Aktivismi

Sano se ristipistoin

Viestin sisällön lisäksi myös sen muodolla on väliä. Kiukkuinenkin viesti muuttuu kummasti, kun sen välittää vaikkapa ristipistoin.

Aikku Meura määrittelee itsensä tovin mietittyään käsityöaktivistiksi. Hän on mukana Radikaalit ristipistot -ryhmän toiminnassa ja tekee juurikin ristipistotöitä. Kantaa ottavat ristipistotyöt ovat nousseet viime vuosina suureen suosioon, ja niiden tekemistä voi pitää taiteena, aktivismina tai itseilmaisuna.

”En ehkä näkisi omia töitäni niinkään taiteena, ehkä enemmänkin itseilmaisuna. En ole kauheasti miettinyt näiden määrittelyä”, Meura sanoo keittiön pöydän ääressä Helsingin Kampissa.

Tyypillistä radikaaleille ristipistoille on se, että viesti tai materiaalivalinnat – tai molemmat – poikkeavat totutusta. Ristipistoissa on historiallisesti nähty lähinnä metsän eläimiä, muita luontoaiheita tai muuten harmittomana nähtyjä koristuksia. Ristipistoin tehdyt huoneentaulutkin ovat usein hakeneet viestinsä esimerkiksi Raamatusta ja mietelauseista.

”Meidän ristipistoissamme välitetty viesti on usein aika erilainen kuin mitä on totuttu näkemään ristipistotöissä. Ristiriita tekee töistä mielestäni kiinnostavampia.”

Kaikkia Popedan ja Pate Mustajärven tuotannosta kiinnostuneita epäilemättä puhuttelee Meuran farkku­liiveissä komeileva glitter-langalla pistelty Ukkometso-kangasmerkki.

Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka "Ukkometso" nykyään aika usein "Ikurin turpiiniin" yhdistetäänkin.
Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka ”Ukkometso” nykyään aika usein ”Ikurin turpiiniin” yhdistetäänkin.

Perinteisiin käsityötekniikoihin tukeutuvaa toiminta on niputettu käsityön (craft) ja aktivismin yhdistävällä termillä craftivismi. Ristipistoja on mahdollista tehdä yhdessä, mikä on Meuran mukaan ehdoton vahvuus. Löyhä Radikaalit ristipistot -porukka otti ensiaskeleensa keväällä 2014. Sen jälkeen kaikille avoimia tapaamisia ja työpajoja on järjestetty välillä useammin, välillä harvemmin.

”Nykyään meillä on tapaaminen joka toinen viikko Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Välillä olemme vierailleet myös erilaisissa tapahtumissa.”

Talonvaltausliikkeestä 1990-luvulla alkunsa saanut Oranssi on kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuri- ja kansalaistoimintaa. Oranssi ja radikaalien ristipistelijöiden teokset ovat melkoisen kaukana tavanomaisesta ompeluseurasta. Ei kuitenkaan kannata mennä stereotypioiden mukana: ompeluseura on sitä, mitä toimintaan osallistuvat sen päättävät olevan.

”Ompeluseuraperinteen vaaliminen on yksi toimintamme keskeisistä asioista. Niihin liittyy historiallisesti se, että ne ovat olleen naisten tila, jossa on voitu juonia. Feminististä juonittelua, siis. Jatkamme sitä perinnettä, mutta tietysti ilman naiserityisyyttä.”

Kaikki ovat tervetulleita toimintaan mukaan sukupuolesta riippumatta.

”Meidän toimintaan osallistuvia yhdistää ehkä kiinnostus tee se itse -jutuista ja punkista sekä feminismiin laajasti liittyvät ajatukset. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olemme järjestäneet tilaisuuksia juuri Oranssilla. Ristipistot eivät ole teknisesti vaikeita tai työläitä eivätkä myöskään kalliita. Materiaaleja voi haalia vaikkapa kirpputoreilta tai sukulaisten piironginlaatikosta.”

On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.
On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.

Radikaalit ristipistot -nimen alla on toimintaa muuallakin Suomessa, esimerkiksi Tampereella.

”Nimi ei ole millään tavoin varattu, ja kaikki saavat toimia sen alla. Radikaalit ristipistot tarkoittaa enemmänkin toimintaa, eikä se niinkään ole määrätyn porukan nimi.”

Osa tekijöistä hakee teoksilleen yleisöä netin välityksellä ja ripustamalla niitä julkiseen tilaan. Osa puolestaan tekee teoksia enemmänkin itselleen, ehkä läheisille näytettäviksi. Oikeaa ­tapaa toimia ei ole. Meura ei ole jättänyt omia töitään julkiseen tilaan, mutta yksi suuri hanke hänellä on mielessään.

”Joku vuosi pitäisi tehdä porukalla vapuksi suuri tilkkutyöbanderolli. Työväenmuseon Werstaassa Tampereella on todella hienoja vanhoja lippuja ja banderolleja. Sellainen on kuitenkin työläs tehdä, emmekä ole saavuttaneet yksimielisyyttä vielä siitä, mitä siinä pitäisi lukea.”

”Olisiko ’Vastustan!’ riittävän yleispätevä? Tai ehkä sen on hieman negatiivinen. ’Kannatan’ voisi toimia.”

Helsingin Radikaalit ristipistot -kokoontuvat joka toinen keskiviikko Suvilahdessa Oranssin tiloissa osoitteessa Kaasutehtaankatu 1,
Helsinki. Materiaalimaksua varten osallistujien tulisi varata ainakin 0,50 euroa mukaansa tai tuoda omat tykötarpeet.

Ainahan se on mielessä. Kalja.
Ainahan se on mielessä. Kalja.

 

Jaa tämä:

Craftivismin kirjottu vallankumous

Taidetta vai aktivismia? Britti Sarah Corbett käyttää käsitöitä työkaluna parempaan huomiseen.

Craftivisti Sarah Corbettin työt herättävät pienuudestaan huolimatta suurta huomiota. Corbett kirjoo ristipistoin pienille värikkäille kangaspaloille kantaa ottavia viestejä, joita hän asettaa kaupunkitilaan ja joista hän jakaa kuvia sosiaalisessa mediassa. Corbettin töissä on aina käsintehdyn leima ja siten jotain henkilökohtaista.

Vuonna 1983 Liverpoolin huono-osaiseen kaupunginosaan aktivistiperheeseen syntynyt Corbett aloitti oman aktivismiuransa kolmivuotiaana, kun hän osallistutui mielenosoitukseen äitinsä sylissä. Koulu- ja opiskeluaika meni kampanjoidessa, ja lopulta hän päätyi tekemään sitä myös työkseen eri hyväntekeväisyysjärjestöihin. Vuosien kampanjointi kävi kuitenkin raskaaksi.

”Minusta tuli loppuunpalanut aktivisti. Kohtasin jatkuvasti epäkohtia, joihin puuttua, mutta en ehtinyt ajatella, mitkä tekijät olivat monimutkaisten epäoikeudenmukaisuuksien takana ja miten niihin parhaiten voisi pureutua.”

Corbett pohti lopettavansa kokonaan, mietti kampanjoinnin vaikutusmahdollisuuksia ja kyseenalaisti perinteisen aggressiivisen ja päällekäyvän tavan kampanjoida. Ostet­tuaan vuonna 2008 työmatkojen viihdykkeeksi ristipistotyöpaketin, hän huomasi rauhoittuvansa käsityön äärellä. Syntyi ajatus aktivismin ja käsityön yhdistämisestä.

”Googlasin craft [käsityö] ja activism [aktivismi] ja löysin Betsy Greerin vuonna 2003 lanseeraaman Craftivism käsitteen.”

Koska tarjolla ei ollut valmiita craftivisti-ryhmiä, Corbett perusti sellaisen itse. Craftivist Collective syntyi 2009.

London Fashion Week. Harvassa asiassa ääripäät kohtaavat kuten muotiteollisuudessa. Janan toisessa päässä ovat halpatyöntekijät ja toisessa ultrarikkaat, eivätkä nämä ääripäät juurikaan kohtaa toisiaan.
London Fashion Week. Harvassa asiassa ääripäät kohtaavat kuten muotiteollisuudessa. Janan toisessa päässä ovat halpatyöntekijät ja toisessa ultrarikkaat, eivätkä nämä ääripäät juurikaan kohtaa toisiaan.

Tällä hetkellä Craftivist Collective on maailmanlaajuinen yhteisö ja sosiaalinen yritys. Corbett luennoi ja opettaa kansainvälisesti, hän on tehnyt yhteistyötä monien yliopistojen, museoiden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa.

”Kollektiivi muodostuu ympäri maailmaa vaikuttavista yksilöistä ja ryhmistä, jotka ottavat osaa projekteihimme. Jotkut perustavat paikallisia, säännöllisesti tapaavia ryhmiä, toiset tapaavat satunnaisemmin ystävien kesken tai ainoastaan kerran tiettyä projektia varten. Craftivistit järjestäytyvät itse käyttäen meidän työkalujamme ja tukeamme.”

Suomessa Corbett kävi ensimmäisen kerran syksyllä 2014 osana Kestävyys ja käsityö -luentosarjaa Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Tänä syksynä Taitoliitto kutsui Corbettin uudelleen Suomeen luennoimaan.

Corbettin puheessa toistuvat sanat strategia ja kriittisyys. Hänen mukaansa meidän tulisi kriittisesti hahmottaa omaa asemaamme globaaleissa rakenteissa ja pohtia tarkkaan, mihin epäkohtiin kannattaa tarttua. Hän myös muistuttaa, että ennen toimintaa täytyy selvittää epäkohtien taustalla ole­vien rakenteiden ja valtasuhteiden dynamiikkaa ja se, miten kampanjoinnilla voisi pureutua ongelmien ytimeen.

”Haen tietoa uskottavista lähteistä, katson mitä muut kampanjat ja organisaatiot tekevät ja pohdin, missä craftivismi voisi olla hyödyksi ja millä tavalla.”

Kodittomuus. Lontoossa kotoperäiset ja kansainväliset keinottelijat ovat edesauttaneet asumisen hinnan räjähdysmäistä kasvua ja monilla ei ole varaa maksaa asumisen hintaa.
Kodittomuus. Lontoossa kotoperäiset ja kansainväliset keinottelijat ovat edesauttaneet asumisen hinnan räjähdysmäistä kasvua ja monilla ei ole varaa maksaa asumisen hintaa.

Craftivisti-ryhmä kampanjoi muun muassa ilmastonmuutosta, epätasa-arvoa ja kiusaamista vastaan.

”Kampanjoinnin menestystä on vaikea mitata, mutta olemme esimerkiksi saaneet kesällä 2016 vähittäiskauppa Marks & Spencerin sitoutumaan elämiseen riittävän palkan maksamiseen kaikille työntekijöilleen.”

Vaikka aktivismin soisi olevan harkittua ja perusteltua, Corbett tiedostaa, ettei aktivismi saisi olla liian vaikeaa niin ajatuksen kuin käsityönkään osalta, mikäli halutaan saada mahdollisimman moni toiminnan piiriin. Käytetyt käsityötekniikat pyritään pitää mahdollisimman yksinkertaisina.

Mini Banner -projekti esimerkiksi koostuu pienistä, mielenosoituskylttien muotoa lainaavista teoksista, joita kiinnitetään odottamattomiin paikkoihin julkisessa tilassa. Corbett arvelee, että Lontoon jengit eivät ole erityisen kiinnostuneita kuuntelemaan häntä, mutta lainaus Brian De Palman Scarface-elokuvasta sopivalla paikalla saattaa herättää ajatuksia.

Chesea, Lontoo. Valitsemalla South Kensingtonin metroaseman edustalla olevan patsaan ilmoitustaulukseen, craftivisti kaappasi koko patsaan huomioarvon viestilleen. 
Chesea, Lontoo. Valitsemalla South Kensingtonin metroaseman edustalla olevan patsaan ilmoitustaulukseen, craftivisti kaappasi koko patsaan huomioarvon viestilleen.

Käsityö on työkalu, mutta craftivismissä tärkeää on ajatus sen takana.

”On helppoa neuloa peitto kodittomalle ja tuntea, että on tehnyt jotain hyvää. Peiton lahjoittaminen ei kuitenkaan ole craftivismia, sillä se ei kysy, miksi ihmiset ovat kodittomia ja miten voimme auttaa ihmisiä takaisin yhteiskuntaan ja suojaan kadulta. Meidän täytyy myös kysyä kodittomilta, haluavatko he peittoja. Kaunis peitto ei välttämättä ole vedenkestävä, he saattaisivat tarvita mieluummin tummia hansikkaita hätäapuna. Pitkällä tähtäimellä meidän tulisi painostaa hallitusta, jotta asunnottomuus saataisiin vähenemään.”

Corbett on saanut osakseen myös kritiikkiä ainakin taloudellisen hyötymisen osalta. Hän myy ja markkinoi osaamistaan ja erilaisia tuotteita.

”Jotta voin tehdä tätä työtä, täytyy minun voida maksaa ruokani ja vuokrani, minulla täytyy olla aikaa tehdä tätä työtä ja varaa maksaa nettisivut, uutiskirjeet ja muut resurssit. Valitettavasti en ole voittanut lotossa, joten minun on löydettävä toimintatapa, joka on kestävä mutta myös hyödyllinen. Siksi myyn työvälineitä, kirjaani, työpajoja ja konsultoin järjestöjä ja taideorganisaatioita.”

Jaa tämä:

”Toimitko sinä saamelaiskulttuurin pyövelinä?”

Sillan alla roikkuvat hirtetyt hahmot muistuttavat saamelaiskulttuurin kohtalon hetkistä. Saamelaisten oikeus Teno-jokeen on vaakalaudalla.

Suohpanterror-taiteilijakollektiivi lähetti Suomen kansanedustajille postikortteja ja tuo niillä esiin saamelaisten huolen vireillä olevaan Tenon kalastussopimukseen liittyen. Postikortissa kaksi saamelaista roikkuu hirtettyinä Suomen ja Norjan rajajoen ylittävään Saamen Siltaan. Kuvatekstinä lukee: “Toimitko sinä saamelaiskulttuurin pyövelinä?”

Saamelaiset vastustavat uutta Teno-sopimusta laajasti sekä Suomen että Norjan puolella. Heitä ei ole kuunneltu sopimuksen valmisteluissa, eivätkä he ole päässeet neuvottelemaan tasa-arvoisesti valtioiden valtuuskuntien kanssa. Sopimus sotii rajusti Suomen perustuslain 17 § vastaan. Perustuslaki takaa kaikille oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin.

Monet sopimuksen kohdat koetaan vahingollisiksi, jopa katastrofaalisiksi saamelaiskulttuurille. Kysymyksessä on laaja asiakokonaisuus, jota on vaikea lyhyesti selittää. Vesistön jokia voisi esimerkiksi verrata keskipohjanmaan maanviljelijöiden peltoihin.

Utsjoki on ainut saamelaisenemmistöinen kunta Suomessa. Rajoitukset kohdistuvat pääasiallisesti perinteisten kalastusoikeuksien haltijoihin eli saamelaisiin. Suurimmaksi osaksi verkko- ja pato-oikeudet omistavat saamelaiset vanhukset, jotka eivät pysty enää itse kalastamaan. Uuden sopimuksen myötä he eivät voi luovuttaa oikeuksiaan jälkipolvilleen, jotka usein vastaavat perheensä ja sukunsa ruoanhankinnasta. Lisäksi sopimus tekee käytännössä mahdottomaksi pyyntimuotojen opettamisen lapsille ja nuorille. Siten se on kuolinisku koko perinteiselle kalastuskulttuurille.

Erityislaatuista Tenolla on, että 90 prosenttia joesta on joko suoraan yksityisessä omistuksessa tai osana vanhojen tilojen nautintaoikeuksia. Silti valtio pienenä osakkaana määrää säännöt, jotka johtavat sekä kulttuurilliseen että taloudelliseen ahdinkoon. Nykyiset säännöt johtavat muun muassa dramaattisiin lupatulojen menetyksiin. Samalla valtio perääntyy osallistumasta ennen kustantamiinsa kalastuksen valvonta- ja tutkimuskuluihin. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa oikeuksia omistavat vähätuloiset vanhukset joutuvat maksumiehiksi kalliille, toimimattomalle ja epäreilulle järjestelmälle.

Lisäksi ihmisten oikeustajua vastaan sotii se, että valtio on vältellyt lakisääteisten korvauksien maksamisen törkeästi viivyttelemällä prosessia riittävän kauan. Uudessa Teno-sopimuksessa näet pyyhitään voimassaoleva Tenon kalakorvauslaki, joka on astunut voimaan 1991. Sen myötä korvausten ulkopuolelle jäävät sekä jo luvatut korvaukset vuodesta 1972 että tulevat korvaukset.  Myös oikeuskansleri on 7.10.2014 antamassaan päätöksessä todennut tilanteen olevan oikeudellisesti kestämätön ottaen huomioon perustuslain 21 §:ssä perusoikeutena turvattu oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.

Suohpanterrorin kansaedustajille osoittaman Teno-sopimuskortin etupuoli.
Suohpanterrorin kansaedustajille osoittaman Teno-sopimuskortin etupuoli. Kuvassa Suomen ja Norjan rajalla oleva Saamen silta.

Suohpanterror-kollektiivi muistuttaa päättäjiä siitä, että Suomi on rikkonut saamelaiskäräjälakia, perustuslakia ja hyvää hallintotapaa asian käsittelyssä. Sen sijaan että Suomen valtio YK:n suositusten mukaan parantaisi saamelaisten asemaa, kansanedustajat päätöksillään heikentävät ja suorastaan uhkaavat saamelaisen kulttuurin elinehtoja. Näennäisesti lohensuojelun nimissä paikallinen saamelainen kulttuuri ja elinkeinomahdollisuudet murskataan.

“Uuden Teno-sopimuksen hyväksyminen ja voimaanastuminen aiheuttaisi syvän kriisin saamelaisten ja Suomen valtion välillä. Tätä emme halua, vaan haluamme jatkaa perinteisiä elinkeinojamme ikimuistoisten nautintaoikeuksiemme turvin.” sanoo Suohpanterrorin jäsen Jenni Laiti.

Vireillä oleva Teno-sopimus yhdessä uusien Metsähallitus- ja kalastuslakien kanssa murtavat perinteisen elämäntavan, joka on perustunut kestävään vuorovaikutukseen luonnon kanssa. Nykyinen sopimusluonnos antaa vääristyneen kuvan sekä tehokkaista lohensuojelullisista toimista että rajoitusten oikeudenmukaisista kohdistamisista. Jos kalakannan suojelemiseksi pitää rajoittaa pyyntiä, niin oikeudenmukaista olisi antaa etusija kalavesien omistajille. Teno ei voi olla ruoka-aitta koko Suomelle.

Teno-sopimuskortin kääntöpuoli.
Teno-sopimuskortin kääntöpuoli.
Jaa tämä:

Suomi, asekauppias

Samalla, kun maamme hallitus jakelee aseidenvientilupia ennennäkemättömällä tahdilla kansalaiset marssivat kadulla Syyrian sotaa vastaan. Nämä liittyvät toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pari vuotta sitten teimme Jani Leinosen kanssa sotateollisuutta kommentoivan paidan Suomen Rauhanpuolustajille. Paidan estettisen ilmeen lainasimme rantalomakohteiden mauttomilta tuliaispaidoilta, joihin on painettu kaikki mahdolliset muotimerkit – vaihdoimme vain nuo vaatemerkkien logot valikoimaan kotimaisten tuttujen ja tuntemattomien asevalmistajien logoja.

Kauneus on tietysti katsojan silmässä, mutta mielestäni yhdistimme suomalaisen sotateollisuuden mahdollisimman rumaan graafiseen suunnitteluun. Samoilla heitimme myös ilmoille ajatuksen siitä, että mihin ihmisten mielestä on hienoa samaistua – leimaamme itsemme ilomielin vaatteita hirvittävissä olosuhteissa tuottaviin muotibrändeihin, mutta aseteollisuutta harvempi haluaa itseensä yhdistää (metsästysporukat tästä poikkeuksena).

Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/aseet-taiteeksi-ja-taide-aseeksi/] (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.
Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu ja taiteen keräilijänä tunnettu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.

Harmillisesti suomalainen asekauppa jatkuu ja on jopa lisääntynyt sekä kohdistunut entistä ongelmallisempiin maihin kuten SaferGloben selvityksistä selviää (muuten taas kansalaisjärjestö hoitaa sitä valvomistyötä, joka oikeastaan voisi olla valtion vastuulla).

Aseita myydään halukkaille ja ikkunasta on lentänyt ulos kaikki teeskentely siitä, että asiakkaaksi kelpuutettaisiin ainoastaan demokraattisia valtioita, joilla on ihmisoikeushommelit kuosissa. Nyt kauppaa käydään Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian kaltaisten maiden kanssa. Ei tämä sikäli uusi motkotuksen aihe ole, kirjoitin vuonna 2005 siitä, kuinka raskaan AMOS-kranaatinheitinjärjestelmän myyminen Yhdysvalloille saattoi hyvinkin rikkoa Suomen lakia. Jo tuolloin meillä oli selvä kielto siitä, että aseita ei voida myydä maalle, joka saattaa käyttää niitä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin – ja aseellisia hyökkäyksiähän Yhdysvallat on tehnyt vähän sinne sun tänne tuon jälkeenkin.

Ajatus siitä, että meidän Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian – tai Yhdysvaltoihin – kaupustelemat aseet eivät päätyisi vähintäänkin epäilyttäviin touhuihin on lähinnä naiivi. Enkä usko hetkeäkään Team Finlandin asekauppiaiden syyllistyvän naiiviuteen.

Myöskään ei kannata kuvitella, että konfliktit jatkuisivat ilman, että asekauppiaat niitä aseita sinne konfliktialueelle puskevat. Ainoastaan Rambolta ei lopu paukut kesken, muut tarvitsevat sen tasaisen logistiikkaketjun, jonka toisessa päässä on myös Suomi.

YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván
YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván

Kuluneen viikon aikana SaferGloben raportti on poikinut paljon keskustelua mediassa ja kommenttipalstoilla. Monet kommentoijat ovat oikeuttaneet kauppoja sillä, että jos ei me myydä, niin joku muu kyllä myy. Ja että siksi meidän kantsii ottaa ne rahat kuleksimasta. Siinä sitten ollaan kädet veressä ja pyhistellään täällä kotosalla että kuinka sivistyneitä ja rauhaa rakastavia olemmekaan.

No, kyllä me olemme osallisia niihin maailman konflikteihin, mikäli meidän aseita siellä käytetään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Perusporvarihallitus on ilmeisesti sitä mieltä, että se kauppa on, joka kannattaa ja seurauksista viis. Myydään sitten sitä kuolemaan ja ollaan tyytyväisiä, kun joku taajama saa töitä asetehtaasta. Ehkä siellä tehtaan ympärille rakennetussa taajamassa kuitenkin voisi valmistaa muutakin kuin kuolemaa Uzbekistanin kaltaisiin diktatuureihin, jonne ollaan nyt myymässä tarkkuuskiväärejä.

SaferGloben raportti ajoittui sopivasti likelle eilistä YK-päivää, jolloin marssittiin monilla paikkakunnilla pitkin maata. Perinteisten YK-päivän marssien teemana oli tänä vuonna Syyria. Häiriköiden puolesta Helsingin mielenosoitusta dokumentoi Teemu Silván.

Klovnit_web
Ne hyvät klovnit
hiljaisuus_kynttilät_01_web
Senaatintorilla järjestettiin minuutin hiljaisuus

senaatintori_kynttilä_web

Jaa tämä:

Purku-uhan alla Lontoossa

Hackney Wickissä Euroopan suurimman taideyhteisön olemassa olo on uhattuna.

Nyt se sitten tapahtui.

Kuukausi sitten naapureilleni tippui postiluukusta kirje London Legacy Development Corporation-yhtiöltä, joka omistaa Itä-Lontoossa sijaitsevan Lontoon Olympia Stadionin — sekä kivenheiton päässä sijaitsevan taiteilijayhteisön tonttimme.

Kirjeessä kerrottiin, että varastohalli, jossa on yhteensä noin sadan taiteilijan vuokratyötilat, aiotaan pistää maan tasalle uuden kävelysillan tieltä 5. syyskuuta 2016. Silta yhdistäisi Lontoon Olympian Stadionin sekä Vittoria Wharfin, alueemme Hackney Wickissa. Silta on ”äärimmäisen tärkeä tuleville asukkaille ja alueen vireydelle.”

Luksusasunnoille, siis.

Ehdotuksessa on monta erikoista pointtia, tärkeimmistä se, että asuntomme sijaitsee noin 100 metrin päästä kahdesta Lea River-kanaalin ylittävästä sillasta. On vaikea nähdä sillan tarpeellisuutta, ainakaan juuri tällä hetkellä.

Paikallista aktivistia ja taiteilijaa Nima Trenchia haastateltiin ITV News - uutisiin 21. elokuuta.
Paikallista aktivistia ja taiteilijaa Nima Trenchia haastateltiin ITV News – uutisiin 21. elokuuta.

Hackney Wick on Lontoon — tai koko Euroopan — tiheimmin taiteilijoiden asuttama alue, jossa on lukuisia gallerioita, konserttitiloja ja live-work-tiloja. Puhetta taiteilijoiden täyttämien entisten varasto- ja tehdastilojen maantasolle pistämisestä on ollut ilmoilla ennenkin, mutta mahdollisesti vasta vuosien päästä. Uutinen tuli yhteisölle järkytyksenä.

Elokuun alussa lanseerasimme Save Hackney Wick – kampanjan: järjestimme naapurustossa konsertteja, puhetilaisuuksia, painoimme flyereita, julisteita sekä t-paitoja ja perustimme vetoomuksenpurku-uhan lopettamiseksi.  Tällä hetkellä vetoomus on kerännyt liki 3,000 allekirjoitusta.

Kampanjan tarkoituksena on 1) viivästyttää purkutuomitota 2) saada tärkeälle, globaalille kysymykselle näkyvyyttä ja 3) ostaa oikeus tonttiin yhdessä viereisen Stour Space-gallerian kanssa ja luoda uusi ”edullisen ja kollektiivisen luovan työskentelyn malli, joka olisi avoinna myös yleisölle.”  Työtiloja taiteilijoille siis. Pistää stop Lontoon loputtomalle gentrifikaatiolle.

Hackney Wick on yli 100 taiteilijan koti. Kuva: Sara Kärpänen
Hackney Wick on yli 100 taiteilijan koti. Kuva: Sara Kärpänen

Tätä kirjoittaessani olemme saaneet roimasti näkyvyyttä: ensin alakulttuurimedia Vice nappasi jutun otsikolla ”Why we need to save Hackney Wick – Hackney Wick’s unique artistic community is under threat.” (”Miksi Hackney Wick tulisi pelastaa — Hackney Wickin uniikki taiteilijayhteisö on uhan alla”). Sen jälkeen kampanjasta, jonka johtohahmoksi on noussut muusikko Nima Teranchia, on uutisoitu kansalliselle ITV Newstelevisiokanavalle, Sunday Timesiin ja Lontoon Time Out-lehteen.

Myös poliitikot ja taidemaailma ovat hiljalleen heränneet tilanteeseen: Tower Hamlet’s Green party (vihreiden puole) on kritisoinut LLDC:ta ja tukenut julkisesti Save Hackney Wick-kampanjaa. Taidekriitikoiden säätiö International Association of Art Critics Ireland on julkaissut aiheesta verkkosivuillaan mielipidekirjoituksen ja nykytaiteen museo White Chapel Gallery on levittänyt vetoomusta omassa sosiaalisessa mediassaan.

 Alueella on satoja taiteilijoita, mutta kampanja ydinryhmässä meitä on kourallinen. Siihen nähden rattaiden pyöriminen on tuntunut ihmeelliseltä. Toisaalta, luova energia sekä osaaminen ja yhteistyö ovat auttaneet ruohonjuuritason viestin eteenpäin viemisessä. Samalla, tämä ei ole vielä läheskään tarpeeksi.

"We caused Hackney Wick to become Gentrified. Now Where's my ten percent?" Juliste Hackney Wickissa. Kuva: Sara Kärpänen
”We caused Hackney Wick to become Gentrified. Now Where’s my ten percent?” Juliste Hackney Wickissa. Kuva: Sara Kärpänen

Olympia-stadionia suitsutetaan puiston hienosta aktivoinnista. Samalla, suuressa mediassa, harvoin puhutaan mitä LLDC on tehnyt paikallisille asukkaille sekä sen ympäristölle: harvalla on enää varaa asua alueelle jota kuvataan ”Lontoon Manhattaniksi” ja jossa asuntoja ostavat lähinnä aasialaissijoittajat. Nyt, Euroopan suurimman taideyhteisön purkaminen luksusanto tieltä tuntuu jo liian paksulta.

En ole koskaan kokenut mitään kysymystä näin tärkeäksi. Mitään, jonka puolesta olisin valmis taistelemaan ja menettämään yöuniani. Yhteisökampanja on tuonut arkeen ihan uutta vireyttä.

Pian nähdään miten meidän käy. Minulla on tunne että tämä ei jää tähän. Lontoon uuden pormestari Sadiq Khanin vaalikampanja lupasi keskittyä ”köyhien ja vähätuloisten vuokratilanteiden parantamiseen.”

Khanilla olisi edessä näytönpaikka.

Vittoria Wharf asukkaiden perustama "Save Hackney Wick" vetoomus on kerännyt lähes 3,000 allekirjoitusta.
Vittoria Wharf asukkaiden perustama ”Save Hackney Wick” vetoomus on kerännyt lähes 3,000 allekirjoitusta.
Jaa tämä:

Taisteluraportti: Itis vihaa Jeesusta ja rakastaa Neuvostoliittoa

Samalla, kun Etelä-Helsingissä kilisteltiin näyttelyn avajaisissa ja pelattiin Pokémonia, Itä-Helsingissä lähiöt liekehtivät. Suomi ensin! -ryhmä taisteli kauppakeskuksen islamisaatiota vastaan, koska näin asiat koetaan. 


Matka Punavuoresta Itäkeskukseen on kilometreissä pitkä, mutta se tuntuu vieläkin pidemmältä polkupyörän selässä. Jussi TwoSevenin Avara luonto² -näyttelyn ilmaiset viinat palavat maksassani kääntäessäni kampea. Ruttopuiston kohdalla jaksan vielä hymähtää sadoille, jopa tuhansille Pokémonia pelaaville kansalaisille, jotka nauttivat kesäisestä perjantaista vailla huolen häivää – he olivat naiivin tietämättömiä näkymättömästä sodasta, joka velloo kansakuntamme sydämessä.

Tässä kaikki on vielä hyvin. Graffititaiteilija Acton perheineen onnittelee Jussia hienosta näyttelystä.
Tässä kaikki on vielä hyvin. Graffititaiteilija Acton perheineen onnittelee Jussia hienosta näyttelystä.

En kykene yhtymään hyväosaisten kansalaisten ilakointiin. Edessäni loimottavat jo idän lähiöiden lieskat. Kauppakeskus Itiksen kesäkuisita id-al-fidr -juhlista raivostunut Suomi ensin! -ryhmä järjestää järjestyksessä toisen ITIS-mielenosoituksen koska islamisaatio.

Ryhmän mukaan islaminuskoisten asiakkaiden juhlapyhän muistaminen on pois muilta ja kristittyjä ei muutenkaan huomioida. Todistusaineistona kristittyjen huomioimatta jättämisestä toimii esimerkiksi tämä elokuinen päivä, jolloin vieläkään joulukoristeita ei ole levitetty kauppakeskuksen käytäville.

Itiksen alle 3 kuukautta kestävä joulusesonki on merkki islamisaatiosta
Itiksen alle 3 kuukautta kestävä joulusesonki on varma merkki islamisaatiosta.

Matkalla kohti itää kuulen taistelurumpujen (vaiko sittenkin homorumpujen, ei voi tietää) kuminaa syvyyksistä (tai mahdollisesti Weekend Festivaaleilta) ja neonzombit vaeltavat kaduilla kohti Kalasatamaa. Saan onneksi väistettyä nämä pyöräteillä haahuilevat epäkuolleet ja pääsen Kulosaaren loputtoman pitkille suorille.

Iäisyyden jatkuneen polkemisen jälkeen tiedän vähitellen lähestyväni myrskyn silmää – huomaan päivystäviä poliisipartioita katujen varsilla. Virkavalta ei aio tulla yllätetyiksi ja näillä ylitöillä saa asuntolainat lyhennettyä ripeään tahtiin.

Saapuessani nollapisteeseen otsallani kimmelsi hiki. Oikeastaan hikoilen kuin poliisi Jouko Turkan näytelmässä, enkä ole varma johtuuko se pyöräilystä vai onko kyseessä tuskan hiki.

Selfiet ovat muotia.
Selfiet ovat muotia.

Tallinnanaukio palauttaa välittömästi mieleen lämpimiä muistoja takavuosilta. Betonisen torikannen alla on parkkihalli, jonka kyljessä sijaitsi punttis, jossa nostelin rautaa vuosien ajan. Siellä treenasi myös Tony Halme, oli kunnollista. Ostosparatiisin/-helvetin edustalla tilanne on kuitenkin jo päällä ja revin ajatukseni kultaisesta nuoruudesta.

Paikalla on parikymmenenpäinen mielenosoittajajoukko ja parisataapäinen yleisö. Rajojen sulkemista ja Suomi-neidon sikiöasentoon käpertymistä vaativat mielenosoittajat ja yleisö yrittävät molemmat parhaan kykynsä mukaan laulaa vastapuolta suohon.

”Ei natseja Itikseen” -hokemat kimpoilevat betonisista seinäpinnoista. Nyrpeän näköisen poliisirivistön takaa Suomi ensin! -ryhmän keulahahmo, Geurt Marco de Wit huutaa mikrofoniin: ”Suomi ensin!” ja ”Oma kansa ensin!”.

Orban! Siis ihan oikeasti, Suomi Ensin! -ryhmä kaipaa unkarilaista protofasimia. Viktor Orbánin johtama Fidesz-puolue hallitsee maata yksin ja on muun muassa puhdistanut virkakoneistosta tuhansia ei-fideszläisiä työntekijöitä.
Orban on lääke! Siis ihan oikeasti, Suomi ensin! -ryhmä kaipaa unkarilaista yksinvaltiasta Suomeen. Viktor Orbánin johtama Fidesz-puolue hallitsee maata kovalla kädellä ja on muun muassa puhdistanut virkakoneistosta tuhansia ei-fideszläisiä työntekijöitä.

Illan ensimmäisen virallisen puheen alussa Suomi ensin! -ryhmä toivottaa kaikki tervetulleiksi joukkoonsa ja lupaa palkinnoksi  kahvia ja pullaa. Minulla on nälkä ja jano, oispa kaljaa. Onneksi muistan reppuun varaamani mango-kookosveden, jolla saan nesteytettyä riutuvan temppelini. 

Noin kolmenkymmenen mielenosoittajan mylviessä Suomi ensi! -iskulauseita muutaman metrin päässä taukopaikastani, huomaan, että myös yleisön keskeltä toistellaan hokemaa. Onkohan asialla kenties suvakkien joukkoon soluttautuneen viidennen kolonnan desantit, jotka eivät kyenneet hillitsemään itseään? Sitä tuskin saamme ikinä selville. 

Saamme kuitenkin selville sen, että Suomi ensin! -ryhmä pitää MV-lehdestä. Myös hautausurakoitsijana tunnetuksi tullut de Wit mainostaa pullan ja kahvin ohella tuon kohujulkaisun artikkeleita toistuvasti. Mikäli en tietäisi paremmin, saattaisin olettaa päivän teeman liittyvän sissimarkkinointiin.

Meille kaikille luettaan myös viesti Ilja Janitskinilta. Harmillisesti Ilja ei voinut saapua itse viestiään kertomaan, sillä mielenosoittajien turvallisuuden takaamaan tulleet poliisit olisivat epäilemättä kohdatessa pidättäneet lukuisista rikoksista epäillyn Janitskinin.

”Kiitos MV!” -huudot kajahtelevat Itä-Helsingin hämärtyvässä illassa ja ihmettelen, miksi juuri kenelläkään mielenosoittajista ei ole KIITOS-paitaa päällään. Ehkäpä Suomi ensin! rakastaa rikollisia ja vihaa Suomea.

Je suis uhri! Tämä kuva on lainattu Rajat Kiinni! -ryhmän seinältä, kyseessä ei siis ole minun tekemä parodia. Huomasin, että Tallinnanaukion metroaseman Voima-telineessä näyttivät uusimmat lehdet loppuneen ja pinon päällimmäisenä oli numero, jossa haastateltiin Charlie Hebdo -lehden toimittaja Zineb El Rhazouia. Lehden kannessa luki Je suis Charlie, jotainhan me kaikki olemme.
Je suis uhri! Tämä kuva on lainattu Suomi ensin! -ryhmän seinältä, kyseessä ei siis ole minun tekemä parodia. Huomasin, että Tallinnanaukion metroaseman Voima-telineessä näyttivät uusimmat lehdet loppuneen ja pinon päällimmäisenä oli numero, jossa haastateltiin Charlie Hebdo -lehden toimittaja Zineb El Rhazouia. Lehden kannessa luki Je suis Charlie. Charlie ja MV ovat mielestäni hieman eri hommeleita.

Pian puhuja mikrofonin varressa vaihtuu ja yleisölle kerrotaan väkivaltaisesta somalista. Kertomus somalista päättyy toteamaan: ”Tämä on just tätä lähi-itämeininkiä”. Pohdin, että pitäisiköhän ostaa noille karttakirja, päätän kuitenkin säästää rahani olutlavaan. Seuraava puhuja puolestaan kertoo – hieman yllättäen – että homot ovat ihan ookoo, ”kunhan eivät tule sitä minulle tuputtamaan!”. Tuuli vie muassaan lopun lauseesta, enkä ole ihan varma, kuinka ihmisten seksuaalinen suuntaus liittyy päivän teemaan.

Joku rouva päätti heilata mielenosoituksen eturivistä, mutta eihän kerta natsia tee.

Mikäli puoluerekisteriin pyrkivä Rajat Kiinni! -ryhmä saa jytkyn ja pääsee valtaa, niin saamme jännittää mihin he lähettävät verrattoman monista väkivaltarikoksista tuomitut Soldiers of Odin -soturit.
Mikäli puoluerekisteriin pyrkivä Suomi ensin! -ryhmä saa jytkyn ja pääsee valtaa, saamme jännittää mihin he lähettävät verrattoman monista väkivaltarikoksista tuomitut Soldiers of Odin -rikolliset.

Olen vilpittömästi yllättynyt, kun mikrofoni ojennetaan seuraavaksi englantia puhuvalle henkilölle. Hänet esitellään Super Marioksi. Puheensa päätteeksi hänkin huutaa, että oma kansa ensin. En ole varma, mistä kansasta hän puhuu.

Jotta Itäkeskukseen sopiva kansainvälinen tunnelma olisi täydellinen, Super Marion jälkeen puhujakorokkeelle kiipeää ranskalaiseksi esitelty seniorikansalainen. En harmillisesti kuule älämölöltä hänen nimeään. Tämä fransmanni kuitenkin kertoo pyhästä taistelusta ja suomalaisten naiiviudesta, englanniksi. Hän myöskin kertoo asuneensa Suomessa 10 vuotta, mutta siltikään hän ei osaa puhua suomea. Selvästikään integraatioprosessi ei ole onnistunut kunnolla. Kukaan ei kuitenkaan vaadi hänen palauttamista, ilmeisesti mielenosoittajat ja yleisö löytävät hetkeksi yhteisen sävelen.

Iskulausein käydyn verbaalisen tennisottelun jatkuttua jo iäisyydeltä tuntuvan ajan tilanne Tallinnanaukiolla yllättäen sähköistyy: poliisit ryntäävät joukolla yleisön keskelle. Kukaan ei tunnu tietävän mitä tapahtuu ja tilanne on vähintäänkin sekava. Virkavalta ei ilmeisesti saanut kiinni haluamaansa henkilöä, mutta pian tilanne rauhoittuu jälleen ja palaamme päivän ohjelmaan.

Poliisit pistivät ranttaliksi. Kaaos vallitsee ja kukaan ei tunnu olevan selvillä asioista. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuitenkin suhteellisen rauhallinen. Tilaisuuden jälkeen eräs mielenosoittajia läpi tapahtuman seurannut kuvaaja kuitenkin toteaa, että mielenosoittajien joukosta livahti vähän väliä tyyppejä yleisön joukkoon. Kuka sitten kenenkin kanssa riidellyt.
Poliisit pistivät ranttaliksi, kaaos vallitsee ja kukaan ei tunnu olevan selvillä asioista. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuitenkin suhteellisen rauhallinen. Tilaisuuden jälkeen eräs mielenosoittajia läpi tapahtuman seurannut kuvaaja kuitenkin toteaa, että mielenosoittajien joukosta livahti vähän väliä tyyppejä yleisön joukkoon. Kuka sitten kenenkin kanssa riidellyt.

Tilanteen lopulta rauhoituttua vuorossa onkin (trendikkäästi) eläinoikeusaiheinen osio.

Illan puheenjohtaja kauhistelee läheisissä kauppaliikkeissä myytävää halalihaa, koska rituaaliteurastus. Puhe on mielestäni omituinen, sillä kyllähän kaikki liha on murhaa ja epäilemättä illan päätteeksi puhuja itsekin nakertaa kuolleen eläimen kappaleita. Termi ”kognitiivinen dissonanssi” pulpahtaa mieleen alitajuntani kätköistä.

Olen hämmentynyt siitä, että tämä mielenosoittaja on päättänyt pyyhkiä perseensä Suomen lippuun.
Olen hämmentynyt siitä, että tämä mielenosoittaja on päättänyt pyyhkiä perseensä Suomen lippuun.

On vain luontevaa, että seuraavaksi ohjelmassa seuraa mediakatsaus. Helsingin Uutiset on juuri uutisoinut, että läheinen Kontulan ostari on siistiytynyt viime aikoina ja tyhjiin liikekiinteistöihin on uusien kaljakuppiloiden sijaan perustettu etnisiä ravintoloita. Nämä uutiset ovat de Witin mukaan vääriä ja oikeasti Kontulassa tapahtuu islamisaatio. Ruotsin huolestuttava tilanne mainitaan. Sitten ylistetäänkin taas MV-lehteä ja pyydetään lahjoituksia kansalaisilta sekä valtiovallalta. Olen aistivina luottamuspulaa median lisäksi myös markkinatalouteen. 

Saamme myös kuulla ilouutisen: ITIS- ja ITIS2-mielenosoitusten jatkoksi luvataan järjestää myös kolmas mielenosoitus. Olen varma, että tämän tiedon myötä onnen kyyneleet valuvat pitkin kauppakeskuksen johtoportaan poskilla.

ITIS3 järjestetään 9/11, koska miksipä ei. Symboliikka on väkevää ja ryhmän ideologit epäilemättä taputtelevat toisiaan selkään tämän nokkeluuden ansiosta. Viereeni kuin tyhjästä ilmestynyt Kaasuputken Jami huomautti, että eikö syyskuun yhdennentoista iskun pitänyt olla inside job. Hän on oikeassa, terrori-iskulla ratsastavien soisi päättää, mitä mieltä ovat siitä.

On epäilemättä täysin mahdollista, että tässä yhteydessä 9/11-iskujen takana kerrotaan olleen Yhdysvaltojen hallitukseen infiltroitunut reptiliaani-islamistien salainen falangi. Tämän selityksen myötä on mahdollista sekä syödä kakku että myös säästää se.

Tasapeli. Poliisi kuvasi minut (ja kaikki muut paikalla olleet) ja minä kuvasin poliisin. Maapallo jatkoi radallaan eikä universumia kiinnostanut.
Tasapeli. Poliisi kuvasi minut (ja kaikki muut paikalla olleet) ja minä kuvasin poliisin. Maapallo jatkoi radallaan eikä universumia kiinnosta.

Muutaman tunnin ajan puheita kuunneltuani en ole täysin varma, edustavatko isänmaamme hermmeettistä sulkemista vaativat tahot aitoa yhteiskunnallista vaaratekijää ja vakavasti otettavaa turvallisuusriskiä vaiko enemmänkin yhteiskuntaruumiimme saamaa kiusallista peräpukamaa. Taistelun tuoksinnassa päätän kuitenkin pelata varman päälle ja vedän pyöräkypäräni remmiä kireämmälle.

Ulkopaikkakuntalaiset tulivat luomaan rauhattomuutta uneliaaseen lähiöön. Kerrankin lähiöt olivat vaarassa liekehtiä.
Ulkopaikkakuntalaiset tulivat luomaan rauhattomuutta uneliaaseen lähiöön. Kerrankin lähiöt olivat vaarassa liekehtiä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja myös ITIS2 alkaa vähitellen lähestymään loppua. Super Marion huudellessa mikrofoniin Suomi Ensin! -porukka pakkaa kimpsunsa ja poistuu paikalta – kenties takaisin Järvenpäähän. Me paikalliset jäämme murehtimaan kotiseutumme savuavia raunioita.

Katsellessani poistuvien mielenosoittajien selkiä leppäkerttu laskeutui olkapäälleni. Se kutitti hieman ärsyttävästi. Lieköhän kyseessä oli venäläinen leppäkerttu – invaasioaallon ensiairut. 

Vauhdittaakseen poistuvia mielenosoittajia yleisö alkaa yllättäen laulamaan Palefacen Emme suostu pelkäämään -biisiä. Yksi huutelee megafoniin pätkän biisistä ja muut sitten toistavat sen. Mieleeni palautuu se helmikuinen lounastapaaminen, jolloin sovimme Karrin kanssa tuo biisin julkaisemisesta ja ensiesityksestä Häiriköiden Spektaakkeligaalassa

Paleface: Emme suostu pelkäämään (Loldiers Anthem).

Poliisirivistön suojaamat suomiensinit ja soldiersofodinit poistuivat Tallinnanaukiolta samoja portaita pitkin, jossa taannoin näin keskellä päivää rännittäneen kantasuomalaisen. Koin oloni turvallisemmaksi monietnisen yleisön keskellä kuin tuon kantasuomalaisen kohdatessani.

You shall not pass.
You shall not pass.

Tilaisuuden päätyttyä kävelen maahan tallattujen ruusujen yli ja päässäni soi Bon Jovin Bed of Roses, vaikken Tallinanaukion betonikannelle kävisikään nukkumaan. Sulosävelet korvissani kiipeän uskollisen ratsuni selkään ja polkaisen viimeiset pari kilometriä kotiin.

Bed of Roses

Kotona minut valtaa ensi kertaa hienoinen pelon tunne – entäpä, jos ne mielenosoittajat eivät poistuneetkaan Itä-Helsingistä. Lukitsen oven ja syvennyn miettimään päivän kokemuksia. Tuoreet tapahtumat ja vanha muisto muodostavat päässäni kaksoisvalottuneen kuvan. Toisen tason kuvasta muodostaa muisto siitä, kun vuosia sitten olin palaamassa kotiin yöbussilla, joka ohitti Itäkeskuksen Kauppakartanontiellä liekehtivät roskakatoksen.

Miksi lie tuo liekehtivä roskis tuli mieleen tämän päiväisestä mielenosoituksesta.

Keskustelua aiheesta on käyty myös Rajat Kiinni! -ryhmän internetissä. Kannattaa kuitenkin huomata, että kyseessä ei ole rasistinen ryhmä.  Kuvakaappauksesta kiitokset Kaasuputkelle.
Keskustelua aiheesta on käyty myös Rajat kiinni! -ryhmän internetissä. Kannattaa kuitenkin huomata, että kyseessä ei ole rasistinen ryhmä. Kuvakaappauksesta kiitokset Kaasuputkelle.

Jaa tämä:

Kuka kuuntelee saamelaisia?

Saamelaisten ihmisoikeudet eivät toteudu Suomessa. Ihmisoikeusliitto listaa tähän liittyvät keskeisimmät ongelmakohdat.

Ihmisoikeuksien perusajatuksena on, että jokainen ihminen on samanarvoinen. Ihmiset eivät kuitenkaan ole samanlaisia, joten oikeuksien yhtäläinen toteutuminen vaatii toisinaan erilaisia toimenpiteitä.

Vähemmistöoikeudet on luotu, jotta eri vähemmistöihin kuuluvat olisivat yhdenvertaisia enemmistön ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa. Niiden lähtökohta on, että vähemmistöidentiteettiä ei tule yrittää ”parantaa” enemmistöidentiteetiksi. Suomen perustuslain mukaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”.

Saamelaisten oikeus saamenkielen opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen säädettiin lailla vasta 1990-luvulla. Saamelaislaki astui voimaan 1996. Näiden lakien käytäntö vahvistui huomattavasti kulttuuriautonomian myötä, ja saamelaiskäräjille annettiin valtuudet oppimateriaalituotantoon ja kielen opetuksen kehittämiseen.

Vaikka perustuslaki ja muut lait turvaavat saamelaisten oikeuksia, on todellisen yhdenvertaisuuden toteutumiseen vielä matkaa. Ihmisoikeusliitto on listannut viisi saamelaisten oikeuksille keskeistä kysymystä:

Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.
Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.

Kulttuurin omiminen

Saamelaisuuteen perehtyminen vaatii saamelaisten kotiseutualueen – Utsjoki, Inari, Enontekiö ja Sodankylän pohjoisosat – ulkopuolella asuvilta oma-aloitteisuutta. Suomalaiset ovat tehneet koulujen oppikirjat suomalaisen kulttuurin ehdoilla ja suomalaiselle lukijalle. Saamelaiset ja muut vähemmistöt esiintyvät lähinnä virikekuvissa.

Kulttuurin näkyviä ilmaisuja omitaan missikisoihin ja muihin tilaisuuksiin koristamaan suomalaisuutta ilman ymmärrystä esimerkiksi pukuihin liittyvästä koodistosta. Kun saamelaiset eivät suostu pelkän koristeen rooliin, heitä syytetään turhasta kitinästä. Koristeeksi typistäminen on loukkaus, kun muualla yhteiskunnassa kulttuurin ja elinkeinojen harjoittamista hankaloitetaan.

Kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan neuvoston vähemmistösopimus vaativat, että tietoisuutta vähemmistöjen kulttuureista, kielistä, historiois­ta ja uskonnoista ylläpidetään ja levitetään yhteiskunnassa. Tietoa vähemmistöistä pitäisi sisällyttää laajemmin ja monipuolisemmin kaikkiin opetusmateriaaleihin. Tietoisuus lisää ­dialogia.

Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: "Are You Beach Body Ready?" Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/
Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: ”Are You Beach Body Ready?”
Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/

Saamelaisalueen ulkopuolella asuvien oikeudet

Saamelaisalueen saamenkielisissä palveluissa, etenkin eri asteiden koulutuksessa, on tapahtunut huimaa kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulukodeista, joissa oman kielen käyttö oli kiellettyä, on siirrytty saamen kielten opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen. Vaikka pula opettajista ja oppimateriaaleista vaivaa myös pohjoisessa, kielen opetuksen saatavuus  on edelleen surkealla tolalla saamelaisalueen ulkopuolella, missä yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu.

Opetuksen tarjoajilla ei ole velvollisuutta tuottaa saamenkielisiä palveluita. Vaikka määrät etenkin suurimmissa saamelaiskeskuksissa, Helsingissä, Oulussa ja Rovaniemellä, olisivatkin riittäviä palveluiden järkevään tuottamiseen, valtion tuntikohtainen tuki on vain noin kolmannes verrattuna kotiseutualueen tukeen. Opetuksen saatavuuden turvaamiseksi etäopiskelumenetelmiä on kehitettävä ja isommissa keskuksissa myös kontaktiopetusta olisi edistettävä. Erityisen tärkeää olisi kehittää saamenkielisten varhaiskasvatuspalveluiden saatavuutta isoimmissa kaupungeissa.

"Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi." (Wikipedia) Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.
”Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi.” (Wikipedia)
Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.

Sosiaali- ja terveyspalvelut 

Saamelaisten kotiseutualue on harvaan asuttua. Useita palveluita on siirretty tehokkuuden ja potilasturvallisuuden nimissä kokonaan pois alueelta. Etäisyydet sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä pitkät hälytysajat koskevat saamelaisia siinä, missä muitakin alueella asuvia.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta erityisen ongelman muodostaa palveluiden saatavuus omalla kielellä. Varsinkin vanhuspalveluissa tarve saamenkielisille palveluille on suuri. Henkilön ensimmäinen kieli on usein myös viimeinen, ja muistisairaiden kohdalla kommunikaation tulisi olla mahdollista omalla kielellä.

Kun etäisyydet palveluihin ovat yleisesti pitkiä ja vain osassa palvelupisteistä on edes alkeelliset mahdollisuudet saamenkieliseen asiointiin, voi etäisyys omankieliseen palveluun olla kohtuuton. Tilanteen korjaaminen vaatii pitkäjänteistä terveydenhuoltohenkilöstön koulutusta ja nykytilanteen ongelmia paikkaavien järjestöjen tukemista.

Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.
Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.

Osallistuminen päätöksentekoon

Kiinnostus arktiseen alueeseen on aina ollut mitä enimmässä määrin taloudellinen: arktisen alueen luonnonvarat on haluttu valtion hyötykäyttöön. Siten myös monet saamelaisten perinteisesti käyttämät alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi jätealueiksi.

Vapaaehtoiset, biodiversiteettisopimuksen mukaiset Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että kaikkien, myös valtion taloutta edistävien, hankkeiden suunnittelun tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Ennen minkään hankkeen toteuttamista on selvitettävä paikallisyhteisöihin kohdistuvat vaikutukset. Ihmisoikeusnäkökulmasta on selvää, että arktisen alueen kehittämisen olisi tapahduttava nimenomaan paikallisyhteisöjen ehdolla.

Saamelaisalueella elinkeinot ovat voimakkaasti sidoksissa kulttuurien ja kielen elinvoimaisuuteen. Kysymys ei siis ole mistään historiallisesta jäänteestä, jonka säilyminen turistien kuriositeettina tai valtion omaatuntoa lohduttavana tekijänä olisi tärkeää.

Uusi nokia?
Uusi nokia?

Maan riistokäyttö

Kaivoshankkeet kestävät keskimäärin 10–15 vuotta, mutta tuhoavat ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Samalla hankkeet tuhoavat alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten mahdollisuudet jatkaa perinteisiä elinkeinoja.

Suomen hallitus on hyväksynyt kansallisen YK:n yritysten ihmisoikeusvastuuperiaatteiden eli Ruggien periaatteiden toimeenpanosuunnitelman. Kansallinen toimeenpanosuunnitelma jäi kuitenkin lähinnä poliittisen sitoumuksen tasolle.

Viranomaisten on asetettava ­lainsäädännöllä ihmis­oikeuksia koskevat huo­lel­lisuus- ja yritysvastuuraportointivelvoitteet, jotka sitovat yrityksiä. Valtioilla on velvollisuus suojella ihmisiä ihmisoikeusloukkauksilta. Yritykset ovat vastuussa ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja nimenomaan valtioiden on varmistettava, että ihmis­oikeuksien rikkojat joutuvat vastuuseen ja uhrit saavat tehokasta tukea. Hallituksen pitää siis uudistaa nykyinen hankintalaki siten, että eko­logisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailutuskriteerit säädetään pakollisiksi julkisissa hankinnoissa.

Reetta Toivanen on Ihmisoikeusliiton puheenjohtaja sekä dosentti Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien tutkimuksen Erik Castrén -instituutissa. Matti Jutila on ihmisoikeuksien asiantuntija Ihmisoikeusliitossa. Kaikki kuvat Suohpanterror.
Jaa tämä:

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Nainen, tiedä paikkasi – näytä tissit

On totta, että viihdebisnes ei rinnastu täysin saumattomasti muuhun yhteiskuntaan, mutta kyllä se osviittaa antaa. Ja näyttää suuntaa meille tavallisille kuolevaisille.

Behind a steamy shower door is the indistinguishable but sexy silhouette of JANE showering.”

Elokuvatuottaja Ross Putman taisi hieman kyllästyä Hollywoodin naiskuvaan ja hän alkoi twiittaamaan sitaatteja elokuvakäsikirjoituksista. Tarkemmin sanottuna niistä kohdista, joissa naisvartalot uhkuvat seksuaalista markkina-arvoa ja pursuvat vaatteistaan. Sananmukaisesti.

Kaikissa Putmanin twiittaamissa sitaateissa on kyse elokuvan naispääosan ensiesittelystä. Ei mistään taustalla hääräävistä statisteista ja siis siitä, kun tämä hahmo halutaan ensikertaa tuoda käsikirjoitusta lukevan henkilön korvien väliin. Ainoa muutos, joka teksteihin on tehty on se, että jokaisen roolihahmon nimi on muutettu Janeksi (vrt. Jane Doe – Maija Meikäläinen). 

”JANE pours her gorgeous figure into a tight dress, slips into her stiletto-heeled fuck-me shoes, and checks herself in the dresser mirror.”

A gorgeous woman, JANE, 23, is a little tipsy, dancing naked on her big bed, as adorable as she is sexy.”

Guerrilla Girls: The Birth of Feminism
Guerrilla Girls: The Birth of Feminism

Tämä Twitter-kampanja palautti mieleeni Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -teoksen vuodelta 2001. Teos on parodia elokuvajulisteesta, jossa aikansa kovapalkkaisimmat ja nimekkäimmän naisnäyttelijät/show-henkilöt poseeraavat. Keskustelin tästäkin teoksesta haastatellessani Guerrilla Girlsin Frida Kahloa:

”Seksismi rehottaa ja naistaiteilijoiden menestyksen tärkein tae on ulkonäkö.

Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -feikkielokuvajuliste iskee tähän. Vähäisiin hepeniin verhoutuneet Pamela Anderson, Halle Berry sekä Demi Moore kannattelevat lanteillaan kylttiä, joka kiljuu ’Tasa-arvo nyt!’. Kuvitteellisen elokuvan ohjaajaksi ilmoitetaan miehisten sankaritarinoiden ja suurmiespatsastelujen tekijänä kunnostautunut Oliver Stone ja sen musiikista vastaa äitiään huoraksi haukkunut Eminem.

’Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava.’”

Ennen kuin ehditte huutaa ”mutta kun miehet”, todettakoon, että kyllä nykypäivänä miestenkin esineellistämisen kanssa on petrattu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole juuri se kehityskulku, jota on toivottu tasa-arvon nimissä. Sen sijaan että laajennetaan esineellistäminen koskemaan miehiä, voisi vaikka petrata naisten asemaa hjyy knöy.

Lohdutukseksi kaikille (meille) valkoisille heteromiehille todettakoon, että yleinen konsensus aiheeseen liittyen alan tuntevien keskuudessa kuitenkin on se, että mieshahmoja harvemmin esitellään seksikkyys edellä ja hahmoa määrittävät ominaisuudet ovat kuvailuissa useammin toiminnallisia kuin esteettisiä.

Naishahmojen kohdalla toistuvasti seksikkyys ja ulkonäkö on määrittävä tekijä ja pääsijainen tehtävä.

Itse aion jatkossa seurata Lady Partsia hyvin aktiivisesti. Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.
Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.

Mutta eivät ole Ross Putman tai Guerrilla Girls ainoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tähän naisten semisti kilariin tilanteeseen huomionsa kiinnittäneet. Eivätkä ongelmat rajoitu pelkästään hyvin yksipuolisiin vaatimuksiin tissien esittelystä – raha-asiatkin ovat usein hieman niin ja näin (ks. kuva). Lady Parts -blogi on tehnyt mainioita tauluja, joihin on kopioitu esitettyjä roolivaatimuksia ja -korvauksia. Näiden infotaulujen seuraksi on myös sovitettu erittäin viihdyttäviä giffejä, joten suosittelen vahvasti vierailua blogiin.

Myös Lady Partsin videot ovat katsomisen arvoisia.

Hieman yllättäen ja odottamatta hienon ja ajankohtaisen lisän tähän keskusteluun tuo myös Pamela Anderson (jonka näimmekin jo ylempänä Guerrilla Girlsin julisteessa). Andersonin tähdittämä lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-lyhäri Connected kuvaa ikääntymisen ja merkityksettömyyden tunteen kanssa kamppailevan naisen kohtaloa entistä hullummaksi menneessä maailmassa.

Connected on mahdotonta katsoa ilman jatkuvasti mielessä häilyvää ajatusta siitä, että 48-vuotias entinen Baywatch– ja Playboy-tähti esittää tulkintaa omasta tilanteestaan ja peloistaan. Ulkonäöllään miljoonaomaisuuden ja kuuluisuuden tavoittanut Andersson ei enää vaivattomasti putoa siihen muottiin, jonka hän niin hyvin täytti uransa huipulla ja jota hän itsekin oli olemassa olollaan määrittämässä. Tämä asetelma tekee Andersonin roolisuorituksesta entistäkin koskettavamman. Kukapa olisi hänen aikaisemman tuotannon perusteella odottanut, että Anderson tulee vielä vakuuttamaan näyttelijänkyvyillään. Näin kuitenkin pääsi käymään.

Ehkä Anderson onkin aikaisemmin näytellyt juuri sitä käsikirjoitettua bimboa, jonka tuottajat ovat halunneet nähdä itse ja myös meidän katsojien näkevän. Jos näin, niin Anderson näyttää päässeen pakoon sitä roolia, ja tästä voi lienee olla varauksettoman iloinen.

Kun lyhärin 29-vuotias ohjaaja, Luke Gilford on vielä luonut erittäin toimivan – ja kliinisen – kuvauksen tulevaisuudesta, voi tätä kymmenminuuttista suositella varauksetta.

Jaa tämä:

Saisiko olla lapsiorjien poimimaa suklaata?

Tämä meidän elämäntapamme ja kapitalistinen maailmantalous huolehtivat siitä, että meno ei ole reilua. Muista myös: Nestle on murhaa.

Joukko malilaisia asianomistajia syyttää kolmea suuryhtiötä ihmisoikeusloukkauksista Norsunluurannikon kaakaoplantaaseilla. Nestleä, Archer-Daniels-Midland Co:ta sekä Cargill Inc:iä syytetään lapsiorjien käytöstä. Kanteen on nostanut kansainvälinen työelämän oikeuksia ajava järjestö Labour Rights Forum.

Yhdysvaltain korkein oikeus torjui maanantaina 11.1. yhtiöiden vetoomuksen hylätä syytteet sillä verukkeella, että epäillyt rikokset ovat tapahtuneet Yhdysvaltain ulkopuolella. Korkein oikeus jätti voimaan alemman oikeusasteen joulukuussa 2014 tekemän saman suuntaisen päätöksen olla hylkäämättä kannetta. Yhtiöiden esitetään olleen tietoisia kaakaoplantaaseilla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, mutta niistä huolimatta ostaneet plantaasien tuotantoa ja tarjonneet teknistä sekä taloudellista tukea tuottajille.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä on asetettu oikeudessa vastaamaan tekemisistään muualla maailmassa ja vaikea tätä kehityskulkua on huonona pitää. Mikäli haluamme vapaat markkinat, tulisi tavaroiden ja pääomien ohella myös vastuiden liikkuvan vapaasti. Nykyisen asetelman, jossa ihmisten, tavaroiden ja pääomien liikkumiset eivät ole missään määrin synkassa voisi jopa pitää vapaiden markkinoiden perversiona.

Tämä oikeustapaus palautti myös mieleen Voiman vastamainoksen yli kymmenen vuoden takaa. Se on surullisen ajankohtainen edelleen, eikä paljon puhuttu yritysvastuu ole tuntunut oikein purevan.

Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.
Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.

Koska poliitikot ja yritykset ovat ilmeisen haluttomia puuttumaan näihin maailmakaupan ongelmiin, jää vastuu toimimisesta kuluttajien harteille. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että markkinoilla lähinnä kaikki joutuvat toimimaan markkinoiden ehdoilla. Vaikka reilun kaupan suklaata onkin saatavilla, ei reilua menoa ole tarjolla edes rahaa vastaan läheskään kaikilla tuotesektoreilla. Tämäkin teksti on naputeltu taatusti epäreilulla (mutta huolletulla ja pitkään palvelleella) kulutuselektroniikalla.

Valmiita vastauksia ei kannata minulta ainakaan kysellä, mutta kannustaisin kuitenkin kaikkia vastuullisia kansalaisia pohtimaan kulutuspäätöksiään pitkään ja hartaasti. Enemmän me ostoksillamme vaikutamme maailman tilaan kuin äänestyspäätöksillämme.   

Kuten todettua, kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä haastetaan Yhdysvalloissa oikeuteen muualla tehtyjen koiruuksien takia. Ehkäpä yksi parhaiten dokumentoiduista tapauksista on se, kun joukko nicaragualaisia banaaniviljelmien työntekijöitä kävivät taistoon ja hakivat korvauksia Dole Foodilta ja Dow Chemicalilta.

Ruotsalaisdokumentaristi Frederik Gertten teki tapauksesta BANANAS!*-dokumenttielokuvan ja joutui itse ongelmiin Dolen kanssa. Ongelmat kasvoivat niin isoiksi, että Gertten päätyi ohjaamaan samasta aiheesta ja omista kokemuksistaan myös Big Boys Gone Babanas -dokkarin.

Mikäli jengiä kyykyttämällä on mahdollista kasvattaa tuotto-odotuksia, niin epäilemättä jengiä myös tullaan kyykyttämään.

Jaa tämä: