gentrifikaatio

Purku-uhan alla Lontoossa

Hackney Wickissä Euroopan suurimman taideyhteisön olemassa olo on uhattuna.

Nyt se sitten tapahtui.

Kuukausi sitten naapureilleni tippui postiluukusta kirje London Legacy Development Corporation-yhtiöltä, joka omistaa Itä-Lontoossa sijaitsevan Lontoon Olympia Stadionin — sekä kivenheiton päässä sijaitsevan taiteilijayhteisön tonttimme.

Kirjeessä kerrottiin, että varastohalli, jossa on yhteensä noin sadan taiteilijan vuokratyötilat, aiotaan pistää maan tasalle uuden kävelysillan tieltä 5. syyskuuta 2016. Silta yhdistäisi Lontoon Olympian Stadionin sekä Vittoria Wharfin, alueemme Hackney Wickissa. Silta on ”äärimmäisen tärkeä tuleville asukkaille ja alueen vireydelle.”

Luksusasunnoille, siis.

Ehdotuksessa on monta erikoista pointtia, tärkeimmistä se, että asuntomme sijaitsee noin 100 metrin päästä kahdesta Lea River-kanaalin ylittävästä sillasta. On vaikea nähdä sillan tarpeellisuutta, ainakaan juuri tällä hetkellä.

Paikallista aktivistia ja taiteilijaa Nima Trenchia haastateltiin ITV News - uutisiin 21. elokuuta.
Paikallista aktivistia ja taiteilijaa Nima Trenchia haastateltiin ITV News – uutisiin 21. elokuuta.

Hackney Wick on Lontoon — tai koko Euroopan — tiheimmin taiteilijoiden asuttama alue, jossa on lukuisia gallerioita, konserttitiloja ja live-work-tiloja. Puhetta taiteilijoiden täyttämien entisten varasto- ja tehdastilojen maantasolle pistämisestä on ollut ilmoilla ennenkin, mutta mahdollisesti vasta vuosien päästä. Uutinen tuli yhteisölle järkytyksenä.

Elokuun alussa lanseerasimme Save Hackney Wick – kampanjan: järjestimme naapurustossa konsertteja, puhetilaisuuksia, painoimme flyereita, julisteita sekä t-paitoja ja perustimme vetoomuksenpurku-uhan lopettamiseksi.  Tällä hetkellä vetoomus on kerännyt liki 3,000 allekirjoitusta.

Kampanjan tarkoituksena on 1) viivästyttää purkutuomitota 2) saada tärkeälle, globaalille kysymykselle näkyvyyttä ja 3) ostaa oikeus tonttiin yhdessä viereisen Stour Space-gallerian kanssa ja luoda uusi ”edullisen ja kollektiivisen luovan työskentelyn malli, joka olisi avoinna myös yleisölle.”  Työtiloja taiteilijoille siis. Pistää stop Lontoon loputtomalle gentrifikaatiolle.

Hackney Wick on yli 100 taiteilijan koti. Kuva: Sara Kärpänen
Hackney Wick on yli 100 taiteilijan koti. Kuva: Sara Kärpänen

Tätä kirjoittaessani olemme saaneet roimasti näkyvyyttä: ensin alakulttuurimedia Vice nappasi jutun otsikolla ”Why we need to save Hackney Wick – Hackney Wick’s unique artistic community is under threat.” (”Miksi Hackney Wick tulisi pelastaa — Hackney Wickin uniikki taiteilijayhteisö on uhan alla”). Sen jälkeen kampanjasta, jonka johtohahmoksi on noussut muusikko Nima Teranchia, on uutisoitu kansalliselle ITV Newstelevisiokanavalle, Sunday Timesiin ja Lontoon Time Out-lehteen.

Myös poliitikot ja taidemaailma ovat hiljalleen heränneet tilanteeseen: Tower Hamlet’s Green party (vihreiden puole) on kritisoinut LLDC:ta ja tukenut julkisesti Save Hackney Wick-kampanjaa. Taidekriitikoiden säätiö International Association of Art Critics Ireland on julkaissut aiheesta verkkosivuillaan mielipidekirjoituksen ja nykytaiteen museo White Chapel Gallery on levittänyt vetoomusta omassa sosiaalisessa mediassaan.

 Alueella on satoja taiteilijoita, mutta kampanja ydinryhmässä meitä on kourallinen. Siihen nähden rattaiden pyöriminen on tuntunut ihmeelliseltä. Toisaalta, luova energia sekä osaaminen ja yhteistyö ovat auttaneet ruohonjuuritason viestin eteenpäin viemisessä. Samalla, tämä ei ole vielä läheskään tarpeeksi.

"We caused Hackney Wick to become Gentrified. Now Where's my ten percent?" Juliste Hackney Wickissa. Kuva: Sara Kärpänen
”We caused Hackney Wick to become Gentrified. Now Where’s my ten percent?” Juliste Hackney Wickissa. Kuva: Sara Kärpänen

Olympia-stadionia suitsutetaan puiston hienosta aktivoinnista. Samalla, suuressa mediassa, harvoin puhutaan mitä LLDC on tehnyt paikallisille asukkaille sekä sen ympäristölle: harvalla on enää varaa asua alueelle jota kuvataan ”Lontoon Manhattaniksi” ja jossa asuntoja ostavat lähinnä aasialaissijoittajat. Nyt, Euroopan suurimman taideyhteisön purkaminen luksusanto tieltä tuntuu jo liian paksulta.

En ole koskaan kokenut mitään kysymystä näin tärkeäksi. Mitään, jonka puolesta olisin valmis taistelemaan ja menettämään yöuniani. Yhteisökampanja on tuonut arkeen ihan uutta vireyttä.

Pian nähdään miten meidän käy. Minulla on tunne että tämä ei jää tähän. Lontoon uuden pormestari Sadiq Khanin vaalikampanja lupasi keskittyä ”köyhien ja vähätuloisten vuokratilanteiden parantamiseen.”

Khanilla olisi edessä näytönpaikka.

Vittoria Wharf asukkaiden perustama "Save Hackney Wick" vetoomus on kerännyt lähes 3,000 allekirjoitusta.
Vittoria Wharf asukkaiden perustama ”Save Hackney Wick” vetoomus on kerännyt lähes 3,000 allekirjoitusta.
Jaa tämä:

LONTOO – LIIAN KALLIIKSI KEHITETTY

Mikä on asukkaiden paikka kaupungissa, jota rakennetaan sijoittajien ehdoilla?

Lontoolaiset saivat uuden pormestarin ja paikallishallinnon toukokuussa. Työväenpuolue Laborin Sadiq Khan voitti vaalit, joissa kuumin teema oli asuntokriisi. Keskustelua aiheesta on tosin käyty vuosikaudet, joskus itkun säestämänäkin, joten väittely aiheesta tuskin laantuu vaalien jälkeenkään.

Lontoossa on rakennettu globaalin liike-elämän sanelemilla kovilla ehdoilla yli kolmekymmentä vuotta.

Uuden rakentaminen käy tosin uusilla tehoilla. Nyt jopa puretaan vanhoja vuokrataloja pois investointimarkkinoiden ”vaatimien” rakennuskohteiden tieltä. Tässä pelissä heikoimmat jäävät kodittomiksi, mutta myös keskiluokka saa tuskailla asumisen kustannusten kanssa. Kaavoituksesta, vuokrista ja myös kaupungin sielusta väitellään mediassa, leikkipuistoissa ja pubeissa.

Myös tietenkin jatkuvasti kohoavat hinnat puhuttavat. Kolmen kerroksen ns. townhouse-talo, eli perheasunto liikenneverkoston keskustavyöhykkeillä, kuten Knightsbridgessä tai Islingtonissa, vaihtaa omistajaa kymmenellä tai parilla kymmenellä miljoonalla punnalla. Loftiksi luonnehdittuun uuteen asuntoon, joka ei oleellisesti poikkea yksiöstä, uppoaa helposti miljoona. Hienostokaupunginosissa hintalapusta viis veisaavat miljardöörit kaivavat itselleen ja autoilleen lisää tilaa maan alle. Koska kalleimmissa asunnoissa ei välttämättä asuta (rikkaalla on useampia asuntoja ympäri maailmaa tai jopa eri puolilla Lontoota), ovat niin sanottujen hyvien alueiden kadut iltaisin joskus autioita.

Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan
Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan

Vuodesta 2008 pormestarina toiminut konservatiivipuolueen Boris Johnson tuki innolla finanssimaailmaa palvelevaa rakentamista, kuten hassuilla nimillä varustettuja toimistotorneja – Sirpale (Shard), Juustoraastin (the Cheese Grater) – tai Thames-joen rannoille kohoavaa vartiointiliikkeiden suojelemaa prameutta. Mutta myös poliittinen vasemmisto on tukenut globaalin eli kodittoman pääoman rakennustoimintaa. Uudenlaisen wau-arkkitehtuurin lähtölaukaus, suolakurkkuna (the Gherkin) tunnettu toimistotorni, oli itsetietoisesti vasemmistolaisen Ken Livingstonen pormestarikauden näkyvimpiä lisäyksiä Lontoon kaupunkikuvaan.

Jo Livingstonen aikakauden alulla vuosituhanteen vaihteessa, rakentamista ja tiivistämistä kritisoitiin, taloustehokkaan rakentamisen ideologisen ja lainoppisen perustan oli luonut kuitenkin Margaret Thatcher jo 1980-luvulla. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kiihtynyt rakentaminen taas on innoittanut toimittajat ja kriitikot ennennäkemättömään verbaaliseen luovuuteen.

Juuri eläkkeelle University College Londonista siirtynyt pitkän linjan kaupunkiaktivisti, Michael Edwards toteaa, että kuppi on mennyt nurin monin paikoin. Kampanjointi hyvän kaupungin puolesta Lontoossa on hänen mukaansa yltynyt, vaikka monet ihmiset ovatkin kyynisiä. Markkinavoimia vastaan taistelu on vaikeata, hän sanoo, mutta sille ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa.

Myös numeropeli yltyi vaalien alla, mutta faktat – varsinkin talouteen liittyvät – ovat sangen tulkinnanvaraisia. Niiden kanssa painiikin kasvava konsulttien ja uudenlaisten asiantuntijoiden joukko. Viestintäyhtiöiltä saa apua myös vuorovaikutukseen ja rakentamista helpottavaan suhdetoimintaan.

Uusien asuntojen mainokset katutasossa ja verkossa ihmetyttävät ja naurattavat. Erään kommentoijan mukaan niiden viestin voisi kiteyttää sanoilla ”buy this and get laid”. Uudenlaista propagandan muotoa kutsutaan nimellä ”property porn”.

Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.
Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.

Lontoolaisen toimittajan Rowan Mooren talvella ilmestynyt teos Slow Burn City penkoo tilanteen taustoja perusteellisesti. Kirja päättyy manifestiin, jossa vaaditaan ihmisille koteja ja kaupunkia joka olisi asumisen arvoinen. Kyse ei Mooren mukaan ole kuitenkaan abstraktioista eikä mielikuvista. Kyse on materiasta, siitä mitä rakennetaan minne, miten ja kenelle. Politiikasta.

Silmiin pistävintä on että rakentaminen työntyy kaikkialle. Avaraa tai vähän käytettyä tilaa katoaa viikoittain. Nostokurjet kieppuvat aamusta iltaan. Liikenne jumittuu.

Kasvutahti on selkeästi kiihtynyt. Lontoon väkiluku ei sanottavasti kasvanut 1900-luvulla, eikä yli kolmestakymmenestä hallinnollisesta yksiköstä (borough) koostuneen suurkaupungin muoto oleellisesti muuttunut. Toisen maailmansodan jälkeen saatiin kyllä Thamesin rannalle edelleenkin rakastettu kulttuurirakennusten rypäs, South Bank Centre, ja julkisin varoin tehtiin vuokra-asuntoja sekä keskustaan että esikaupunkeihin. Vasta 1990-luvulla urbaani elämä sai uudenlaista nostetta.

Tuolloin lifestyle lehdet, liikemaailma ja kaupungin johto innostuvat ajatuksesta, että noin vuonna 2030 Lontoosta tulisi Euroopan ensimmäinen yli kymmenen miljoonan asukkaan mega-kaupunki.

Lontoosta eittämättä pidetään. Tänne tullaan tekemään töitä kaikkialta maailmasta, matkailu vetää, mutta ennen kaikkea kotimaisia ja kansainvälisiä sijoittajia riittää. He ovatkin kriisiytyneessä tilanteessa näkyvä roistosakki. Monen kymmenen miljoonan punnan kakkos- ja kolmosasuntojen omistajien ohessa ne jolla on ylimääräistä pääomaa parkkeeraavat sen tuottoisasti Lontooseen.

Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan kasvusta vaan ilmiöstä, jota voisi kutsua vaikka vaurauttamiseksi. Kyse on gentrifikaation pahasta sukulaisesta, eliittien tietoisesta ja usein myös onnistuneesta pyrkimyksestä nostaa alueiden keskituloja. Esimerkeistä käyvät Tate Modern -gallerialta etelään työntyvä Southwark ja vanhojen työläiskortteleiden Hackney, jotka olivat vuosikymmeniä Euroopan köyhimpiä paikkoja. Pitkälti luovan luokan avulla, molemmat ovat parantaneet merkittävästi asemiaan tilastoissa vain viidessä vuodessa.

Eleanor Margolies, Southwarkin vihreän puolueen aktiivi, ilmaisee asian selkeästi: ”Jos kaupunki haluaa kohottaa keskituloja se tuo tänne rikkaampia ihmisiä. Muuttakoot vanhat asukkaat pois.”

Monet puhuvat yleisesti ”sosiaalisesta puhdistuksesta” tai tietoisesta demografisesta muutoksesta. Räikeimmillään sellaista on nähty Southwarkin ja tällä hetkellä Lontoon suurimmalla työmaalla, Elephant & Castle -nimisessä liikennekeskittymässä.

Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.
Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.

Katutason yläpuolella olevalta juna-asemalta on voinut seurata kehitystä, joka heijastaa kärjistynyttä kriisiä. Tuntuu kuin viereinen 42-kerroksinen Strata-tornitalo kaatuisi päälle. Valmistuttuaan vuonna 2010 se ”palkittiin” maan rumimpana uutena rakennuksena”. Enää se ei ole ainakaan ainoa korkea. One The Elephant on jo valmis ja radan toisella puolella pari muuta uutta tornia odottaa enää loppusilauksia. Joka suunnalla on rakennustyömaata ja työmiehiä.

Katutasolle vuosikausia jatkuneiden tietöiden reunalle minut vie paikallinen aktiivi. Hän esittelee yksi kerrallaan rakennuksia: on taidekouluna toimiva toimistorakennus, rata ja sen alla toimivat liikkeet, elokuvateatteri, pubi, lisää toimisto- ja asuntokantaa, ja ennen kaikkea nykyään latinalaisamerikkalaisten kauppiaiden keskittymänä tunnettu ostoskeskus. Erilaisten finanssiskandaalien piinaama suurhanke jyrää kaiken tämän altaan pois. Oppaanani toimiva mies ei halua nimeään julki, edes suomalaiseen julkaisuun.

”Taistelen täällä edelleen. Sitä paitsi olen kaupungin vuokralainen”, hän kertoo.

Kuten moni muu aktivisti, hän on tutkinut alueen historiaa ja puhuu siitä asiantuntevasti, samoin kuin korruptiosyytteiden kyllästämästä päätöksenteosta ja traagisista häädöistä, josta alue nyt tunnetaan. Päivää myöhemmin vihreän puolueen pormestariehdokas Sian Berry puhuu kauppakeskuksessa muutaman toimittajan ja TV-kameran seuraamana pienliikkeiden toimintaedellytysten kohentamisesta. Ilman muutosta globaalia pääomaa suosivaan politiikkaan, pienimuotoisella kaupallisella toiminnalla ei ole mitään toivoa sijoittua näin lähelle Lontoon keskustaa.

”Elephant” on ennen kaikkea kuitenkin Lontoon vinoutuneen asuntopolitiikan symboli. Tontilla, mille nyt nousee monen sadan tuhannen punnan sinkkuasuntoja, seisoi vielä neljä vuotta sitten mahtava Le Corbusierin modernismia mukaillut lamellitalo. Lontoolaisyleisö alkaa tuntea 1970-74 rakennetun Heygate kompleksin lähihistorian jo varsin hyvin. Vuoden 2008 pankkikriisin aikoihin ohikulkijat havahtuivat nauhaikkunoiden laudoittamiseen, kunnes Heygate vuonna 2012 lopulta purettiin. Siitä tuli varoittava esimerkki. Huonosta ylläpidosta ja alueelle keskittyneestä köyhyydestä huolimatta Heygatella kuitenkin elettiin pääasiassa hyvin

Oppaani mukaan kansainväliset asunnon ostajat hankkivat asunnon usein sokkona, ehkä havainnekuvan perusteella. Heygaten entiset asukkaat taas ovat päätyneet kauas vanhoilta kotinurkiltaan, jotkut jopa Lontoon ulkopuolelle. Monet olivat eläkeläisiä tai työkyvyttömiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia hankkia itselleen asuntoa alueen uusilla, parannetuilla hinnoilla. Tarkkasilmäinen – tai alueella asunut – tiesi myös, että siellä oli pieni mutta vaikuttava kaupunkimetsä. Rakennusfirmat ottivatkin sen osaksi uutta brändiä –  450 puusta on tosin enää jäljellä oppaani mukaan hieman yli 100.

Ei Lontoota ole totuttu pitämään arkkitehtonisesti kiinnostavana. Elephant & Castle -tyyppiset menetykset ja niiden ympärillä loputtomasti pyörivät epäilyt väärinkäytöksistä ovat luoneet uutta kiinnostusta rakennettua ympäristöä kohtaan, mutta myös alistumista uuteen tilanteeseen.

Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu  on toistaiseksi taattu.
Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu
on toistaiseksi taattu.

Jo vuonna 2009 tutkija ja toimittaja Anna Minton analysoi uusliberalismin kaupunkia hajottavaa voimaa kirjassaan Ground Control. Nyt akateemiseen työhön siirtynyt Minton peräänkuuluttaa paradigman muutosta.

”Eikä kyse ole vain ulkomaalaisista oligarkeista”, hän painottaa. ”Asunnonomistamista kohdellaan meillä eläkkeenä, eikä sen parempaa investointia olekaan.”

Nuoren lontoolaisen ansioilla on turha unelmoida omistuskodista kotikaupungissa. Mintonia huolettaa myös parlamentissa etenevä uusi asuntolaki joka olisi varsinkin Lontoolle katastrofi. Laki tukisi omistusasumista, kun tarve on kaupungin vuokra asunnoille. Lain myötä eriarvoisuus vain kasvaisi ja vuokralla asujan turva heikkenisi entisestään. Kaupunkielämä sellaisena kun sen tunnemme kuolisi pois.

Tässäkään yhteydessä ei vasemmisto näyttäydy pelastajana. Paikallisella tasolla Labour-puolue on siunannut vuokra-asuntojen tuhoamista siinä missä oikeistokin. Pahinta on, ettei ihmisillä tunnu olevan luottamusta järjestelmään.

Eeva Berglund on ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti Helsingin yliopistolla. Hänen yhdessä Cindy Kohtalan kanssa toimittama Uusi Helsinki? -teos ilmestyi viime vuonna.

Jaa tämä:

Taiteilijoiden Mikä-Mikä-Maa

Itä-Lontoon Hackney Wick on täynnä taiteilijoita ja gentrifikaation kourissa.

Rakastan Hackney Wickia. Minun oli tarkoitus asua Lontoossa vain puoli vuotta, tehdä työharjoittelu ja palata Suomeen, mutta toisin kävi. Se oli rakkautta heti ensi silmäyksellä. Kun näin ensimmäisen asunnoiksi ja työtilaksi muutetun teollisuushallin sanoin: ”Aion muuttaa tänne.” Tapasin poikaystäväni samana iltana ja asun täällä edelleen, kolme vuotta myöhemmin.

Hackney Wickistä on vaikea palata takaisin.

Kyseessä on rapistuva teollisuusalue, joka äivettyi ja tyhjeni vuosia, ja tyhjiön täyttivät lopulta taiteilijat. Ränsistynyt alue sijaitsee vuoden 2012 olympialaisia varten rakennetun futuristisen stadionin välittömässä läheisyydessä. Alueiden välinen ristiriita on ilmeinen.

Hacney Wickissä taide kukoistaa. Taustalla Lontoon olympiastadion.
Hacney Wickissä taide kukoistaa. Taustalla Lontoon olympiastadion.

 

Työskentelen toimittajana verkkolehdessä. Työ on joustavaa, eikä sillä ole väliä mistä käsin teen töitä. Minulla on oma studio, mutta usein menen viidentoista metrin päässä sijaitsevaan Stour Space galleriaan, jossa on kahvila-kahvipaahtimo, taidetarvikekauppa sekä kahdessa kerroksessa taiteilijoiden työtiloja. Paikallisena taiteilijana voisin järjestää Stour Spacen tilassa näyttelyn ilmaiseksi, tosin galleriaan on tällä hetkellä vuoden jonotuslista. Tilan perustajat,  Neil ja Rebecca valtasivat tyhjän hallin vuonna 2008, ja rakensivat omin avuin tyhjästä tilasta monitoimikulttuuritilan. Vuokraisäntä on yrittänyt sulkea paikan jo useaan otteeseen, mutta viime vuonna se sai lisäaikaa – Tower Hamletin kunta rekisteröi Stour Spacen virallisesti tilaksi, jolla on kulttuurista sekä yhteisöllistä arvoa.

Stour Space on vain yksi taiteilijoiden monista kodeista. Tällä hetkellä Hackney Wickissa on yli 600 taiteilijoiden työtilaa – enemmän kuin missään muualla Euroopassa, ehkä jopa koko maailmassa, neliömetriä kohden. Jos yksi sana kuvaisi täällä asumista, olisi se sana yhteisö. Oma kotini sijaitsee varastorakennuksessa, jossa asuu minun lisäkseni kahdeksan henkilöä: nuorin meistä on 25, vanhimmat täyttivät juuri 40. Olemme freelancereita, pätkätyöläisiä, osatyöllistettyjä, joista puolet tekevät töitä kotoa käsin. Tämä pätee myös kaikkiin naapureihini. Alueen lähes jokaisessa varastorakennuksessa vuokraan sisältyy makuuhuoneiden lisäksi yhteinen tai oma työskentelytila. Se tekee asumisesta ja elämisestä edullista.

Tämäkin tila on kokenut jo muutoksen kuvan ottamisen jälkeen. Pysyvää on vain muutos.
Tämäkin tila on kokenut jo muutoksen kuvan ottamisen jälkeen. Pysyvää on vain muutos.

Hackney Wick on muuttunut huimasti kymmenessä vuodessa. Siinä missä kokonaisen varastorakennuksen vuokra oli kaksikymmentä vuotta sitten 20 puntaa viikossa, on huoneen kuukausivuokra nykyään 400-800. Plussaa on toki se, että huoneita voi aina rakentaa lisää, jos vuokrat korottuvat.  Meidän varastorakennuksessa on ollut myös trapetsi, siltoja, katosta roikkuva ilmatrampoliini ja laskuvarjokankaasta rakennettu vierasmaja. Mitä ikinä kukin haluaa kotiinsa.

Aluetta kuvaa hyvin periaate: tee mitä haluat, mutta älä valita siitä, mitä muut tekevät. Se, että seinänaapureina asuvat punkmuusikot järjestävät ”yllätyskonsertin” keskiviikkoiltana, kun itsellä on herätys seuraavana aamuna kello 7.00, on vain siedettävä korvatulppien kanssa. Tai liityttävä juhlimaan. Hackney Wickissa ei juurikaan näy lapsiperheitä. Laittomasti varastoista asunnoiksi muutetuista varastorakennuksista ei huou tulevaisuuden ja varmuuden tuntu. Isot muutokset ovat jo käynnissä.

Tässä sitä tehdään – uutta vanhan päälle.
Tässä sitä tehdään – uutta vanhan päälle.

Kun itse muutin alueelle kolme vuotta sitten, meillä ei ollut katuvaloja. Vielä viisi vuotta sitten taksit eivät suostuneet edes pysähtymään Hackney Wickiin, joka oli tunnettu lähinnä teknoreiveistä ja rikollisuudesta. Pikkuhiljaa alueesta alkoi tulla kuitenkin kiinnostava myös muidenkin kuin taiteilijoiden silmissä. Nyt Hackney Wickia kuvaillaan Homes & Property sivustolla näin: ”Arty and edgy: East London’s ’forgotten’ neighbourhood and coolest new address.”

Kymmenessä vuodessa taiteilijat tekivät entisestä, arvottomasta teollisuusalueesta kaupungin katu-uskottavimman postinumeron. Ja mikään ei ole niin seksikästä Lontoossa kuin underground. Maanomistajille ja kaupunkisuunnittelijoille taiteilijoiden muuttaminen alueelle oli lottovoitto: he tekivät hylätystä asuttavan.

Ja mitä marginaalit edellä, sitä pian mainstream perässä.

Tällä hetkellä omaa asuntoani vastapäätä on rakennettu kerrostalo, jonka asuntojen hinnat lähtevät puolesta miljoonasta punnasta.

Kanaalin toisella puolella komeilee Lontoon Olympia Stadion, Anish Kapoorin häkkyrämäinen Iso-Britannian korkein veistos sekä Zaha Hadidin suunnittelema Lontoon Aquatic Centre. Varastorakennuksia pistetään matalaksi yhtä tiheään kuin graffitejä yritetään putsata pois tiiliseinistä luksuasuntojen tieltä. Maan omistaa London Legacy Development Coorporation, jolla on master plan alueen varalle (lue: luksusasuntoja). Kello tikittää Mikä-Mikä-Maassa. Mutta toistaiseksi, tämä on vielä kotini. Tämä on Hackney Wick

Sara Kärpänen osallistui huhtikuussa Suomen Lontoon Instituutin ja Häiriköt-päämajan Culture Jamming – Round 1 -seminaariin.

Sara Kärpänen RGB

Jaa tämä:

Kotini on linnani

Berliinissä hylätty metrotunnelin pätkä muuttui makuuhuoneeksi. Kyseessä ei ollut suinkaan ensikerta, kun julkinen tila näin vallataan.

Söpöt tapetit, taulut ja kirjahylly kirjoineen koristavat makuuhuonetta, joka löytyi yllättäen käytöstä poistetun metrotunnelista. Makkarin tammikuussa löytäneet työntekijät luulivat aluksi kyseessä olleen hylätty elokuvalavaste, mutta mihinkään ei ollut kirjattu lupahakemusta moiselle.

Kuukautta myöhemmin paikallisille sanomalehdille lähetettiin valokuvia tuosta makkarista. Nimettömänä pysytellyt lähettäjä ilmoitti olevansa Berliinin liikennelaitoksen, BVGn, työntekijä. BVG kielsi liittyvänsä asiaan mitenkään, mutta sen työntekijällä tietenkin saattaisi olla pääsy tuohon tilaan.

Myös The Guardian kirjoitti tapauksesta. Lehdessä kerrottiin, että berliiniläiset ovat nyt spekuloineet tekijän henkilöllisyydellä ja sillä, mistä tässä oikein on kyse. Lisää pohdittavaa saatiin, kun tämä makuuhuone laitettiin vuokralle AirBnB-palveluun. Ei se siellä kauaa viihtynyt.

Monien mielestä taideteos haluaa kiinnittää huomiota Berliinin nopeaan gentrifikaatioon. Tähän merkitykseen saattaisi viitata myös ilmoituksen sanamuoto: ”Keskeinen sijainti, lähellä U9-linjaa.. ..Loft-tunnelma ja retro-chick. Täysin ajanmukaistettu vuonna 2016 ja on melko hiljainen (kunhan pidät korvatulppia).”

Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.
Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.

Se, että taiteilija(/-t) on päättänyt pysyä nimettömänä ei sinänsä ole yllättävää. BVG on todennut tuossa tunnelissa oleilun laittomaksi ja tapetit ja muut rekvisiitat paloturvallisuusriskeiksi.

BVG:n edustaja kuitenkin kehaisi taiteilijaa yksityiskohtiin paneutumisesta.

Näitä julkisen tilan kodinomaiseksi sisustaneita teoksia on viime vuosina ilmaantunut Suomessa ja maailmalla. Kiinnostavia ja samankaltaisesta muodosta huolimatta projektit/teokset ovat olleet hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Lontoossa Anti Anti-Homeless Spikes -ryhmä ratkaisi asunnottomien häätämiseksi asennettujen piikkien aiheuttaman ongelman rakentamalla niiden päälle minimakkarin.

”Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

’Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.'”

Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.
Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.

Myyrmäessä puolestaan sisustettiin bussipysäkki olkkariksi, televisioineen ja kirjahyllyineen. Pysäkille oli myös jätetty viesti ohikulkijoille ja bussin odottajille:

OSALLISTUKAA TALKOISIIN! Komission mukaan Euroopan taloustilanne johtuu siitä, että työmies on helvetin ahne. Ylipalkattu alisuorittaja.”

Kuva: Metro-lehti/lukija
Kuva: Metro-lehti/lukija

Hieman samaan tapaan Voimassakin haastateltu Improv Everywhere -ryhmä haastoi suhdettamme julkiseen tilaan. Se järjesti nykkiläisellä metroasemalla taidenäyttelyn ja sen avajaiset, musiikkeineen päivineen. Taideteoksina olivat aseman kiinteä kalusto ja mainokset.

Omituiset sähkökaapit, roskikset, seinästä sojottavat putken päät, viemäri. Kaikki saivat viereensä nimikyltin, jossa esine nimettiin ja esiteltiin. Kylttien teksteissä ilakoitiin näiden hyvinkin arkisten esineiden luonteella ja ominaisuuksilla. Mieleen ihan palautuu Pahkasian viiniarvostelu lasinpesunesteistä ja puhdistusaineista.

Bileet järjestettiin 23rd Streetin asemalla, joka on sopivasti galleriakeskittymän lähellä. Hipat ajoitettiin torstai-illalle, jotta paikalle sattuisi mahdollisimman moni läheiseen galleriaan matkalla ollut taiteen ystävä.

Vaikka sattumalta paikalle osunut yleisö ymmärsi näyttelyesineiden tavanomaisuuden, tuli ryhmä osoittaneeksi tempauksellaan sen, että arkisetkin esineet ovat taidetta sopivien olosuhteiden vallitessa. Se vahvisti väittämää, jonka Duchamp ja Warhol esittivät pisuaarin ja Campbell-tölkkien välityksellä.”

Jaa tämä: