graffiti

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Jaa tämä:

Vantaan Myyr York katutaiteen asialla

Suomessa eletään katutaidebuumia ja yksi sen merkittävistä keskittymistä on Vantaan Myyrmäki. Myrtsissä asukasliike näytti, että kansalaisetkin voivat vaikuttaa asuinympäristöönsä.

Vantaan Myyrmäessä alikulkutunneleihin, juna-aseman ulko- ja sisäseiniin, talojen päätyihin ja ravintoloihin on maalattu viime vuosina katutaidetta, graffiteja, muraaleja ja muita. Hiljattain purettavaksi määrätty Martinkeskus-ostari maalattiin kauttaaltaan.

Tämän Myrtsin katutaidebuumin taustalla on ollut jo vuosia Myyrmäki-liike. Asukasliike onnistui vetämään mukanaan karkeloihin myös Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-ostoskeskuksen välissä sijaitsevan Vantaan taidemuseon. Museo vaihtoi viime vuonna nimensä Artsiksi ja linjasi keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Viime kesänä Artsin ulkoseinää maalattiin useammankin sadan neliön verran.

Jukka Peltosaari, Stay Ice ja Kristian Södergård kävivät Martinkeskuksessa ja Södergård ohjasi tuosta reissusta huikean videon.

Myyrmäki-liikkeen toimisto sijaitsee hieman kulahtaneen kauppakeskus Isomyyrin kivijalassa, vanhan kukkakaupan tiloissa. Rakennus on todennäköisesti jäämässä muutaman vuoden päästä puskutraktorin alle, mutta tunnelma on hyvä. Toimiston vierestä löytyy uudenkarhea skeittihalli.

Hallin tiloissa toimi vuosina 1975-85 elokuvateatteri ja tämän jälkeen vuoteen 2012 saakka helluntaiseurakunnan rukoushuone. Helluntaiseurakunnalla ei kuitenkaan ole enää tarvetta tuolle rukoushuoneelle ja kiinteistö jäi tyhjilleen.

”Seurakunnan nuoret kunnostivat tästä talkoilla skedehallin”, Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskanen kertoo entiseen elokuvasaliin rakennetulla rampilla seisten.

Samalla katutasoon rakennettiin kahvila, josta vastaa samojen nuorten pyörittämä yhdistys.

”Paikallinen nuoriso kutsuu tätä Jeesus-skeitiksi, koska tuossa yhdessä seinän graffitissa skeittaa rasta-Jeesus. Mutta ei täällä muuten kenenkään näkemyksiä kysytä tai sellaisia tyrkytetä.”

Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.
Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.

Petteri Niskanen oli mukana perustamassa Myyrmäki-liikettä lokakuussa 2012. Idea liikkeestä syntyi paikallisessa Bar Lunassa, kuinkas muuten.

”Istuimme siellä Klaus Kojon kanssa ja samaan aikaan monet tutut valmistautuivat kunnallisvaaleihin. Meillä ei ollut mitään intressiä lähteä siihen mukaan. Mietimme, että miten kaupunginosaa saisi vietyä eteenpäin.”

Alikulkutunneleiden maalaus ja aseman ehostus nousivat esiin ensimmäisenä. Sittemmin lista maalatuista ja maalattaviksi aiottavista kohteista on kasvanut

Tällä hetkellä liikkeeseen kuuluu on noin sata enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan osallistuvaa jäsentä. Sosiaalisessa mediassa joukko kasvaa jo tuhansiin.

Katsellessamme keväällä 2015 Niskasen kanssa juna-aseman seinämaalauksia paikallinen seniorikansalainen liittyy seuraamme töitä kehuakseen. ”Kohta ne kuitenkin töhritään,” hän jatkaa samaan hengenvetoon.

Ei niitä töhritty kohta, eikä ole vieläkään töhritty.

Myyrmäen alueella on maalattu 2010-luvulla luvallisesti todella moniin paikkoihin ja ne ovat pysyneet pääsääntöisesti siisteinä. Tässä on epäilemättä auttanut se, että paikalliset graffitimaalarit ja koululaiset on otettu mukaan projektiin, eivätkä reviiririidat ole päässeet häiritsemään.

Paikallisyhteisö on onnistuttu alusta saakka sitouttamaan hankkeeseen, mutta on seinille on päästetty taiteilijoita kaukaa Myyrmäen ulkopuoleltakin. Un Kolor Distinto -ryhmä saapui Chilestä maalaamaan juna-asemaa.

Tässä Un Kolor Distinton taidonnäytettä.

Myyrmäen juna-asema oli pitkään läävässä kunnossa. Sosiaalisia ongelmia on piisannut. Mutta kuinka aseman kasvojenkohotusoperaatio sai alkunsa?

”Järjestimme ensimmäisen asukasfoorumin marraskuussa 2012. Kutsuimme mukaan kaupungin edustajia, vastaavan arkkitehdin ja asukkaat. Ideoimme aseman tulevaisuutta.”

Remontin yhteydessä aseman vanha lippuhalli muutettiin kahvila-ravintolaksi ja käytännössä kaikki aseman sisäseinät täytettiin taiteella. Helmikuussa 2014 kymmenen taiteilijaa pääsi maalaushommiin, jotka kestivät viisi viikkoa. Maalausten pinta-ala on yhteensä noin 600 neliömetriä.

Maalaukset toteutti Multicoloured Dreams. Myyrmäki-liikkeen varastosta löytyi myös tarpeeton piano, joka kannettiin asema-aulaan.

Saapuessamme Niskasen kanssa asemalle pianon ääni kaikui hallissa ohi kävelleen teinin pysähdyttyä soittamaan sitä.

”Tästäkin monet tiesivät kertoa, että piano rikotaan ensimmäisenä viikonloppuna”, Niskanen sanoo ja jatkaa: ”Avajaisten jälkeen Securitaksen vartijat olivat unohtaneet lukita aseman ovet. Puoliltaöin valot olivat sammuneet, mutta nuoriso istui pianon ympärillä ringissä olutpullojen kanssa ja soitteli pianoa. Sitä katsellessamme pohdimme, että ilman pianoa siellä olisi varmaan etsitty jotain muita virikkeitä.”

Sittemmin aulaan on kannettu toinenkin piano.

"'Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata', Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa. [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/helpotusta-ankeuteen/] "Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki."
”’Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata’, Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa.
”Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.”

Kaupunki maksoi aseman maalausurakasta taiteilijoille 30 000 euroa. Summa saattaa vaikuttaa suurelta, mutta olisi se harmaakin maali maksanut rahaa. Tällä kertaa maalit myös saatiin sponsorilta – vantaalaiselta Tikkurilan maalitehtaalta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Vantaan kaupunki pulitti aseman junasillan värikkäistä led-valoista 200 000 euroa.

Asukastoiminnan tukeminen on osoittautunut kaupungin kannalta taloudellisesti järkeväksi.

”Tarkoitus olisi, että ensi kesänä maalataan tämän asemarakennuksen ulkoseinät, mutta siitä ei vielä ole olemassa sopimuksia. Kuten kaikissa taideprojekteissamme, tässäkin on mukana Vantaan taidemuseo asiantuntijaroolissa”, Niskanen kertoo.

Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäen juna-aseman vieressä. Museon viime talven Meidän katu -näyttelyssä oli esillä teoksia alueella vaikuttaneilta graffitimaalareilta. Myös Multicoloured Dreams maalasi yhden massiivisen muraalin museon päähalliin.

Läheinen vapaassa käytössä oleva graffitiseinä myöskin syntyi asukasliikkeen aloitteesta, kun kauppakeskus Myyrmannin viereisen  purkutyömaan raksa-aidat keksittiin pyytää hyötykäyttöön. Aidan takana sijaitsi aikaisemmin terveyskeskus. Nyt aktiivit ideoivat sen tilalla olevaan kuoppaan nurmimattoa ja esiintymislavaa. Niskasen mukaan tilaa kannattaa käyttää siitäkin huolimatta että siihen muutaman vuoden päästä jotain ehkä rakennetaankin.

Vaikka aktiivisessa käytössä oleva graffitiseinä sijaitsee siis Myyrmannin sisäänkäynnin vieressä ei rinnakkaiselosta ole syntynyt ongelmia. Läheisen senioritalon ”mummot ovat kiikuttaneet maalareille kakkua” Niskanen kertoo.

Niskanen ei yritä väittää, että Myyrmäki olisi onnela ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Hommat kuitenkin rullaavat paremmin kun niitä tehdään yhdessä.

”Myyrmäessä on 15 000 ja Myyrmäen suuralueella reilu 50 000 asukasta. Kyllä siihen elämää mahtuu.”

Myyrmäki-liikkeen organisoimalla graffitiseinällä kävi kummia tammikuussa 2016. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras oli porsastellut harrastajien rahoilla ja dokannut ja pämpännyt junnujen fyrkat. Katutaiteilija Hende päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hävetkää-teos kuitenkin käytiin repimässä levyineen heti seuraavana yönä. Lopulta paljastui, että asialla olivat kaupungin miehet ja tästä seurasi eeppinen sekamelska. Lisää aiheesta täällä ja täällä.

Siirtymä alikulkutunneleista ja juna-aseman seinistä asuintalojen päätyihin ei ollut täysin vailla ongelmia.

”Rakennusvalvonnassa on suhtauduttu myönteisesti meidän hankkeisiin, mutta he eivät yksinkertaisesti tienneet mitä lupia tarvitaan ja keneltä. Olimme yhteydessä Porin taidemuseoon, jonka Street Art – The New Generation -näyttelyn yhteydessä maalattiin muutama talon pääty. Heillä oli tuntuma siitä, miten lupa-asiat hoituvat.”

Niskasen mukaan suunnitelmat kuitenkin saatiin tehtyä valmiiksi yhdessä kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Kun suunnitelmat ja ohjeet saatiin tehtyä, hoituu lupaprosessit jatkossa helpommin virkamiestyönä.

Niskanen näkee ideaalitilanteeksi sen, että asukkaat itse aktiivisesti vaikuttavat asuinympäristöönsä ja sen kehittämiseen. Ja virkamiehet ja poliitikot vastavuoroisesti kuuntelevat. Kaupunki tekee tietysti suuret infraratkaisut, mutta kansalaisyhteiskunnan tasolla asiat lähtevät asukkaista. Kaupunkiin pyritään olemaan yhteydessä pääasiassa virkamiesten kautta ja puoluepolitiikka pidetään mahdollisimman loitolla toiminnasta.

”Puoluepolitiikassa ongelmana on se, että kaikkia ideoita arvioidaan sen mukaan, minkä puolueen edustaja sen esittää”, Niskanen toteaa ja lisää vielä: ”Meillähän on mukana lähes kaikkien puolueiden paikalliset aktiivit.”

Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan. "Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.
Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan.
”Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.

”Myyrmäki-liikkeen asema varmaan aina muotoutuu tarpeen mukaan. Mitä Myyrmäkeen tulee, niin olemme leikitelleet ajatuksella, että tästä voisi kehittyä jopa trendikäs kaupunginosa”, Niskanen visioi.

”Ei tästä kuitenkaan mikään Kallio tule. Vaikka aseman läheisyyteen tuleekin muutama umpikortteli on alue rakenteeltaan lähiömäinen”, Niskanen jatkaa. ”Mutta edellytykset ovat hyvät, koska täällä on asuntoja, työpaikkoja, oppilaitoksia ja kulttuuri- sekä urheilupaikat kunnossa. Ei kantakaupungin ulkopuolella vastaavia kokonaisuuksia ihan hirveästi ole”.

”Mutta onnistuakseen tämä vaatii asiakkaiden omaa tekemistä ja sitoutumista. Usko omaan kaupunginosaan ja sen tulevaisuuteen pitää rakentaa ensin.”

Jaa tämä:

Odinin sottaajat

Ylivieskassa tunteet käyvät kuumina ja graffiteja maalataan sekä tärvätään, eikä Soldier of Odin -oletetut tahot varsinaisesti helpota jännittynyttä tilannetta.

Elokuussa Ylivieskan Soldiers of Odin pyysi Tomi Rajalaa lisäämään logoonsa paikkakunnan nimen. Rajala mietti asiaa kauan, enimmäkseen ihmetellen miksi he kysyivät tätä juuri häneltä: hän oli mediassakin ilmaissut kantansa järjestön toiminnasta ja 15 000 asukkaan kaupungissa tämän luulisi oleva täysin yleistä tietoa.

”Suunnittelin ensin, että kieltäydyn kohteliaasti, mutta jotenkin siinä sitten miettiessä vahvistui tunne siitä, että jälkeenpäin olisi jäänyt kaivelemaan. Ettei tämmöistä mahdollisuutta tule toiste. Että pääsisi näpäyttämään.”

Hän lähetti tilaajalle logosta suunnittelemansa version.

Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.
Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.

Rajala istuu ylivieskalaisen Ravintola 77:n sohvalla ja katsoo ikkunasta avautuvaa aukiota.

”Tuosta oikeastaan tää lähti. Miksi me ollaan nyt täällä.”

Rajalan suunniteltua logon S.O.O.:n paikallisosastolle tuli Taiteiden yö ja Rajala maalasi paikalliseen alikulkutunneliin Peace-graffitin kaupungin tilauksesta.

”Sitä tehtiin keskipäivästä iltakuuteen. Sitten soitettiin tässä aukiolla musiikkia, oli kaikenlaista bändiä ja katuruokaa, kunnon block party -meininki.”

Tältä se näytti, kun Rajala ja Nisula olivat valmiita
Tältä se näytti, kun Rajala oli saanut hommat hoidetuksi. KUVA: Tomi Rajala.

Kun Rajala oli kavereineen purkamassa tapahtumaa torilla, paikalle saapui kaksi epäilyttävää henkilöä huutelemaan ja pyytämään juttusille.

”Sanoin etten nyt ehdi, kun pitää tässä rehkiä. Vastasivat, että sen jälkeen sitten. Sanoin, että pitää mennä nukkumaan, pitkä päivä takana. Kuului vaan vastaus, että voivat tulla mun kanssani nukkumaan. Vähän jo mietin, että mitähän tästäkin nyt tulee.”

Hetken päästä aukion kulmalle ilmestyi auto, jonka kuljettaja jäi seuraamaan tapahtumia.

”Oli sen verran kuumottavaa, että tulin tähän ravintolaan ja täällä ollessani sain puhelun aukiolta. Sinne oli kurvannut pakettiauto, josta oli astunut iso kaveri kyselemään minun perääni. Siinä vaiheessa soitin hätäkeskukseen. Selitin tilanteen – mitään rikostahan ei suoranaisesti ollut tapahtunut – ja poliisit sitten saattoivat mut kotiin.”

Aamulla Rajala sai tekstiviestin kaupungin kulttuurijohtaja Katriina Leppäseltä. Alikulkutunnelissa kaikki ei ollut niin kuin pitäisi, graffiti oli maalattu kauttaaltaan piiloon harmaalla.

”Siinä kohtaa mä soitin Hendelle ja kysyin että mitäs nyt tehdään.”

Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava porukka oli käynyt paikalla.
Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava sanam vapaus -porukka oli käynyt paikalla. KUVA: Tomi Rajala.

Pete Nieminen, eli Hende, tunnetaan graffititaiteilijana, joka ei arkaile ottaa teoksissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pian Hende istui junassa Ylivieskaan.

Ylivieskan tapahtumat muistuttivat Hendeä viime tammikuun tapahtumista. Alkuvuodesta Vantaalla paljastui, että Vantaan Urheiluyhtiöiden johtajat olivat vuosia käyttäneet junioriurheilun rahoja omiin juhlimisiinsa. Hende kommentoi asiaa kollegansa kanssa, maalaamalla Myyrmäen luvalliselle graffitiseinälle vedokset edellä mainittujen johtajien nyrpeistä kasvoista ja tekstin ”Hävetkää”. Seuraavana päivänä kaupungin työntekijät olivat käyneet maalamassa teoksen yli.

Vantaan Hävetkää-teoksen peittely sai huomiota mediassa ja lopulta Vantaan taidemuseo Artsi otti restauroidun teoksen kokoelmiinsa.

 

Tässä Hende ja Deos maalaavat Hävetkää-teosta uusiksi pyyhittyään päältä harmaan maalin, joka ei ollut kylmän kosteassa kelissä kuivunut kunnolla. Lisää tapauksesta täällä.

Ylivieskassa Hende maalasi yhdessä alkuperäisten tekijöiden kanssa saman Peace-teoksen uudestaan alikulkutunneliin. Nyt  tunnelista on restauroitu entistä ehommaksi ja lopputulos tyydyttää osallisia sekä ohikulkijoita.

”Aivan ihmeellistä. Nyt on pojat tehneet hyvää työtä!”, sanoo paikalle ihastelemaan pysähtynyt paikallinen mies, Veikko.

Veikko pyöräilee tunnelin läpi usein ja toivoo, että näiden teosten annettaisiin olla rauhassa. Aika näyttää, saako Veikko toivomansa.


Lari-Santeri Paavola, Tomi Rajala, Hende ja Jere Nisula työn touhussa.

Kulunut vuosi on ollut Ylivieskassa tapahtumarikas ja pelon ilmapiiriä on ruokittu antaumuksella.

”Syksyllä Raudaskylän opisto koulutti turvapaikanhakijalapsia. Paikalle saapuneet paikalliset äijät olivat umpipäissään täyttäneet olutpullot bensiinillä ja sytyttäneet pullon suusta sisään tungetut sukat. Onneksi he eivät saaneet mitään isompaa syttymään. Lehtitalon portaille puolestaan on viety mädäntyneitä sianpäitä. Yksi toimittaja sai sellaisen postissa kotiin toimitettuna”, Rajala kertoo.

Sianpäiden lähettäjiä ei ole saatu kiinni.

”Joulun aikaan taas levisi uutinen, että kaksi tummaihoista miestä oli raiskannut nuoren naisen. Kun kaikki olivat kuulleet – väitetystä – raiskauksesta, oli kaivettu pesismailat ja haulikot valmiiksi. Parin päivän päästä uutinen korjattiin, tutkinnassa juttu oli paljastanut tekaistuksi.”

”Turvapaikanhakijat on täällä tosi kuuma peruna, vaikka Ylivieskaan mahtuu kaikki.”

Rajala on Ylivieskassa graffitien ja mielipiteidensä vuoksi tunnettu henkilö ja hänet tunnetaan kaupungilla, tunnelimaalauksen jälkeen on sadellut kehuja. Iltaisin tai öisin hän kuitenkin välttää liikkumista yksin.

”Olen jälkeenpäin miettinyt, että olisin päässyt helpommalla jos en olisi tehnyt sitä pilaversiota Soldiers of Odinin -logosta. Mutta ei tässä ole kyse siitä, että pitää päästä helpolla. Aina välillä täytyy muistuttaa ihmisiä siitä, ettei kukaan makaa kenenkään maihinnoususaappaan alla.”

Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa on tutut tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä.
Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa ovat tuttuja tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä. KUVA: Samppa Batal.

 

Jaa tämä:

Espoo on veressä

Ex-vandaalit julkaisivat graffitimuistelmat.

Espoo nähdään – ja se ­haluaa näyttäytyä – pääasiassa vauraan keskiluokan ja sitä vauraampien pilvilinnana. Länsimetron raiteitakin vastustettiin siksi, että niiden pelätään tuovan köyhät ja huumeet mukanaan. Todellisuus ei tietenkään ole ikinä yksinkertaista, eivätkä stereotypiat kerro koko totuutta. Espoossa on myös lähiöitä, joita dominoivat betonielementtitalot, ja näistä lähiöistä ponnistaa graffitijengi HRC.
Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990 -kirja kuvaa nuorten poikien innostumista graffitista ja sitä, kuinka tuo innostus johti kaupungin tuotteliaimman porukan muodostumiseen.
Graffitiin liitetään usein tilanhallinnallisia kysymyksiä, mutta tätä ei teoksessa mitenkään glorifioida. Kirjasta välittyy kuva porukasta, joka merkkasi reviiriä urakalla mutta joka ei hahmottanut tilallista konfliktia välttämättä erityisen teoreettisessa viitekehyksessä. Laajemmat spekulaatiot ilmiön yhteiskunnallisista vaikutuksista jätetään lukijalla ja muille aiheesta kiinnostuneille.

Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.
Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.

1990-luvun loppupuolella muuttu­vien elämäntilanteiden myötä HRC:n toiminta hiipui. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut HRC:n loppua.
Ydinporukasta Acton vaikuttaa nykyään Helsingissä. Hän on myös hakenut uusia tapoja lähestyä graffitia – hänen näyttelynsä Make Your Mark -galleriassa purki ilmaisumuodon alkutekijöihinsä. Viime vuonna taiteilijajärjestö Muu ry:n jäseneksi päässyt Acton sijoittuu tällä hetkellä jonnekin graffitin ja kuvataiteen välille ja koettelee samalla molempien rajoja. Siinä, missä kuvataidemaailma on pohjimmiltaan äärimmäisen elitistinen, on graffiti äärimmäisen epäelitistinen, jopa rahvaanomainen. Näiden yhdistäminen ei välttämättä ole mahdollista. Acton kommentoi tätä Voiman haastattelussa:

”Eiväthän ne välttämättä sovi yhteen, ja olen siihen henkisestikin varautunut. Ja varmasti siitä jossain vaiheessa jotain konflikteja tulee.”

acton_helvetica_korttikuva
MYM-gallerian näyttelyssä Acton tarkasteli graffitille tyypillisiä tapoja asetella kirjaimia neutraalia Helvetica-fontia käyttäen.
Lahteen muuttaneen Sovedin kädenjälki puolestaan on näkynyt viime vuosina kaupungin sähkökaappien kyljissä – Lahti Energialla on mahdollisesti Suomen hienoimmat sähköboksit.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Viime vuosina porukkaan on liittynyt myös Deos, joka on ollut näkyvä hahmo Myyrmäessä sijaitsevan Vantaan taidemuseo Artsin toiminnassa. Katutaiteeseen erikoistunut Artsi myös otti kokoelmiinsa Deosin yhdessä Henden kanssa tammikuussa 2016 maalaaman Hävetkää-teoksen, jossa kritisoitiin kaupungin urheiluvaikuttajien kähmimisiä. Teos on yksi Suomen graffitihistorian puhutuimmista. Myös Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen saapui Myyrmäkeen puolustamaan teoksen odottamatonta sensuroimista ja poistamista Myyrmäen luvalliselta graffitiaidalta.
Näin se käy.Vaikka jengi on hajaantunut ja vaikuttaa eri tavoin eri paikoissa, näyttää espoolaisuus yhä yhdistävän tekijöitä – julistavatpa he yhä jopa olevansa osa espoolaisuutta. Ehkä Espoo on mielentila.

HRC: Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990. 104 sivua.

Jaa tämä:

Emansipatorinen battle junavarikoilla

Tsekkiläinen graffititaiteilija teki dokumenttielokuvan naismaalareista. Prosessi ei ollut helppo ja sen aikana esimerkiksi kameramies varasti kuvauskaluston. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali otti leffan ohjelmistoonsa.

Graffiti on hyvin minäkeskeinen laji, kirjoittajat toistavat omaa nimimerkkiään loputtomasti joskus luvattomiin, joskus luvallisiinkin paikkoihin. Graffiti on myöskin hyvin miehinen laji, eivätkä kaikki naiset suinkaan ole kokeneet oloaan tervetulleiksi aloitettuaan hommat. Tsekkiläinen naismaalari, Sany, päätti ohjata Girl Power -dokumenttielokuvan graffitimaailmasta naisten silmin. Prosessi imaisi seitsemän vuotta elämästä, jätti jäljet ja vei kaikki säästöt.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla olisi tarjolla. 

Siinä, missä graffiti käy useimmiten tilanhallinnallista kamppailua yhteiskunnassa laajemmin, Sany tuo kamppailun tilasta graffitiskenen sisälle.

”Graffiti on aina ollut poikakerho. Se on nopeatempoista touhua ja junavarikoilla juokseminen ja kiipeily vaatii fyysistä voimaa. Ehkä se ei ole houkutellut naisia ja joidenkin naisten on taisteltava asemansa puolesta, jotta toiset voivat sitten seurata perässä. Monet miesmaalarit ovat myös suhtautuneet naisiin varsin kielteisesti, mutta tilanne muuttuu koko ajan”, Sany kertoi vieraillessaan Helsingissä Mimmit peinttaa -tapahtumassa.

"SANY"/"Painu takaisin keittiöön!"
”SANY”/”Painu takaisin keittiöön!”

Sanyn maalausten päälle on seinillä ilmestynyt suheroita, jotka eivät tosiaan mairittele skeneä. Esimerkiksi ”Painukaa takaisin keittiöön!” teksti naisen maalaaman graffitin päällä ei ole tulkittavissa emansipatoriseksi. Myös dokumentissa esitetty kommentti ”Naiset eivät tajua kirjainten rakennetta”, aiheuttaa lähinnä surullisen hymähdyksen.

Monien mielestä tietenkin sukupuolijaottelu joutaisi romukoriin kokoaan. Dokkarilla Utah toteaa, että: ”En minä ole graffitityttö vaan graffitimaalaaja”.

”Monet yritykset ovat myös huomanneet, että naismaalaajien tukeminen on järkevää, koska se avaa uusia markkinoita niille. Samoin viime vuosina monet brändit ovat myös sponsoroineet naisskeittareita. Ehkä tasa-arvo vähitellen tavoittaa tätä kautta nämä skenet”, Sany ynnää markkinoiden perin yllättävästä roolista.

Utah: "I'm not a graffiti girl, I'm a graffiti writer."
Utah: ”I’m not a graffiti girl, I’m a graffiti writer.”

Vaikka kaupallisuus saattaa osaltaan tuoda muassaan tasa-arvoa graffitimaailmaan, ei Sany näe kehitystä ongelmattomana.

”Ihmiset tietenkin pyrkivät hankkimaan elantonsa jollain tavalla. Joku myy kirjoja ja joku myy tarroja. Haastattelemani newyorkilainen Claw Money tahtoo tehdä brändistään seuraavan Hello Kittyn”, ohjaaja toteaa.

”No Yhdysvallat on tietysti melkoisen kapitalistinen maa, jossa rahan tekeminen nähdään menestyksen mittana.”

Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.
Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.

Elokuvassa haastatellaan nykytekijöitä militanteista oman tien kulkijoista kaupallisuutta täysin estoitta syleileviin tuotteistajiin. Samoin Sany haastattelee nykymaalareiden ohella muun muassa Martha Cooperia ja monia muita, vuosikymmeniä mukana olleita veteraaneja. Kerronta vuorottelee puhuvien päiden kuvaamisen ja junavarikoilla seikkailemisen välillä. Maalaajataustan omaava ohjaaja ei arkaile lähteä keikoille mukaan itsekin muovipussi kolisten ja lopputulos on sekä monipuolinen että poukkoileva.

Junajaardeilla Vickin kanssa.
Junajaardeilla Vickin kanssa.

”Graffiti on aina ollut kriittinen järjestelmää vastaan ja esimerkiksi Lähi-idässä on parhaillaan käynnissä graffitiaalto. Viimeistellessäni elokuvaani törmäsin siihen, kuinka mimmit al-Raggahissa Syyriassa maalasivat ISISksen vastaisia graffiteja, vaikka riski heille on hirvittävä”, Sany kertoo.

Tosin paikallinen alakulttuuri peilaa aina myös paikallista yhteiskuntaa. Sanyn käydessä Cape Townissa maalasivat graffiteja ainoastaan rikkaiden perheiden lapset, jotka halusivat jännitystä. Köyhillä ei yksinkertaisesti ollut varaa moiseen. Intiassa ihmiset suorastaan pyysivät häntä maalaamaan heidänkin talojen seinät, koska heillä ei itsellä ollut varaa maalata niitä.

”Tsekissä elimme 50 vuotta kommunistisen sortovallan alla ja tuolloin graffitin maalaaminen oli läpeensä poliittista. Graffiti edusti läntistä rappiotaidetta – Yhdysvalloissa syntynyt taidemuoto oli vihollisen propagandaa.”

Tämä historia näkyy hieman odottamattomalla tavalla myös tsekkiläisten nykyasenteissa.

”Vanhemmat ihmiset eivät välttämättä pidä siitä, että käymme maalaamassa talojen seiniin. Toisaalta se nähdään myös osana meidän vapauttamme ja vapauden puute nähdään maalaamista suurempana ongelmana.”

Sany: Girl Power Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Näytökset 20. ja 23.9. Bar Dubrovnikissa. http://hiff.fi/elokuvat/girl-power

www.girlpowermovie.com

Jaa tämä:

Mikä tekee graffitin?

Kirjaimet ovat graffitin ytimessä. Niitä ja niiden merkityksiä voi tutkia esimerkiksi taidenäyttelyn voimin tai kirjoittaa aiheesta gradun ja kirjan.

Useimmiten luvattomasti ja julkisessa tilassa maalattujen graffitien siirtäminen galleriaan on aina ja joka kerta vaikeaa. Suurta mittakaavaa varten ajateltu ja rosoiselle seinälle tarkoitetun muotokielen suora siirtäminen kankaalle ja valkoisen kuution seinälle harvemmin onnistuu lisäämään taiteenmuotoon mitään uutta.

Toisinaan siirtyminen kuitenkin onnistuu ja katutilassa hankittu kokemus ja näkemys sekä galleriatila tukevat toisiaan, ja onnistuvat yhdessä tuottamaan jotain uutta ja odottamatonta. Malliesimerkkejä tästä uuden lähestymistavan löytämisestä ovat esimerkiksi suomalainen Egs ja ruotsalainen Dwane, jotka molemmat löysivät uudet – ja keskenään tyystin erilaiset – tavat siirtää taiteensa uuteen ympäristöön.

Varsin onnistuneena voi pitää myös Marko Saarelaisen, eli Actonin tuoretta siirtymää.

Graffiteissa toistuvasti jatketaan kirjaimia erilaisin lisäkkein ja ulokkein. Oheisissa Acton/Helvetica-teoksissa nämä eri ulokkeet erottuvat selvästi Helvetika-kirjaimista. Näille ulokkeille on annettu nimiä ja Anssi Arte on tutkinut niiden olemusta sekä kehitystä Taideteolliseen korkeakouluun tekemässään gradussa ja siitä muokatussa kirjassa Forms of Rockin'. Arte luettelee swirlit, sandwitchit, cut segmentit, splashit ja loopit.
Graffiteissa toistuvasti jatketaan kirjaimia erilaisin lisäkkein ja ulokkein. Oheisissa Acton/Helvetica metamorphosis pt. 1-3 -teoksissa nämä eri ulokkeet erottuvat selvästi Helvetica-kirjaimista.
Näille ulokkeille on annettu nimiä ja Anssi Arte on tutkinut niiden olemusta sekä kehitystä Taideteolliseen korkeakouluun tekemässään gradussa ja siitä muokatussa kirjassa Forms of Rockin’. Arte luettelee swirlit, sandwitchit, cut segmentit, splashit ja loopit.

Acton haastaa Helsingin Make Your Mark -galleriassa avatussa Kirjaimellisesti-näyttelyssään odotukset siitä, miltä graffitin pitäisi näyttää ja mikä on laskettavissa graffitiksi alkuunkaan. Ehkä olisi soveliasta kuvailla Actonin näyttelyä tutkielmaksi graffitin olemuksesta, ei niinkään graffitinäyttelyksi.

Graffitit perustuvat tunnetusti kirjaimiin ja kulloinin valittu kirjaisintyyli on usein keskeinen tekijä teosta arvioitaessa. Tyylin sisältämät viittaukset ja historia avautuvat usein pääasiassa alan harrastajille, mutta pienellä paneutumisella sivulliset seuraajatkin pääsevät kyllä jyvälle aiheesta.

“Taiteeni itseisarvo ei ole ilahduttaa tai herättää hyväksyntää. En maalaa miellyttääkseni katsojaa tai koristaakseni kaupunkia. Graffitimaalaaminen on performanssi, joka keskustelee aina maalattavan kohteen ja siihen luotujen ennakko-odotusten kanssa. Maalausprosessini on useimmiten tylsän monotoninen, mutta teosten koon vuoksi dynaaminen, suorastaan aggressiivisen vauhdikas. Prosessin lopputulemana on kirjaimista muodostuva teos, joka on maallikolle erittäin vaikeasti lähestyttävä, sanomaltaan jopa eksklusiivinen”, Saarelainen kertoi näyttelyn tiedotteessa.

Tätä tyylin tärkeyttä vasten arvioituna kohta 30 vuotta graffiteja maalanneen Marko Saarelainen valinta rakentaa näyttelynsä Helvetica-fontin ympärille on perin kiinnostava.

Helvetica on graafikoiden suosima fontti ja samoin se on useiden yritysten valinta logojensa fontiksi. Helveticaa voisi jopa kuvitella monin muodoin graffitifonttien antiteesiksi, täydellisen neutraaliksi. Helvetica on oikeastaan neutraali kuin Sveitsi, eli muinainen Helvetia, maailman sodissa.

Acton/Helvetica, variaatio samasta teemasta kuin artikkelin alussa näkyvässä kuvassa.
Acton/Helvetica, variaatio samasta teemasta kuin artikkelin alussa näkyvässä kuvassa.

Marko Saarelainen ylisti lempikirjaisintaan, Helveticaa, niin näyttelyn alla, kuin avajaisissakin sekä näyttelyn tiedotteessa:

“Yksi länsimaailman käytetyimmistä kirjasimista on Helvetica. Sitä näkyy niin isojen yritysten logoissa kuin kaupunkien infotaulujen ja kylttien teksteissä jopa kyllästymiseen asti. Tai oikeastaan sen äärimmäisen neutraaliuden, suorastaan harmauden takia, siihen ei edes kyllästytä koska siihen ei kiinnitetä huomiota. Kirjasin on siitä nerokas, että se toimii nimenomaan viestinvälittäjänä jossa vastaanottaja keskittyy itse sanomaan, ei sen ulkoasuun.”

Saarelaisen päätös valita teoksiensa Helvetica graffiteja kommentoivien teostensa lähtökohdaksi on perin kiinnostava. Graffiteissa valitut kirjaintyypit kertovat paljon tekijästä, hänen valinnoista ja taustastaan. Graafikkonakin työskentelevä Saarelainen on valinnut teostensa perustaksi neutralin kirjaisintyypin, jota hän on käsitellyt teoksissaan grafitille tutuin tavoin: kirjainten kokojen vaihtelu ja kirjaimiin tehdyt jatkeet ovat graffitille perinteisiä ratkaisuja. Se, mikä ei ole perinteistä, on yhdistää nämä perinteiset ratkaisut Helvetikan kaltaiseen fonttiin.

Acton-Marko ei tosiaan ole ainoa Helveticaan tykästynyt. Onpa fontista ja siihen liittyvistä jopa tehty dokumenttielokuva – jopa pirun hyvä sellainen. Tätä dokkaria voin suositella varauksetta ihan kaikille, jopa niille, jotka eivät fonteista välitäkään.

 

GRAFFITIN KIRJAINMUOTOJEN AKATEEMINEN ANALYYSI, KOSKA MIKSIPÄ EI

Graffitissa teosten keskiössä, jopa usein ainoana sisältönä ovat tunnetusti taiteilijan nimimerkki ja vaihtelevana elementtinä on valittujen kirjainten tyyli. Kirjainmuodoista maisterintyönsä tehnyt Anssi Arte avasi näiden tyylien merkityksiä gradunsa pohjalta tekemässään kirjassa Forms of Rockin’.

Kirja on jatkettu Arten Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun tekemästä maisterityöstä. Kirja esittää (joidenkin) graffitin vakiintuneiden kirjainmuotojen kehityksen 1970-luvulta 1990-luvulle. Arte osoittaa esimerkein, kuinka kirjainmuodot ovat alussa ottaneet vaikutteita Broadwayn-valokylteistä ja kehittyneet muun muassa leveälahkeisia housuja suosivan muodin inspiroimana alapainotteiseksi ja 1980-luvulla futurismin ja high-tech-romantiikan värittämiksi.

Ote kirjasta Forms of Rockin'.
Ote kirjasta Forms of Rockin’.

Arte ei kiinnitä huomiota taide/rikos-jaotteluun, johon aiheeseen liittyvä keskustelu usein jumiutuu. Siinä, missä graffitikulttuuri usein nähdään omana eristäytyneenä alakulttuurina, Arten tutkimus osoittaa vaikutusten kulkevan runsaina muun kulttuurin ja graffitin välillä. Graffiti on lainannut estetiikkansa usein aikakautensa populaarikulttuurilta ja mainoksista, ja vastavuoroisesti esimerkiksi mainosteollisuus on sumeilematta nostanut graffitin estetiikan osaksi omaa työkalupalettia. Graffiti on myös tunnetusti toiminut jo 1980-luvulta alkaen porttina muun muassa mainosalalle.

Tutkimuksen ulkopuolelta voisi todeta, että mainosten ja viihdeteollisuuden lainoja graffitista ja niiden kapitalisoimista ei välttämättä tulisi nähdä pelkästään alakulttuurin ryöstämisenä. Suhde on monimutkaisempi.

Jotenkin huikeana esimerkkinä tuosta edestakaisesta liikkeestä voisi nähdä myös sen, että graafisena suunnittelijana työskentelevä Arte on suunnitellut myös Turvatiimin yritysilmeen. Turvatiimi on vartiointiliike, johon on sulautunut yrityskauppojen myötä myös FPS-vartiointiliike, joka tuli Helsingin nollatoleranssihankkeen aikana tunnetuksi graffiteihin erikoistuneena ja kovakouraisena toimijana.

Anssi Arte: Forms of Rockin'. 128 sivua. Dokument Press 2015.
Anssi Arte: Forms of Rockin’. 128 sivua. Dokument Press 2015.
Jaa tämä:

Mimmit peinttaa Kontulan

Graffitikulttuuriin liittyy tilanhallinnallisten kysymysten esittäminen. Mimmit peinttaa -tapahtuma ja Girl Power -elokuva kysyvät kuka saa maalata – onko graffiti ainoastaan poikien laji?

Mimmit peinttaa järjestettiin ensimmäistä kertaa Taiteiden yönä 2015. Tuolloin kuusi naiskatutaiteilijaa antoi Helsingin ensikodille Vallilassa uuden ilmeen. Nyt tapahtuma saa jatketta, kun naiskatutaiteilijat valtaavat Kontulan Emännänpolun alikulkutunnelin 17.–18.6.

Graffiti on keino saada ääni kuuluviin, mutta jostain syystä naisäänet ovat tässä alakulttuurissa jääneet vähemmälle ja katutaide.com pyrkii saamaan ne esiin Mimmit peinttaa -tapahtumalla. Lauantaina 18.6. tapahtuman yhteydessä saa Suomen-ensi-iltansa Girl Power -dokumenttielokuva katutaiteesta naisartistien näkökulmasta.

Girl Power -leffan jälkeen Häiriköt-päämajan Jari Tamminen keskustelee leffan teemoista elokuvan ohjaajan, Sanyn, kanssa.

Katutaide, graffitit ja tägit ovat kokeneet valtavan murroksen lyhyenä elinaikanaan, ja nykyään niiden asema Suomessakin on jo kallistumassa vandalismista kannustettavaksi ilmaisunmuodoksi. Mimmit peinttaa on tästä yksi hyvä osoitus. Tapahtuman yhteydessä neljä naiskatutaiteilijaa kävi toukokuun lopulla museopäivänä Gallen-Kallela Museossa maalaamassa neljä teosta.

Se, mikä oli ennen kapinallista ja monen mielestä jopa uhkaavaa, on nyt tuotu esiin ja vakiinnuttanut paikkansa jo museokelpoisena taiteena.

Mimmit peinttaa -session hedelmiä Gallen-Kallela Museolta. Kuva: katutaide.com
Mimmit peinttaa -session hedelmiä Gallen-Kallela Museolta. Kuva: katutaide.com

Kuitenkin luvattoman katutaiteen tekeminen kaduille on edelleen rangaistava teko. Laittomuus onkin vaikuttanut katutaidekulttuuriin alusta asti. Katutaide on paitsi kuvia seinillä myös kritiikkiä ja dialogia. Mitä tapahtuu, kun luvaton taide tuodaankin päivänvaloon ja Suvilahden lailliselle graffitiseinälle? Katoaako kritiikki?

Vaikka laittomuus onkin yksi katutaidetta vahvasti muovanneista piirteistä, se ei ole niistä ainoa. Katutaiteen esittely eri valossa tuo sen lähemmäs niitäkin ihmisiä, joita se ei muuten koskettaisi. Sen lisäksi se tuo esiin aivan uudenlaisen katutaiteen maailman, kun vähemmistöön jääneet naisartistit pääsevät ääneen.

Mimmit peinttaa tuo mahdollisuuden kaikille tutustua katutaiteeseen niin kokijana kuin tekijänäkin. Sen lisäksi, että tapahtumassa luodaan Emännänpolulle uusi ilme, jokainen graffitinteosta kiinnostunut mimmi on kutsuttu Suvilahteen tekemään itse.

Mimmit peinttaa 2016 tuo katutaiteen varjoista valoon ja on samalla kunnianosoitus sen naistekijöille. Ja mitä kapinaan ja kritiikkiin tulee, sehän on kiinni vain taiteilijoista itsestään.

17.-18.6. Mimmit peinttaa, alikulkutunnelin maalaus

18.6. Girl Power, elokuva ja keskustelutilaisuus, Nosturi klo:18:00 

18.6. Mimmit räppää, Elmun baari klo: 21-04

19.6. Avoin graffitipiknik Suvilahdessa

Jaa tämä:

30 vuotta kaaosta

Mitä kuuluu keski-ikäisen graffiti-iskän elämään.

Lars Hjerstedt, eli Kaos, on riivannut ruotsalaista kansankotia graffiteilla jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on maalannut omin lupinensa kromin kiiltoisiksi ja värikkäiksi lukemattomia junavaunuja sisältä ja ulkoa sekä lähinnä kaikkia kuviteltavissa olevia seinämateriaaleja. Huhtikuun alussa Kaos maalasi Helsingissä Kampin metroasemalla olevan lasikopin seinään graffitin.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän maalasi Suomessa tai metroasemalla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän maalasi metroasemalla luvan kanssa.

”Oli omituista maalata metrossa kameran kuvatessa vieressä. Mutta hei! 2016, mikä tahansa on mahdollista.”

Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).
Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).

Vuosien varrella Hjerstedtin graffitin ympärille rakentuva elämäntapa on saanut uusia vivahteita. Nykyään Kaoksen kankaalle maalaamia teoksia esitellään gallerioissa ja museon seinätkin ovat kiikarissa, mutta samalla hän jatkaa luvattomien maalausten tekemistä. Mitä kuuluu keski-ikäistyvän perheenisän arkeen?

”Elän tavallaan kaksoiselämää”, Kaos toteaa metroaseman lasikopissa, siinä samassa jonne hän on juuri maalannut teoksensa. ”Isänä elän normaalia vastuullista elämään: vien muksut hoitoon ja kouluun, ja haen sieltä, kokkaan ruokaa. Samalla jatkan myös maalaamista.”

Tässä yhteydessä maalaamisella viitataan luvattomiin graffiteihin.

”Se maalaaminen ei ole niin vastuullista tekemistä. Elämäni on jakautunut kuin tohtori Jekyll ja herra Hyde ja ymmärrän, että se saattaa vaikuttaa omituiselta. Pyrin kasvattamaan lapseni ymmärtämään, että pitää pysähtyä punaisiin valoihin eikä saa varastaa – ja samalla rikon itse sääntöjä.”

Kaos – Vandals in Motion -kirjassa kerrotaan jopa tapauksesta, jossa Hjerstedt kavereineen murtautui 1990-luvun alkupuolella Tukholman joukkoliikenteestä vastaavan Storstockholms Localtrafik, SL:n toimistoon ja varasti sinne kerätyn valokuva-arkiston graffiteista.

Näin se käy, kun sen osaa.

Kaos jatkaa yhä luvattomien töiden maalaamista ja esiintyy samalla julkisuudessa omalla nimellään. Tämä johtaa ymmärrettävästi ongelmiin ja hänet tunnistetaan usein.

”Kyllähän minut on pidätetty monesti. Ennakoin jääväni nalkkiin kerran kolmessa vuodessa ja olen laskenut sen osaksi elämäntapaa ja pyrin varautumaan siihen. Se kuuluu peliin: minä pyrin maalaamaan ja ne yrittävät ottaa minut kiinni. Ehkä jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, jolloin en enää pysty yhdistämään maalaamista ja perhettä. Se olisi surullinen päivä, mutta ei sitä voi murehtia etukäteen.”

”En haluaisi elää maailmassa ilman lakia, koska se olisi totaalisen sekaisin oleva yhteiskunta. Ihmiset ovat ahneita ja tarvitsevat rajoja. Samalla on kuitenkin tärkeää, että jotkut tekevät kiellettyjä asioita, jotka testaavat yhteiskunnan rajoja. Koettelemalla rajoja näemme, kuinka yhteiskunta toimii. Minua kiinnostaa kysymys siitä, että mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa. Ehkä se pitää minut mukana graffitissa – vaikka onkin hieman vaikeaa olla 45-vuotia kapinoiva iskä.”

Kaos: Been There (2013)
Kaos: Been There (2013)

Lukemattomat metromatkustajat ovat nähneet Kaoksen teoksia vuosikymmenien aikana. Kampin teos kuitenkin poikkeaa aikaisemmista luvallisuudellaan ja siinä, että se on merkitty selvästi osaksi museonäyttelyä. Tämä saattaa muuttaa yleisön tulkintoja näkemästään.

”Värikäs maalaukseni Kampissa on varmasti monille helpommin lähestyttävä, mutta toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi tägejäkään vain sen takia, että eivät ymmärrä niitä. Minun silmiini tagit ovat kauniita, näen romanttisen kaaren siinä, mikä näyttää monelle vain mustalta sekavalta tekstiltä. Mutta minä tunnistankin niistä tyylejä ja historiaa. Ehkä ihmisten pitäisi kiinnittää kiinnittää enemmän huomiota luvattomiinkin töihin eikä vieroksua niitä vain sen takia, että tekijät eivät pyytäneet lupaa niille.”

”Maalaajat rakastavat kaupunkia ja näkevät mahdollisuuksia kaunistaa sitä. Mutta liittyyhän maalaamiseen myös egosentrinen puolensa, jossa omaa nimeä kirjoitetaan tuhansia kertoja ihmisten nähtäväksi.”

Kirjoitettuaan nimeään 30 vuoden ajan, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä tuosta työstä on jäänyt käteen.

”Hah! Kerran kirjoitin yhden metron seinään ’All I got was this t-shirt’. Mutta, näinä vuosina olen saanut hyvän tarkastelupaikan yhteiskuntaan ja sen toimintaan – hyviin ja huonoihin puoliin.”

Maalausreissuilla Hjerstedt on kohdannut epätiloissa ja yhteiskunnan katvealueilla asunnottomia ja yhteisön laidoilla eläviä kansalasia, jotka useimmiten jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

”En minä pidä tärkeänä sitä, monta metroa olen maalannut. Ymmärrän maailman paremmin, ja ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa ja oman itseni.”

—-

MUSEOTAVARAA

Helsingin kaupungin taidemuseo HAM marssii Vantaan taidemuseo Artsin jalanjäljissä ja on päättänyt ottaa katutaiteen mukaan seuraamiensa taiteenmuotojen palettiin. Ensimmäiset yleisölle näkyvät merkit tästä linjauksesta ovat Jussi TwoSeveniltä tilattu Bubo bubo -seinämaalaus Pasilaan ja Kampin metroaseman laituritason lasikopin valjastaminen graffiteille.

Kesällä 2015 suomalaisen graffitin suuriin nimiin kuuluva Egs jätti ensimmäisenä kädenjälkensä tuon kopin betoniseinään. Samalla hän maalasi myös galleria- ja museoympäristössä tutuksi tulleen abstraktin maailmankartan tilan lasiseinään. Nyt tuo lasiseinä on puhdistettu ja betonillakin Egsin kohtalo oli tulla jyrätyksi. Kaos maalasin graffitin Egsin teoksen päälle – ja sama odottaa myös Hjerstediä vuorollaan. Helsingin kaupungin taidemuseo HAM tuottaa tilaan jatkossakin uusia teoksia yhteistyössä Make Your Mark Galleryn kanssa.

HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila totesi katutaiteen taltioimisen ja esittämisen ihan normaaliksi osaksi taidemuseon toimintaa. Hänen mielestään kyseistä taiten muotoa ei ole tarkoituksenmukaista sen enempää romantisoida kuin demonisoidakaan.

Jää nähtäväksi, mitä museoinstituution läsnäolo tekee katutaiteelle ja kuinka ilmaisumuoto säilyttää elinvoimaisuutensa. Olisi myös väärin kuvailla graffitia nuorten lajiksi – maalaajien ikähaitari levenee päivä päivältä. Onko mahdollista, että yhteiskunta jopa syleilee graffitin hengiltä toivottamalla sen tervetulleeksi museoihin ja siirtäessään sen muotokielen osaksi mainoskuvastoa.

”Graffitia vastaan on taisteltu 1980-luvulta alkaen, eikä se ole mennyt pois. Ehkä tämä on uusi tapa kokeilla tuota”, Lars Hjertedt toteaa Kampin lasikopissa.

”Fuck. Täytyy varmaan lopettaa maalaaminen tyystin tämän haastattelun jälkeen.”

Ehkä lopettamisvimmaa rauhoittaa ajatus siitä, että samalla kun graffiti ja  yhteiskunta ovat lähestyneet toisiaan on yhteiskunta muuttunut osaltaan avoimemmaksi ja moniäänisemmäksi.

Jaa tämä:

Siirtymiä

Vanhasta romusta syntyy taidetta Kim Somervuoren työhuoneella

Kim Somervuoren näyttelyissä taide leviää usein yksittäisten teosten ulkopuolelle. Näin tapahtuu myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa hän muun muassa maalasi yhden huoneen seinät täyteen. Huoneen kuvastoon kuuluu muun muassa hänen lapsensa neljävuotiaana piirtämiä tatuointiluonnoksia toisinnettuna suureen kokoon. Pienempänä nuo samat kuvat löytyvät taiteilijan käsivarresta, johon ne taltioi tatuointeja tekevä veli.

”Pyrin aina tekemään näyttelyistäni jotain sellaista, mikä on hetkellistä ja koettavissa vain paikan päällä.”

Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.
Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.

”Mennessäni Kuvataideakatemiaan vuonna 2006, minulla ei ollut mitään taidekoulutaustaa. Vaikka olin maalannut ja tehnyt t-paitoja ja vastaavia noin 15 vuoden ajan, en koskaan kokenut, että se olisi taidetta. Taide oli lähinnä jotain museoissa olevaa käsittämätöntä kamaa.”

Somervuoren viitekehyksenä toimi graffiti ja skeittaus sekä populaarikulttuuri laajemmin.

”Graffiti graffitina lakkasi kiinnostamasta joskus 2000-luvun alussa. Minulla oli Kuvataideakatemiassa kavereita, jotka vinkkasivat, että akatemiaan pääsee pelkällä näytöillä ilman aiempaa taidekoulutusta. Ei minulla ollut pohjalla edes lukiota.”

Näyttötyöt riittivät ja ovet taidemaailmaan aukesivat.

”Akatemiassa moni on käynyt jo jonkun luovan koulun tai lukion. Olin vapaampi niistä oletuksista, miten taidetta kuuluisi tehdä. Se vähä taidehistoria, mitä peruskoulussa opetettiin, ei tarjonnut minulle tarttumapintaa. Itselleni olisi ollut helpompi lähestyä uudempaa taidetta kuin kuivalta tuntuneita klassikoita. Vähitellen se vanhempikin taide on alkanut aueta.”

Somervuoren yhteisnäyttely Kati Lehtosen, Ilari Hautamäen ja Sami Havian kanssa on auki Hämeenlinnan kaupunginmuseossa helmikuun lopusta toukokuun alkuun. Aikaisemmin Somervuoren teoksia on nähty esimerkiksi katutaiteeseen ja siihen linkittyvään taiteeseen erikoistuneessa Make Your Mark Galleryssä Helsingissä.

”Teoksissani on usein läsnä sellainen, ei nyt vittuilu, mutta huumori ja melankolinen maailmankuvani.”

Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.
Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.

Viime vuosina katutaide on vakiinnuttanut paikkansa osana taidemaailmaa. Samana päivänä, kun Somervuori juhlii näyttelynsä avajaisia Hämeenlinnassa, avaa ovensa Vantaan taidemuseo Artsi, joka julkisti linjansa katutaidetta näyttävänä ja keräävänä laitoksena. Yksi kehityskulun lieveilmiö on se, että monille taiteilijoille on pyritty luomaan juuria katutaiteen parissa, jotta heidän katu-uskottavuutensa kasvaisi.

”Ratsastaminen taustalla on ihan ookoo, mikäli se tausta on olemassa. Minua ei vaivaa ollenkaan, että esimerkiksi Nug Ruotsista tai Egs Suomesta ammentavat omasta historiastaan. Keinotekoisesti rakennetut taustat ovat kuitenkin helvetin epäkiinnostavia.”

Omaa identiteettiä on tietysti aina paha arvioida, mutta Somervuori varoo itse yhdistämästä graffititaustaansa nykyiseen uraansa. Galleriaan siirretty graffiti ei ole hänen kirjoissaan graffiti, eikä hän itse sellaisia tekisi.

”Opettaja Kuvataideakatemiassa sanoi aikanaan, että jokaisella on tausta jossain, tarkoittaen että sitä on turha jättää huomioimatta. Ehkä taustani näkyy välinevalinnoissa. Olin yllättynyt akatemian alussa, että osa professoreista oli että ’miksi spray’. Itse olin, että ’miksi ei’. Sprayn käyttö koettiin ainakin aikaisemmin kantaa ottavana, mutta itse näen sen maalaus­välineenä siinä missä muutkin pelit ja pensselit.”

Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.
Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.

Somervuori käyttää teoksissaan paljon vanhaa ja kierrätettyä materiaalia. Rikkinäiset pinnat ja muodot eivät kuitenkaan ole merkki tuhovoimaisesta työskentelystä.

”Pois heitetty materiaali on mielestäni huomattavasti kiinnostavampaa kuin esimerkiksi uudesta pakasta vedetty kangas. Minulla on työhuoneellakin jatkuvasti lattialla pinoissa kankaita, jotka keräävät luonnetta. Kerään tosi paljon materiaalia. Esinekooste­teoksiin voin käyttää vaikka jotain kippoa tai kuppia, joka on seurannut minua vuosia.”

Haastatteluun Somervuori saapui kirpparilta juuri löytämänsä kynttilänjalan kanssa. Se saattaa päätyä osaksi Hämeenlinnana taidemuseon näyttelyä, mutta saattaa myös olla päätymättä. Jälkimmäisessä tapauksessa se pääsee työhuoneelle odottamaan omaa vuoroaan parrasvaloissa.

Materiaaleilla on väliä ja niissä on merkityksiä. Välillä ne merkitykset ovat hyvinkin kouriintuntuvia.

”Osallistuin Kuvataideakatemian aikana Tuntematon kaupunki -projektiin, jonka osana maalasimme seiniä Helsingissä – välillä spraylla ja välillä pensselillä. Silloin kun maalattiin spraylla, ilmaantuivat poliisit paikalle kyselemään lupia. Kun maalattiin pensselillä, ei lupia kyselty. Mielenkiintoistahan se on.”

Hautamäki-Havia-Lehtonen-Somervuori Hämeenlinnan taidemuseossa 8.5. asti.

Jaa tämä:

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä: