyppinen mainos voisi tässä auttaa, etsit sellaisen käsiisi ja ryhdyt työhön. Toisaalta voi selailla läpi erilaisia mainoksia ja kun jokin mainos pistää karvat pystyyn, on ehkä löytänyt etsimänsä. Sitten voi miettiä, mikä mainoksessa ärsyttää ja kääntää sen sanomaa toisenlaiseen muotoon.

Possun elämä. Työryhmä Kaisa, Otto, Matias, Saana, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta.
Possun elämä –työryhmä: Kaisa, Otto, Matias, Saana, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta. Lisää kilpailutöitä osoitteessa www.globalmeal.fi.

Iskevän vastamainoksen tekemisessä sanoman kirkastaminen on tärkeää, jotta viestisi saavuttaa katsojan ja lukijan toivomallasi tavalla. Kritisoitko yksittäistä tuotetta tai brändiä vai jotakin tuotannonalaa yleisellä tasolla? Otatko kantaa ympäristöongelmiin, ihmisoikeusrikkomuksiin, eläinten oikeuksiin vai terveyskysymyksiin? Kommentoitko alkutuotannon ongelmia, koko tuotantoketjun toimintaa vai kuluttajan vastuuta?

Asioiden luokittelu ja vuorovaikutussuhteiden ja mittaluokkien ymmärtäminen voi olla yllättävän hankalaa aikuisellekin. Vaikkapa runsas torjunta-aineiden käyttö voi olla vahingollista luonnolle sekä viljelijöiden terveydelle, ja jopa kuluttajalle. Mihin näistä haluat viestilläsi puuttua? Koulumaailmassa apukysymysten kysymiseen ja ajatuksen ohjailuun tarvitaan usein opettajan apua. Yhdessä pohtiminen synnyttää yleensä parhaat keskustelut ja oivallukset. Mikä on syy, mikä seuraus ja miten nämä näkyvät tekeillä olevassa vastamainoksessa?

Global Meal -vastamainoskilpailu kutsuu kaikki halukkaat mukaan. Kilpailu nostaa esiin ruuan globaalit vaikutukset, jotka jäävät helposti näkymättömiin. Kyseessä on vastamainoskilpailu, jossa osallistutaan yhteiskunnalliseen ruokakeskusteluun ja kommentoidaan kulutusyhteiskunnan ongelmia parodian keinoin, mainosten omalla kielellä. Minkä ruokaan tai sen tuotantoon liittyvän epäkohdan tai ratkaisun sinä haluat nostaa esiin siloitellun markkinointiviestinnän rinnalle?

Kilpailu starttasi 12.9.2017 ja päättyy 4.3.2018. Kilpailussa on avoin sarja, sekä koululaissarja, joka on suunnattu yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille. Molemmissa sarjoissa kilpailuun voi osallistua yksin tai työryhmänä.

Jos ruoka-aiheeseen tarttuminen tuntuu hankalalta, on tähän kuvaan poimittu vastamainonnan hengessä joitakin näkökulmia, joiden kautta asiaa voi ruveta pureskelemaan. KUVA: Global Meal
Jos ruoka-aiheeseen tarttuminen tuntuu hankalalta, on tähän kuvaan poimittu vastamainonnan hengessä joitakin näkökulmia, joiden kautta asiaa voi ruveta pureskelemaan.
KUVA: Global Meal

Tutustu ruuan globaaleihin vaikutuksiin, itse kilpailuun,  ja opettajien taustamateriaaleihin osoitteessa www.globalmeal.fi.

Kilpailun järjestää Häiriköt-päämaja yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa. Menossa on mukana myös Eetti – Eettisen kaupan puolesta ry.

ps. Vinkki opettajille: Jos pohdit miten kannustaa oppilaat mukaan, niin vastaus on kehuminen. Jokaisessa vastamainoksessa on jotakin hyvää; oivaltavat tekstimuunnokset, tiukka yhteiskunnallinen viesti, hieno visuaalinen toteutus tai ihan vain se että teos saatiin käynnistymisvaikeuksien jälkeen valmiiksi. Nosta esiin jokaisen valmistuneen vastamainoksen hyviä puolia, buustaa oppilaiden itsetuntoa, kehu, kehu ja kehu.

Tässä lisää Global Mealin teemoista.

Jaa tämä: