katupartiot

Katupartiolainen kertoo

Populismin myllertäessä yhteiskuntaa, tutkijan on valittava paikkansa.

Suhtautumisessa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, erityisesti rasismin nousuun ja sen raaistumiseen, on tutkijalla aina position pohtimisen paikka. Viime vuosien aikana tutkijan aktivismi on tullut asiaksi, jota jokainen humanistis-yhteiskuntatieteellinen tekijä joutuu pohtimaan. Moni on tosin myös hiljaa. Se on saattanut tuntua turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun rasismin ja tasa-arvon tutkijat ovat olleet vainon kohteena yli kymmenen vuoden ajan.

Tutkijoiden tehtävä on tutkia ilmiöitä, prosesseja ja liikehdintää. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen 2014 ilmestynyt Taisteleva tutkimus sijoittaa tutkijat myös kentälle, jossa osallistuva toimintatutkimus on vain yksi askel aktiivisempaan yhteiskunnalliseen rooliin.

Tieteen ja tutkimuksen kantaaottavuus sisältyy jo valintoihin: jos esimerkiksi köyhyyttä tuottavia mekanismeja ei tutkita, ilmiöstä on vaikea puhua, ja se jää helposti näkymättömiin.

Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan.
Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan. Samalla, kun keskustelua populismista ja fasismista käydään yliopistoilla, käydään samaa keskustelua myös kaduilla ja sosiaalisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa nämä keskustelut tukevat toisiaan. 

Natsismin nousua seurannut filosofi Hannah Arendt teki näkyväksi totalitarismia. Teoksessaan Totalitarismin synty (1951, suom 2013) hän kuvaa Saksan 1930-luvun liikehdinnän tavoitelleen ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana vastuullisissa poliittisissa rooleissa. Heillä ei ollut siksi kokemusta parlamentaarisesta toiminnasta, vastuusta äänestäjille eikä monimutkaisesta sosiaalisen neuvottelun verkostosta. ”Totalitaarisen viruksen” nopea levittäminen onnistuu helposti. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä on hurmosliikkeen kaltainen Donald Trump -vaalikampanja.

Hannah Arendt kirjoitti Totalitarismin syntyä 1940-luvun lopulla. Sitä on suorastaan kylmäävää lukea nyt, kun Punaisen Ristin työntekijöitä on kivitetty, kun polttopulloja on heitelty kohti nukkuvia, turvapaikkaa hakevia ihmisiä. Kun kadulla kulkevat pompööseihin kuviotoppatakkeihin pukeutuneet miehet.

Arendt näki, että julmuuden tekee mahdolliseksi sokea totteleminen, byrokratia ja kyvyttömyys kieltäytymiseen, ei syvä pahuus.

Moraalisen mielikuvituksen puute on meilläkin tuttu: nykyisen hallituksen päätökset törmäävät perustuslain lisäksi myös eettisiin peruskysymyksiin. Olen ollut mukana Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa käynnissä olleessa projektissa Populismi liikkeenä ja retoriikkana. Maaliskuussa päättynyt projekti toi esiin, kuinka populismin nousu kytkeytyy muun muassa maahanmuuton nostamiseen poliittiseksi pelivälineeksi.

Populismin retoriikka tehoaa ihmisiin, koska se pystyy tarjoamaan kaikille jotain vedoten pelkoihin, kateellisuuteen ja ennakkoluuloihin. Tyhjät termit, kuten ”maahanmuuttokriittisyys” täyttyvät kunkin omilla ennakkokuuloilla, urbaanilegendoilla tai tehokkaan propagandan luomilla kuvilla.

Populismi on ollut 2000-luvun alun keskeinen totalitarismin rakennusväline, ja vuoden 2015 aikana populismista tuli valtavirtaa. Merkittävä käänne kehityksessä olivat 2011 eduskuntavaalit perussuomalaisten 19 prosentin äänisaaliilla. Sen myötä populismista oli tullut yleistä poliittista puhetta.

Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.
Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.

Minua kiinnostaa esimerkiksi se, keiden joukossa ihminen tuntee seisovansa Rajat kiinni -tapahtumassa? Ketä kompataan, kun toivotetaan jollekulle raiskausta? Millaisissa fantasioissa ollaan? Kun mies heittää polttopullonsa tuulikaapin ikkunan läpi ehkä jännityksestä tärisevin, kohmeisin ja humalaisin käsin, missä hän oikeastaan on? Onko hän siinä hiljaisen tiilitalon edessä, vai kokeeko hän olevansa keskellä suurta eurooppalaista sotatannerta, taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan?

Kysymys kuuluu myös, missä itse kukin on yhteiskunnassa, jossa tätä tapahtuu?

Lähdin kunnallispolitiikkaan mukaan 50-vuotiaana, juuri väitelleenä, koska se tuntui välttämättömältä 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Sitä ennen merkityksellisin performanssini oli lähteä maahanmuuttajayhteisön nuorten naapurintädiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni myös muun muassa tekemästä katuperformanssia Suomen Vastarintaliikkeen pahoinpideltyä kolme ihmistä jyväskyläläisessä tavaratalossa, olen ollut rakentamassa kukista sydämiä anarkistien rauhalliseen mielenosoitusmarssiin ja olen jakanut karamelleja Kyllit ja Kullervot -halipartiossa.

Tällaista tehdään joka puolella maata. Tällaiset toimet rikkovat omalla populistisella tavallaan rasistisen populistisen retoriikan kautta luotua vastakkainasettelun illuusiota ja väitteitä ”ääripäistä”. Tällaiset teot, joille ei aseteta vastapuolta, kutistavat pelon ilmapiiriä. Ne luovat toisenlaista argumentointia.

Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.
Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.

Käyn edelleenkin debattia itseni kanssa tutkijan, aktivistin ja populististakin retoriikkaa käyttävän poliitikon roolien suhteista. Tutkijana olen tiedeyhteisön katseen alla, poliitikkona minut punnitsee äänestäjä ja yhteistyön kenttä, aktivistina sanani ja tekoni arvioidaan kovin monelta suunnalta. Onko se tutkijan arvolle sopivaa? En tiedä, enkä voi välittää. Näin koen nyt välttämättömäksi tehdä. Jätän sen arvioinnin myöhemmälle. Nyt en ehdi.

Artikkeli liittyy Häiriköt-päämajan tiedettä popularisoivaan hankkeeseen. Lisää karnevalismista Häiriköt-päämajan Iida Simeksen bloggauksessa.

Kirjoittajasta:

FT Irma Hirsjärvi väitteli vuonna 2009. Hän on juuri saanut Suomen kulttuurirahaston rahoituksen tutkimusryhmälleen, joka tekee Suomen osuuden 46 maata kattavasta The World of Hobbit -tutkimuksesta, jossa tutkitaan elokuvasarjan vastaanottoa eri maissa.

Suomen akatemian Populismi retoriikkana ja liikkeenä -projektin tuloksista ilmestyy suomenkielinen kirja syksyllä 2016 ja englanninkielinen kirja 2017.

 

Jaa tämä:

Kaikki katupartiot saman lipun alle!

Omankädenoikeutta jakavat katupartiot ovat nostaneet päitään pitkin Suomea. Porukoiden yhteismitallisuudenpuute on tuottanut hieman ongelmia – tähän saakka.

Odinin sotilaat, Suomen vastarintaliike ja muut kynnelle kykenevät ovat ottaneet asiakseen partioida Suomen kaduilla. Turvallisuuden nimissä. Porukka on moninaista eikä niistä kaikista oikein ota selvää. Kansa on hämillään ja välillä tuntuvat partiolaiset itsekin hämmentyneiltä.

Tämä yhteismitallisuuden puute aiheuttaakin päänvaivaa. Mistäs minä voin oikein tietää koska partio edustaa kansallissosialistista aatetta, koska palvotaan muinaisgermaanista jumalaa ja koska ollaan ihan vaan islamisaatiota vastaan. Koska me Häiriköt-päämajassa haluamme auttaa identiteettinsä kanssa arpovia partiolaisia ja hämmentyneitä kansalaisia, suunnittelimme yhteisen hihamerkin kaikkien Suomen katuja partioivien jengien vapaasti käytettäväksi. 

On tärkeää, että kansalainen kykenee pikaisella silmäyksellä erottamaan partiolaisen esimerkiksi bläkkis-veijarista tai jostain muusta mörököllistä.

Otimme hihamerkin innoitukseksi ja pohjaksi Harro Koskisen legendaarisen Sikapoliisivaakunan. Koska nämä katupartiot eivät poliisilaitosta edusta, piti siihen tehdä hienoisia korjauksia.

Miehistön hihamerkissä lukee "Partiolainen". Päällystön tunnistaa hihamerkin tekstistä "Obersturmbannführer". Kirjoituksen yläpuolella hihamerkki yhdistettynä ohjesäännön mukaiseen hihanauhaan.
Miehistön hihamerkissä lukee ”Partiolainen”. Päällystön tunnistaa hihamerkin tekstistä ”Obersturmbannführer”. Kirjoituksen yläpuolella hihamerkki yhdistettynä ohjesäännön mukaiseen hihanauhaan.

Tämä yhteismitallisuus poistaisi senkin ongelman, että kaikki partiolaiset eivät osaa suhtautua varustuksensa symboliikkaan sen vaatimalla vakavuudella. Esimerkiksi kirjoitettuani muutaman huomion Soldiers of Odinin Joensuuhun levittäytymisestä, pääsin keskustelemaan ryhmän viestinnän ja ulkoisen habituksen merkityssisällöstä. Standardoitu univormu on aina varma valinta ja silloin kaikki tietävät, missä mennään.

Soldiers of Odinin edustajien kanssa käydyssä keskustelussa he toivat ilmi ihmetyksensä siitä, että heihin suhtaudutaan hieman varautuneesti. Kun leikittelee väkevällä symboliikalla olisi hyvä tiedostaa mitä on tekemässä. Ja hyväksyä, että asiat tulkitaan sellaisina kuin minä ne näyttäytyvät.

Facebookissa julkaistussa rekrytointi-ilmoituksessaan nämä sotilaat kertoivat olevansa ”isänmaallisen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö” ja omilla nettisivuillaan ryhmä kertoo että islaminuskoiset maahantunkeutujat aiheuttavat turvattomuutta. Väkivaltaisesta kirjoittelusta ei ole ollut puutetta. Monien joensuulaisten mielestä katuja partioiva Soldiers of Odin aiheuttaa verrattoman paljon turvattomuutta  ihan itsessään.

Rekrytointipuheen ehkä hienoin kohta oli se, kun ehdokkaille teroitettiin käytöstapojen tärkeyttä: ”Ketään ei huvikseen hakata jos siltä tuntuu. Kun ollaan tunnukset päällä niin hyvät käytöstavat suomalaisia kohtaan.” Ja sitten esitettään ymmärtämätöntä, kun tätä pitää verhottuna uhkauksena. 

Se, että täytyy erikseen kieltää pätkimästä ketään pataan ”huvikseen” pitää sisällään melko selvän viestin siitä, että ”ei-huvikseen” sopii pätkiä. Tai vähintään huomion siitä, että se joukko mistä sotilaita värvätään pitää sisällään henkilöitä, jotka kokevat huvittelun nimissä tehdyt pahoinpitelyt hyväksi ideaksi. Ryhmän puhemies, kansallissosialistiksi ilmoittautunut Mika Ranta, poseeraan profiilikuvassaan natsiupseerin lakki päässään Suomi-konepistooli kourassa.

Ehkäpä ei ole syytä ihmetellä porukan herättämään huolta. Viesti vaan meni läpi ihan sellaisena kuin minä se lähetettiinkin.

Vähän samalta suunnalta mistä nämä partion marssivat, kaikuu tasaisin väliajoin myös raiskaustoivotuksia kaikille suvakkiämmille ja muille sen sellaisille – myös meille miehille. Eli viestinnän ristiriitaisuuksien poistamisessa olisi vielä hieman tekemistä. Mikäli vastustetaan raiskauksia, niin se kannattaa tehdä ihan kategorisesti eikä välillä tuomita niitä ja välillä taas fantasioida niillä.

Minkä takia sitten koimme luontevaksi suunnitella tämän hihamerkin hieman poliisimerkin kaltaiseksi? Innoittajana toimi jo eläköityneen poliisiylijohtaja Mikko Paateron kesällä 2014 antamat lausunnot, joissa hän kaipaili naapurivahteja sheriffien avuksi. Olikin hyvä, että Seuran blogisti, Jussi Korhonen muistutti tästä poliisijohdon linjauksesta. Näin autettuna palautui mieleen, että olin itsekin paikalla sisäministeriön tilaisuudessa, jossa Paatero tätä summasi.

Vapaaehtoiset kansalaiset voisivat toimia poliisien silminä ja korvina ja olla tarvittaessa poliisin apuna. He voisivat käyskennellä kaduilla pukeutuneina liiveihin, joista heidät tunnistettaisiin.

Koin ajatuksen jo vuonna 2014 typeräksi, eikä aika ole kohdellut Paateron aivoituksia suopeasti. Harmillisesti tämä ajatuksen typeryys ei ole selkiytynyt poliiseille itselleen ja nykyinen poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen linjasi katupartioinnin hyväksyttäväksi toiminnaksi, kunhan ei rikota lakia. Näyttää Kolehmainen myös tykkäävän, että nämä katuja partioivat soturit voivat myös keskustella nuorison kanssa ja opastaa oikeisiin toimintamalleihin.  Suomen kuvalehden haastattelussa sisäministeri Orpo piti poliisin linjausta huonona.

Mikäli työskentelisin huumepoliisin riveissä olisin jo suorittanut ratsian poliisiylijohtaja kotiin. Syytä epäillä -kynnys kyllä luulisi ylittyvän näillä puheilla. Vaikka Kolehmainen ei ylistäkään esimerkiksi rasistisin motiivein liikkeellä olevia joukkioita, tällä olevaisuuden tasolla värähtelevä poliisijohto tuskin juuri nyt kannustaisi tämmöiseen katupartiointiin.

Onneksi Supo sentään toteaa ykskantaan, että yleisestä turvallisuudesta huolehtiminen kuuluu viranomaisille. Ja onneksi Joensuun kaupunki linjaa moisen touhun yksiselitteisesti ei-toivotuksi.

Miksi me täällä Häiriköt-päämajassa sitten suhtaudumme skeptisesti näihin partioihin? No siksi, että omankädenoikeutta lupaavat, väkivaltaan turvautuvat – tai sen uhalla flirttailevat – katupartiot ovat aika ja joka kerta huono idea. On sitten kyse Lapuan liikkeestä, lynkkausjoukoista, kansallistunteen huumaamista isänmaan puolustajista tai vaikkapa Putin-jugendista. Ei juuri kiinnosta mitä lippua jengin keulilla heilutetaan, puihin ovat hommat aina menneet jos partioita kaduilla tamppaa.

Saku Timosen kirjoitettua näistä katupartioista, muuan katupartioaktiivi katsoa asiakseen uhkailla Timosta väkivallalla (Timonen julkaisi kuvakaappauksen uhkauksesta Facebook-profiilissaan). Tämä ei varsinaisesti vahvistanut uskoa partioiden pasifistisia tavoitteita kohtaan, harmillisesti poliisi ei kuitenkaan ole ollut erityisen kiinnostunut näistä interwebissä esitetyistä uhkailuista. Ehkä nettipoliisi-Fobban pitäisi palata opintovapaaltaan tai sitten pitäisi etsiä joku toinen poliisi, joka osaa avata ATK:n.

Jos tämä nykyinen kehitys ei johda ongelmiin ja väkivaltaan syön hattuni.

Jaa tämä: