antropologia

Kulttuuriperintö vs. metsätalous

Lapin metsäkiistoihin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, mutta ongelmavyyhdin hahmottaminen olisi hyvä alku.

Pohjois-Suomen maankäytöstä käytävissä tulehtuneissa keskusteluissa poronhoito leimataan usein marginaaliseksi elinkeinoksi, jäkälikköjen uhaksi, suurpetojen hukaksi ja parin hassun saamelaisen näpertelyksi.

Tällaiset vinoutuneet leimat haastavat poronhoidon positiivisen merkityksellisyyden ja antavat muille maankäyttömuodoille etulyöntiaseman päätöksenteossa. Tämä taas johtaa kasautuviin vaikutuksiin, jotka yhdessä sirpaloivat laitumia ja kurjistavat kulttuurisesti tärkeän saamelaisen ja suomalaisen poronhoidon toimintamahdollisuuksia. Laidunten sirpaloituminen heikentää kaiken lisäksi poronhoidon sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen mutkistaen poronhoidon ylisukupolvista jatkuvuutta.

Poronhoidon merkityksiä ja arvoja kartoitettaessa tarvitaan poikkitieteellistä tarkastelua. Poronhoidon merkitys on suurempi kuin pelkästään taloudellinen ja ekologinen tarkastelu antavat ymmärtää.

"Suomalaisten erityinen luontosuhde", "Suomi elää metsästä". Siinä se nyt sitten makaa pinossa, sielunmaisemamme.
”Suomalaisten erityinen luontosuhde”, ”Suomi elää metsästä”. Siinä se nyt sitten makaa siistissä pinossa, sielunmaisemamme.

Inarissa 2000-luvulla käydyssä metsäkiistassa hakkuita perusteltiin taloudellisilla hyödyillä ja työpaikoilla. Metsien suojelua puolestaan perusteltiin ekologisilla argumenteilla. Monet poronhoitajat muodostivat yhteenliittymän Greenpeacen kanssa vaikuttaakseen metsien hallintaan. Koalition kiivaan kampanjoinnin sekä valtion liikelaitos Metsähallituksen ratkaisujen seurauksena vuosina 2009–2010 tehtiin sopimuksia hakkuista pidättäytymiseksi poronhoitajien kartoittamilla laidunmailla. Tämän piti rauhoittaa Inarin tilanne seuraaviksi 20 vuodeksi, mutta toisin kävi.

Syksyllä 2017 tilanne on taas päällä. Metsähallitus kaavailee hakkuita, poronhoitajat ovat varpaillaan ja Greenpeace käynnistänyt uuden pohjoisen kampanjan, jonka myötä se on aktivoitunut myös Inarissa. Kuten metsäsotien aikaan, myös tämän syksyn mediakeskusteluissa on sekä korostettu metsätalouden tuomien työpaikkojen ja tulojen merkitystä että kyseenalaistettu pohjoisten hakkuiden taloudellinen kannattavuus ja toisaalta tähdennetty suunniteltujen hakkuiden ekologisuutta sekä metsien suojelun tärkeyttä. Inarin saamelaispaliskunnat ovat toivoneet kokonaisvaltaista arvioin­tia hakkuiden vaikutuksista poronhoitoon ja saamelaiskulttuuriin.

Kulttuurin voi määritellä usealla tavalla, esimerkiksi merkitysjärjestelmäksi, vakiintuneiksi käytännöiksi, materiaaliseksi kulttuuriksi, arvojen liitoksi, luontosuhteeksi ja niin edespäin. Alkuperäiskansojen ja luontaiselinkeinojen kohdalla täytyy valita määrittely, joka välttää yksinkertaistettuja kategorisointeja. Inarin debatissa saamelais- ja poronhoitokulttuurin määrittely sanelee, mitä kaivattu arviointi tulisi tarkastelemaan.

Kulttuurisen luontosuhteen voi tiivistää kolmeen käsitteeseen: tekemiseen, kuulumiseen ja kunnioitukseen. Ne ovat perustavanlaatuisia oikeuksia, vaikkakin ihmiset tekevät, kuuluvat ja ovat kunnioitettuja suhteessa eri ­asioihin taustansa mukaan. Tämä tiivistys avaa keskustelua siitä, miten hakkuiden vaikutuksia kulttuuriin voisi ­arvioida, ja raottaa lukkiutuneita asemia Inarin kiistaan liittyen.

Kulttuurinen jatkuvuus muodostuu sen jokapäiväisestä elämisestä käytännön tekemisen kautta. Saamelaiset ja poronhoitajat eivät mene metsään ensisijaisesti hakkaamaan siitä hyötyjä eivätkä myöskään museoimaan sitä. Metsään ja tunturiin mennään tekemään kulttuurisesti ­tärkeää ja arvostettua elämäntapaa. Poron­hoitajien kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi laidunkierron ohjailua, korvamerkkauksia, erotuksia ja vasotusta.

Poronhoitoa harjoittamalla uusinnetaan kuulumista arktiseen luontoon sekä saamelaiseen kulttuuriin. Kulttuurit ovat koko ajan muutoksen pyörteissä, mutta jatkuvuus on tärkeää. Onko poronhoitajilla mahdollisuus tuntea olevansa osa kulttuuriaan, luontoa, yhteisöjään, sukuaan ja suku­polvien jatkumoa, mikäli poronhoidon toimintaympäristö muuttuu muun maankäytön seurauksena?

Sanoissa on voimaa. Suohpanterror tuotti sarjan teoksia, jotka yhdistävät luontokuvauksen ja koulujen opetustaulut. Teoksissa on kirjoitettuna saamenkielinen sana, joka on selitetty saamenkielentaidottomalle katsojalle.
Sanoissa on voimaa. Suohpanterror tuotti sarjan teoksia, jotka yhdistävät luontokuvauksen ja koulujen opetustaulut. Teoksissa on kirjoitettuna saamenkielinen sana, joka on selitetty saamenkielentaidottomalle katsojalle. Aslak Holmberg kirjoitti häiriköille Tenojoen kapinasta.

Kunnioituksella on historiallinen ulottuvuus. Menneisyyden teot vaikuttavat vahvasti saamelaisten ja poronhoitajien kunnioitetuksi tulemisen kokemuksiin. Saamenmaan kolonialistinen historia, Suomen yhä ratifioimatta jättämä, alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevä ILO 169 -artikla ja etelävetoinen päätöksenteko saattavat selittää poronhoitajien nuivaa suhtautumista Metsähallituksen suunnitelmiin tai joidenkin paikallisten Greenpeace-pelkoa.

Menneisiin tarttunut argumentointi ei kuitenkaan voi purkaa nykyhetken jännitteitä. Aitojen vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen ja menneiden vääryyksien tunnustaminen voivat edistää kunnioitetuksi tulemisen kokemusta.

Tuoreella mutta perinteitä kun­nioit­tavalla poikkitieteellisellä otteella on mahdollisuus ylittää ristiriidat ja tavoittaa eri toimijoiden jaettuja pyrkimyksiä. Metsähallitus korostaa metsien puuntuotantokapasiteetin puitteissa tapahtuvien hakkuiden taloudellista kestävyyttä ja sen tuottamaa hyvinvointia. Greenpeace puolestaan kantaa huolta luonnosta, jota ilman ihmiskunta ei tule toimeen. Saamelaiset ja poronhoitajat taas haluavat kulttuurista jatkuvuutta ja paikallis­vetoisten päätösikkunoiden avaamista. Ekologialla ja taloustieteellä on omat roolinsa, mutta niitä ei ole tehty ratkaisemaan osallistumisen ja kulttuurin kiperiä kysymyksiä, joita voi tarkastella antropologian kautta.

Monet toimijoista ovat sanoneet kannattavansa yhteistoiminnallisia neuvotteluja, joilla pystytään rakentamaan luottamusta. Poronhoitoon kohdistuvien kerrannaisvaikutusten puskuroimiseksi vaaditaan kaikkia tyydyttäviä ratkaisumalleja. Saamelaisilla alkuperäiskansana tulisi olla huomattavat mahdollisuudet vaikuttaa maankäyttöpäätöksiin Saamenmaassa, jonka niskaan maanomistajaksi julistautunut Suomen valtio henkäilee.

Kirjoittaja on ympäristöhallinnan antropologian dosentti Oulun yliopistolla ja osallistui Greenpeacen Kainuun metsäaktivismiin vuonna 2002.

Jaa tämä:

Ruoka, eläimet ja arvo

Mitä me syömme, kun syömme? Ja miksi joitain eläimiä syödään ja toisia ei?

Harvalle tulee mieleen teurastaa oma kissa ja valmistaa siitä ateria. Toisaalta monelle lemmikinomistajalle broilerin, sisäfileen tai pekonin syöminen ei ole ongelma. Ruoan tuotanto on etäällä tapahtuva asia, ja harva yhdistää kaupan hyllyllä paketeissa olevan lihan eläviin eläimiin.

Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi. Toisissa kulttuureissa taas sikaa pidetään epäpuhtaana ja ravinnoksi kelpaamattomana.

Tämä kuvastaa antropologiassa jo kauan sitten tehtyä huomiota: mikään ihmisyhteisö ei hyödynnä eikä ole hyödyntänyt kaikkea syötäväksi kelpaavaa ruokana. Osa syötäväksi kelpaavista asioista on rajattu ruoan käsitteen ulkopuolelle, ja niiden syöminen on vastenmielistä tai peräti kiellettyä.

"Nosta kissa ruokapöydälle." Jossain kissoja hellitään ja jossain kissoja syödään. Ei voi väittää, että me ihmiset olisimme erityisen johdonmukaisia näissä hommissa. Siinä, missä suuri yleisö ei korvaansa lotkauta tapetusta possusta, nostattaa kissan tappaminen melkoisen myrskyn – joka ei ei unohdu vuosikymmenissä.
”Nosta kissa ruokapöydälle.” Jossain kissoja hellitään ja jossain kissoja syödään. Ei voi väittää, että me ihmiset olisimme erityisen johdonmukaisia näissä hommissa. Siinä, missä suuri yleisö ei korvaansa lotkauta tapetusta possusta, nostattaa kissan tappaminen melkoisen myrskyn – joka ei ei unohdu vuosikymmenissä.

Ruokatabuja on antropologiassa tutkittu paljon. Brittiläisen antropologi Mary Douglasin (1921–2007) mukaan Raamatun ruokatabut koskevat eläimiä, jotka ikään kuin putoavat selkeiden määritelmien väliin. Esimerkiksi sika on sorkkaeläin, muttei märehdi, kuten kunnon sorkkaeläimet Raamatun mukaan tekevät. Tämä kategorioiden välissä oleminen tekee niistä saastaisia.

Yhdysvaltalainen antropologi ­Marshall Sahlins (s. 1930) puolestaan on todennut, että 1970-luvulla Yhdysvalloissa lihan syömäkelpoisuuteen vaikutti syöjän luokka ja se, kuinka lähelle ihmisten elämänpiiriä eläin hahmotettiin. Siat ja naudat olivat selkeästi tuotantoeläimiä ja ruoaksi kelpaavia. Hevoset taas olivat ennemminkin ihmisten kumppaneita ja siten pääosin ruoaksi kelpaamattomia, puhumattakaan perheenjäseniksi lasketuista kissoista ja koirista. Toisaalta syötävien eläinten liha oli Sahlinsin mukaan myös luokittunutta. Keski- ja yläluokille kelpasi vain eläimen sisempi liha. Työväenluokka ja köyhemmät saivat tyytyä ulompaan lihaan ja sisäelimiin.

"Käy kimppuun, sikaan ja limppuun." Monien mielestä siat ovat söpöjä ja ihania pikkulapsiakin verrataan possuihin söpöydessä. Silti monet kokevat asiakseen syödä näitä ihanuuksia. Onko lihatilalla (lyhyen) elämänsä viettävän sian elämä ihana?
”Käy kimppuun, sikaan ja limppuun.” Monien mielestä siat ovat söpöjä ja ihania pikkulapsiakin verrataan possuihin söpöydessä. Silti monet kokevat asiakseen syödä näitä ihanuuksia. Onko lihatilalla (lyhyen) elämänsä viettävän sian elämä ihana?

Ruokatabut eivät välttämättä koske yksiselitteisesti tiettyä eläintä. Ruokatabuja on lukemattomia, eivätkä ne ole selitettävissä yhtenäisillä syillä tai järkeilyillä – ne ovat kulttuurisesti määriteltyjä ja muuttuvia. Kuten Sahlinsin esimerkistä käy ilmi, ruokatabuihin vaikuttaa myös ruoan tuotantotapa ja yhteiskunnalliset rakenteet.

Sahlinsin kuvaus ja selitys on varmasti myös monelle suomalaiselle järkeenkäypä. Jos eläin on lemmikki ja osa perhettä, ei sitä pidetä syötävänä. Tämä pätee yhtä lailla minipossuun kuin puudeliinkin. Mutta kuten arvata saattaa, tuotanto- ja lemmikkieläimien määrittelyt eivät ole yleismaailmallisia.

Jako tuotanto- ja lemmikkieläimiin heijastaa kapitalismille tyypillistä tiukkaa jakoa rahallista arvoa tuottavaan työhön ja arvontuotannon ulkopuolelle jätettyyn kotitalouteen. Jälkimmäinen on määritelty kulutuksen piiriksi, eikä siellä tapahtuvaa – usein naisten tekemää – hoivatyötä lasketa työksi. Tämäntyyppiset jaot määrittävät myös suhteitamme eläimiin. Kaikissa yhteiskunnissa tällaista eroa ei tehdä, ja se näkyy myös suhtautumisessa läheisimpiin eläimiin. Esimerkiksi Papua-Uuden-Guinean saaristossa asuvat mengenit eivät tee tällaista jakoa arvontuotannon tai eläinten suhteen.

Häiriköiden ruokainnovaatiot levisivät internetin tietoverkkoihin saakka. osoitteesta www.ateriainnovaatiot.fi voit käydä lukemassa lisää aiheesta.
Häiriköiden ruokainnovaatiot levisivät internetin tietoverkkoihin saakka. osoitteesta www.ateriainnovaatiot.fi voit käydä lukemassa lisää aiheesta. Muista klikata läpi kaikki linkit!

Mengenit kasvattavat sikoja ruoak­si, mutta hyvin tietyntyyppiseksi sellaiseksi. Sikoja annetaan osana seremoniallisia lahjoja, jotka kuuluvat initiaatiojuhliin eli elämänkiertoon – kuten avioliittoon ja hautajaisiin – liittyviin juhlallisuuksiin. Initiaatioissa pienistä lapsista tehdään tyttöjä ja poikia ja naimaikään tulleista nuorista miehiä ja naisia: heidät tuodaan sukupuolitetun ­henkilöyden piiriin.

Lahjoilla pidetään yllä yhteiskunnan keskeisiä sosiaalisia suhteita.

Tärkeinä pidettyjen sosiaalisten suhteiden ylläpito ja luominen on keskeinen arvo mengeneille. Mengenit puhuvat arvokkaita sosiaalisia suhteita luovasta ja ylläpitävästä toiminnasta työnä. Työ kattaa laajan kirjon toimintaa: viljelyn, lastenhoidon ja yllämainittujen seremonioiden järjestämisen. Palkkatyö taas ei lukeudu työn piiriin, jos sen tuottoja ei käytetä suhteiden ylläpitoon. Seremonioissa annettavat lahjat kuvaavat sosiaalisia suhteita luovaa toimintaa – tai kuten mengenit sanoisivat, työtä.

"Mamin pikku suupala <3" Lue lisää siitä, kuinka tutkija sai koiraihmiset raivon valtaan tiedustellessaan koiran sopivuudesta ruuaksi.
”Mamin pikku suupala <3” Lue lisää siitä, kuinka tutkija sai koiraihmiset raivon valtaan tiedustellessaan koiran sopivuudesta ruuaksi.

Kaskiviljelyn kautta mengenit ovat jatkuvassa läheisessä vuorovaikutussuhteessa kasvattamiensa kasvien kanssa. Kasveja hoidetaan ja kasveja kannustetaan loitsuilla kasvamaan. Viljelykasvit ovat yhtäältä hoivan kohde ja toisaalta sen väline. Sosiaalisesti tuottavan toiminnan (eli työn) ydin on ruoan antaminen toiselle. Sama pätee sikoihin. Mengenit hoitavat ja kasvattavat sikojaan ja ovat jatkuvassa suhteessa niihin; ne käsitetään yksilöiksi ja niillä on nimet. Sikojen lahjoittaminen on tärkeä ja välttämätön osa suurimpia rituaaleja.

Mengeneille siat eivät ole objekteja, eikä niitä ole määritelty teollisen lihantuotannon tuotantoeläinten tavoin raaka-aineeksi ja sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Siat ovat läheisiä eläimiä, mutta ne eivät ole lemmikkejä. Toisin kuin läheisen suhteen perusteella saattaisi luulla, siat teurastetaan ja syödään.

Niitä ei kuitenkaan syödä noin vain. Yksikään mengen ei teurasta tai syö itse kasvattamaansa sikaa, sillä se olisi itsekkyyden huippu ja arvontuotannon logiikan vastasta. Sikoja kasvatetaan ja hoidetaan vuosia, jotta ne voidaan lahjoittaa muille osana yhteiskuntaa uusintavia juhlia. Tässä mielessä siat ovat arvontuotannon väline, ja eläinoikeusnäkökulmasta siat menettävät henkensä myös mengenien parissa.

Ero nykyiseen teolliseen lihantuotantoon on kuitenkin selvä. Mengeneille sikojen kasvatus ja teurastus ei tapahdu näkymättömän ja vieraannutetun tuotannon piirissä, vaan siat ovat jatkuvasti läsnä.

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.

Ruokatabut perustuvat monenlaiseen logiikkaan, ja ne ovat kulttuurisesti määrittyneitä. Ne kuitenkin kertovat paljon yhteiskunnastaan ja liittyvät kiinteästi yhteiskunnallisiin suhteisiin. Mengenien sikojen hoito kuvastaa mengenien perimmäisiä arvoa, eli tärkeiden sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja luomista. Teollinen eläintuotanto kertoo yhtä lailla teollisten yhteiskuntien arvoista.

Ranskalainen antropologi ­Philippe Descola (s. 1949) on todennut, että yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme.

LUE MYÖS: Pia Lundbomin Eläinten asialla -artikkeli jatkaa Innovaatioleikkeleiden teeman purkamista täällä. Lisäksi aiheeseen liittyviä löytyy osoitteesta www.ateriainnovaatiot.fi.

Kirjoittajan Helsingin yliopiston sosiaali- ja antropologian oppiaineen jatko-opiskelija ja hänen väitöstutkimuksensa käsittelee laajamittaisten öljypalmu- ja hakkuuprojektien poliittisia vaikutuksia ja paikallisen maankäytön muutoksia Papua-Uusi-Guinean maaseudulla. Lisää antropologisia huomioita maailmasta AntroBlogissa

"Nyt lehmät lentävät – suoraan lautaselle." Lihatilalla elämänsä viettävän naudan kohtalo on kirjoitettu jo ennalta, ei kuitenkaan tähtiin. Lue lisää aiheesta täältä.
”Nyt lehmät lentävät – suoraan lautaselle.”
Lihatilalla elämänsä viettävän naudan kohtalo on kirjoitettu jo ennalta, ei kuitenkaan tähtiin. Lue lisää aiheesta täältä.
Jaa tämä: