feminismi

Emansipatorinen battle junavarikoilla

Tsekkiläinen graffititaiteilija teki dokumenttielokuvan naismaalareista. Prosessi ei ollut helppo ja sen aikana esimerkiksi kameramies varasti kuvauskaluston. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali otti leffan ohjelmistoonsa.

Graffiti on hyvin minäkeskeinen laji, kirjoittajat toistavat omaa nimimerkkiään loputtomasti joskus luvattomiin, joskus luvallisiinkin paikkoihin. Graffiti on myöskin hyvin miehinen laji, eivätkä kaikki naiset suinkaan ole kokeneet oloaan tervetulleiksi aloitettuaan hommat. Tsekkiläinen naismaalari, Sany, päätti ohjata Girl Power -dokumenttielokuvan graffitimaailmasta naisten silmin. Prosessi imaisi seitsemän vuotta elämästä, jätti jäljet ja vei kaikki säästöt.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla olisi tarjolla. 

Siinä, missä graffiti käy useimmiten tilanhallinnallista kamppailua yhteiskunnassa laajemmin, Sany tuo kamppailun tilasta graffitiskenen sisälle.

”Graffiti on aina ollut poikakerho. Se on nopeatempoista touhua ja junavarikoilla juokseminen ja kiipeily vaatii fyysistä voimaa. Ehkä se ei ole houkutellut naisia ja joidenkin naisten on taisteltava asemansa puolesta, jotta toiset voivat sitten seurata perässä. Monet miesmaalarit ovat myös suhtautuneet naisiin varsin kielteisesti, mutta tilanne muuttuu koko ajan”, Sany kertoi vieraillessaan Helsingissä Mimmit peinttaa -tapahtumassa.

"SANY"/"Painu takaisin keittiöön!"
”SANY”/”Painu takaisin keittiöön!”

Sanyn maalausten päälle on seinillä ilmestynyt suheroita, jotka eivät tosiaan mairittele skeneä. Esimerkiksi ”Painukaa takaisin keittiöön!” teksti naisen maalaaman graffitin päällä ei ole tulkittavissa emansipatoriseksi. Myös dokumentissa esitetty kommentti ”Naiset eivät tajua kirjainten rakennetta”, aiheuttaa lähinnä surullisen hymähdyksen.

Monien mielestä tietenkin sukupuolijaottelu joutaisi romukoriin kokoaan. Dokkarilla Utah toteaa, että: ”En minä ole graffitityttö vaan graffitimaalaaja”.

”Monet yritykset ovat myös huomanneet, että naismaalaajien tukeminen on järkevää, koska se avaa uusia markkinoita niille. Samoin viime vuosina monet brändit ovat myös sponsoroineet naisskeittareita. Ehkä tasa-arvo vähitellen tavoittaa tätä kautta nämä skenet”, Sany ynnää markkinoiden perin yllättävästä roolista.

Utah: "I'm not a graffiti girl, I'm a graffiti writer."
Utah: ”I’m not a graffiti girl, I’m a graffiti writer.”

Vaikka kaupallisuus saattaa osaltaan tuoda muassaan tasa-arvoa graffitimaailmaan, ei Sany näe kehitystä ongelmattomana.

”Ihmiset tietenkin pyrkivät hankkimaan elantonsa jollain tavalla. Joku myy kirjoja ja joku myy tarroja. Haastattelemani newyorkilainen Claw Money tahtoo tehdä brändistään seuraavan Hello Kittyn”, ohjaaja toteaa.

”No Yhdysvallat on tietysti melkoisen kapitalistinen maa, jossa rahan tekeminen nähdään menestyksen mittana.”

Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.
Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.

Elokuvassa haastatellaan nykytekijöitä militanteista oman tien kulkijoista kaupallisuutta täysin estoitta syleileviin tuotteistajiin. Samoin Sany haastattelee nykymaalareiden ohella muun muassa Martha Cooperia ja monia muita, vuosikymmeniä mukana olleita veteraaneja. Kerronta vuorottelee puhuvien päiden kuvaamisen ja junavarikoilla seikkailemisen välillä. Maalaajataustan omaava ohjaaja ei arkaile lähteä keikoille mukaan itsekin muovipussi kolisten ja lopputulos on sekä monipuolinen että poukkoileva.

Junajaardeilla Vickin kanssa.
Junajaardeilla Vickin kanssa.

”Graffiti on aina ollut kriittinen järjestelmää vastaan ja esimerkiksi Lähi-idässä on parhaillaan käynnissä graffitiaalto. Viimeistellessäni elokuvaani törmäsin siihen, kuinka mimmit al-Raggahissa Syyriassa maalasivat ISISksen vastaisia graffiteja, vaikka riski heille on hirvittävä”, Sany kertoo.

Tosin paikallinen alakulttuuri peilaa aina myös paikallista yhteiskuntaa. Sanyn käydessä Cape Townissa maalasivat graffiteja ainoastaan rikkaiden perheiden lapset, jotka halusivat jännitystä. Köyhillä ei yksinkertaisesti ollut varaa moiseen. Intiassa ihmiset suorastaan pyysivät häntä maalaamaan heidänkin talojen seinät, koska heillä ei itsellä ollut varaa maalata niitä.

”Tsekissä elimme 50 vuotta kommunistisen sortovallan alla ja tuolloin graffitin maalaaminen oli läpeensä poliittista. Graffiti edusti läntistä rappiotaidetta – Yhdysvalloissa syntynyt taidemuoto oli vihollisen propagandaa.”

Tämä historia näkyy hieman odottamattomalla tavalla myös tsekkiläisten nykyasenteissa.

”Vanhemmat ihmiset eivät välttämättä pidä siitä, että käymme maalaamassa talojen seiniin. Toisaalta se nähdään myös osana meidän vapauttamme ja vapauden puute nähdään maalaamista suurempana ongelmana.”

Sany: Girl Power Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Näytökset 20. ja 23.9. Bar Dubrovnikissa. http://hiff.fi/elokuvat/girl-power

www.girlpowermovie.com

Jaa tämä:

Naisten ääni ei elokuvissa kuulu ja Harley Quinnin pylly

Tutkimuksen mukaan miehet antavat järjestelmällisesti huonompia arvosanoja naisten tähdittämille elokuville internetin suurimmalla arvostelufoorumilla. Myöskään naiskuva nyky-Hollywoodissa ei ole ongelmaton.

Yhdysvaltalainen Salon-lehti pureutui ongelmaan, joka tuskin on tuntematon (internetin) elokuvakeskusteluja ja -arvosteluja seuranneille: naisten ääni ei kuulu elokuva-arvioissa ja tästä seuraa harmillisia vääristymä. Salon tarttui härkää sarvista ja suoritti data-analyysin internetin suurimman elokuvakritiikkisivuston, Rotten Tomatoesin aineistosta.

Yksi tutkimukseen innoittanut tekijä oli hiljattain ensi-iltansa saaneen, naisten tähdittämän uuden Ghostbusters-elokuvan saama kritiikki. Elokuva sai Rotten Tomatoesissa positiivisen arvion 79,3 prosentilta naiskriitikoista ja 70,8 prosentilta mieskriitikoista.

8,5 prosenttiyksikön gäppi ei ole tyystin merkityksetön asia, eikä selity pelkällä sattumalla.

Yök, tyttöbakteereja. Eppää!
Yök, tyttöbakteereja. Eppää!

Salon tutki sadan 2000-luvulla ilmestyneen ja naisyleisölle markkinoidun elokuvan arvioita, ja vertaili miesten ja naisten niistä tekemiä kritiikkejä. Sukupuolten välinen gäppi positiivisissa palautteissa oli keskimäärin 8,4 prosenttiyksikköä.

Ghostbusters loksahti siis melkoisen hyvin juurikin tuohon keskimääräiseen eroon.

Tilastot eivät tietenkään kerro kaikkea ja toisinaan elokuvaa haukutaan ihan vain siksi, että se on huono. Esimerkiksi Lindy Westin klassikkoarvio Love Actually -romcomista on ehkäpä jäätävin elokuvan lyttääminen, jonka olen ikinä lukenut.  Ja välillä Salonin tyypit huomasivat vaa’an kallistuvan toiseen suuntaan: miehet esimerkiksi tykkäsivät järjestelmällisesti naisia enemmän Jennifer Lopezin leffoista, miksiköhän lie.

Tilastot eivät valehtele (paitsi silloin kun valehtelevat).
Tilastot eivät valehtele (paitsi silloin kun valehtelevat).

Onko tällä vääristymällä sitten väliä? Kuka tahansa on vapaa aloittamaan uran kriitikkona ja kritisoida mieleisellään tavalla. Vääristymä on kuitenkin totta ja se vaikuttaa siihen, miten elokuvia katsotaan ja tehdään.

Salonin haastattelema Melissa Silverstein viittaa San Diegon yliopiston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan ainoastaan 24 prosenttia Rotten Tomatoesissa listatuista elokuvakriitikoista on naisia ja tämän myötä naisten ääni ei kuulu.

”Kun naisia ei nähdä tai kuulla, meidän näkemyksemme menetetään. Kun ajattelemme kritiikkejä, ajattelemme niitä hyvin kaksijakoisesti – elokuva on kaikkien mielestä joko hyvä tai huono. Eihän se tietenkään mene näin. Meillä kaikilla on oma kokemuksemme ja taustamme ja katsomme kaikki elokuvia niitä vasten”, Silverstein toteaa.

Guerrilla Girls naiset ja valkoiset Hollywoodissa
Naisten aseman lisäksi Guerrilla Girls -taiteilijaryhmä on kiinnittänyt huomioita myös sukupuolivähemmistöjen ja eri etnisten ryhmien asemaan taide- ja viihdemaailmassa.

Yksi elokuvateollisuuden sukupuolittumiseen huomiota kiinnittänyt taiteilija ryhmä on Guerrilla GirlsHaastattelin Guerrilla Girlsejä heidän vieraillessa Suomessa ja keskustelimme tästäkin.

”Olemme niin onnekkaassa asemassa, että saamme lahjoituksia laittaaksemme työmme näkyville paikoille katukuvaan. Joukko naispuolisia elokuvantekijöitä lahjoitti meille taannoin rahaa, jotta saisimme Oscar-gaalan aikaan levitetyksi julisteemme juhlapaikan ympäristöön. Julisteet kiinnittivät huomion elokuva-alan mieskeskeisyyteen”, ryhmän jäsen Frida Kahlo (taiteilijanimi, tietty) totesi.

Samoin taidemaailman ja viihdeteollisuuden seksismi ja naisten esineellistäminen on saanut oman osansa GG:n kritiikistä. Heidän teoksensa The Birth of Feminism mukailee elokuvajulistetta ja siinä poseeraa aikansa suurimmat naistähdet – vähäpukeisina tietysti.

Miesten rooli tässä kuvitteellisessa elokuvassa on tuottaa, käsikirjoittaa ja ohjata se.

”Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava”, Kahlo jatkoi.

Että näin.
Että näin.

Kiinnostava esimerkki naisten asemasta hittielokuvissa vuonna 2016 on tuore Suicide Squad, joka on kolmas elokuva DC-kustantamon sarjakuviin perustuvassa elokuvasarjassa. Sarjan edelliset kaksi elokuvaa ovat olleet pohjattoman huonoja, eikä tyylilajia muuttanut Suicide Squad harmillisesti tuonut muutosta tähän linjaan. Menemättä liian syvälle tämän studion sörkkimisen uhriksi joutuneen, joka suuntaan poukkoilevan, epä-koherentin sekamelskan olemukseen, en malta olla nostamatta esiin elokuvan naiskuvaa.

Toimintaelokuvan seikkailevaan roistosakkiin kuuluu yksi nainen ja hänen kuvaaminen on puuduttavan esineellistävää. Potilaaseensa (Jokeriin) rakastunut ex-psykiatri Harley Quinn kuvataan joka ikisessä kohtauksessa (yhdellä poikkeuksella) totaalisen övereissä pin-up-poseerauksissa, eikä kamera ohita kertaakaan mahdollisuutta zoomata Quinnin takamukseen. Samalla Quinnin motiivit latistetaan vain ja ainoastaan rakkauden kohteen, Jokerin, oikkujen toteuttamiseen ja seuraamiseen.

Eivätkä muutkaan elokuvan naishahmot ihan voittajia ole. Rosvoryhmää valvova japanilainen superninja Katana esitetään miekalleen supisevana outolintuna ja ryhmän noita, Enchantress (jota näyttelee mallin hommat näyttelemiseen vaihtanut Cara Delevingne) pukeutuu vain ja ainoastaan biksuihin. On elokuvassa myös jakkupukuun pukeutuva keski-ikäinen tummaihoinen nainen, mutta hän on sitten puolestaan mahdollisesti elokuvan pahin kusipää, jonka perimmäiset motiivit jäävät arvailujen varaan.

Kilpailevan Marvel-kustantamon elokuvia (erit. Guardians of the Galaxy ja Deadpool) epätoivoisesti imitoivan SQ:n voisi tyrmätä liian monesta ja liian kepeästä henkilöhahmosta, tai päämäärättömästi poukkoilevasta juonesta, tai yleisöä häpeilemättä kosiskelevasta (ja Guardians of the Galaxyltä kopioidusta) soundtrackista, tai hahmojen erityislaatuisuuden latistamisesta tyhjänpäiväisen pum-pum-ammuskelun kustannuksella. Elokuvan voisi tyrmätä myös useasta muustakin syystä. Ehkä kuitenkin leffan suurin synti on se, kuinka sen naishahmot on rakennettu ja mitä heillä tarinassa tehdään.

Harmillisesti tuo naishahmojen laiminlyönti ei kuitenkaan ole Suicide Squadin yksinoikeus.

Juuh elikkäs.
Juuh elikkäs, mies pelastaa tietty. Ja sitten kisataan Miss Märkä t-paita -kisassa puinen mela kourassa (öhö-öhö). Ja sitten puetaan vaatteita ja sitten keikistellään. Tästä on Harley Quinn tehty ja se on sääli. Näyttelijän suoritus oli sinänsä hyvä ja hahmosta olisi voinut saada kovin paljon enemmän irti, mutta ei sitten kuitenkaan.
Jaa tämä:

Kulkurin ja naisen nauru saa kuninkaat nöyrtymään

Koomikoista suurin, Charlie Chaplin kehitti sata vuotta sitten sympaattisen kulkurin. Resupekka irvaili köyhille. Lähempi tarkastelu paljasti, että herrasmiehen vaatteita lainaava pelle nauroikin eliitille. Köyhä kulkurihahmo yritti muka kuulua yläluokkaan, joka kuitenkin jatkuvasti sulki tämän piiristään ulos. Nauru syntyi kahden maailman absurdista risteyksestä.

Kulkuria rakastivat kaikki: köyhät ja rikkaat.

Keskiajan karnevaalit pyrkivät hahmottamaan pelottavaa, muuttuvaa maailmaa. Ruhtinaiden ja pappien vallan oikeutus kyseenalaistettiin näitä pilkkaamalla.

Karnevaaliin kuuluvat myös naamiot. Harlekiinin – meidän maailmamme klovnin – tehtävä on aina ollut osoittaa missä parodia piilee.

Loldiers of Odin -klovnit paljastavat rasistipartion tahattoman koomisuuden: kun mustiin pukeutuneet miehet etsivät konflikteja öisillä kaduilla, ja ympärille kerääntyy tappelijoiden sijaan pellejä keppiheppoineen, akti on silkkaa komediaa.

Kukkahattutäti on rasistien mielestä mitä pelottavin hahmo: ymmärtämättä ryhtyä tappelemaan täti halaa vihan pois. Jos pellen tai tädin suukon kohde ei näe tilannetta kuin suunnittelemansa väkivalta- ja voimakuvion ehdoilla, lopputulos onkin soturille häpeä.

Chaplinin kulkuri sai joskus tytöltä rukkaset, joskus hahmo tyrmättiin kanveesiin. Hän ravisti vain pölyt ja jatkoi matkaa.

Mikään ei voi riistää arvokkuutta häneltä, jolla arvokkuus perustuu vahvaan itsetuntemukseen ja sopeutumiseen.

Ei ole mitään niin haurasta kuin hallitsevan miehen itsetunto. Siitä on helppoa repiä huumoria:

Mies omisti maailman Intiasta Kiinaan. Vaimo oli uskoton, mistä seurasi romahdus. Rikkaushan ei korvaa menetystä, jos toinen mies oli saanut nauttia vaimon alapäästä.

Kuningas yritti palauttaa kunniansa teloittamalla vaimonsa ja naimalla neitsyen. Mutta homma alkoi epäilyttää. Jos tämäkin sortuisi toiseen? Ei auttanut kuin heti hääyön jälkeen tappaa käytetty nainen ja ottaa uusi. Pian taas hiipi epäilys. Aamulla piti listiä se uusi, ja näin jatkui.

Neitsyet alkoivat loppua. Harvat jäljelle jääneet piiloutuivat – paitsi yksi. Uskomaton nuori nainen saapui itse hallitsijan luokse ja alkoi kertoa tarinaa. Kun aamu koitti, nuori Scheherazade jätti kiusoitellen jännärin kesken. Kuninkaan ei auttanut kuin odottaa seuraavaan iltaan.

Tuhannen ja yhden yön aikana tämä nerokas mimmi kertoi monta eroottista tarinaa, satua, seikkailua, tragediaa ja runoa. Kuningas rakastui, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Aina joskus joku väittää, että toiset kulttuurit ovat hauskempia kuin toiset. Kuka tietää.

Varmaa on, että yksi parhaista sekä miehille että naisille nauravista kokoelmista on kirjoitettu Syyriassa 900-luvulla.

Iida Simes

schehe

Suositeltavaa lukemistoa:

Tuhat ja yksi yötä. Jaakko Hämeen-Anttilan suomennos ja Heli Hiedan kuvitus. Otava 2010.

Peter von Bagh: Chaplin. Like 2013

Mihail Bahtin: Francois Rabelais. Keskiajan ja renessanssin nauru. Like 2002.

Umberton Econ tuotannossa on paljon loistavia tekstejä naurun ja komedian merkityksestä ja tulkinnoista. Tähän blogiin littyen suositeltavia ovat esimerkiksi Art and Beauty in the Middle Ages, Ruusun nimi ja Baudolino.

 

 

Jaa tämä:

Nainen, tiedä paikkasi – näytä tissit

On totta, että viihdebisnes ei rinnastu täysin saumattomasti muuhun yhteiskuntaan, mutta kyllä se osviittaa antaa. Ja näyttää suuntaa meille tavallisille kuolevaisille.

Behind a steamy shower door is the indistinguishable but sexy silhouette of JANE showering.”

Elokuvatuottaja Ross Putman taisi hieman kyllästyä Hollywoodin naiskuvaan ja hän alkoi twiittaamaan sitaatteja elokuvakäsikirjoituksista. Tarkemmin sanottuna niistä kohdista, joissa naisvartalot uhkuvat seksuaalista markkina-arvoa ja pursuvat vaatteistaan. Sananmukaisesti.

Kaikissa Putmanin twiittaamissa sitaateissa on kyse elokuvan naispääosan ensiesittelystä. Ei mistään taustalla hääräävistä statisteista ja siis siitä, kun tämä hahmo halutaan ensikertaa tuoda käsikirjoitusta lukevan henkilön korvien väliin. Ainoa muutos, joka teksteihin on tehty on se, että jokaisen roolihahmon nimi on muutettu Janeksi (vrt. Jane Doe – Maija Meikäläinen). 

”JANE pours her gorgeous figure into a tight dress, slips into her stiletto-heeled fuck-me shoes, and checks herself in the dresser mirror.”

A gorgeous woman, JANE, 23, is a little tipsy, dancing naked on her big bed, as adorable as she is sexy.”

Guerrilla Girls: The Birth of Feminism
Guerrilla Girls: The Birth of Feminism

Tämä Twitter-kampanja palautti mieleeni Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -teoksen vuodelta 2001. Teos on parodia elokuvajulisteesta, jossa aikansa kovapalkkaisimmat ja nimekkäimmän naisnäyttelijät/show-henkilöt poseeraavat. Keskustelin tästäkin teoksesta haastatellessani Guerrilla Girlsin Frida Kahloa:

”Seksismi rehottaa ja naistaiteilijoiden menestyksen tärkein tae on ulkonäkö.

Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -feikkielokuvajuliste iskee tähän. Vähäisiin hepeniin verhoutuneet Pamela Anderson, Halle Berry sekä Demi Moore kannattelevat lanteillaan kylttiä, joka kiljuu ’Tasa-arvo nyt!’. Kuvitteellisen elokuvan ohjaajaksi ilmoitetaan miehisten sankaritarinoiden ja suurmiespatsastelujen tekijänä kunnostautunut Oliver Stone ja sen musiikista vastaa äitiään huoraksi haukkunut Eminem.

’Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava.’”

Ennen kuin ehditte huutaa ”mutta kun miehet”, todettakoon, että kyllä nykypäivänä miestenkin esineellistämisen kanssa on petrattu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole juuri se kehityskulku, jota on toivottu tasa-arvon nimissä. Sen sijaan että laajennetaan esineellistäminen koskemaan miehiä, voisi vaikka petrata naisten asemaa hjyy knöy.

Lohdutukseksi kaikille (meille) valkoisille heteromiehille todettakoon, että yleinen konsensus aiheeseen liittyen alan tuntevien keskuudessa kuitenkin on se, että mieshahmoja harvemmin esitellään seksikkyys edellä ja hahmoa määrittävät ominaisuudet ovat kuvailuissa useammin toiminnallisia kuin esteettisiä.

Naishahmojen kohdalla toistuvasti seksikkyys ja ulkonäkö on määrittävä tekijä ja pääsijainen tehtävä.

Itse aion jatkossa seurata Lady Partsia hyvin aktiivisesti. Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.
Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.

Mutta eivät ole Ross Putman tai Guerrilla Girls ainoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tähän naisten semisti kilariin tilanteeseen huomionsa kiinnittäneet. Eivätkä ongelmat rajoitu pelkästään hyvin yksipuolisiin vaatimuksiin tissien esittelystä – raha-asiatkin ovat usein hieman niin ja näin (ks. kuva). Lady Parts -blogi on tehnyt mainioita tauluja, joihin on kopioitu esitettyjä roolivaatimuksia ja -korvauksia. Näiden infotaulujen seuraksi on myös sovitettu erittäin viihdyttäviä giffejä, joten suosittelen vahvasti vierailua blogiin.

Myös Lady Partsin videot ovat katsomisen arvoisia.

Hieman yllättäen ja odottamatta hienon ja ajankohtaisen lisän tähän keskusteluun tuo myös Pamela Anderson (jonka näimmekin jo ylempänä Guerrilla Girlsin julisteessa). Andersonin tähdittämä lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-lyhäri Connected kuvaa ikääntymisen ja merkityksettömyyden tunteen kanssa kamppailevan naisen kohtaloa entistä hullummaksi menneessä maailmassa.

Connected on mahdotonta katsoa ilman jatkuvasti mielessä häilyvää ajatusta siitä, että 48-vuotias entinen Baywatch– ja Playboy-tähti esittää tulkintaa omasta tilanteestaan ja peloistaan. Ulkonäöllään miljoonaomaisuuden ja kuuluisuuden tavoittanut Andersson ei enää vaivattomasti putoa siihen muottiin, jonka hän niin hyvin täytti uransa huipulla ja jota hän itsekin oli olemassa olollaan määrittämässä. Tämä asetelma tekee Andersonin roolisuorituksesta entistäkin koskettavamman. Kukapa olisi hänen aikaisemman tuotannon perusteella odottanut, että Anderson tulee vielä vakuuttamaan näyttelijänkyvyillään. Näin kuitenkin pääsi käymään.

Ehkä Anderson onkin aikaisemmin näytellyt juuri sitä käsikirjoitettua bimboa, jonka tuottajat ovat halunneet nähdä itse ja myös meidän katsojien näkevän. Jos näin, niin Anderson näyttää päässeen pakoon sitä roolia, ja tästä voi lienee olla varauksettoman iloinen.

Kun lyhärin 29-vuotias ohjaaja, Luke Gilford on vielä luonut erittäin toimivan – ja kliinisen – kuvauksen tulevaisuudesta, voi tätä kymmenminuuttista suositella varauksetta.

Jaa tämä:

Ämmät normeja vastaan

Katriina Haikala ja Vilma Metteri ovat haastaneet yhteiskunnan normeja jo vuosien ajan. He ovat hieman tärähtäneitä ja eittämättä ämmiä.

Taiteilijakaksikko Tärähtäneet ämmät tunnetaan provosoivista taideteoksista. Monet heidän teoksistaan käsittelevät roolejamme yhteikunnassa ja näiden roolien ilmenemismuotoja. Esimerkiksi karvapainatuksilla varustetut pikkupöksyt ja legginssit haastavat meitä kaikkia pohtimaan suhdettamme ihokarvoitukseen – ja erityisesti naisten ihokarvoitukseen.

Haikalan ja Metterin viime vuotinen Monokini 2.0 -näyttely Suomen Valokuvataiteenmuseossa saan nyt arvoistaan jatkoa. Tärähtäneet ämmät järjestävät hyväntekeväisyysgaalan Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa 29.8.

Monokini 2.0 -valokuvasarja esitti kymmenen potrettia uima-asuihin pukeutuneista naisista. Kuvien naisilta on poistettu toinen rinta osana syöpähoitoja. Sarja sai alkunsa kun Elina Halttunen otti yhteyttä taiteilijoihin ja ehdotti yhteistyötä ja pyysi apua sopivan uima-asun suunnittelussa. Yksi asia johti toiseen ja lopulta Halttunen päätyi itsekin yhdeksi Monokini 2.0 -malliksi.

Monokini on taideprojekti, jolla on vahvasti poliittinen ulottuvuus: se haastaa vakiintuneet normit. Rinta on tabu ja nänniä ei naisen sovi paljastaa, mutta ei myöskään sen puutetta. Siinä, missä esimerkiksi uimahalleissa naisia kielletään uimasta rinnat paljaana, on myös mastektomian (eli rinnanpoiston) läpikäyneitä naisia uimahalleista poistettu mikäli he ovat paljastaneet tabuksi koettujen nännien puutteen.

Tärähtäneiden ämmien projektit ovat provosoivia taiteilijanimestä alkaen. Siltikään provokaatio ei ole itseistarkoitus. Vilma Metteri alkaa laulamaan ”Pellen naamari, pellen naamari” -mantraa, kun häneltä tiedustelee taiteilijakaksikon omaa identiteettiä.

”Pellellä on naamarinsa lisäksi käytössä myös salainen ase: totuus. Eli: Ole hiljaa tai paiskaan sua totuudella.”

Haikala on samoilla linjoilla: ”Meidän teoreettinen viitekehyksemme on Mihail Bahtinin karnevalismi. Yhteisön narrina ollessa voi sanoa totuutta hymyssä suin.”

Elina Halttunen sai haluamansa uima-asun. Ja käynnisti uskomattoman hienon projektin siinä samalla.
Elina Halttunen sai haluamansa uima-asun. Ja käynnisti uskomattoman hienon projektin siinä samalla.

Monokini 2.0 ei tosiaan ole ensimmäinen kerta kun Tärähtäneet ämmät haastavat vallitsevan kehoihanteen. Heidän karvavaatelinjansa kattaa naisten vaatteiden lisäksi myös vaatteita miehille.  Rintakarvakuvioitu miesten valkoinen hihaton paita, wife beater, on kuitenkin merkityssisällöltään tyystin erilainen kuin karvakuvioidut naisten vaatteet. Katsoja (ja vaatteen kantaja) voi pohtia syytä tälle.

Monokinit ja karvaaluasut haastavat vallitsevan kehokuvan. Mutta kuka meidän kehokuvamme lopultakaan määrittää?

”Suhtautuminen omaan kehoonsa on sekä ympäristön että itsensä rakentama – ajatus siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tällä hetkellä siihen kuitenkin vaikuttaa erityisesti kaupallinen visuaalinen kulttuuri. Katukuvassa ei ole ihan hirveästi varianssia siitä, että miltä naiset näyttävät, tai miehet. Aika kapea alue, mikä nähdään kaupallisessa mielessä hyvän näköiseksi, tai seksikkääksi” Katriina Haikala määrittää.

Joskus tekee myös hyvää katsoa niitä asetettuja vaatimuksia ulkopuolisen silmin.

”Olimme vuonna 2014 Dominikaanisessa tasavallatta tekemässä performanssia seksiturismista. Silmiinpistävää oli, että reilusti yli puolet väestöstä on tummaihoisia, mutta kaduilla näkyvässä mainoskuvastossa kaikki mallit olivat vaaleaihoisia. Siis ihan kaikki. En nähnyt yhtään vaate- tai kosmetiikkamainosta, jossa olisi ollut tummaihoinen malli. Tämä kertoo siitä, mikä on se standardi, ostavan asiakkaan malli. Toivetila.”

Vilma Metteri komppaa: ”Meidän karvavaatteet ovat antaneet monelle väylän kommentoida ulospäin sitä, mitä ajattelee vallitsevasta kulttuurista.

Työntäkää se sheiveri perseeseenne
Työntäkää se sheiveri perseeseenne

Vaikka Ämmät purkavat identiteettejä teoksissaan, he pitävät pähkähulluna ajatusta siitä, että he määräisivät ketään yksipuolisesti yhtään mihinkään muottiin. Ongelmat ja ratkaisuehdotukset löytyvät aina vuorovaikutuksen kautta.

Taiteilijanimensäkin he valitsivat haastamisen kautta. He myös löysivät yhtymäkohtia yhdysvaltalaisen Guerrilla Girlsin toimintaan.

”Sama lupia kyselemätön tapa toimia ja molempien ryhmien nimessä on sama idea. Otimme haltuun sanan ”ämmä” ja sen merkitykset, huumorin avulla se muuttui omaksi voimavaraksi”, Vilma Metteri toteaa.

Nimessä on sama ajatus, kuin siinä, että amerikkalaisessa kulttuurissa  tummaihoiset taiteilijat käyttävät itsestään sanaa ”neekeri”. Kun he ottavat sanan itse käyttöön, se lakkaa toimimasta haukkumasanana.

Tämä teos komeilee häirikön oman jääkaapin ovessa. Se sopii ahkerasti asuntolainaansa lyhentävän nelihenkisen perheen pirtaan.
Tämä teos komeilee häirikön oman jääkaapin ovessa. Se sopii ahkerasti asuntolainaansa lyhentävän nelihenkisen perheen pirtaan.
Monokini 2.0 Catwalk show

Monokini 2.0 -näytös Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa 29.8. Yleisöllä on mahdollisuus nähdä uimapuvut ensimmäistä kertaa livenä.

Näytöksiä kaksi, klo 13:00-15:30 ja klo 18:00-20:30

VAPAA PÄÄSY!

Jaa tämä: