Häiriköt

Hyvää koulumatkaa kaikille

Kongon kouluikäiset louhivat meidän koululaisten elektroniikan.

Pikkukoululaisista puhuttaessa kuulin teleoperaattorin tarjoamasta sopimuksesta, jossa saa aina uuden halpisluurin, jos entinen hajoaa. Ja sitten niitä luureja tietenkin kohdellaan sen mukaisesti ja niitä hajoaa ja uusia laitteita tarvitaan.

Tämä tuntuu erittäin pahalta, ottaen huomioon, että raaka-aineita noihin puhelimiin on louhimassa niiden meidän ekaluokkalaisten ikäiset (ja nuoremmat) lapset. Sky News kävi tutustumassa olosuhteisiin Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.

”Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.

Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.”

Sky Newsin haastattelema 8-vuotias Dorsen kertoi, kuinka hän ei ollut ansainnut tarpeeksi saadakseen ruokaa kahteen päivään, vaikka hän oli työskennellyt 12-tuntisia päiviä.

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on hyvä muistaa, että monimutkaisessa maailmassa myös korjausliikkeet ovat monimutkaisia ja vaikeita. Hanna Nikkanen kirjoitti tähän liittyen marraskuussa 2010:

”Heinäkuussa 2010 Barack Obama nimittäin allekirjoitti lain, joka velvoittaa kaikkia New Yorkin pörssiin listautuneita yrityksiä ilmoittamaan, käyttävätkö ne Kongosta tai naapurimaista louhittuja konfliktimineraaleja: tinaa, tantaalia tai volframia.

Laki ei sisällä sanktioita vaan nojaa julkisuuspaineeseen. Se näyttää tepsivän: elektroniikkavalmistajat ovat jättämässä kauhujen Kongon.

Brändiyritysten pako on jättänyt eettisempää kaivostoimintaa Itä-Kongoon kehittäneet hankkeet vaille rahoitusta. Jäljelle jäävät ne ostajat, joiden kukkaroa kohut eivät uhkaa: esimerkiksi autoteollisuuden alihankkijat ja kiinalaiset halpaelektroniikkafirmat, joiden nimiä kuluttajat eivät tunne.”

Ja jotenkin ne mineraalit vaan löytävät tiensä yhä edelleen maailman markkinoille. Sky News kuvasi Kongossa salaa juuri kiinalaisia ostajia, joiden kautta raaka-aine (oletettavasti) jatkaa valkopestynä pörssiyhtiöiden tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin.

Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.
Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.

Samalla, kun kansalaisyhteiskunta esittää vaatimuksiaan, yritykset yrittävät selitellä tekemisiään parhain päin. Me emme voi tyytyä siihen, kuten Kauppakorkeakoulussa vastuuttoman yritystoiminnan kollektiivisesta muistamisesta ja unohtamisesta väitellyt Jukka Rintamäki kirjoitti:

Yritysvastuu on käsite, joka on nykyisin jonkinlainen itsestäänselvyys käytännössä missä tahansa yrityksessä – ainakin mitä julkisuuskuvaan tulee. Yritysskandaalit ja vastuuton yritystoiminta yleisemmin ovat kuitenkin olleet jatkuvasti uutisotsikoissa.

Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus.”

Parempaa pitää siis vaatia, mutta samalla meidän tulisi osata suhtautua myös kriittisesti ja analyyttisesti esittämiimme vaatimuksiin. Kuten Nikkanen kirjoitti:

”Boikotti on joskus mahtava ase, ja pelkästään sen uhka saa yritykset usein korjaamaan kurssiaan. Onnistuakseen boikotin täytyy kuitenkin täyttää kolme vaatimusta, joista yksikään ei näytä Itä-Kongon tapauksessa toteutuneen.

Ensinnäkin boikotilla on oltava konkreettinen vaatimus, jonka toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa.

Toiseksi boikotilla on oltava kesto: boikotin on päätyttävä, jos epäkohta korjataan.

Kolmanneksi boikottiaseen käyttö ei saa pahentaa erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevien työntekijöiden ahdinkoa.”

Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.
Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.

 

Jaa tämä:

Tuntematon siivooja

”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Siinä ei muuten ihan heti tule raja vastaan, kun mainosmies ratsastaa veteraaneilla ja sotamuisteloilla.

Kun Edvin Laine kuvasi ensimmäistä Tuntematon sotilas -filmatisointia (1955), teemaa pidettiin sen verran arveluttavana, että puolustusvoimat ei lainannut kuvausryhmälle varusteita rekvisiitaksi. Rauni Molbergin  saatua oman Tuntemattoman sotilaansa (1985) valmiiksi oli maailma muuttunut siinä määrin, että tuo eka filmatisointi oli kanonisoitu, eikä aihetta katsottu liian vaaralliseksi käsiteltäväksi.

Kun Aku Louhimies filmasi omaa Tuntematonta sotilastaan (2017), hankittiin sotilaiden asut Belgiasta (koska halvempia?) ja tuotantoyhtiö heittäytyi markkinointiyhteistyöhön lähinnä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa – ja siksi markkinoille on saatu esimerkiksi Tuntematon sotilas -kuplavettä (lisää vain kossu!) ja Sinituotteen Tuntematon sotilas -rikkakihvelit ja -mopit. Ei saatana.

"Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane." Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?
”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?

On vaikea keksiä mitään, mikä halveksuisi sotien kauhut läpi eläneiden sukupolvien kokemuksia niin paljon kuin tämä sodalla ratsastaminen ja sen banalisoiminen. Mitä näistä tuotteista pitäisi oikein olla mieltä? ”Ota torjuntavoitto pölystä!”, ”Nyt juodaan kossuvissyä talvisodan hengessä!”, ”Tällä mopilla selviydyt pahimmastakin motista!”.

Jotain hyvin omituista on tapahtunut, kun vasemmistolaisen työläiskirjailijan sodanvastainen kirja on päätynyt kansallismielisten sotaromantisoinnin välineeksi ja nyt myös markkinointiponnisteluiden vankkureita vetäväksi juhdaksi. On tietenkin totta, että taiteilija ei itse pysty määrittelemään sitä, miten hänen teoksensa lopulta tulkitaan, ja paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten Väinö Linnan kirjan julkaisun. Raimo Pesonen kirjoitti Tuntemattomaan sotilaaseen liittyvistä Kansa taisteli -lehdessämme:

Pasifsmiin taipuvainen lukija voi nyökytellä romaanin äärellä. Toisaalta niin voivat tehdä myös ne, jotka puhuvat isänmaallisista veriuhreista ihailevin äänenpainoin. Tulkinnat ovat erilaisia, koska myös lukutavat ovat. Vaikka kirjailijalla on omat pyrkimyksensä, hän ei voi hallita teoksensa vastaanottoa. Linna koki tulleensa sensuroiduksi käsikirjoitukseen tehtyjen muutosten vuoksi. Romaanin herättämien ensireaktioiden perusteella kirjailijan pasifistiset pyrkimykset kuitenkin välittyivät: Suomen armeija kieltäytyi 1955 yhteistyöstä Edvin Laineen elokuvaprojektin kanssa, mutta on sittemmin esittänyt sitä varusmiehille osana koulutusta. Armeijan suhtautuminen Laineen elokuvaan kuvaa tulkintojen muutosta. Kyse ei ole sen enempää ’aidon’ merkityksen löytymisestä kuin katoamisestakaan, vaan lukutavasta.”

Lukutapa on tosiaan muuttunut matkan varrella ja muutokset lukutavoissa tietenkin kertovat meistä lukijoista. Hieman tähän liittyvistä kirjoitin samaisen Kansa taisteli -lehden pääkirjoituksessa:

”Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.”

Kun Hartwall lanseerasi oman Tuntematon sotilas -kuplavetensä mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: "Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että 'vapaata' eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa."
Kun Hartwall lanseerasi heinäkuussa Tuntematon sotilas -Vichyn mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Oheisessa kuvassa alkuperäisen pulloa on korjattu, mutta vain hieman. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: ”Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että ’vapaata’ eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa.”

Tuntematon sotilas eri inkarnaatioissaan ei tietenkään ole ainoa kaakki, jolla näissä leikeissä ratsastetaan. Samaa harrastetaan myös esimerkiksi talvisodalla, Mannerheimilla ja sotaveteraaneilla yleensä. Kirjoitinkin yleisen brändistrategian Marskin hyödyntämiseen, ja nämä samat lainalaisuudet vallitsevat myös rinnasteisissa brändeissä.

”Marsalkka Mannerheim taipuu myös uuden median viestintäkanaviin ja esimerkiksi natiivimainonnan työkaluksi – ei ole sellaista aatetta, jota ”Marski”-kortin pelaaminen ei tukisi! Täyden spektrin dominanssi on mahdollista oikealta laidalta vasemmalle ainoastaan fokusta siirtämällä.
Kuluttajien sitoutumisaste Marsalkka Mannerheimin brändiin on myös tutkitusti korkea. Yleisradion vuonna 2004 järjestämä interaktiivinen multiplatformikonsepti, Suuret suomalaiset, mittasi suomalaisten suurmiesten suosiota. Marsalkka Mannerheim voitti yleisökilpailun ylivoimaisen suvereenisti kilpakumppanien jäädessä tuleen makaamaan.
Liity sinäkin voittajien joukkoon ja hyödynnä Marsalkka Mannerheimin tuomat mahdollisuudet kasvulle. Marsalkka Mannerheim -brändin persoonalliset arvot tukevat kasvustrategiaa ja mahdollistavat myös uusien markkina-alueiden valloittamisen. Make Finland Great Again – Suur-Suomi nytten!”

Vuonna 1990 Lapinlahden Linnut julkaisivat Maailman kahdeksan ihmettä -sarjassa oman tulkintansa tästä Tuntematon sotilas -teemasta. Tulkinta on häkellyttävän ajankohtainen vuonna 2017.

Jaa tämä:

Porissa mainostettiin röökiä

Oliko soveliasta, että Phillip Morris päästettiin lobbaamaan asiaansa Porin SuomiAreenaan? Eikö röökin mainostamisen pitänyt olla kiellettyä?

Marlboroa ja useita muita tupakka-brändejä edustava Philip Morris Finland pääsi järjestämään keskustelutilaisuuden ja edistämään asiaansa Porin SuomiAreenan. Miksi ihmeessä? Tupakan mainostaminenhan on kiellettyä Suomessa.

Philip Morrisin tilaisuuteen osallistuivat muun muassa perheministeri Juha Rehula (kepu), toimittaja Tuomas Enbuske, Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala ja Philip Morris Finlandin viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä (joka muistetaan myös turkisteollisuuden lobbarina). Suomalaisten paheita käsittelevät keskustelun tueksi Phillip Morris oli teettänyt tutkimuslaitos Kantar TNS Finlandilla tutkimuksen, jossa selvitettiin suomalaisten suhdetta paheisiin jädestä karkkiin ja alkoholista grilliruokiin – sekä tupakkaan.

Melko monien mielestä tupakan sisällyttäminen karkkien ja jäden kanssa samaan paheiden ryhmään on ongelmallista. Se, että tutkimusyhtiö ottaa tämän tutkittavakseen on vieläkin ongelmallisempaa ja taas tulee mieleen ette ei ne vastaukset vaan ne kysymyksenasettelut – vale, emävale, tarkoitushakuinen tutkimus, eh?

Taiteilija Ron English tunnetaan erityisesti hänen vuosia jatkuneesta järjestelmällisesti tupakkateollisuuteen kohdistamasta taiteenmuotoisesta kritiikistä. Lisää Ron Englishin ajatuksista voi lukea esimerkiksi täältä tai Häiriköt – Kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjasta
Taiteilija Ron English tunnetaan erityisesti hänen vuosia jatkuneesta järjestelmällisesti tupakkateollisuuteen kohdistamasta taiteenmuotoisesta kritiikistä. Lisää Ron Englishin ajatuksista voi lukea esimerkiksi täältä tai Häiriköt – Kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjasta

Tupakkateollisuuden metkuja vuosikausia seurannut ja aiheesta kirjan hiljattain kirjoittanut professori Heikki Hiilamo piti Philip Morrisin osallistumista SuomiAreenaan vähintäänkin ongelmallisena.

”Tilaisuudessa Philip Morrisin viestintäjohtaja sai kritiikittä kertoa omaa valheellista viestiään siitä, että tupakkafirma haluaisi vähentää haittoja. Tupakkabisnes sai myös uskonnollisia sävyjä, kun Philip Morrisin viestintäjohtaja vetosi ihmisten armeliaisuuteen suhtautumisessa tupakoitsijoihin – tietenkään mainitsematta että tässä tapauksessa armeliaisuuden tarkoituksena on kerätä tupakkayhtiölle mahdollisimman suuret voitot.”

SuomiAreenan edustajat selittelivät, että kyseessä oli vain ihan viaton yleisen tason keskustelu suomalaisten paheista ja röökifirman viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä kertoi, että kyllä ei tietenkään ollut kyseessä markkinointi. Nuo selitykset eivät oikein kanna. SuomiAreenan vastaava tuottaja Mari Haavisto selitteli organisaationsa puolesta, että tapahtumassa ”saa tuoda esiin ajatuksia ja ideoita, mutta ei kaupata omia tuotteita”.

Täytyy taas kysyä että: ”Stupid or lying?”

Ron English: Breathe.
Ron English: Breathe.

Kertokaas minulle, jos olen väärässä, mutta käsittääkseni yrityksen tehtävä on ihan lain mukaan tuottaa voittoa osakkaille. Tupakkafirmalla tätä voittoa tavoitellaan myymällä tupakkaa. Eli kaikki tupakkafirman toiminta tähtää tupakan myyntiin ja myynnin maksimoimiseen. Eikö? Toimet, joihin yritys lähtee, tavoittelevat tuota päämäärää, eli sitä, että röpö sauhuaa. Esimerkiksi tutkimuksen teettäminen ja keskustelutilaisuuden järjestäminen SuomiAreenassa ovat osa yrityksen strategista viestintää – eli markkinointia

Miten on mahdollista, että Porin kaupungin ja mediayhtiö MTV:n omistama SuomiAreena salli tupakan markkinoimisen tapahtumassaan? En oikein ymmärrä.

Jotta kyseessä ei olisi pelkästään keskustelutilaisuus, päätti MTV:n toimitus vielä julkaista artikkelin tuosta röökifirman teettämästä tutkimuksesta. ”Suomalaisten suosikki paheet on nyt paljastettu” -artikkelin perusteella Philip Morrisin tiedote näyttää menneen yhteistyökumppanin toimituksessa läpi aika sukkana. Missään kohdassa journalistista prosessia kukaan ei ole näemmä herännyt kysymään tutkimuksen tarkoitusta tai piiloviestiä.

Laatujournalismia kerrassaan.

Ron Englishin Joe Camel -hahmoa kohtaan osoittama huomio kulminoitui lopulta siihen, että tupakkayhtiö luopui sarjakuvamaisesta maskotista, jonka ilmeinen tavoite oli tehdä Camel-savukkeista houkuttelemia lapsille ja nuorille.
Ron Englishin Joe Camel -hahmoa kohtaan osoittama huomio kulminoitui lopulta siihen, että tupakkayhtiö luopui sarjakuvamaisesta maskotista, jonka ilmeinen tavoite oli tehdä Camel-savukkeista houkuttelemia lapsille ja nuorille.
Jaa tämä:

Väkivallan maskuliininen representaatio

Kuvaaja taltioi mielenosoituksia, mutta keskittyi ainoastaan poliiseihin.

Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä mielenosoituksiin osallistuneet ja niitä seuraamaan saapuneet ovat saattaneet kiinnittää huomiota yhteen kuvaajaan, joka on ollut paikalla lähes poikkeuksetta silloin, kun poliisi on paikalla niin sanotusti hulinavarustuksessa. Taiteilija Annika Rauhala on taltioinut mielenosoituksissa nimenomaan poliisin toimintaa ja rajannut mielenosoittajat tarkoituksella kuvien ulkopuolelle.

Taltio Jouha-videoinstallaatiosta, joka oli esillä Helsingin Kaapelitehtaalla toukokuussa järjestetyssä Art Fair -tapahtumassa.

Vaikka Suomessa puretaan ja yksityistetään hyvinvointivaltiota, on kansa pysynyt melko säyseänä. Mielenosoitukset eivät houkuttele suuria joukkoja ja yleensäkin poliittinen protestointi on vaimeaa. Ei meillä ole mellakkaa koskaan nähtykään, silti mellakkavarusteisiin sonnustautunut poliisi on alati arkisempi näky kaduilla.

Moni suomalainen on tottunut ajattelemaan, että yhteiskunnan väkivaltakoneiston ja kansalaisten vastakkaisasettelu tapahtuu jossain muualla – ei täällä lintukodossa. Suomi on muuttunut sitten vuonna 2006 järjestetyn, mellakkapoliisin piiritykseksi/harjoitukseksi muuttuneen Smash ASEM -mielenosoituksen ja enää poliisin joukkojen hallinta joukot (”jouha”) eivät ole odottamaton lisä mielenosoituksessa.

Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.
Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.

Ristiriita näiden ”ei-tappavilla” aseilla varustautuneiden kyborgijoukkojen ja niiden eteen polvistuneen, kameransa kanssa rauhallisesti puuhastelevan ”hennon naiskuvaajan” (taiteilijan oma määritelmä, toim.huom.) välillä on jyrkkä.

Sukupuolitetut stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme: feminiinisyyteen yhdistetään avuttomuus ja pelokkuus ja maskuliinisuuteen yhdistetään voima ja uho. Vaikka stereotypiat ovat ongelmallisia, näyttäytyy mellakkapoliisien ja naisvalokuvaajan kohtaaminen kiinnostavalta niiden valossa.

Joukkojenhallintapoliisi on äärimaskuliinisuuden stereotypia. Visiirien, lasien ja huppujen taakse katseilta piiloutuen hivellään avoimesti pamppuja, pyssyjä ja käyttäydytään uhkaavasti. Yksilö katoaa, etäämmältä näkyy vain koneisto. Konttaavan ja maan rajasta tapahtumia tarkastelevan kuvaajan perspektiivistä militarisoitunutta poliisia voi tarkastella yhteiskunnallisen näkökulman lisäksi psykologis-seksuaalisesta näkökulmasta.

Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.
Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.

Tämä turvallisuusjoukkojen arkipäiväistyminen on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Kari Telaranta kirjoitti Politiikasta-lehteen kasvaneen turvattomuuden tunteen seurauksista yhteiskunnassamme:

”Turvallisuus liittyy vahvasti tunteisiin, ja meille on tärkeää tuntea olevamme turvassa. Turvallisuuden tunteen vastakohta on pelko. Terrori-iskujen ja sodan uhka aiheuttaa meissä pelkoa, joten meille on helppo ’myydä’ tarve luopua yksityisyydestämme näiden uhkakuvien torjumiseksi, vaikka uusien keinojen tehokkuus voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Onko viestin luottamuksellisuuden rikkominen välttämätöntä ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden?

Kun tilastoja tarkastelee Euroopan tasolla, pelkästään vuonna 2013 Euroopan unionin alueella kuoli erilaisten tapaturmien johdosta noin 150 000 henkilöä. Länsi-Euroopassa kuoli samana vuonna terrori-iskuissa muutama henkilö.”

Smash ASEMin alla terrorismin vastaisen sodan kiimaan ajama sisäministeri Kari Rajamäki ohjeisti ja poliisi toimi. Tuolloin poliisi loi omalla toiminnallaan moninkertaisen haitan ja vaaran yleiselle järjestykselle verrattuna siihen, mitä mielenosoittajat olisivat kuunaan saaneet aikaan. Samalla poliisi loi täysin uusia käytänteitä ja mellakkapoliisit olivat kytiksellä jopa paria päivää myöhemmin järjestetyn Hamppumarssin laitamilla, vaikka kyseinen mielenosoitus on tunnettu varsin letkeästä menosta.

Poliisin toiminnassa tapahtuneen selvän muutoksen laajemmista merkityksistä olisi varmaan ihan hyvä käydä laajempaakin julkista keskustelua. Eikä pidä heittäytyä hysteeriseksi Hampurin G20-mielenosoitusuutisoinnin takia.

Jaa tämä:

Kuuma läskikeskustelu

Kehopositiivisuus ei ole sama asia kuin läskiaktivismi. Jälkimmäinen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa.

TEKSTI  Raisa Omaheimo ja Saara Särmä

Satavuotisen Suomen historiassa naiskehoa on aina haluttu kontrolloida. Edistystäkin on tapahtunut: Nykyään me saamme ehkäistä raskauksia monipuolisilla tavoilla, me saamme jopa steriloida itsemme (kunhan olemme tarpeeksi vanhoja). Kuukautissuojia on saatavilla helposti, ja ne ovat suurimmalle osalle meistä kohtuullisen hintaisia.

Seksiin tarvitaan suostumus, jopa avioliitossa.

Ulkonäön kontrolli kuitenkin on ja pysyy. Seksuaalisesta häirinnästä puhutaan jo paljon ja kauneusihanteita kritisoidaan epäterveellisinä, mutta kaikkien kehojen olemassaolon oikeutusta vaativa intersektionaalinen läskiaktivismikeskustelu saapui maahamme vasta vuonna 2016. Siksi läskiaktivismi on keskeinen kamppailu Suomen siirtyessä toiselle vuosisadalleen.

Kalevala Koru: Kesyttämätöntä kauneutta

Kalevala Koru julkaisi toukokuussa 2017 Kesyttämätöntä kauneutta -mainosvideon. Videon taustamusiikkina soi kappale ”Ken on heistä kaikkein kaunein”, ja siinä esiintyi erilaisia naisia tekemässä itselleen tärkeitä asioita. Video sai julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti hyvän vastaanoton, ja sen naiseuden diversiteettiä kiitettiin. Meitä kriittisiä ääniä oli paljon vähemmän.

Me pohdimme, miksi jo monissa yhteyksissä arvoiksi nousseet inkluusion ja diversiteetin käsitteet eivät vieläkään laajene läski-inklusiivisiksi. Kalevala Korun mainoksessa näkyi vain yksi keho, jolla oli vähän ylipainoa.

Kosmetiikkayhtiö Dove on tuottanut useita vastaavankaltaisia kehopositiivisia mainoskampajoita, joissa esitellään ”kaikenkokoisia naisia”. Kampanjoita yhdistää se, että kaikki kehot ovat aina tiimalasimallisia. Kutsumme näitä kehoja ”Dove-asteikon läskeiksi” eli kehoiksi, joiden ylipaino on helpommin kulttuurisesti hyväksyttävää. Vallitsevasta normikehoihanteesta doveläskit eroavat hyvin vähän.

Roxane Gay käsittelee tätä teemaa kirjassaan Bad Feminist: ”Keho on henkilökohtaista aluetta, ja jokaisen ihmisen painokamppailut pitää ottaa tosissaan, mutta on on olemassa ylipainoa ja ylipainoa. Jos kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, on vaikea ottaa ensimmäistä vakavasti, oli se sitten oikein tai väärin.”

Näitä Doven mainoksiahan on nähty meilläkin mediassa ja julkisessa tilassa vuosien mittaan.
Näitä Doven mainoksiahan on nähty meilläkin mediassa ja julkisessa tilassa vuosien mittaan.

Ihmiset eivät tiedä, miltä läski näyttää. On turhauttavaa keskustella ihmisten kanssa, jotka osoittavat Dove-asteikon läskiä, että katsokaa, nyt on inklusiivista, kun tuolla on mukana tuollainen ”isokin tyttö”. Jos inklusiivisuudeksi riittää kehonormia hiukan venyttävä ”iso” keho, häivytetään näkyvistä todella läskit. Meilläkin on oikeus olla olemassa ja tulla nähdyiksi osana ihmiskunnan kirjoa.

Usein käy niin, että kun kaipaa tietynlaisia representaatioita, joissa voisi nähdä myös itsensä, on mentävä ja tehtävä ne itse. Toukokuisena perjantaina riisuuduimme alastomiksi kameran edessä ja poseerasimme hymyillen, sylissämme muoviset mallinukketorsot, jotka peittivät kriittiset paikat. Projekti nimi oli ”Älä mahdu muottiin”, ja sitä oli järjestämässä muun muassa Syömishäiriöliiton jäsenjärjestö Etelän-SYLI ry.

Meistä otettu alastonkuva todistaa, miten kaukana Kalevala Korun käsitys on kehojen monimuotoisuudesta ja aidosta diversiteetistä.

Niina Stolt ja Mirkku Merimaa jatkavat #älämahdumuottiin -kuvauksia syksyllä. KUVA: Ihana Elämys Oy/Niina Stolt
Kirjoittajat Saara ja Raisa kuvassa. Niina Stolt ja Mirkku Merimaa jatkavat #älämahdumuottiin-kuvauksia jälleen syksyllä.
KUVA: Ihana Elämys Oy/Niina Stolt

Läskikeskustelu käy kuumana, ja Suomeen on rantautunut maailmalta myös kehopositiivisuuden käsite. Läskiaktivismi ja kehopositiivisuus ovat kaksi eri asiaa, ja niillä on eri tavoitteet.

Jos ihminen tuntee itsensä läskiksi, kehopositiivisuus lupaa auttaa hyväksymään oman kehon. Itsensä läskiksi tunteminen on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että ei konkreettisesti mahdu paikkoihin tai löydä kaupasta sopivankokoisia vaatteita.

Lihavuudelle voi olla monenlaisia syitä, mutta niillä ei ole mitään väliä. Oli syy mikä hyvänsä, läskillä on oikeus olla olemassa. Ratkaisu paikkoihin mahtumiselle tai sopivien vaatteiden löytämiselle ei pidä olla yksilön kyvyssä muuttaa itsensä sopivan kokoiseksi. Ei kenellekään tulisi mieleen ehdottaa pitkälle ihmiselle, että tämä katkaisisi parikymmentä senttiä jaloistaan, jotta mahtuisi paremmin lentokoneen penkkiin istumaan.

Ei pidä muuttaa itseään, pitää muuttaa normia. Erityisesti naisten kehoja koskevat normit ovat uskomattoman kapeita, mielivaltaisia ja koko ajan muuttuvia. Aina löytyy jotain, mitä pitäisi korjata, jotta voisi mahtua normiin täydellisesti. Tästä ei hyödy kuin aina uutta myytävää kehittävä kapitalismi.

Kuvakaappaus Kalevala Koru: Kesyttämätöntä kauneutta -mainoksesta.
Kuvakaappaus Kalevala Koru: Kesyttämätöntä kauneutta -mainoksesta.

Kehopositiivisuus on ihan kiva juttu, mutta se ei riitä. Keho­positiivisuudesta ja itsensä rakastamisesta tulee helposti yksi suorite lisää jo valmiiksi suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Itseään ei tarvitse rakastaa ehdoitta. Riittävä tavoite on, että ei aktiivisesti vihaa itseään. Kenenkään olemassaolon oikeutus ei riipu kehon koosta tai itsen rakastamisen asteesta.

Kehopositiivisuus vastuuttaa yksilön ja sivuuttaa rakenteet. ”Riittää, kunhan vaan itse kehut itseäsi” -filosofia perustuu ajatukselle, että eläisimme tyhjiössä ja ympäröivä kulttuuri ei vaikuttaisi meihin. Omaan hyvinvointiin keskittymällä voi toki lisätä omaa hyvinvointiaan hetkellisesti, mutta jos kulttuuriset rakenteet ja asenteet eivät muutu minnekään, niiden tuottamia paineita on vaikea vastustaa yksin. Siksi on parempi keskittyä muuttamaan yhteiskuntaa kuin omaa kehoa.

Kun yhteiskunta muuttuu sallivammiksi kaikenlaisia kehoja kohtaan, yksilöllinen hyvinvointikin on helpompi saavuttaa.

Läskiaktivismi pyrkii aktiivisesti muuttamaan yhteiskuntaa ja maailmaa. Sen ytimessä on ajatus, että tasa-arvon toteutumisen edellytyksenä on täysi oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja valta määritellä sen rajat itse.

Yksi puuttuu joukosta. Kuvakaappaus Kalevala Koru: Kesyttämätöntä kauneutta -mainoksesta.
Yksi puuttuu joukosta. Kuvakaappaus Kalevala Koru: Kesyttämätöntä kauneutta -mainoksesta.

Oikeus itsemäärittelyyn ja ruumiillisesta koskemattomuudesta kiinnipitämiseen ei kuitenkaan ole kaikille sama. Valkoisten tyttöjen ei tarvitse perustella päähinevalintaansa tuntemattomille mutta ruskeiden pitää. Pikkulapsia ”saa” syleillä ja pussailla ilman suostumusta, mutta aikuisten kesken moinen olisi häirintää. Cis-sukupuolisten harvemmin tarvitsee vastata tuntemattomien uteluihin genitaaleistaan.

Lisääntymiseen liittyvät ratkaisut ovat olennainen osa ruumiillista koskemattomuutta ja sen rajojen määrittelyä. Jokaisella on oltava valta valita ja valta määritellä itse, kenelle haluaa ratkaisuistaan kertoa ja koska. On äärimmäisen noloa olla se tyyppi, joka kyselee nuorehkoilta naisilta lastenhankintasuunnitelmista tai kommentoi toisen pyöristynyttä vatsaa onnitellen. Joskus se on vaan läskiä, joskus taas siellä vatsassa kasvaa onnellisesti tai onnettomasti sikiö. Älä siis kommentoi, ennen kuin henkilö itse ottaa asian puheeksi.

Maailmassa on paljon ulkonäön kommentointia, jonka tarkoitus on kehuminen tai kannustus mutta lopputulos nöyryytys tai ahdistus. Ihminen, joka näyttää raskaana olevalta, on voinut saada edellisviikolla keskenmenon tai aloittaa lääkityksen, joka nostaa painoa. Laihtunut ihminen taas voi olla vakavasti sairas, tai ehkä hänen bulimiansa on tosi huonossa vaiheessa.

”Älä oleta” on hyvä neuvo. Anna kehorauha kaikille.

Ruumiillisen koskemattomuuden periaate ulottuu myös ulkonäköön ja vaatteisiin. Jokaisella on oltava oikeus näyttää, miltä itse haluaa, ja pukeutua haluamallaan tavalla, ilman että kukaan muu sitä kommentoi.

Perinteisesti ylipainoisen ihmisen oletetaan verhoavan itsensä muodottomiin liehuihin. Se, että käytämme tv-haastatteluissa ihonmyötäisiä paitoja, on poliittinen teko. Ylipäätään julkisuudessa esiintyminen läskinä on poliittinen teko.

Yleisradion Vaakakapinakin lähetti terveisiä laajalti ylistetyn norjalaisen Skam-sarjan tekijöille.

Nuorena tiesimme, että aina kun kamera tulee esiin, täytyy joko vetää vatsaa sisään, mennä jonkun taakse ja kurkata sieltä, ottaa syliin sohvatyyny tai lepuuttaa kämmenselkää leualla ja kekseliäästi peittää kaksoisleukaa toisella kädellä.

Aikuisena julkisuudessa piti alkuun keskittyä siihen, ettei vetäisi vatsaa sisään, vaikka kamera nauhoitti. On aika paljon helpompaa ajatella ja puhua fiksuja, kun vatsalihaksia ei tarvitse jännittää täpöllä. Sitä paitsi näytämme ihan vitun hyviltä.

Läskejä pidetään epäseksuaalisina, muumimaisina pulleroina. Läskeille ei ole tarjolla seksikkäitä vaatteita. Läskien ei oleteta harrastavan seksiä. Jos populaarikulttuurissa esitetään läskien seksielämää, se näytetään joko naurettavana, säälittävänä tai fetisistisenä friikkitouhuna. Lihavat naiset tv-sarjoissa ovat liian usein hulluja sarjamurhaajia.

Läskin pitäisi myös olla kiitollinen kaikesta seksuaalisesta huomiosta, jopa häirinnästä. Kun perseen puristelijaa kieltää kourimasta, se vastaa: ”Olisit kiitollinen, että edes joku sua haluaa kouria.”

Läskillä voi olla ihan hyvä ja vaikka täydellinen seksielämä, kunhan kaiken maailman urpot kunnioittavat läskin oikeutta määritellä ruumiillisen koskemattomuutensa rajat.

Haluamme nähdä mediassa eri sukupuolisia erikokoisia, -näköisiä, -ikäisiä ja -värisiä ihmisiä tekemässä ihan tavallisia asioita, myös seksiasioita.

Raisa Omaheimo on aktivisti, taiteilija ja lehtori. Hän oli mukana tekemässä LÄSKI-monologia ja työskentelee parhaillaan mielenterveyden häiriöitä käsittelevän käsikirjoituksen kimpussa.

Saara Särmä on feministi, yhteiskuntatieteiden tohtori, Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja, taiteileva tutkija ja läskiaktivisti.

Niina Stolt ja Mirkku Merimaa jatkavat #älämahdumuottiin -kuvauksia syksyllä.

 

 

 

 

Jaa tämä:

Hillotolpalla tavataan!

Samalla, kun kepu ja sekoomus yrittävät pelastaa sote-suhmurointinsa, Timo Soini yrittää pelastaa oman kultaisen laskuvarjonsa.

Hallituskriisistä ja/tai hallitusvedätyksestä on kirjoitettu jo lähes kaikki mahdollinen, mutta puimme tapahtuneen myös vastamainoksen muotoon.

Muutama kuukausi sitten teimme vastamainokset kuudesta suurimmasta eduskuntapuolueesta ja nyt halusimme muistaa samanlaisella myös Soinin johtamaa loikkarilaumaa. Tätä päätöstä puntaroimme sitä vasten, että eihän tämä Soininen tulevaisuus mikään suuri ole, eikä edes puolue. Toisaalta, on tällä porukalla viisi ministerisalkkua (joka itsessään on hieman kyseenalaista sekä moraalisesti että juridisesti).

Katsomossa. Nakkimuki kädessä. Millwallin kausikortti taskussa. Herra suurlähettiläs. Kyllä sellaiset soisi. Pitkästä urasta.
Katsomossa. Nakkimuki kädessä. Millwallin kausikortti taskussa. Herra suurlähettiläs. Kyllä sellaiset soisi. Pitkästä urasta. Hallituksen pelastamisesta.


Olen miettinyt 
tätä prosessia varsin monelta kantilta, ja sanottavaa piisaa epäilemättä pitkäksi aikaa. Lainaan kuitenkin tähän hätään viisaampani ajatuksia. Dosentti Palonen kirjoitti meille perusporvarihallituksen ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi kiinnostavan tekstin populismista ja Soinikin sai ansaitsemansa huomion.

”Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.

Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.”

Timo Soini kutsui rasistit puolueeseensa. Jytkyn perustuksista löytyy haudattuna Tony Halme -vainaja. Soini kuvitteli mopon pysyvän hanskassa, mutta eipä pysynyt.
Timo Soini kutsui rasistit puolueeseensa. Jytkyn perustuksista löytyy haudattuna Tony Halme -vainaja. Soini kuvitteli mopon pysyvän hanskassa, mutta eipä pysynyt.


Tämä perussuomalaisten hajoamisnäytös on ollut kiinnostavaa myös muuten, kuin valtakunnan tason politiikkaa seuratessa. Meille poliittisten puolueiden ulkopuolisille jäävät jäsenten väliset väännöt usein näkemättä, vaikka vallan hyvin on tiedossa, että kulissien takana sellaisia käydään ja että peli ei suinkaan aina ole rehtiä tai reilua. 

Persujen ja ex-persujen julkisuudessa käymä turpaanvedon sm-kisa on ollut harvinainen ikkuna tähän maailmaan.

On elähdyttävää huomata, että soinilaiset (sekä kepu sekä kokkarit) ovat vedonneet juuri siihen samaan rasismiin, josta me kukkahattutädit olemme puhuneet vuosia, mutta josta ei hallitusta muodostettaessa ollut kuultukaan. Halla-ahon porukka puolestaan on haukkunut loikkarit epäluotettaviksi pyrkyreiksi, vallanhimoisiksi ja aatteeltaan köyhiksi niljakkeiksi.

Julkisuudessa on pelattu lähes kaikki sellaiset argumentit ja syytökset (ja pari uuttakin), joita me rasisteihin ja rasisteja hyysääviin kyllästyneet olemme toistelleet uupumukseen saakka jo vuosia. On hienoa saada näin vahvistus analyysille – kyllähän nuo persut ja ex-persut toisensa tuntevat ja tietävät, mitä sanovat ex-tovereistaan.

Timo Soinin poliittisen uran suuntaviivat piirrettiin jo lähes messiaanisesti hänen omassa gradussaan, jonka tuleva maisterisjätkä kirjoitti vuonna 1988. Tuossa populismia käsitelleessä tekstissä hän määritteli populismin ja erityisesti sen smp:läisen variaation. Hänen uransa seurasi nuoren yliopistolaisen kuvaamaa kaarta tarkasti.

Soinin valitsemat linjat ja strategiat löytyvät hyvin tuosta tekstistä. Sieltä löytyy myös Soinin tuleva kohderyhmä: ”Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset.. ..”Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate. Näitä ’kelkasta pudonneita’ riittää Suomessa vieläkin pienviljelijöiden ja sotaveteraanien hiljaa poistuessa historiaan. Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi.”

On täysin totta, että nämä Soinin kuvailemat joukot pitäisi saada osaksi yhteiskunnan päätöksentekokoneistoa. En vain oikein näe kestävänä ratkaisuna kyynisesti lietsoa heitä raivoon ja ruokkia heidän pelkojaan.

Rasististen öyhöttäjien lauma, jonka äänillä Soini ratsasti ulkoministeriön piikkipaikalle oli se aalto, jonka Soini itselleen valitsi. On jotenkin elähdyttävää, että tuo aalto ehti nielaista Soinin ennen hänen poistumista takavasemmalle.

Samalla, kun Soini myi rakentamansa puolueen pelastaakseen oman uransa, saimme myös nähdä populistin todellisen luonteen. Mies, joka on käyttänyt 25 vuotta poliittisen liikkeen rakentamiseen ja nostanut puolueen tyhjästä hallitukseen, ei lopulta välittänyt luomuksestaan tipan vertaa. Hän oli valmis heittämään lapsensa junan alle, jotta ministeri-audin takapenkki kutsuisi jatkossakin ja luvattu kultainen laskuvarjo pysyisi yhä sormien ulottuvilla.

Lopulta koko kansa näki, että populisti oli tyhjyyttään kumiseva tynnyri, jota kiinnosti ainoastaan nakit omassa mukissa – ei köyhän kansan tarpeet tai toiveet. Soinin uran loppu on sopivan häpeällinen.

Nyt meidän muiden vaan pitää siivota jäljet. Hänelle jää henkilökohtainen hillotolppa.

Jaa tämä:

Väinämöisen ja Joukahaisen battle

Perussuomalaisten hajoamisesta ja uusista juonenkäänteistä ei tule loppua. Koska suoraan aiheesta kirjoittaminen on turhaa, teimme muutaman meemin.

Totaalinen sota
Totaalisesta sodasta, päivää.

Totaalinen sota -meemi yhdistää kaksi Perussuomalaisten kaoottista tilennetta kuvaavaa intertekstuaalista viittausta. ”Crush your enemies” -sitaatti on Conan barbaari elokuvasta ja sopii hyvin Halla-ahon porukan viikonloppuiseen vyörytykseen. Soinilla ja hänen tukijoillaan pyyhittiin pöytiä ja Persujen perustaja lähetettiin kotiin tervassa ja höyhenissä pyöriteltynä.

Nyt näyttää siltä, että vähemmän totaalinen harjaaminen olisi saattanut olla järkevää. Voitettua vastustajaa ei kannata nöyryyttää, sillä se johtaa helposti totaaliseen sotaan. Totaalinen Sota onkin kiinnostava hommeli, joka liittyy Halla-ahoonkin jänskästi.

Jussi Halla-aho keräsi taannoin talteen  todella omituisen ja huikaisevan kirjeenvaihdon, jota Seppo Lehto ja Klaus von Grewendorp (os. Juutilainen) kävivät internetissä ja postituslistoilla. Siteeraan lyhyen pätkän tuosta kertakaikkisen pähkähullusta kirjoituskokoelmasta:

”Kukaan Lehdon ja Klasun taistelua seurannut ei halunne kiistää, että sananvaihto on rujointa, mitä suomen kielellä on milloinkaan missään mediassa harrastettu. Minkäänlaista rotia ei keskustelussa ole. Satunnaisen lukijan tukka nousee pystyyn, ja tosikot lopettavat lukemisen heti alkuunsa. Monet ovat antaneet ylläpidonkin kuulla kunniansa moisen saastan arkistoinnista, ja reippaimmat ovat tehneet rikosilmoituksen, milloin milläkin nimikkeellä. Tämä ei ole hedelmällinen lähestymistapa.

Totaalisen Sodan kauneus perustuu samaan ristiriitaan, jolla ratsastavat Salvador Dalin maalaukset. On kaksi ulottuvuutta, unimaailma ja valvemaailma. Kumpikin perustuu tiettyihin paradigmoihin ja lainalaisuuksiin. Unen ja valveen lainalaisuudet ovat keskenään ristiriitaisia, mistä johtuu, että siirtymävaiheen eli heräämisen aikana ihminen on vähän aikaa päästään pyörällä. Lyhyen tuokion ajaksi unen paradigmat tunkeutuvat valveen puolelle, mutta viimeistään aamupissan aikana ihminen on uudelleenorientoitunut valveen lakeihin. Normaalioloissa uni ja valve eivät kohtaa.

Totaalista Sotaa ei käydä samassa ulottuvuudessa, jossa useimmat meistä elävät arkitodellisuuttaan. ”

En usein neuvo ihmisiä tutustumaan Halla-ahon kirjoituksiin, mutta kun neuvon, teen sen sydämestäni. Tähän kannattaa tutustua.

Soinamoinen laulaa Halla-ahokaisen suohon.
Soinamoinen laulaa Halla-ahokaisen suohon. Meemin pohjana toimii Joseph Alasen maalaus.

Tämä lienee itsestään selvä tapaus. Ylpeä Joukahainen lähti laulamaan Väinämöistä suohon, mutta vanha ketku lauloi väkevämmin. Se, miten saaga päättyy jää nähtäväksi. Runo Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta kokonaisuudessaan täällä tai vaikkapa lähimmässä kirjastossa.

Väiskin ja Joken kamppailuhan päättyi siihen, että nöyryytetty nuorukainen antoi siskonsa vanhalle käppäukolle. Tämmöiseen tuskin päädymme, ja olen melko varma, että Soinin palkkio tästä operaatiosta ja hallituksen pelastamisesta on suurlähettilään paikka Lontoossa. Siellä Soini voi päivystää nakkimuki kourassa Millwallin matseissa eläkkeeseen saakka – ja ehkä pidempäänkin.

Nänä-nänä-nänä-nä-nää. Batman!
Nänä-nänä-nänä-nä-nää. Batman!

Näin siinä sitten kävi. Läps vaan. Soini ja Halla-aho ovat olleet suomalaisen politiikan Batman ja Robin -kaksikko. Yhdessä vääryyksiä vastaan ja niin edes päin. Tämä asetelma toi tietenkin mieleen Batman ja Robin -meemin.

Sopivasti Batmanin tarinoista löytyy episodi, jossa Robin kääntyy oppi-isäänsä vastaan. Robineitahan on tunnetusti ollut useampi kappale. Heistä järjestyksessä toinen, Jason Todd, kääntyi saippuaoopperamaisten käänteiden jälkeen rikollisuuteen ja vaikutti nimellä Punahuppu.

Tähän loppuun vielä kuvamateriaalia UV-operaation toteutuksesta.

Jaa tämä:

Katutaide osaksi establishmenttia

Vielä tovi sitten vieroksuttu katutaide on vähitellen muuttumassa osaksi kaupunkikuvan luvallista kirjoa. Nähtäväksi jää, kantaako kapina virkamiehen syleilyssä.

Kesäkuun toisena viikonloppuna Helsingissä otettaan – vähintäänkin symbolisesti – jättiharppaus katutaiteen saralla. Kymmenen vuotta jatkuneen nollatoleranssilinjan, eli Stop töhryille -hankkeen, symboliksi noussut Kulosaaren melumuuri maalataan uudestaan.

Vuonna 1991 Itäväylän kaistojen väliseen melumuuriin maalattiin graffiteja koko metroradan puoleisen laidan pituudelta. Vuosituhannen vaihteessa Stop töhryille -projektin puitteissa muuri maalattiin likaisen harmaaksi – ja vielä niin huolimattomasti, että jyrätyt graffitit kuulsivat läpi.

Eihän muurin jyräämistä tietenkään voi verrata siihen, kun vartijat pieksivät maalaajia ja tyypeille pistettiin vankilatuomioita, mutta oli se aika tukevaa vittuilua.

Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.
Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.

Kulosaaren muurin ylitse maalauspäätös syntyi nopeasti ja pienellä porukalla, ilma turhia komiteoita. Stop töhryille -hanketta ohjaili HKR-Tekniikan Kauko Nygrén, joka osoitti ihailtavaa oma-aloitteisuutta virkamiehelle ja hän päätti muurin maalaamisesta. Lystikkäänä yksityiskohtana mainittakoon, että Nygrénin maalausoperaatio maksoi enemmän kuin mitä muurin maalaaminen graffitein oli maksanut.

Jos oli muurin maalaaminen harmaaksi symbolisesti merkityksellistä, niin sen maalaaminen uudestaan graffitein on vähintäänkin yhtä merkityksellistä. Joku voisi jopa todeta, että tässä pissitään Stop töhryille -projektin savuaville raunioille.

Nyt Stop töhryille on vain paha muisto ja Kaukokin on eläköitynyt. Nygrénin valtakunta sijaitsi fyysisesti Kasarmintorin laidalla möllöttäneessä virastotalossa. Muutama vuosi sitten tuo rakennut purettiin ja uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko-potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.
Kauko ja Kauko. Kauko Nygrénin ohella Stop töhryille -hankkeen voimahahmona hääri toinen kauko, nimittäin Kauko Haantie. Kaukojen valtakunta, eli rakennusviraston norsunluutorni, sijaitsi Kasarmintorin laidalla. Vuonna 2016 tuo virastorakennus purettiin ja nyt uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko Haantie -potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.

 

Paljon on kuitenkin vettä virrannut Vantaankoskessa 2000-luvulla ja nyt Helsinki puuhaa virallista katutaidestrategiaa, jonka suunnitteluun on otettu mukaan rakennusvalvontavirasto, kulttuurikeskus, rakennusvirasto, kaupunkisuunnitteluvirasto, kaupunginkanslia, taidemuseo ja nuorisoasiainkeskus. Luvallisen katutaiteen byrokratia oli murskata jopa strategiaa suunnitelleet virkamiehet, kuten he kertoivat asian tiimoilta järjestetyssä info-tilaisuudessa. Ryhmä ammattilaisia joutui käyttämään puolivuotta siihen, että he kykenivät hahmottamaan nykyisen lupaprosessin – vasta sen jälkeen ryhmä pääsi miettimään parannuksia olemassa olevaan.

Kaupunkikonsernin toiminnan monimutkaisuutta kuvastaa hyvin sattumus, joka tapahtui, kun ryhmän keskeinen puuhamies Antti Salminen oli Herttoniemi Block Partyssa. Samalla, kun Salmisen kipparoima, noin 30 maalaajan ryhmä touhusi alikulkutunnelissa luvan kanssa, tunnelin toiseen päähän ilmestyi puhdistusporukka. Kaupungin vasen käsi ei tiennyt mitä oikea käsi tekee.

Sitkeys kuitenkin palkitaan ja katutaidetyöryhmä on kokoustamisella saanut aikaiseksi uusia suuntaviivoja. Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä ollaan nähty pysyviä ja väliaikaisia suuria teoksia ja jatkossa näitä tullaan epäilemättä näkemään entistääkin enemmän.

Symbolisesti kaikista näistä tärkein taitaa olla Kulosaaren melumuurin uusiksi maalaaminen, joka tehdään 10.-11.6. Muurin ääreen kokoontuu sekä vanhoja tekijöitä, että nuoria lupauksia.

Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.
Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.

Stadin katutaidetyöryhmän hedelmiä voi käydä tarkastamassa Streetart.helsinki -sivustolta. Sivulle on rakennettu kartta, johon on kerätty kuvien kera jo varsin lupaava arkisto teoksista ja esimerkiksi löytyy seikkaperäiset selvitykset erilaisista lupaprosesseista. Taidetta talonsa seiniin kaipaavia autetaan tekijäpankilla.

Melko yleisen käsityksen mukaan mitään vastaavaa sivustoa, varsinkaan viranomaisten totuttamana, ei ole aikaisemmin tehty missään. Tämä avaa ennen näkemättömiä mahdollisuuksia kaupunkilaisille kehittää kotikaupunkiaan yhdessä virkamiesten kanssa. Samalla se tietenkin myös ottaa kapinallisen alakulttuurin karhun syleilyyn.

Jää nähtäväksi, pystyykö graffiti- ja katutaidekulttuuri pitämään kiinni luonteestaan vastakulttuurina kun tukea ja hyväksyntää tulee virallisilta tahoilta. Ei välttämättä. Toisaalta, mikäli luvattoman katutaiteen näkee taiteena, joka haastaa tilanhallintaan liittyvät vakiintuneet käytännöt, niin tämä muutos kaupungin toiminnassa on melkoinen saavutus.

Tilallinen haastajuus siirtyy näiden luvallisten projektien myötä seinäpinnasta rakenteen tasolle.

Tohtori Jonna Tolonen listasi Häiriköille luvallisten teosten sudenkuoppia.

Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät. Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.”

Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.
Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.

Jotta hommat eivät jäisi puolitiehen, samana viikonloppuna Kuliksen muurin kanssa maalataan Piritorin kiveys kokonaisuudessaan Kallion katutaidetorin maalaustalkoissa. Suunnitelman tuolle Piritorin koristautumiselle on tehnyt Laura Lehtinen, mutta toteutukseen saa osallistua kaikki halukkaat.

Kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan maalaamiseen lauantaina ja sunnuntaina 12 – 17. Alle kahdeksanvuotiaat paikalle huoltajan kera ja firma tarjoaa telat, pensselit ja maalit. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Jaa tämä:

”Maalaaminen on aseeni”

Katutaide voi olla yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Se, onko teos luvallinen tai luvaton vaikuttaa tulkintaan ja sisällölläkin on väliä.

”Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa ja kunnioittavat hirveästi auktoriteetteja, eikö?” toteaa­ nimettömänä pysyttelevä ­valencialainen katutaiteilija. Puhe on siitä, miksi Suomessa on niin vähän yhteiskunnallista katutaidetta.

Espanjalaisen analyysissä voi olla jotain perää: Suomalaiset seisovat kiltisti punaisissa valoissa, vaikka lunta tuiskuttaisi ja tie olisi tyhjä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset myös luottavat vankasti poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen.

”Te taidatte olla liian kilttejä ottamaan kantaa?” taiteilija jatkaa.

Katutaide on Suomessa varsin nuori ilmiö. Vuosien 2015 ja 2016 aikana Suomeen tehtiin useita suurikokoisia laillisia katutaideteoksia, jotka toimivat ensisijaisesti koristeina. Niiden tavoitteena ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Toisin on esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, missä yhteiskunnallista katutaidetta on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä katutaiteen kentällä liikkuu tekijöitä, jotka sekä laillisissa että laittomissa töissään kommentoivat maailman tapahtumia ja kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Esimerkiksi Espanjassa näkee maalauksia, jotka vastustavat työntekijöiden työolojen heikentämistä, maahanmuuttajiin kohdistuvaa epätasa-­arvoa tai koulutuksen alasajoa. Katutaide on väline, jonka avulla kommentoidaan ajankohtaisia ilmiöitä. Se hyödyntää julkista tilaa viestiäkseen ja vaikuttaakseen ohikulkijoihin ja heidän kauttaan yhteiskuntaan.

"Et ole yksin, sinulla on feminismi." KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)
”Et ole yksin, sinulla on feminismi.” KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)

Katutaiteen vaikutuksia on vaikea osoittaa tai mitata. Työn ohi voidaan kulkea sitä huomaamatta, ohikulkijoiden ajatukset työstä jäävät lähes aina arvoitukseksi, ja on vaikea todentaa, että jokin muutos yhteiskunnassa johtuisi tietyn taideteoksen olemassaolosta. Toisaalta katutaiteen avulla voidaan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua ja herättää kansalaisia pohtimaan mielipiteitään.

Keskustelu, ilmiöiden esille nostaminen ja oman näkökannan julkituominen ovat jo vaikuttamista yhteiskuntaan. Osa tutkijoista näkee, että katutaidetöillä voi olla suoraa vaikutusta poliittisiin linjauksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Myös katutaiteilijat itse kokevat, että teoksilla on vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

Argentiinalainen Hyuro, joka käyttää teoksissaan pääosin erilaisia naisfiguureja, haluaa haastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistamia oletuksia. Suomalainen katutaiteilija Sampsa näkee, että hänen katutaiteensa lopullinen vaikutus olisi se, että lapsityövoiman käyttö loppuisi maailmasta. Graffitimaalaaja Okra kokee maalaamisen osana kansalaisuuden harjoittamista.

”Tämä meidän yhteiskunta on kaikkien omaisuutta. Ja kun täällä on kaikennäköistä korruptioepäilyä ja muuta, niin kyllä silloin ottaa maalirepun selkään. Minkä takia olisimme vaan himassa ja seuraisimme niiden kaikkien kieroilua ja tekemistä, kun meillä on omalla tavallamme kyky vaikuttaa asioihin. Voimme mennä tuonne ja kirjoittaa omaa näkökantaamme. Koen, että meillä on jopa oikeus tehdä se.”

Okran ajatus saa tukea esimerkiksi Spiccalta ja Perduelta, joiden mukaan katutaiteen tekeminen on ”tilallista kansalaisuutta”. Teosten välityksellä ja julkisen tilan tilapäisellä haltuunotolla ilmaistaan ajatuksia sekä tavoitellaan oikeuksia ja demokratiaa.

Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi Helsinkiin runsain mitoin. Kuvan yhteydessä olevat tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä.
Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi 2010-luvun alkupuolella Helsinkiin runsain mitoin. Teosten tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä. KUVA: Jonna Tolonen.

Suomessa yhteiskunnalliseen katutaiteeseen törmää harvoin. Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät.

Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Laillisten töiden sisältöä rajoittavat myös etukäteen määritelty maalauspaikka, sallitut maalausvälineet  ja -tekniikka.

”Lailliseen katutaiteeseen liittyy usein sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittavia tekijöitä: se, mitä sinä sanot, miten ja missä paikassa, on jo etukäteen päätetty jonkun toisen puolesta”, Valencialainen katutaiteilija toteaa.

Jukka Hakasen Ratikka-teos Helsingissä Arabian katutaidefestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.
Jukka Hakasen Ratikka-teos julkistettiin Helsingissä Arabian katufestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.

Tällä hetkellä laillisten teosten osalta painopiste on Suomessa ennemminkin harmaan pinnan koristamisessa kuin ajatuksia herättävässä sisällössä. Lisäksi osa suomalaisista taiteilijoista myöntää, etteivät halua leimautua poliittisen tai yhteiskunnallisen katutaiteen tekijöiksi, koska pelkäävät menettävänsä kantaa ottavien teosten myötä alan muita töitä.

Graffitigalleristi Umut Kiukas on sitä mieltä, että Jukka Hakasen Helsinkiin kesällä 2015 maalaama, iso­kokoinen Ratikka-seinämaalaus oli tärkeä tienraivaaja katutaiteen saattamisessa laajemman yleisön tietoisuuteen. Se, että ensimmäinen julkinen teos oli konservatiivinen ja lähes kaikkia ohikulkijoita miellyttävä, vaikutti positiivisesti seuraavien laillisten katutaideteosten saamiseen Helsinkiin.

Nyt kun kaupunkilaiset ovat tottuneet katutaide­teoksiin, he olisivat ehkä vastaanottavaisempia puhuttelevammillekin töille vaikkapa monikulttuurisuuden tai tasa-arvon puolesta.

Let Me Love -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui
Let Me Love? -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui myös itse Matti Wuori.

Suomessa suositaan tarroja ja julisteita, jotka ovat nopeita kiinnittää. Vuonna 2014 niitä poistettiin Helsingissä yhteensä noin 10000 kappaletta. Suosittuja kiinnityspaikkoja kaupunkitilassa ovat sähkökaapit, tolpat ja vesirännit. Muualla maailmassa yhteiskunnallisen katutaiteen suosikkivälineeksi on noussut ­sapluunan avulla maalattava stencil, koska sen toteutus seinään tapahtuu muutamissa ­sekunneissa.

Maalattuihin tai spreijattuihin laittomiin töihin Suomessa kaduilla törmää harvoin. Niiden vähyyteen vaikuttaa Suomen lainsäädäntö: esimerkiksi julisteen kiinnittäminen teipillä ilman lupaa julkiseen tilaan ei ole rangaistava teko, mutta katutaideteoksen maalaaminen seinään määritellään vahingonteoksi. Laittomasti maalatut teokset yleensä myös poistetaan nopeasti. Tästä yhtenä poikkeuksena on esimerkiksi katutaiteilija Sampsan Kampissa sähkökaappiin maalaama isokokoinen poliittinen stencil, joka säilyi vuosien ajan. Myös Helsingin Näkinpuistosta löytyy toinen pitkään säilynyt kantaa ottava työ, jonka tekijä on tuntematon.

Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen
Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen

Laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevät taiteilijat ovat useimmiten kiinnostuneita yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä ja haluavat vaikuttaa epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa asioihin. Teosten suunnitteluun ja toteutuspaikan valintaan käytetään aikaa, teosten toteutukseen ostetaan materiaaleja ja toteutushetkellä altistutaan kiinnijäämiselle ja satojen, jopa tuhansien eurojen sakkorangaistukselle. Kaikki tämä, koska tekijöillä itsellään on uskoa siihen, että teoksilla on merkitystä:

”Minä maalaan kapitalismia, ahneutta, turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan. Koen, että elän aikakaudella ja systeemissä, johon en kuulu, koska ne ovat niin kaukana omista ihanteistani. Maalaaminen on aseeni”, kertoo espanjalainen Francisco de Pájaro.

Francisco de Pájaro: Indignad
Francisco de Pájaro: Indignad

Suomi kaipaa avauksia yhteiskunnalliseen katutaiteeseen. Yksi vaihtoehto voisi olla yhteiskunnallisen katutaiteen festivaali, jossa tutkijat esittelevät tutkimuksia ja kuva-arkistoja muualla maailmassa tehdyistä teoksista. Teosten tilaajat ja lupien myöntäjät saisivat läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen katutaide voi olla, ja yleisö tutustuisi tähän katutaiteen muotoon.

Keskeistä olisi kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden vuorovaikutus, tiedon ja kokemuksen jakaminen kantaa ottavasta katutaiteesta.

”Poliittisilla taiteilijoilla on vaikea tehtävä: meidän täytyy saada kännyköitään tuijottavat ohikulkijat pysähtymään, huomaamaan teoksemme, syttymään maalausaiheestamme ja pohtimaan sitä”, Sampsa kertoo.

—–

GRAFFITITAITEILIJOIDEN KOLME PROFIILIA

Jonna Tolosen väitöskirjatutkimuksessa nousi esille graffititekijöiden profiileja. Tutkimustulokset ovat tietyiltä osin sovellettavissa laajemminkin katutaiteilijoihin.

1. Poliittisesti motivoituneet taiteilijat. He eivät välttämättä ole poliittisten puolueiden jäseniä, mutta haluavat osoittaa tukensa tekemällä töitä, joilla on selkeä poliittinen viesti. Viesti on lähes aina vastakkainen vallassa olevalle politiikalle.

2. Poliittisesti virittäytyneet aktivistit. Heillä ei välttämättä ole teknistä osaamista, mutta näkevät maalattujen symboleiden ja sloganeiden kirjoittamisen tärkeänä osana poliittista vastarintaa. Teosten ulkoasuun ei välttämättä panosteta ja samoja viestejä monistetaan, koska tekijät näkevät toiston ja tiettyjen paikkojen merkitsemisen keskeisenä osana vastarintaa.

3. Stencil-aktivistit. Sana on peräisin katutaidetutkija Mancolta, joka näkee tekijäryhmän ymmärtävän erityisesti teosten sijoittelun ja kohderyhmäajattelun tärkeyden. Tekijät ovat poliittisesti aktiivisia ja voimakkaasti ryhmän toimintaan sitoutuneita.

Jonna Tolonen väitteli viime vuonna Lapin yliopistosta. Hänen väitöstutkimuksensa tarkasteli graffitia erityisesti aktivismin ja viestinnän näkökulmista. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin myös teos Madridin katujen kasvot – laiton graffiti osana Espanjan 15M-protesteja. Tällä hetkellä Tolonen tekee tutkimusta laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevistä kansainvälisistä taiteilijoista ja bloggaa aiheesta osoitteessa streetwalker.fi

Jaa tämä:

Vierasta elämää

Maahan riittää tulijoita monenlaisia, on ihmisiä ja on kasveja. Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger pohtivat tätä taiteen keinoin.

”Vitun peruna!”, ”Suomi suomalaisille, kurkut takaisin Himalajalle!”

Näitä huutoja emme kuule mamme turuilla ja toreilla tai Rautatientorin Suomi ensin -teltalla. Emme, vaikka ympärillä onkin vierasperäisiä tulokkaita. Toiset tulokkaat ovat tervetulleempia kuin toiset.

Taiteilija Kalle Hamm on tutkinut teoksissaan yli vuosikymmenen ajan muuttoliikkeitä ja hakenut ihmisten liikkumisille rinnastuksia kasvimaailmasta. Samoin kuin ihmiset vaihtavat maisemia, myös kasvilajit siirtyvät maasta toiseen, maanosasta toiseen. Rinnastusten avulla hän on tehnyt valtarakenteita näkyviksi.

Vieraslaji se chilikin on.
Vieraslaji se chilikin on.

Yhdessä Iranista Suomeen paenneen Dzamil Kamangerin kanssa toteutetussa Emigranttitarha-projektissa Hamm esitti 26 Suomeen kulkeutunutta – tai useammin varta vasten tuotua – vieraskasvilajia, joista monet ovat muuttuneet osaksi arkipäiväistä elämäämme.

”Kyllä se on kannanotto maahanmuuton puolesta. Haimme kasvien kautta vaan hieman poeettisempaa metaforaa”, Hamm kertoo työhuoneellaan Helsingin Vallilassa.

Kesällä 2017 Hammin ja Kamangerin Paperittomien puutarha on esillä Riihimäen taidemuseon ja poliisiaseman yhteisellä pihalla ja museon parvella.

Alkujaan ajatus maahanmuuttajalajeista lähti liikkeelle Hammin ja Kamangerin kahvipöytäkeskusteluista. Vuodesta 2006 jatkunut teema on sittemmin saanut monia muotoja vesivärimaalauksista pieniin viljelmiin, ja kasvien tuottamasta äänestä levytetyn albumin. Perusajatus on kuitenkin pysynyt samana.

Ei ole granaattiomenakaan suomalaista sukua.
Ei ole granaattiomenakaan suomalaista sukua.


Haitallisten vieraslajien tarha -teoksessa meitä kiinnosti erityisesti se, että millä perustein Maa- ja metsätalousministeriö on julistanut neljä lajia haitallisiksi. Ja on nimenomaan julistanut ne ei-toivotuiksi Suomeen”, Hamm kertoo.

”Ovat haitta kasvualueidensa virkistyskäytölle”. ”Alentavat kiinteistöjen arvoa”. ”Valtaavat hallitsemattomalla kasvulla elintilaa maamme alkuperäisiltä lajeilta ja pahimmassa tapauksessa syrjäyttävät ne täysin”. Ministeriön perusteet kuulostavat perin samanlaisilta kuin ”maahanmuuttokriittisessä” keskustelussa käytetyt argumentit.

Paperittomien puutarhaa varten taiteilijat puolestaan salakuljettivat Suomeen lainvastaisesti EU:n ulkopuolelta 14 kasvilajin siemeniä. Rinnastus ihmissalakuljetukseen ei ole kaukaa haettu.

”Minua kiinnostaa kovasti myös avaruuteen lähetetyt kasvit ja painottomuustutkimukset sekä Mars-valmistelut sun muut.”

Tältä puutarha näytti vuonna 2013.
Tältä puutarha näytti vuonna 2013.

Osana kasveihin tutustumisen prosessia, Hamm havahtui siihen, että kuten maahanmuuttajilla, myöskään kasveilla ei tavallisesti omaa ääntä ole. Hän kuitenkin törmäsi 1920 ja -30-luvuilla Intiassa kehitetty ja sittemmin Neuvostoliitossa jatkojalostettuun tekniikkaan, jossa kasvien sisäiset sähköimpulssit muutetaan ääneksi.

”Halusin antaa äänen näille ’toisille’. Kasveille, jotka edustavat sitä toiseutta.”

Hamm äänitti kasvien elämää kiinnittämällä niihin joko karhunleuoilla tai piikeillä kaksi johdinta. Nuo johtimet oli rakennettu tavallisista rca/miniplugi-johdoista, joita tavallisesti käytetään vaikkapa tietokoneen kaiuttimien kytkemiseen. Johdon toisen pään Hamm kytki kiinni nauhuriin joka muutti sähkövirran automaattisesti ääneksi.

”Yleisin saamani kysymys on muuten, että miltä marihuana kuulostaa. En tiedä, mutta tiedän, miltä oopiumunikko kuulostaa.”

Kasvit kuulostavat keskenään hyvinkin erilaisilta ja Paavoharju-yhtyeestä tuttu Lauri Ainala sävelsi Hammin nauhoittamasta äänipankista Immigrant Garden -levy. Levylle ei ole tuotu mitään ulkopuolisia ääniä, kaikki on kasveista peräisin.

”Ne alkuperäiset äänet ovat aikamoista stratosfääripörinää. Kyllähän tässä on suuri huumoriaspekti, mutta myöskin vakava pointti. Tarkoituksena on saada yleisö katsomaan tuttua maailmaa vähän uudesta vinkkelistä.”

Immigrant Garden löytyy esimerkiksi Spotifystä ja perunan äänimaisemaa voit kuunnella klikkaamalla tästä. Ja vaikka sävellystyön myötä kappaleisiin on löytynyt rakenne, ei kannata olettaa  swengaavaa discomuskua. Meno aika happoista, jos toki myös erittäin kunnollista.

Kalle Hamm & Dzamil Kamanger: Paperittomien puutarha. Riihimäen taidemuseo 17.6. – 1.10.
Lauri Ainala & Kalle Hamm: Immigrant Garden. Helmi Levyt 2014.

Kalle Hammin haastattelu julkaistu alkujaan Voima-lehdessä 8/2014. 

Jaa tämä: