graffiti

Graffitin anatomia

Yhteiskunta rakastaa ja vihaa graffiteja. Tutkija haluaa ymmärtää molempia näkemyksiä.

”Teoksen alaosaan maalattiin myöhemmin hakaristejä. Pian sen jälkeen hakaristien päälle maalattiin liikennemerkeistä tuttu poikki­viiva ja ympyrä. Graffitikulttuurin vinkkelistä katsottuna se oli merkityksetöntä ja surullista, mutta tutkijan perspektiivistä se on kuitenkin esimerkki äärioikeistolaisten ja graffitimaalarien välisestä, pitkään jatkuneesta konfliktista ja sellaisena hyvin kiinnostava.”

Jacob Kimvall on graffitikulttuurista väitöskirjansa Tukholman yliopistoon kirjoittanut taidehistorioitsija, joka tasapainoilee graffitikulttuurin sisäpiiriläisen ja kulttuuria etäältä tarkkailevan tutkijan roolien välillä. Hän kokee graffiteihin liittyvän kaksijakoisen kokemuksensa tiivistyvän erityisen hyvin tukholmalaiselle Bromstenin teollisuusalueelle vuonna 1989 maalattuun Fascinate-teokseen. Se oli maalaushetkellä tiettävästi suurin Euroopassa maalattu graffiti. 2000-luvulla Bromstenin teollisuusrakennukset ovat saaneet väistyä keskiluokkaisen lähiön tieltä, mutta vuonna 2015 Fascinate merkittiin suojelluksi teokseksi. 

”Teoksessa oli lopulta kolme eri tasoa, jotka kävivät keskustelua.”

Pala historiaa. Väliaikaiseksi mielletty ilmaisumuoto voi myös jättää pidempiaikaisen jäljen yhteiskuntaan.
Pala historiaa. Väliaikaiseksi mielletty ilmaisumuoto voi myös jättää pidempiaikaisen jäljen yhteiskuntaan.

Kimvallin tie graffititutkijaksi alkoi pian 25 vuotta sitten. 

”Aloitin graffitien maalaamisen 1980-luvulla, ja vuonna 1992 perustimme graffitiaiheisen UP-lehden. Tuo siirtymä oli monella tavalla suurempi kuin akateemiseksi tutki­jaksi ryhtyminen – lehden myötä minusta tuli ensisijaisesti ­dokumentoija maalaajan sijaan.”

Dokumentoiminen kuuluu keskeisenä osana graffitikulttuuriin, koska teokset itse ovat pääasiallisesti väliaikaisia. Monet maalaajista kuvaavat omat teoksensa ja voivatkin melko luottavaisin mielin väittää, että graffiti on syntymästään asti parhaiten dokumentoitu taiteenlaji. 

”Akateeminen tutkimus on oikeastaan systemaattista dokumentoimista, ja se sopii sellaisena hyvin graffitikulttuuriin. Siirryttyäni tutkimaan aihetta akateemisesti, sain ajatukseni myös paremmin irti graffitikulttuurin sisäänrakennetusta arvojärjestelmästä.”

Muuttuvan roolin ohella Kimvall on joutunut myös miettimään omia lojaliteettejaan.

”Graffitikulttuurissa keskinäinen lojaalius on äärimmäisen tärkeää. En tietenkään petä kenenkään luottamusta edelleenkään, mutta tutkijana minulla on lojaalisuus myös lukijaa kohtaan. ­Nykyään osaan suhtautua kiinnostuneesti myös sellaisiin tapahtumiin, jotka aikaisemmin näyttäytyivät pelkästään ­traagisina. 

Kuten se Fasscinate-teoksen vandalisoiminen.

”Akateeminen maailma on myös ollut oikeastaan ainoa paikka – hyvin pienen ydinharrastajajoukon ulkopuolella – jossa graffiteista on voinut puhua tarkasti ja analyyttisesti. Nollatoleranssi on värittänyt keskustelua Pohjoismaissa niin voimakkaasti, että niiden pienien piirien ulkopuolella aiheesta on ollut vaikea käydä merkityksellistä keskustelua.”

Natsit vittuun ihan aina.
Natsit vittuun ihan aina.

Länsimaisten yhteiskuntien suhtautuminen graffitiin on ollut ristiriitaista. Välillä sitä on rakastettu ja sitten demonisoitu. Ja seuraavaksi taas rakastettu. 

”Kylmän sodan aikaan Yhdys­valtojen keskustiedustelupalvelu CIA jopa määritteli Berliinin muurin graffitit merkiksi vapaudesta, jota lännessä nautitaan. Niihin kiteytyi ­’Hope and optimism of the West itself’’.”

Mainokset ja populaarikulttuuri pursuavat graffitiviittauksia. Samalla graffitin kerrotaan olevan merkki turvattomuudesta. Luvaton graffiti on toki merkki siitä, että yhteiskunnan kontrolli ei yllä kaikkialle, mutta onko se ainoas­taan huono asia, se on sitten toinen kysymys.

Pohjoismaissa harjoitettu nollatoleranssipolitiikka on Kimvallin mukaan kiinnostava versio republikaanipormestari Rudy Giulianin 1990-luvun alussa New Yorkissa aloittamasta nollatoleranssista, jossa vedettiin tiukka linja aivan kaikkea kielletyksi katsottua kohtaan. 

”New Yorkissa pidätettiin ihmisiä siksi, että he antoivat koirien kakata kadun reunalle, tai siksi, että nämä esimerkiksi joivat alkoholia julkisella paikalla. Pohjoismaissa nollatoleranssi on kohdistettu ainoas­taan kahteen ilmiöön: kerjäämiseen ja graffitiin. Tämä valikoiminenhan on täydellinen irtiotto newyorkilaisesta linjasta.”

Ruotsissa nollatoleranssipolitiikka otettiin käyttöön vuoden 1998 Euroopan kulttuuripääkaupunki -teemavuoden alla, ja Helsingissä nollatoleranssin alku liittyi vuoden 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunki -hankkeeseen. Molemmissa tapauksissa graffiti­kulttuuri on siis ajettu nurkkaan kulttuurin nimissä. 

”Tutkijana minun on pitänyt puhua myös niille yhteiskunnan jäsenille, jotka eivät pidä graffitista. Riippumatta omasta asenteesta, olisi aina hyödyllistä hahmottaa kysymykset ja ilmiöt suhteessa yhteiskuntaan. Se, että graffitia ei ole nähty osana yhteiskuntaa, on nähdäkseni ollut yleinen ongelma – myös pitkälti graffitiin liittyvässä aikaisemmassa akateemisessa tutkimuksessa. Viime vuosina useat tutkijat ovat onneksi päässeet tästä yli.”

Tukholmalaisen Vandals In Motion -graffitiryhmän jäsen NUG aiheutti melkoisen skandaalin vuonna 2008. Hän teki Territorial Pissing -videoteoksen silmittömästä spraymaalivandalismista metroasemalla ja käytti teosta osana graduaan Konstfack-taidekorkeakoulussa. Jopa Ruotsin kulttuuriministeri otti kantaa tapahtuneeseen. Vuosien myötä NUG on noussut myös taidemarkkinoilla varteenotettavaksi tekijäksi. Mikäli sinulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä NUG – Vandal In Motion -dokumentti, älä ohita sitä.

Paljon on tapahtunut Stop töhryille -projektin jälkeen. Vuonna 2014 oli vähintäänkin mullistavaa, että Helsingin kaupunki julkaisi graffititutkimusta. Vuonna 2017 ollaankin tilauksessa, jossa useissa kaupunginosissa on käynnissä mittavia katutaideteosten maalausprojekteja. Lue koko tutkimus täällä.
Paljon on tapahtunut Stop töhryille -projektin jälkeen. Vuonna 2014 oli vähintäänkin mullistavaa, että Helsingin kaupunki julkaisi graffititutkimusta. Vuonna 2017 ollaankin tilauksessa, jossa useissa kaupunginosissa on käynnissä mittavia katutaideteosten maalausprojekteja. Lue  Mika Helinin Helsingin kaupungille tekemä tutkimus täällä.

Tutkimuskohteen määrittely on keskeinen osa tutkimusta. Graffiti nähdään usein reviirin merkkaamisena tai taiteena. Vandalismina tai itsensä ilmaisuna. Tai tilanhallinnallisten konventioiden haastamisena.

”Suomalaistutkija Mika Helin totesi, että graffitikulttuurikin tulisi tänä päivänä hahmottaa joukoksi alakulttuureja. Ei riitä, että määrittelee ilmiön omien tai tekijöiden näkemysten mukaan.”

Kimvallin mielestä ehkä hauskin esimerkki siitä, kuinka eri tavoin ihmiset voivat nähdä saman asian, liittyy tapaukseen, jossa nuori maalaaja jäi kiinni junavarikolla. Kiinniotettu oli vedonnut siihen, että hän ainoastaan täytti kokeneemman maalarin tekemiä kirjaimia. Hän ei siis kokenut tehneensä graffitia.

Virkavaltaa tämä ei tietenkään hetkauttanut. Nuorta maalaajaa syytettiin vandalismista.

”Moraalisesti olisi hieman sama, jos vetoaisin, että enhän minä ryöstänyt pankkia, minä vain kannoin rahasäkkiä ja ajoin pakoautoa”, Kimvall hakee rinnastusta. 

”Kuitenkin perinteisestä taideperspektiivistä tarkasteltuna nuoren pojan toteamus ei olekaan hullu: jos nuori kisälli oli Rembrandtin studiolla maalaamassa osaa muotokuvasta, ei kunnia lopullisesta teoksesta mennyt kisällille. Kisälli ei voi ottaa itselleen kunniaa – tai syyl­lisyyttä.”

Lontoossa graffitimaalarit ovat onnistuneesti vedonneet siihen, että he eivät ole maalanneet seinäpintaan vaan jo valmiiksi maalattujen graffitien päälle, ja ovat näin välttyneet sanktioilta.

Kissa-ja-hiiri-leikiltä näyttävään ilmiöön liittyy myös yllättäviä riippuvuussuhteita ja kysymyksiä siitä, mihin veronmaksajien rahoja kanavoidaan ja kuka hyötyy mistäkin.

”Kehitykseen on vaikuttanut suuresti myös anti-graffititeollisuus, jolla on isot panokset tässä pelissä. Yritykset tarvitsevat graffiteja poistettavaksi. Kun Staffan Jacobsson teki väitöstutkimuksensa vuonna 1996, hän löysi Ruotsista 150 yritystä, joiden toimintaan liittyi graffitien poistaminen. Kun minä tein omaa tutkimustani, löysin 1500 alan yritystä.”

Mikäli nollatoleranssipolitiikkaa jatketaan, yrityksillä on isot tienestit tiedossa. Hieman ristiriitaisesti graffitin vastaisen alan etujen mukaista on pitää graffitikulttuuri ­hengissä.

”Näen yhdenmukaisuutta postnollatoleranssin ja post­kolonialismin välillä. Ongelmallinen rakenne ei katoa mihinkään hetkessä, ja sen hävittämisen eteen on tehtävä työtä”, Kimvall linjaa.

Jacob Kimvall: The G-word – Virtuosity and Violation, Negotiating and Transforming Graffiti. Dokument Press 2014. 221 s.

Mika Helin: Luvallinen graffiti Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus 2014. 139 s. [Luettavissa täällä, pdf]

Jaa tämä:

Kirjainten runttaamisen taito

Kuvataiteilija Jani Tolinin mielestä museoihin tarvitaan lisää graffitiosaamista.

Keravan taidemuseo Sinkan julkisivun moni­värinen seinä­maalaus näyttää arkki­tehtoonisesti muo­dottomassa kaupunkiympäristössä yhtä aikaa jyrkältä ja iloisen huolettomalta. Kyseessä on näyttävistä seinämaalauksistaan tunnetun saksalaisen Claudia Walden eli MadC:n spreijaamalla toteuttama abstrakti teos. 

MadC Installation at Sinkka | Taide- ja museokeskus (Kerava Art Museum) on August 03, 2017 in Kerava, Finland. Photo: Marco Prosch
MadC:n jäljiltä Keravan taidemuseo Sinkan julkisivu on kovasti värikkäämpi.

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä Sinkka avaa ensimmäisten joukossa tilansa graffitille, jonka monet sijoittavat edelleen ainoastaan katutaiteen kenttään. Keravalaisen graffititaiteilija Jouni Väänäsen eli Psyken kuratoimassa näyttelyssä pyritäänkin vetämään selvää rajaa graffitin ja katutaiteen välille. 

”Katutaide on mitä tahansa kadulla tehtävää taidetta, kuten esimerkiksi sabluunalla tehtyjä maalauksia tai julisteita. Urbaani graffiti taas palautuu 1960–70-lukujen New Yorkissa ja Phila­delphiassa syntyneeseen, kirjaimista ja kirjaindynamiikasta tyyliteltyyn reviirin merkitsemiseen”, määrittelee näyttelyssä omalla nimellään mukana oleva Jani Tolin.

 ”En halua dissata minkäänlaisen katutaiteen tekemistä, mutta katu­taiteessa ei ole nähtävissä samalla lailla traditiota kuin graffitin tekemisessä. Instituutioiden ulkopuolella syntynyt graffiti on merkittävin taiteenlaji sitten impressionismin. Niiden välissä ei ole mitään visuaalisesti ja tyylillisesti yhtä moninaisesti kehittynyttä suuntaa.”

EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.
EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.

Huolellisesti jäsennelty ja ripustettu näyttely jakautuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäisessä esitellään valokuvien kautta klassista 1960-­luvun New York -graffitia ja sen rantautumista Suomeen hiphopin kyydissä 1980-luvulla. Kotikutoisissa valokuvissa esiintyvistä maalareista moni on nyt viisikymppisenä paikalla avajaisissa. 

Esillepanon toisessa osassa esitellään tämän ajan suomalaista graffitia alan tunnetuimpien tekijöiden tekemänä. Töiden tyyli vaihtelee esimerkiksi Actonin tarkoista helvetica-fontin variaatioista Tazerin ja Paraziten räjähtäviin kirjaimiin sekä MioninJr:n ja Eoren sarjakuvaftyylisiä figuureita sisältäviin töihin.

Viimeisessä osassa esitellään niin sanottua post-graffitia, joka on graffitin muotokieltä ja tekotapaa hyödyntävää mutta sen kalligrafisesta perustasta etääntynyttä kuvataidetta. Näyttelyssä sitä edustavat MadC:n julkisivutyön ohella esimerkiksi Traman kankaalle spreijaamat hieroglyfisommitelmat, EGS:n puhalletusta lasista tehdyt veistokset ja Jani Tolinin kollaasimaiset maalaukset.

EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017. Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.
EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017.
Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.

Sallitut maalausseinät ja talojen julkisivujen muraalimaalaukset ovat viime vuosina yleistyneet Helsingissä. Omatoiminen urbaani taide tuntuu lyöneen läpi.

”Onhan se ilahduttavaa, etenkin sen jälkeen kun kymmenen vuoden nollatoleranssin aikana menetettiin monta tekijäsukupolvea. Muraalien suhteen minusta on kyllä sääli, ettei niissä käytetä juurikaan kotimaisia osaajia. Järjestävien tahojen kuratointi ei muutenkaan aina ole sitä tasoa kuin pitäisi olla”, murahtaa Tolin.

Jos graffitin määrittelee nimenomaan esteettisenä ilmaisulajina, joka on palautettavissa kirjainten manipulointiin, eikä kaupunkitilaan perinteisesti liittyvän julkaisualustansa kautta, hyppäys betoniseinältä museoon on ensivaikutelmaa lyhyempi.

Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013. Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.
Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013.
Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.

”Sinkan näyttelyllä on graffitin omakohtaisestikin hyvin tunteva kuraattori, mutta yleensä taidemuseoissa graffitia lähestytään ulkokulttuurisesti ja ammattitaidottomasti. Tämä on ymmärrettävää, koska taideopintojen kautta aiheeseen on vaikea syventyä. Tukholman yliopistossa vaikuttava ruotsalainen graffiti­tutkija Jacob ­Kimvall on akateemisella puolella ilahduttava poikkeus”, Tolin muistuttaa.

Eikö museoiden tehtävä ole taiteen esittämisen ohella nimenomaan myös taiteen tallentaminen ja tutkiminen jälkipolvia varten?

”Tässäkin törmätään siihen, että museot tarvitsisivat uutta osaamista tai jotain konsulttiapua siinä, mikä moninaisesta graffitista ja laveammin määrittyvästä katutaiteesta on oikeasti säilyttämisen arvoista.”

Rakkaudesta vapauteen Keravan taide­museossa 29.10. asti. Alkuvuodesta 2018 näyttely jatkaa Oulun taidemuseossa.
Jacob Kimvallin Voimalle antama haastattelu löytyy täältä.

 

Jaa tämä:

Katutaide osaksi establishmenttia

Vielä tovi sitten vieroksuttu katutaide on vähitellen muuttumassa osaksi kaupunkikuvan luvallista kirjoa. Nähtäväksi jää, kantaako kapina virkamiehen syleilyssä.

Kesäkuun toisena viikonloppuna Helsingissä otettaan – vähintäänkin symbolisesti – jättiharppaus katutaiteen saralla. Kymmenen vuotta jatkuneen nollatoleranssilinjan, eli Stop töhryille -hankkeen, symboliksi noussut Kulosaaren melumuuri maalataan uudestaan.

Vuonna 1991 Itäväylän kaistojen väliseen melumuuriin maalattiin graffiteja koko metroradan puoleisen laidan pituudelta. Vuosituhannen vaihteessa Stop töhryille -projektin puitteissa muuri maalattiin likaisen harmaaksi – ja vielä niin huolimattomasti, että jyrätyt graffitit kuulsivat läpi.

Eihän muurin jyräämistä tietenkään voi verrata siihen, kun vartijat pieksivät maalaajia ja tyypeille pistettiin vankilatuomioita, mutta oli se aika tukevaa vittuilua.

Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.
Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.

Kulosaaren muurin ylitse maalauspäätös syntyi nopeasti ja pienellä porukalla, ilma turhia komiteoita. Stop töhryille -hanketta ohjaili HKR-Tekniikan Kauko Nygrén, joka osoitti ihailtavaa oma-aloitteisuutta virkamiehelle ja hän päätti muurin maalaamisesta. Lystikkäänä yksityiskohtana mainittakoon, että Nygrénin maalausoperaatio maksoi enemmän kuin mitä muurin maalaaminen graffitein oli maksanut.

Jos oli muurin maalaaminen harmaaksi symbolisesti merkityksellistä, niin sen maalaaminen uudestaan graffitein on vähintäänkin yhtä merkityksellistä. Joku voisi jopa todeta, että tässä pissitään Stop töhryille -projektin savuaville raunioille.

Nyt Stop töhryille on vain paha muisto ja Kaukokin on eläköitynyt. Nygrénin valtakunta sijaitsi fyysisesti Kasarmintorin laidalla möllöttäneessä virastotalossa. Muutama vuosi sitten tuo rakennut purettiin ja uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko-potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.
Kauko ja Kauko. Kauko Nygrénin ohella Stop töhryille -hankkeen voimahahmona hääri toinen kauko, nimittäin Kauko Haantie. Kaukojen valtakunta, eli rakennusviraston norsunluutorni, sijaitsi Kasarmintorin laidalla. Vuonna 2016 tuo virastorakennus purettiin ja nyt uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko Haantie -potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.

 

Paljon on kuitenkin vettä virrannut Vantaankoskessa 2000-luvulla ja nyt Helsinki puuhaa virallista katutaidestrategiaa, jonka suunnitteluun on otettu mukaan rakennusvalvontavirasto, kulttuurikeskus, rakennusvirasto, kaupunkisuunnitteluvirasto, kaupunginkanslia, taidemuseo ja nuorisoasiainkeskus. Luvallisen katutaiteen byrokratia oli murskata jopa strategiaa suunnitelleet virkamiehet, kuten he kertoivat asian tiimoilta järjestetyssä info-tilaisuudessa. Ryhmä ammattilaisia joutui käyttämään puolivuotta siihen, että he kykenivät hahmottamaan nykyisen lupaprosessin – vasta sen jälkeen ryhmä pääsi miettimään parannuksia olemassa olevaan.

Kaupunkikonsernin toiminnan monimutkaisuutta kuvastaa hyvin sattumus, joka tapahtui, kun ryhmän keskeinen puuhamies Antti Salminen oli Herttoniemi Block Partyssa. Samalla, kun Salmisen kipparoima, noin 30 maalaajan ryhmä touhusi alikulkutunnelissa luvan kanssa, tunnelin toiseen päähän ilmestyi puhdistusporukka. Kaupungin vasen käsi ei tiennyt mitä oikea käsi tekee.

Sitkeys kuitenkin palkitaan ja katutaidetyöryhmä on kokoustamisella saanut aikaiseksi uusia suuntaviivoja. Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä ollaan nähty pysyviä ja väliaikaisia suuria teoksia ja jatkossa näitä tullaan epäilemättä näkemään entistääkin enemmän.

Symbolisesti kaikista näistä tärkein taitaa olla Kulosaaren melumuurin uusiksi maalaaminen, joka tehdään 10.-11.6. Muurin ääreen kokoontuu sekä vanhoja tekijöitä, että nuoria lupauksia.

Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.
Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.

Stadin katutaidetyöryhmän hedelmiä voi käydä tarkastamassa Streetart.helsinki -sivustolta. Sivulle on rakennettu kartta, johon on kerätty kuvien kera jo varsin lupaava arkisto teoksista ja esimerkiksi löytyy seikkaperäiset selvitykset erilaisista lupaprosesseista. Taidetta talonsa seiniin kaipaavia autetaan tekijäpankilla.

Melko yleisen käsityksen mukaan mitään vastaavaa sivustoa, varsinkaan viranomaisten totuttamana, ei ole aikaisemmin tehty missään. Tämä avaa ennen näkemättömiä mahdollisuuksia kaupunkilaisille kehittää kotikaupunkiaan yhdessä virkamiesten kanssa. Samalla se tietenkin myös ottaa kapinallisen alakulttuurin karhun syleilyyn.

Jää nähtäväksi, pystyykö graffiti- ja katutaidekulttuuri pitämään kiinni luonteestaan vastakulttuurina kun tukea ja hyväksyntää tulee virallisilta tahoilta. Ei välttämättä. Toisaalta, mikäli luvattoman katutaiteen näkee taiteena, joka haastaa tilanhallintaan liittyvät vakiintuneet käytännöt, niin tämä muutos kaupungin toiminnassa on melkoinen saavutus.

Tilallinen haastajuus siirtyy näiden luvallisten projektien myötä seinäpinnasta rakenteen tasolle.

Tohtori Jonna Tolonen listasi Häiriköille luvallisten teosten sudenkuoppia.

Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät. Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.”

Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.
Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.

Jotta hommat eivät jäisi puolitiehen, samana viikonloppuna Kuliksen muurin kanssa maalataan Piritorin kiveys kokonaisuudessaan Kallion katutaidetorin maalaustalkoissa. Suunnitelman tuolle Piritorin koristautumiselle on tehnyt Laura Lehtinen, mutta toteutukseen saa osallistua kaikki halukkaat.

Kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan maalaamiseen lauantaina ja sunnuntaina 12 – 17. Alle kahdeksanvuotiaat paikalle huoltajan kera ja firma tarjoaa telat, pensselit ja maalit. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Jaa tämä:

”Maalaaminen on aseeni”

Katutaide voi olla yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Se, onko teos luvallinen tai luvaton vaikuttaa tulkintaan ja sisällölläkin on väliä.

”Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa ja kunnioittavat hirveästi auktoriteetteja, eikö?” toteaa­ nimettömänä pysyttelevä ­valencialainen katutaiteilija. Puhe on siitä, miksi Suomessa on niin vähän yhteiskunnallista katutaidetta.

Espanjalaisen analyysissä voi olla jotain perää: Suomalaiset seisovat kiltisti punaisissa valoissa, vaikka lunta tuiskuttaisi ja tie olisi tyhjä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset myös luottavat vankasti poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen.

”Te taidatte olla liian kilttejä ottamaan kantaa?” taiteilija jatkaa.

Katutaide on Suomessa varsin nuori ilmiö. Vuosien 2015 ja 2016 aikana Suomeen tehtiin useita suurikokoisia laillisia katutaideteoksia, jotka toimivat ensisijaisesti koristeina. Niiden tavoitteena ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Toisin on esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, missä yhteiskunnallista katutaidetta on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä katutaiteen kentällä liikkuu tekijöitä, jotka sekä laillisissa että laittomissa töissään kommentoivat maailman tapahtumia ja kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Esimerkiksi Espanjassa näkee maalauksia, jotka vastustavat työntekijöiden työolojen heikentämistä, maahanmuuttajiin kohdistuvaa epätasa-­arvoa tai koulutuksen alasajoa. Katutaide on väline, jonka avulla kommentoidaan ajankohtaisia ilmiöitä. Se hyödyntää julkista tilaa viestiäkseen ja vaikuttaakseen ohikulkijoihin ja heidän kauttaan yhteiskuntaan.

"Et ole yksin, sinulla on feminismi." KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)
”Et ole yksin, sinulla on feminismi.” KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)

Katutaiteen vaikutuksia on vaikea osoittaa tai mitata. Työn ohi voidaan kulkea sitä huomaamatta, ohikulkijoiden ajatukset työstä jäävät lähes aina arvoitukseksi, ja on vaikea todentaa, että jokin muutos yhteiskunnassa johtuisi tietyn taideteoksen olemassaolosta. Toisaalta katutaiteen avulla voidaan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua ja herättää kansalaisia pohtimaan mielipiteitään.

Keskustelu, ilmiöiden esille nostaminen ja oman näkökannan julkituominen ovat jo vaikuttamista yhteiskuntaan. Osa tutkijoista näkee, että katutaidetöillä voi olla suoraa vaikutusta poliittisiin linjauksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Myös katutaiteilijat itse kokevat, että teoksilla on vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

Argentiinalainen Hyuro, joka käyttää teoksissaan pääosin erilaisia naisfiguureja, haluaa haastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistamia oletuksia. Suomalainen katutaiteilija Sampsa näkee, että hänen katutaiteensa lopullinen vaikutus olisi se, että lapsityövoiman käyttö loppuisi maailmasta. Graffitimaalaaja Okra kokee maalaamisen osana kansalaisuuden harjoittamista.

”Tämä meidän yhteiskunta on kaikkien omaisuutta. Ja kun täällä on kaikennäköistä korruptioepäilyä ja muuta, niin kyllä silloin ottaa maalirepun selkään. Minkä takia olisimme vaan himassa ja seuraisimme niiden kaikkien kieroilua ja tekemistä, kun meillä on omalla tavallamme kyky vaikuttaa asioihin. Voimme mennä tuonne ja kirjoittaa omaa näkökantaamme. Koen, että meillä on jopa oikeus tehdä se.”

Okran ajatus saa tukea esimerkiksi Spiccalta ja Perduelta, joiden mukaan katutaiteen tekeminen on ”tilallista kansalaisuutta”. Teosten välityksellä ja julkisen tilan tilapäisellä haltuunotolla ilmaistaan ajatuksia sekä tavoitellaan oikeuksia ja demokratiaa.

Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi Helsinkiin runsain mitoin. Kuvan yhteydessä olevat tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä.
Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi 2010-luvun alkupuolella Helsinkiin runsain mitoin. Teosten tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä. KUVA: Jonna Tolonen.

Suomessa yhteiskunnalliseen katutaiteeseen törmää harvoin. Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät.

Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Laillisten töiden sisältöä rajoittavat myös etukäteen määritelty maalauspaikka, sallitut maalausvälineet  ja -tekniikka.

”Lailliseen katutaiteeseen liittyy usein sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittavia tekijöitä: se, mitä sinä sanot, miten ja missä paikassa, on jo etukäteen päätetty jonkun toisen puolesta”, Valencialainen katutaiteilija toteaa.

Jukka Hakasen Ratikka-teos Helsingissä Arabian katutaidefestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.
Jukka Hakasen Ratikka-teos julkistettiin Helsingissä Arabian katufestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.

Tällä hetkellä laillisten teosten osalta painopiste on Suomessa ennemminkin harmaan pinnan koristamisessa kuin ajatuksia herättävässä sisällössä. Lisäksi osa suomalaisista taiteilijoista myöntää, etteivät halua leimautua poliittisen tai yhteiskunnallisen katutaiteen tekijöiksi, koska pelkäävät menettävänsä kantaa ottavien teosten myötä alan muita töitä.

Graffitigalleristi Umut Kiukas on sitä mieltä, että Jukka Hakasen Helsinkiin kesällä 2015 maalaama, iso­kokoinen Ratikka-seinämaalaus oli tärkeä tienraivaaja katutaiteen saattamisessa laajemman yleisön tietoisuuteen. Se, että ensimmäinen julkinen teos oli konservatiivinen ja lähes kaikkia ohikulkijoita miellyttävä, vaikutti positiivisesti seuraavien laillisten katutaideteosten saamiseen Helsinkiin.

Nyt kun kaupunkilaiset ovat tottuneet katutaide­teoksiin, he olisivat ehkä vastaanottavaisempia puhuttelevammillekin töille vaikkapa monikulttuurisuuden tai tasa-arvon puolesta.

Let Me Love -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui
Let Me Love? -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui myös itse Matti Wuori.

Suomessa suositaan tarroja ja julisteita, jotka ovat nopeita kiinnittää. Vuonna 2014 niitä poistettiin Helsingissä yhteensä noin 10000 kappaletta. Suosittuja kiinnityspaikkoja kaupunkitilassa ovat sähkökaapit, tolpat ja vesirännit. Muualla maailmassa yhteiskunnallisen katutaiteen suosikkivälineeksi on noussut ­sapluunan avulla maalattava stencil, koska sen toteutus seinään tapahtuu muutamissa ­sekunneissa.

Maalattuihin tai spreijattuihin laittomiin töihin Suomessa kaduilla törmää harvoin. Niiden vähyyteen vaikuttaa Suomen lainsäädäntö: esimerkiksi julisteen kiinnittäminen teipillä ilman lupaa julkiseen tilaan ei ole rangaistava teko, mutta katutaideteoksen maalaaminen seinään määritellään vahingonteoksi. Laittomasti maalatut teokset yleensä myös poistetaan nopeasti. Tästä yhtenä poikkeuksena on esimerkiksi katutaiteilija Sampsan Kampissa sähkökaappiin maalaama isokokoinen poliittinen stencil, joka säilyi vuosien ajan. Myös Helsingin Näkinpuistosta löytyy toinen pitkään säilynyt kantaa ottava työ, jonka tekijä on tuntematon.

Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen
Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen

Laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevät taiteilijat ovat useimmiten kiinnostuneita yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä ja haluavat vaikuttaa epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa asioihin. Teosten suunnitteluun ja toteutuspaikan valintaan käytetään aikaa, teosten toteutukseen ostetaan materiaaleja ja toteutushetkellä altistutaan kiinnijäämiselle ja satojen, jopa tuhansien eurojen sakkorangaistukselle. Kaikki tämä, koska tekijöillä itsellään on uskoa siihen, että teoksilla on merkitystä:

”Minä maalaan kapitalismia, ahneutta, turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan. Koen, että elän aikakaudella ja systeemissä, johon en kuulu, koska ne ovat niin kaukana omista ihanteistani. Maalaaminen on aseeni”, kertoo espanjalainen Francisco de Pájaro.

Francisco de Pájaro: Indignad
Francisco de Pájaro: Indignad

Suomi kaipaa avauksia yhteiskunnalliseen katutaiteeseen. Yksi vaihtoehto voisi olla yhteiskunnallisen katutaiteen festivaali, jossa tutkijat esittelevät tutkimuksia ja kuva-arkistoja muualla maailmassa tehdyistä teoksista. Teosten tilaajat ja lupien myöntäjät saisivat läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen katutaide voi olla, ja yleisö tutustuisi tähän katutaiteen muotoon.

Keskeistä olisi kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden vuorovaikutus, tiedon ja kokemuksen jakaminen kantaa ottavasta katutaiteesta.

”Poliittisilla taiteilijoilla on vaikea tehtävä: meidän täytyy saada kännyköitään tuijottavat ohikulkijat pysähtymään, huomaamaan teoksemme, syttymään maalausaiheestamme ja pohtimaan sitä”, Sampsa kertoo.

—–

GRAFFITITAITEILIJOIDEN KOLME PROFIILIA

Jonna Tolosen väitöskirjatutkimuksessa nousi esille graffititekijöiden profiileja. Tutkimustulokset ovat tietyiltä osin sovellettavissa laajemminkin katutaiteilijoihin.

1. Poliittisesti motivoituneet taiteilijat. He eivät välttämättä ole poliittisten puolueiden jäseniä, mutta haluavat osoittaa tukensa tekemällä töitä, joilla on selkeä poliittinen viesti. Viesti on lähes aina vastakkainen vallassa olevalle politiikalle.

2. Poliittisesti virittäytyneet aktivistit. Heillä ei välttämättä ole teknistä osaamista, mutta näkevät maalattujen symboleiden ja sloganeiden kirjoittamisen tärkeänä osana poliittista vastarintaa. Teosten ulkoasuun ei välttämättä panosteta ja samoja viestejä monistetaan, koska tekijät näkevät toiston ja tiettyjen paikkojen merkitsemisen keskeisenä osana vastarintaa.

3. Stencil-aktivistit. Sana on peräisin katutaidetutkija Mancolta, joka näkee tekijäryhmän ymmärtävän erityisesti teosten sijoittelun ja kohderyhmäajattelun tärkeyden. Tekijät ovat poliittisesti aktiivisia ja voimakkaasti ryhmän toimintaan sitoutuneita.

Jonna Tolonen väitteli viime vuonna Lapin yliopistosta. Hänen väitöstutkimuksensa tarkasteli graffitia erityisesti aktivismin ja viestinnän näkökulmista. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin myös teos Madridin katujen kasvot – laiton graffiti osana Espanjan 15M-protesteja. Tällä hetkellä Tolonen tekee tutkimusta laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevistä kansainvälisistä taiteilijoista ja bloggaa aiheesta osoitteessa streetwalker.fi

Jaa tämä:

Graffitia rakennusliikkeen kanssa


Keravalla kokonainen purkutuomion saanut ostoskeskus täytettiin taiteella ja ihmisillä. Purkutaiteesta muodostui ilmiö, joka levisi myös naapurikaupunkiin.


Jouni Väänänen seisoo purkutuomion saaneen ränsistyneen ja autioituneen liikekiinteistön sisäpihalla. Talon seinät täyttyvät parhaillaan graffiteista.

”Tämäkin rakennus herättää tunteita joissakin. Me tarjoamme sille hallitun alasajon”, Väänänen kertoo.

Purkutaide-hanke eteni maaliskuussa suunnitellusti, kun taiteilijat antoivat elinkaarensa ehtoon saavuttaneelle rakennukselle mahdollisuuden arvokkaaseen loppuun. Järvenpään keskustassa sijaitseva Perhelän kortteli saa hyvät läksiäiset, eikä kaupunkilaisten tarvitse katsoa rapistuvaa ja hylättyä rötisköä. Kaupunkilaiset voivat katsella taidetta.

Pari viikkoa myöhemmin Väänänen istuu maalipurkkien päällä työhuoneellaan Keravalla ja selittää, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen
Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen

Väänänen tunnetaan graffititaiteilija Psykenä, ja maalaamista hän on harrastanut jo parikymmentä vuotta. Maalaamisen lisäksi hän on pyrkinyt edistämään graffitin ja katutaiteen asemaa yhteiskunnassa myös rakenteiden tasolla. Kesällä 2016 hänen vuosia työstämä hankkeensa toteutui –  Purkutaide väritti Keravan keskustassa sijainneen kokonaisen ostoskeskuskompleksin ulkoa ja hieman sisältäkin. Marginaaliseksi mielletty taidemuoto sai kansan syvät rivit liikkeelle ja kaupungin sekä rakennusliikkeen tyytyväiseksi.

”Minun mielestäni näitä purkukiinteistöjä tulisi aina hyödyntää taiteen ja kulttuurin tarpeisiin. Ne ovat valtava ja hyödyntämätön resurssi, ja niitä ei ole mitään järkeä seisottaa tyhjillään. Mökkiähän menee koko ajan nurin pitkin Suomea, ja samalla on taiteilijoita, joilla ei ole tiloja, joissa toteuttaa itseään.”

Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen
Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen

Tie Purkutaiteeseen on ollut työläs. Vuonna 2010 Väänänen ja Keravan nuorisopalvelu järjestivät graffitiaiheisen näyttelyn yhdessä ostoskeskuksen tyhjistä liiketiloista.

”Suuri osa ostoskeskuksesta oli jo tuolloin tyhjillään tai tyhjentymässä, ja rupesin silloin hahmottelemaan, minkälaista kulttuuritoimintaa tiloissa voisi järjestää. Vuosien saatossa lähestyin eri tahoja, mutta kiinteistöjen omistussuhteet olivat aika moninaisia. Vaikka usein vaikutti lupaavalta, ehdotukset törmäsivät aina jossain vaiheessa seinään.”

Kun rakennuskokonaisuus oli siirtynyt purkutöistä vastaavan rakennusyhtiö SRV:n haltuun, Väänänen otti lokakuussa 2015 yhteyttä joukkoon paikallisia poliitikkoja. Saatuaan selustatukea idealleen, tehtiin rakennusyhtiölle keväällä 2016 ehdotus, josta ei kannattanut kieltäytyä.

”Muodollisesti prosessi meni niin, että SRV solmi sopimuksen Keravan kaupungin kanssa. Minä puolestani sovin Keravan kaupungin kanssa tämän toteutuksesta. SRV ei voinut tehdä sopimusta yksityishenkilön kanssa, ja näin tämä saatiin tapahtumaan.”

Tämä kaikki tietenkin edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilta osallisilta. Esimerkiksi rakennusyhtiössä on helppo ajatella, että tämän kaltaiset hankkeet tuovat mukanaan maine­riskin mutta eivät mitattavia hyötyjä. On helpompaa kieltäytyä kuin lähteä mukaan. Toisaalta perinteisellä yritysviestinnällä ei välttämättä kyetä rakentamaan yhtä tehokasta sitoutumista paikalliseen yhteisöön edes yrittämällä.

”SRV on sellainen organisaatio, joka olisi voinut sanoa, että tässä kohteessa ei tehdä yhtään mitään. Se on se perinteinen tapa toimia. He olivat kuitenkin avoimia idealle, ja aluksi tätä lähdettiin viemään aika rajatusti. Sitä mukaa kun homma eteni hyvin, saimme lisää ja lisää tilaa taiteelle.”

Lopulta Keravan Purkutaide kattoi yhteensä lähes 5 000 neliömetriä seinäpinta-alaa. Toiminta ei rajoittunut seinien maalaamiseen: paikalla järjestettiin muutaman kuukauden aikana muun muassa reivit, rap- ja punk-keikat, seinään potkimisen maailmanmestaruuskilpailut (koska Kerava), ilmaisia joogatunteja ja yli sata pitsiliinaa kattanut näyttely erään paikallisen rouvan kokoelmasta. Väänäsen vetämälle katutaidekävelylle osallistui noin kaksisataa kiinnostunutta.

Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen
Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen

Yksin tätä hanketta ei olisi pystynyt kukaan toteuttamaan. Mukana maalaamassa oli 106 taiteilijaa, ja Väänäsellä oli vapaaehtoisia apunaan käytännön asioita hoitamassa. Kaupungilta tuli tukea kulttuuritoimintaan 1 500 euroa, ja paikallisilta ravintoloilta saatiin pizzoja, rautakaupoilta tarvikkeita ja maalia.

Kun graffitikulttuuriin kuitenkin yhdistetään ajatuksia kapinallisuudesta, miten kaupungin, rakennusliikkeen ja paikallisten yritysten kanssa toimiminen sopii tähän?

”Tuo on ihan oikeutettu kysymys. Minulle graffitissa ei kuitenkaan koskaan ole ollut lähtökohtaisesti kyse kapinasta. Minulla on ollut taustalla esteettiset arvot, mutta se on jossain vaiheessa mennyt kapinan puolelle olosuhteiden pakosta.”

Purkutaiteen kaltaisissa hankkeissa graffitiin liittyvä konflikti on siirtynyt seinäpinnasta kaupungin rakenteisiin. Väänänen on ennenkin pyrkinyt edistämään vastaavia hankkeita, mutta Keravalla nappasi ensimmäistä kertaa kunnolla.

”Ehkä kymmenen vuotta sitten ei ollut riittävästi meidän kaltaisia setämiehiä, jotka vaikuttavat kaupungin tai rakennusliikkeen kannalta vakavasti otettavilta neuvottelukumppaneilta.”

JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen
JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen

Kuten Kummeli jo tiesi, artisti maksaa. Purkutaiteessakaan taiteilijoille ei maksettu, koska ei ollut rahaa, jolla maksaa. Ei Väänänen itsekään palkkaa saanut, päinvastoin: hän käytti muutaman tuhat euroa omia rahojaan. Onko tämä muuttumaton luonnon laki? Väänäsen mielestä ei.

”Keravan Purku­taide toteutettiin niin nopealla aikataululla, että kunnollisen rahoituksen hankkiminen sille oli täysin mahdotonta. Jos vastaavia toteuttaisi jatkossa, niin olisi hienoa saada tieto kohteesta jo pari vuotta etukäteen – silloin olisi aikaa hakea apurahoja.”

Mutta jäi tästä jotain käteen kokemuksen ohella. Väänänen on vuoden alusta toiminut projektipäällikkönä Keravan kaupungin palveluksessa, ja jatkossa hän tekee samoja hommia kuukausiliksalla.

Eivätkä hyödyt sada pelkästään Väänäsen laariin. Yksi Purkutaiteeseen osallistunut taiteilija neuvottelee Järvenpään kanssa ihan korvausta vastaan maalattavasta julkisesta taideteoksesta. Ja samankaltaisia kaavailuja on käynnissä myös Keravan suunnalla.

”Purkutaiteeseen osallistuminen on käytännössä taiteilijoiden käyntikortti ja CV kaupungin suuntaan”, Väänänen toteaa.

Tältä se näyttää, kun sattuu ja tapahtuu.

Vaikka Purkutaide on mitä suurimmissa määrin Väänäsen oma lapsi, ei hän halua pitää itse kaikkia lankoja käsissään. Päinvastoin.

”Toivoisin, että meidän esimerkkimme ja kokemustemme myötä konsepti lähtisi monistumaan eri puolilla Suomea.”

Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon,   mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon, mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Jaa tämä:

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Jaa tämä:

Vantaan Myyr York katutaiteen asialla

Suomessa eletään katutaidebuumia ja yksi sen merkittävistä keskittymistä on Vantaan Myyrmäki. Myrtsissä asukasliike näytti, että kansalaisetkin voivat vaikuttaa asuinympäristöönsä.

Vantaan Myyrmäessä alikulkutunneleihin, juna-aseman ulko- ja sisäseiniin, talojen päätyihin ja ravintoloihin on maalattu viime vuosina katutaidetta, graffiteja, muraaleja ja muita. Hiljattain purettavaksi määrätty Martinkeskus-ostari maalattiin kauttaaltaan.

Tämän Myrtsin katutaidebuumin taustalla on ollut jo vuosia Myyrmäki-liike. Asukasliike onnistui vetämään mukanaan karkeloihin myös Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-ostoskeskuksen välissä sijaitsevan Vantaan taidemuseon. Museo vaihtoi viime vuonna nimensä Artsiksi ja linjasi keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Viime kesänä Artsin ulkoseinää maalattiin useammankin sadan neliön verran.

Jukka Peltosaari, Stay Ice ja Kristian Södergård kävivät Martinkeskuksessa ja Södergård ohjasi tuosta reissusta huikean videon.

Myyrmäki-liikkeen toimisto sijaitsee hieman kulahtaneen kauppakeskus Isomyyrin kivijalassa, vanhan kukkakaupan tiloissa. Rakennus on todennäköisesti jäämässä muutaman vuoden päästä puskutraktorin alle, mutta tunnelma on hyvä. Toimiston vierestä löytyy uudenkarhea skeittihalli.

Hallin tiloissa toimi vuosina 1975-85 elokuvateatteri ja tämän jälkeen vuoteen 2012 saakka helluntaiseurakunnan rukoushuone. Helluntaiseurakunnalla ei kuitenkaan ole enää tarvetta tuolle rukoushuoneelle ja kiinteistö jäi tyhjilleen.

”Seurakunnan nuoret kunnostivat tästä talkoilla skedehallin”, Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskanen kertoo entiseen elokuvasaliin rakennetulla rampilla seisten.

Samalla katutasoon rakennettiin kahvila, josta vastaa samojen nuorten pyörittämä yhdistys.

”Paikallinen nuoriso kutsuu tätä Jeesus-skeitiksi, koska tuossa yhdessä seinän graffitissa skeittaa rasta-Jeesus. Mutta ei täällä muuten kenenkään näkemyksiä kysytä tai sellaisia tyrkytetä.”

Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.
Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.

Petteri Niskanen oli mukana perustamassa Myyrmäki-liikettä lokakuussa 2012. Idea liikkeestä syntyi paikallisessa Bar Lunassa, kuinkas muuten.

”Istuimme siellä Klaus Kojon kanssa ja samaan aikaan monet tutut valmistautuivat kunnallisvaaleihin. Meillä ei ollut mitään intressiä lähteä siihen mukaan. Mietimme, että miten kaupunginosaa saisi vietyä eteenpäin.”

Alikulkutunneleiden maalaus ja aseman ehostus nousivat esiin ensimmäisenä. Sittemmin lista maalatuista ja maalattaviksi aiottavista kohteista on kasvanut

Tällä hetkellä liikkeeseen kuuluu on noin sata enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan osallistuvaa jäsentä. Sosiaalisessa mediassa joukko kasvaa jo tuhansiin.

Katsellessamme keväällä 2015 Niskasen kanssa juna-aseman seinämaalauksia paikallinen seniorikansalainen liittyy seuraamme töitä kehuakseen. ”Kohta ne kuitenkin töhritään,” hän jatkaa samaan hengenvetoon.

Ei niitä töhritty kohta, eikä ole vieläkään töhritty.

Myyrmäen alueella on maalattu 2010-luvulla luvallisesti todella moniin paikkoihin ja ne ovat pysyneet pääsääntöisesti siisteinä. Tässä on epäilemättä auttanut se, että paikalliset graffitimaalarit ja koululaiset on otettu mukaan projektiin, eivätkä reviiririidat ole päässeet häiritsemään.

Paikallisyhteisö on onnistuttu alusta saakka sitouttamaan hankkeeseen, mutta on seinille on päästetty taiteilijoita kaukaa Myyrmäen ulkopuoleltakin. Un Kolor Distinto -ryhmä saapui Chilestä maalaamaan juna-asemaa.

Tässä Un Kolor Distinton taidonnäytettä.

Myyrmäen juna-asema oli pitkään läävässä kunnossa. Sosiaalisia ongelmia on piisannut. Mutta kuinka aseman kasvojenkohotusoperaatio sai alkunsa?

”Järjestimme ensimmäisen asukasfoorumin marraskuussa 2012. Kutsuimme mukaan kaupungin edustajia, vastaavan arkkitehdin ja asukkaat. Ideoimme aseman tulevaisuutta.”

Remontin yhteydessä aseman vanha lippuhalli muutettiin kahvila-ravintolaksi ja käytännössä kaikki aseman sisäseinät täytettiin taiteella. Helmikuussa 2014 kymmenen taiteilijaa pääsi maalaushommiin, jotka kestivät viisi viikkoa. Maalausten pinta-ala on yhteensä noin 600 neliömetriä.

Maalaukset toteutti Multicoloured Dreams. Myyrmäki-liikkeen varastosta löytyi myös tarpeeton piano, joka kannettiin asema-aulaan.

Saapuessamme Niskasen kanssa asemalle pianon ääni kaikui hallissa ohi kävelleen teinin pysähdyttyä soittamaan sitä.

”Tästäkin monet tiesivät kertoa, että piano rikotaan ensimmäisenä viikonloppuna”, Niskanen sanoo ja jatkaa: ”Avajaisten jälkeen Securitaksen vartijat olivat unohtaneet lukita aseman ovet. Puoliltaöin valot olivat sammuneet, mutta nuoriso istui pianon ympärillä ringissä olutpullojen kanssa ja soitteli pianoa. Sitä katsellessamme pohdimme, että ilman pianoa siellä olisi varmaan etsitty jotain muita virikkeitä.”

Sittemmin aulaan on kannettu toinenkin piano.

"'Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata', Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa. [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/helpotusta-ankeuteen/] "Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki."
”’Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata’, Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa.
”Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.”

Kaupunki maksoi aseman maalausurakasta taiteilijoille 30 000 euroa. Summa saattaa vaikuttaa suurelta, mutta olisi se harmaakin maali maksanut rahaa. Tällä kertaa maalit myös saatiin sponsorilta – vantaalaiselta Tikkurilan maalitehtaalta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Vantaan kaupunki pulitti aseman junasillan värikkäistä led-valoista 200 000 euroa.

Asukastoiminnan tukeminen on osoittautunut kaupungin kannalta taloudellisesti järkeväksi.

”Tarkoitus olisi, että ensi kesänä maalataan tämän asemarakennuksen ulkoseinät, mutta siitä ei vielä ole olemassa sopimuksia. Kuten kaikissa taideprojekteissamme, tässäkin on mukana Vantaan taidemuseo asiantuntijaroolissa”, Niskanen kertoo.

Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäen juna-aseman vieressä. Museon viime talven Meidän katu -näyttelyssä oli esillä teoksia alueella vaikuttaneilta graffitimaalareilta. Myös Multicoloured Dreams maalasi yhden massiivisen muraalin museon päähalliin.

Läheinen vapaassa käytössä oleva graffitiseinä myöskin syntyi asukasliikkeen aloitteesta, kun kauppakeskus Myyrmannin viereisen  purkutyömaan raksa-aidat keksittiin pyytää hyötykäyttöön. Aidan takana sijaitsi aikaisemmin terveyskeskus. Nyt aktiivit ideoivat sen tilalla olevaan kuoppaan nurmimattoa ja esiintymislavaa. Niskasen mukaan tilaa kannattaa käyttää siitäkin huolimatta että siihen muutaman vuoden päästä jotain ehkä rakennetaankin.

Vaikka aktiivisessa käytössä oleva graffitiseinä sijaitsee siis Myyrmannin sisäänkäynnin vieressä ei rinnakkaiselosta ole syntynyt ongelmia. Läheisen senioritalon ”mummot ovat kiikuttaneet maalareille kakkua” Niskanen kertoo.

Niskanen ei yritä väittää, että Myyrmäki olisi onnela ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Hommat kuitenkin rullaavat paremmin kun niitä tehdään yhdessä.

”Myyrmäessä on 15 000 ja Myyrmäen suuralueella reilu 50 000 asukasta. Kyllä siihen elämää mahtuu.”

Myyrmäki-liikkeen organisoimalla graffitiseinällä kävi kummia tammikuussa 2016. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras oli porsastellut harrastajien rahoilla ja dokannut ja pämpännyt junnujen fyrkat. Katutaiteilija Hende päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hävetkää-teos kuitenkin käytiin repimässä levyineen heti seuraavana yönä. Lopulta paljastui, että asialla olivat kaupungin miehet ja tästä seurasi eeppinen sekamelska. Lisää aiheesta täällä ja täällä.

Siirtymä alikulkutunneleista ja juna-aseman seinistä asuintalojen päätyihin ei ollut täysin vailla ongelmia.

”Rakennusvalvonnassa on suhtauduttu myönteisesti meidän hankkeisiin, mutta he eivät yksinkertaisesti tienneet mitä lupia tarvitaan ja keneltä. Olimme yhteydessä Porin taidemuseoon, jonka Street Art – The New Generation -näyttelyn yhteydessä maalattiin muutama talon pääty. Heillä oli tuntuma siitä, miten lupa-asiat hoituvat.”

Niskasen mukaan suunnitelmat kuitenkin saatiin tehtyä valmiiksi yhdessä kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Kun suunnitelmat ja ohjeet saatiin tehtyä, hoituu lupaprosessit jatkossa helpommin virkamiestyönä.

Niskanen näkee ideaalitilanteeksi sen, että asukkaat itse aktiivisesti vaikuttavat asuinympäristöönsä ja sen kehittämiseen. Ja virkamiehet ja poliitikot vastavuoroisesti kuuntelevat. Kaupunki tekee tietysti suuret infraratkaisut, mutta kansalaisyhteiskunnan tasolla asiat lähtevät asukkaista. Kaupunkiin pyritään olemaan yhteydessä pääasiassa virkamiesten kautta ja puoluepolitiikka pidetään mahdollisimman loitolla toiminnasta.

”Puoluepolitiikassa ongelmana on se, että kaikkia ideoita arvioidaan sen mukaan, minkä puolueen edustaja sen esittää”, Niskanen toteaa ja lisää vielä: ”Meillähän on mukana lähes kaikkien puolueiden paikalliset aktiivit.”

Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan. "Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.
Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan.
”Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.

”Myyrmäki-liikkeen asema varmaan aina muotoutuu tarpeen mukaan. Mitä Myyrmäkeen tulee, niin olemme leikitelleet ajatuksella, että tästä voisi kehittyä jopa trendikäs kaupunginosa”, Niskanen visioi.

”Ei tästä kuitenkaan mikään Kallio tule. Vaikka aseman läheisyyteen tuleekin muutama umpikortteli on alue rakenteeltaan lähiömäinen”, Niskanen jatkaa. ”Mutta edellytykset ovat hyvät, koska täällä on asuntoja, työpaikkoja, oppilaitoksia ja kulttuuri- sekä urheilupaikat kunnossa. Ei kantakaupungin ulkopuolella vastaavia kokonaisuuksia ihan hirveästi ole”.

”Mutta onnistuakseen tämä vaatii asiakkaiden omaa tekemistä ja sitoutumista. Usko omaan kaupunginosaan ja sen tulevaisuuteen pitää rakentaa ensin.”

Jaa tämä:

Odinin sottaajat

Ylivieskassa tunteet käyvät kuumina ja graffiteja maalataan sekä tärvätään, eikä Soldier of Odin -oletetut tahot varsinaisesti helpota jännittynyttä tilannetta.

Elokuussa Ylivieskan Soldiers of Odin pyysi Tomi Rajalaa lisäämään logoonsa paikkakunnan nimen. Rajala mietti asiaa kauan, enimmäkseen ihmetellen miksi he kysyivät tätä juuri häneltä: hän oli mediassakin ilmaissut kantansa järjestön toiminnasta ja 15 000 asukkaan kaupungissa tämän luulisi oleva täysin yleistä tietoa.

”Suunnittelin ensin, että kieltäydyn kohteliaasti, mutta jotenkin siinä sitten miettiessä vahvistui tunne siitä, että jälkeenpäin olisi jäänyt kaivelemaan. Ettei tämmöistä mahdollisuutta tule toiste. Että pääsisi näpäyttämään.”

Hän lähetti tilaajalle logosta suunnittelemansa version.

Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.
Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.

Rajala istuu ylivieskalaisen Ravintola 77:n sohvalla ja katsoo ikkunasta avautuvaa aukiota.

”Tuosta oikeastaan tää lähti. Miksi me ollaan nyt täällä.”

Rajalan suunniteltua logon S.O.O.:n paikallisosastolle tuli Taiteiden yö ja Rajala maalasi paikalliseen alikulkutunneliin Peace-graffitin kaupungin tilauksesta.

”Sitä tehtiin keskipäivästä iltakuuteen. Sitten soitettiin tässä aukiolla musiikkia, oli kaikenlaista bändiä ja katuruokaa, kunnon block party -meininki.”

Tältä se näytti, kun Rajala ja Nisula olivat valmiita
Tältä se näytti, kun Rajala oli saanut hommat hoidetuksi. KUVA: Tomi Rajala.

Kun Rajala oli kavereineen purkamassa tapahtumaa torilla, paikalle saapui kaksi epäilyttävää henkilöä huutelemaan ja pyytämään juttusille.

”Sanoin etten nyt ehdi, kun pitää tässä rehkiä. Vastasivat, että sen jälkeen sitten. Sanoin, että pitää mennä nukkumaan, pitkä päivä takana. Kuului vaan vastaus, että voivat tulla mun kanssani nukkumaan. Vähän jo mietin, että mitähän tästäkin nyt tulee.”

Hetken päästä aukion kulmalle ilmestyi auto, jonka kuljettaja jäi seuraamaan tapahtumia.

”Oli sen verran kuumottavaa, että tulin tähän ravintolaan ja täällä ollessani sain puhelun aukiolta. Sinne oli kurvannut pakettiauto, josta oli astunut iso kaveri kyselemään minun perääni. Siinä vaiheessa soitin hätäkeskukseen. Selitin tilanteen – mitään rikostahan ei suoranaisesti ollut tapahtunut – ja poliisit sitten saattoivat mut kotiin.”

Aamulla Rajala sai tekstiviestin kaupungin kulttuurijohtaja Katriina Leppäseltä. Alikulkutunnelissa kaikki ei ollut niin kuin pitäisi, graffiti oli maalattu kauttaaltaan piiloon harmaalla.

”Siinä kohtaa mä soitin Hendelle ja kysyin että mitäs nyt tehdään.”

Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava porukka oli käynyt paikalla.
Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava sanam vapaus -porukka oli käynyt paikalla. KUVA: Tomi Rajala.

Pete Nieminen, eli Hende, tunnetaan graffititaiteilijana, joka ei arkaile ottaa teoksissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pian Hende istui junassa Ylivieskaan.

Ylivieskan tapahtumat muistuttivat Hendeä viime tammikuun tapahtumista. Alkuvuodesta Vantaalla paljastui, että Vantaan Urheiluyhtiöiden johtajat olivat vuosia käyttäneet junioriurheilun rahoja omiin juhlimisiinsa. Hende kommentoi asiaa kollegansa kanssa, maalaamalla Myyrmäen luvalliselle graffitiseinälle vedokset edellä mainittujen johtajien nyrpeistä kasvoista ja tekstin ”Hävetkää”. Seuraavana päivänä kaupungin työntekijät olivat käyneet maalamassa teoksen yli.

Vantaan Hävetkää-teoksen peittely sai huomiota mediassa ja lopulta Vantaan taidemuseo Artsi otti restauroidun teoksen kokoelmiinsa.

 

Tässä Hende ja Deos maalaavat Hävetkää-teosta uusiksi pyyhittyään päältä harmaan maalin, joka ei ollut kylmän kosteassa kelissä kuivunut kunnolla. Lisää tapauksesta täällä.

Ylivieskassa Hende maalasi yhdessä alkuperäisten tekijöiden kanssa saman Peace-teoksen uudestaan alikulkutunneliin. Nyt  tunnelista on restauroitu entistä ehommaksi ja lopputulos tyydyttää osallisia sekä ohikulkijoita.

”Aivan ihmeellistä. Nyt on pojat tehneet hyvää työtä!”, sanoo paikalle ihastelemaan pysähtynyt paikallinen mies, Veikko.

Veikko pyöräilee tunnelin läpi usein ja toivoo, että näiden teosten annettaisiin olla rauhassa. Aika näyttää, saako Veikko toivomansa.


Lari-Santeri Paavola, Tomi Rajala, Hende ja Jere Nisula työn touhussa.

Kulunut vuosi on ollut Ylivieskassa tapahtumarikas ja pelon ilmapiiriä on ruokittu antaumuksella.

”Syksyllä Raudaskylän opisto koulutti turvapaikanhakijalapsia. Paikalle saapuneet paikalliset äijät olivat umpipäissään täyttäneet olutpullot bensiinillä ja sytyttäneet pullon suusta sisään tungetut sukat. Onneksi he eivät saaneet mitään isompaa syttymään. Lehtitalon portaille puolestaan on viety mädäntyneitä sianpäitä. Yksi toimittaja sai sellaisen postissa kotiin toimitettuna”, Rajala kertoo.

Sianpäiden lähettäjiä ei ole saatu kiinni.

”Joulun aikaan taas levisi uutinen, että kaksi tummaihoista miestä oli raiskannut nuoren naisen. Kun kaikki olivat kuulleet – väitetystä – raiskauksesta, oli kaivettu pesismailat ja haulikot valmiiksi. Parin päivän päästä uutinen korjattiin, tutkinnassa juttu oli paljastanut tekaistuksi.”

”Turvapaikanhakijat on täällä tosi kuuma peruna, vaikka Ylivieskaan mahtuu kaikki.”

Rajala on Ylivieskassa graffitien ja mielipiteidensä vuoksi tunnettu henkilö ja hänet tunnetaan kaupungilla, tunnelimaalauksen jälkeen on sadellut kehuja. Iltaisin tai öisin hän kuitenkin välttää liikkumista yksin.

”Olen jälkeenpäin miettinyt, että olisin päässyt helpommalla jos en olisi tehnyt sitä pilaversiota Soldiers of Odinin -logosta. Mutta ei tässä ole kyse siitä, että pitää päästä helpolla. Aina välillä täytyy muistuttaa ihmisiä siitä, ettei kukaan makaa kenenkään maihinnoususaappaan alla.”

Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa on tutut tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä.
Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa ovat tuttuja tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä. KUVA: Samppa Batal.

 

Jaa tämä:

Espoo on veressä

Ex-vandaalit julkaisivat graffitimuistelmat.

Espoo nähdään – ja se ­haluaa näyttäytyä – pääasiassa vauraan keskiluokan ja sitä vauraampien pilvilinnana. Länsimetron raiteitakin vastustettiin siksi, että niiden pelätään tuovan köyhät ja huumeet mukanaan. Todellisuus ei tietenkään ole ikinä yksinkertaista, eivätkä stereotypiat kerro koko totuutta. Espoossa on myös lähiöitä, joita dominoivat betonielementtitalot, ja näistä lähiöistä ponnistaa graffitijengi HRC.
Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990 -kirja kuvaa nuorten poikien innostumista graffitista ja sitä, kuinka tuo innostus johti kaupungin tuotteliaimman porukan muodostumiseen.
Graffitiin liitetään usein tilanhallinnallisia kysymyksiä, mutta tätä ei teoksessa mitenkään glorifioida. Kirjasta välittyy kuva porukasta, joka merkkasi reviiriä urakalla mutta joka ei hahmottanut tilallista konfliktia välttämättä erityisen teoreettisessa viitekehyksessä. Laajemmat spekulaatiot ilmiön yhteiskunnallisista vaikutuksista jätetään lukijalla ja muille aiheesta kiinnostuneille.

Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.
Acton ja Rosk, Matinkylä, Espoo 1992.

1990-luvun loppupuolella muuttu­vien elämäntilanteiden myötä HRC:n toiminta hiipui. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut HRC:n loppua.
Ydinporukasta Acton vaikuttaa nykyään Helsingissä. Hän on myös hakenut uusia tapoja lähestyä graffitia – hänen näyttelynsä Make Your Mark -galleriassa purki ilmaisumuodon alkutekijöihinsä. Viime vuonna taiteilijajärjestö Muu ry:n jäseneksi päässyt Acton sijoittuu tällä hetkellä jonnekin graffitin ja kuvataiteen välille ja koettelee samalla molempien rajoja. Siinä, missä kuvataidemaailma on pohjimmiltaan äärimmäisen elitistinen, on graffiti äärimmäisen epäelitistinen, jopa rahvaanomainen. Näiden yhdistäminen ei välttämättä ole mahdollista. Acton kommentoi tätä Voiman haastattelussa:

”Eiväthän ne välttämättä sovi yhteen, ja olen siihen henkisestikin varautunut. Ja varmasti siitä jossain vaiheessa jotain konflikteja tulee.”

acton_helvetica_korttikuva
MYM-gallerian näyttelyssä Acton tarkasteli graffitille tyypillisiä tapoja asetella kirjaimia neutraalia Helvetica-fontia käyttäen.
Lahteen muuttaneen Sovedin kädenjälki puolestaan on näkynyt viime vuosina kaupungin sähkökaappien kyljissä – Lahti Energialla on mahdollisesti Suomen hienoimmat sähköboksit.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Sovedin työnäytettä, Lahti 2014.
Viime vuosina porukkaan on liittynyt myös Deos, joka on ollut näkyvä hahmo Myyrmäessä sijaitsevan Vantaan taidemuseo Artsin toiminnassa. Katutaiteeseen erikoistunut Artsi myös otti kokoelmiinsa Deosin yhdessä Henden kanssa tammikuussa 2016 maalaaman Hävetkää-teoksen, jossa kritisoitiin kaupungin urheiluvaikuttajien kähmimisiä. Teos on yksi Suomen graffitihistorian puhutuimmista. Myös Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen saapui Myyrmäkeen puolustamaan teoksen odottamatonta sensuroimista ja poistamista Myyrmäen luvalliselta graffitiaidalta.
Näin se käy.Vaikka jengi on hajaantunut ja vaikuttaa eri tavoin eri paikoissa, näyttää espoolaisuus yhä yhdistävän tekijöitä – julistavatpa he yhä jopa olevansa osa espoolaisuutta. Ehkä Espoo on mielentila.

HRC: Hellraisers Crew – osa espoolaisuutta vuodesta 1990. 104 sivua.

Jaa tämä:

Emansipatorinen battle junavarikoilla

Tsekkiläinen graffititaiteilija teki dokumenttielokuvan naismaalareista. Prosessi ei ollut helppo ja sen aikana esimerkiksi kameramies varasti kuvauskaluston. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali otti leffan ohjelmistoonsa.

Graffiti on hyvin minäkeskeinen laji, kirjoittajat toistavat omaa nimimerkkiään loputtomasti joskus luvattomiin, joskus luvallisiinkin paikkoihin. Graffiti on myöskin hyvin miehinen laji, eivätkä kaikki naiset suinkaan ole kokeneet oloaan tervetulleiksi aloitettuaan hommat. Tsekkiläinen naismaalari, Sany, päätti ohjata Girl Power -dokumenttielokuvan graffitimaailmasta naisten silmin. Prosessi imaisi seitsemän vuotta elämästä, jätti jäljet ja vei kaikki säästöt.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla olisi tarjolla. 

Siinä, missä graffiti käy useimmiten tilanhallinnallista kamppailua yhteiskunnassa laajemmin, Sany tuo kamppailun tilasta graffitiskenen sisälle.

”Graffiti on aina ollut poikakerho. Se on nopeatempoista touhua ja junavarikoilla juokseminen ja kiipeily vaatii fyysistä voimaa. Ehkä se ei ole houkutellut naisia ja joidenkin naisten on taisteltava asemansa puolesta, jotta toiset voivat sitten seurata perässä. Monet miesmaalarit ovat myös suhtautuneet naisiin varsin kielteisesti, mutta tilanne muuttuu koko ajan”, Sany kertoi vieraillessaan Helsingissä Mimmit peinttaa -tapahtumassa.

"SANY"/"Painu takaisin keittiöön!"
”SANY”/”Painu takaisin keittiöön!”

Sanyn maalausten päälle on seinillä ilmestynyt suheroita, jotka eivät tosiaan mairittele skeneä. Esimerkiksi ”Painukaa takaisin keittiöön!” teksti naisen maalaaman graffitin päällä ei ole tulkittavissa emansipatoriseksi. Myös dokumentissa esitetty kommentti ”Naiset eivät tajua kirjainten rakennetta”, aiheuttaa lähinnä surullisen hymähdyksen.

Monien mielestä tietenkin sukupuolijaottelu joutaisi romukoriin kokoaan. Dokkarilla Utah toteaa, että: ”En minä ole graffitityttö vaan graffitimaalaaja”.

”Monet yritykset ovat myös huomanneet, että naismaalaajien tukeminen on järkevää, koska se avaa uusia markkinoita niille. Samoin viime vuosina monet brändit ovat myös sponsoroineet naisskeittareita. Ehkä tasa-arvo vähitellen tavoittaa tätä kautta nämä skenet”, Sany ynnää markkinoiden perin yllättävästä roolista.

Utah: "I'm not a graffiti girl, I'm a graffiti writer."
Utah: ”I’m not a graffiti girl, I’m a graffiti writer.”

Vaikka kaupallisuus saattaa osaltaan tuoda muassaan tasa-arvoa graffitimaailmaan, ei Sany näe kehitystä ongelmattomana.

”Ihmiset tietenkin pyrkivät hankkimaan elantonsa jollain tavalla. Joku myy kirjoja ja joku myy tarroja. Haastattelemani newyorkilainen Claw Money tahtoo tehdä brändistään seuraavan Hello Kittyn”, ohjaaja toteaa.

”No Yhdysvallat on tietysti melkoisen kapitalistinen maa, jossa rahan tekeminen nähdään menestyksen mittana.”

Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.
Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.

Elokuvassa haastatellaan nykytekijöitä militanteista oman tien kulkijoista kaupallisuutta täysin estoitta syleileviin tuotteistajiin. Samoin Sany haastattelee nykymaalareiden ohella muun muassa Martha Cooperia ja monia muita, vuosikymmeniä mukana olleita veteraaneja. Kerronta vuorottelee puhuvien päiden kuvaamisen ja junavarikoilla seikkailemisen välillä. Maalaajataustan omaava ohjaaja ei arkaile lähteä keikoille mukaan itsekin muovipussi kolisten ja lopputulos on sekä monipuolinen että poukkoileva.

Junajaardeilla Vickin kanssa.
Junajaardeilla Vickin kanssa.

”Graffiti on aina ollut kriittinen järjestelmää vastaan ja esimerkiksi Lähi-idässä on parhaillaan käynnissä graffitiaalto. Viimeistellessäni elokuvaani törmäsin siihen, kuinka mimmit al-Raggahissa Syyriassa maalasivat ISISksen vastaisia graffiteja, vaikka riski heille on hirvittävä”, Sany kertoo.

Tosin paikallinen alakulttuuri peilaa aina myös paikallista yhteiskuntaa. Sanyn käydessä Cape Townissa maalasivat graffiteja ainoastaan rikkaiden perheiden lapset, jotka halusivat jännitystä. Köyhillä ei yksinkertaisesti ollut varaa moiseen. Intiassa ihmiset suorastaan pyysivät häntä maalaamaan heidänkin talojen seinät, koska heillä ei itsellä ollut varaa maalata niitä.

”Tsekissä elimme 50 vuotta kommunistisen sortovallan alla ja tuolloin graffitin maalaaminen oli läpeensä poliittista. Graffiti edusti läntistä rappiotaidetta – Yhdysvalloissa syntynyt taidemuoto oli vihollisen propagandaa.”

Tämä historia näkyy hieman odottamattomalla tavalla myös tsekkiläisten nykyasenteissa.

”Vanhemmat ihmiset eivät välttämättä pidä siitä, että käymme maalaamassa talojen seiniin. Toisaalta se nähdään myös osana meidän vapauttamme ja vapauden puute nähdään maalaamista suurempana ongelmana.”

Sany: Girl Power Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Näytökset 20. ja 23.9. Bar Dubrovnikissa. http://hiff.fi/elokuvat/girl-power

www.girlpowermovie.com

Jaa tämä: