HAM

Katutaide ja mainonta

Saako taiteen päälle laittaa mainoksia? Voiko taide olla mainos?

Tulipa mieleen markkinoinnin ja taiteen yhdistäminen ja sissimarkkinointi, kun huomasin Tukholman sinisen jättipeniksen päälle kiinnitetyn mainoksen. Kyseinen pippelihän on ruotsalaistaiteilija Carolina Falkholtin maalaama ja pian se jyrätään, koska naapuritalojen asukkaiden mukaan läpeensä fallisen kaupunkisuunnittelun pitää olla kuitenkin häveliään verhottua.

Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.
Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Falkholt maalaa pippelin, eikä kyseessä myöskään ole ensimmäinen kerta, kun ko. pippeleistä herää keskustelua. Viime jouluna Falkholt maalasi jättimäisen peniksen talon seinään New Yorkissa. Se maalattiin piiloon muutaman päivän päästä, vaikka kyseessä oli tilausteos. Nyt Falkholt siis maalasi uuden pippelin talon seinään (ihan omistajan luvalla) Tukholmassa.

Falkholt on tullut tunnetuksi genitaalialueita kuvaavien teosten maalaamisesta. Seksuaalisuus eri muodoissaan on siis keskeinen elementti hänen töitään ja hän onkin kommentoinut aihetta monesti. Esimerkiksi em. Nykin keikan jälkeen:

”Falkholt told the Guardian her work was often about ’not feeling ashamed of your body and who you are as a sexual being’.
’I usually paint giant vaginas, pussies and cunts,’ she said, ’and since I had just finished one on the side of a five-storey building, I felt like a dick was needed. The wall space on Broome was a perfect fit for it. To paraphrase [the artist] Judith Bernstein, if a dick can go into a woman, it can go up on a wall.’”

Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.
Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.

Kiinnostava – ja ehkä hieman odottamaton – lisä tuolle falliselle teokselle on Petters Underwear -nettikaupan totaalisen omin luvin paikalle roudattu mainoslakana. Tietenkin olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei mainoksia saa räiskiä toisten taideteosten päälle, mutta tässä tapauksessa on kyllä joka suuntaan niin ihana hässäkkä, että oikeastaan pidän tästä.

Mutta eihän tämä tietenkään ole ainutlaatuinen tapahtuma – mainontaa ja taidetta on sekoitettu monella tavalla ja pitkään. Establismentin sisällä tapahtuvasta sekoittumisesta voisin mainita esimerkkeinä vuonna 2015 Sinebrychoffin taidemuseossa järjestetyn Coca Cola -näyttelyn ja ensi viikolla aukeavan Barbie – The Icon -näyttelyn. Nuo molemmat on kasattu tavaramerkin omistajan kanssa ja sen myötä molemmat näyttelyt voisi perustellusti määritellä mainoksiksi. 

Mutta katutaiteestahan tässä oli puhe. Esimerkiksi Lontoossa jengi on monesti ollut jo aika hiilenä siitä, että graffitiseinille ilmestyy klubien sun muiden tilaamia graffitin mallisia mainosmaalauksia. Suomessa tämä ei taida olla hirveän yleistä, mutta yksi mainio esimerkki sattui kohdalle pari viikkoa sitten.

Pub Peten bileetItselleni tuntematon henkilö tai henkilöt maalasivat mainoksen Suvilahden graffitiaitaan HAMin Graffiti-näyttelyn alla. Teoksessa mainostettiin näyttelyn avajaisten jälkeen läheisessä Pub Petessä järkättyjä bileitä, jossa esiintyi mm. Eevil Stöö. Jälleen kerran mainos ilmestyi paikkaan, jonka piti olla omistettu taiteelle. Pitäisikö moisesta pahastua? Ei ehkä. Ehkä tuo mainos pitää nähdä enemmän skenen sisäisenä keskusteluna (kohderyhmäviestintää?) kuin mainoksena.

Ehkä tässäkin on käsillä asia, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia.

Ja kyllähän minä juuri tänään aamulla huomasin Roihuvuoren graffitiaidassa kuvan, jossa Myyrä hehkuttaa Atomirotan viime perjantaina ilmestynyttä levyä. Arvatkaa, mitä Päämajassa on kuunneltu tänään.
Jaa tämä:

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

30 vuotta kaaosta

Mitä kuuluu keski-ikäisen graffiti-iskän elämään.

Lars Hjerstedt, eli Kaos, on riivannut ruotsalaista kansankotia graffiteilla jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on maalannut omin lupinensa kromin kiiltoisiksi ja värikkäiksi lukemattomia junavaunuja sisältä ja ulkoa sekä lähinnä kaikkia kuviteltavissa olevia seinämateriaaleja. Huhtikuun alussa Kaos maalasi Helsingissä Kampin metroasemalla olevan lasikopin seinään graffitin.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän maalasi Suomessa tai metroasemalla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän maalasi metroasemalla luvan kanssa.

”Oli omituista maalata metrossa kameran kuvatessa vieressä. Mutta hei! 2016, mikä tahansa on mahdollista.”

Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).
Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).

Vuosien varrella Hjerstedtin graffitin ympärille rakentuva elämäntapa on saanut uusia vivahteita. Nykyään Kaoksen kankaalle maalaamia teoksia esitellään gallerioissa ja museon seinätkin ovat kiikarissa, mutta samalla hän jatkaa luvattomien maalausten tekemistä. Mitä kuuluu keski-ikäistyvän perheenisän arkeen?

”Elän tavallaan kaksoiselämää”, Kaos toteaa metroaseman lasikopissa, siinä samassa jonne hän on juuri maalannut teoksensa. ”Isänä elän normaalia vastuullista elämään: vien muksut hoitoon ja kouluun, ja haen sieltä, kokkaan ruokaa. Samalla jatkan myös maalaamista.”

Tässä yhteydessä maalaamisella viitataan luvattomiin graffiteihin.

”Se maalaaminen ei ole niin vastuullista tekemistä. Elämäni on jakautunut kuin tohtori Jekyll ja herra Hyde ja ymmärrän, että se saattaa vaikuttaa omituiselta. Pyrin kasvattamaan lapseni ymmärtämään, että pitää pysähtyä punaisiin valoihin eikä saa varastaa – ja samalla rikon itse sääntöjä.”

Kaos – Vandals in Motion -kirjassa kerrotaan jopa tapauksesta, jossa Hjerstedt kavereineen murtautui 1990-luvun alkupuolella Tukholman joukkoliikenteestä vastaavan Storstockholms Localtrafik, SL:n toimistoon ja varasti sinne kerätyn valokuva-arkiston graffiteista.

Näin se käy, kun sen osaa.

Kaos jatkaa yhä luvattomien töiden maalaamista ja esiintyy samalla julkisuudessa omalla nimellään. Tämä johtaa ymmärrettävästi ongelmiin ja hänet tunnistetaan usein.

”Kyllähän minut on pidätetty monesti. Ennakoin jääväni nalkkiin kerran kolmessa vuodessa ja olen laskenut sen osaksi elämäntapaa ja pyrin varautumaan siihen. Se kuuluu peliin: minä pyrin maalaamaan ja ne yrittävät ottaa minut kiinni. Ehkä jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, jolloin en enää pysty yhdistämään maalaamista ja perhettä. Se olisi surullinen päivä, mutta ei sitä voi murehtia etukäteen.”

”En haluaisi elää maailmassa ilman lakia, koska se olisi totaalisen sekaisin oleva yhteiskunta. Ihmiset ovat ahneita ja tarvitsevat rajoja. Samalla on kuitenkin tärkeää, että jotkut tekevät kiellettyjä asioita, jotka testaavat yhteiskunnan rajoja. Koettelemalla rajoja näemme, kuinka yhteiskunta toimii. Minua kiinnostaa kysymys siitä, että mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa. Ehkä se pitää minut mukana graffitissa – vaikka onkin hieman vaikeaa olla 45-vuotia kapinoiva iskä.”

Kaos: Been There (2013)
Kaos: Been There (2013)

Lukemattomat metromatkustajat ovat nähneet Kaoksen teoksia vuosikymmenien aikana. Kampin teos kuitenkin poikkeaa aikaisemmista luvallisuudellaan ja siinä, että se on merkitty selvästi osaksi museonäyttelyä. Tämä saattaa muuttaa yleisön tulkintoja näkemästään.

”Värikäs maalaukseni Kampissa on varmasti monille helpommin lähestyttävä, mutta toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi tägejäkään vain sen takia, että eivät ymmärrä niitä. Minun silmiini tagit ovat kauniita, näen romanttisen kaaren siinä, mikä näyttää monelle vain mustalta sekavalta tekstiltä. Mutta minä tunnistankin niistä tyylejä ja historiaa. Ehkä ihmisten pitäisi kiinnittää kiinnittää enemmän huomiota luvattomiinkin töihin eikä vieroksua niitä vain sen takia, että tekijät eivät pyytäneet lupaa niille.”

”Maalaajat rakastavat kaupunkia ja näkevät mahdollisuuksia kaunistaa sitä. Mutta liittyyhän maalaamiseen myös egosentrinen puolensa, jossa omaa nimeä kirjoitetaan tuhansia kertoja ihmisten nähtäväksi.”

Kirjoitettuaan nimeään 30 vuoden ajan, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä tuosta työstä on jäänyt käteen.

”Hah! Kerran kirjoitin yhden metron seinään ’All I got was this t-shirt’. Mutta, näinä vuosina olen saanut hyvän tarkastelupaikan yhteiskuntaan ja sen toimintaan – hyviin ja huonoihin puoliin.”

Maalausreissuilla Hjerstedt on kohdannut epätiloissa ja yhteiskunnan katvealueilla asunnottomia ja yhteisön laidoilla eläviä kansalasia, jotka useimmiten jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

”En minä pidä tärkeänä sitä, monta metroa olen maalannut. Ymmärrän maailman paremmin, ja ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa ja oman itseni.”

—-

MUSEOTAVARAA

Helsingin kaupungin taidemuseo HAM marssii Vantaan taidemuseo Artsin jalanjäljissä ja on päättänyt ottaa katutaiteen mukaan seuraamiensa taiteenmuotojen palettiin. Ensimmäiset yleisölle näkyvät merkit tästä linjauksesta ovat Jussi TwoSeveniltä tilattu Bubo bubo -seinämaalaus Pasilaan ja Kampin metroaseman laituritason lasikopin valjastaminen graffiteille.

Kesällä 2015 suomalaisen graffitin suuriin nimiin kuuluva Egs jätti ensimmäisenä kädenjälkensä tuon kopin betoniseinään. Samalla hän maalasi myös galleria- ja museoympäristössä tutuksi tulleen abstraktin maailmankartan tilan lasiseinään. Nyt tuo lasiseinä on puhdistettu ja betonillakin Egsin kohtalo oli tulla jyrätyksi. Kaos maalasin graffitin Egsin teoksen päälle – ja sama odottaa myös Hjerstediä vuorollaan. Helsingin kaupungin taidemuseo HAM tuottaa tilaan jatkossakin uusia teoksia yhteistyössä Make Your Mark Galleryn kanssa.

HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila totesi katutaiteen taltioimisen ja esittämisen ihan normaaliksi osaksi taidemuseon toimintaa. Hänen mielestään kyseistä taiten muotoa ei ole tarkoituksenmukaista sen enempää romantisoida kuin demonisoidakaan.

Jää nähtäväksi, mitä museoinstituution läsnäolo tekee katutaiteelle ja kuinka ilmaisumuoto säilyttää elinvoimaisuutensa. Olisi myös väärin kuvailla graffitia nuorten lajiksi – maalaajien ikähaitari levenee päivä päivältä. Onko mahdollista, että yhteiskunta jopa syleilee graffitin hengiltä toivottamalla sen tervetulleeksi museoihin ja siirtäessään sen muotokielen osaksi mainoskuvastoa.

”Graffitia vastaan on taisteltu 1980-luvulta alkaen, eikä se ole mennyt pois. Ehkä tämä on uusi tapa kokeilla tuota”, Lars Hjertedt toteaa Kampin lasikopissa.

”Fuck. Täytyy varmaan lopettaa maalaaminen tyystin tämän haastattelun jälkeen.”

Ehkä lopettamisvimmaa rauhoittaa ajatus siitä, että samalla kun graffiti ja  yhteiskunta ovat lähestyneet toisiaan on yhteiskunta muuttunut osaltaan avoimemmaksi ja moniäänisemmäksi.

Jaa tämä: