hende

Odinin sottaajat

Ylivieskassa tunteet käyvät kuumina ja graffiteja maalataan sekä tärvätään, eikä Soldier of Odin -oletetut tahot varsinaisesti helpota jännittynyttä tilannetta.

Elokuussa Ylivieskan Soldiers of Odin pyysi Tomi Rajalaa lisäämään logoonsa paikkakunnan nimen. Rajala mietti asiaa kauan, enimmäkseen ihmetellen miksi he kysyivät tätä juuri häneltä: hän oli mediassakin ilmaissut kantansa järjestön toiminnasta ja 15 000 asukkaan kaupungissa tämän luulisi oleva täysin yleistä tietoa.

”Suunnittelin ensin, että kieltäydyn kohteliaasti, mutta jotenkin siinä sitten miettiessä vahvistui tunne siitä, että jälkeenpäin olisi jäänyt kaivelemaan. Ettei tämmöistä mahdollisuutta tule toiste. Että pääsisi näpäyttämään.”

Hän lähetti tilaajalle logosta suunnittelemansa version.

Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.
Tämä ei välttämättä vastaa täysin S.O.O.-järjestön näkemystä itsestään.

Rajala istuu ylivieskalaisen Ravintola 77:n sohvalla ja katsoo ikkunasta avautuvaa aukiota.

”Tuosta oikeastaan tää lähti. Miksi me ollaan nyt täällä.”

Rajalan suunniteltua logon S.O.O.:n paikallisosastolle tuli Taiteiden yö ja Rajala maalasi paikalliseen alikulkutunneliin Peace-graffitin kaupungin tilauksesta.

”Sitä tehtiin keskipäivästä iltakuuteen. Sitten soitettiin tässä aukiolla musiikkia, oli kaikenlaista bändiä ja katuruokaa, kunnon block party -meininki.”

Tältä se näytti, kun Rajala ja Nisula olivat valmiita
Tältä se näytti, kun Rajala oli saanut hommat hoidetuksi. KUVA: Tomi Rajala.

Kun Rajala oli kavereineen purkamassa tapahtumaa torilla, paikalle saapui kaksi epäilyttävää henkilöä huutelemaan ja pyytämään juttusille.

”Sanoin etten nyt ehdi, kun pitää tässä rehkiä. Vastasivat, että sen jälkeen sitten. Sanoin, että pitää mennä nukkumaan, pitkä päivä takana. Kuului vaan vastaus, että voivat tulla mun kanssani nukkumaan. Vähän jo mietin, että mitähän tästäkin nyt tulee.”

Hetken päästä aukion kulmalle ilmestyi auto, jonka kuljettaja jäi seuraamaan tapahtumia.

”Oli sen verran kuumottavaa, että tulin tähän ravintolaan ja täällä ollessani sain puhelun aukiolta. Sinne oli kurvannut pakettiauto, josta oli astunut iso kaveri kyselemään minun perääni. Siinä vaiheessa soitin hätäkeskukseen. Selitin tilanteen – mitään rikostahan ei suoranaisesti ollut tapahtunut – ja poliisit sitten saattoivat mut kotiin.”

Aamulla Rajala sai tekstiviestin kaupungin kulttuurijohtaja Katriina Leppäseltä. Alikulkutunnelissa kaikki ei ollut niin kuin pitäisi, graffiti oli maalattu kauttaaltaan piiloon harmaalla.

”Siinä kohtaa mä soitin Hendelle ja kysyin että mitäs nyt tehdään.”

Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava porukka oli käynyt paikalla.
Tältä se näytti, kun rauhaa vihaava sanam vapaus -porukka oli käynyt paikalla. KUVA: Tomi Rajala.

Pete Nieminen, eli Hende, tunnetaan graffititaiteilijana, joka ei arkaile ottaa teoksissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pian Hende istui junassa Ylivieskaan.

Ylivieskan tapahtumat muistuttivat Hendeä viime tammikuun tapahtumista. Alkuvuodesta Vantaalla paljastui, että Vantaan Urheiluyhtiöiden johtajat olivat vuosia käyttäneet junioriurheilun rahoja omiin juhlimisiinsa. Hende kommentoi asiaa kollegansa kanssa, maalaamalla Myyrmäen luvalliselle graffitiseinälle vedokset edellä mainittujen johtajien nyrpeistä kasvoista ja tekstin ”Hävetkää”. Seuraavana päivänä kaupungin työntekijät olivat käyneet maalamassa teoksen yli.

Vantaan Hävetkää-teoksen peittely sai huomiota mediassa ja lopulta Vantaan taidemuseo Artsi otti restauroidun teoksen kokoelmiinsa.

 

Tässä Hende ja Deos maalaavat Hävetkää-teosta uusiksi pyyhittyään päältä harmaan maalin, joka ei ollut kylmän kosteassa kelissä kuivunut kunnolla. Lisää tapauksesta täällä.

Ylivieskassa Hende maalasi yhdessä alkuperäisten tekijöiden kanssa saman Peace-teoksen uudestaan alikulkutunneliin. Nyt  tunnelista on restauroitu entistä ehommaksi ja lopputulos tyydyttää osallisia sekä ohikulkijoita.

”Aivan ihmeellistä. Nyt on pojat tehneet hyvää työtä!”, sanoo paikalle ihastelemaan pysähtynyt paikallinen mies, Veikko.

Veikko pyöräilee tunnelin läpi usein ja toivoo, että näiden teosten annettaisiin olla rauhassa. Aika näyttää, saako Veikko toivomansa.


Lari-Santeri Paavola, Tomi Rajala, Hende ja Jere Nisula työn touhussa.

Kulunut vuosi on ollut Ylivieskassa tapahtumarikas ja pelon ilmapiiriä on ruokittu antaumuksella.

”Syksyllä Raudaskylän opisto koulutti turvapaikanhakijalapsia. Paikalle saapuneet paikalliset äijät olivat umpipäissään täyttäneet olutpullot bensiinillä ja sytyttäneet pullon suusta sisään tungetut sukat. Onneksi he eivät saaneet mitään isompaa syttymään. Lehtitalon portaille puolestaan on viety mädäntyneitä sianpäitä. Yksi toimittaja sai sellaisen postissa kotiin toimitettuna”, Rajala kertoo.

Sianpäiden lähettäjiä ei ole saatu kiinni.

”Joulun aikaan taas levisi uutinen, että kaksi tummaihoista miestä oli raiskannut nuoren naisen. Kun kaikki olivat kuulleet – väitetystä – raiskauksesta, oli kaivettu pesismailat ja haulikot valmiiksi. Parin päivän päästä uutinen korjattiin, tutkinnassa juttu oli paljastanut tekaistuksi.”

”Turvapaikanhakijat on täällä tosi kuuma peruna, vaikka Ylivieskaan mahtuu kaikki.”

Rajala on Ylivieskassa graffitien ja mielipiteidensä vuoksi tunnettu henkilö ja hänet tunnetaan kaupungilla, tunnelimaalauksen jälkeen on sadellut kehuja. Iltaisin tai öisin hän kuitenkin välttää liikkumista yksin.

”Olen jälkeenpäin miettinyt, että olisin päässyt helpommalla jos en olisi tehnyt sitä pilaversiota Soldiers of Odinin -logosta. Mutta ei tässä ole kyse siitä, että pitää päästä helpolla. Aina välillä täytyy muistuttaa ihmisiä siitä, ettei kukaan makaa kenenkään maihinnoususaappaan alla.”

Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa on tutut tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä.
Soldiers of Graffiti? Poseeraus on tuttu ja tällä kertaa ovat tuttuja tyypitkin. Nämä taiteilijat eivät peitä kasvojaan kameroiden läheisyydessä. KUVA: Samppa Batal.

 

Jaa tämä:

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä:

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Jaa tämä:

Graffitimuseo Suomeen

Vantaan taidemuseo jatkaa kiinnostavia linjauksia ja keskittyy jatkossa katutaiteeseen.

Vantaan taidemuseo lanseerasi juuri uuden linjansa: katutaiteella, graffitilla ja performanssilla mennään. Tai no, kyllä muutakin on luvassa, mutta noihin keskitytään erityisesti.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Hieno siirto.

Täysin puskistahan tuo ratkaisu ei tullut. Myyrmäessä sijaitsevan museon ympäristö on täyttynyt viime vuosina katutaiteella ja museo on ollut alusta saakka tukemassa asukasliikkeen ajamaa katutaideprojektia. Alkusoittona tälle katutaiteeseen keskittymiselle toimi myös viime vuonna järjestetty Meidän katu -näyttely, joka yhdisti katutaiteen perinteisempään kuvataiteeseen.

Jo tuolloin keskustelin museon edustajien kanssa tulevista linjauksista ja suunta oli melkoisen selvä. Ja nyt myös sitten virallinen.

Chileläinen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikko kävi viime kesänä maalaamassa Vantaan taidemuseon vieressä nököttävän Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Helmikuussa aukeavaan Sinä & Minä -näyttelyyn on kasattu tuolta katutaidepuolelta varsin asiallista väkeä, jotka monet ovat täältä Voimasta ja Häiriköistäkin tuttuja. Listalla löytyy muun muassa Trama, Acton, Hende ja Salla Ikonen. Itse olen erityisen ilahtunut siitä, että mukana on myös seuraavaan Voimaan haastattelemani Boing, josta museon väellekin vinkkasin. Ripeäliikkeinen museo noukki Boingin mukaan ryhmänäyttelyyn ihan viime tingassa. Kuvanäyte Boingin tekemisistä löytyy tekstin alusta.

Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.
Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.

Näyttelyn ja linjauksen julkistamisen yhteydessä Vantaan taidemuseo myös julkistaan loppuvuodesta järjestämänsä nimikilpailun tuloksen. Jatkossa museo tunnetaan myös Artsina.

Jaa tämä:

Aarteita onnekkaille Ikeasta

Teksti Häirikkö

Sisustuksen halpahalli alkoi leikkimään katutaiteen kanssa. Ja katutaiteilija Ikean kanssa.

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuina Ikea oli tuomassa markkinoille katutaideaiheisia julisteita. Ihan kaikki eivät siitä innostuneet ja hieman falskiltahan tuo minunkin mielestä vaikutti.

Lopulta nuo julisteen saapuivat Ikean hyllyihin 1. huhtikuuta. Hintaa on vajaa kymppi per juliste, joten tuskin julisteiden myynnillä katetaan edes niiden suureellista lanseeraustilaisuutta. Ehkä ne kannattaa laskea ihan kokonaisuudessaan firman markkinointiponnisteluksi.

Itseäni voimakkaammin noihin julisteisiin reagoi katutaiteilija Hende.

”Kampradin kioskilla on ollut vuosien varrella monenlaista likapyykkiä pestävänään. Pyykkikorista löytyy mm. lapsityövoimaa ja alipalkkausta, suunnitelmallista veronkiertoa ja salaisia säätiöitä, sekä muutenkin kyseenalaisia toimintamalleja. Näistä syistä johtuen asioin itse mieluimmin missä tahansa muualla. Katutaiderahastus antoi inspiraation ja päätin osallistua kampanjaan omilla ehdoillani.”

Hende oli yhteydessä tänne Häiriköt-päämajaan ideansa kanssa ja hyvältähän se vaikutti. Pomputtelimme ajatuksia ja mietteitä ja taiteilijan konsepti sementoitui: Tarkoituksena oli siis maalata Ikea-aiheinen katutaideteos, kuvata se, teettää kuvasta julisteita, lyödä ne rullalle ja salakuljettaa Ikean myymälöihin. What’s not to like?

Projekti toi heti suorilta mieleen sen kerran, kun Banksy ja Danger Mouse tekivät parodiaversioita Paris Hiltonin esikoislevystä. Banksy leikkasi ja liimasi kansivihkosen uusiksi ja DM teki levystä huuruisen jumittavan miksauksen, jossa sekoitettiin levyn biisejä ja sitaatteja Hiltonilta. Nuo levyt kaksikko sitten sujautti ihan oikean näköisiin pahvikansiin ja salakuljetti levykauppoihin pahaa-aavistamattomien kuluttajien ostettavaksi.

Jotkut pöhköt niitä ilmeisesti palauttelivatkin kauppoihin. Fiksummat pitivät aarteesta kiinni – nykyään moisesta saa pulittaa melkoisesti.

Samoin mieleen tuli suorilta The Yes Men -ryhmän Mike Bonannon varhainen Barbie Liberation Organization -tempaus, jossa hän salaliittolaisineen osti lelukaupoista puhuvia Barbie- ja G.I. Joe -nukkeja. Seuraavaksi he vaihtoivat nukkejen puhelaatikot siten, että rankat G.I. Joe -sotilaat kyselivät shoppailuhaluisten perään ja Barbie-nuket vaativat lisää verta pakkiin. Nämä tuunatut nuket sitten salakuljetettiin takaisin lelukauppoihin hämmentämään kuluttajia.

Eikä tässä välttämättä tarvitse edes mennä merta edemmäksi kalaan. Edesmennyttä Suosikki-lehteä parodioinut Suosikki-zinekin löysi tiensä kauppojen lehtihyllyihin – salakuljetettuna.

Erittäin hyvässä seurassa Hende, siis.

Kuinka Henden Ikea-projekti sitten eteni? Sulavasti, mitä nyt pääsiäisen rajoitetut aukioloajat hieman sotkivat. Hende teki sitä, missä Hende on hyvä ja maalasi yllä nähdyn teoksen. Teos kuvattiin ja Häiriköt sponssasi julisteiden painatuksen. Hende väänsi julkat rullalle ja kiikutti Espoon ja Vantaan Ikeoiden julistehyllyihin.

Jokainen juliste numeroitiin sekä varustettiin asiaan kuuluvilla viivakoodeilla ja muilla asiaan kuuluvilla. Tarkka kuvaus projektin vaiheista ja toteutuksen dokumentaatio löytyy taiteilijan omasta blogista.

Miten sitten määrittelisimme sen, että Hende salakuljetti julisteen Ikea-myymälöiden Ikea Art Event -hyllyihin? Voisiko tuota tekoa kutsua käänteiseksi varkaudeksi? Myöhemmin tehdyssä tarkastuksessa kävi ilmi, että ainakin julistepötköt ovat kadonneet hyllystä, eikä kaupalta ole soiteltu vihaisena taiteilijan peräänkään. Tästä voimme arvella, että julisteet ovat saattaneen päätyä – toivottavasti hyviin – koteihin. Ja toivottavasti onnekkaat omistajat tajuavat pitää aarteistaan kiinni.

Ja jäihän kritiikin kohde Ikeakin tästä voitolle: Kassaan on kilahtanut myyntitulot julisteista. Toivottavasti inventaarion yhteydessä sentään joku joutuu raapimaan päätään.

Jaa tämä: