jälkikolonialismi

Kuka kantaa vastuun?

Eettiset sertifikaatit saattavat kannustaa yrityksiä toimimaan paremmin. Toisaalta sertifikaatit voivat myös vähentää valvontaa ja tukea ongelmallista yritystoimintaa.

Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Yritysvastuu voidaan ymmärtää osana yhteiskunnallista debattia moni­kansallisten yritysten toiminnan legitimiteetistä.

Historiallisesti keskustelu yritysvastuusta juontaa juurensa 1990-luvulla nähtyihin, liiketoimintaan liittyviin suuriin ympäristö- ja yhteiskuntaskandaaleihin. Laajinta huomiota saaneita esimerkkejä näistä ovat Niken alihankkijoiden hikipajat ja Shellin poliittiset kytkökset nigerialaisen ympäristöaktivistin Ken Saro-Wiwan murhaan. Nämä skandaalit nostivat mediakeskusteluihin kysymyksen siitä, miten tuotantoketjuja voitaisiin hallita kansainvälisen sääntelyn avulla.

Yritysvastuun käsite oli yritysten oma vastaus tähän kriittiseen keskusteluun. Sen sanoma on, että yritykset voivat vapaehtoisesti yksityisellä sääntelyllä hallita ympäristö- ja sosiaalisia riskejä tuotantoketjuissa. Ei ole sattuma, että Nike ja Shell olivat ensimmäisiä yrityksiä, jotka julkaisivat kattavia yritysvastuuraportteja 1990-luvun loppu­puolella – nämä yritysvastuuraportit loivat alustan nykyaikaisen yritysvastuun käsitteen synnylle.

Maailman suurimmat yritykset rankkaavan Fortune Global 500 -listan kärkipaikkoja miehittävät yritykset johtavat nykyään myös eettisiä indeksejä. On melkein mahdotonta löytää yritystä, joka ei julkaise yritysvastuuraporttia.

Ei epäreilut maailmankaupan rakenteet tosiaan pelkästään kahvin trokaamiseen rajoitu. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos: ”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”
Eivät epäreilut maailmankaupan rakenteet rajaudu pelkästään suklaaseen. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos:
”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus.
Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”

Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkaus­ten ja ympäristöhaittojen kaltaisia ”markkinahäiriöitä”.

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimijoina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset siitä, mikä on ”hyvä” ja mikä on ”paha” lankeaa kuluttajalle. Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu paremmaksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on modernin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.

Erilaiset eettiset standardit ja sertifikaatit vapauttavat tässä yhtälössä myös kuluttajan moraalisesta päättelystä – uskomme, että niiden olemassaolo sinällään kertoo meille, mikä on ”hyvä eettinen valinta”. Yritysvastuukäytännöissä samoin kuin sertifioinneissa ei ole kyse vastuullisuudesta vaan vastaamisesta, eli siitä, miten yritys vastaa tai esittelee vaikutuk­siaan tuotantoketjussa. Kysymys ei pohjimmiltaan ole siitä, miten vastuullista tai eettistä yrityksen toiminta on.

Yritysvastuun arvioimisen keskiössä on ”tekninen vastuu”, eli päätöksenteossa otetaan huomioon kysymyksiä kuten onko toiminta tehokasta vai tehotonta tai raportoidaanko oikealla vai väärällä tavalla. Yhteistä näille on se, että vastaukset kysymyksiin eivät kerro mitään toiminnan moraalisesta sisällöstä tai vaikuttavuudesta.

Yritysvastuudiskurssissa puheet tuotantoketjujen sääntelystä lain ja määräyksien keinoin on korvattu ”eettisillä periaatteilla”, ”ohjesäännöillä” ja ”eettisillä standardeilla”. Näitä kaikkia yhdistää se, että niistä puuttuu lain pakottavuus ja velvoittavuus. Sääntely onkin yritysvastuun kautta muuttunut yhteiseksi ongelmanratkaisumenettelyksi. Tästä esimerkkejä ovat ”sidosryhmäfoorumit”, ”rakentavat vuoropuhelut”, ”sidosryhmäkonsultaatio” ja ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet”.

Sertifiointijärjestelmät tuovat yhteen eri sidosryhmiä kehittämään yksityistä hallintotapaa ja jossain määrin myös korvaamaan julkista hallintoa.

Kansalaisjärjestöt, jotka ovat mukana ylläpitämässä sertifiointijärjestelmiä, löytävät itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: ne puhuvat paikallisten valmiuksien kehittämisestä ja lakisääteisen hallinnon vahvistamisesta globaalin etelän valtioissa, mutta ovat samalla mukana kiihdyttämässä ja normalisoimassa yksityisen hallinnon käyttöä ja heikentämässä valtion roolia.

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Keskustelu yritysvastuusta on kuitenkin mahdollistanut sen, että kansalaisjärjestöt voivat perustellusti vaatia, että yritykset osallistuvat vuoropuheluun yhteiskuntavastuustaan. Mikäli yhtiö sanoo kantavansa vastuuta muustakin kuin omistajiensa voiton maksimoimisesta, on siitä vastuusta keskusteltava julkisemmin kuin ainoas­taan yhtiön hallituksen kokouksessa. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suoranaisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.

Yhteistä monille sertifiointijärjestelmille on se, että vaikka ratkaisujen kohteet ovat usein globaalissa etelässä, valtaa pitävät teollisuusmaiden edustajat. Sertifikaatit ja standardit ovat myös osa markkinalogiikkaa ja itsessään kasvava ja erittäin tuottoisa markkina. Muun muassa elintarvike- ja tekstiilialalla on kymmenittäin kilpailevia sertifikaatteja ja standardeja, joita markkinoidaan ja käytetään kuin mitä tahansa brändiä.

Lopultakin on hyvin mahdollista, että sertifikaattien kaltaiset korjaustoimenpiteet eivät paranna tautia. ­Oscar Wildea mukaillen parannuskeinot vain pidentävät sitä – ne ovat osa sairautta.

Osana tätä kehitystä sertifikaateista on tullut eettisen mielikuvituksemme raja. Yksittäisen työntekijän tulee seurata annettuja standardeja ja eettisiä ohjeistuksia, ja hänen on vaikeata kuvitella, että päätöksissä voisi miettiä yrityksen vaikutuksia oman moraalisen kompassin avulla. Kansalaisetkaan eivät enää osaa kuvitella, että maailma muuttuisi jollain muulla tavoin kuin sertifioitu ostos kerrallaan. Poliitikot puolestaan eivät voi kuvitella tehokkaampaa lihankintaketjujen sosiaalista ja ympäristösääntelyä kuin yksityinen hallintotapa.

Kuten todettua yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat vastaamaan sen toimien seurauksista. Sertifikaatit tukevat tätä prosessia. Sertifikaatteilla päätöksen ja vaikuttavuuden välille saadaan yhä lisää toimijoita, asiantuntijoita, konsultteja, prosesseja, mittauksia ja niin edespäin. Sertifioiminen on aina ensisijainen vaihtoehto uskottavan yritysvastuun toteuttamiseen.

Kirjoittaja työskentelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistuneena tutkija-tohtorina Hanken-kauppakorkea-koulussa.

Lue myös Finnwatchin Anu Kultalahden teemaan liittyvät Pukki kaalimaan vartijana -artikkeli.

Jaa tämä:

Pukki kaalimaan vartijana

Suklaateollisuudessa pyritään vesittämään riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusvalvontaa. Fazer on mukana touhussa.

Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille. Kansainväliset riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuussertifioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voineet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.

Viime vuosina useat kansainväliset suuryritykset ovat kuitenkin lähteneet vesittämään sertifiointijärjestelmiä ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan. Yritykset haluavat ottaa valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä sekä karsia kuluja. Trendi näkyy muun muassa kansainvälisessä tee- ja puuvillakaupassa. Suomessa kuluttaja törmää siihen erityisesti kaakaomarkkinoilla.

Vaikenevatko vahtikoirat? Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille. Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta. On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.
Vaikenevatko vahtikoirat?
Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille.
Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta.
On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.

Vielä 2010-luvun alussa näytti hetken aikaa siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance -sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-sertifioidun kaakaon ostot. Panda lanseerasi UTZ-sertifioidut suklaat vuonna 2012.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ”Fazer for Better Cocoa”.

Riippumattoman kolmannen osapuolen sertifioimat suklaatuotteet ovat muuttuneet Suomen markkinoilla harvinaisuudeksi. Erityisesti suomalaisten ja Suomessa toimivien yritysten toiminnan vastuullisuutta tutkiva yhdistys Finnwatch on toistuvasti vaatinut markkinajohtajia Mondelēzia ja Fazeria sertifioimaan suklaatuotteensa. Joulukuussa 2017 järjestö julkaisi näille yrityksille suunnatun vetoomuksen, jonka allekirjoitti yli 2 700 ihmistä.

Mikä tässä huolestuttaa? Ovathan kansalaisjärjestöt kritisoineet sertifiointijärjestelmiäkin jo pitkään – ehkä yritykset hoitavat homman itse paremmin?

Yritysten vastuullisen kaakaon hankintaohjelmat muodostuvat tyypillisesti niiden omista viljelijäohjelmista, sertifioidusta kaakaosta tai näiden yhdistelmästä. Tarkkoja tietoja hankintojen jakautumisesta ja yritysten ­omien viljelijäohjelmien vastuullisuusvalvonnasta on usein vaikea saada. Toisin kuin kolmannen osapuolen sertifioinneissa, yritysten omissa ohjelmissaan noudattamat vastuullisuuskriteerit eivät yleensä ole julkisia.

Esimerkiksi Mondelēz on ilmoittanut ympäripyöreästi, että sen tavoitteena on tulevaisuudessa käyttää vain vastuullisesti tuotettua, lähinnä sen oman Cocoa Life -ohjelman kautta hankittua kaakaota. Fazer puolestaan hankkii kaiken käyttämänsä kaakaon joko sertifioituna tai omien viljelijäohjelmiensa kautta. Fazer ei halua paljastaa eri sertifiointijärjestelmien välisiä osuuksia kaupallisiin syihin vedoten, mutta yhtiön mukaan sertifioidun kaakaon osuus hankinnoista on ollut nousujohteinen.

Fazer on määritellyt vastuulliselle kaakaontuotannolle kriteerit, joiden toteutumista sen omissa viljelijäohjelmissa valvotaan auditointien avulla. Fazer Farming Standard ei kuitenkaan ole julkinen.

Fatser (Kolonialismi) -vastis

Sertifiointijärjestelmissä vaatimusten täyttymistä valvoo riippumaton kolmas osapuoli. Lisäksi alan parhaita käytäntöjä noudattavat järjestelmät edellyttävät, että valvontaa tekee ja sertifikaatin myöntää taho, jolla on todistettu pätevyys suorittaa kyseistä valvontaa ja myöntää todistuksia kriteerien täyttämisestä. Vain tällaista akkreditoidun riippumattoman kolmannen osapuolen suorittamaa valvontaa voidaan pitää luotettavana.

Yritysten omissa viljelijäohjelmissa vastuulliselle tuotannolle asetettujen vaatimusten täyttymistä valvoo yleensä yritys itse tai sen palkkaamat palveluntarjoajat. Yritys päättää itse, täyttävätkö sen hankkimat raaka-aineet sen määrittelemän vastuullisuuden tason. Auditointien tulokset tai edes se, läpäisikö tarkastuksen kohteena oleva viljelijä tai tuotantolaitos auditoinnin, eivät yleensä ole julkista tietoa.

Jo nyt erilaisten sertifikaattijärjestelmien viidakossa shoppailevalta kuluttajalta vaaditaan huomattavan paljon vaivannäköä eri järjestelmien esittämien vastuullisuusväittämien selvittämiseksi. Järjestelmien välillä on keskeisiä eroja siinä, millaisia vaatimuksia ne asettavat vastuulliselle tuotannolle ja miten vaatimusten täyttymistä valvotaan.

Se, että yritykset niputtavat viestinnässään eri  sertifiointijärjestelmät ja niiden omat vastuullisten hankintojen ohjelmat yhteen, vaikeuttaa harkittujen kulutuspäätösten tekemistä entisestään. Sekavalla viestinnällä yritykset myös vetävät mattoa pois sertifiointijärjestelmien ja niiden uskottavuuden alta.

Kansainvälisesti tunnustetut sertifiointijärjestelmät ovat ensisijaisesti suositeltava keino yrityksille valvoa ihmisoikeuksien toteutumista suklaan tuotantoketjuissa. Sertifioinnit eivät kuitenkaan riitä korjaamaan kaikkia tuotannon ongelmia, ja siksi myös yritysten omille ohjelmille on tilaa. Näitä ohjelmia ei kuitenkaan tule tehdä sertifioinnin sijaan vaan sen lisäksi.

Akuutein kaakaontuotantoon liittyvä ihmisoikeusriski on äärimmäinen köyhyys. Kaakaonviljelijöiden toimeentulon parantamiseksi tarvitaan paitsi kaakaon satoisuuden ja laadun parantamiseksi tähtääviä toimenpiteitä myös toimenpiteitä vaihtoehtoisten toimeentulolähteiden kehittämiseksi. Tämän lisäksi viljelijöille tulee maksaa kaakaosta toimeentulon mahdollistava hinta.

Finnwatch on vaatinut kaikkia suklaateollisuuden toimijoita asettamaan vastuullisuustyönsä tavoitteeksi elämiseen riittävän tulon takaamisen kaakaonviljelijöille. Fazerin mukaan se ei ole vielä ehtinyt perehtyä kysymykseen syvällisemmin, mutta pitää aihetta tärkeänä ja kehittämisen arvoisena.

Kirjoittaja on Finnwatchin tutkija, joka on artikkelin aiheeseen liittyen tavannut Fazerin edustajia.

Lue myös Hankenin tutkija Nikodemus Solitanderin samaan teemaan liittyvä Kuka kanta vastuun -artikkeli.

Jaa tämä:

Pyhimysten maa?

Monien ajatuksissa Suomi on ikuinen altavastaaja, uhri. Globaalissa katsonnassa olemme kuitenkin myös riistäjiä ja tämä näkyy muun muassa jokaisessa kupillisessa kahvia.

Suomi täyttää sata vuotta, ja juhlallisuuksia on luvassa. Hurraa! Virallinen tarina Suomesta on kuitenkin täynnä aukkoja. Kuin markkinamiehet konsanaan me muistamme kernaasti hyvät asiat ja saavutukset ja unohdamme huonot.

Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta.

Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus.

Tulevan vuoden aikana tulemme käsittelemään Suomi Funland -logon alla satavuotiaaseen Suomeen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Ja sitä sarkaa riittää kynnettäväksi.
Tulevan juhlavuoden aikana tulemme käsittelemään Suomi Funland -logon alla satavuotiaaseen Suomeen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Ja sitä sarkaa riittää kynnettäväksi. KUVA: Scott Caris.

Suomessa elävät saamelaiset taistelevat kulttuurinsa säilymisen puolesta. Saamelaisten assimilaatio, eli valtakulttuuriin sulauttaminen, on ruma episodi Suomen tarinassa. Sen jälkiä siivotaan ja korjataan myös juhlavuoden humun keskellä. Tekisikö hyvää suomalaisille pohtia omaa asemaansa ja vastuutaan siirtomaaisäntinä ja -emäntinä?

Tarkastelu suhteestamme siirtomaihin pitää laajentaa myös koskemaan nykyistä talousjärjestelmää ja maailmankauppaa. Tosiasiallisesti meidän hyvinvointimme on revitty isossa määrin entisten siirtomaiden työntekijöiden selkänahoista. Siirtomaista louhittujen rikkauksien avulla rakennettu eurooppalainen talous on ollut meidänkin hyvinvointimme kasvualusta. Vaikka emme kolonialismiin olekaan itse sortuneet, olemme saaneet nauttia runsain mitoin sen hedelmistä. Ja nautimme yhä. Hyvä esimerkki tästä on kahvi.

Suomalaiset ovat kahvikansaa, ryystämme melkein prosentin koko maailman kahvisadosta. Kahvi ja kahviteollisuus kytkeytyvät tiukasti jälkikolonialistiseen hyväksikäyttöön. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.

Tällä kertaa vastamainos pyrkii tiivistämään Finnwatchin raportin keskeisen viestin kuvalliseen muotoon. Suomeenkin tulee kahvetta Hondurasista vaikka kuinka ja lapsityövoiman käyttö maan kahvitiloilla yleistä. Syynä lapsityövoiman käytölle ei ole alan työntekijöille maksettava surkea palkka, joka jää pahimmillaan jopa alle puoleen lakisääteisestä minimipalkasta. Kahvinpoimijan osuus kahvipaketin hinnasta on arviolta 25-32 senttiä. Finnwatch arvioi, että lakisääteinen minimipalkka tarkoittaisin työntekijän osuuden nousemista noin 15 sentillä per kahvipaketti. Olisiko tuo kohtuuton hinnankorotus?
Tällä kertaa vastamainoksemme pyrkii tiivistämään Finnwatchin raportin keskeisen viestin kuvalliseen muotoon. Suomeenkin tulee kahvetta Hondurasista vaikka kuinka ja lapsityövoima maan kahvitiloilla on yleistä. Syy lapsityövoiman käytölle on työntekijöille maksettava surkea palkka, joka jää pahimmillaan alle puoleen lakisääteisestä minimipalkasta. Kahvinpoimijan osuus kahvipaketin hinnasta on luokkaa 25-30 senttiä. Finnwatch arvioi, että lakisääteinen minimipalkka tarkoittaisin työntekijän osuuden nousemista noin 15 sentillä per kahvipaketti. Olisiko tuo kohtuuton hinnankorotus? Tämä ja muut vastamainoksemme löytyvät täältä.

Anu Kultalahti kirjoitti raportin herättämästä keskustelusta ja kahvipaahtimoiden kommenteista Finnwatchin blogiin:

”Kun tähän vielä lisätään se tosiasia, että kahvipaahtimot eivät suuressa osassa hankinnoistaan tiedä, missä heille toimitettu kahvi on kasvanut, näyttää niiden puolustuspuheenvuoro entistä höttöisemmältä. Paahtimot voivat kyllä pyytää minkä ennättävät tavarantoimittajiaan allekirjoittamaan vastuullisen hankinnan toimintaperiaatteitaan. Käytännössä kuitenkin se, että sekä Meira että Gustav Paulig on voitu yhdistää sellaisiin osuuskuntiin ja vientiyrityksiin, jotka ovat myyneet eteenpäin mustalla listalla olevilla viljelytiloilla tuotettua kahvia, kertoo paljon enemmän niiden käyttämien tavarantoimittajien asenteesta ja vastuullisuuskäytännöistä kuin yksikään Code of Conduct.

Yritysten vastuullisuustyössä pääpainon tulee olla ennaltaehkäisevissä toimenpiteissä. Jälkikäteen tapahtuva valvonta on tulipalojen sammuttelua ja syyllisten etsimistä. Mutta ennaltaehkäisevät toimenpiteet edellyttävät läpinäkyvää kahvin hankintaketjua ja ostojen tekemistä vain sellaisilta raaka-aineen tuottajilta, jotka ovat vastuullisuusvalvonnan piirissä, ja tässä kahvisektorilla riittää työnsarkaa.

—-

Meira on myös kommentoinut Finnwatchin raportin löydöksiä toteamalla, että kahvia viljelevissä maissa on usein erilainen työlainsäädäntö kuin Suomessa. Tämä on tietysti täysin totta. Yritysten vastuu kunnoittaa ihmisoikeuksia perustuu kuitenkin kansainvälisiin ihmisoikeusstandardeihin. Sitä oikeastaan toivoisi, ettei tällaisia yritysvastuun alkeita tarvitsisi enää tänä päivänä yrityksille ääneen sanoa, vaan että perusasiat olisivat jo ainakin kaikilla isoilla toimijoilla hallussa.”

Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.
Yritysvastuuta käsittelimme myös kulutuselektroniikkaan liittyvässä vastamainoksessamme muutama kuukausi sitten. Tuolloin yritysvastuusta väitellyt Jukka Rintamäki kirjoitti aiheesta hieman tarkemmin: ”Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus esimerkiksi yritysten päästöjen hillitsemisessä.”

Häiriköt-päämaja tutkii seuraavan vuoden ajan sitä, miltä satavuotias Suomi näyttää. Osoitamme epäkohtia ja toisinaan tarjoamme myös korjausehdotuksia. Toivottavasti seuraavan sadan vuoden aikana monet nyt löytämistämme ongelmista saadaan korjattua ja kaksisataavuotiasta Suomea juhlittaessa ainakaan näitä ongelmia ei tarvitse murehtia.

Epäilemättä siinä vaiheessa on löytynyt ihan uusia ongelmia ratkottavaksi. Eihän tämä maailma koskaan valmiiksi tule.

Jaa tämä: