Häiriköt

Saako natsia sanoa natsiksi?

Hesarin artikkeli nosti vihdoin tavaratalojohtaja J. Kärkkäisen natsisympatiat suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi muuan kansaedustaja syytti mediaa maalittamisesta.

Tavarataloketju Kärkkäisen omistaja ja toimitusjohtaja, Juha Kärkkäinen, on natsi. Hän on tukenut vuosien ajan kansallissosialistista vallankumousta ajavan Pohjoismaisen vastarintaliikkeen toimintaa. Kärkkäinen on myöskin julkaissut tavaratalonsa asiakaslehdessä artikkeleita, joissa kerrotaan juutalaisten salaliitoista ja muuta synkkää paskaa. On hänelle luettu tuomiokin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Leni Riefenstahl suunnitteli kampanjajulisteen tavaratalo Käppäisen pyynnöstä. Only for you my friend. #käppäinen #siegfail #waitpower
Leni Riefenstahl suunnitteli kampanjajulisteen tavaratalo Käppäisen pyynnöstä. Only for you my friend.
#käppäinen #siegfail #waitpower

Jotenkin omituisesti tämä ei ole ollut ongelma viralliselle Suomelle. Olemme me hysteerikot toki aiheesta melua pitäneet, mutta asiakkaita on piisannut ja yritysvastuutaan toitottavat yhtiöt ovat myyneet tuotteitaan Kärkkäiselle edelleen myytäviksi. Ainoita poikkeuksia ovat olleen Finlayson ja kirjakustantamo Otava.

Erityisen masentavaksi tämän tekee se, että käymme keskustelua Kärkkäisen natsimeiningistä samalla kun Kärkkäisen yhteistyökumppani, Pohjoismainen vastarintaliike, marssi ja heilasi Tampereella. Eikös näiden natsien kuulunut hävitä Hitlerin mukana?

Osallistuin maaliskuussa Grafian järjestämään, yritysvastuuteemaiseen keskusteluun, jossa Finlaysonin omistaja ja toimitusjohtaja, Jukka Kurttila, kertoi päätöksestään lopettaa Finlaysonin tuotteiden myyminen Kärkkäiselle. Kurttilan mukaan firmalle tuli takkiin tuli saman tein parisataatuhatta euroa, mutta joku roti sitä pitää olla. Kurttila myöskin kertoi olleensa varma, että kyllä muut firmat seuraavat perässä ja natsi saa pitkän nenän. No aika hiljaista on ollut.

Nyt, Helsingin Sanomien kirjoitettua Kärkkäisen hyvin tiedossa olleesta yhteistyöstä natsien kanssa, heräsi julkinen keskustelu. Hyvä näin. En vaan oikein jaksa uskoa, että ilman rummun hakkaamista ja lisämökää tämäkään kantaisi mihinkään. Paineen pitää olla jatkuvaa ja perusteltua. Vastuullisesta yritystoiminnasta väitellyt tutkija Jukka Rintamäki on kirjoittanut meille aiheesta pariinkin otteeseen.

Tavarateloketju Kärkkäisen Magneettimedia-lehdessä julkaistiin vuosien ajan antisemististisiä tekstejä ja salaliittoteorioita. Tavaratalon toimitusjohtaja sai julkaisutoiminnasta tuomionkin. Paineen kasvettua, Kärkkäinen siirsi Magneettimedian kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen kontoille. Vastarintaliike on julkaissut myös kuvassa näkyvää Vastamedia-lehteä. Ilmeisesti myös uusnatsin luottavat Voima-lehden ja Häiriköt-päämajan kykyyn tavoittaa yleisö ja siksipä liikkeen pikkunasset ovat kiikuttaneet lehtiään Voiman telineeseen luvatta. Jotenkin epäilen, että toimitusjohtaja Juha Kärkkäinen ei kanna vastuuta tästäkään möröstä, jota hän on ollut ruokkimassa.
Tavarateloketju Kärkkäisen Magneettimedia-lehdessä julkaistiin vuosien ajan antisemististisiä tekstejä ja salaliittoteorioita. Tavaratalon toimitusjohtaja sai julkaisutoiminnasta tuomionkin. Paineen kasvettua, Kärkkäinen siirsi Magneettimedian kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen kontoille. Vastarintaliike on julkaissut myös kuvassa näkyvää Vastamedia-lehteä.
Ilmeisesti myös uusnatsin luottavat Voima-lehden ja Häiriköt-päämajan kykyyn tavoittaa yleisö ja siksipä liikkeen pikkunasset ovat kiikuttaneet lehtiään Voiman telineeseen luvatta.
Jotenkin epäilen, että toimitusjohtaja Juha Kärkkäinen ei kanna vastuuta tästäkään möröstä, jota hän on ollut ruokkimassa.

Kärkkäisen liikevaihto jatkaa nousuaan, eikä boikotteja ole näkynyt. Ketju muun muassa julkaisee rasistisia artikkeleita sisältävää KauppaSuomi-ilmaisjakelulehteä ja luovutti Magneettimedia-lehtensä kansallissosialistisen Pohjoismaisen Vastarinta -liikkeen jäsenille.. ..Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan.”

Tässä yhteydessä itse näkisin ihan perusteltuna suunnata palautetta yrityksille, jotka myyvät tuotteitaan Kärkkäiselle. Kärkkäisen tavaratalot ovat massiivisia ja oikeastaan häpeälista natsin kanssa kauppaa käyvistä suomalaisyrityksistä on pitkä ja kattava. Edellä mainittujen Finlaysonin ja Otavan ohella Fazer on vähän fundeerannut yhteistyötä ongelmalliseksi, mutta jatkanut sitä kuitenkin. Kaikille muille Kärkkäinen näyttäytyy ilmeisen kosherina kauppakumppanina.

Pitäisiköhän muuten käydä kierroksella Kärkkäisellä ja listat myynnissä olevat saksalais-brändit. Veikkaan, että Saksassa reaktiot olisivat pontevampia, jos kertoisi tuotteita myytävän Suomen johtavan antisemitistin tavaratalossa.

Mutta kuten tunnettua, ei natsia voi sanoa natsiksi, ilman, että joku pahastuu natsin puolesta. Tällä kertaa kansanedustaja Jani Mäkelä (pers) päätti suuttua moisesta. Hän määritteli Hesarin artikkelin ja siitä käydyn keskustelun ”maalittamiseksi”. Maalittaminen on uudissana, jolla viitataan ilmiöön, jossa vaikutusvaltaa omaava henkilö kannustaa seuraajiaan pommittamaan kriittiseksi koettua tahoa esimerkiksi sähköpostitse ja/tai sosiaalisessa mediassa. Vastoin edustaja Mäkelän väitteitä maalittaminen ei tarkoita sitä, että kritisoidaan perustellusti henkilöä, jolle on toistuvasti myös annettu mahdollisuus sanoa oma näkemyksensä asiassa.

Mistäköhän kansanedustaja Mäkelän mielestä muuten yleensäkään sopii kirjoittaa, säästä? Ajatus siitä, että yhteiskunnallisen vaikuttajan ja suurliikemiehen ihmisvihamielisistä ajatuksista ei saisi käydä keskustelua on pähkähullu. Ja koska Kärkkäisen natsisympatioista ja antisemitistisistä ajatuksista ei ole mitään epäselvyyksiä, en oikein ymmärrä, mitä vääryyttä niistä kertominen olisi.

Kansanedustaja Mäkelä myös murehti sitä, mitä käy Kärkkäisen työntekijöille, jos tolkun ihmiset lopettavat natsin kaupassa käymisen. No, ehkä ne Kärkkäisen työntekijät voivat mennä töihin sinne, minne ne Kärkkäisen asiakkaatkin menevät, ei tämä sen monimutkaisempaa ole. Tästä tulee mieleen entisen kansanedustajan, Kimmo Sasin, huoli turkistarhauksen lopettamisesta puhuttaessa: ”Ajatelkaa niitä pieniä itkeviä lapsia niiden työttömien turkistarhaajien kodeissa, jotka ovat ilman työtä ja syrjäytyvät.”

Ex-edustaja Sasi ja edustaja Mäkelä murehtisivat epäilemättä myös orjakauppiaiden lapsista, mikäli Suomessa käytäisiin orjakauppaa, jonka kieltää. Jotenkin jännästi nämä taatusti-ei-sosialistiset kansanedustajat eivät luota markkinoihin ja kuluttajien oikeuteen tehdä valistuneita kulutuspäätöksiä.

Eivätkö nuo kuluttajat juurikin tee sitä markkinoiden näkymättömän käden työtä? Ehkä tällä kertaa näemme, kuinka synkkään paskaan tuo näkymätön käsi on valmis työntämään itsensä.

Juuh elikkäs. Tämä mies käyttää äänestäjiltä saamalla mandaatilla lainsäädäntövaltaa Suomen eduskunnassa.
Juuh elikkäs. Tämä mies käyttää äänestäjiltä saamalla mandaatilla lainsäädäntövaltaa Suomen eduskunnassa.
Jaa tämä:

Leikkaa ja liimaa mainosparodia

Global Meal -vastamainoshankkeen tuottaja kertoo, mikä on oleellista. Kaikkea ei tarvitse osata itse ja hyvällä idealla pääsee jo pitkälle.

Liimaaminen ja leikkaaminen, piirtäminen, kuvankäsittelyohjelman käyttö, ideoiden pallottelu, terävä yhteiskunnallinen kritiikki, sloganien muotoilu. Vastamainoksen tekemisessä tarvitaan monenlaisia taitoja. Paras jälki syntyy usein yhteistyöllä, niin on tehty myös useimmat ammattimaiset vastamainokset – ja mainokset. Luovan ryhmätyöprosessin aikana kuuluu usein “mä en osaa piirtää” -napinaa, mutta nyt se ei haittaa – joku kaveri varmasti osaa.

Vastamainosta voidaan lähteä tekemään kahdesta eri näkökulmasta. Mielessä voi olla jokin yhteiskunnallinen ongelma, kuten ilmastonmuutos tai lapsityövoiman käyttö, jota haluaisit nostaa mainonnan keinoin esiin. Silloin mietit minkä tyyppinen mainos voisi tässä auttaa, etsit sellaisen käsiisi ja ryhdyt työhön. Toisaalta voi selailla läpi erilaisia mainoksia ja kun jokin mainos pistää karvat pystyyn, on ehkä löytänyt etsimänsä. Sitten voi miettiä, mikä mainoksessa ärsyttää ja kääntää sen sanomaa toisenlaiseen muotoon.

Possun elämä. Työryhmä Kaisa, Otto, Matias, Saana, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta.
Possun elämä –työryhmä: Kaisa, Otto, Matias, Saana, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta. Lisää kilpailutöitä osoitteessa www.globalmeal.fi.

Iskevän vastamainoksen tekemisessä sanoman kirkastaminen on tärkeää, jotta viestisi saavuttaa katsojan ja lukijan toivomallasi tavalla. Kritisoitko yksittäistä tuotetta tai brändiä vai jotakin tuotannonalaa yleisellä tasolla? Otatko kantaa ympäristöongelmiin, ihmisoikeusrikkomuksiin, eläinten oikeuksiin vai terveyskysymyksiin? Kommentoitko alkutuotannon ongelmia, koko tuotantoketjun toimintaa vai kuluttajan vastuuta?

Asioiden luokittelu ja vuorovaikutussuhteiden ja mittaluokkien ymmärtäminen voi olla yllättävän hankalaa aikuisellekin. Vaikkapa runsas torjunta-aineiden käyttö voi olla vahingollista luonnolle sekä viljelijöiden terveydelle, ja jopa kuluttajalle. Mihin näistä haluat viestilläsi puuttua? Koulumaailmassa apukysymysten kysymiseen ja ajatuksen ohjailuun tarvitaan usein opettajan apua. Yhdessä pohtiminen synnyttää yleensä parhaat keskustelut ja oivallukset. Mikä on syy, mikä seuraus ja miten nämä näkyvät tekeillä olevassa vastamainoksessa?

Global Meal -vastamainoskilpailu kutsuu kaikki halukkaat mukaan. Kilpailu nostaa esiin ruuan globaalit vaikutukset, jotka jäävät helposti näkymättömiin. Kyseessä on vastamainoskilpailu, jossa osallistutaan yhteiskunnalliseen ruokakeskusteluun ja kommentoidaan kulutusyhteiskunnan ongelmia parodian keinoin, mainosten omalla kielellä. Minkä ruokaan tai sen tuotantoon liittyvän epäkohdan tai ratkaisun sinä haluat nostaa esiin siloitellun markkinointiviestinnän rinnalle?

Kilpailu starttasi 12.9.2017 ja päättyy 4.3.2018. Kilpailussa on avoin sarja, sekä koululaissarja, joka on suunnattu yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille. Molemmissa sarjoissa kilpailuun voi osallistua yksin tai työryhmänä.

Jos ruoka-aiheeseen tarttuminen tuntuu hankalalta, on tähän kuvaan poimittu vastamainonnan hengessä joitakin näkökulmia, joiden kautta asiaa voi ruveta pureskelemaan. KUVA: Global Meal
Jos ruoka-aiheeseen tarttuminen tuntuu hankalalta, on tähän kuvaan poimittu vastamainonnan hengessä joitakin näkökulmia, joiden kautta asiaa voi ruveta pureskelemaan.
KUVA: Global Meal

Tutustu ruuan globaaleihin vaikutuksiin, itse kilpailuun,  ja opettajien taustamateriaaleihin osoitteessa www.globalmeal.fi.

Kilpailun järjestää Häiriköt-päämaja yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa. Menossa on mukana myös Eetti – Eettisen kaupan puolesta ry.

ps. Vinkki opettajille: Jos pohdit miten kannustaa oppilaat mukaan, niin vastaus on kehuminen. Jokaisessa vastamainoksessa on jotakin hyvää; oivaltavat tekstimuunnokset, tiukka yhteiskunnallinen viesti, hieno visuaalinen toteutus tai ihan vain se että teos saatiin käynnistymisvaikeuksien jälkeen valmiiksi. Nosta esiin jokaisen valmistuneen vastamainoksen hyviä puolia, buustaa oppilaiden itsetuntoa, kehu, kehu ja kehu.

Tässä lisää Global Mealin teemoista.

Jaa tämä:

KOUVOLASSA EI PIDÄ JUMAALAA PILKKAAMAN

Joukko huolestuneita kansalaisia vaatii Harro Koskisen Sikamessias-teoksen poistamista museosta. Kyseessä ei ole ensikerta moiselle 

Harro Koskisen vuonna 1969 valmistunut klassikkoteos Sikamessias on kuumentanut tunteita Kouvolassa. Poikilo-museossa esillä olevan teoksen poistamiseksi on kerätty adressi, jossa vaaditaan seuraavaa:

Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?
Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?

”Me allekirjoittaneet kouvolalaiset osoitamme syvän surumme seuraavasta syystä: Taidemuseo Poikilon Suomi 100 näyttelyssä on esillä Sikamessias-teos, joka pilkkaa törkeästi vapahtajaamme Jeesusta Kristusta ja hänen ristinkuolemaansa koko maailman syntien sovittamiseksi. Pyydämme, että ’taideteos’ poistetaan välittömästi häpäisemästä Suomi100-vuotta näyttelyä.”

Huomautettakoon, että ko. adressissa ei ole kuin 27 allekirjoitusta ja museo ilmoitti, ettei sillä ole mitään aikomuksia poistaa teosta näyttelystä. Taiteilija itse piti ajatusta Jumalan pilkkaamisesta absurdina:

”Minulla ei ollut minkäänlaista tarkoitusta pilkata teoksellani Jumalaa. Ihmisen pitää olla vähäjärkinen, jos hän kuvittelee, että Jumalaa edes voisi pilkata. Olin lähes 30 vuotta naimisissa papin kanssa, ja minulla on jonkinlainen käsitys teologiasta”

Koskinen sai teoksensa takia tuomion jumalanpilkasta vuonna 1974. Sakkotuomio oli merkittävä ja nykyrahaksi muutettuna yli 20 000 suuruinen. Koska taiteilija ei tunnustanut tekoa, ei edes tasavallan presidentti, Urko Kekkonen, voinut häntä armahtaa ja sakoista vapauttaa.

Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.
Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.

Sikateosten jälkeen Koskinen tekin myös veistoksia, joissa Suomen lippu mm. repeytyi ja syttyi tuleen ja hän sai Turun raastuvanoikeudessa melkein tuomion myös lipun häpäisemisestä. Tuomio kaatui äänin 3-2.

Eri tavoin tuhoutuvat liput olivat osa Suomalainen elämänmuoto -teossarjaa, joka lainasi nimensä poliittisen oikeiston vuoden 1970-presidentinvaaleissa käyttämältä sloganilta.

Samaan sarjaan kuului myös parodioita yritysten logoista. Yrityksiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taiteilija itse kuvaili minulle maailman muutosta siten, että eipä enää 2000-luvulla näistä kriittisistä teoksista suuttuisi kirkko tai valtio, mutta yritykset olisivat ihan eri asia. 

Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.
Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.

”Markkinatalous on nykyään se jumala.”

Koskisen tuhoutuvia lippuja voi käydä katsastamassa tammikuuhun 2018 saakka Vantaan taidemuseo Artsin Vallaton-näyttelyssä.

 
 
 
Jaa tämä:

Vaaralliset kertomukset

Tarinat kokemuksista vakuuttavat lukijoita – silloinkin kun ne eivät ole totta. Kertomuksen vaarat -projekti selvittää miksi.

Laulaja Jari Sillanpään on epäilty ajaneen autoa metamfetamiinin vaikutuksen alaisena. Taiteilija oli tapauksesta hyvin vaitonainen, lukuun ottamatta Facebookissa julkaisemaansa pahoittelua: ”Tiedostan elämän rajallisuuden, ja intohimoisena ihmisenä hakeudun helposti uusien kokemusten pariin.” 

Medialle tämä riitti, ja toimittajat alkoivat rakentaa draamaa. Sillanpäästä muokattiin kärsivä ja stressaantunut faniensa eteen uhrautuva puurtaja. Päivä päivältä alkoi selvitä uusia yksityiskohtia, kuten Ilta­lehden raportoima Sillanpään kivulias sairaus.

Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Lehmusvesi muotoili siihenastisen Sillanpää-saagan kaaren ja huomautti, että täydellinen loppu puuttuu vielä. Tarinan sankarin on vielä joskus puhdistauduttava vannomalla muuttuvansa paremmaksi ihmiseksi.

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on vuoden alussa alkanut ja kahdeksi vuodeksi rahoituksen saanut projekti. Kuuden kirjallisuudentutkijan työryhmä selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista. Tutkijat tekevät yhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten, muiden tieteenalojen ja toimittajien kanssa.

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kertomuksia käytetään, koska ne toimivat”, kertoo työryhmän tutkija Samuli Björninen Tampereen yliopistosta. ”Yrityksilläkin on nykyään ’kertomus’, kun ennen puhuttiin ’visioista’ ja ’strategioista’.”

Viime huhtikuussa ilmestyneen Voiman välissä ilmestyi Häiriköt-päämajan erikoisnumero Kansa taisteli, joka pureutui talvi- ja jatkosotia palvovaan Suomi 100 -narratiiviin. Onko kulttuuri­häirintäkin vain kertomusten sepittämistä?

”Kulttuurihäirinnällä luodaan vasta­kertomuksia, kun taas Suomi 100 -tarinat ovat valtakertomuksia”, Björninen kommentoi.

Kulttuurihäirinnän tarkoitus ei ole tuottaa populismia populismin päälle vaan ravistella lukijaa kertomusten ja visuaalisten ­elementtien keinoin. Tavoite on saada lukija kyseenalaistamaan valta­virrassa itsestään selvänä pidetty näkökulma.

Tutkijaryhmän tarkastelemat kertomukset välittävät informaatiota yleensä kokemuksen muotoon rakennettuna, urbaanilegendan tapaan. ­Urbaanilegendoissa tapahtumilla on aina kokija, todistaja. Samoja keinoja käytetään paljon myös mainonnassa: käyttäjät todistelevat kokemuksiinsa pohjaten, miten jokin tuote muutti heidän elämänsä. Hyvä tarina myy paremmin kuin lista tuotteen ominaisuuksista.

Minkälaisia ovat kertomuksen vaarat?

”Kertomus on vahva, koska se toimii monin tavoin. Vaikka kertomuksen yksityiskohdat eivät pidä paikkaansa, niin siitä voi silti löytyä eetos johon samastua”, pohtii Björninen.

Kokemuksen muotoon puettu kertomus viettelee lukijansa, koska ihmisen kokemus tuntuu todelta. Björnisen mukaan yksi suurimmista ongelmista on, että kertomusta on vaikea kiistää. Jos tarinan kokijasta tuntuu pahalta, että lähellä on pyörätie, pakolaisia tai tuulivoimaa, ne ovat paha juttu – vaikkei tarinan kokijaa olisi edes olemassakaan.

Tutkijaryhmän vetäjä Maria Mäkelä on kirjoittanut kertomuksen vaaroista näin: ”Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa.”

Mäkelä muistuttaa myös, että on asioita, joihin kertomusmuoto ei sovi, kuten esimerkiksi ilmastonmuutos.

”Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme.”

Tosin kanadalainen tietokirjailija Naomi Klein on käyttänyt kertomusta voimakkaana tehokeinona kirjassaan Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto. Hän tarinoi lennokkaasti alkuperäiskansojen kokemuksista maapallon rankkojen muutosten keskellä samalla kun vyöryttää lukijalle dataa ja faktaa.

Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.
Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.

Historioitsija Yuval ­Noah Harari nostaa teoksessaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia esiin sen, kuinka kertomukset läpäisevät todellisuuden. Hänen mukaansa fiktiota ovat monet meistä itsestäänselvät, arkisetkin totuudet ja bisneksen peruspilarit.

”Kuvitelmat eivät ole pahasta. Ne ovat elintärkeitä. Kehittyneet yhteiskunnat eivät pysty toimimaan ilman yleisesti hyväksyttyjä tarinoita sellaisista asioista kuin raha, valtiot ja suuryritykset… Tarinat ovat kuitenkin vain työkaluja. Niistä ei saisi tulla tavoitteitamme eikä mittapuitamme. Kun unohdamme, että ne ovat vain kuvitelmaa, menetämme kosketuksen todellisuuteen. Silloin alamme käydä todellisia sotia ’ansaitaksemme rahaa yritykselle’ tai ’suojellaksemme kansallisia etuja’. Suuryritykset, raha ja kansakunnat ovat olemassa vain mielikuvituksessamme. Me olemme keksineet ne palvelemaan meitä – miksi siis uhraisimme elämämme niiden palvelemiseen?”

Jaa tämä:

Ilmastokeskustelun vaikea todellisuus

Ihmismieli ei ole kehittynyt käsittelemään ilmastonmuutoskeskustelun valtavaa kokonaisuutta.

Kukaan täysjärkinen ihminen ei voi olla tietämätön ilmastonmuutoksesta ja yhä pelottavammiksi muuttuvista uhkakuvista. Historiallisen poikkeukselliset sääilmiöt, lohkeileva Antarktis ja muut hälyttävät esimerkit ympäri maailmaa ovat jatkuvasti otsikoissa, ja ilmastonmuutoskeskustelu käy kenties kuumempana kuin koskaan. Silti ilmastonmuutoksesta on vaikea puhua. 

Keskustelunaiheena se on kaikkea muuta kuin neutraali. Uskonnon ja politiikan tavoin ilmastonmuutos herättää vahvoja tunteita ja jakaa ihmisiä lokeroihin, joista on vaikea käydä dialogia. Ilmastonmuutoksesta puhuminen leimaa helposti kapitalismia ja työtä vastustavaksi punaviherituhipiksi. Äänekkäimmille ilmastotutkijoille ja muille asiaan vihkiytyneille trollit, uhkailut ja diskreditointiyritykset ovat arkipäivää, vaikka Suomessa ilmastonmuutoksen olemassaolon täyskieltäminen on onneksi varsin vähäistä. 

Voima-lehden 8/2017 vastamainos kommentoi osaltaan ristiriitaa, joka syntyy rajattomaan kasvuun pyrkivän talousjärjestelmän ja rajallisen planeetan välillä. Suomessa on juhlittu sitä, että metsäteollisuus ja meppimme onnistuivat torppaamaan EU:n pyrkimykset hiilinielujen kasvattamisen suhteen. Monien mielestä tämä voitto on vähintäänkin lyhytaikainen, mikäli hiilinielujen puutteessa tuhoamme planeettamme. Siinä ei raha enää hirveästi rahoita, jos planeetta loppuu.
Voima-lehden 8/2017 vastamainos kommentoi osaltaan ristiriitaa, joka vallitsee rajattomaan kasvuun pyrkivän talousjärjestelmän ja rajallisen planeetan välillä. Suomessa on juhlittu sitä, että metsäteollisuus ja meppimme onnistuivat torppaamaan EU:n pyrkimykset hiilinielujen kasvattamisen suhteen. Monien mielestä tämä voitto on vähintäänkin lyhytaikainen, mikäli hiilinielujen puutteessa tuhoamme planeettamme. Siinä ei raha enää hirveästi rahoita, jos planeetta loppuu.

Ilmastonmuutoksen kieltämiselle ja negatiiviselle suhtautumiselle ilmastotoimiin voi olla useita eri syitä. Tupakkateollisuutta ja ilmastoepäilijöitä tutkineet Naomi Oreskes ja Erik M. Conway yhdistävät kirjassaan Merchants of Doubt ilmastotoimien ja niiden tuomien rajoitteiden aggressiivisen vastustamisen valtion sääntelyn vastustamiseen ideologisella tasolla. 

Tšekin edellinen presidentti Václav Klaus totesi, ettei usko ilmastonmuutokseen ja vertasi ilmastotoimia neuvostoajan sääntelyyn. Yhdysvalloissa ilmastotoimia vastustavat tahot piiloutuvat usein vapaan kaupan ja niin ikään kommunisminpelon taakse. Trumpin hallinnon aikakaudella koko sana ”ilmastonmuutos” on pannassa

Monet yhteiskunnalliset koneistot edesauttavat ja vaativat silmien sulkemista ilmastonmuutokselta. Länsimainen ihminen elää kulutustaloudessa, jossa uuden ostaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen ja uutuuksien suosiminen vanhan sijaan tavoiteltavaa.

Kansainvälinen talous pyörii yhä suurelta osin fossiilisten polttoaineiden ja vahvan lobbauskoneiston tukemien alojen ympärillä. Tämä näkyy myös poliittisessa päätöksenteossa, joka lisäksi halvaantuu ilmastokeskustelun osalta joka vaalikausi, jottei äänestäjien elämää hankaloitettaisi epäsuosituilla, rajoittavilla päätöksillä. 

Toisinaan sitä käy mielessä, että ilmastonmuutos olisi helpommin hyväksyttävissä, mikäli se myytäisiin uskonnon kylkiäisenä.
Toisinaan sitä käy mielessä, että ilmastonmuutos olisi helpommin hyväksyttävissä, mikäli se myytäisiin uskonnon kylkiäisenä.

Ilmastonmuutoskeskustelussa on yhä ikävä tasapuolisuusharha. Tutkija on ahtaalla, ellei hän pysty esittämään aukotonta, todistettavissa olevaa tapahtumien sarjaa. Kovaääniset vastustajat sen sijaan pönkittävät ase­miaan tarraamalla heti kiinni pieneenkin erheeseen tai epäjohdonmukaisuuteen ja huomauttamalla, että vastahan sitä Saharassakin satoi lunta. Turhauttavalta tuntuvan asetelman perimmäinen syy voi olla kuitenkin syvemmällä. 

Ilmastonmuutos on niin järkyttävän suuri ja monimutkainen kokonaisuus, ettei ihmismieli ole kehittynyt sellaisia käsittelemään. Evoluution muovaama nykyihminen ratkoo parhaiten itseään lähellä olevia ongelmia tässä ja nyt ja käsittää lähiheimokseen korkeintaan noin 150–200-päisen lauman – ei koko maailmaa.

Psykologi Daniel Kahnemanin mukaan ilmastonmuutos näyttää psykologian kannalta ongelmalta helvetistä. Se on abstrakti ja kaukainen – se tapahtuu siellä jossain sitten joskus. ”Ei minun elinaikanani.” Sitä ei voi nähdä tai koskea, eikä se henkilöidy kehenkään. 

Ihmismielen mekanismit antavat ainakin osittain selityksen ilmastonmuutoksen kyseenalaistamiselle. Ihmisellä on luontainen taipumus kieltää omaa maailmankuvaansa rikkova todellisuus. Totuuden hyväksymistä voi paeta turvallisen vastaväitteen taakse.  

Vuonna 2015 Helsingissä keskusteltiin Hanasaaren siilivoimalan tulevaisuudesta. Vastakkain oli lyhyellä tähtäimellä kustannustehokkaampi vaihtoehto voimalan elinkaaren pidentämisestä lisäinvestointien avulla sekä päätös hiilivoimalan toiminnan hallitusta alas ajamisesta ja investoinneista kestävämpään energian tuotantoon. Kestävämpi vaihtoehto voitti lopulta.
Vuonna 2015 Helsingissä keskusteltiin Hanasaaren hiilivoimalan tulevaisuudesta. Vastakkain oli lyhyellä tähtäimellä kustannustehokkaampi vaihtoehto voimalan elinkaaren pidentämisestä lisäinvestointien avulla sekä päätös hiilivoimalan toiminnan hallitusta alas ajamisesta ja investoinneista kestävämpään energian tuotantoon. Kestävämpi vaihtoehto voitti lopulta.

Ilmastonmuutoksesta kuuleminen on lähtökohtaisesti epämiellyttävää kenelle tahansa länsimaiseen elämäntapaan tottuneelle. Ilmastokeskustelussa sotivat tutkitut faktat ja kuohuvat tunteet. Kun yhtäkkiä aiemmin hyväksytyt kulutuspäätökset aiheuttavatkin syvää syyllisyyttä maapallon nykytilasta, eikä saavutetuista eduista haluta luopua, on koko ongelman olemassaolo mukavampi kieltää tai ainakin sen vakavuutta on vähäteltävä. 

Moni kääntyy puolustuskannalle, jos kokee, että kaikkialla käsketään luopumaan lihasta, henkilöautoista, lentomatkoista tai lisääntymistavoitteista. 

Moralisointi ja syyttely eivät auta ketään. Kukaan ei pidä siitä, että tietoa ja tutkimusdataa tuputetaan kuin tyhmää valistaen. Päänsisäiseen siilipuolustukseen antautuneelle on turha hokea, että 97 prosenttia maailman ilmastotutkijoista on yhtä mieltä ihmisen osallisuudesta maapallon lämpenemiseen. Kognitiivinen dissonanssi on vahva voima.

Kuten tupakan vaarallisuudesta myös ilmastonmuutoksesta käydyssä keskustelussa lopulta järki voittaa. Ongelma on se, että ihmiskunnalla on kiire. 

Kirjoittaja on yksi Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken -teoksen kirjoittajista. Hyvän sään aikana ilmestyy lokakuussa 2017. 
Jaa tämä:

Kuinka ruuasta tulisi keskustella?

Peseekö vegaaninen hampurilainen riistäjäfirman puhtaaksi synneistä? Entä pitääkö kasvisruuasta puhuttaessa aina muistaa kehua myös lihaa? Mikään ei ole varmaa, mutta ainakin elämme kiinnostavia aikoja.

Syksy on täällä ja vähitellen ”lihaa grillimestarille” -mainokset jättävät meidän rauhaan. Johan tässä menikin useampi kuukausi, kun ei voinut oveaan tai mediaa avata ilman, että joku tuputtaisi eläimen palasia kärtsättäväksi.

Syksyn merkki on myös Lihaton lokakuu, jonka aikana kannustetaan kuluttajia kokeilemaan kasvisruokavaliota – ja ehkä positiivisten kokemusten myötä myös pitämään sen. Jopa Kesko näyttää mainostavan sitä omissa kanavissaan – kauppa se on joka kannattaa – ja itsekin olen tähän liittyviä kommentoinut.

Kiinnostavasti vege-ruokaan liittyvissä keskusteluissa aika auliisti tullaan kertomaan, että ”tuollainen yksipuolinen tuputtaminen vaan ajaa kaikki pois”. Monet tosiaan tuntuvat kokevan, että kasvisruuan puolesta puhuminen on yksipuolista propagandaa ja että puhujien pitäisi aina muistaa kehua se toinenkin osapuoli. Tämä kuitenkin asettaa keskustelijat omituisiin asemiin.

Moniäänisyyden vaatiminen sikäli hienoa, että moniäänisyyshän on hyvä hommeli. Ei sitä moniäänisyyttä kuitenkaan kaikilta vaadita. Tai ainakin minulta on jäänyt huomaamatta ne lihatalojen avaukset, joissa kerrotaan, että kylähän teollinen lihantuotanto on ongelmallista ja että vegeratkaisu olisi fiksu. Atria ja HK, MTK ja muut saavat ihan rauhassa mainostaa omia tuotteitaan ja harva vaatii heiltä mitään fair and balanced -asennetta. Miksi kasvisruuan puolesta puhuvien tulisi siis tasapainotella?

Lihaa myydään usein nostalgialla ja/tai hedonismilla. Myyntilauseet viittaavat herkutteluun ja perinteisiin, ja muistuttavat että ainahan näin on ollut. Kasvisruokaa tupataan useammin puolestaan perustella eettisillä ja ekologisilla argumenteilla. Voisivatko erilaiset vaatimukset moniäänisyydestä liittyä siihen, että toisen osapuolen argumentit vetoavat tunteisiin ja toisen järkeen?

Näyttääkö vallankumous tältä? Vegaanimättö normalisoi kasvisruokaa enemmän kuin kaikki maailman mielenosoituksen yhteensä. Onko silloin ihan jees olla välittämättä Mäkkärin muista synneistä?
Näyttääkö vallankumous tältä? Vegaanimättö normalisoi kasvisruokaa enemmän kuin kaikki maailman mielenosoituksen yhteensä. Onko silloin ihan jees olla välittämättä Mäkkärin muista synneistä?

Kiinnostava merkki aikojen muuttumisesta on se, että juurikin tällä hetkellä sipsikaljavegaani-porukassa (eli siis vegaaneissa, jotka eivät halua syödä pelkkiä ituja) on käynnissä melkoinen hulina McDonald’sin takia. Itse olen seurannut viimeiset parikymmentä vuotta sitä, kuinka eettiset kuluttajat ovat kilvan haukkuneet Mäkkäriä ja nyt firma toikin markkinoille vegaanisen purilaisen. Ei lienee suuri yllätys, että mielipiteet tästä ovat jakautuneita.

Tässä Mäkkäri-kuviossa on oikeastaan kaksi eri suuntiin vetävää tekijää. Ensinnäkin eläinoikeusliike ja muut reilumpaa touhua vaatineet tahot ovat olleet suhteellisen johdonmukaisia siinä, että epäeettisesti toimivia yhtiöitä on kritisoitu. Mäkkäri on tunnetusti murhaa monella eri tavalla ja vegaaninen hampurilainen poistaa ainoastaan yhden monista firmaa koskevista ongelmista. Siksi Mäkkäristä ei monien mielestä pitäisi hakea edes sitä vegaanista hampurilaista.

Näinkin asian voi nähdä. Mäkkäri on moraaliton monikansallinen yhtiö, joka on valmis valkopesemään yrityskuvaansa jopa hyväntekeväisyyden avulla. Onko mitään alhaisempaa, kuin tehotuotetun lihan ja roskaruuan mainostaminen vakavasti sairaiden lasten ja heidän vanhempiensa selässä ratsastaen?
Näinkin asian voi nähdä. Mäkkäri on moraaliton monikansallinen yhtiö, joka on valmis valkopesemään yrityskuvaansa jopa hyväntekeväisyyden avulla. Onko mitään alhaisempaa, kuin tehotuotetun lihan ja roskaruuan mainostaminen vakavasti sairaiden lasten ja heidän vanhempiensa selässä ratsastaen?

Toisaalta tätä McVegania voi pohtia ihan vastakkaisesta suunnasta. On merkki aikojen muuttumisesta, jos Mäkkärin kaltainen lafka alkaa puskemaan vegaanista spudua maailmalle. Kasvisruokavalio on murtautunut melkoisen hyvin marginaalista, mikäli Mäkkärin kaltainen firma ottaa sen huomioon ja tätä voi pitää melkoisena sulkana eläinoikeusliikkeen hatussa. Tämä aktivismin muutos ja siirtyminen  markkinoille onkin kiinnostava ilmiö, joka näyttäytyy ruokakaupan eineshyllyillä ja loppuunmyydyssä Vegemessut-tapahtumassa. Eläinoikeuliikkeen kehityksestä Suomessa väitellyt Pia Lundblom kirjoitti tästä meille hiljattain:

”Kahdenkymmenen vuoden aikana eläinoikeusliike onkin muuttunut poliittisesta altavastaajasta ja marginalisoiduista toimijasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Oma kysymyksensä on se, mihin vaikuttamistyö johtaa. Joka tapauksessa eläinoikeustoimijat saavat jatkuvasti pohtia keinoja, miten esittää asiansa. Niin aktivismin kuin kaiken yhteiskunnallisen toiminnan on uudistuttava saadakseen asiansa esille ja puhutellakseen uusia ihmisiä. Eläinoikeusliike ei edelleenkään ole massojen liike, mutta sen esittämät asiat ja ongelmakohdat puhuttelevat entistä useam­pia.
Kasvistuotteiden lisääntyminen ja vegaanisten tuotteiden valikoiman parantuminen antaa viitteitä siitä, että kasvissyönti ja veganismi on samaan aikaan sekä politisoitunut että epäpolitisoitunut. Kasvissyönti tai vegaaniset tuotteet eivät nivoudu pelkästään aktivistiuteen vaan ovat kenelle tahansa mahdollisia, tavallisia valintoja.”

Tässä sopii miettiä sitä, että onnistuivatko aktivistit raivaamaan tiensä kapitalismin linnoitukseen vai onnistuiko suuryhtiö kaappaamaan vallankumouksen oman tuloksenteon työkaluksi. Ja jos ei muuta iloa tästä vegaanisesta hampparista olisikaan, niin nyt kaikkeen kasvisruokaan vihamielisesti suhtautuva lihaa syövä heteromies voi halveksua Mäkkäriä yhdessä kulutuskriittisen antikapitalistin rinnalla. Shitter Limitedin klassikkobiisi McDonald’s Syö paskaa -pitkäsoitolta saa uusia yleisöjä!

Jukka Vuorio kirjoitti McDonald’s-levystä seuraavaa: ”Vuonna 1992 Shitter Limited otti selvää Suomeen rantautuneen pikaruokaketjun taustoista ja veti herneen nenäänsä, koska heidän nähdäkseen McDonald’s hakkasi sademetsät lehmien laidunmaaksi.
Bändi julkaisi levyn Syö paskaa, jonka kannessa oli McDonaldsin aito logo ja kehotus liittyä Ronald McDonaldin synttärikerhoon. Monikansallisen yhtiön lakimiehet ottivat yhteyttä ja vaativat ensin levynkannen muuttamista. Kuultuaan nimikappaleen sanoituksen he vaativat levyn koko painoksen tuhoamista. Yleisradio laittoi kappaleen soittokieltoon.”

Kuvakaappaus sittemmin poistetusta Facebook-linkistä. Ilmeisesti finanssikonserni OP ei usko avoimeen keskusteluun.
Kuvakaappaus sittemmin poistetusta Facebook-linkistä. Ilmeisesti finanssikonserni OP ei usko avoimeen keskusteluun.

Mutta ei muutos koskaan kivutonta ole. Surkuhupaisin muistus tästä saatiin, kun OP-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen päätti poistaa pankin nettisivulta kirjoituksen, jossa – Horror! Horror! – argumentoitiin kasvissyönnin puolesta. Ääneen oli päästetty niinkin radikaalit tahot, kuin Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm ja WWF:n suojeluasiantuntija Annukka Valkeapää. Asiantuntijat kertoivat, että lihan tuottaminen lisää päästöjä ja että lihan vähentäminen tekisi terveydellekin hyvää.

Ilmeisesti OP:n pääjohtaja Karhinen oli saanut riehaantunutta palauteta moisesta asiattomuudesta ja hän katsoi asiakseen hoitaa tekstin pois interwebistä. Miksi kirjoitukseen kriittisesti suhtautuvat eivät tarjonneet vasta-argumenttia? Onko sensuuri tosiaan se keino, jolla lihantuottajat käyvät keskustelua?

Ehkä ne totutut perinteisiin ja hedonismiin vetoavat argumentit eivät oikein kanna, jos pitäisi kumota esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen kaltaisten tahojen perustelut.

Hesburger, Apulanta, liha, vastamainos, kulttuurihäirintä, eläinoikeudet
Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegaaneilla? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Tony, Sippe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.

Siinä, missä Mäkkäri päätti ottaa sipsikaljavegaanien rahat, ei Hesburgerilla riittänyt pelisilmää moiseen. Hese mainosti vegemuusikoiden Apulanta-yhtyeestä kertovan Teit meistä kauniin -elokuvan varjolla ihan perinteistä lihahampurilaista. Ristiriita oli melkoinen ja sitä kommentoidaksemme teimme oheisen vastamainoksen.

”On myöskin täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.  Tämä on tietenkin keskustelu, jota Hese epäilemättä haluaa vältellä vimmatusti.”

Jaa tämä:

Kaapataan vittu kaikki

Mikä yhdistää Miss Helsinki -kilpailua ja Postia? Molemmat kunnostautuivat kulttuurisessa omimisessa ja kolonialistisessa eksotisoimisessa.

Kulttuurisesta ominen on puhuttanut viime vuosina melkoisen paljon ja laajalti. Siltikin se tuntuu tulevan yllätyksenä joillekin. Miss Helsinki -kilpailu sonnusti kilpailijansa ”inkkaripäähineisiin”, koska ne näyttävät ihanan hienoilta ja eksoottisilta (yllä kuvakaappaus Miss Helsinki -kilpailun Instagram-seinältä).

Miss Helsinki -kilapilun dirika Martina Aitolehti vakuuttaa päähinevalinnan saaneen kritiikin tulleen täysin yllätyksen. Olen melkein valmis uskomaan selityksen, että päätöstä tästä ei tehty silkkaa ilkeyttä ja välinpitämättömyyttä. Mutta vain melkein. Martina Aitolehti on itse saanut vastata kritiikkiin poseerattuaan feikkisaamenpuvussa ja kukapa missimaailmaa seuraava ei muistaisi skandaalia, joka seurasi siitä, kun Carola Miller poseerasi myöskin feikkisaamenpuvussa Miss Maailma -kilpailussa. Ei tämän reaktion ainakaan ihan puskista olisi pitänyt tulla.

Puhutaan kulttuurisesta omimisesta ja kulttuurisesta appropriaatiosta (cultural appropriation).

Nyt kävi näin. Tämä kuvassa näkyvä kommnetti katosi Miss Helsinki -kilpailun internetistä. Mutta eihän mikään nettiin päässyt milloinkaan netistä katoa. Kuvakaappaus NYT.fi.
Nyt kävi näin. Tämä kuvassa näkyvä kommnetti katosi Miss Helsinki -kilpailun internetistä. Mutta eihän mikään nettiin päässyt milloinkaan netistä katoa. Kuvakaappaus NYT.fi.

Mistä tässä kaikessa sitten on kyse ja miksi Suomessa saamelaiset kommentoivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurisen pääoman ryöstökalastusta? Jukka Jouhki kommentoi ilmiötä AntroBlogissa.

”Appropriaatiokritiikin perusidea on yksinkertainen: älä matki alkuperäiskansoja. Suomessa keskustelu on keskittynyt lähinnä saamenpukujen tai niitä muistuttavien vaatteiden käyttöön muiden kuin saamelaisten toimesta. Pohjois-Amerikassa kritiikin kohteena on usein valkoinen valtaväestö, joka käyttää alueen alkuperäiskansojen symboleja kuten päähinettä tai toteemia. Kriittisimmillään kulttuuriappropriaatiokritiikki voi kohdistua jopa moottoripyöriin, tatuointeihin ja – kyllä – treenattuihin lihaksiin, jotka keskiluokka on anastanut työväenluokalta.”

Samalla voisin lainata myös Piia Nuorgamia, Lapin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka kommentoi ilmiöön liittyviä aikaisemmin.

”Usein käytetty oikeutus alkuperäiskansojen kulttuurien ja kielten hyödyntämiselle on kulttuurien välinen inspiroituminen tai lainaaminen, joka immateriaalioikeusjärjestelmässä onkin sallittua. Immateriaalioikeusjärjestelmässä suojataan tietynlaisia tuotoksia esimerkiksi tekijänoikeudella, mallioikeudella, patentilla tai tavaramerkillä. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta inspiroituminen tai lainaaminen voi kuitenkin tapahtua vain sellaisten kulttuurien ja kansojen välillä, joilla on ainakin periaatteessa tasavertaiset mahdollisuudet päättää yhteisistä pelisäännöistä ja immateriaalioikeuksien avulla suojattavissa asioista.
Alkuperäiskansat eivät ole olleet laatimassa näitä pelisääntöjä.”

Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.
Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi. KUVA: Suohpanterror

Kyse on pitkälti valtarakenteista ja siitä, kenen kulttuuri jyrää. Itsekin olen tässä lähipäivinä törmännyt kommentteihin, joissa hyvin toimeentulevat valkoiset heteromiehet toistelevat, että ”Ei nyt voi jonkun kulttuuri olla noin vähästä kiinni”. Samat tyypit tahoillaan kauhistelevat maahanmuuttoa ja huutavat rajoja kiinni, jotta suomalainen kulttuuri pelastuisi. Ristiriita much?

Ja se, mikä tapahtuu yhdelle alkuperäiskansalle, vaikuttaa myös toiseen. On aivan luontevaa, että Suomessa esimerkiksi saamelaisen puuttuvat tämän kaltaiseen perseilyyn. Muutkin saavat puuttua. Tämän saman jankkaaminen on kyllä hieman rasittavaa, mutta sitä ilmeisestikin pitää jatkaa kunnes se menee jakeluun.

Saamelaisnuorten kommentti muuten poistettiin Miss Helsingin seinältä ja se blokattiin kommentoimasta.

Entäpä sitten Posti? Katsokaa nyt tätä mainosta.

Että näin Suomessa vuonna 2017. Onko mahdollista, että mainostoimistoissa ja yritysten markkinointiosastoilla on töissä väkeä, joilla ei vaan ole mitään käryä ympäröivässä maailmassa käytävästä keskustelusta? Kun postilta kyseltiin Twitterissä, että mitäkös ihmettä tämä nyt taas, kertoi Postin että ”Kampanjassa ihannoidaan rentoa otetta arkeen”. Sehän meni ihan 5/5.

Ja otetaan tähän loppuun vielä pätkä Jouhkilta, jotta muistaisimme, että maailma ei ole mustavalkoinen ja absoluuttisia rajoja ei voi vetää.

”Kulttuuriseen lainaamiseen suhtaudutaan antropologiassa useimmiten kriittisesti, jos sen kohteena on etninen vähemmistö jonka historiaan sisältyy ns. valtaväestön harjoittamaa sortoa. Samalla ihmiskunnan historia on antropologisessa mielessä yhtä pitkää kulttuurista appropriaatiota. Sekä hienot että huonot ideat ja ideologiat, esteettiset objektit ja muut materiaalisen ja mentaalisen kulttuurin tuotteet leviävät, inspiroivat ja ärsyttävät ihmisiä. Kulttuurista omimista ja lainailua on tapahtunut aina: hehkulamppuja käytetään kaulakoruna, natsiunivormuja seksileikeissä ja ympäri Suomea syödään karjalanpiirakoita. Kulttuuriseksi omimiseksi nimetään kuitenkin vain pieni osa tällaisia ilmiöitä. Siitä puhutaan, kun vähemmistöryhmä pyrkii suojelemaan omaa kulttuuriaan.”

PS. Ja sanotaan nyt tähän varmuudeksi, että ei, en minä pillastu, jos vaikka lapset leikkivät inkkareita tai löytöretkeilijöitä. Me puhutaan nyt tyystin eri asiasta.

Jaa tämä:

Uuskieli uhkaa!

Ovatko sukupuolineutraalit tittelit pelkästään feministien kotkotusta? Entä vahvistavatko sukupuolittuneet ammattinimikkeet patriarkaatin asemaa? AntroBlogi vastaa.

Aamulehti ilmoitti luopuvansa sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä. Tämä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”.

Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola suivaantui Aamulehden ilmoituksesta siirtyä sukupuolineutraaleihin ammattinimikkeisiin. "On kyse tietynlaisesta kirjaroviosta, kun lehti alkaa listata kiellettyjä sanoja ja kiellettyjä ilmaisuja. Aamulehti kertoi sunnuntain pääkirjoituksessaan (siirryt toiseen palveluun) siirtyvänsä sukupuolineutraaleihin titteleihin tasa-arvon nimissä. Aamulehden toimittajat eivät vastaisuudessa saa käyttää esimerkiksi eduskunnan puhemiehestä hänen oikeaa titteliään vaan Aamulehden keksimää sukupuolineutraalia versiota puheenjohtaja. Siis vaikka titteli on kirjattu perustuslakiin: se on puhemies, ei puheenjohtaja." Hieman yllättävästi lehtimies Ukkola ei ole pöyristynyt esimerkiksi vakiintuneesta tavasta puhua maan hallituksesta eikä valtioneuvostosta, vaikka jälkimmäinen on perustuslakiin kirjattu muoto.
Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola suivaantui Aamulehden ilmoituksesta siirtyä sukupuolineutraaleihin ammattinimikkeisiin.
”On kyse tietynlaisesta kirjaroviosta, kun lehti alkaa listata kiellettyjä sanoja ja kiellettyjä ilmaisuja. Aamulehti kertoi sunnuntain pääkirjoituksessaan siirtyvänsä sukupuolineutraaleihin titteleihin tasa-arvon nimissä.
Aamulehden toimittajat eivät vastaisuudessa saa käyttää esimerkiksi eduskunnan puhemiehestä hänen oikeaa titteliään vaan Aamulehden keksimää sukupuolineutraalia versiota puheenjohtaja. Siis vaikka titteli on kirjattu perustuslakiin: se on puhemies, ei puheenjohtaja.”
Hieman yllättävästi lehtimies Ukkola ei ole pöyristynyt esimerkiksi vakiintuneesta tavasta puhua maan hallituksesta eikä valtioneuvostosta, vaikka jälkimmäinen on perustuslakiin kirjattu muoto. Ukkolan saavutukseksi voi laskea sen, että hän onnistui kirjoituksessaan pelaamaan sekä natsi- että Orwell-kortit. KUVA: Häiriköt-päämaja

Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse onkin sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta – tai ‘uuskielestä’, niin kuin sukupuolineutraalin lähestymistavan kriitikot ovat paikoin asian ilmaisseet.

Kielitieteellinen antropologia on tieteenalamme alkuajoista lähtien tarkastellut kielen ja maailman välistä suhdetta. Kuvaako kieli todellisuutta vai luoko se sitä? Voimme monessakin mielessä nähdä sen tekevän molempia. Sukupuolineutraaliuden saama hanakka vastustus tukee tätä havaintoa. Sapirin-Whorfin hypoteesin mukaan kieli antaa ajattelullemme rakenteen ja voi rajoittaa sitä. Tässä mielessä kielen uudistaminen on äärimmäisen tärkeää. Kieli voi ylläpitää alistavia rakenteita, jotka uusintavat yhteiskunnan valtarakenteita ja sosiaalisia hierarkioita.

Mies- ja naissukupuoliin viittaavat nimikkeet eivät ole kielessä sattumalta. Ne kertovat sukupuolirooleista ja sukupuolten asemasta yhteiskunnassa – ne kun eivät ole olemassa itsestään, vaan rakennetaan sosiaalisesti. Miessukupuoleen viittaavat termit ja sanamuodot heijastavat tiettyjä valtarakenteita ja kielivät, että yhdenvertaisuuteen on vielä matkaa. Keskustelusta ilmenee, että monelle on vaikeaa hyväksyä neutraalissa kielessä välittyvää yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tämä näkyy muutoksen saamassa vastustuksessa.

Joskus sen vaan voi sanoa selvemmin huumorin keinoin.

Antropologiassa on pitkään tehty vertailevaa tutkimusta maailman eri yhteisöjen välillä. Universaaliksi, kaikkia maailman kulttuureita koskettavaksi piirteeksi on havaittu kulttuurien dynaamisuus eli jatkuva muutos. Aivan yhtä todellista ja ‘luonnollista’ kuin kulttuurin jatkuva muutos on myös kielen muuttuminen. Kun hegemonisessa arvomaailmassa ja sosiaalisessa järjestyksessä tapahtuu muutoksia, kieli mukautuu niihin. Uudistumiskyky on myös kulttuurisen jatkuvuuden edellytys. Uudistamalla sanastoamme vastaamaan paremmin elettyä todellisuutta myös takaamme kielen ja kulttuurin jatkuvuuden.

Sukupuoliroolit muuttuvat. Kielen kautta välittyvän sukupuolijärjestelmän heijastaessa valtasuhteita tulee kielenkin muuttua pyrkiessämme kohti yhdenvertaista yhteiskuntaa. Termit kuten ‘eduskunnan puhemies’ ovat esimerkkejä ajattelusta, jossa vain miehet toimivat politiikassa. Tänään tilanne on toinen. Voimmekin kysyä kumpi on keinotekoisempaa, väkisin vanhanaikaisista termeistä kiinnipitäminen vai niiden uudistaminen aikaamme vastaavaksi? Kumpi on turhaa näpertelyä, monien elämään syrjivällä tavalla vaikuttavan epäkohdan korjaaminen vai vanhaan takertuminen perinteen varjolla?

Kirjoittaja on VTM, tohtorikoulutettava Groningenin yliopistossa Hollannissa sekä AntroBlogin toimituspäällikkö. Teksti on julkaistu alkujaan AntroBlogin Uutiskommentit-sarjassa.

 

Jaa tämä:

Graffitin anatomia

Yhteiskunta rakastaa ja vihaa graffiteja. Tutkija haluaa ymmärtää molempia näkemyksiä.

”Teoksen alaosaan maalattiin myöhemmin hakaristejä. Pian sen jälkeen hakaristien päälle maalattiin liikennemerkeistä tuttu poikki­viiva ja ympyrä. Graffitikulttuurin vinkkelistä katsottuna se oli merkityksetöntä ja surullista, mutta tutkijan perspektiivistä se on kuitenkin esimerkki äärioikeistolaisten ja graffitimaalarien välisestä, pitkään jatkuneesta konfliktista ja sellaisena hyvin kiinnostava.”

Jacob Kimvall on graffitikulttuurista väitöskirjansa Tukholman yliopistoon kirjoittanut taidehistorioitsija, joka tasapainoilee graffitikulttuurin sisäpiiriläisen ja kulttuuria etäältä tarkkailevan tutkijan roolien välillä. Hän kokee graffiteihin liittyvän kaksijakoisen kokemuksensa tiivistyvän erityisen hyvin tukholmalaiselle Bromstenin teollisuusalueelle vuonna 1989 maalattuun Fascinate-teokseen. Se oli maalaushetkellä tiettävästi suurin Euroopassa maalattu graffiti. 2000-luvulla Bromstenin teollisuusrakennukset ovat saaneet väistyä keskiluokkaisen lähiön tieltä, mutta vuonna 2015 Fascinate merkittiin suojelluksi teokseksi. 

”Teoksessa oli lopulta kolme eri tasoa, jotka kävivät keskustelua.”

Pala historiaa. Väliaikaiseksi mielletty ilmaisumuoto voi myös jättää pidempiaikaisen jäljen yhteiskuntaan.
Pala historiaa. Väliaikaiseksi mielletty ilmaisumuoto voi myös jättää pidempiaikaisen jäljen yhteiskuntaan.

Kimvallin tie graffititutkijaksi alkoi pian 25 vuotta sitten. 

”Aloitin graffitien maalaamisen 1980-luvulla, ja vuonna 1992 perustimme graffitiaiheisen UP-lehden. Tuo siirtymä oli monella tavalla suurempi kuin akateemiseksi tutki­jaksi ryhtyminen – lehden myötä minusta tuli ensisijaisesti ­dokumentoija maalaajan sijaan.”

Dokumentoiminen kuuluu keskeisenä osana graffitikulttuuriin, koska teokset itse ovat pääasiallisesti väliaikaisia. Monet maalaajista kuvaavat omat teoksensa ja voivatkin melko luottavaisin mielin väittää, että graffiti on syntymästään asti parhaiten dokumentoitu taiteenlaji. 

”Akateeminen tutkimus on oikeastaan systemaattista dokumentoimista, ja se sopii sellaisena hyvin graffitikulttuuriin. Siirryttyäni tutkimaan aihetta akateemisesti, sain ajatukseni myös paremmin irti graffitikulttuurin sisäänrakennetusta arvojärjestelmästä.”

Muuttuvan roolin ohella Kimvall on joutunut myös miettimään omia lojaliteettejaan.

”Graffitikulttuurissa keskinäinen lojaalius on äärimmäisen tärkeää. En tietenkään petä kenenkään luottamusta edelleenkään, mutta tutkijana minulla on lojaalisuus myös lukijaa kohtaan. ­Nykyään osaan suhtautua kiinnostuneesti myös sellaisiin tapahtumiin, jotka aikaisemmin näyttäytyivät pelkästään ­traagisina. 

Kuten se Fasscinate-teoksen vandalisoiminen.

”Akateeminen maailma on myös ollut oikeastaan ainoa paikka – hyvin pienen ydinharrastajajoukon ulkopuolella – jossa graffiteista on voinut puhua tarkasti ja analyyttisesti. Nollatoleranssi on värittänyt keskustelua Pohjoismaissa niin voimakkaasti, että niiden pienien piirien ulkopuolella aiheesta on ollut vaikea käydä merkityksellistä keskustelua.”

Natsit vittuun ihan aina.
Natsit vittuun ihan aina.

Länsimaisten yhteiskuntien suhtautuminen graffitiin on ollut ristiriitaista. Välillä sitä on rakastettu ja sitten demonisoitu. Ja seuraavaksi taas rakastettu. 

”Kylmän sodan aikaan Yhdys­valtojen keskustiedustelupalvelu CIA jopa määritteli Berliinin muurin graffitit merkiksi vapaudesta, jota lännessä nautitaan. Niihin kiteytyi ­’Hope and optimism of the West itself’’.”

Mainokset ja populaarikulttuuri pursuavat graffitiviittauksia. Samalla graffitin kerrotaan olevan merkki turvattomuudesta. Luvaton graffiti on toki merkki siitä, että yhteiskunnan kontrolli ei yllä kaikkialle, mutta onko se ainoas­taan huono asia, se on sitten toinen kysymys.

Pohjoismaissa harjoitettu nollatoleranssipolitiikka on Kimvallin mukaan kiinnostava versio republikaanipormestari Rudy Giulianin 1990-luvun alussa New Yorkissa aloittamasta nollatoleranssista, jossa vedettiin tiukka linja aivan kaikkea kielletyksi katsottua kohtaan. 

”New Yorkissa pidätettiin ihmisiä siksi, että he antoivat koirien kakata kadun reunalle, tai siksi, että nämä esimerkiksi joivat alkoholia julkisella paikalla. Pohjoismaissa nollatoleranssi on kohdistettu ainoas­taan kahteen ilmiöön: kerjäämiseen ja graffitiin. Tämä valikoiminenhan on täydellinen irtiotto newyorkilaisesta linjasta.”

Ruotsissa nollatoleranssipolitiikka otettiin käyttöön vuoden 1998 Euroopan kulttuuripääkaupunki -teemavuoden alla, ja Helsingissä nollatoleranssin alku liittyi vuoden 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunki -hankkeeseen. Molemmissa tapauksissa graffiti­kulttuuri on siis ajettu nurkkaan kulttuurin nimissä. 

”Tutkijana minun on pitänyt puhua myös niille yhteiskunnan jäsenille, jotka eivät pidä graffitista. Riippumatta omasta asenteesta, olisi aina hyödyllistä hahmottaa kysymykset ja ilmiöt suhteessa yhteiskuntaan. Se, että graffitia ei ole nähty osana yhteiskuntaa, on nähdäkseni ollut yleinen ongelma – myös pitkälti graffitiin liittyvässä aikaisemmassa akateemisessa tutkimuksessa. Viime vuosina useat tutkijat ovat onneksi päässeet tästä yli.”

Tukholmalaisen Vandals In Motion -graffitiryhmän jäsen NUG aiheutti melkoisen skandaalin vuonna 2008. Hän teki Territorial Pissing -videoteoksen silmittömästä spraymaalivandalismista metroasemalla ja käytti teosta osana graduaan Konstfack-taidekorkeakoulussa. Jopa Ruotsin kulttuuriministeri otti kantaa tapahtuneeseen. Vuosien myötä NUG on noussut myös taidemarkkinoilla varteenotettavaksi tekijäksi. Mikäli sinulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä NUG – Vandal In Motion -dokumentti, älä ohita sitä.

Paljon on tapahtunut Stop töhryille -projektin jälkeen. Vuonna 2014 oli vähintäänkin mullistavaa, että Helsingin kaupunki julkaisi graffititutkimusta. Vuonna 2017 ollaankin tilauksessa, jossa useissa kaupunginosissa on käynnissä mittavia katutaideteosten maalausprojekteja. Lue koko tutkimus täällä.
Paljon on tapahtunut Stop töhryille -projektin jälkeen. Vuonna 2014 oli vähintäänkin mullistavaa, että Helsingin kaupunki julkaisi graffititutkimusta. Vuonna 2017 ollaankin tilauksessa, jossa useissa kaupunginosissa on käynnissä mittavia katutaideteosten maalausprojekteja. Lue  Mika Helinin Helsingin kaupungille tekemä tutkimus täällä.

Tutkimuskohteen määrittely on keskeinen osa tutkimusta. Graffiti nähdään usein reviirin merkkaamisena tai taiteena. Vandalismina tai itsensä ilmaisuna. Tai tilanhallinnallisten konventioiden haastamisena.

”Suomalaistutkija Mika Helin totesi, että graffitikulttuurikin tulisi tänä päivänä hahmottaa joukoksi alakulttuureja. Ei riitä, että määrittelee ilmiön omien tai tekijöiden näkemysten mukaan.”

Kimvallin mielestä ehkä hauskin esimerkki siitä, kuinka eri tavoin ihmiset voivat nähdä saman asian, liittyy tapaukseen, jossa nuori maalaaja jäi kiinni junavarikolla. Kiinniotettu oli vedonnut siihen, että hän ainoastaan täytti kokeneemman maalarin tekemiä kirjaimia. Hän ei siis kokenut tehneensä graffitia.

Virkavaltaa tämä ei tietenkään hetkauttanut. Nuorta maalaajaa syytettiin vandalismista.

”Moraalisesti olisi hieman sama, jos vetoaisin, että enhän minä ryöstänyt pankkia, minä vain kannoin rahasäkkiä ja ajoin pakoautoa”, Kimvall hakee rinnastusta. 

”Kuitenkin perinteisestä taideperspektiivistä tarkasteltuna nuoren pojan toteamus ei olekaan hullu: jos nuori kisälli oli Rembrandtin studiolla maalaamassa osaa muotokuvasta, ei kunnia lopullisesta teoksesta mennyt kisällille. Kisälli ei voi ottaa itselleen kunniaa – tai syyl­lisyyttä.”

Lontoossa graffitimaalarit ovat onnistuneesti vedonneet siihen, että he eivät ole maalanneet seinäpintaan vaan jo valmiiksi maalattujen graffitien päälle, ja ovat näin välttyneet sanktioilta.

Kissa-ja-hiiri-leikiltä näyttävään ilmiöön liittyy myös yllättäviä riippuvuussuhteita ja kysymyksiä siitä, mihin veronmaksajien rahoja kanavoidaan ja kuka hyötyy mistäkin.

”Kehitykseen on vaikuttanut suuresti myös anti-graffititeollisuus, jolla on isot panokset tässä pelissä. Yritykset tarvitsevat graffiteja poistettavaksi. Kun Staffan Jacobsson teki väitöstutkimuksensa vuonna 1996, hän löysi Ruotsista 150 yritystä, joiden toimintaan liittyi graffitien poistaminen. Kun minä tein omaa tutkimustani, löysin 1500 alan yritystä.”

Mikäli nollatoleranssipolitiikkaa jatketaan, yrityksillä on isot tienestit tiedossa. Hieman ristiriitaisesti graffitin vastaisen alan etujen mukaista on pitää graffitikulttuuri ­hengissä.

”Näen yhdenmukaisuutta postnollatoleranssin ja post­kolonialismin välillä. Ongelmallinen rakenne ei katoa mihinkään hetkessä, ja sen hävittämisen eteen on tehtävä työtä”, Kimvall linjaa.

Jacob Kimvall: The G-word – Virtuosity and Violation, Negotiating and Transforming Graffiti. Dokument Press 2014. 221 s.

Mika Helin: Luvallinen graffiti Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus 2014. 139 s. [Luettavissa täällä, pdf]

Jaa tämä:

Kirjainten runttaamisen taito

Kuvataiteilija Jani Tolinin mielestä museoihin tarvitaan lisää graffitiosaamista.

Keravan taidemuseo Sinkan julkisivun moni­värinen seinä­maalaus näyttää arkki­tehtoonisesti muo­dottomassa kaupunkiympäristössä yhtä aikaa jyrkältä ja iloisen huolettomalta. Kyseessä on näyttävistä seinämaalauksistaan tunnetun saksalaisen Claudia Walden eli MadC:n spreijaamalla toteuttama abstrakti teos. 

MadC Installation at Sinkka | Taide- ja museokeskus (Kerava Art Museum) on August 03, 2017 in Kerava, Finland. Photo: Marco Prosch
MadC:n jäljiltä Keravan taidemuseo Sinkan julkisivu on kovasti värikkäämpi.

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä Sinkka avaa ensimmäisten joukossa tilansa graffitille, jonka monet sijoittavat edelleen ainoastaan katutaiteen kenttään. Keravalaisen graffititaiteilija Jouni Väänäsen eli Psyken kuratoimassa näyttelyssä pyritäänkin vetämään selvää rajaa graffitin ja katutaiteen välille. 

”Katutaide on mitä tahansa kadulla tehtävää taidetta, kuten esimerkiksi sabluunalla tehtyjä maalauksia tai julisteita. Urbaani graffiti taas palautuu 1960–70-lukujen New Yorkissa ja Phila­delphiassa syntyneeseen, kirjaimista ja kirjaindynamiikasta tyyliteltyyn reviirin merkitsemiseen”, määrittelee näyttelyssä omalla nimellään mukana oleva Jani Tolin.

 ”En halua dissata minkäänlaisen katutaiteen tekemistä, mutta katu­taiteessa ei ole nähtävissä samalla lailla traditiota kuin graffitin tekemisessä. Instituutioiden ulkopuolella syntynyt graffiti on merkittävin taiteenlaji sitten impressionismin. Niiden välissä ei ole mitään visuaalisesti ja tyylillisesti yhtä moninaisesti kehittynyttä suuntaa.”

EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.
EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.

Huolellisesti jäsennelty ja ripustettu näyttely jakautuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäisessä esitellään valokuvien kautta klassista 1960-­luvun New York -graffitia ja sen rantautumista Suomeen hiphopin kyydissä 1980-luvulla. Kotikutoisissa valokuvissa esiintyvistä maalareista moni on nyt viisikymppisenä paikalla avajaisissa. 

Esillepanon toisessa osassa esitellään tämän ajan suomalaista graffitia alan tunnetuimpien tekijöiden tekemänä. Töiden tyyli vaihtelee esimerkiksi Actonin tarkoista helvetica-fontin variaatioista Tazerin ja Paraziten räjähtäviin kirjaimiin sekä MioninJr:n ja Eoren sarjakuvaftyylisiä figuureita sisältäviin töihin.

Viimeisessä osassa esitellään niin sanottua post-graffitia, joka on graffitin muotokieltä ja tekotapaa hyödyntävää mutta sen kalligrafisesta perustasta etääntynyttä kuvataidetta. Näyttelyssä sitä edustavat MadC:n julkisivutyön ohella esimerkiksi Traman kankaalle spreijaamat hieroglyfisommitelmat, EGS:n puhalletusta lasista tehdyt veistokset ja Jani Tolinin kollaasimaiset maalaukset.

EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017. Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.
EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017.
Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.

Sallitut maalausseinät ja talojen julkisivujen muraalimaalaukset ovat viime vuosina yleistyneet Helsingissä. Omatoiminen urbaani taide tuntuu lyöneen läpi.

”Onhan se ilahduttavaa, etenkin sen jälkeen kun kymmenen vuoden nollatoleranssin aikana menetettiin monta tekijäsukupolvea. Muraalien suhteen minusta on kyllä sääli, ettei niissä käytetä juurikaan kotimaisia osaajia. Järjestävien tahojen kuratointi ei muutenkaan aina ole sitä tasoa kuin pitäisi olla”, murahtaa Tolin.

Jos graffitin määrittelee nimenomaan esteettisenä ilmaisulajina, joka on palautettavissa kirjainten manipulointiin, eikä kaupunkitilaan perinteisesti liittyvän julkaisualustansa kautta, hyppäys betoniseinältä museoon on ensivaikutelmaa lyhyempi.

Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013. Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.
Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013.
Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.

”Sinkan näyttelyllä on graffitin omakohtaisestikin hyvin tunteva kuraattori, mutta yleensä taidemuseoissa graffitia lähestytään ulkokulttuurisesti ja ammattitaidottomasti. Tämä on ymmärrettävää, koska taideopintojen kautta aiheeseen on vaikea syventyä. Tukholman yliopistossa vaikuttava ruotsalainen graffiti­tutkija Jacob ­Kimvall on akateemisella puolella ilahduttava poikkeus”, Tolin muistuttaa.

Eikö museoiden tehtävä ole taiteen esittämisen ohella nimenomaan myös taiteen tallentaminen ja tutkiminen jälkipolvia varten?

”Tässäkin törmätään siihen, että museot tarvitsisivat uutta osaamista tai jotain konsulttiapua siinä, mikä moninaisesta graffitista ja laveammin määrittyvästä katutaiteesta on oikeasti säilyttämisen arvoista.”

Rakkaudesta vapauteen Keravan taide­museossa 29.10. asti. Alkuvuodesta 2018 näyttely jatkaa Oulun taidemuseossa.
Jacob Kimvallin Voimalle antama haastattelu löytyy täältä.

 

Jaa tämä: