Kantokorpi

Suomi, asekauppias

Samalla, kun maamme hallitus jakelee aseidenvientilupia ennennäkemättömällä tahdilla kansalaiset marssivat kadulla Syyrian sotaa vastaan. Nämä liittyvät toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pari vuotta sitten teimme Jani Leinosen kanssa sotateollisuutta kommentoivan paidan Suomen Rauhanpuolustajille. Paidan estettisen ilmeen lainasimme rantalomakohteiden mauttomilta tuliaispaidoilta, joihin on painettu kaikki mahdolliset muotimerkit – vaihdoimme vain nuo vaatemerkkien logot valikoimaan kotimaisten tuttujen ja tuntemattomien asevalmistajien logoja.

Kauneus on tietysti katsojan silmässä, mutta mielestäni yhdistimme suomalaisen sotateollisuuden mahdollisimman rumaan graafiseen suunnitteluun. Samoilla heitimme myös ilmoille ajatuksen siitä, että mihin ihmisten mielestä on hienoa samaistua – leimaamme itsemme ilomielin vaatteita hirvittävissä olosuhteissa tuottaviin muotibrändeihin, mutta aseteollisuutta harvempi haluaa itseensä yhdistää (metsästysporukat tästä poikkeuksena).

Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/aseet-taiteeksi-ja-taide-aseeksi/] (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.
Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu ja taiteen keräilijänä tunnettu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.

Harmillisesti suomalainen asekauppa jatkuu ja on jopa lisääntynyt sekä kohdistunut entistä ongelmallisempiin maihin kuten SaferGloben selvityksistä selviää (muuten taas kansalaisjärjestö hoitaa sitä valvomistyötä, joka oikeastaan voisi olla valtion vastuulla).

Aseita myydään halukkaille ja ikkunasta on lentänyt ulos kaikki teeskentely siitä, että asiakkaaksi kelpuutettaisiin ainoastaan demokraattisia valtioita, joilla on ihmisoikeushommelit kuosissa. Nyt kauppaa käydään Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian kaltaisten maiden kanssa. Ei tämä sikäli uusi motkotuksen aihe ole, kirjoitin vuonna 2005 siitä, kuinka raskaan AMOS-kranaatinheitinjärjestelmän myyminen Yhdysvalloille saattoi hyvinkin rikkoa Suomen lakia. Jo tuolloin meillä oli selvä kielto siitä, että aseita ei voida myydä maalle, joka saattaa käyttää niitä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin – ja aseellisia hyökkäyksiähän Yhdysvallat on tehnyt vähän sinne sun tänne tuon jälkeenkin.

Ajatus siitä, että meidän Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian – tai Yhdysvaltoihin – kaupustelemat aseet eivät päätyisi vähintäänkin epäilyttäviin touhuihin on lähinnä naiivi. Enkä usko hetkeäkään Team Finlandin asekauppiaiden syyllistyvän naiiviuteen.

Myöskään ei kannata kuvitella, että konfliktit jatkuisivat ilman, että asekauppiaat niitä aseita sinne konfliktialueelle puskevat. Ainoastaan Rambolta ei lopu paukut kesken, muut tarvitsevat sen tasaisen logistiikkaketjun, jonka toisessa päässä on myös Suomi.

YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván
YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván

Kuluneen viikon aikana SaferGloben raportti on poikinut paljon keskustelua mediassa ja kommenttipalstoilla. Monet kommentoijat ovat oikeuttaneet kauppoja sillä, että jos ei me myydä, niin joku muu kyllä myy. Ja että siksi meidän kantsii ottaa ne rahat kuleksimasta. Siinä sitten ollaan kädet veressä ja pyhistellään täällä kotosalla että kuinka sivistyneitä ja rauhaa rakastavia olemmekaan.

No, kyllä me olemme osallisia niihin maailman konflikteihin, mikäli meidän aseita siellä käytetään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Perusporvarihallitus on ilmeisesti sitä mieltä, että se kauppa on, joka kannattaa ja seurauksista viis. Myydään sitten sitä kuolemaan ja ollaan tyytyväisiä, kun joku taajama saa töitä asetehtaasta. Ehkä siellä tehtaan ympärille rakennetussa taajamassa kuitenkin voisi valmistaa muutakin kuin kuolemaa Uzbekistanin kaltaisiin diktatuureihin, jonne ollaan nyt myymässä tarkkuuskiväärejä.

SaferGloben raportti ajoittui sopivasti likelle eilistä YK-päivää, jolloin marssittiin monilla paikkakunnilla pitkin maata. Perinteisten YK-päivän marssien teemana oli tänä vuonna Syyria. Häiriköiden puolesta Helsingin mielenosoitusta dokumentoi Teemu Silván.

Klovnit_web
Ne hyvät klovnit
hiljaisuus_kynttilät_01_web
Senaatintorilla järjestettiin minuutin hiljaisuus

senaatintori_kynttilä_web

Jaa tämä:

Neuvostopropagandaa Kumussa: romantiikkaa, puimureita ja poppia 

Aurinko paistaa, vilja kypsyy. Kaikki tanssivat. Todellisuudessa, jota ei koskaan ollutkaan. 

Tallinnan taidemuseo Kumu täytti tänä keväänä kymmenen vuotta. Sen kunniaksi museossa avattiin uusi rohkea näyttely ”Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virallinen taide (1940–1991).” Se on pysyvä näyttely, jossa leikataan läpi myös monia rautaesiripun toisella puolella asuneille tuntemattomampia neuvostoprotestin muotoja: pop-taidetta ja hippejä.

Kumuun kannattaa silti ihan kiiruhtaa tänä keväänä, sillä ”Romanttista ja edistyksellistä” -otsikolla oleva stalinismin ajan näyttely on esillä vain vappuun asti.

12829266_10154591324233942_4249277302667104701_o
Neuvostoliitossa nostettiin naisetkin telineille. (Yksityiskohta.)

Taulujen stalinistinen Neuvosto-onnela saa katsojan mykistymään arjen kauneudesta. Ihmiset ovat iloisia ja hyvinvoivan näköisiä, lapset leikkivät, aurinko paistaa ja vilja kypsyy.

Eläimiäkin niissä on, ihan kuin Vartiotornin huikeimmissa paratiisikuvissa.

Ihmiset myös näyttävät viihtyvän joukoissa: monissa kuvissa ollaan keräännytty yhteen jotain tapahtumaa varten tai kuulemaan uutisia. Yksityisen aika on siis ohi. Onko kuvissa ironiaa?  Täytyypä kysyä taiteilijoilta ja aikalaisilta (kyllä, tähän artikkeliin seuraa vielä jatkoa!). Kun yli puoli vuosisataa sitten maalattuja stalinistisromanttisia maisemia näkee ison joukon kerralla, mieleen nousee ajatus että teoksissa on pakko olla kätkettyä parodiaa: ”Koska en voi maalata metsäveljiä piilossa, maalaankin pulleita lampaita, teuraallehan nekin joutuvat – hähhäähää, kyllä ne tajuavat jotka ovat tajutakseen”, on voinut taiteilija ajatella.

Lelli Muugan (s. 1922) Kanalassa on satoja pulleita kanoja. Tehomaatalous vaatii työn sankareilta paljon, mutta antaa näille myös huippuluokan vehkeet maan hallitsemiseen. Niinpä Lepo Mikkon (1911–1978) Kypsässä sadossa (v. 1953) on upean peltomaiseman lisäksi edistyksen ja vaurauden symboli, leikkuupuimuri! Samoin Richard Sagnitz ikuisti kolhoosin koneita.

Kaikki stalinistisen romantiikan näyttelyn maisemat eivät ole maaseudulta. Kuvissa on myös aurinkoinen Tallinnan Kalasatama, jossa veneet uivat syvällä painavien saaliiden kuormittamina. Rannalla on työläisiä nostelemassa hohtavakylkisiä fisuja laatikkokaupalla.

Jostain syystä ainoa kuva, jossa aurinko ei paista, esittää sementtitehdasta. Ehkä tässä kuitenkin piilee viesti: teollisuuden saasteet tuhoavat maan.

Laulujuhlille 1950-luvun Eestissä osallistui satojatuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Tallinnan juhlilla vuosina 1950 ja 1955 lauloi 30 000 eestiläistä. Ei siis ihme, että näyttelyssä vietetään myös laulujuhlia: Ainakin kolmessa stalinismin ajan teoksissa valmistaudutaan laulamaan ja pukeudutaan parhaimpiin. Tyttöjen puvut ovat loisteliaita koristeineen ja kirjailuineen. Kukkiakin otetaan mukaan, ja kuorma-auton lavalla matkataan nauraen.

12803151_10154591368113942_2763506711483177792_n
Yksityiskohta Juhannusyöstä.

Näissä tauluissa ei tosiaan voi havaita pienintäkään eroottista latausta, vaikka elämässä lienee ollut erotiikkaa. Onhan kuvissa vauvoja ja lapsia niin runsaasti, että ainakin taidefantasioissa syntyvyys on ollut korkealla. Lela Livalin Juhannusillassa (1950) kokko luo valoaan kauniin tytön kasvoille. Pojan ja tytön tanssiote on siveyden huippu: nuoret tanssivat käsivarren mitan päässä toisistaan, eli tämä pari ei ole menossa heinälatoon muhinoimaan. Tanssin pyörteissä viihtyvät aikuiset ja lapset.

Ovatko nämä teokset lainkaan taidetta vai silkkaa propagandaa? ”Molempia”, sanoo Viroon perehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi. ”Jotkut tekivät sellaisia kuvia kuin vaadittiin, jotta saivat sitten salaa tehdä jotain muuta.”

Neuvostoajan pysyvä näyttely ”Konflikteja ja mukautumisia” on laaja katsaus erilaisia tyylejä ja tekniikoita, ja sinne täytyy mennä useamman kerran. Sitä ei voi nielaista kerralla.

Esillä on – jo Kumun aikaisemmistakin näyttelyistä tuttuun tapaan – julisteita, muotokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.

Evald Okasin (1915–2011) Uusi kaupunki (1965) on niin huikaiseva teos, että se herättää halun lähteä samalta seisomalta katsomaan lisää okaseja Haapsaluun, jossa on Evald Okas -museo. Uusi kaupunki on viivojen ja neliöiden yhtä aikaa ahdistava ja harmoninen kokonaisuus muotoja, joita luonnossa ei ole ollut ennen kaupunkien seinien, ikkunoiden, kattojen ja katujen syvyys-, leveys- ja korkeussuunnassa sisäkkäisiä ja päällekkäisiä laatikoita. Jos Okasin Uusi kaupunki olisi musiikkia, se olisi silkkaa Philip Glassia.

Ludmilla Siim (s. 1938) maalasi vuonna 1976 Keltaisen valon: äiti, lapsi, valot, värit ja muodot imaiset katsojan taikapiiriinsä.

Erityiskiitos Kumulle sisällyksekkäistä ja kiinnostavista tekstilaatikoista. Ilman selostuksia en olisikaan tajunnut, että 1960-luvun lopun hippiliike ulottui Neuvostoliittoonkin. Hipit viihtyivät tavoilleen tyypillisesti biitseillä eli tietysti kilometrien hiekka-aavikoilla Pärnussa, Haapsalussa ja Latvian Jurmalassa, kuten myös kaikkien neuvostorantaparatiisien ykköskohteessa Krimillä. Tämän tiedon tarvitset kun perehdyt neukkuajan pop-taiteeseen!

 

1898419_10154591322983942_8057695672998874414_o
Neuvostoeestiläisessä kuvastossa tuulee.

Lopuksi muutama historiallinen itsestäänselvyys. Neuvostoaika kuritti Viroa pahasti, varsinkin Stalinin kuolemaan saakka vuoteen 1953.

Viro joutui maailman johtajien likaisessa valtapelissä ensin natsi-Saksan armoille v. 1941–1944, ja heti perään maan yli pyyhkäisi vuosia jatkuva puna-armeijan ja neuvostojohdon harjoittama terrori. Vasta vuonna 1956 alkoivat joukkoarmahdukset, jolloin useita henkiinjääneitä alkoi palata.

Lennart Meri 1929–2006 oli ensimmäinen luonnolliseen kuolemaan Virossa menehtynyt maansa johtaja. (Hänkin tosin oli joutunut viettämään vuosia perheineen Siperiassa vankeudessa.) Viron poliittinen eliitti tapettiin Pikk-kadun kidutuskeskuksessa tai Siperiassa. Kymmenet tuhannet perheet – syytetyt miehet ja naiset vanhempineen ja lapsineen – kyyditettiin Siperiaan, ja pakkosiirretyistä vähintään joka seitsemäs menehtyi vankeudessa.

Viron maatalous kollektivoitiin vuonna 1949. Suurimmat ja julmimmat kyyditykset tehtiinkin helpottamaan tätä raskasta ja totaalisen epäoikeudenmukaista prosessia. Maanviljelijät joiden väitettiin kuuluvan omistavaan luokkaan eli kulakit hävitettiin kotikonnuiltaan, joten kolhooseissa ja sovhooseissa hääri paljon uusia tulokkaita. Väkeä Viroon siirrettiin myös muualta Neuvostoliitosta.

Taattuun neuvostokommunistityyliin asiat tehtiin vuosikausia pieleen suunnitelmatalouden suuntaviivoja pakonomaisesti noudattaen, ja vasta vuosikymmenen päästä johtajat ilmoittivat että olikin tehty suuria virheitä.

Historiakatsaukset kannattaa kerrata ennen Kumun näyttelyn katsomista. Sen verran ällistyttävää settiä siellä on.

10634040_10154591356938942_3814569830717171493_o
Kumun valoisa pääaula.

Näyttely: Romanttista ja edistyksellistä – Suuntana stalinistinen impressionismi Baltian maiden maisemamaalauksessa 1940–1950-luvulla.

Näyttely esittelee neuvostoajan keskeisen taidekäsitteen, temaattisen maalauksen, vaiheita Baltian maissa ja etsii vastausta taiteenlajin suosioon. Näyttely on esillä 1.5.2016 saakka. 

Pysyvä näyttely: Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991).

Uusi perusnäyttely keskittyy taiteen ja sen ympäristön mutkikkaisiin suhteisiin. Siinä nostetaan esiin yhden aikakauden eri puolet ja taiteen muuttuvat roolit, joihin kuuluu niin ympäröivän elämän kuvaaminen ja vastarinta kuin myös vaihtoehtoisten todellisuuksien luominen.

Kumu Kunstimuuseum. Os. Valge 1. Baltian suurin, suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema taidemuseo sijaitsee Kadriorgin puistossa. Raitiovaunulla pääsee erinomaisesti (suunta: Kadriorg). Avoinna ti–su, p. +372 602 6000. http://kumu.ekm.ee/fi/

10355566_10154591320643942_1476308857911376151_o
Onnea kymmenvuotiaalle!
Jaa tämä:

Aseet taiteeksi ja taide aseeksi

Taidehalli nostaa asekaupalla rikastuneen Poju Zabludowiczin jalustalle ja Otso Kantokorpi ampuu hänet sieltä alas – kuitenkin vain kuvainnollisesti.

Helsingin Taidehalliin on tulossa keväällä Zabludowicz Collection -kokoelmanäyttely. Salaperäisyyden kaapuun kietoutunut Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Madonnan kanssa bondaavana Suomen rikkaimpana miehenä, jonka varallisuus pohjautuu faijansa asekauppabisneksiin ja niiden jatkamiseen. Hän on myös merkittävä taidekeräilijä, joka on tullut kokoelmansa ohella tunnetuksi muun muassa Lontoossa pitämästään yksityismuseosta.

Nyt hän siis vihdoin esittäytyy Suomen kansalle taidekokoelmansa kautta.

Taidehallin näyttelystä lähettämä tiedote onnistui alleviivaamaan parhaillaan Helsingin Make Your Mark Galleryssä esillä olevan, Otso Kantokorven Kriitikko kadulla -näyttelyn ajankohtaisuutta. Useat taidekriitikkona tunnetun Kantokorven teoksista kommentoivat taidemaailman valtasuhteita ja Zabludowicz on päässyt näyttelyssä kunniapaikalle.

Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista
Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista

Veritimantti on vakiintunut termi, jolla viitataan jalokiviin, jotka ovat peräisin sota-alueista ja joiden etsiminen on rahoittanut konflikteja. Esimerkiksi Sierra Leonen ja Kongon veriset sisällissodat ovat aikanaan venyneet juurikin veritimanttien luomien tulovirtojen turvin. 2000-luvun alussa tuota kuoleman kauppaa alettiin ruotimaan ns. Kimberlyn prosessin avulla veritimanttikaupan volyymia on onnistuttu pudottamaan.

Olisikohan joskus paikallaan pohtia taidekaupan eettisiä ulottuvuuksia. Onko väliä, mistä taidekeräilijöiden (jotka ruokkivat koko alaa) rahat ovat peräisin? Moinen tuskin onnistuu nykyisen kaltaisessa talousmallissa, jossa kapitalismi jyllää melko esteettä eikä moraalin perään hirveästi kysellä. Aina välillä kuitenkin tulee erityisen ongelmallisia tapauksia eteen.

Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessakin vaikuttavan Zabludowiczin kipparoima yhtiö Tamares on mukana monenlaisessa aseteollisuuteen liittyvässä. Perinteinen pyssyjen kupustelu on jäänyt taka-alalle ja infrastruktuuriin rakentaminen, raaka-aineiden hankkiminen, komponenttien valmistaminen sekä kybertiedusteluun liittyvät hankkeet ovat kaikki toimia, jotka eivät välttämättä näyttäydy suoriltaan asekauppana, mutta ovat sitä mitä suurimmissa määrin. Sodan käyntiin tarvitaan nykyään muutakin kuin rynkkyjä ja kasapanoksia – ne ovat halpoja bulkkituotteita, joiden valmistus ei taida olla kovin kummoista bisnestä.

Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?

Mitä sitten tämän HNWI-eliitin (High-net-Wort individual) taiteen keräilyyn tulee, niin yleisellä tasolla voisi lienee aika turvallisin mielin todeta, että sillä ei ole välttämättä pelkästään positiivisia vaikutuksia taidemaailmalle.

Taidemarkkinoihin liittyy merkittävä rahanpesu- ja veronkiertoulottuvuus, mutta Zabludowiczin rahavirroista minulla ei ole mitään havaintoa. Syyskuussa Lontoossa järjestetyssä Art Business Conferencessa Deloitte Luxembourgin rahanpesuun perehtynyt Michael Martin totesi, että ”taide on yksi hyödyke, joka on valjastettavissa rahanpesuun”. Taidehankintoihin on näppärä piilottaa varallisuutta, joka ei muuten kestä päivänvaloa.

On ihan oman keskustelunsa paikka pohtia, että haluammeko taiteen ja kulttuurin turvaavan tähän rahakoneeseen, jonka pyöriminen on irtautunut todellisuudesta jo aikaa sitten. Toisaalta, voisi myös ihan aiheellisesti kysyä, että haluammeko tuon koneen pyörittävän yhtään mitään. Hieman makaaberisti taide voi juurikin olla oikea työkalu tuon kysymyksen esittämiseksi – Fela Kutin sanoin: ”Musiikki on aseeni” tai kuten  Majakovski (tai Brecht tai Trotski) totesi: ”taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan”.

Nämä hämärät ja täysin lailliset pääomat omalta osaltaan myös pumppaavat taideteosten hintoja täysin absurdille tasolle jossa ne ovat perinteisten taideinstituutioiden tavoittamattomissa – meistä yksittäisistä taiteen ystävistä puhumattakaan. No, onneksi meillä on näitä ultrarikkaita keräilijöitä, jotka voivat sitten lainata kokoelmansa meidän tavallisten kuolevaisten ihasteltaviksi.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat

Suomalaisen taidemaailman ja rahan paritanssia Otso Kantokorpi kommentoi näyttelyssään erityisesti teossarjalla Taideruhtinaat. Teossarja sai alkunsa vuonna 2009 kun Kantokorpi tuolloin vielä salaa ja nimettömästi teki kaksi tarraa, joissa poseerasivat Helsingin kaupungin taidemuseon tuolloinen johtaja (Guggenhein-sekoilusta tunnetuksi tullut) Janne Gallen-Kallela-Siren ja tuolloinen Nykytaiteenmuseo Kiasman johtaja Berndt Arrell.

Molemmat museonjohtajat muistetaan museoidensa johtamisen ohella muun muassa siitä, että he haukkuivat julkisesti suomalaista taidekenttää vasemmistolaisten temmellyskentäksi ja taantumukselliseksi. Syytökset olivat sikäli kiinnostavia, että ko. herrat istuivat maan vaikutusvaltaisimpiin taideinstituutioihin lukeutuvien museoiden valtaistuimilla.

Näitä kahta tarraa katutaiteilija Kantokorpi liimaili salaa Tennispalatsin ja Kiasman lähistön lampputolppiin ja sen sellaisiin.

Guggenheim-Siren- ja Arrell-tarrojen lisäksi Kantokorpi teki tarrat myös Zabludowiczista sekä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusesta, jonka rooli Guggenheim Helsinki -väännössä ei ole ollut merkityksetön. Näitä tarroja Kantokorpi ei kuitenkaan saanut koskaan aikaiseksi liimailla. Nyt sarjan kaikki neljä kuvaa löytyvät vedostettuina Suvilahdesta, gallerian seinältä.

Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.
Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.

Taideruhtinaiden ohella Kriitikko kadulla -näyttelyssä löytyy myös muun muassa paikalliseen taidekeskusteluun liittyvä ja sitä kommentoiva valokuvasarja. My Tag, a Work in Progress oli Kantokorven ensiaskel matkalla luvattoman katutaiteen maailmaan. Hän kirjoitti tuosta teossarjastaan Voima-lehteen vuonna 2006.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Make Your Markissa on esillä valokuvavedoksia noista muutaman millimetrin korkuisista ”mikrotägeistä”, eikä taiteilija ole vieläkään joutunut vastuuseen tästä vandalismista.

On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.
On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.

Kantokorpi itse kielsi (mainiossa) blogissaan sekä näyttelynsä avajaisissa vimmatusti olevansa taiteilija. Hän kutsuu taidenäyttelyään ”taiteenkaltaiseksi interventioksi”. No, mikä on taidetta, jos tämä ei kerran sitä ole?

Itse olen aika pitkälti lähtenyt siitä, että tekijän intentio – siis tarkoitusperät – määrittävät teoksen luonteen. Kulttuurihäirinnän piirissä taideteokset voivat usein näyttää mainoksilta ja toisaalta nykyään mainokset voivat hyvinkin näyttää taideteoksilta. Mainos on kuitenkin mainos ja taideteos on taideteos. Törmään jatkuvasti myös arvostamieni taiteilijoiden tekemiin tilaustöihin, joissa mainostetaan teoksen tilaajaa. Välillä he myös tekevät ihan suoria mainoksia. Eipä niitä taideteoksiksi oikein osaa laskea, koska ovat mainoksia.

Kantokorven näyttelyssä huomaa pohtivansa, että mikäli tekijä ei itsekään koe tekevänsä taidetta, niin voiko teosta kuitenkin taiteeksi väittää? Mikäli olisin käynyt Kriitikko kadulla -näyttelyssä ilman tietoa Kantokorven oman taiteilijuudensa kiistämisestä, en olisi hetkeäkään arkaillut kutsua teoksia taiteeksi – jopa pirun hyväksi sellaiseksi. Jos olivat hänen Arrellia ja Gallen-Kallela-Sireniä kommentoivat tarrat ajankohtaisia liimaushetkellään, niin näyttelyssä julkistettu Zabludowicz-teos on kerrassaan häkellyttävän ajankohtainen juuri nyt. Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen.

Voihan tässä tietysti olla myös kyse ihan pelkästä säkästä, mutta se kuulostaisi tylsemmältä selitykseltä.

Ja oikeastaan taiteen kanssa on se hieno homma, että tekijän valta määritellä teoksiaan loppuu siihen hetkeen kun hän asettaa ne yleisön nähtäville. Hah! Minä paskat nakkaan kriitikko Kantokorven kielloista ja julistan näyttelyn teokset taiteeksi. Omasta identiteetistään taiteilevana kriitikkona tai jonain sen sellaisena Kantokorpi saa sitten päättää ihan itse.

Otso Kantokorpi sekä Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen: Kriitikko Kadulla

Make Your Mark Galleryssä 31.12. asti. Kaasutehtaankatu 1, Helsinki

Jaa tämä: