helsinki

”Guggenheim, älä pilaa sitä taiteella”

Toisinaan huolimattomasti mietitty mainos voi kääntyä mainostettavaa tuotetta vastaan. Näin saattoi käydä Guggenheim-saagan viimeisimmässä osassa.

Tänään on tullut mietittyä muuan mainosta kovasti. Ohessa kuva.

Nämä taisivat ilmaantua dösäpysäkeille eilen sunnuntaina ja ensi keskiviikkona Helsingin kaupunginvaltuusto siis äänestää (jälleen kerran) Guggenheim Helsinki -hankkeesta. Tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että hankkeen läpimenon mahdollisuudet valtuustossa ovat melko heikot.

Tätä mainosta katsoessa ensimmäinen ajatus oli, että nyt on Milttonilla mokattu viestinnässä oikein urakalla. Sitten selvisi, että mainoksen takana on Kallion työryhmä, eli ei-mainostoimistoksi esittäytyvä mainostoimisto. Tosin nämäkin ovat epäilemättä sopineet tekemisistään Milttonin kanssa, sillä omin päin tuskin olisivat esimerkiksi mainostilaa saaneet  tai menneen Guggenheimin nimiin ottamaan.

Riippumatta siitä, että onko asialla G:n viralliset edustajat vai bulvaanin, on tässä mainoksessa on kyllä niin paha merkkausvirhe, että oikein ihmetyttää.

Ne tekevät sen itse.
Ne tekevät sen itse.

Ensinnäkin oikeasti asian tasalla olevia ja hankkeeseen kielteisesti tai epävarmasti suhtautuvia kaupunginvaltuutettuja taitaa lähinnä epäilyttää hankkeen todella epäselvät talouskuviot ja yleinen vedätyksen tunne. Ei kukaan ole esittänyt vakavasti otettavia väitteitä, että se sataman parkkis olisi jotenkin ihana. On älyllisesti laiskaa ja lähinnä trollottelua väittää, että tässä olisi kyse museo vs. parkkis -asetelmasta. Tuo parkkipaikkapuhe voisi vaikuttaa järkevältä, mikäli kampanjalla haluttaisiin vaikuttaa suureen ja asiaa huonosti seuraavaan yleisöön pidemmällä aikavälillä. Nyt hankkeelle olisi kuitenkin kriittistä vaikuttaa kannassaan epävarmoihin valtuutettuihin ja tällaisen löysän scheissen heittelyn luulisi olevan lähinnä loukkaavaa poliitikkojen mielestä (saatan tietysti olla ihan väärässä poliitikkojen suhteen).

Toinen asia, joka tässä sattuu nähdäkseni mainostettavan hankkeen omaan nilkkaan on ironian käyttö. Mainoksessa lukee isolla Guggenheim ja sen jälkeen todetaan, että mitä sitä taiteella pilaamaan. Tuolla keskusteluissa jengi on ihan vilpittömästi luullut, että kyseessä G:n vastainen kamppis – siis vastamainos. Monet eivät siis ole tajunneet, että tuon mainoksen negatiivitekstin sisällä näkyy se parkkis (jonka säästämisestä ei siis oikeasti ole kyse).

Ironia on vaikea laji täällä sosiaalisessa mediassa ja samoin se on vaikeaa mainonnassa.

Guggenheim, Helsinki, vastamainos, kulttuurihäirintä
Ja näin. Häiriköt kokivat velvollisuudekseen hieman korjata tätä Guggenheimin mainosta. Taustaksi otimme Voima-lehden vision siitä, miltä Guggenheim Helsingin rakennus voisi näyttää. Alkuperäinen ehdotuksemme arkkitehtuuriseksi ratkaisuksi löytyy tuosta pari kappaletta alempaa.

Rahaa tämä mainoskampanja ei ole todennäköisesti hirveästi maksanut. Mainos on (ehkä) suunniteltu ihan aatteen voimalla, julisteet on printannut painotalo joka sai logonsa julisteeseen ja mainostilan hinnassa JCDecaux (joka varmaan toivoo G:n mahdollisesti toteutuessa hyvää tahtoa ja vastapalveluksia) on todennäköisesti tullut vastaan, sillä tällä julisteella täytetään myymättä jääneitä mainospaikkoja. Harmillisesti hankkeen ajajien kannalta ei vain näe, että tämä kampanja edistäisi hankkeen läpimenomahdollisuuksia kaupunginvaltuustossa.

Mainoksessa irvaillaan että päätöksessä olisi muka kyse siitä, että onko parkkipaikka hienompi asia kuin taide. Itse olisin kaupunginvaltuutettuna loukkaantunut moisesta – onneksi en kuitenkaan ole politiikassa. Kyseessä on kuitenkin merkittävästä investoinnista matkailuun, kaupunkibrändäyksen linjasta ja taloudellisesti hyvin optimistiin odotuksiin sidotusta julkisen rahoituksen riskinotosta.

Tämä kampanja ei avaa sen halvan mielikuvapelin taakse jääneitä taloudellisia epäselvyyksiä. Päinvastoin, kampanja lisää sitä monia perustellusti ärsyttävää mielikuvapelin savuverhoa.

Voiman Guggenheim-vastamainos vuodelta 2011. Tuossa vaiheessa G-tontiksi oli ehdolla tällä hetkellä puheena olevaa vastapäinen tontti, muuten homma on pysynyt melkoisen samana.
Voiman Guggenheim-vastamainos vuodelta 2011. Tuolloin G-tontiksi oli ehdolla tällä hetkellä puheena olevaa vastapäinen tontti, muuten homma on pysynyt melkoisen samana.

Pörrö Sahlberg on kirjoittanut varsin ansiokkaasti ja yksityiskohtaisesti näistä hankkeen talouskuvioista Ämmät-blogiin. Lainaan alle muutaman kohdan tekstistä, mutta kiinnostuneiden kannattaa käydä lukemassa koko teksti täältä.

”Rakennuskustannukset on laskettu alv 0%:lla, vaikka vallitsevan käytännön mukaan niihin pitäisi tässä yhtiömuotosuunnitelmassa tulla vielä alvit päälle. Koko ehdotuksen matematiikka perustuu siihen, että valtio saadaan luopumaan arvonlisäverosta Guggenheim-rakennuksen osalta. Tämä mainitaan kyllä sopimusluonnoksena ehtona sille, että kaupunki ylipäätään sopimusta solmisi, mutta enpä yllättyisi, jos jossain olisi porsaanreikä, joka mahdollistaisi tämänkin tekemisen arvonlisäverosta huolimatta. 130 miljoonasta arvonlisäveroa tulisi 31,2 miljoonaa.

Guggenheim-säätiön uusin esitys on pyrkinyt esittämään numeroita siinä valossa, että Guggenheim-säätiön osuus riskeistä ja maksuista olisi merkittävä. Laskelmien mukaan on kuitenkin selvää, ettei Solomon R. Guggenheim -säätiöllä ole aikomustakaan aidosti kustantaa museon toimintaa, vaan pikemminkin rahastaa sillä. Suomalaisen säätiön toimintabudjetti taas perustuu sekä valtionavustukseen että lahjoituksena saataviin sponsorituloihin. Säätiön oma varallisuus ei missään nimessä vastaa hankkeen muita mittasuhteita. Säätiö on kertonut keränneensä 33 miljoonaa euroa rahaa 350 miljoonan hankkeeseen. Samalla suhteella ei mikään yritys saisi yksityisiltä tahoilta lainaa. Ei ainakaan näillä laskelmilla.

Erityisesti paheksun sitä, että sisäisen vuokran arvoa sekä kaupungin tarjoamaa vuokranalennusta ei ole kirjattu toimintabudjettiin vastoin kaupungin kaikkia muita rakennusinvestointipäätöksiä.

En pidä millään tavoin hedelmällisenä sitä vastakkainasettelua, millä asiasta riidellään mun somekuplassa. Taiteeseen käytetty raha ei automaattisesti ole pois sairailta vanhuksilta, enkä itse vastusta hanketta siksi, että vastustaisin taidetta. Olen taiteen suurkuluttaja ja kierrän itse kaikki kaupungissa olevat taidenäyttelyt vähintään kerran sekä käyn pienemmissä yksityisissä gallerioissakin lähes viikoittain. Tämä esitys vain ei esityksenä vakuuta sen paremmin hintansa kuin konseptinsa puolesta.”

Taitaa olla jälleen oikea aika jakaa tätä klassikkovideota.

Me täällä Häiriköt-päämajassakin pidämme taiteesta suuresti ja toivomme Helsingin taideskenen kehittyvän entisestään ja toivotamme lähinnä kaikki toimijat tervetulleiksi, kunhan touhu on rehtiä. Nyt yhdelle toimijalle ollaan hankkimassa vapautusta tonttivuokrasta sekä arvonlisäveroista ja se paljon puhuttu yksityinenkin raha on pääosin yhteistä rahaa. Samalla Guggenheimiin monin tavoin rinnastettavan yksityisen Amos Andersonin taidemuseon rakenteilla oleva Amos Rex -hanke maksaa alvinsa ja vuokransa. Miksi näin?

Guggenheim-hanketta on alusta saakka määritellyt katteettomat lupaukset ja ilmiselvät vedätysyritykset. Kun perusteltua kritiikkiä on sitten esitetty ovat hankkeen puuhamiehet (suhteellisen All Male Panelhan tuo porukka on) hieman korjailleet tarjoustaan. Ehkä tässä on törmätty kulttuurieroihin ja kyse on vain siitä, että kuinka tämänkaltaisista hankkeista on totuttu puhumaan. Minulla ei kuitenkaan ole luottamusta Guggenheimin ja Milttonin sanomisiin tippaakaan ja jos ei ole luottamusta, eivät näin isot hommat vaikuta järkeviltä.

Todettakoon tähän loppuun myös se, että minua ei ollenkaan haittaisi se arkkitehtikilpailun voittaneen rakennuksen nouseminen siihen Etelärantaan, vaikka olisikin toivonut rakennukselta enemmän ufoa ja wauta.

Jaa tämä:

Viva voitti!

Helsingin kulttuuripalkinto myönnettiin muraalitaiteilija Viva Granlundille. Häiriköt-päämaja onnittelee voittajaa.

Viva Granlund on maalannut vuosien ajan suuria seinämaalauksia, muraaleja, julkiseen tilaan erityisesti Helsingissä. Omapäinen puurtaja on kamppaillut muutosvastarintaa ja valtavirtaa vastaan tekemällä omaa taidettaan jääräpäisesti ja raivaamalla kaupungin byrokratiaan taiteilijalähtöisen taiteen menevän aukon.

Taiteilijalähtöisellä taiteella Granlund tarkoittaa julkisessa tilassa olevaa ja kaikille näkyvää taidetta, joka ei kuitenkaan täytä julkisen taiteen määritelmää sikäli, että se ei ole kaupungin tilaamaa vaan, no, taiteilijalähtöistä.

Vähitellen hieman outsiderista on tullut myös hieman insider.

”Viva Granlund on murtanut kaupunkitaiteen ja -byrokratian betonoiduksi luullun vastakkainasettelun. Hän on töillään ja aloitteellisuudellaan osoittanut, että kaupunkia voi ja pitää muuttaa. Taiteilija voi vaikuttaa arjen ympäristöön ja jopa kaupungin virkamieheen. Helsinki on Viva Granlundin ansiosta pykälän lähempänä modernia eurooppalaista suurkaupunkia”, kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtaja Jukka Relander perusteli 10 000 euron suuruisen Helsingin kulttuuripalkinnon myöntämistä Granlundille.

Viva Granlund, katutaide, muraali
”Tämä tässä olen juuri minä”, Viva Granlund kertoi istuutuessaan Hakaniemen sillan juureen. ”Juuri tässä minä istuskelin tauoilla monen viikon ajan maalatessani”, hän kertoi muistellessaan viereisen Change-teoksen maalausurakkaa vuodelta 2009.

Olen seurannut Granlundin touhuja jo vuosia ja matkan varrella tutustunutkin Vivaan. Hänen selostuksensa vuosikymmenen takaisesta ensimmäisistä kosketuksista byrokratian kanssa näiden asioiden tiimoilta ovat hersyviä ja sivusimme aihetta myös taannoisen Hieman outsider –haastattelun yhteydessä:

”Kun otin yhteyttä rakennusvirastoon ideani kanssa, he ihmettelivät aluksi, että mistä tää oikein höpisee. Tein sitten ideastani tarkan luonnoksen, täytin hakemukset valmiiksi ja menin tapaamiseen. Siellä virastossa miettivät ehdotusta oman aikansa ja lopulta sain luvan työlle. Tosin ainoastaan yhdeksäksi kuukaudeksi.”

Vastaanotto oli hämmentynyt, kaupungin byrokratia ei taipunut moisiin teoksiin ja lupia oli aikaisemmin haettu ainoastaan väliaikaisille tapahtumainfoille ja vastaaville. Tämä ei kuitenkaan lannistanut taiteilijaa, joka päätti, että jos byrokratia ei mukaudu taiteeseen, taide voi aina mukautua byrokratiaan. Granlund on maalannut kymmenessä vuodessa lukuisia  suuria töitä Helsinkiin ja anonut monille niistä toistuvasti jatkoaikaa määräajan umpeutuessa.

”Prosessi on itse asiassa vuosien mittaan muuttunut varsin jouhevaksi. Sähköposti rakennusvirastoon riittää. Siinä kerron, että teokset ovat hyvässä kunnossa ja että niissä ei ole töhryjä”, hän kertoi neljä vuotta sitten.

Harmillisesti kehitys ei ole jatkunut lineaarisesti.

Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.
Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.

Granlundin saavutukset taiteen saralla ovat kiistattomat. Helsinki on muuttunut hänen alettua maalaamaan kaupunkimme seiniin ja tällä hetkellä elämme peräti keskellä katutaidebuumia. Haluan uskoa, ja uskonkin, että Granlundin väsymätön uurastus ja rakentava yhteistyö kaupungin byrokratian (sekä rakennuspuolen että taideinstituutioiden) kanssa on osaltaan madaltanut kynnystä toivottaa katutaiteilijat ennennäkemättömällä tavalla osaksi kaupungin visuaalista ilmettä ja osaksi kaupungin kulttuuristrategiaa (hyvässä ja pahassa).

Tämä tilan raivaaminen katutaiteelle on avannut Granlundille vuosien varrella uusia mahdollisuuksia, mutta on samalla myös nostanut eteen uusia ja hieman odottamattomiakin esteitä. Kaupungin päätettyä syleillä katutaidetta ja ottaa mukaan myös taideinstituutiot virallisessa roolissa hajosi Granlundin ja Rakennusviraston toimiva ja sujuva prosessi. Helsingin kaupunki asetti toimikunnan, joka suunnittelee lupakäytäntöjen uudistamista. Tämä tarkoitti paradoksaalisesti sitä, että katutaiteen edistämisen nimissä katutaiteelle syntyi myös tahattomasti esteitä.

Toimikunnan raporttia ja esitystä odotellessa Granlund putosi limboon ja luvat menivät jäihin. Onneksi avuksi löytyi Vantaa ja Vantaan taidemuseo Artsi sekä Artsin katutaidepainotteiseen linjaan suuresti vaikuttanut Myyrmäki-liike. Viva on ollut viimeisen vuoden, parin aikana tuttu näky Vantaalla ja vantaalaiset ovat saaneet väriä elämäänsä.

On tietenkin ymmärrettävää, että mikäli kaupunki aikoo laskea entistä useamman taiteilijan luvalla seinien kimppuun, pitää prosessia hallita jotenkin ja suunnittelu ottaa aikansa. Samoin on selvää, että useammat taiteilijat tarkoittavat myös enemmän kilpailua tilasta (ja tarjontaa) ja kaupungin on kohdeltava kaikkia tasapuolisesti. Voimme vain toivoa (ja vaatia), että vallankumous ei syö lapsiaan.

Rakennusvalvontaviraston, kulttuurikeskuksen, rakennusviraston, HAM-taidemuseon, kaupunkisuunnitteluviraston ja nuorisoasiainkeskuksen edustajista muodostuneen toimikunnan tuli ainakin alustavasti julkistaa raporttinsa loka-marraskuussa 2016. Kulttuurijohtaja Stuba Nikula on päässyt jo lukemaan luonnoksen raportista, joten eiköhän se kohta laajempaankin jakeluun päädy.

katutaiden muraali, Myyrmäki-liike
Näiden teosten piti alkujaan tulla Baanalle, mutta muutos kaupungin strategiassa johti siihen, että Granlundin saama maalauslupa jäi jumiin ja lopulta peruttiin. Lopulta suunnitelmille löytyi käyttöä, kun sopiva maalauspaikka löytyi Vantaan Kaivokselasta. Paikalliset asukkaat järjestivät teoksen julkistamisen yhteydessä spontaanisti kyläjuhlat.

Vaikka Granlundin työskentely-ympäristö Helsingissä on heikentynyt, Häiriköt-päämaja toivoo koko henkilökuntansa voimin, että tämä on vain väliaikainen ja vähäpätöinen kuoppa tiessä ennen uutta uljasta baanaa. Parempi huominen tuo muassaan uusia ja odottamattomia mahdollisuuksia kaikille, sekä veteraaneille että uusille tekijöille.

Samalla, kun voimme iloita Granlundin palkitsemisesta ja palkintorahan tuomasta mahdollisuudesta työskennellä paremman yhteisen elinympäristön puolesta muistakaamme myös peruasiat. Mikä ajaa taiteilija Viva Granlundin vuodesta toiseen koleisiin alikulkuihin ja nostimen päälle maalaamaan?

”Haluan kertoa, että mä olen täällä ja olemassa.”

Jaa tämä:

Smash-vitun-ASEM, yhä

Teksti Häirikkö

Oliko poliisi epäpätevä vai opportunistinen?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti eilen 4. helmikuuta, että oli ihan ookoo, että poliisi pidätti toimittajia Smash ASEMin yhteydessä. Pidätetyksi ja tuomituksi tullut Suomen Kuvalehden valokuvaaja Markus Pentikäinen on vääntänyt asiasta kaikissa kotimaisissa oikeusasteissa ja nyt sitten EIT:kin on läpikäytynä.

Päätöksellä voi olla tai olla olematta merkitystä sille, miten toimittajia kohdellaan jatkossa erilaisten hässäköiden yhteydessä. Tämän ohella EIT:n päätös palautti mieleen kysymyksen siitä, toimiko poliisi todella näin typerästi silkkaa tyhmyyttään, vai oliko kyse sittenkin jostain muusta.

Lauantaina 9. syyskuuta 2006 poliisi siis piiritti ja eristi suhteellisen ronskein ottein Smash ASEM -mielenosoituksen, jonka julkilausuttuna tarkoituksena oli osoittaa mieltä Aasian ja Euroopan maiden huippukokousta (ASEM) vastaa. Olin paikalla toimittajana Smash ASEM -mielenosoittajien ennakkoviestinnän innoittamana, se nimittäin oli melkoisen provosoivaa ja railakasta tee-se-itse-julisteineen. Ilmeisesti poliisikin oli hieman ennakkotiedustellut näitä julisteita ja nähnyt tässä mahdollisuuden vallankumoukselle ja maailman palolle.

Ennakko-odotuksia poliisin lauantaisesta läsnäolosta minulla olikin jo olemassa edellispäiväisen Tampereen-vierailun ansiosta. Koko perjantaiaamuisen matkan Helsingistä Tampereelle kolmostiellä tuli vastaan mustamaijoja auton parin joukko-osastoina. Ilmeisesti noin kaikki Jyväskylän eteläpuoliset poliisilaitokset tyhjennettiin reinikaisista. Tästä minulla ei tosin ole tarkempaa tietoa.

Paikan päällä Kiasman vieressä tilanne oli lauantaina alkuiltapäivästä mielenosoituksen alkamisajan lähestyessä varsin rauhallinen ja odottava. Muutamat mielenosoittajat joivat pussikaljaa ja yleisöä oli paikalla merkittävästi enemmän – yleisön joukossa toimittajien lisäksi myös lapsia, mummoja ja turisteja. Juttelin niitä näitä satunnaisten läsnäolijoiden kanssa, pari sanaan vaihdoin jonkun poliisinkin kanssa. Ilman kummempia ennakkoilmoituksia joukko mellakkavarusteisia poliiseja kuitenkin pian sumputti kaikki paikalla olleet.

Seuraavien tuntien aikana minä ja lukuisat muut tiedustelimme toistuvasti ja varsin rauhallisesti poliiseilta että kuinkas paikalta pääsisi pois – alkoi tulla kylmä ja nälkäkin oli. Ei päässyt. Ei kukaan eikä mitenkään.

SKn Pentikäinen kirjoitti eilen, että saamansa EIT:n ”[p]äätöksen perusteluissa korostuu poliisin osoittaman kuvauspaikan merkitys. Tuomioistuimen perustelujen mukaan tein tietoisen valinnan jättää tämä mahdollisuus käyttämättä ja halusin välttämättä pysyä tapahtumien keskellä, missä olin ollut jo ennen mielenosoituksen alkua. Missään vaiheessa mielenosoituksen aikana minulle ei kerrottu tästä mahdollisuudesta.”

Tovin meitä piiritettyään poliisit myös (hyvin oppikirjamaisesti) tyhjensivät oman selustansa puskemalla kaikki Postitalon ja Sokoksen välissä olleet ihmettelijät ja ohikulkijat poliisirivistön lävitse saman sumppuun. Taas paikalle sattui täysin satunnaista väkeä. Erityisesti mieleeni on jäänyt hyväntuulinen keski-ikäinen espoolaismies, joka oli ollut matkalla Sokoksen S-Marketiin ostamaan alennusbroilereita. Tämä hieman pyylevä herra nappaili laukussaan sattumalla olleella pokkarikameralla matkamuistokuva ja surkutteli alennusbroiskujen menemistä sivusuun, kun kaupan sulkemisaika lähestyi.

Ei tietenkään ole yllättävää, että osa sumputetusta väestä turhautui ja alkoi parhaansa mukaan provosoimaan poliisia. Aika rauhallista meno kuitenkin tuolla myrskyn silmässä oli. Samaan aikaan piiritysrenkaan ulkopuolella kuulemma kuitenkin oli enemmän hulinaa, koska oli lauantai ja paikalle kertyi myös humalaisia.

Myös Voiman silloinen valokuvaaja Klaus Welp oli Smash ASEMissa paikalla. Voiman verkkosivuille tehtiin ekstrapaketti kuvista ja muiden lehtien otsikoista.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, mikäli poliisin operaatio ei olisi ollut naurettavan ylimitoitettu ja pelisilmä hukassa. Poliisi itse loi vaaratilanteen kaikille Kiasma-Steissi-Vanha ylioppilastalo-akselilla liikkuneille – jopa ASEM-vieraille, joita kuljetettiin hotellilta kokouspaikalle tuon spektaakkelin vierestä Simonkadun kautta.

En ole keksinyt mitään muuta selitystä poliisin toiminnalle kuin sen, että käsillä oli mitä mainioin mahdollisuus harjoitella joukkojenhallintaa suuren maailman tyyliin. Koska poliisi muuten pääsisi larppaamaan mellakkaa Suomessa? Kun tilaisuus tarjoutuu, niin sitä mellakkaa leikitään vaikka väkisin ja tarvittaessa se voidaan synnyttää.

Ja kun myös tiedämme, että huonon tiedustelun ja ennakoinnin takia maakuntia oli tyhjennetty poliiseista tämän uhkakuvan perusteella, olisi ollut perin noloa jättää joukkoja käyttämättä. Siinä operaatiossa paloi rahaa ja paljon. Siinä olisi ollut poliisijohdolla ja sisäministeri Rajamäellä selittämistä, jos tuo raha olisi mennyt hukkaan.

Sisäministeri Rajamäki suorastaan räjäytti lian kaduilta.

Edellä kirjoittamaani ei kannata tulkita kannanotoksi väkivaltaisten mellakoiden puolesta. Totta kai se alkuperäinen kourallinen anarkisteja olisi voinut rikkoa liikkeelle lähdettyä Mäkkärin ikkunan, mutta sittenhän heidät olisi voitu ottaa kiinni. Mielenosoittajat eivät olisi ikinä saaneet Helsingin keskustaa sekasorron valtaan tunneiksi kuten nyt poliisi sai.

Jotain poliisin epäonnistumisesta ennakkotiedustelussa ja operatiivisissa toimissa kertoo myös se, keitä se nappasi talteen. Voiman toimittajanakin tutuksi tullut Jukka Vuorio oli yksi mielenosoituksen järjestäjistä ja uhitteli poliiseille toistuvasti miekkarin aikana. Häntä ei pidätetty, mutta toimittajia ja kansanedustajia sen sijaan talteen otettiin. Kuten Vuorio sen muotoili, ”jotenkin ne kytät mokasivat”.

Anarkistijohtaja Vuorion sijaan säppiin jäi siis reilun sadan kohtalotoverin ohella valokuvaaja Pentikäinen, vaikka hän teki tiettäväksi olevansa valokuvatoimittaja juttukeikalla:

”Pidin koko Smash Asem -mielenosoituksen eristysvaiheen ajan kaulassani Journalistiliiton lehdistökorttia. Samaisella kortilla pääsee muun muassa eduskuntaan ja muihin valtion rakennuksiin ilman muuta henkilöllisyystodistusta. Poliisit ovat väittäneet todistajanlausunnoissaan, että eivät tunnistaneet minua lehtimieheksi lehdistökortista ja tuhansien eurojen ammattikalustosta huolimatta. Minusta otettiin jopa poliisin rekisteriin pidätyskuva samainen pressikortti kaulassa.”

Itse en koko piiritystilanteen aikana kertaakaan vilauttanut omaa toimittajakorttiani ja pääsin tilanteen lauettua yöllä kotiin kaikessa rauhassa. Ilmeisesti päätökset siitä, kuka pidätettiin ja kuka pääsi kotiin tehtiin kolikkoa heittämällä.

Poliisin tötöilyä suurempi huolen aihe on kuitenkin EIT:n päätös. Jos työssä olevia toimittajia voi heittää putkaan poliisityön häiritsemisen nimissä EU:n sisällä, kuinka voimme EU:n nimissä moittia lehdistön vapauteen kajoamiseen EU:n ulkopuolella? Mitä mieltä olemme Ukrainassa ja Egyptissä hiljattain tapahtuneista toimittajien pidätyksistä? Ovatko ne ihan jees?

Jos poliisi olisi käskyttänyt toimittajia poistumaan paikalta (ei tosin käskyttänyt), tilanne olisi ollut ongelmallinen poliisin toiminnan moitteettomuuden seuraamisen kannalta. Avoimessa demokratiassa myös poliisin tekemisiä pitää pystyä seuraamaan ja todistamaan. Poliisi, kotimaiset oikeusasteet ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät kuitenkaan ilmeisesti pidä tätä tärkeänä. Kun suhteuttaa tämän näkemyksen viimeaikaisiin paljastuksiin poliisien sotkeutumisesta huumekauppaan, prostituutioon ja muihin hassuihin tapahtumiin, ei voi kuin ihmetellä.

Jaa tämä: