ikea

IKEA: Laulu kapitalismista

Olin melkoisen yllättynyt, kun Svenska Teatern pyysi minulta Ikeaa käsittelevää tekstiä Ingvar!-musikaalin käsiohjelmaan. Koska uudet yleisöt kiinnostavat tartuin tarjoukseen. Samalla kun lupauduin kirjoittamaan tekstin varoitin kuitenkin käsitelleeni Ikeaa ennekin hieman kriittisessä hengessä ja että samoilla linjoilla varmasti tälläkin kertaa etenisin. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, päinvastoin.

Ruotsissa hieman laajempaakin kohua herättänyt Ingvar!-musikaali siis saapui loppuvuodesta myös Suomeen. Musikaalin enskari oli joulukuussa Helsingin Svenska Teaternissa, ja esitystä voi suositella sekä musikaalien ystäville että kaltaisilleni kepeisiin musikaaleihin hieman penseämmin suhtautuville. Ikean perustajan Ingvar Kampradin elämää lapsuudesta alkaen käsittelevä esitys piirtää kuvan karun lapsuuden eläneestä, yrittämiseen (ja voittoihin) pakkomielteenomaisesti suhtautuvasta miehestä.

Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.”
Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.” KUVA: Voiman vastamainostyöryhmä.

Yleisellä tasolla on todettava, että ainakaan tämä suomalainen sovitus esityksestä ei ollut kovakourainen, vaikka Ikean isään kriittisestikin suhtauduttiin. Ruotsissa esitys herätti enemmän mökää, mutta se on tietenkin ymmärrettävää. Kyllä Suomessakin on osattu ja esimerkiksi Nokian kultaisina vuosina maininta Jorma Ollilan kapoisista hartioista poiki ongelmia Yliopisto-lehdelle. Valtaosalla suomalaisista ei kuitenkaan taida olla suurempia intohimoja Kampradiin liittyen ja sikäli esitys oletettavasti aukeaa monelle Ikeaa vasten.

Musikaalissa kaivetaan esiin myös dokumentoidut ja muualla jo valmiiksi pengotut luurangot Kampradin Hemnes–kaapista. Fasismiin kallistuvat arvot tuodaan esiin ja samoin kiinnitetään huomiota verosuunnittelun ja mammonan haalimisen sekä näennäisen vaatimattomuuden väliseen ristiriitaan. Nämä Kampradin kannalta erityisen kiusalliset aiheet kuitenkin ohitetaan lopulta hyvinkin ripeästi, joskin draaman kaari ammentaa niistä tärkeitä aineksia.

Läpeensä laulettu esitys on viihdyttävä ja tarjoaa virkistävän vaihtoehdon kantaa ottavasta teatterista kiinnostuneille. Ja pelokkaille kerrottakoon, että esitys on tekstitetty suomeksi, mikäli ruotsi on päässyt hieman ruostumaan (kuten itselläni).

Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.
Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.

Jos esityksen kantaa ottavan sisällön ja kepeän musikaalin väkinen ristiriita on kiinnostava, niin samaa voi sanoa esityspaikan ja esityksen suhteesta. Kapitalismia kritisoidaan mahdollisesti Suomen prameimmassa teatterisalissa (ks. kuva) ja varsinkin ensi-illassa silmämääräisesti arvioiden vauras yleisö oli verhoutunut moitteettomasti istuviin pukuihin ja useat rouvat olivat pyöräyttäneet turkispuuhkan kaulansa ympärille. On tietenkin erinomaisen hienoa, että tälle yleisölle ja tähän miljööseen saadaan ujutettua myös niittä kriittisiä puheenvuoroja.

Ja näyttivät monet ensi-iltaa katsomaan saapuneet myös lukevan sitä paatoksellista tekstiäni käsiohjelmasta. Julkaisen kyseisen tekstin suomeksi tässä alla. Ruotsinkieliseen versioon tekstistä voi käydä tutustumassa teatterissa. Pitkähän se on kuin nälkävuosi, mutta minkäs teet, kun on paljon asiaa ja pyysivät pitkää tekstiä.

Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.
Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.

IKEA, VERO-OPTIMOINTIA JA HALPATUOTANTOA

Kapitalismi on sosialismia suuryrityksille, eikä kansankodissakaan kaikki ole mennyt putkeen.

Markkinatalous on mahtava keksintö. Se on talousjärjestelmä, jossa hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan ja samalla myös tuotantomäärät löytävät oikean tason. Harmillisesti me olemme toteuttaneet sitä verrattoman huonosti.

Monet markkinatalouteen liittyvät ongelmat näyttäytyvät tarkasteltaessa Ikean kaltaista suuryritystä. Ikea on kuin sampo, joka takoo hyvää monelle, mutta ikävä kyllä sepän alasimen ja vasaran väliin jää monia epäonnisia eikä sitä mammonaakaan ole tarjolla kaikille.

Ikea on tarjonnut lukemattomille kuluttajille mahdollisuuden päästä käsiksi nykyaikaiseen – ja haluttuun – skandinaaviseen muotoiluun ja moniin arkisiin innovaatioihin. Ymmärrän hyvin näiden kuluttajien tekemiä kulutuspäätöksiä.

Ikean menestyksen takana on epäilemättä trendien onnistunut haisteleminen sekä äärimmäisen tehokas logistiikkaketju. Kun kuluttaja saa siinä ostostelun ohessa vielä halvat lihapullat (nykyään myös kasvisvaihtoehto tarjolla), on monen ihmisen käsitys hauskasta päivästä vierailu Ikean jättimäisessä myymälähallissa.

Ikean menestystarinaa voisi jopa verrata ruotsalaisen kansankodin menestystarinaan. Monien mielissä Ikea ja Ruotsin hyvinvointiyhteiskunta rinnastuvatkin.

Opiskellessani Budapestissa ruotsalaiset vaihto-oppilaat kävivät tasaisin väliajoin korjailemassa koti-ikäväänsä paikallisen Ikean lihapullilla. Sittemmin olen seurannut, kuinka pohjoismainen unelma on toteutunut yksilötasolla ja unkarilaiset ystäväni ovat sisustaneet kotinsa lattiasta kattoon ikealla – heillä ei olisi ollut varaa samaan muotoiluun muiden myymänä. Ikea on tuonut onnea monelle.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on harmillisesti se nurja puoli. Siinä, missä Tapio Tammisen (ei sukua) viime vuonna ilmestynyt ja Tieto-Finlandialla palkittu teos Kansakunnan pimeämpi puoli avasi Ruotsin äärioikeistolaisuuden ja uusnationalismin taustoja, löytyy myös Ikean toiminnasta kivan ja hyvän ohella merkittäviä ongelmia.

Keväällä 2016 Europarlamentin Vihreät/EFA-ryhmä julkaisi Ikea: Flat pack tax avoidance -raportin, jossa avattiin Ikean verosuunnittelua. Raportin mukaan Ikea maksoi itselleen mittavia rojaltimaksuja siirtääkseen tuloja kireän verotuksen maista kevyemmän verotuksen piiriin. Siirtämällä pääomia maasta toiseen Ikea on välttänyt verojenmaksua tavalla, joka ei välttämättä vastaa rehellisten kansalaisten käsitystä rehdistä liiketoiminnasta.

Yhtiö on raportin mukaan myös siirtänyt holdingyhtiöiden kautta tuloja veroparatiiseihin ja vuosina 2009-2014 verottajilta on jäänyt arvion mukaan saamatta jopa miljardi euroa. Epäilemättä valtaosa meistä arvostaa – perustellusti – suuresti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja verotulot muodostavat sen rahoituspohjan.

Vero-optimointi on tietysti ymmärrettävää maailmassa, jossa yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Suomessa keskustelua luvattoman rajalla olevasta niin sanotusta aggressiivisesta verosuunnittelusta ja suoranaisesta veronkierrosta ovat pitäneet yllä muun muassa monet kansalaisjärjestöt.

Esimerkiksi Veroparatiisimatkat-kampanjan kautta useat järjestöt ovat viestineet verojen välttelyn hinnasta maallemme. Tähän aiheeseen liittyy myös politiikan tämän hetken suosikkitermi, kestävyysvaje. Keskustelu kestävyysvajeesta olisi perin erilaista, mikäli Suomen valtio ei menettäisi vuosittain sitä 6-8 miljardia euroa, joka joidenkin arvioiden mukaan menetetään vuosittain aggressiivisen verosuunnittelun myötä.

Arviota ovat tietenkin arvioita, koska pääomia jemmaavat tahot niitä parhaansa mukaan, no, jemmaavat. Voivat ne verottajalta saamatta jäävät summat olla suurempiakin.

Finnwatchin mukaan vuosina 2011-2014 Suomen verokarhu menetti 49 miljoonaa euroa verotuloja pelkästään kaivosyhtiöiden verokikkailun myötä. Tätä löytöä vasten presidentin taannoinen puhe uudesta Nokiasta kalskahtaa ontolta, mikäli sitä ei ole jo tyystin haudattu Talvivaaran kuoppaan.

Vaikka yritysten toimintaa ja voiton tavoittelua voikin ymmärtää, tulee siitä käydä keskustelua ja asettaa se suurempaan kehykseen. Näinhän se menee demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa yhdessä pohditaan oikeita linjauksia ja suuntia.

Pohtiessamme yritystoimintaan liittyviä rakenteellisia ongelmia on kyse koko järjestelmän legitimiteetistä. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja tutkija Matti Ylönen voittivat viime vuonna Yalen yliopiston Amartya Sen -artikkelikilpailun. He haastoivat tekstissään maailman kauppaan liittyviä perusoletuksia ja nostivat esiin suuryritysten sisäisen kaupan ja markkinatalouden välisen jännitteen.

Tämä suuryritysten käymä sisäinen kauppa liittyy myös Ikean toimintaan mitä suurimmissa määrin.

Teivainen ja Ylönen kirjoittivat, että eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Tämän konsernin sisäisen kaupan myötä konserniin kuuluvat yritykset voivat siirtää pääomia maihin, joissa niitä ei veroteta tai niitä verotetaan kevyemmin. Tässä kohdassa varmaan joku saattaisi pysähtyä miettimään termiä ”vapaamatkustaja”.

Markkinatalouden pelisääntöihin – jopa sen kovaan ytimeen – kuuluu teoriassa hintojen määräytyminen markkinoilla. Mitä meidän pitäisi ajatella tästä, kun tiedämme että suuri osa kansainvälisestä kaupasta onkin itseasiassa pääomien ja tarvikkeiden liikuttelua konsernien sisällä, eikä aitoa kaupankäyntiä markkinoilla? Voimme jopa ihan perustellusti ihmetellä, että missä se markkinatalous lymyää.

Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa. Tämä konsernien sisäinen kauppa on tosiasiallisesti erkaantunut reaalimaailmasta. Siirtohinnoittelun avulla pystytään nimenomaan siirtämään esimerkiksi Suomessa ansaittuja myyntituloja kevyemmin verotettavaan maahan perustettuun tytäryhtiöön. EU:n tasolla kovaäänisintä keskustelua aiheesta on viime aikoina käyty juuri Ikean ympärillä.

Teivainen ja Ylönen tiivistävät ongelman erinomaisesti Talous ja Yhteiskunta -lehteen kirjoittamassaan Siirtohinnoittelu kyseenalaistaa maailmankaupan perusoletuksia -artikkelissa: ”Siirtohinnoittelun ja konsernien sisäisen kaupan yleisyys nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä siitä, onko yritystenkään toimintaa maailmantaloudessa järkevää olettaa markkinaperusteiseksi. Missä määrin reaalikapitalismissa onkin kyse suunnitelmataloudesta?”

Hieman provosoiden voisi kaivaa esiin ajatuksen siitä, että kapitalismi on sosialismia syyryhtiöille. Siinä voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan (kuten esimerkiksi pankkikriisit ovat osoittaneet).

Samalla kun Ikeaa voi onnitella toimivasta logistiikasta – ja ehkä kirota niiden kalusteiden kasaamisen vaikeutta – on myös syytä huomata, että palasina olevat kalusteet kulkevat maailman merillä näppärämmin ja kuljetuksesta aiheutuneet päästöt epäilemättä vähenevät. Teollisuuden kuljetusten synnyttämät päästöt eivät ole millään muotoa vähäpätöisiä ja niiden vähentäminen on kerrassaan ekoteko. Samalla on kuitenkin hyvä myös huomata, että kertakäyttökulttuuriin osallistuminen ei ole mikään ekoteko. Halpa tavara vaatii raaka-aineita siinä missä kalliskin ja herkästi hajoavat ja halvoiksi koetut kalusteet uusitaan useammin.

Vuonna 2016 vietimme maailman ylikulutuspäivää 8.8. Tuohon päivään mennessä me ihmiset olimme siis käyttäneet maapallon uusiutuvia resursseja koko vuoden edestä ja loput otetaan sitten lainana tulevilta sukupolvilta. Ikean ja muiden yritysten kannattaa tietysti puskea meille uusia tuotteita tuonkin päivän jälkeen. Kukaan ei oleta ihmisten lopettavan kuluttamista ja shoppailua tuohon hetkeen, mutta ei meno tämmöisenäänkään voi jatkua maailman tappiin. Tai siis: se maailman tappi tulee tarpeettoman pian vastaan, mikäli näin jatkamme.

Ikean kaltaisilla suurilla toimijoilla olisi mahdollisuus toimia vastuullisemmin ja omalla esimerkillään ja lobbausvoimallaan vaikuttaa siihen, että suunta muuttuu. Toistaiseksi teot ovat kuitenkin jääneet puolitiehen eikä suunta ole lupaava.  Vuoden 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. eli 2016 vuonna otettiin lainaan edellisvuotta enemmän.

Miksi näistä lainoista ei murehdita yhtä paljon kuin valtion nollakorkoisista lainoista?

Meillä länsimaisilla kuluttajilla on suuri vastuu ja sen lisäksi, että äänestämme lompakoillamme voisimme välillä pitää myös hieman melua. Toimiakseen markkinatalous ja demokratia tarvitsevat valveutuneita kansalaisia.

Rationaalisen kuluttajan ostospäätökseen vaikuttaa (mainonnan ohella) hinta. Tietenkin. Harmillisesti tuotetta ostaessa oikea hinta ei välttämättä näy kassalla. Ostaessasi vaikkapa ruokaa lähikaupasta et maksa ruuasta sen oikeaa hintaa, vaan hinnan, johon vaikuttavat monet näkymättömissä pysyvät tekijät. Maataloustuet, muut tukiaiset sekä kaupan esteet pitävät huolen siitä, että markkinat eivät ruoan hintaa määrää.

Kassalla maksamatta jäävän rahallisen hinnan lisäksi kuluttajalta jää helposti huomaamatta myös tuotteen ekologinen ja eettinen hinta – se missä ja miten tuote on valmistettu. Esimerkiksi meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan se, että Ikean tytäryhtiö Swedwood on hakannut Venäjän puolella rajaa Karjalan kunnaita ja kellistänyt jopa 600 vuotta vanhoja metsiä.

Lämmittääkö kuluttajan mieltä tietää, että meidän suomalaisten rakkaudella vaaliman Kalevalan maisemat on parturoitu jakkaroiksi ja sohvapöydiksi?

Yritykset myös mielellään ulkoistavat vastuuta kuluttajille. Asiakas on aina oikeassa, eikö? Tämä ei ole oikeastaan hirveän rehellistä. Yritykset ovat valinneet viestintätavakseen mainonnan ja mainonta on aina yksisuuntaista. Mainostaja valitsee itse aina sen, mitä kuluttajille kertoo ja mitä jättää kertomatta, eikä markkinointiviestinnässä ei ole tavattu kertoa omaan toimintaan liittyviä ikäviä yksityiskohtia. Läpinäkyvyyden puuttuessa meillä kuluttajilla ei ole käytännössä käytettävissä tarvittavia tietoja jokapäiväisiä kulutuspäätöksiä tehdessämme.

Yhteiskuntamme valtarakenteet kietoutuvat yhä tiiviimmin yritystoiminnan ja erityisesti suuryritysten ympärille. Tavallisesti miellämme politiikan poliitikkojen tekemisien kautta, mutta tekisi hyvää muistaa, että poliitikkoja ja virkamiehiä lobbaavat yritykset voivat omata merkittävästi suurempaa yhteiskunnallista valtaa kuin yksittäiset poliitikot. Samoin kun vaadimme poliitikkoja pitämään vaalilupauksensa (hah-hah!) on perusteltua vaatia ja edellyttää yrityksiltä nuhteetonta toimintaa.

Lohdullista tässä kaikessa on se että monet yritykset ovat aidosti parantaneet toimintaansa kuluttajien sitä vaadittua. Monet aikanaan radikaalit ympäristön suojeluun ja työntekijöiden oikeuksiin liittyvät korjausliikkeet näyttäytyvät tänä päivänä luonnollisena osana järkevää ja vastuullista liiketoimintaa. Ajatus paluusta vanhaan tuntuisi absurdilta. Tämä sama toimii myös eteen päin katsoessa, vaatikaamme siis radikaaleja parannuksia jatkossakin.

Yritysten toiminnan tiukankin kritisoimisen voi nähdä siis paremman markkinatalouden vaatimisena, eikä tuhahtaa sille löyhähdyksenä Neuvostoliitosta.

Koska markkinoilla sanavalta usein määräytyy koon mukaan, on kuluttajien perusteltua kohdistaa tiukin kritiikkinsä suuryrityksille, joilla on aidosti valtaa muuttaa markkinoiden suuntaa ja osaltaan näyttää mallia muille toimijoille. Ja palkitsemalla eettiset yritykset roposillamme, kannustamme niitä oikealla tiellä.

Monet yritykset ovatkin huomanneet, että vastuullinen toiminta voi olla kannattavaa – ja mikäli vastuullinen toiminta on kannattavaa, yritykset kyllä toimivat vastuullisesti. Siksi me saamme vaatia myös mahdottomilta tuntuvia, koska pian mahdoton voikin olla kannattavaa.

Ja niin. Me kaikki olemme kuluttajakansalaisia ja mahdollisuutemme vaikuttaa järjestelmän toimintaan ja reiluuteen ovat rajalliset. Minunkin kotoa löytyy Ikea-tuotteita, eivätkä Ikean toimet välttämättä ole sen enempää nuhdeltavia kuin monien sen kilpailijoiden toimet. Ikea nyt vaan on raivannut tiensä kukkulan kuninkaaksi ja kukkulan kuninkaan rooliin kuuluu myös toimia ukkosenjohdattimena.

Siltikin voimme vaatia myös Ikealta parempaa ja paremmilla ehdoilla. Emmekö me ansaitsisi reilua markkinataloutta?

Jaa tämä:

Kapitalismi on suunnitelmataloutta?

Tutkijat täräyttävät: talous on politiikkaa ja maailmankauppa kaukana vapaasta markkinataloudesta.

Leikkauskurimuksen kourissa kärvistelevän Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja maailmanpolitiikasta väitöskirjaa tekevä Matti Ylönen voittivat viime vuonna yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston Amartya Sen -artikkelikilpailun. He haastoivat tekstissään maailmankaupaan liittyviä perusoletuksia sekä suuryritysten sisäisen kaupan ja markkinatalouden markkinaohjautuvuuden.

Talous & Yhteiskunta -lehdessä julkaistiin Teivaisen ja Ylösen artikkeli samasta aiheesta, jolla he voittivat edellä mainitun palkinnon. Vahva suositus artikkelille, käsillä on hyvin perusteltu ja hyvinkin helppolukuinen katsaus aiheeseen.

”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.”

Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisen kaupan (reaalimaailmasta erkaantunutta) hinnoittelua. Siirtohinnoittelun avulla pystytään siirtämään esimerkiksi Suomessa ansaittuja myyntituloja kevyemmin verotettavaan maahan perustettuun tytäryhtiöön. EU:n tasolla kovaäänisintä keskustelua aiheesta on viime aikoina käyty IKEAn ympärillä.

Kuva: Voiman vastamainostyöryhmä.
Kuva: Voiman vastamainostyöryhmä.

Tähän Ikean tapaukseen tartuimme hiljattain Voiman vastamainoksessakin. Teivaisen ja Ylösen katsaus aiheeseen on hieman monisanaisempi.

”[P]olitiikalla voidaan Ungerin mukaan tarkoittaa laajemmin kamppailuja järjestelyistä ja resursseista, jotka määrittävät yhteiskunnallisia suhteita. Viimeistään elinkeinoelämän itsesääntelyn ja kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen kylmän sodan päättymisen jälkeen on johtanut siihen, että politiikkaa ei useinkaan samasteta vain valtioiden käyttämään valtaan.. ..Konsernien sisäistä kauppaa määrittävä hintojen suunnittelu on pohjimmiltaan valtaa päättää yhteiskunnallisia suhteita määrittelevistä järjestelyistä. Tässä mielessä yrityksiä on ainakin jossain määrin perusteltua ajatella osin poliittisina toimijoina.”

Tämä tukee kirjoittajien huomiota siitä, että siirtohinnoittelua ja maailmankauppaa laajemminkin tulisi tarkistella myös poliittisten ulottuvuuksien kautta. Tämä yritysten tarkastelu politiikan kautta herättää myös kysymyksiä yritysten ja demokratian suhteesta. Kirjoittajat muistuttavat, että demokratia on perinteisesti yhdistetty lähinnä ainoastaan poliittisiin instituutioihin. Ongelmien tunnistamisen ja nimeämisen lisäksi tutkijat Teivainen ja Ylönen tarjoavat myös pari korjausehdotusta kansallisvaltioiden, monikansallisten yritysten ja demokratian väliseen konfliktiin.

”Yksi jo käsivarren mitan periaatteen synnyinhetkillä keskustelussa ollut aloite oli kaavaan perustuva verotus. Sen mukaan monikansallisia yrityksiä käsiteltäisiin kansainväliseen sopimukseen perustuen yhtenä kokonaisuutena, ja verotulot jaettaisiin tämän jälkeen eri valtioille valtioiden keskenään sopiman kaavan perusteella.. ..Kun valtiot päättäisivät yhdessä käyttämästään kaavasta, ei yhtiön sisäisessä kaupassa käytetyillä reaalihinnoilla olisi enää merkitystä.”

Käsivarren mitta -käsitteellä viitataan periaatteeseen, jonka mukaan myös konsernien sisäisessä kaupassa yhtiöiden tulisi pitää riittävä etäisyys ja kaupan tulisi perustua markkinahintoihin. Tämä käsimetafora rinnastuu somasti Adam Smithiin toistuvasti yhdistettyyn ajatukseen markkinoiden näkymättömästä kädestä, joka aina ja poikkeuksetta (ja taianomaisesti) löytää täydellisen tasapainon markkinoille. Harmillisesti sen enempää käsivarsi kuin näkymätönkään käsi eivät ole näyttäneet toimivat todellisessa maailmassa.

Linjatessaan (suur)yhtiöiden toiminnan poliittiseksi, Teivainen ja Ylönen tulivat ohimennen muistuttaneeksi myös loputtomasti toistelemastani väitteestä: Yritykset ja yritysjohtajat ovat poliittisia toimijoita siinä missä poliitikot ja perinteiset poliittiset puolueetkin – ja meidän kannattaa siis suhtautua yritysten toimia kritisoiviin ja niitä avaaviin vastamainoksiin samoin kuin poliittisiin pilapiirroksiin. Yllättävän usein vastamainokset nähdään jotenkin epäsopivina ja asiattomina, vaikka samalla poliittiset pilapiirrokset hyväksytään ihan normaalina tapana kommentoida politiikan tapahtumia.

Loppuun haluan nostaa vielä tämän kultahipun tekstistä:

”Siirtohinnoittelun ja konsernien sisäisen kaupan yleisyys nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä siitä, onko yritystenkään toimintaa maailmantaloudessa järkevää olettaa markkinaperusteiseksi. Missä määrin reaalikapitalismissa onkin kyse suunnitelmataloudesta?”

Tälle keskustelulle on helppo toivoa jatkoa.

Teivaisen ja Ylösen Siirtohinnoittelu kyseenalaistaa maailmankaupan perusoletuksia -artikkeli luettavissa kokonaisuudessaan täällä [pdf].

Jaa tämä:

Veronkiertotemppu ja kuinka se tehdään

Ruotsalainen kalustejätti IKEA on perinteisesti ollut ympäristöväen hampaissa koska kertakäyttökulttuuri. Nyt syntilistalle on lisätty myös vero-optimointi (lue: veronkierto).

Käsi ylös, kuka on joskus tuskaillut Ikean kalusteiden kasaamisen kanssa. Osia on aina väärä määrä ja ne ovat väärän mallisia – tai siltä ainakin tuntuu. No, aika samanlaiset tuntemukset ovat olleet pinnassa, kun olen lukenut näitä Ikean verojärjestelyjä. Kalusteita kasattaessa syntyvä hämmennys tuskin on valmistajan tavoitteena, mutta verojärjestelyjen synnyttämä hämmennyt taitaa olla ihan tavoitteena. Kun konsernin sisäiset rahavirrat kuljetetaan riittävän monen yrityksen, maan ja järjestelmän lävitse, katoaa verotettava pääoma vähän kerrallaan.

Kymmenen vuoden ajan journalistit ja aktivistit tutkivat Ikean rahaliikkeitä. EU:n Vihreät/EFA-ryhmä julkaisi hiljattain tutkimusten tuloksista raportin. En edes yritä väittää ymmärtäväni Ikean rahaliikkeitä ja piruetteja, tuskin kovinkaan moni niitä ymmärtääkään. Oheinen video kuitenkin kuitenkin omalta osaltaan selventää prosessia.

Ja niin se menee ja on aina mennyt niin.

Eihän Ikea tietenkään ole yksin tämän luovan kirjan pidon kanssa. Esimerkiksi maamme pääministeri on hoitanut omia omistuksiaan hyvinkin luovasti ja samoin liikenne- ja viestintäministeri Berner on ollut mukana yhtiöjärjestelyissä, joissa ei ole kohdeltu verokarhua pelkästään huomaavaisesti. Ei myöskään kannata unohtaa sitä kertaa, kun valtionvarainministeri Stubb kehui tämän vero-optimointikikan olevan hyvinkin helppo hommeli ja kaikkien ulottuvilla.

Se, että Sipilä myöhemmin linjasi vero-optimoimiset ja niiden takana olevan ahneuden sairaaksi oli tietenkin oikean suuntaista, mutta melkoisen falskia.

Pörssiyhtiö Koneen pääomistaja Antti Herlin kuittaan Koneen vuoden 2015 tuloksesta osinkona hieman yli 160 miljoonaa euroa. Tästä Herlin maksaa (kiitos omistusjärjestelyiden) pääomaveroa yhteensä 7,5 miljoonaa euroa. Veroprosentti on siten 4,7. Kuva: Riiko Sakkinen
Pörssiyhtiö Koneen pääomistaja Antti Herlin kuittaan Koneen vuoden 2015 tuloksesta osinkona hieman yli 160 miljoonaa euroa. Tästä Herlin maksaa (kiitos omistusjärjestelyiden) pääomaveroa yhteensä 7,5 miljoonaa euroa. Veroprosentti on siten 4,7.
Kuva: Riiko Sakkinen

Mutta onko kyseessä pelkästään kateellisten panettelu ja uikutus? Ei välttämättä. Kyse on ihan oikeasti oikeudenmukaisuudesta ja tietenkin yhteiskunnan moraalisesta pohjasta. Kuka muka olisi kiinnostunut maksamaan veroja, mikäli isommat näyttävät mallia maksamatta jättämisestä?

Haastattelin viime vuonna aihetta hieman humoristisestikin lähestyvän Veroparatiisimatkojen hankekordinaattori Heli Mahkosta.

“Kyllä me olemme ihan tosissamme. Verot ovat kuitenkin hieman kuiva ja tekninen aihe. Mielestämme tämä on kiinnostavampi tapa nostaa aihe keskusteluun”, Mahkonen totesi.

Suomen valtion tappioiksi tästä vero-optimoimisesta ja veronkierrosta arvioidaan useita miljardeja vuodessa.

”Hallitusohjelmassa on yksi lause, jossa todetaan että tullaan tekemään töitä veropohjan tervehdyttämiseksi ja puuttumaan kansainväliseen veronkiertoon. Ei muuta. Ja samalla leikataan rahoitus Finnwatchilta, joka on ainoa järjestö joka tutkii tätä veronkiertoa”, Mahkonen kertoi haastattelussa.

Mahkosen mielestä ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että valtiolta jää enemmän veroja saamatta aggressiivisen verosuunnittelun takia kuin mitä se säästää leikatessaan verosuunnittelun tutkimisesta.

”Paha sitä on puuttua epäkohtiin, jos kukaan ei niitä ole selvittänyt eikä niistä sitten tiedetä.”

Kuva: Voiman vastamainostyöryhmä.
Kuva: Voiman vastamainostyöryhmä. Tämä ja muut Voiman vastamainokset osoitteessa uusi.voima.fi/vastamainoset.

Koska aihe on monimutkainen, päätimme pukea viestin kuvalliseksi  ja teimme vastamainoksen aiheesta. ”Skatterflyktare” kuvastaa vero-optimoitiprosessia sen kaikessa yksinkertaisuudessa. Tämä tuote olisi epäilemättä myyntimenestys, mikäli se saataisiin kuluttajamarkkinoille – me kuluttajakansalaiset kun maksamme monin veroin kovempia veroja kuin nämä yrityskansalaiset.

Olisi ihanan demokraattista, jos me kaikki voisimme väistää ärsyttävät verot ja muut sen sellaiset. Olisi kunnollista, olisi ihanteellista, olisi optimia.

Jaa tämä:

Aarteita onnekkaille Ikeasta

Teksti Häirikkö

Sisustuksen halpahalli alkoi leikkimään katutaiteen kanssa. Ja katutaiteilija Ikean kanssa.

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuina Ikea oli tuomassa markkinoille katutaideaiheisia julisteita. Ihan kaikki eivät siitä innostuneet ja hieman falskiltahan tuo minunkin mielestä vaikutti.

Lopulta nuo julisteen saapuivat Ikean hyllyihin 1. huhtikuuta. Hintaa on vajaa kymppi per juliste, joten tuskin julisteiden myynnillä katetaan edes niiden suureellista lanseeraustilaisuutta. Ehkä ne kannattaa laskea ihan kokonaisuudessaan firman markkinointiponnisteluksi.

Itseäni voimakkaammin noihin julisteisiin reagoi katutaiteilija Hende.

”Kampradin kioskilla on ollut vuosien varrella monenlaista likapyykkiä pestävänään. Pyykkikorista löytyy mm. lapsityövoimaa ja alipalkkausta, suunnitelmallista veronkiertoa ja salaisia säätiöitä, sekä muutenkin kyseenalaisia toimintamalleja. Näistä syistä johtuen asioin itse mieluimmin missä tahansa muualla. Katutaiderahastus antoi inspiraation ja päätin osallistua kampanjaan omilla ehdoillani.”

Hende oli yhteydessä tänne Häiriköt-päämajaan ideansa kanssa ja hyvältähän se vaikutti. Pomputtelimme ajatuksia ja mietteitä ja taiteilijan konsepti sementoitui: Tarkoituksena oli siis maalata Ikea-aiheinen katutaideteos, kuvata se, teettää kuvasta julisteita, lyödä ne rullalle ja salakuljettaa Ikean myymälöihin. What’s not to like?

Projekti toi heti suorilta mieleen sen kerran, kun Banksy ja Danger Mouse tekivät parodiaversioita Paris Hiltonin esikoislevystä. Banksy leikkasi ja liimasi kansivihkosen uusiksi ja DM teki levystä huuruisen jumittavan miksauksen, jossa sekoitettiin levyn biisejä ja sitaatteja Hiltonilta. Nuo levyt kaksikko sitten sujautti ihan oikean näköisiin pahvikansiin ja salakuljetti levykauppoihin pahaa-aavistamattomien kuluttajien ostettavaksi.

Jotkut pöhköt niitä ilmeisesti palauttelivatkin kauppoihin. Fiksummat pitivät aarteesta kiinni – nykyään moisesta saa pulittaa melkoisesti.

Samoin mieleen tuli suorilta The Yes Men -ryhmän Mike Bonannon varhainen Barbie Liberation Organization -tempaus, jossa hän salaliittolaisineen osti lelukaupoista puhuvia Barbie- ja G.I. Joe -nukkeja. Seuraavaksi he vaihtoivat nukkejen puhelaatikot siten, että rankat G.I. Joe -sotilaat kyselivät shoppailuhaluisten perään ja Barbie-nuket vaativat lisää verta pakkiin. Nämä tuunatut nuket sitten salakuljetettiin takaisin lelukauppoihin hämmentämään kuluttajia.

Eikä tässä välttämättä tarvitse edes mennä merta edemmäksi kalaan. Edesmennyttä Suosikki-lehteä parodioinut Suosikki-zinekin löysi tiensä kauppojen lehtihyllyihin – salakuljetettuna.

Erittäin hyvässä seurassa Hende, siis.

Kuinka Henden Ikea-projekti sitten eteni? Sulavasti, mitä nyt pääsiäisen rajoitetut aukioloajat hieman sotkivat. Hende teki sitä, missä Hende on hyvä ja maalasi yllä nähdyn teoksen. Teos kuvattiin ja Häiriköt sponssasi julisteiden painatuksen. Hende väänsi julkat rullalle ja kiikutti Espoon ja Vantaan Ikeoiden julistehyllyihin.

Jokainen juliste numeroitiin sekä varustettiin asiaan kuuluvilla viivakoodeilla ja muilla asiaan kuuluvilla. Tarkka kuvaus projektin vaiheista ja toteutuksen dokumentaatio löytyy taiteilijan omasta blogista.

Miten sitten määrittelisimme sen, että Hende salakuljetti julisteen Ikea-myymälöiden Ikea Art Event -hyllyihin? Voisiko tuota tekoa kutsua käänteiseksi varkaudeksi? Myöhemmin tehdyssä tarkastuksessa kävi ilmi, että ainakin julistepötköt ovat kadonneet hyllystä, eikä kaupalta ole soiteltu vihaisena taiteilijan peräänkään. Tästä voimme arvella, että julisteet ovat saattaneen päätyä – toivottavasti hyviin – koteihin. Ja toivottavasti onnekkaat omistajat tajuavat pitää aarteistaan kiinni.

Ja jäihän kritiikin kohde Ikeakin tästä voitolle: Kassaan on kilahtanut myyntitulot julisteista. Toivottavasti inventaarion yhteydessä sentään joku joutuu raapimaan päätään.

Jaa tämä: