katutaide

Kuka nyt vahtii taideruhtinaita?

Teräväkynäinen taidekriitikko Otso Kantokorpi työskenteli loppuun saakka. Hänen työnsä myös jatkuu.

Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ”taiteen kaltaisiksi interventioiksi”.

Otso Kantokorpi: My Tag, a work in Progress. 2006, hopeageelikynä liikennemerkille.
Otso Kantokorpi: My Tag, a work in Progress. 2006, hopeageelikynä liikennemerkille.

Vuonna 2006 Kantokorven My Tag, a Work in Progress -teossarja kommentoi katutaiteesta käytyä keskustelua. Helsingissä oli tuolloin tiukka nolla­toleranssilinja katutaiteen suhteen, ja julkisuudessa käytiin keskustelua vartijoiden sekä poliisin kovista otteista kiinnijääneitä maalaajia kohtaan. Teokset olivat häviävän pieniä maalitussilla piirrettyjä luvattomia tägejä, jotka Kantokorpi kuvasi ja joiden tekemisen hän kuvien kera myös tunnusti. Käsitetaiteelliseen kokonaisuuteen sisältyivät alkuperäiset tägit, niiden kuvataltiot ja julkinen keskustelu.

Teoksensa selityksessä Kantokorpi siteerasi järjestyslakia, jonka mukaan ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”. Kantokorpi piti lakia ongelmallisena, ja hän kyseenalaisti määritelmät ”hyväksyttävyydestä”.

Teossarjallaan Kantokorpi halusi kritisoida ”kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä”.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat (Arell). Mustesuihkutuloste tarraarkilla, metallitolppa
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat (Arell). Mustesuihkutuloste tarraarkilla, metallitolppa

Kantokorpi haastoi avoimesti viranomaiset puuttumaan ”49-vuo­tiaan taidekriitikon tekemisiin”. Eivät puuttuneet.

Kantokorpi jatkoi katutaiteen parissa myös Taideruhtinaat-teossarjallaan vuonna 2009. Teossarja koostui tarroista, joissa poseerasivat Kiasman (tuolloinen) johtaja Bernd Arell sekä Helsingin kaupungin­museon (tuolloinen) johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka muistetaan myös Guggenheim-hankkeen primus motorina. Näitä tarroja Kantokorpi liimaili seiniin ja tolppiin mainittujen taideinstituutioiden läheisyydessä.

Lisäksi sarjaan kuuluivat kuvat, joissa komeili taiteenkeräilijä ja asekaupoilla kerätyn miljardiomaisuuden päällä istuva Chaim ”Poju” Zabludowicz sekä Helsingin (tuolloin vallassa ollut) kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Teoksilla Kantokorpi kiinnitti huomion taiteen, rahan ja politiikan kytköksiin.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat.
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat.

Viikkoa ennen menehtymistään Kantokorpi osallistui järjestämääni keskustelutilaisuuteen Helsingin Kyläsaaressa. Keskustelimme hänen ja Purkutaide-hanketta vetävän Jouni Väänäsen kanssa katutaiteen asemasta ja siitä, miten katutaiteeseen pitäisi suhtautua. Kyläsaaressa sijaitseva, purkutuomion saanut moottoripyöräkerho Bandidos MC:n entinen päämaja oli saanut sisäseinänsä täyteen graffiteja ja katutaidetta osana Purkutaide-hanketta.

Keskustelun päälle maistui kahvi ja tupakka ex-moottoripyöräkerhon sisäpihalla.
Keskustelun päälle maistui kahvi ja tupakka ex-moottoripyöräkerhon sisäpihalla.

Samalla, kun suuria seinämaalauksia ilmaantuu eri puolille maata kuin sieniä sateella, katutaiteen puolesta pitkään intoillut taidekriitikko oli nyrpeänä: lupa maalata ei tarkoita sitä, että pitäisi maalata, jos ei ole mitään sanottavaa.

Esimerkiksi australialaisen Guido van Heltenin viljasiiloihin Hämeenlinnassa maalaamat ihmishahmot saivat kiukkuisen tuomion. Sisällöltään tyhjät ihmishahmot ja pelkästään dekoratiiviset teokset eivät ole kiinnostavia, vaikka ne maalaisi kuinka isona. Mikäli katutaidepiirit haluavat tulla taiteellisesti vakavasti otetuiksi, kauniiden kuvien maalaaminen seiniin ei riitä.

Kantokorven muistotilaisuus pidettiin 31.5. Helsingin Kyläsaaressa, Galleria Huudin entisessä tilassa. Tilaisuus oli täynnä symboliikkaa, sillä Kantokorven lisäksi muistelimme Huudon kautta ko. tilassa. Kantokorven monin tavoin tukema galleria häädettiin remontin alta ja kyseinen ilta oli viimeinen kerta, kun tuota tilaa näin käytettiin – avaimet luovutettiin kaupungin edustajille seuraavana aamuna. Tilaisuudessa esiintyi muun muassa Karri Miettinen, eli Paleface. Palefacen esityksen jälkeen mikrofoniin tarttui viroilaisrunoilija Jürgen Roos, joka lausui Otson muistolle, Palefacen säestäessä.
Kantokorven muistotilaisuus pidettiin 31.5. Helsingin Kyläsaaressa, Galleria Huudin entisessä tilassa. Tilaisuus oli täynnä symboliikkaa, sillä Kantokorven lisäksi muistelimme Huudon kautta ko. tilassa. Kantokorven monin tavoin tukema galleria häädettiin remontin alta ja kyseinen ilta oli viimeinen kerta, kun tuota tilaa näin käytettiin – avaimet luovutettiin kaupungin edustajille seuraavana aamuna.
Tilaisuudessa esiintyi muun muassa Karri Miettinen, eli Paleface. Palefacen esityksen jälkeen mikrofoniin tarttui viroilaisrunoilija Jürgen Rooste, joka lausui Otson muistolle, Palefacen säestäessä.

Keskustelun päätteeksi sovimme, että Kantokorpi kutsuu perinteisemmissä kuvataiteen muodoissa kunnostautuneita taiteilijoita mukaan katutaidepainotteiseen Purkutaiteeseen. Vielä seuraavalla viikolla viestitellessämme aiheesta Kantokorpi kertoi innostuneena, että hänellä on ”jo viisi taiteilijaa joukkueessa”.

Otson menehdyttyä hänen jouk­kueen­sa osallistuminen Purkutaiteeseen on vaakalaudalla – en tiedä, keitä siihen kuului.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?

Jälkikirjoitus: Kerroin muistotilaisuudessa kesken jääneestä Purkutaide-projektista ja siitä, etten tiedä, keitä ”Otson joukkueeseen” kuului. Yleisöstä nousi välittömästi käsiä ilmaan ja sain listan varmoja nimiä ja hyviä arvauksia. Yhteinen tahtotila oli, että saatamme tähän hankkeen loppuun. Tämän kehittymisestä lisää, jahka tilanne kehittyy.

Otso Kantokorven taidekritiikkiä ja merkintöjä Viron-reissuista osoitteessa alastonkriitikko.blogspot.fi

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Jaa tämä:

Seksikkäät asekauppiaat

Viihdeteollisuus yhdistää kauneuden ja kuoleman. Myös asekauppiaat haluavat osansa tästä muistuttaa katutaiteilija Sampsa. 

”Jos tarkistat Internet Movie Databasesta viime vuoden kymmenen suosituinta elokuvaa, niin huomaat, että niissä kaikissa käytettiin aseita. Yleisöllä näyttää olevan kyltymätön nälkä nähdä väkivaltaa ja ennen kaikkea aseita”, taiteilija Sampsa selittää.

Sampsa haluaa tehdä sapluunoin ja spray-maalein maalatuissa teoksissaan elokuvien piilo-opetusohjelman näkyväksi. 

Elokuvien, sarjojen, musiikki­videoi­den ja pelien tuotesijoittelusta puhutaan varsin avoimesti. Limutölkki elokuvan sankarin kädessä ei ole siinä sattumalta, vaan sen valintaa ovat edeltäneet neuvottelut rahasta. Tuotesijoittelu on helppo tunnistaa, mutta elämäntapaa ja syviä arvoja ohjaava vaikuttaminen saattaa olla vaikeammin hahmotettavaa.

”Sota on rahaa, eikä raha tunnusta uskontoja, etnisyyttä tai kansallisuutta. Ja sitä meille myydään näiden leffojen kylkiäisenä.” 

Yhdysvaltain asevoimien eri haaroilla on ollut vuosikausia omat yhdysupseerinsa esimerkiksi Hollywoodissa, jossa heidän tehtävänä on huolehtia armeijan viestinnällisistä eduista. Yhdysupseeri tarkastaa elokuvakäsikirjoituksia, ja mikäli tarina tukee armeijan viestinnällisiä tavoitteita, tuotantoyhtiön käyttöön tarjotaan kalustoa ja miehistöä. Käytännössä monet isot elokuvat olisi mahdoton toteuttaa ilman tätä yhteistyötä. Osa tätä yhteistyötä on myös ideologian myyminen yleisölle. 

Viime vuonna julkistettujen asiakirjojen mukaan Yhdysvaltain puolustusministeriön ja keskustiedustelupalvelu CIA:n edustajat ovat osallistuneet yli 800 elokuvan ja yli tuhannen televisiosarjan jakson tuotantoon niin, että käsikirjoitusta on tarvittaessa korjattu mieluisaksi. 

Myös viime vuonna ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas toteutettiin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa.

Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.
Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.

Unelmatehdas jos mikä osaa väkivallan estetisoimisen ja seksillä myymisen. Sampsan uudessa teossarjassa kolme Hollywood-tähteä myy aseita omalla fyysisellä vetovoimallaan. Toimintatähden prototyyppi ja ­sittemmin meemiainekseksi muuttunut Chuck Norris tihkuu miehistä uhoa tutussa poseerauksessa Micro Uzi -konepistoolit käsissään. Sarjan muissa kuvissa Jessica Alba ja Salma Hayek poseeraavat rynnäkkö­kiväärien kera.

Muotokielensä nämä spraymaalilla ja sapluunoilla toteutetut teokset ovat lainanneet perinteisiltä baseball-korteilta. Korteille ominaiseen tapaan teoksista löytyy myös kääntöpuoli, jossa esitellään kunkin sankarin statistiikkaa. Tiesittekö, että Chuck Norris on tappanut 641 ihmistä leffoissa ja telkkarissa? Eikä tuota tappamista tosiaan ole aina hoidettu sattumanvaraisella aseella.

”Vuonna 1983 markkinoille tullut Micro Uzi on israelilainen ase ja Norris puolestaan esiintyi useissa israelilaisomisteisen Cannon Film -yhtiön tuottamissa elokuvissa. Vuonna 1985 ensi-iltaan tullut Invasion U.S.A. -elokuva on ensisijaisesti Uzi-mainos. Seuraavina vuosina tuo sama ase nähtiin lukuisissa muissa elokuvissa.”

Eikä Uzi ole ainoa esimerkki tästä.

Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä? Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.
Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä?
Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.

 

Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.
Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.

Sampsa näkee ristiriitoja elokuvanäyttelijöiden julistamien arvojen ja näiden elokuvien välillä. 

”Esimerkiksi Salma Hayek tunnetaan hyväntekeväisyystyöstään ja naisten oikeuksien edistämisestä. Miten ihmeessä hän voi tehdä esimerkiksi Everlynin tapaisen elokuvan, jossa hän murhaa puolialastomana 28 ihmistä?”

Jessica Alba on puhunut ja työskennellyt eettisen kuluttamisen puolesta. Hän myös tappoi 11 ihmistä Sin City – A Dame To Kill For -elokuvassa. Kaikki ymmärrämme, että näyttelijät eivät ole esittämiään roolihenkilöitä, mutta he myös valitsevat, mitä myyvät rooleillaan.

Sampsan Age of Reflection II: I’d Rather Go Naked Zetterberg Galleryssa Helsingissä 11.-27. toukokuuta. 

I'd Rather Go Naked

Jaa tämä:

Katutaide ja mainonta

Saako taiteen päälle laittaa mainoksia? Voiko taide olla mainos?

Tulipa mieleen markkinoinnin ja taiteen yhdistäminen ja sissimarkkinointi, kun huomasin Tukholman sinisen jättipeniksen päälle kiinnitetyn mainoksen. Kyseinen pippelihän on ruotsalaistaiteilija Carolina Falkholtin maalaama ja pian se jyrätään, koska naapuritalojen asukkaiden mukaan läpeensä fallisen kaupunkisuunnittelun pitää olla kuitenkin häveliään verhottua.

Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.
Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Falkholt maalaa pippelin, eikä kyseessä myöskään ole ensimmäinen kerta, kun ko. pippeleistä herää keskustelua. Viime jouluna Falkholt maalasi jättimäisen peniksen talon seinään New Yorkissa. Se maalattiin piiloon muutaman päivän päästä, vaikka kyseessä oli tilausteos. Nyt Falkholt siis maalasi uuden pippelin talon seinään (ihan omistajan luvalla) Tukholmassa.

Falkholt on tullut tunnetuksi genitaalialueita kuvaavien teosten maalaamisesta. Seksuaalisuus eri muodoissaan on siis keskeinen elementti hänen töitään ja hän onkin kommentoinut aihetta monesti. Esimerkiksi em. Nykin keikan jälkeen:

”Falkholt told the Guardian her work was often about ’not feeling ashamed of your body and who you are as a sexual being’.
’I usually paint giant vaginas, pussies and cunts,’ she said, ’and since I had just finished one on the side of a five-storey building, I felt like a dick was needed. The wall space on Broome was a perfect fit for it. To paraphrase [the artist] Judith Bernstein, if a dick can go into a woman, it can go up on a wall.’”

Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.
Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.

Kiinnostava – ja ehkä hieman odottamaton – lisä tuolle falliselle teokselle on Petters Underwear -nettikaupan totaalisen omin luvin paikalle roudattu mainoslakana. Tietenkin olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei mainoksia saa räiskiä toisten taideteosten päälle, mutta tässä tapauksessa on kyllä joka suuntaan niin ihana hässäkkä, että oikeastaan pidän tästä.

Mutta eihän tämä tietenkään ole ainutlaatuinen tapahtuma – mainontaa ja taidetta on sekoitettu monella tavalla ja pitkään. Establismentin sisällä tapahtuvasta sekoittumisesta voisin mainita esimerkkeinä vuonna 2015 Sinebrychoffin taidemuseossa järjestetyn Coca Cola -näyttelyn ja ensi viikolla aukeavan Barbie – The Icon -näyttelyn. Nuo molemmat on kasattu tavaramerkin omistajan kanssa ja sen myötä molemmat näyttelyt voisi perustellusti määritellä mainoksiksi. 

Mutta katutaiteestahan tässä oli puhe. Esimerkiksi Lontoossa jengi on monesti ollut jo aika hiilenä siitä, että graffitiseinille ilmestyy klubien sun muiden tilaamia graffitin mallisia mainosmaalauksia. Suomessa tämä ei taida olla hirveän yleistä, mutta yksi mainio esimerkki sattui kohdalle pari viikkoa sitten.

Pub Peten bileetItselleni tuntematon henkilö tai henkilöt maalasivat mainoksen Suvilahden graffitiaitaan HAMin Graffiti-näyttelyn alla. Teoksessa mainostettiin näyttelyn avajaisten jälkeen läheisessä Pub Petessä järkättyjä bileitä, jossa esiintyi mm. Eevil Stöö. Jälleen kerran mainos ilmestyi paikkaan, jonka piti olla omistettu taiteelle. Pitäisikö moisesta pahastua? Ei ehkä. Ehkä tuo mainos pitää nähdä enemmän skenen sisäisenä keskusteluna (kohderyhmäviestintää?) kuin mainoksena.

Ehkä tässäkin on käsillä asia, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia.

Ja kyllähän minä juuri tänään aamulla huomasin Roihuvuoren graffitiaidassa kuvan, jossa Myyrä hehkuttaa Atomirotan viime perjantaina ilmestynyttä levyä. Arvatkaa, mitä Päämajassa on kuunneltu tänään.
Jaa tämä:

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

Pihtarihuorat feminismin asialla

Kun patriarkaattia murskataan, pilkottaa vakava asia karnevalismin kaavun alta.

Itselleni tää porukka on ollut henkireikä paskaa maailmaa vastaan. Turvallinen tila, jossa saan aukoa tai olla aukomatta päätäni niin paljon kuin haluan ja kertoa oman tarinani omilla sanoillani”, Pilluminati avaa.

Pilluminati on salanimi Pihtarihuorat-ryhmän jäsenelle. Ryhmä ylläpitää feminististä keskustelua blogissa, Twitterissä ja Instagramissa. Meno on ilakoivaa ja kuvasto hassuttelevaa – mutta on turha luulla, että tekijät eivät olisi tosissaan asiansa kanssa.

”Me ollaan kollektiivi, joka ­haluaa murskata patriarkaattia ja muuttaa maailmaa puhumalla avoimesti vaikeistakin aiheista ja olemalla ihan helvetin hauskoja”, jatkaa Sullemäen ­Anna

Pihtarihuorat-ryhmän puolesta kommentoi tässä haastattelussa viisi salanimellä esiintyvää naisoletettua henkilöä. Pihtarihuorat leikittelee nimeään myöten sukupuolistereo­typioilla ja on varsin suorasukainen ulosannissaan. Provokatiivinen tyyli ei kuitenkaan ollut itsestään selvä valinta kertoo Sullemäen Anna.

”Käyttämämme kommunikaatiotapa ei ole tietoisesti ja systemaattisesti suunniteltu ja valittu. Se on syntynyt luontevasti meidän toimintatavan, siis anonymiteetin, seurauksena. Ehkä tämä sitten kuvastaa jotain sisältä kumpuavaa tarvetta sanoa suoraan ja välillä rumasti – ainakin omalla kohdallani.”

KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään.  Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen.  Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen. KUVA: Ninni Kairisalo
KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään. 
Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen. 
Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen.
KUVA: Ninni Kairisalo

Saatanan Tosikko perustelee anonyymiyttä juuri sillä, että sen ansiosta ryhmän jäsenet voivat olla suorasukaisempia kuin omilla nimillä ja naamoillaan.

”Mehän ollaan vaan joukko turhautuneita feministejä, jotka ei halua olla hiljaa.”

Carmen Emmanuelle puolestaan uskoo, että Pihtarihuorien ulosanti on väsymystä ja vasteveto tyylille, jota naisilta yleensä odotetaan.

”Ehkä se anonymiteetti luo osaltaan fiilistä, että kun me kerran voidaan sanoa suoraan ja muut ei välttämättä voi, me sitten todellakin sanotaan.”

Salanimien taustalla ovat myös nykyaikaisen nettikeskustelun realiteetit. Feminismistä kirjoittavat naiset ovat tunnetusti alttiita varsin asiattomalle palautteelle. Anonymiteetti mahdollistaa revittelyn ilman pelkoa siitä, että kakka valuisi muualle elämään. Omilla kasvoilla voi käydä samaa keskustelua toisissa paikoissa ja toisilla tyyleillä. Valittu strategia on toiminut sikäli hyvin, että Pihtarihuorille on tullut yllättävän vähän asiatonta palautetta.

Rosalind Franklymydear muistuttaa, että kaikilla pihtarihuorilla on vapaus sanoa asiat ”ihan just kuten huvittaa”. Franklymydear myös perustelee ryhmän nimessä ja viestinnässä esiintyvän karnevalismin ja hassutelun.

”Valtaa, valta-asetelmia ja johtajia on kautta aikojen horjutettu huumorilla, naurulla ja pilailulla. Myös sukupuolten valta-asemille voi ja pitää tehdä näin. Jos tekstejämme lukee, huomaa, että niissä käsitellään asioita varsin erilaisin äänenpainoin ja vaihtelevalla vakavuusasteella. Juuri hyvä niin.”

Sullemäen Anna sanoo toivovansa, että Pihtarihuorat tavoittaa mahdollisimman laajasti ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä feminististä voimaantumista.

”Mutta koskaan en oo kirjoittanut yhtään tekstiä tai twiittiä ajatuksella, että toivottavasti tämä tavoittaa jonkun tietyn kohderyhmän. Olen sanonut sen, mitä olen kokenut ja ajatellut, ja uskonut siihen, että nämä jutut resonoi muidenkin kanssa. Setämiesten mussutus kuuluu asiaan: jos vähintään yksi setämies ei jutuista ärsyynny, ei selvästikään ole tehnyt kaikkea oikein.”

Sullemäen Annan käyttämä setä­mies-termi on peräisin koomikko Mylly­rinteen sketsistä ja on levinnyt varsin laajalle nykypuheessa. Termi on sikäli irtautunut sanojen vakiintuneista merkityksistä, että setämiehen ei tarvitse olla iäkäs tai mies. Myös nuoret ja naiset voivat olla setämiehiä. Useimmiten setämieheyteen sisältyvä arvokonservatiivinen mussuttaminen ilmenee kuitenkin juuri setäikäisten miesten keskuudessa. 

Pilluminati muistuttaa, että manspleinaavia setämiehiä huonomminkin voi mennä.

”Setämiesten mussutus ei edes enää ole pahinta, mitä tuolla netissä on.

Setä­miehet ovat aikansa kasvatteja, ja niille voi laittaa rehellisesti kampoihin ja sanoa, että ’setä olet väärässä’. Setämiehiä harvoin tarvitsee tosissaan pelätä, vaikka tarpeetonta mussutusta ei toki tartte sietää. Natsien ja sovinisti-rasistitrollien mussutusta en siedä yhtään, ja ne menee kaikki suoraan blokkilistalle. Se on myös yksi tapa pitää keskustelut edes kohtuullisen siisteinä ja samalla yritys turvallisempaan someen.”

Hullut noidat Tekijä: Tuntematon Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.
HULLUT NOIDAT
Tekijä: Tuntematon
Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku
Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.

Feminististä keskustelua on viime vuosina käyty niin teoreettiseen taustaan tukeutuen kuin kokemuspohjaisestikin. Ryhmä itse edustaa enemmän actionfeminismiä, eivätkä jäsenet koe tarpeelliseksi arvottaa yhtä tapaa toisten yli, tai kuten Sullemäen Anna sen muotoilee:

”Näen tärkeänä, että feminismistä voi puhua ja feminismiä voi tehdä ilman, että tarvitsee olla tutkija tai tuntea akateemisia termejä ja käytäntöjä. Tutkimus on ihan tosi tärkeää, mutta feminismiä ei pidä joutua jättämään vain niille, jotka ymmärtää ja osaa ’parhaiten’. Sen pitää olla laajamittainen kansanliike, jossa on tilaa monille äänille ja tavoille tehdä, kunhan tavoite on sama: patriarkaatin murskaaminen ja laaja yhteiskunnallinen ja rakenteellinen tasa-arvo.”

Pihtarihuorien jäsenillä on erilaiset taustat sen suhteen, kuinka paljon he ovat perehtyneet akateemiseen feminismiin ja kuinka paljon siihen kirjoituksissaan nojaavat, kertoo Carmen Emmanuelle. 

”Pidän tutkimusta tärkeänä ja kiinnostavana, mutta pidän myös välttämättömänä, että feministisessä keskustelussa on tilaa monenlaiselle puheelle. Siihen ei saa muodostua ’oikean puheen kriteerejä’, jotka estävät joitain feministejä avaamasta suutaan. Se alkaisi toimia feminismiä vastaan. Onneksi kentällä on hyvin tilaa, ja mitä enemmän meitä toimijoita on, sitä helpompaa kaikilla on.”

Rosalind Franklymydear puolestaan siteeraa feministiteoreetikko ­Judith Butleria

”Mikä uusi politiikan muoto sukeutuu esille, kun identiteetti yhteisenä perustana ei enää rajoita puhetta feministisestä politiikasta?” 

Hän jatkaa omin sanoin: ”Ei tarvita vaatimusta yhteisestä identiteetistä, jotta voimme taistella epätasa-arvoa vastaan. Kaikkia feministejä tarvitaan. Niitä, jotka tutkivat ja muuttavat kieltä ytimiä myöten, tutkivat kuinka monta Juhaa on johtopaikoilla ja kuinka monta naista. Niitä, jotka marssivat kadulla. Niitä, jotka ovat johtajia tai kirjoittajia. Niitä, jotka omassa arjessaan muuttavat asioita, palkkaavat naisia, kutsuvat naisia paneeleihin, virkkaavat pimppejä.”

Lista feministisen vallankumouksen edessä olevista esteistä on pitkä ja jopa masentava. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa, esteitä on ennenkin ylitetty yksi kerrallaan. Pihtarihuorien listalta löytyvät muun muassa asenteet ja ajattelutavat, tottumukset ja jääräpäiset valkoiset heteromiehet sekä sisäistetty naisviha. Listalla ovat myös köyhyys, naisten alistettu asema ja lukutaidottomuus, tabut ja tiukat sukupuoliroolit, käsitykset miesten ja naisten töistä sekä ajatus siitä, että tasa-arvo olisi jo saavutettu ja maailma valmis.

Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.
NAINEN KUIN VAATENAULAKKO Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.

Ongelmallisiin sukupuolirooleihin liittyy myös ryhmän nimi, jossa heitetään perinteisellä madonna/huora-jaottelulla vesilintua. Carmen Emmanuellen mukaan perinteinen jaottelu on ”keino laittaa nainen paikoilleen ja rajoittaa naisen tilaa ja oikeuksia”. 

”Lisäksi se on oiva esimerkki siitä, kuinka naisen seksuaalisuuteen ei kyetä suhtautumaan normaalisti. Tarvitaan tilaa olla sellainen kuin on.”

Saatanan Tosikon mielestä tuntuu tyhmältä, että 2010-luvulla pitää edes miettiä madonna/huora-jaottelua tai pohtia, miten siitä päästäisiin eroon. 

Pilluminatilakin on sanottavansa aiheesta:

”Koko jaottelu on hyvin perinteistä – ja julmaa – vallankäyttöä, jossa nainen ei voi koskaan olla riittävän hyvä. Ja noita stereotyyppisiä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, ja niitä liitetään ihan kaikkiin sukupuoliin. Myös Carmen Emmanuellen pointti seksuaalisuudesta on hyvä ja tärkeä. Koko binäärinen sukupuolijärjestelmä pitäisi räjäyttää, ja meidän pitäisi oppia kohtelemaan toisiamme ihmisinä.”

Sullemäen Anna muistuttaa, että eivät nämä asenteet elä pelkästään vanhan kansan keskuudessa. Myös nuoremmat sukupolvet ovat sisäistäneet niitä:

”Eniten surettaa, että monet nuoret tuntuvat edelleen ajattelevan, että naisen arvo vähenee seksi­kumppanien myötä. Kuinka ne on eri naiset, joita pannaan kuin ne, keiden kanssa mennään naimisiin. Oikein klassinen huora/­madonna-jako. Vanhat, seksistiset asenteet ovat voimissaan, ja ­koen, että meidän pitäisi yhteiskunnassa puhua enemmän seksistä. Ja nimenomaan oikeasti puhua siitä, ihan arkisesti, eikä tehdä siitä jotain vitun mystistä touhua.”

Hän painottaa, että myös sukupuoli­roolien rikkominen ja binääriajattelusta luopuminen ovat uskomattoman tärkeitä askelia. 

”Jokaisen pitäisi saada panna tai olla panematta just niin kuin itse haluaa, ilman, että jotkut mystiset sukupuoleen liittyvät odotukset kahlitsee meitä. Siksi feminismi on niin tärkeää – se on vapautusliike, joka pyrkii muuttamaan maailmaa niin, että meillä olisi kaikilla tilaa olla yksilöitä.”

FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
Jaa tämä:

Kirjainten runttaamisen taito

Kuvataiteilija Jani Tolinin mielestä museoihin tarvitaan lisää graffitiosaamista.

Keravan taidemuseo Sinkan julkisivun moni­värinen seinä­maalaus näyttää arkki­tehtoonisesti muo­dottomassa kaupunkiympäristössä yhtä aikaa jyrkältä ja iloisen huolettomalta. Kyseessä on näyttävistä seinämaalauksistaan tunnetun saksalaisen Claudia Walden eli MadC:n spreijaamalla toteuttama abstrakti teos. 

MadC Installation at Sinkka | Taide- ja museokeskus (Kerava Art Museum) on August 03, 2017 in Kerava, Finland. Photo: Marco Prosch
MadC:n jäljiltä Keravan taidemuseo Sinkan julkisivu on kovasti värikkäämpi.

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä Sinkka avaa ensimmäisten joukossa tilansa graffitille, jonka monet sijoittavat edelleen ainoastaan katutaiteen kenttään. Keravalaisen graffititaiteilija Jouni Väänäsen eli Psyken kuratoimassa näyttelyssä pyritäänkin vetämään selvää rajaa graffitin ja katutaiteen välille. 

”Katutaide on mitä tahansa kadulla tehtävää taidetta, kuten esimerkiksi sabluunalla tehtyjä maalauksia tai julisteita. Urbaani graffiti taas palautuu 1960–70-lukujen New Yorkissa ja Phila­delphiassa syntyneeseen, kirjaimista ja kirjaindynamiikasta tyyliteltyyn reviirin merkitsemiseen”, määrittelee näyttelyssä omalla nimellään mukana oleva Jani Tolin.

 ”En halua dissata minkäänlaisen katutaiteen tekemistä, mutta katu­taiteessa ei ole nähtävissä samalla lailla traditiota kuin graffitin tekemisessä. Instituutioiden ulkopuolella syntynyt graffiti on merkittävin taiteenlaji sitten impressionismin. Niiden välissä ei ole mitään visuaalisesti ja tyylillisesti yhtä moninaisesti kehittynyttä suuntaa.”

EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.
EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.

Huolellisesti jäsennelty ja ripustettu näyttely jakautuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäisessä esitellään valokuvien kautta klassista 1960-­luvun New York -graffitia ja sen rantautumista Suomeen hiphopin kyydissä 1980-luvulla. Kotikutoisissa valokuvissa esiintyvistä maalareista moni on nyt viisikymppisenä paikalla avajaisissa. 

Esillepanon toisessa osassa esitellään tämän ajan suomalaista graffitia alan tunnetuimpien tekijöiden tekemänä. Töiden tyyli vaihtelee esimerkiksi Actonin tarkoista helvetica-fontin variaatioista Tazerin ja Paraziten räjähtäviin kirjaimiin sekä MioninJr:n ja Eoren sarjakuvaftyylisiä figuureita sisältäviin töihin.

Viimeisessä osassa esitellään niin sanottua post-graffitia, joka on graffitin muotokieltä ja tekotapaa hyödyntävää mutta sen kalligrafisesta perustasta etääntynyttä kuvataidetta. Näyttelyssä sitä edustavat MadC:n julkisivutyön ohella esimerkiksi Traman kankaalle spreijaamat hieroglyfisommitelmat, EGS:n puhalletusta lasista tehdyt veistokset ja Jani Tolinin kollaasimaiset maalaukset.

EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017. Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.
EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017.
Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.

Sallitut maalausseinät ja talojen julkisivujen muraalimaalaukset ovat viime vuosina yleistyneet Helsingissä. Omatoiminen urbaani taide tuntuu lyöneen läpi.

”Onhan se ilahduttavaa, etenkin sen jälkeen kun kymmenen vuoden nollatoleranssin aikana menetettiin monta tekijäsukupolvea. Muraalien suhteen minusta on kyllä sääli, ettei niissä käytetä juurikaan kotimaisia osaajia. Järjestävien tahojen kuratointi ei muutenkaan aina ole sitä tasoa kuin pitäisi olla”, murahtaa Tolin.

Jos graffitin määrittelee nimenomaan esteettisenä ilmaisulajina, joka on palautettavissa kirjainten manipulointiin, eikä kaupunkitilaan perinteisesti liittyvän julkaisualustansa kautta, hyppäys betoniseinältä museoon on ensivaikutelmaa lyhyempi.

Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013. Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.
Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013.
Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.

”Sinkan näyttelyllä on graffitin omakohtaisestikin hyvin tunteva kuraattori, mutta yleensä taidemuseoissa graffitia lähestytään ulkokulttuurisesti ja ammattitaidottomasti. Tämä on ymmärrettävää, koska taideopintojen kautta aiheeseen on vaikea syventyä. Tukholman yliopistossa vaikuttava ruotsalainen graffiti­tutkija Jacob ­Kimvall on akateemisella puolella ilahduttava poikkeus”, Tolin muistuttaa.

Eikö museoiden tehtävä ole taiteen esittämisen ohella nimenomaan myös taiteen tallentaminen ja tutkiminen jälkipolvia varten?

”Tässäkin törmätään siihen, että museot tarvitsisivat uutta osaamista tai jotain konsulttiapua siinä, mikä moninaisesta graffitista ja laveammin määrittyvästä katutaiteesta on oikeasti säilyttämisen arvoista.”

Rakkaudesta vapauteen Keravan taide­museossa 29.10. asti. Alkuvuodesta 2018 näyttely jatkaa Oulun taidemuseossa.
Jacob Kimvallin Voimalle antama haastattelu löytyy täältä.

 

Jaa tämä:

Hyvää koulumatkaa kaikille

Kongon kouluikäiset louhivat meidän koululaisten elektroniikan.

Pikkukoululaisista puhuttaessa kuulin teleoperaattorin tarjoamasta sopimuksesta, jossa saa aina uuden halpisluurin, jos entinen hajoaa. Ja sitten niitä luureja tietenkin kohdellaan sen mukaisesti ja niitä hajoaa ja uusia laitteita tarvitaan.

Tämä tuntuu erittäin pahalta, ottaen huomioon, että raaka-aineita noihin puhelimiin on louhimassa niiden meidän ekaluokkalaisten ikäiset (ja nuoremmat) lapset. Sky News kävi tutustumassa olosuhteisiin Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.

”Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.

Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.”

Sky Newsin haastattelema 8-vuotias Dorsen kertoi, kuinka hän ei ollut ansainnut tarpeeksi saadakseen ruokaa kahteen päivään, vaikka hän oli työskennellyt 12-tuntisia päiviä.

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on hyvä muistaa, että monimutkaisessa maailmassa myös korjausliikkeet ovat monimutkaisia ja vaikeita. Hanna Nikkanen kirjoitti tähän liittyen marraskuussa 2010:

”Heinäkuussa 2010 Barack Obama nimittäin allekirjoitti lain, joka velvoittaa kaikkia New Yorkin pörssiin listautuneita yrityksiä ilmoittamaan, käyttävätkö ne Kongosta tai naapurimaista louhittuja konfliktimineraaleja: tinaa, tantaalia tai volframia.

Laki ei sisällä sanktioita vaan nojaa julkisuuspaineeseen. Se näyttää tepsivän: elektroniikkavalmistajat ovat jättämässä kauhujen Kongon.

Brändiyritysten pako on jättänyt eettisempää kaivostoimintaa Itä-Kongoon kehittäneet hankkeet vaille rahoitusta. Jäljelle jäävät ne ostajat, joiden kukkaroa kohut eivät uhkaa: esimerkiksi autoteollisuuden alihankkijat ja kiinalaiset halpaelektroniikkafirmat, joiden nimiä kuluttajat eivät tunne.”

Ja jotenkin ne mineraalit vaan löytävät tiensä yhä edelleen maailman markkinoille. Sky News kuvasi Kongossa salaa juuri kiinalaisia ostajia, joiden kautta raaka-aine (oletettavasti) jatkaa valkopestynä pörssiyhtiöiden tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin.

Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.
Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.

Samalla, kun kansalaisyhteiskunta esittää vaatimuksiaan, yritykset yrittävät selitellä tekemisiään parhain päin. Me emme voi tyytyä siihen, kuten Kauppakorkeakoulussa vastuuttoman yritystoiminnan kollektiivisesta muistamisesta ja unohtamisesta väitellyt Jukka Rintamäki kirjoitti:

Yritysvastuu on käsite, joka on nykyisin jonkinlainen itsestäänselvyys käytännössä missä tahansa yrityksessä – ainakin mitä julkisuuskuvaan tulee. Yritysskandaalit ja vastuuton yritystoiminta yleisemmin ovat kuitenkin olleet jatkuvasti uutisotsikoissa.

Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus.”

Parempaa pitää siis vaatia, mutta samalla meidän tulisi osata suhtautua myös kriittisesti ja analyyttisesti esittämiimme vaatimuksiin. Kuten Nikkanen kirjoitti:

”Boikotti on joskus mahtava ase, ja pelkästään sen uhka saa yritykset usein korjaamaan kurssiaan. Onnistuakseen boikotin täytyy kuitenkin täyttää kolme vaatimusta, joista yksikään ei näytä Itä-Kongon tapauksessa toteutuneen.

Ensinnäkin boikotilla on oltava konkreettinen vaatimus, jonka toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa.

Toiseksi boikotilla on oltava kesto: boikotin on päätyttävä, jos epäkohta korjataan.

Kolmanneksi boikottiaseen käyttö ei saa pahentaa erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevien työntekijöiden ahdinkoa.”

Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.
Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.

 

Jaa tämä:

Katutaide osaksi establishmenttia

Vielä tovi sitten vieroksuttu katutaide on vähitellen muuttumassa osaksi kaupunkikuvan luvallista kirjoa. Nähtäväksi jää, kantaako kapina virkamiehen syleilyssä.

Kesäkuun toisena viikonloppuna Helsingissä otettaan – vähintäänkin symbolisesti – jättiharppaus katutaiteen saralla. Kymmenen vuotta jatkuneen nollatoleranssilinjan, eli Stop töhryille -hankkeen, symboliksi noussut Kulosaaren melumuuri maalataan uudestaan.

Vuonna 1991 Itäväylän kaistojen väliseen melumuuriin maalattiin graffiteja koko metroradan puoleisen laidan pituudelta. Vuosituhannen vaihteessa Stop töhryille -projektin puitteissa muuri maalattiin likaisen harmaaksi – ja vielä niin huolimattomasti, että jyrätyt graffitit kuulsivat läpi.

Eihän muurin jyräämistä tietenkään voi verrata siihen, kun vartijat pieksivät maalaajia ja tyypeille pistettiin vankilatuomioita, mutta oli se aika tukevaa vittuilua.

Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.
Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.

Kulosaaren muurin ylitse maalauspäätös syntyi nopeasti ja pienellä porukalla, ilma turhia komiteoita. Stop töhryille -hanketta ohjaili HKR-Tekniikan Kauko Nygrén, joka osoitti ihailtavaa oma-aloitteisuutta virkamiehelle ja hän päätti muurin maalaamisesta. Lystikkäänä yksityiskohtana mainittakoon, että Nygrénin maalausoperaatio maksoi enemmän kuin mitä muurin maalaaminen graffitein oli maksanut.

Jos oli muurin maalaaminen harmaaksi symbolisesti merkityksellistä, niin sen maalaaminen uudestaan graffitein on vähintäänkin yhtä merkityksellistä. Joku voisi jopa todeta, että tässä pissitään Stop töhryille -projektin savuaville raunioille.

Nyt Stop töhryille on vain paha muisto ja Kaukokin on eläköitynyt. Nygrénin valtakunta sijaitsi fyysisesti Kasarmintorin laidalla möllöttäneessä virastotalossa. Muutama vuosi sitten tuo rakennut purettiin ja uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko-potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.
Kauko ja Kauko. Kauko Nygrénin ohella Stop töhryille -hankkeen voimahahmona hääri toinen kauko, nimittäin Kauko Haantie. Kaukojen valtakunta, eli rakennusviraston norsunluutorni, sijaitsi Kasarmintorin laidalla. Vuonna 2016 tuo virastorakennus purettiin ja nyt uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko Haantie -potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.

 

Paljon on kuitenkin vettä virrannut Vantaankoskessa 2000-luvulla ja nyt Helsinki puuhaa virallista katutaidestrategiaa, jonka suunnitteluun on otettu mukaan rakennusvalvontavirasto, kulttuurikeskus, rakennusvirasto, kaupunkisuunnitteluvirasto, kaupunginkanslia, taidemuseo ja nuorisoasiainkeskus. Luvallisen katutaiteen byrokratia oli murskata jopa strategiaa suunnitelleet virkamiehet, kuten he kertoivat asian tiimoilta järjestetyssä info-tilaisuudessa. Ryhmä ammattilaisia joutui käyttämään puolivuotta siihen, että he kykenivät hahmottamaan nykyisen lupaprosessin – vasta sen jälkeen ryhmä pääsi miettimään parannuksia olemassa olevaan.

Kaupunkikonsernin toiminnan monimutkaisuutta kuvastaa hyvin sattumus, joka tapahtui, kun ryhmän keskeinen puuhamies Antti Salminen oli Herttoniemi Block Partyssa. Samalla, kun Salmisen kipparoima, noin 30 maalaajan ryhmä touhusi alikulkutunnelissa luvan kanssa, tunnelin toiseen päähän ilmestyi puhdistusporukka. Kaupungin vasen käsi ei tiennyt mitä oikea käsi tekee.

Sitkeys kuitenkin palkitaan ja katutaidetyöryhmä on kokoustamisella saanut aikaiseksi uusia suuntaviivoja. Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä ollaan nähty pysyviä ja väliaikaisia suuria teoksia ja jatkossa näitä tullaan epäilemättä näkemään entistääkin enemmän.

Symbolisesti kaikista näistä tärkein taitaa olla Kulosaaren melumuurin uusiksi maalaaminen, joka tehdään 10.-11.6. Muurin ääreen kokoontuu sekä vanhoja tekijöitä, että nuoria lupauksia.

Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.
Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.

Stadin katutaidetyöryhmän hedelmiä voi käydä tarkastamassa Streetart.helsinki -sivustolta. Sivulle on rakennettu kartta, johon on kerätty kuvien kera jo varsin lupaava arkisto teoksista ja esimerkiksi löytyy seikkaperäiset selvitykset erilaisista lupaprosesseista. Taidetta talonsa seiniin kaipaavia autetaan tekijäpankilla.

Melko yleisen käsityksen mukaan mitään vastaavaa sivustoa, varsinkaan viranomaisten totuttamana, ei ole aikaisemmin tehty missään. Tämä avaa ennen näkemättömiä mahdollisuuksia kaupunkilaisille kehittää kotikaupunkiaan yhdessä virkamiesten kanssa. Samalla se tietenkin myös ottaa kapinallisen alakulttuurin karhun syleilyyn.

Jää nähtäväksi, pystyykö graffiti- ja katutaidekulttuuri pitämään kiinni luonteestaan vastakulttuurina kun tukea ja hyväksyntää tulee virallisilta tahoilta. Ei välttämättä. Toisaalta, mikäli luvattoman katutaiteen näkee taiteena, joka haastaa tilanhallintaan liittyvät vakiintuneet käytännöt, niin tämä muutos kaupungin toiminnassa on melkoinen saavutus.

Tilallinen haastajuus siirtyy näiden luvallisten projektien myötä seinäpinnasta rakenteen tasolle.

Tohtori Jonna Tolonen listasi Häiriköille luvallisten teosten sudenkuoppia.

Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät. Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.”

Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.
Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.

Jotta hommat eivät jäisi puolitiehen, samana viikonloppuna Kuliksen muurin kanssa maalataan Piritorin kiveys kokonaisuudessaan Kallion katutaidetorin maalaustalkoissa. Suunnitelman tuolle Piritorin koristautumiselle on tehnyt Laura Lehtinen, mutta toteutukseen saa osallistua kaikki halukkaat.

Kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan maalaamiseen lauantaina ja sunnuntaina 12 – 17. Alle kahdeksanvuotiaat paikalle huoltajan kera ja firma tarjoaa telat, pensselit ja maalit. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Jaa tämä:

”Maalaaminen on aseeni”

Katutaide voi olla yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Se, onko teos luvallinen tai luvaton vaikuttaa tulkintaan ja sisällölläkin on väliä.

”Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa ja kunnioittavat hirveästi auktoriteetteja, eikö?” toteaa­ nimettömänä pysyttelevä ­valencialainen katutaiteilija. Puhe on siitä, miksi Suomessa on niin vähän yhteiskunnallista katutaidetta.

Espanjalaisen analyysissä voi olla jotain perää: Suomalaiset seisovat kiltisti punaisissa valoissa, vaikka lunta tuiskuttaisi ja tie olisi tyhjä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset myös luottavat vankasti poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen.

”Te taidatte olla liian kilttejä ottamaan kantaa?” taiteilija jatkaa.

Katutaide on Suomessa varsin nuori ilmiö. Vuosien 2015 ja 2016 aikana Suomeen tehtiin useita suurikokoisia laillisia katutaideteoksia, jotka toimivat ensisijaisesti koristeina. Niiden tavoitteena ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Toisin on esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, missä yhteiskunnallista katutaidetta on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä katutaiteen kentällä liikkuu tekijöitä, jotka sekä laillisissa että laittomissa töissään kommentoivat maailman tapahtumia ja kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Esimerkiksi Espanjassa näkee maalauksia, jotka vastustavat työntekijöiden työolojen heikentämistä, maahanmuuttajiin kohdistuvaa epätasa-­arvoa tai koulutuksen alasajoa. Katutaide on väline, jonka avulla kommentoidaan ajankohtaisia ilmiöitä. Se hyödyntää julkista tilaa viestiäkseen ja vaikuttaakseen ohikulkijoihin ja heidän kauttaan yhteiskuntaan.

"Et ole yksin, sinulla on feminismi." KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)
”Et ole yksin, sinulla on feminismi.” KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)

Katutaiteen vaikutuksia on vaikea osoittaa tai mitata. Työn ohi voidaan kulkea sitä huomaamatta, ohikulkijoiden ajatukset työstä jäävät lähes aina arvoitukseksi, ja on vaikea todentaa, että jokin muutos yhteiskunnassa johtuisi tietyn taideteoksen olemassaolosta. Toisaalta katutaiteen avulla voidaan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua ja herättää kansalaisia pohtimaan mielipiteitään.

Keskustelu, ilmiöiden esille nostaminen ja oman näkökannan julkituominen ovat jo vaikuttamista yhteiskuntaan. Osa tutkijoista näkee, että katutaidetöillä voi olla suoraa vaikutusta poliittisiin linjauksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Myös katutaiteilijat itse kokevat, että teoksilla on vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

Argentiinalainen Hyuro, joka käyttää teoksissaan pääosin erilaisia naisfiguureja, haluaa haastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistamia oletuksia. Suomalainen katutaiteilija Sampsa näkee, että hänen katutaiteensa lopullinen vaikutus olisi se, että lapsityövoiman käyttö loppuisi maailmasta. Graffitimaalaaja Okra kokee maalaamisen osana kansalaisuuden harjoittamista.

”Tämä meidän yhteiskunta on kaikkien omaisuutta. Ja kun täällä on kaikennäköistä korruptioepäilyä ja muuta, niin kyllä silloin ottaa maalirepun selkään. Minkä takia olisimme vaan himassa ja seuraisimme niiden kaikkien kieroilua ja tekemistä, kun meillä on omalla tavallamme kyky vaikuttaa asioihin. Voimme mennä tuonne ja kirjoittaa omaa näkökantaamme. Koen, että meillä on jopa oikeus tehdä se.”

Okran ajatus saa tukea esimerkiksi Spiccalta ja Perduelta, joiden mukaan katutaiteen tekeminen on ”tilallista kansalaisuutta”. Teosten välityksellä ja julkisen tilan tilapäisellä haltuunotolla ilmaistaan ajatuksia sekä tavoitellaan oikeuksia ja demokratiaa.

Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi Helsinkiin runsain mitoin. Kuvan yhteydessä olevat tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä.
Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi 2010-luvun alkupuolella Helsinkiin runsain mitoin. Teosten tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä. KUVA: Jonna Tolonen.

Suomessa yhteiskunnalliseen katutaiteeseen törmää harvoin. Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät.

Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Laillisten töiden sisältöä rajoittavat myös etukäteen määritelty maalauspaikka, sallitut maalausvälineet  ja -tekniikka.

”Lailliseen katutaiteeseen liittyy usein sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittavia tekijöitä: se, mitä sinä sanot, miten ja missä paikassa, on jo etukäteen päätetty jonkun toisen puolesta”, Valencialainen katutaiteilija toteaa.

Jukka Hakasen Ratikka-teos Helsingissä Arabian katutaidefestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.
Jukka Hakasen Ratikka-teos julkistettiin Helsingissä Arabian katufestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.

Tällä hetkellä laillisten teosten osalta painopiste on Suomessa ennemminkin harmaan pinnan koristamisessa kuin ajatuksia herättävässä sisällössä. Lisäksi osa suomalaisista taiteilijoista myöntää, etteivät halua leimautua poliittisen tai yhteiskunnallisen katutaiteen tekijöiksi, koska pelkäävät menettävänsä kantaa ottavien teosten myötä alan muita töitä.

Graffitigalleristi Umut Kiukas on sitä mieltä, että Jukka Hakasen Helsinkiin kesällä 2015 maalaama, iso­kokoinen Ratikka-seinämaalaus oli tärkeä tienraivaaja katutaiteen saattamisessa laajemman yleisön tietoisuuteen. Se, että ensimmäinen julkinen teos oli konservatiivinen ja lähes kaikkia ohikulkijoita miellyttävä, vaikutti positiivisesti seuraavien laillisten katutaideteosten saamiseen Helsinkiin.

Nyt kun kaupunkilaiset ovat tottuneet katutaide­teoksiin, he olisivat ehkä vastaanottavaisempia puhuttelevammillekin töille vaikkapa monikulttuurisuuden tai tasa-arvon puolesta.

Let Me Love -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui
Let Me Love? -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui myös itse Matti Wuori.

Suomessa suositaan tarroja ja julisteita, jotka ovat nopeita kiinnittää. Vuonna 2014 niitä poistettiin Helsingissä yhteensä noin 10000 kappaletta. Suosittuja kiinnityspaikkoja kaupunkitilassa ovat sähkökaapit, tolpat ja vesirännit. Muualla maailmassa yhteiskunnallisen katutaiteen suosikkivälineeksi on noussut ­sapluunan avulla maalattava stencil, koska sen toteutus seinään tapahtuu muutamissa ­sekunneissa.

Maalattuihin tai spreijattuihin laittomiin töihin Suomessa kaduilla törmää harvoin. Niiden vähyyteen vaikuttaa Suomen lainsäädäntö: esimerkiksi julisteen kiinnittäminen teipillä ilman lupaa julkiseen tilaan ei ole rangaistava teko, mutta katutaideteoksen maalaaminen seinään määritellään vahingonteoksi. Laittomasti maalatut teokset yleensä myös poistetaan nopeasti. Tästä yhtenä poikkeuksena on esimerkiksi katutaiteilija Sampsan Kampissa sähkökaappiin maalaama isokokoinen poliittinen stencil, joka säilyi vuosien ajan. Myös Helsingin Näkinpuistosta löytyy toinen pitkään säilynyt kantaa ottava työ, jonka tekijä on tuntematon.

Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen
Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen

Laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevät taiteilijat ovat useimmiten kiinnostuneita yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä ja haluavat vaikuttaa epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa asioihin. Teosten suunnitteluun ja toteutuspaikan valintaan käytetään aikaa, teosten toteutukseen ostetaan materiaaleja ja toteutushetkellä altistutaan kiinnijäämiselle ja satojen, jopa tuhansien eurojen sakkorangaistukselle. Kaikki tämä, koska tekijöillä itsellään on uskoa siihen, että teoksilla on merkitystä:

”Minä maalaan kapitalismia, ahneutta, turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan. Koen, että elän aikakaudella ja systeemissä, johon en kuulu, koska ne ovat niin kaukana omista ihanteistani. Maalaaminen on aseeni”, kertoo espanjalainen Francisco de Pájaro.

Francisco de Pájaro: Indignad
Francisco de Pájaro: Indignad

Suomi kaipaa avauksia yhteiskunnalliseen katutaiteeseen. Yksi vaihtoehto voisi olla yhteiskunnallisen katutaiteen festivaali, jossa tutkijat esittelevät tutkimuksia ja kuva-arkistoja muualla maailmassa tehdyistä teoksista. Teosten tilaajat ja lupien myöntäjät saisivat läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen katutaide voi olla, ja yleisö tutustuisi tähän katutaiteen muotoon.

Keskeistä olisi kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden vuorovaikutus, tiedon ja kokemuksen jakaminen kantaa ottavasta katutaiteesta.

”Poliittisilla taiteilijoilla on vaikea tehtävä: meidän täytyy saada kännyköitään tuijottavat ohikulkijat pysähtymään, huomaamaan teoksemme, syttymään maalausaiheestamme ja pohtimaan sitä”, Sampsa kertoo.

—–

GRAFFITITAITEILIJOIDEN KOLME PROFIILIA

Jonna Tolosen väitöskirjatutkimuksessa nousi esille graffititekijöiden profiileja. Tutkimustulokset ovat tietyiltä osin sovellettavissa laajemminkin katutaiteilijoihin.

1. Poliittisesti motivoituneet taiteilijat. He eivät välttämättä ole poliittisten puolueiden jäseniä, mutta haluavat osoittaa tukensa tekemällä töitä, joilla on selkeä poliittinen viesti. Viesti on lähes aina vastakkainen vallassa olevalle politiikalle.

2. Poliittisesti virittäytyneet aktivistit. Heillä ei välttämättä ole teknistä osaamista, mutta näkevät maalattujen symboleiden ja sloganeiden kirjoittamisen tärkeänä osana poliittista vastarintaa. Teosten ulkoasuun ei välttämättä panosteta ja samoja viestejä monistetaan, koska tekijät näkevät toiston ja tiettyjen paikkojen merkitsemisen keskeisenä osana vastarintaa.

3. Stencil-aktivistit. Sana on peräisin katutaidetutkija Mancolta, joka näkee tekijäryhmän ymmärtävän erityisesti teosten sijoittelun ja kohderyhmäajattelun tärkeyden. Tekijät ovat poliittisesti aktiivisia ja voimakkaasti ryhmän toimintaan sitoutuneita.

Jonna Tolonen väitteli viime vuonna Lapin yliopistosta. Hänen väitöstutkimuksensa tarkasteli graffitia erityisesti aktivismin ja viestinnän näkökulmista. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin myös teos Madridin katujen kasvot – laiton graffiti osana Espanjan 15M-protesteja. Tällä hetkellä Tolonen tekee tutkimusta laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevistä kansainvälisistä taiteilijoista ja bloggaa aiheesta osoitteessa streetwalker.fi

Jaa tämä:

Graffitia rakennusliikkeen kanssa


Keravalla kokonainen purkutuomion saanut ostoskeskus täytettiin taiteella ja ihmisillä. Purkutaiteesta muodostui ilmiö, joka levisi myös naapurikaupunkiin.


Jouni Väänänen seisoo purkutuomion saaneen ränsistyneen ja autioituneen liikekiinteistön sisäpihalla. Talon seinät täyttyvät parhaillaan graffiteista.

”Tämäkin rakennus herättää tunteita joissakin. Me tarjoamme sille hallitun alasajon”, Väänänen kertoo.

Purkutaide-hanke eteni maaliskuussa suunnitellusti, kun taiteilijat antoivat elinkaarensa ehtoon saavuttaneelle rakennukselle mahdollisuuden arvokkaaseen loppuun. Järvenpään keskustassa sijaitseva Perhelän kortteli saa hyvät läksiäiset, eikä kaupunkilaisten tarvitse katsoa rapistuvaa ja hylättyä rötisköä. Kaupunkilaiset voivat katsella taidetta.

Pari viikkoa myöhemmin Väänänen istuu maalipurkkien päällä työhuoneellaan Keravalla ja selittää, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen
Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen

Väänänen tunnetaan graffititaiteilija Psykenä, ja maalaamista hän on harrastanut jo parikymmentä vuotta. Maalaamisen lisäksi hän on pyrkinyt edistämään graffitin ja katutaiteen asemaa yhteiskunnassa myös rakenteiden tasolla. Kesällä 2016 hänen vuosia työstämä hankkeensa toteutui –  Purkutaide väritti Keravan keskustassa sijainneen kokonaisen ostoskeskuskompleksin ulkoa ja hieman sisältäkin. Marginaaliseksi mielletty taidemuoto sai kansan syvät rivit liikkeelle ja kaupungin sekä rakennusliikkeen tyytyväiseksi.

”Minun mielestäni näitä purkukiinteistöjä tulisi aina hyödyntää taiteen ja kulttuurin tarpeisiin. Ne ovat valtava ja hyödyntämätön resurssi, ja niitä ei ole mitään järkeä seisottaa tyhjillään. Mökkiähän menee koko ajan nurin pitkin Suomea, ja samalla on taiteilijoita, joilla ei ole tiloja, joissa toteuttaa itseään.”

Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen
Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen

Tie Purkutaiteeseen on ollut työläs. Vuonna 2010 Väänänen ja Keravan nuorisopalvelu järjestivät graffitiaiheisen näyttelyn yhdessä ostoskeskuksen tyhjistä liiketiloista.

”Suuri osa ostoskeskuksesta oli jo tuolloin tyhjillään tai tyhjentymässä, ja rupesin silloin hahmottelemaan, minkälaista kulttuuritoimintaa tiloissa voisi järjestää. Vuosien saatossa lähestyin eri tahoja, mutta kiinteistöjen omistussuhteet olivat aika moninaisia. Vaikka usein vaikutti lupaavalta, ehdotukset törmäsivät aina jossain vaiheessa seinään.”

Kun rakennuskokonaisuus oli siirtynyt purkutöistä vastaavan rakennusyhtiö SRV:n haltuun, Väänänen otti lokakuussa 2015 yhteyttä joukkoon paikallisia poliitikkoja. Saatuaan selustatukea idealleen, tehtiin rakennusyhtiölle keväällä 2016 ehdotus, josta ei kannattanut kieltäytyä.

”Muodollisesti prosessi meni niin, että SRV solmi sopimuksen Keravan kaupungin kanssa. Minä puolestani sovin Keravan kaupungin kanssa tämän toteutuksesta. SRV ei voinut tehdä sopimusta yksityishenkilön kanssa, ja näin tämä saatiin tapahtumaan.”

Tämä kaikki tietenkin edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilta osallisilta. Esimerkiksi rakennusyhtiössä on helppo ajatella, että tämän kaltaiset hankkeet tuovat mukanaan maine­riskin mutta eivät mitattavia hyötyjä. On helpompaa kieltäytyä kuin lähteä mukaan. Toisaalta perinteisellä yritysviestinnällä ei välttämättä kyetä rakentamaan yhtä tehokasta sitoutumista paikalliseen yhteisöön edes yrittämällä.

”SRV on sellainen organisaatio, joka olisi voinut sanoa, että tässä kohteessa ei tehdä yhtään mitään. Se on se perinteinen tapa toimia. He olivat kuitenkin avoimia idealle, ja aluksi tätä lähdettiin viemään aika rajatusti. Sitä mukaa kun homma eteni hyvin, saimme lisää ja lisää tilaa taiteelle.”

Lopulta Keravan Purkutaide kattoi yhteensä lähes 5 000 neliömetriä seinäpinta-alaa. Toiminta ei rajoittunut seinien maalaamiseen: paikalla järjestettiin muutaman kuukauden aikana muun muassa reivit, rap- ja punk-keikat, seinään potkimisen maailmanmestaruuskilpailut (koska Kerava), ilmaisia joogatunteja ja yli sata pitsiliinaa kattanut näyttely erään paikallisen rouvan kokoelmasta. Väänäsen vetämälle katutaidekävelylle osallistui noin kaksisataa kiinnostunutta.

Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen
Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen

Yksin tätä hanketta ei olisi pystynyt kukaan toteuttamaan. Mukana maalaamassa oli 106 taiteilijaa, ja Väänäsellä oli vapaaehtoisia apunaan käytännön asioita hoitamassa. Kaupungilta tuli tukea kulttuuritoimintaan 1 500 euroa, ja paikallisilta ravintoloilta saatiin pizzoja, rautakaupoilta tarvikkeita ja maalia.

Kun graffitikulttuuriin kuitenkin yhdistetään ajatuksia kapinallisuudesta, miten kaupungin, rakennusliikkeen ja paikallisten yritysten kanssa toimiminen sopii tähän?

”Tuo on ihan oikeutettu kysymys. Minulle graffitissa ei kuitenkaan koskaan ole ollut lähtökohtaisesti kyse kapinasta. Minulla on ollut taustalla esteettiset arvot, mutta se on jossain vaiheessa mennyt kapinan puolelle olosuhteiden pakosta.”

Purkutaiteen kaltaisissa hankkeissa graffitiin liittyvä konflikti on siirtynyt seinäpinnasta kaupungin rakenteisiin. Väänänen on ennenkin pyrkinyt edistämään vastaavia hankkeita, mutta Keravalla nappasi ensimmäistä kertaa kunnolla.

”Ehkä kymmenen vuotta sitten ei ollut riittävästi meidän kaltaisia setämiehiä, jotka vaikuttavat kaupungin tai rakennusliikkeen kannalta vakavasti otettavilta neuvottelukumppaneilta.”

JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen
JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen

Kuten Kummeli jo tiesi, artisti maksaa. Purkutaiteessakaan taiteilijoille ei maksettu, koska ei ollut rahaa, jolla maksaa. Ei Väänänen itsekään palkkaa saanut, päinvastoin: hän käytti muutaman tuhat euroa omia rahojaan. Onko tämä muuttumaton luonnon laki? Väänäsen mielestä ei.

”Keravan Purku­taide toteutettiin niin nopealla aikataululla, että kunnollisen rahoituksen hankkiminen sille oli täysin mahdotonta. Jos vastaavia toteuttaisi jatkossa, niin olisi hienoa saada tieto kohteesta jo pari vuotta etukäteen – silloin olisi aikaa hakea apurahoja.”

Mutta jäi tästä jotain käteen kokemuksen ohella. Väänänen on vuoden alusta toiminut projektipäällikkönä Keravan kaupungin palveluksessa, ja jatkossa hän tekee samoja hommia kuukausiliksalla.

Eivätkä hyödyt sada pelkästään Väänäsen laariin. Yksi Purkutaiteeseen osallistunut taiteilija neuvottelee Järvenpään kanssa ihan korvausta vastaan maalattavasta julkisesta taideteoksesta. Ja samankaltaisia kaavailuja on käynnissä myös Keravan suunnalla.

”Purkutaiteeseen osallistuminen on käytännössä taiteilijoiden käyntikortti ja CV kaupungin suuntaan”, Väänänen toteaa.

Tältä se näyttää, kun sattuu ja tapahtuu.

Vaikka Purkutaide on mitä suurimmissa määrin Väänäsen oma lapsi, ei hän halua pitää itse kaikkia lankoja käsissään. Päinvastoin.

”Toivoisin, että meidän esimerkkimme ja kokemustemme myötä konsepti lähtisi monistumaan eri puolilla Suomea.”

Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon,   mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon, mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Jaa tämä: