Artsi

Viva voitti!

Helsingin kulttuuripalkinto myönnettiin muraalitaiteilija Viva Granlundille. Häiriköt-päämaja onnittelee voittajaa.

Viva Granlund on maalannut vuosien ajan suuria seinämaalauksia, muraaleja, julkiseen tilaan erityisesti Helsingissä. Omapäinen puurtaja on kamppaillut muutosvastarintaa ja valtavirtaa vastaan tekemällä omaa taidettaan jääräpäisesti ja raivaamalla kaupungin byrokratiaan taiteilijalähtöisen taiteen menevän aukon.

Taiteilijalähtöisellä taiteella Granlund tarkoittaa julkisessa tilassa olevaa ja kaikille näkyvää taidetta, joka ei kuitenkaan täytä julkisen taiteen määritelmää sikäli, että se ei ole kaupungin tilaamaa vaan, no, taiteilijalähtöistä.

Vähitellen hieman outsiderista on tullut myös hieman insider.

”Viva Granlund on murtanut kaupunkitaiteen ja -byrokratian betonoiduksi luullun vastakkainasettelun. Hän on töillään ja aloitteellisuudellaan osoittanut, että kaupunkia voi ja pitää muuttaa. Taiteilija voi vaikuttaa arjen ympäristöön ja jopa kaupungin virkamieheen. Helsinki on Viva Granlundin ansiosta pykälän lähempänä modernia eurooppalaista suurkaupunkia”, kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtaja Jukka Relander perusteli 10 000 euron suuruisen Helsingin kulttuuripalkinnon myöntämistä Granlundille.

Viva Granlund, katutaide, muraali
”Tämä tässä olen juuri minä”, Viva Granlund kertoi istuutuessaan Hakaniemen sillan juureen. ”Juuri tässä minä istuskelin tauoilla monen viikon ajan maalatessani”, hän kertoi muistellessaan viereisen Change-teoksen maalausurakkaa vuodelta 2009.

Olen seurannut Granlundin touhuja jo vuosia ja matkan varrella tutustunutkin Vivaan. Hänen selostuksensa vuosikymmenen takaisesta ensimmäisistä kosketuksista byrokratian kanssa näiden asioiden tiimoilta ovat hersyviä ja sivusimme aihetta myös taannoisen Hieman outsider –haastattelun yhteydessä:

”Kun otin yhteyttä rakennusvirastoon ideani kanssa, he ihmettelivät aluksi, että mistä tää oikein höpisee. Tein sitten ideastani tarkan luonnoksen, täytin hakemukset valmiiksi ja menin tapaamiseen. Siellä virastossa miettivät ehdotusta oman aikansa ja lopulta sain luvan työlle. Tosin ainoastaan yhdeksäksi kuukaudeksi.”

Vastaanotto oli hämmentynyt, kaupungin byrokratia ei taipunut moisiin teoksiin ja lupia oli aikaisemmin haettu ainoastaan väliaikaisille tapahtumainfoille ja vastaaville. Tämä ei kuitenkaan lannistanut taiteilijaa, joka päätti, että jos byrokratia ei mukaudu taiteeseen, taide voi aina mukautua byrokratiaan. Granlund on maalannut kymmenessä vuodessa lukuisia  suuria töitä Helsinkiin ja anonut monille niistä toistuvasti jatkoaikaa määräajan umpeutuessa.

”Prosessi on itse asiassa vuosien mittaan muuttunut varsin jouhevaksi. Sähköposti rakennusvirastoon riittää. Siinä kerron, että teokset ovat hyvässä kunnossa ja että niissä ei ole töhryjä”, hän kertoi neljä vuotta sitten.

Harmillisesti kehitys ei ole jatkunut lineaarisesti.

Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.
Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.

Granlundin saavutukset taiteen saralla ovat kiistattomat. Helsinki on muuttunut hänen alettua maalaamaan kaupunkimme seiniin ja tällä hetkellä elämme peräti keskellä katutaidebuumia. Haluan uskoa, ja uskonkin, että Granlundin väsymätön uurastus ja rakentava yhteistyö kaupungin byrokratian (sekä rakennuspuolen että taideinstituutioiden) kanssa on osaltaan madaltanut kynnystä toivottaa katutaiteilijat ennennäkemättömällä tavalla osaksi kaupungin visuaalista ilmettä ja osaksi kaupungin kulttuuristrategiaa (hyvässä ja pahassa).

Tämä tilan raivaaminen katutaiteelle on avannut Granlundille vuosien varrella uusia mahdollisuuksia, mutta on samalla myös nostanut eteen uusia ja hieman odottamattomiakin esteitä. Kaupungin päätettyä syleillä katutaidetta ja ottaa mukaan myös taideinstituutiot virallisessa roolissa hajosi Granlundin ja Rakennusviraston toimiva ja sujuva prosessi. Helsingin kaupunki asetti toimikunnan, joka suunnittelee lupakäytäntöjen uudistamista. Tämä tarkoitti paradoksaalisesti sitä, että katutaiteen edistämisen nimissä katutaiteelle syntyi myös tahattomasti esteitä.

Toimikunnan raporttia ja esitystä odotellessa Granlund putosi limboon ja luvat menivät jäihin. Onneksi avuksi löytyi Vantaa ja Vantaan taidemuseo Artsi sekä Artsin katutaidepainotteiseen linjaan suuresti vaikuttanut Myyrmäki-liike. Viva on ollut viimeisen vuoden, parin aikana tuttu näky Vantaalla ja vantaalaiset ovat saaneet väriä elämäänsä.

On tietenkin ymmärrettävää, että mikäli kaupunki aikoo laskea entistä useamman taiteilijan luvalla seinien kimppuun, pitää prosessia hallita jotenkin ja suunnittelu ottaa aikansa. Samoin on selvää, että useammat taiteilijat tarkoittavat myös enemmän kilpailua tilasta (ja tarjontaa) ja kaupungin on kohdeltava kaikkia tasapuolisesti. Voimme vain toivoa (ja vaatia), että vallankumous ei syö lapsiaan.

Rakennusvalvontaviraston, kulttuurikeskuksen, rakennusviraston, HAM-taidemuseon, kaupunkisuunnitteluviraston ja nuorisoasiainkeskuksen edustajista muodostuneen toimikunnan tuli ainakin alustavasti julkistaa raporttinsa loka-marraskuussa 2016. Kulttuurijohtaja Stuba Nikula on päässyt jo lukemaan luonnoksen raportista, joten eiköhän se kohta laajempaankin jakeluun päädy.

katutaiden muraali, Myyrmäki-liike
Näiden teosten piti alkujaan tulla Baanalle, mutta muutos kaupungin strategiassa johti siihen, että Granlundin saama maalauslupa jäi jumiin ja lopulta peruttiin. Lopulta suunnitelmille löytyi käyttöä, kun sopiva maalauspaikka löytyi Vantaan Kaivokselasta. Paikalliset asukkaat järjestivät teoksen julkistamisen yhteydessä spontaanisti kyläjuhlat.

Vaikka Granlundin työskentely-ympäristö Helsingissä on heikentynyt, Häiriköt-päämaja toivoo koko henkilökuntansa voimin, että tämä on vain väliaikainen ja vähäpätöinen kuoppa tiessä ennen uutta uljasta baanaa. Parempi huominen tuo muassaan uusia ja odottamattomia mahdollisuuksia kaikille, sekä veteraaneille että uusille tekijöille.

Samalla, kun voimme iloita Granlundin palkitsemisesta ja palkintorahan tuomasta mahdollisuudesta työskennellä paremman yhteisen elinympäristön puolesta muistakaamme myös peruasiat. Mikä ajaa taiteilija Viva Granlundin vuodesta toiseen koleisiin alikulkuihin ja nostimen päälle maalaamaan?

”Haluan kertoa, että mä olen täällä ja olemassa.”

Jaa tämä:

Vantaan Myyr York katutaiteen asialla

Suomessa eletään katutaidebuumia ja yksi sen merkittävistä keskittymistä on Vantaan Myyrmäki. Myrtsissä asukasliike näytti, että kansalaisetkin voivat vaikuttaa asuinympäristöönsä.

Vantaan Myyrmäessä alikulkutunneleihin, juna-aseman ulko- ja sisäseiniin, talojen päätyihin ja ravintoloihin on maalattu viime vuosina katutaidetta, graffiteja, muraaleja ja muita. Hiljattain purettavaksi määrätty Martinkeskus-ostari maalattiin kauttaaltaan.

Tämän Myrtsin katutaidebuumin taustalla on ollut jo vuosia Myyrmäki-liike. Asukasliike onnistui vetämään mukanaan karkeloihin myös Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-ostoskeskuksen välissä sijaitsevan Vantaan taidemuseon. Museo vaihtoi viime vuonna nimensä Artsiksi ja linjasi keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Viime kesänä Artsin ulkoseinää maalattiin useammankin sadan neliön verran.

Jukka Peltosaari, Stay Ice ja Kristian Södergård kävivät Martinkeskuksessa ja Södergård ohjasi tuosta reissusta huikean videon.

Myyrmäki-liikkeen toimisto sijaitsee hieman kulahtaneen kauppakeskus Isomyyrin kivijalassa, vanhan kukkakaupan tiloissa. Rakennus on todennäköisesti jäämässä muutaman vuoden päästä puskutraktorin alle, mutta tunnelma on hyvä. Toimiston vierestä löytyy uudenkarhea skeittihalli.

Hallin tiloissa toimi vuosina 1975-85 elokuvateatteri ja tämän jälkeen vuoteen 2012 saakka helluntaiseurakunnan rukoushuone. Helluntaiseurakunnalla ei kuitenkaan ole enää tarvetta tuolle rukoushuoneelle ja kiinteistö jäi tyhjilleen.

”Seurakunnan nuoret kunnostivat tästä talkoilla skedehallin”, Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskanen kertoo entiseen elokuvasaliin rakennetulla rampilla seisten.

Samalla katutasoon rakennettiin kahvila, josta vastaa samojen nuorten pyörittämä yhdistys.

”Paikallinen nuoriso kutsuu tätä Jeesus-skeitiksi, koska tuossa yhdessä seinän graffitissa skeittaa rasta-Jeesus. Mutta ei täällä muuten kenenkään näkemyksiä kysytä tai sellaisia tyrkytetä.”

Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.
Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.

Petteri Niskanen oli mukana perustamassa Myyrmäki-liikettä lokakuussa 2012. Idea liikkeestä syntyi paikallisessa Bar Lunassa, kuinkas muuten.

”Istuimme siellä Klaus Kojon kanssa ja samaan aikaan monet tutut valmistautuivat kunnallisvaaleihin. Meillä ei ollut mitään intressiä lähteä siihen mukaan. Mietimme, että miten kaupunginosaa saisi vietyä eteenpäin.”

Alikulkutunneleiden maalaus ja aseman ehostus nousivat esiin ensimmäisenä. Sittemmin lista maalatuista ja maalattaviksi aiottavista kohteista on kasvanut

Tällä hetkellä liikkeeseen kuuluu on noin sata enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan osallistuvaa jäsentä. Sosiaalisessa mediassa joukko kasvaa jo tuhansiin.

Katsellessamme keväällä 2015 Niskasen kanssa juna-aseman seinämaalauksia paikallinen seniorikansalainen liittyy seuraamme töitä kehuakseen. ”Kohta ne kuitenkin töhritään,” hän jatkaa samaan hengenvetoon.

Ei niitä töhritty kohta, eikä ole vieläkään töhritty.

Myyrmäen alueella on maalattu 2010-luvulla luvallisesti todella moniin paikkoihin ja ne ovat pysyneet pääsääntöisesti siisteinä. Tässä on epäilemättä auttanut se, että paikalliset graffitimaalarit ja koululaiset on otettu mukaan projektiin, eivätkä reviiririidat ole päässeet häiritsemään.

Paikallisyhteisö on onnistuttu alusta saakka sitouttamaan hankkeeseen, mutta on seinille on päästetty taiteilijoita kaukaa Myyrmäen ulkopuoleltakin. Un Kolor Distinto -ryhmä saapui Chilestä maalaamaan juna-asemaa.

Tässä Un Kolor Distinton taidonnäytettä.

Myyrmäen juna-asema oli pitkään läävässä kunnossa. Sosiaalisia ongelmia on piisannut. Mutta kuinka aseman kasvojenkohotusoperaatio sai alkunsa?

”Järjestimme ensimmäisen asukasfoorumin marraskuussa 2012. Kutsuimme mukaan kaupungin edustajia, vastaavan arkkitehdin ja asukkaat. Ideoimme aseman tulevaisuutta.”

Remontin yhteydessä aseman vanha lippuhalli muutettiin kahvila-ravintolaksi ja käytännössä kaikki aseman sisäseinät täytettiin taiteella. Helmikuussa 2014 kymmenen taiteilijaa pääsi maalaushommiin, jotka kestivät viisi viikkoa. Maalausten pinta-ala on yhteensä noin 600 neliömetriä.

Maalaukset toteutti Multicoloured Dreams. Myyrmäki-liikkeen varastosta löytyi myös tarpeeton piano, joka kannettiin asema-aulaan.

Saapuessamme Niskasen kanssa asemalle pianon ääni kaikui hallissa ohi kävelleen teinin pysähdyttyä soittamaan sitä.

”Tästäkin monet tiesivät kertoa, että piano rikotaan ensimmäisenä viikonloppuna”, Niskanen sanoo ja jatkaa: ”Avajaisten jälkeen Securitaksen vartijat olivat unohtaneet lukita aseman ovet. Puoliltaöin valot olivat sammuneet, mutta nuoriso istui pianon ympärillä ringissä olutpullojen kanssa ja soitteli pianoa. Sitä katsellessamme pohdimme, että ilman pianoa siellä olisi varmaan etsitty jotain muita virikkeitä.”

Sittemmin aulaan on kannettu toinenkin piano.

"'Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata', Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa. [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/helpotusta-ankeuteen/] "Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki."
”’Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata’, Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa.
”Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.”

Kaupunki maksoi aseman maalausurakasta taiteilijoille 30 000 euroa. Summa saattaa vaikuttaa suurelta, mutta olisi se harmaakin maali maksanut rahaa. Tällä kertaa maalit myös saatiin sponsorilta – vantaalaiselta Tikkurilan maalitehtaalta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Vantaan kaupunki pulitti aseman junasillan värikkäistä led-valoista 200 000 euroa.

Asukastoiminnan tukeminen on osoittautunut kaupungin kannalta taloudellisesti järkeväksi.

”Tarkoitus olisi, että ensi kesänä maalataan tämän asemarakennuksen ulkoseinät, mutta siitä ei vielä ole olemassa sopimuksia. Kuten kaikissa taideprojekteissamme, tässäkin on mukana Vantaan taidemuseo asiantuntijaroolissa”, Niskanen kertoo.

Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäen juna-aseman vieressä. Museon viime talven Meidän katu -näyttelyssä oli esillä teoksia alueella vaikuttaneilta graffitimaalareilta. Myös Multicoloured Dreams maalasi yhden massiivisen muraalin museon päähalliin.

Läheinen vapaassa käytössä oleva graffitiseinä myöskin syntyi asukasliikkeen aloitteesta, kun kauppakeskus Myyrmannin viereisen  purkutyömaan raksa-aidat keksittiin pyytää hyötykäyttöön. Aidan takana sijaitsi aikaisemmin terveyskeskus. Nyt aktiivit ideoivat sen tilalla olevaan kuoppaan nurmimattoa ja esiintymislavaa. Niskasen mukaan tilaa kannattaa käyttää siitäkin huolimatta että siihen muutaman vuoden päästä jotain ehkä rakennetaankin.

Vaikka aktiivisessa käytössä oleva graffitiseinä sijaitsee siis Myyrmannin sisäänkäynnin vieressä ei rinnakkaiselosta ole syntynyt ongelmia. Läheisen senioritalon ”mummot ovat kiikuttaneet maalareille kakkua” Niskanen kertoo.

Niskanen ei yritä väittää, että Myyrmäki olisi onnela ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Hommat kuitenkin rullaavat paremmin kun niitä tehdään yhdessä.

”Myyrmäessä on 15 000 ja Myyrmäen suuralueella reilu 50 000 asukasta. Kyllä siihen elämää mahtuu.”

Myyrmäki-liikkeen organisoimalla graffitiseinällä kävi kummia tammikuussa 2016. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras oli porsastellut harrastajien rahoilla ja dokannut ja pämpännyt junnujen fyrkat. Katutaiteilija Hende päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hävetkää-teos kuitenkin käytiin repimässä levyineen heti seuraavana yönä. Lopulta paljastui, että asialla olivat kaupungin miehet ja tästä seurasi eeppinen sekamelska. Lisää aiheesta täällä ja täällä.

Siirtymä alikulkutunneleista ja juna-aseman seinistä asuintalojen päätyihin ei ollut täysin vailla ongelmia.

”Rakennusvalvonnassa on suhtauduttu myönteisesti meidän hankkeisiin, mutta he eivät yksinkertaisesti tienneet mitä lupia tarvitaan ja keneltä. Olimme yhteydessä Porin taidemuseoon, jonka Street Art – The New Generation -näyttelyn yhteydessä maalattiin muutama talon pääty. Heillä oli tuntuma siitä, miten lupa-asiat hoituvat.”

Niskasen mukaan suunnitelmat kuitenkin saatiin tehtyä valmiiksi yhdessä kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Kun suunnitelmat ja ohjeet saatiin tehtyä, hoituu lupaprosessit jatkossa helpommin virkamiestyönä.

Niskanen näkee ideaalitilanteeksi sen, että asukkaat itse aktiivisesti vaikuttavat asuinympäristöönsä ja sen kehittämiseen. Ja virkamiehet ja poliitikot vastavuoroisesti kuuntelevat. Kaupunki tekee tietysti suuret infraratkaisut, mutta kansalaisyhteiskunnan tasolla asiat lähtevät asukkaista. Kaupunkiin pyritään olemaan yhteydessä pääasiassa virkamiesten kautta ja puoluepolitiikka pidetään mahdollisimman loitolla toiminnasta.

”Puoluepolitiikassa ongelmana on se, että kaikkia ideoita arvioidaan sen mukaan, minkä puolueen edustaja sen esittää”, Niskanen toteaa ja lisää vielä: ”Meillähän on mukana lähes kaikkien puolueiden paikalliset aktiivit.”

Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan. "Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.
Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan.
”Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.

”Myyrmäki-liikkeen asema varmaan aina muotoutuu tarpeen mukaan. Mitä Myyrmäkeen tulee, niin olemme leikitelleet ajatuksella, että tästä voisi kehittyä jopa trendikäs kaupunginosa”, Niskanen visioi.

”Ei tästä kuitenkaan mikään Kallio tule. Vaikka aseman läheisyyteen tuleekin muutama umpikortteli on alue rakenteeltaan lähiömäinen”, Niskanen jatkaa. ”Mutta edellytykset ovat hyvät, koska täällä on asuntoja, työpaikkoja, oppilaitoksia ja kulttuuri- sekä urheilupaikat kunnossa. Ei kantakaupungin ulkopuolella vastaavia kokonaisuuksia ihan hirveästi ole”.

”Mutta onnistuakseen tämä vaatii asiakkaiden omaa tekemistä ja sitoutumista. Usko omaan kaupunginosaan ja sen tulevaisuuteen pitää rakentaa ensin.”

Jaa tämä:

Espoo on veressä

Ex-vandaalit julkaisivat graffitimuistelmat.

Espoo nähdään – ja se ­haluaa näyttäytyä – pääasiassa vauraan keskiluokan ja sitä vauraampien pilvilinnana. Länsimetron raiteitakin vastustettiin siksi, että niiden pelätään tuovan köyhät ja huumeet mukanaan. Todellisuus ei tietenkään ole ikinä yksinkertaista, eivätkä stereotypiat kerro koko totuutta. Espoossa on myös lähiöitä, joita dominoivat betonielementtitalot, ja näistä lähiöistä ponnistaa graffitijengi HRC.
Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990 -kirja kuvaa nuorten poikien innostumista graffitista ja sitä, kuinka tuo innostus johti kaupungin tuotteliaimman porukan muodostumiseen.
Graffitiin liitetään usein tilanhallinnallisia kysymyksiä, mutta tätä ei teoksessa mitenkään glorifioida. Kirjasta välittyy kuva porukasta, joka merkkasi reviiriä urakalla mutta joka ei hahmottanut tilallista konfliktia välttämättä erityisen teoreettisessa viitekehyksessä. Laajemmat spekulaatiot ilmiön yhteiskunnallisista vaikutuksista jätetään lukijalla ja muille aiheesta kiinnostuneille.

Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.
Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.

1990-luvun loppupuolella muuttu­vien elämäntilanteiden myötä HRC:n toiminta hiipui. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut HRC:n loppua.
Ydinporukasta Acton vaikuttaa nykyään Helsingissä. Hän on myös hakenut uusia tapoja lähestyä graffitia – hänen näyttelynsä Make Your Mark -galleriassa purki ilmaisumuodon alkutekijöihinsä. Viime vuonna taiteilijajärjestö Muu ry:n jäseneksi päässyt Acton sijoittuu tällä hetkellä jonnekin graffitin ja kuvataiteen välille ja koettelee samalla molempien rajoja. Siinä, missä kuvataidemaailma on pohjimmiltaan äärimmäisen elitistinen, on graffiti äärimmäisen epäelitistinen, jopa rahvaanomainen. Näiden yhdistäminen ei välttämättä ole mahdollista. Acton kommentoi tätä Voiman haastattelussa:

”Eiväthän ne välttämättä sovi yhteen, ja olen siihen henkisestikin varautunut. Ja varmasti siitä jossain vaiheessa jotain konflikteja tulee.”

acton_helvetica_korttikuva
MYM-gallerian näyttelyssä Acton tarkasteli graffitille tyypillisiä tapoja asetella kirjaimia neutraalia Helvetica-fontia käyttäen.
Lahteen muuttaneen Sovedin kädenjälki puolestaan on näkynyt viime vuosina kaupungin sähkökaappien kyljissä – Lahti Energialla on mahdollisesti Suomen hienoimmat sähköboksit.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Viime vuosina porukkaan on liittynyt myös Deos, joka on ollut näkyvä hahmo Myyrmäessä sijaitsevan Vantaan taidemuseo Artsin toiminnassa. Katutaiteeseen erikoistunut Artsi myös otti kokoelmiinsa Deosin yhdessä Henden kanssa tammikuussa 2016 maalaaman Hävetkää-teoksen, jossa kritisoitiin kaupungin urheiluvaikuttajien kähmimisiä. Teos on yksi Suomen graffitihistorian puhutuimmista. Myös Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen saapui Myyrmäkeen puolustamaan teoksen odottamatonta sensuroimista ja poistamista Myyrmäen luvalliselta graffitiaidalta.
Näin se käy.Vaikka jengi on hajaantunut ja vaikuttaa eri tavoin eri paikoissa, näyttää espoolaisuus yhä yhdistävän tekijöitä – julistavatpa he yhä jopa olevansa osa espoolaisuutta. Ehkä Espoo on mielentila.

HRC: Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990. 104 sivua.

Jaa tämä:

Yhteiskunta tarvitsee pellejä

Karnevalismi, parodia ja huumori eivät ole ainoita keinoja puuttua epäkohtiin – eivätkä ne yksistään riitä. Ne ovat kuitenkin verrattoman hyviä työkaluja.

Häiriköt-päämaja seuraa kulttuurihäirintänä tunnettua ilmiötä ja kommentoi sen kautta yhteiskuntaa. Taiteen ja aktivismin sekainen kulttuurihäirintä voidaan nähdä poliittisena taiteena, luovana aktivismina tai jonkinlaisena sekoituksena molempia. Epäilemättä näkyvin kulttuurihäirinnän ilmentymä Suomessa vuonna 2015 oli Loldiers of Odin.

Helmikuussa 2016 tapasin Karri Miettisen, eli Palefacen, lounaan merkeissä – tarkoituksena oli pohtia maaliskuussa julkistettavan Häiriköt-päämajan avajaisbileiden settilistaa ja ohjelmaa. Kerroin jo varmistuneesta ohjelmasta ja mainitsin, että Loldiers of Odinin Helsingin osasto tekee ensiesiintymisensä tilaisuudessa ja tulee esittämään kutsun kaikille kiinnostuneille osallistua pellearmeijan toimintaan. Tässä kohdassa Karri alkoi suorastaan täristä jännityksestä.

”Kuule Jari, mulla on nauhoitusta vaille valmiina Loldiers-biisi.”

Hyvin pikaisesti sovimme, että tuo uusi biisi jätetään Palen setin viimeiseksi ja sen aikana loldierit astuvat parrasvaloihin. Tarjoaisimme spektaakkelia sitä janoavalle yhteiskunnalle. Biisin jälkeen Paleface voi poistua lavalle ja pellet voivat jäädä, no, pelleilemään.

Maaliskuussa Häiriköiden Spektaakkeligaalassa oli tilanne päällä.
Maaliskuussa Häiriköiden Spektaakkeligaalassa oli tilanne päällä. Kuva: Velda Parkkinen

Jatkoimme lounaalta Karrin työhuoneelle, jossa hän esitti biisin akustisesti ja samalla avasi sen taustaa. Emme suostu pelkäämään (Loldiers Anthem) -kappaleen pohjana toimii irlantilainen kapinalaulu Come out, Ye Black and Tans.

”Olen vuosia halunnut esittää tuon kappaleen yleisölle, mutta irlantilainen kapina ei ole oikein istunut minun suuhuni ja olen miettinyt sopivaa teemaa suomenkielisille sanoilla. Loldiers of Odin tarjosi sen”, Miettinen kertoi työhuoneellaan Lauttasaaressa, entisissä Luottokunnan tiloissa.

Työhuoneelta jatkoimme Miettisten kotiin kahvittelemaan ja jatkojalostamaan ideaa. Muutaman tunnin päästä ollessani jo ulko-ovella kengät jalassa ja takki päällä kysäisin, mitä seiskatuumaisen tekeminen maksaa?

”Eihän se paljoa maksa”, Karri totesi ja loppu onkin historiaa.

Seiskatuumainen Loldiers Anthem -sinkku saapui juuri painosta ja se julkaistaan Vantaan taidemuseo Artsissa, Eläköön vinyyli -näyttelyn avajaisten yhteydessä.

Kuin kaksi marjaa: Karri ja Paleface. Kuva: Veera Järvenpää
Kuin kaksi marjaa: Karri ja Paleface. Kuva: Veera Järvenpää

Seiskatuumaisen kansitaiteilijaksi valikoitui itseoikeutetusti Häiriköt-päämajan visuaalisesta ilmeestä vastaava Helsingin ja Kööpenhaminan välillä aikansa jakava yhdysvaltalaistaiteilija-graafikko Scott Caris. Kansikuvassa yhdistyvät Palefacen kasvot, norjalainen black metal -estetiikka ja pelleteema. Yhdistelmä on hieman häiritsevä, kuten asiaan kuuluukin.

Nimi Come Out, Ye Black and Tans viittaa Irlannin itsenäisyyssodan aikaan kuninkaallisia poliisivoimia avustaneisiin Black and Tans -joukkoihin (”mustaruskeat”), joita britit värväsivät palvelukseen vuosina 1920–21. Valtaosa mustaruskeista oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, ja joukot tulivat tunnetuiksi kovista otteista. Vuonna 1922 Irlannin kuninkaalliset poliisivoimat ja samalla Black and Tans -joukot lakkautettiin. Kappale on silti jäänyt elämään.

Tampereella sattui ja tapahtui.
Tampereella sattui ja tapahtui.

Lokakuussa 2015 Kemissä toimintansa aloittanut, rasistisesti motivoitunut Soldiers of Odin -katupartioliike (S.O.O.) herätti välittömästi vilkasta keskustelua astuttuaan julkisuuteen. Keskustelua epäilemättä vauhditti se, että partion puhemiehenä esiintyi henkilö, joka ei peitellyt kansallissosialistista arvomaailmaansa, poseerasi natsiupseerin koppalakissa ja Suomi-konepistooli sylissään. Populistinen maahanmuuttokeskustelu ja netissä jalansijaa saaneet sivustot loivat kasvualustan aggressiivisesti esiintyneille katupartioille ja S.O.O. levittäytyi nopeasti useisiin kaupunkeihin – myös Tampereelle.

Tammikuussa 2016 Odinin sotureiden askeltaessa Tampereen Hämeenkatua hämärän jo laskeuduttua he saivat seurakseen uuden – ja odottamattoman – partion. Loldiers of Odin oli astunut julkisuuteen. Siinä missä Odinin sotilaat rakensivat identiteettinsä väkivallan uhan varaan, Odinin pellet vastasivat karnevalismilla.

Loldiers of Odin putosi suoraan ylpeään jatkumoon, josta löytyvät myös esimerkiksi muinaiset hovinarrit. Vääntämällä ruuvin ääriasentoon ja kieltäytymällä keskustelusta rasistien määrittelemillä termeillä pellearmeija paljasti Soldiers of Odinin uhoon sisäänrakennetun koomisuuden. Jos katupartio valmistautuu neuvottelemaan nyrkein itse määrittelemällään hyvä–paha-akselilla, se ei ole kykenevä vastaamaan klovnien punaneniin ja silkkaan dadaan.

Riistämällä Soldiers of Odinilta mahdollisuuden keskustella nyrkein, klovnit riistivät samalla myös ryhmän ainoan argumentin.

Tässä kuulkaat tehtiin suomalaisen aktivismin historiaa. Meno oli kunnollista.

Populismi nojaa usein kansallistunteeseen ja pelkoihin: ulkoa tuleva esitetään uhkana, jonka vastustaminen on jopa pyhä velvollisuus. Tätä populistista retoriikkaa voidaan viljellä niin eduskunnan täysistunnoissa, netissä kuin kemiläisellä kerhohuoneellakin. Ei ole uusi keksintö projisoida omia pelkoja vieraaksi koettuihin henkilöihin ja kanavoida yhteisön tyytymättömyyttä yhteisön ulkopuolisiin. Samat peruslainalaisuudet taitavat toimia niin koulun pihamaalla kuin kansainvälisessä politiikassakin.

Ihmisluonnolle emme ehkä voi mitään, mutta pystymme aina rakentamaan parempaa yhteiskuntaa. Osoittamalla näkemämme epäkohdat, jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon. Tätä Lodiers of Odin on tehnyt hyvinkin ansiokkaasti. Karnevalismi, parodia ja huumori eivät ole ainoita keinoja puuttua epäkohtiin – eivätkä ne yksistään riitä. Ne ovat kuitenkin verrattoman hyviä työkaluja, ja ne tulisi aina pitää käsillä. Maailma tarvitsee pellejä, Suomi tarvitsee pellejä ja myös sinä tarvitset pellejä.

Palefacen & huolestuneiden kansalaisten Emme suostu pelkäämään (Loldiers Anthem) on kunnianosoitus Loldiers of Odinille ja kaikille muillekin kipeästi tarvitsemillemme pelleille. Oli kunnia saada osallistua sen julkaisemiseen, ja toivottavasti se osaltaan kannustaa kuulijaansa puuttumaan rohkeasti kohtaamiinsa epäkohtiin.

Artikkeli julkaistaan myös Eläköön vinyyli -näyttelyn kirjassa.

Jaa tämä:

30 vuotta kaaosta

Mitä kuuluu keski-ikäisen graffiti-iskän elämään.

Lars Hjerstedt, eli Kaos, on riivannut ruotsalaista kansankotia graffiteilla jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on maalannut omin lupinensa kromin kiiltoisiksi ja värikkäiksi lukemattomia junavaunuja sisältä ja ulkoa sekä lähinnä kaikkia kuviteltavissa olevia seinämateriaaleja. Huhtikuun alussa Kaos maalasi Helsingissä Kampin metroasemalla olevan lasikopin seinään graffitin.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän maalasi Suomessa tai metroasemalla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän maalasi metroasemalla luvan kanssa.

”Oli omituista maalata metrossa kameran kuvatessa vieressä. Mutta hei! 2016, mikä tahansa on mahdollista.”

Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).
Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).

Vuosien varrella Hjerstedtin graffitin ympärille rakentuva elämäntapa on saanut uusia vivahteita. Nykyään Kaoksen kankaalle maalaamia teoksia esitellään gallerioissa ja museon seinätkin ovat kiikarissa, mutta samalla hän jatkaa luvattomien maalausten tekemistä. Mitä kuuluu keski-ikäistyvän perheenisän arkeen?

”Elän tavallaan kaksoiselämää”, Kaos toteaa metroaseman lasikopissa, siinä samassa jonne hän on juuri maalannut teoksensa. ”Isänä elän normaalia vastuullista elämään: vien muksut hoitoon ja kouluun, ja haen sieltä, kokkaan ruokaa. Samalla jatkan myös maalaamista.”

Tässä yhteydessä maalaamisella viitataan luvattomiin graffiteihin.

”Se maalaaminen ei ole niin vastuullista tekemistä. Elämäni on jakautunut kuin tohtori Jekyll ja herra Hyde ja ymmärrän, että se saattaa vaikuttaa omituiselta. Pyrin kasvattamaan lapseni ymmärtämään, että pitää pysähtyä punaisiin valoihin eikä saa varastaa – ja samalla rikon itse sääntöjä.”

Kaos – Vandals in Motion -kirjassa kerrotaan jopa tapauksesta, jossa Hjerstedt kavereineen murtautui 1990-luvun alkupuolella Tukholman joukkoliikenteestä vastaavan Storstockholms Localtrafik, SL:n toimistoon ja varasti sinne kerätyn valokuva-arkiston graffiteista.

Näin se käy, kun sen osaa.

Kaos jatkaa yhä luvattomien töiden maalaamista ja esiintyy samalla julkisuudessa omalla nimellään. Tämä johtaa ymmärrettävästi ongelmiin ja hänet tunnistetaan usein.

”Kyllähän minut on pidätetty monesti. Ennakoin jääväni nalkkiin kerran kolmessa vuodessa ja olen laskenut sen osaksi elämäntapaa ja pyrin varautumaan siihen. Se kuuluu peliin: minä pyrin maalaamaan ja ne yrittävät ottaa minut kiinni. Ehkä jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, jolloin en enää pysty yhdistämään maalaamista ja perhettä. Se olisi surullinen päivä, mutta ei sitä voi murehtia etukäteen.”

”En haluaisi elää maailmassa ilman lakia, koska se olisi totaalisen sekaisin oleva yhteiskunta. Ihmiset ovat ahneita ja tarvitsevat rajoja. Samalla on kuitenkin tärkeää, että jotkut tekevät kiellettyjä asioita, jotka testaavat yhteiskunnan rajoja. Koettelemalla rajoja näemme, kuinka yhteiskunta toimii. Minua kiinnostaa kysymys siitä, että mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa. Ehkä se pitää minut mukana graffitissa – vaikka onkin hieman vaikeaa olla 45-vuotia kapinoiva iskä.”

Kaos: Been There (2013)
Kaos: Been There (2013)

Lukemattomat metromatkustajat ovat nähneet Kaoksen teoksia vuosikymmenien aikana. Kampin teos kuitenkin poikkeaa aikaisemmista luvallisuudellaan ja siinä, että se on merkitty selvästi osaksi museonäyttelyä. Tämä saattaa muuttaa yleisön tulkintoja näkemästään.

”Värikäs maalaukseni Kampissa on varmasti monille helpommin lähestyttävä, mutta toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi tägejäkään vain sen takia, että eivät ymmärrä niitä. Minun silmiini tagit ovat kauniita, näen romanttisen kaaren siinä, mikä näyttää monelle vain mustalta sekavalta tekstiltä. Mutta minä tunnistankin niistä tyylejä ja historiaa. Ehkä ihmisten pitäisi kiinnittää kiinnittää enemmän huomiota luvattomiinkin töihin eikä vieroksua niitä vain sen takia, että tekijät eivät pyytäneet lupaa niille.”

”Maalaajat rakastavat kaupunkia ja näkevät mahdollisuuksia kaunistaa sitä. Mutta liittyyhän maalaamiseen myös egosentrinen puolensa, jossa omaa nimeä kirjoitetaan tuhansia kertoja ihmisten nähtäväksi.”

Kirjoitettuaan nimeään 30 vuoden ajan, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä tuosta työstä on jäänyt käteen.

”Hah! Kerran kirjoitin yhden metron seinään ’All I got was this t-shirt’. Mutta, näinä vuosina olen saanut hyvän tarkastelupaikan yhteiskuntaan ja sen toimintaan – hyviin ja huonoihin puoliin.”

Maalausreissuilla Hjerstedt on kohdannut epätiloissa ja yhteiskunnan katvealueilla asunnottomia ja yhteisön laidoilla eläviä kansalasia, jotka useimmiten jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

”En minä pidä tärkeänä sitä, monta metroa olen maalannut. Ymmärrän maailman paremmin, ja ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa ja oman itseni.”

—-

MUSEOTAVARAA

Helsingin kaupungin taidemuseo HAM marssii Vantaan taidemuseo Artsin jalanjäljissä ja on päättänyt ottaa katutaiteen mukaan seuraamiensa taiteenmuotojen palettiin. Ensimmäiset yleisölle näkyvät merkit tästä linjauksesta ovat Jussi TwoSeveniltä tilattu Bubo bubo -seinämaalaus Pasilaan ja Kampin metroaseman laituritason lasikopin valjastaminen graffiteille.

Kesällä 2015 suomalaisen graffitin suuriin nimiin kuuluva Egs jätti ensimmäisenä kädenjälkensä tuon kopin betoniseinään. Samalla hän maalasi myös galleria- ja museoympäristössä tutuksi tulleen abstraktin maailmankartan tilan lasiseinään. Nyt tuo lasiseinä on puhdistettu ja betonillakin Egsin kohtalo oli tulla jyrätyksi. Kaos maalasin graffitin Egsin teoksen päälle – ja sama odottaa myös Hjerstediä vuorollaan. Helsingin kaupungin taidemuseo HAM tuottaa tilaan jatkossakin uusia teoksia yhteistyössä Make Your Mark Galleryn kanssa.

HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila totesi katutaiteen taltioimisen ja esittämisen ihan normaaliksi osaksi taidemuseon toimintaa. Hänen mielestään kyseistä taiten muotoa ei ole tarkoituksenmukaista sen enempää romantisoida kuin demonisoidakaan.

Jää nähtäväksi, mitä museoinstituution läsnäolo tekee katutaiteelle ja kuinka ilmaisumuoto säilyttää elinvoimaisuutensa. Olisi myös väärin kuvailla graffitia nuorten lajiksi – maalaajien ikähaitari levenee päivä päivältä. Onko mahdollista, että yhteiskunta jopa syleilee graffitin hengiltä toivottamalla sen tervetulleeksi museoihin ja siirtäessään sen muotokielen osaksi mainoskuvastoa.

”Graffitia vastaan on taisteltu 1980-luvulta alkaen, eikä se ole mennyt pois. Ehkä tämä on uusi tapa kokeilla tuota”, Lars Hjertedt toteaa Kampin lasikopissa.

”Fuck. Täytyy varmaan lopettaa maalaaminen tyystin tämän haastattelun jälkeen.”

Ehkä lopettamisvimmaa rauhoittaa ajatus siitä, että samalla kun graffiti ja  yhteiskunta ovat lähestyneet toisiaan on yhteiskunta muuttunut osaltaan avoimemmaksi ja moniäänisemmäksi.

Jaa tämä:

Seikkailevat tilhet

Katukuvaan ilmestyneet taulut yllättävät aina. Boing on tarjonnut näitä yllätyksiä pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille jo yli sadan taulun verran.

Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, kertoo Boingiksi esittäytyvä taiteilija.

Boing-tauluihin törmää lähinnä sattumalta. Ympäristöään seuraava ja pääkaupunkiseudulla liikkuva löytää niitä esimerkiksi talojen kivijaloista, sähköbokseista ja sillanalusista. Teosten keskiössä ovat tilhiksi väitetyt siivekkäät, jotka löytyivät teemaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

”Eiväthän tämmöiset asiat tule mistään rationaalisista tai järkevistä ajatuksista. Piirsin joskus jonkun linnun, ja se jäi päälle.”

Boing – Obey Your Spiritual Leader.
Boing – Obey Your Spiritual Leader.

Nimi vuonna 2004 päivänvalon nähneelle linnulle – ja taiteilijalle itselleen – löytyi tilhen englanninkielisestä nimestä. Bohemian Waxwing lyheni pian muotoon Boing. Taiteilija-­Boingilla on tausta katutaiteessa ”jostain 1990-alusta alkaen”, ja tie on johtanut mutkien kautta graffiteista lintutauluihin.

Perinteisiin kehyksiin sujahtavat teokset on tehty pääasiassa tusseilla, mutta toisinaan myös esimerkiksi öljyväreillä. Kehykset ovat peräisin alennusmyyntien ja halpahallien euro­laareista. Valmiit taulut kiinnittyvät seinään rakennusmassalla, jonka voi levittää jossain sopivassa paikassa taulun takapuolelle. Teoksen voi painaa paikoilleen hujauksessa.

Boing-linnun esiintymiset eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkästään yllättäviin tauluihin. Esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on lintuja näkynyt betonille ­suihkittuna, ja hylätyistä huviloista ­tunnetussa Kruunu­vuoressakin komeilee muutama lintu romahtaneen huvilan seinässä.

”Hahmon kanssa voin tehdä, mitä haluan. En ole rajoittanut sitä mitenkään ja annan sen yllättää itsenikin.”

Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.
Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.

Idea kaupungista galleriana on usein toistuva ajatus katutaiteessa. Boing kuitenkin antaa ajatukselle syvyyttä ripustelemalla ympäriinsä juuri perinteiseen taidemaailmaan viittaavia kehystettyjä töitä. Jos kehykset ovat taiteen merkki, niin katutaiteeseen penseästikin suhtautuva katsoja voi löytää itsensä miettimästä, kuinka suhtautua kehystettyyn mutta luvattomaan taiteeseen.

”Teosten paikoista olisi ihan hauska tehdä kartta, mutta sittenhän ne häviäi­sivät nopeammin”, Boing naurahtaa.

Vaikka väliaikaisuus kuuluukin ­asiaan, ei teosten tarvitse hävitä paikoiltaan tarpeettoman nopeasti. Usein esimerkiksi Helsingin keskustassa näkyvälle paikalle laitetut teokset häviävät parissa päivässä, mutta sopivan ovelassa jemmassa olevat saattavat pysyä paikoillaan vuosiakin.

”Ja se sattuman kautta löytäminen on hienoa tässä. Että joku ensimmäistä kertaa törmää tuollaiseen ja jää ehkä miettimään, että WTF, mitä mä just näin?”

Näiden löytöjen myötä yleisökin oppii seuraamaan ympäristöään hieman eri tavoin. Tähän eri ­tavalla näkemiseen liittyy myös kysymys luvattomuudesta ja siitä, millä oikeudella Boing katsoo värittävänsä yhteistä elinympäristöämme.

”Nyky-yhteiskunnassa ihmisille on usein mahdotonta selittää motiiveja, joilla ei ole taloudellisia perusteluja. En missään nimessä koe, että minulla olisi mitään erioikeutta keneenkään muuhun nähden. Ennemminkin toivoisin, että ihmiset ottaisivat vastuuta yhteiskunnasta – jos he valittavat, että kaikki on hanurista eikä ole kivan näköistä, niin tekisivät sille jotain.”

Ihan tavallinen perhe.
Ihan tavallinen perhe.

Katutaiteen ja perinteisen kuvataiteen erot eivät Boingin mielestä rajaudu pelkästään siihen, missä ja miten katsoja kohtaa teoksen.

”Katutaide poikkeaa perinteisestä kuvataiteesta siinä, että sen ­tavoitteena on useimmiten tehdä asuinympäristöstä hauskempi mesta. Katutaide on mitä puhtainta taidetta, koska sen motivaatio ei tule rahan tekemisestä, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin.”

Boing muistuttaa, että esimerkiksi harrastajamäärien puolesta katutaide myös jyrää monet perinteisemmän kuvataiteen muodot mennen tullen.

”Katutaide eri muodoissaan on yhtä merkittävä murros kuvataiteelle, niin kuin kevyen musiikin tulo oli klassiselle musiikille. Katutaide toimii eri kriteereillä, eikä se ole elitististä.”

Boing: BOhemian WaxwING
Vantaan taidemuseo Artsissa 27.2. alkaen Sinä & Minä muotokuva -näyttelyssä.

www.instagram.com/boinghellsinki

Jaa tämä:

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä:

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Jaa tämä:

Graffitimuseo Suomeen

Vantaan taidemuseo jatkaa kiinnostavia linjauksia ja keskittyy jatkossa katutaiteeseen.

Vantaan taidemuseo lanseerasi juuri uuden linjansa: katutaiteella, graffitilla ja performanssilla mennään. Tai no, kyllä muutakin on luvassa, mutta noihin keskitytään erityisesti.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Hieno siirto.

Täysin puskistahan tuo ratkaisu ei tullut. Myyrmäessä sijaitsevan museon ympäristö on täyttynyt viime vuosina katutaiteella ja museo on ollut alusta saakka tukemassa asukasliikkeen ajamaa katutaideprojektia. Alkusoittona tälle katutaiteeseen keskittymiselle toimi myös viime vuonna järjestetty Meidän katu -näyttely, joka yhdisti katutaiteen perinteisempään kuvataiteeseen.

Jo tuolloin keskustelin museon edustajien kanssa tulevista linjauksista ja suunta oli melkoisen selvä. Ja nyt myös sitten virallinen.

Chileläinen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikko kävi viime kesänä maalaamassa Vantaan taidemuseon vieressä nököttävän Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Helmikuussa aukeavaan Sinä & Minä -näyttelyyn on kasattu tuolta katutaidepuolelta varsin asiallista väkeä, jotka monet ovat täältä Voimasta ja Häiriköistäkin tuttuja. Listalla löytyy muun muassa Trama, Acton, Hende ja Salla Ikonen. Itse olen erityisen ilahtunut siitä, että mukana on myös seuraavaan Voimaan haastattelemani Boing, josta museon väellekin vinkkasin. Ripeäliikkeinen museo noukki Boingin mukaan ryhmänäyttelyyn ihan viime tingassa. Kuvanäyte Boingin tekemisistä löytyy tekstin alusta.

Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.
Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.

Näyttelyn ja linjauksen julkistamisen yhteydessä Vantaan taidemuseo myös julkistaan loppuvuodesta järjestämänsä nimikilpailun tuloksen. Jatkossa museo tunnetaan myös Artsina.

Jaa tämä: