1918

Kansa taisteli – Voittajien taakka

Sisällissota muodostuu helposti koko kansakunnan taakaksi, joka rasittaa myös voittajia. Kansa taisteli -keskenään -lehden toimitushäirikkö Pesonen avaa aihetta.

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Me ollaan lahtareita kaikki

Kansa taisteli – keskenään -lehden pääkirjoituksessa päähäirikkö Tamminen pohtii suhdettamme sadan vuoden takaisiin taisteluihin.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Sisällissotaan tehdään rinnastuksia usein myös nykypäivästä puhuttaessa, ja poteroita kaivetaan totuttuihin paikkoihin. Vasemmisto ja oikeisto ovat tietenkin yhä päteviä määrittäviä tekijöitä, mutta tutkija Johanna Vuorelma Kansa taisteli – keskenään -lehden sivulla 3, että ehkäpä nykyisten yhteiskunnallisten jakolinjojen perusta on valettu enemmänkin 1990-luvun lamavuosina kuin sisällissodan taisteluissa.

Tätä identiteettipolitiikkaa miettiessä auttaa myös antropologi Juuso Koposen huomio sivulla 5. Hän rinnastaa länsimaisen historiankirjoituksen alkuperäiskansojen myytteihin sikäli, että molempien varaan rakennetaan identiteettejä. Ja koska historiankirjoitus on tunnetusti ideologisen valikoivaa, asettuvat identiteettimme usein sattumanvaraisten tapahtumaketjujen määrittelemille raiteille.

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Nyt kun olemme saaneet itsereflektion täyteen vauhtiin, mitäpä sitä jarruttelemaan. Samalla kun muistelemme Suomen sisällissotaa, sopii muistaa, että suomalaiset aseet osallistuvat tänäkin päivänä sisällissotiin. Esimerkiksi Sako on myynyt tarkkuuskivääreitä Turkkiin, joka käy sotaa kurdeja vastaan – kyse on monen maan alueelle jakautuvasta sisällissodasta. Patria puolestaan ei ole liikoja kriiseillyt, vaikka sen kalustoa on päätynyt esimerkiksi Jemenin sisällissotaan.

Sisällissodan satavuotismuisteloiden aikaan ruokimme surutta toisten sotia – ja sodan perintö siirtyy jälleen uusille sukupolville samalla, kun me suomalaiset keräämme siivumme voitoista. Saattaisimmeko toimia toisin?

Jari Tamminen
Päähäirikkö

P.S. Tervetuloa Häiriköt-päämajan jo perinteeksi muodostuneeseen Spektaakkeligaalaan 13.3. Helsingin ravintola Mascotiin. Luvassa viihteellisiä ohjelmanumeroita sekä keskustelua tämänkin lehden teemoista. Sisäänpääsy nolla euroa (cheap!).

 

Jaa tämä: