katutaide

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Jaa tämä:

Viva voitti!

Helsingin kulttuuripalkinto myönnettiin muraalitaiteilija Viva Granlundille. Häiriköt-päämaja onnittelee voittajaa.

Viva Granlund on maalannut vuosien ajan suuria seinämaalauksia, muraaleja, julkiseen tilaan erityisesti Helsingissä. Omapäinen puurtaja on kamppaillut muutosvastarintaa ja valtavirtaa vastaan tekemällä omaa taidettaan jääräpäisesti ja raivaamalla kaupungin byrokratiaan taiteilijalähtöisen taiteen menevän aukon.

Taiteilijalähtöisellä taiteella Granlund tarkoittaa julkisessa tilassa olevaa ja kaikille näkyvää taidetta, joka ei kuitenkaan täytä julkisen taiteen määritelmää sikäli, että se ei ole kaupungin tilaamaa vaan, no, taiteilijalähtöistä.

Vähitellen hieman outsiderista on tullut myös hieman insider.

”Viva Granlund on murtanut kaupunkitaiteen ja -byrokratian betonoiduksi luullun vastakkainasettelun. Hän on töillään ja aloitteellisuudellaan osoittanut, että kaupunkia voi ja pitää muuttaa. Taiteilija voi vaikuttaa arjen ympäristöön ja jopa kaupungin virkamieheen. Helsinki on Viva Granlundin ansiosta pykälän lähempänä modernia eurooppalaista suurkaupunkia”, kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtaja Jukka Relander perusteli 10 000 euron suuruisen Helsingin kulttuuripalkinnon myöntämistä Granlundille.

Viva Granlund, katutaide, muraali
”Tämä tässä olen juuri minä”, Viva Granlund kertoi istuutuessaan Hakaniemen sillan juureen. ”Juuri tässä minä istuskelin tauoilla monen viikon ajan maalatessani”, hän kertoi muistellessaan viereisen Change-teoksen maalausurakkaa vuodelta 2009.

Olen seurannut Granlundin touhuja jo vuosia ja matkan varrella tutustunutkin Vivaan. Hänen selostuksensa vuosikymmenen takaisesta ensimmäisistä kosketuksista byrokratian kanssa näiden asioiden tiimoilta ovat hersyviä ja sivusimme aihetta myös taannoisen Hieman outsider –haastattelun yhteydessä:

”Kun otin yhteyttä rakennusvirastoon ideani kanssa, he ihmettelivät aluksi, että mistä tää oikein höpisee. Tein sitten ideastani tarkan luonnoksen, täytin hakemukset valmiiksi ja menin tapaamiseen. Siellä virastossa miettivät ehdotusta oman aikansa ja lopulta sain luvan työlle. Tosin ainoastaan yhdeksäksi kuukaudeksi.”

Vastaanotto oli hämmentynyt, kaupungin byrokratia ei taipunut moisiin teoksiin ja lupia oli aikaisemmin haettu ainoastaan väliaikaisille tapahtumainfoille ja vastaaville. Tämä ei kuitenkaan lannistanut taiteilijaa, joka päätti, että jos byrokratia ei mukaudu taiteeseen, taide voi aina mukautua byrokratiaan. Granlund on maalannut kymmenessä vuodessa lukuisia  suuria töitä Helsinkiin ja anonut monille niistä toistuvasti jatkoaikaa määräajan umpeutuessa.

”Prosessi on itse asiassa vuosien mittaan muuttunut varsin jouhevaksi. Sähköposti rakennusvirastoon riittää. Siinä kerron, että teokset ovat hyvässä kunnossa ja että niissä ei ole töhryjä”, hän kertoi neljä vuotta sitten.

Harmillisesti kehitys ei ole jatkunut lineaarisesti.

Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.
Granlund maalasi Helsingin keskustan halkaisevan Baanan sillanaluseen LGBT-teemaisen teoksen vuoden 2015 Pride-viikon aikana. Granlund pitää maalausprosessiaan performanssina ja sellaiseksi avajaisetkin muodostuivat – sillan alla oli asiaan kuuluva juomatarjoilu ja live-musiikkia.

Granlundin saavutukset taiteen saralla ovat kiistattomat. Helsinki on muuttunut hänen alettua maalaamaan kaupunkimme seiniin ja tällä hetkellä elämme peräti keskellä katutaidebuumia. Haluan uskoa, ja uskonkin, että Granlundin väsymätön uurastus ja rakentava yhteistyö kaupungin byrokratian (sekä rakennuspuolen että taideinstituutioiden) kanssa on osaltaan madaltanut kynnystä toivottaa katutaiteilijat ennennäkemättömällä tavalla osaksi kaupungin visuaalista ilmettä ja osaksi kaupungin kulttuuristrategiaa (hyvässä ja pahassa).

Tämä tilan raivaaminen katutaiteelle on avannut Granlundille vuosien varrella uusia mahdollisuuksia, mutta on samalla myös nostanut eteen uusia ja hieman odottamattomiakin esteitä. Kaupungin päätettyä syleillä katutaidetta ja ottaa mukaan myös taideinstituutiot virallisessa roolissa hajosi Granlundin ja Rakennusviraston toimiva ja sujuva prosessi. Helsingin kaupunki asetti toimikunnan, joka suunnittelee lupakäytäntöjen uudistamista. Tämä tarkoitti paradoksaalisesti sitä, että katutaiteen edistämisen nimissä katutaiteelle syntyi myös tahattomasti esteitä.

Toimikunnan raporttia ja esitystä odotellessa Granlund putosi limboon ja luvat menivät jäihin. Onneksi avuksi löytyi Vantaa ja Vantaan taidemuseo Artsi sekä Artsin katutaidepainotteiseen linjaan suuresti vaikuttanut Myyrmäki-liike. Viva on ollut viimeisen vuoden, parin aikana tuttu näky Vantaalla ja vantaalaiset ovat saaneet väriä elämäänsä.

On tietenkin ymmärrettävää, että mikäli kaupunki aikoo laskea entistä useamman taiteilijan luvalla seinien kimppuun, pitää prosessia hallita jotenkin ja suunnittelu ottaa aikansa. Samoin on selvää, että useammat taiteilijat tarkoittavat myös enemmän kilpailua tilasta (ja tarjontaa) ja kaupungin on kohdeltava kaikkia tasapuolisesti. Voimme vain toivoa (ja vaatia), että vallankumous ei syö lapsiaan.

Rakennusvalvontaviraston, kulttuurikeskuksen, rakennusviraston, HAM-taidemuseon, kaupunkisuunnitteluviraston ja nuorisoasiainkeskuksen edustajista muodostuneen toimikunnan tuli ainakin alustavasti julkistaa raporttinsa loka-marraskuussa 2016. Kulttuurijohtaja Stuba Nikula on päässyt jo lukemaan luonnoksen raportista, joten eiköhän se kohta laajempaankin jakeluun päädy.

katutaiden muraali, Myyrmäki-liike
Näiden teosten piti alkujaan tulla Baanalle, mutta muutos kaupungin strategiassa johti siihen, että Granlundin saama maalauslupa jäi jumiin ja lopulta peruttiin. Lopulta suunnitelmille löytyi käyttöä, kun sopiva maalauspaikka löytyi Vantaan Kaivokselasta. Paikalliset asukkaat järjestivät teoksen julkistamisen yhteydessä spontaanisti kyläjuhlat.

Vaikka Granlundin työskentely-ympäristö Helsingissä on heikentynyt, Häiriköt-päämaja toivoo koko henkilökuntansa voimin, että tämä on vain väliaikainen ja vähäpätöinen kuoppa tiessä ennen uutta uljasta baanaa. Parempi huominen tuo muassaan uusia ja odottamattomia mahdollisuuksia kaikille, sekä veteraaneille että uusille tekijöille.

Samalla, kun voimme iloita Granlundin palkitsemisesta ja palkintorahan tuomasta mahdollisuudesta työskennellä paremman yhteisen elinympäristön puolesta muistakaamme myös peruasiat. Mikä ajaa taiteilija Viva Granlundin vuodesta toiseen koleisiin alikulkuihin ja nostimen päälle maalaamaan?

”Haluan kertoa, että mä olen täällä ja olemassa.”

Jaa tämä:

Vantaan Myyr York katutaiteen asialla

Suomessa eletään katutaidebuumia ja yksi sen merkittävistä keskittymistä on Vantaan Myyrmäki. Myrtsissä asukasliike näytti, että kansalaisetkin voivat vaikuttaa asuinympäristöönsä.

Vantaan Myyrmäessä alikulkutunneleihin, juna-aseman ulko- ja sisäseiniin, talojen päätyihin ja ravintoloihin on maalattu viime vuosina katutaidetta, graffiteja, muraaleja ja muita. Hiljattain purettavaksi määrätty Martinkeskus-ostari maalattiin kauttaaltaan.

Tämän Myrtsin katutaidebuumin taustalla on ollut jo vuosia Myyrmäki-liike. Asukasliike onnistui vetämään mukanaan karkeloihin myös Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-ostoskeskuksen välissä sijaitsevan Vantaan taidemuseon. Museo vaihtoi viime vuonna nimensä Artsiksi ja linjasi keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Viime kesänä Artsin ulkoseinää maalattiin useammankin sadan neliön verran.

Jukka Peltosaari, Stay Ice ja Kristian Södergård kävivät Martinkeskuksessa ja Södergård ohjasi tuosta reissusta huikean videon.

Myyrmäki-liikkeen toimisto sijaitsee hieman kulahtaneen kauppakeskus Isomyyrin kivijalassa, vanhan kukkakaupan tiloissa. Rakennus on todennäköisesti jäämässä muutaman vuoden päästä puskutraktorin alle, mutta tunnelma on hyvä. Toimiston vierestä löytyy uudenkarhea skeittihalli.

Hallin tiloissa toimi vuosina 1975-85 elokuvateatteri ja tämän jälkeen vuoteen 2012 saakka helluntaiseurakunnan rukoushuone. Helluntaiseurakunnalla ei kuitenkaan ole enää tarvetta tuolle rukoushuoneelle ja kiinteistö jäi tyhjilleen.

”Seurakunnan nuoret kunnostivat tästä talkoilla skedehallin”, Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskanen kertoo entiseen elokuvasaliin rakennetulla rampilla seisten.

Samalla katutasoon rakennettiin kahvila, josta vastaa samojen nuorten pyörittämä yhdistys.

”Paikallinen nuoriso kutsuu tätä Jeesus-skeitiksi, koska tuossa yhdessä seinän graffitissa skeittaa rasta-Jeesus. Mutta ei täällä muuten kenenkään näkemyksiä kysytä tai sellaisia tyrkytetä.”

Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.
Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.

Petteri Niskanen oli mukana perustamassa Myyrmäki-liikettä lokakuussa 2012. Idea liikkeestä syntyi paikallisessa Bar Lunassa, kuinkas muuten.

”Istuimme siellä Klaus Kojon kanssa ja samaan aikaan monet tutut valmistautuivat kunnallisvaaleihin. Meillä ei ollut mitään intressiä lähteä siihen mukaan. Mietimme, että miten kaupunginosaa saisi vietyä eteenpäin.”

Alikulkutunneleiden maalaus ja aseman ehostus nousivat esiin ensimmäisenä. Sittemmin lista maalatuista ja maalattaviksi aiottavista kohteista on kasvanut

Tällä hetkellä liikkeeseen kuuluu on noin sata enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan osallistuvaa jäsentä. Sosiaalisessa mediassa joukko kasvaa jo tuhansiin.

Katsellessamme keväällä 2015 Niskasen kanssa juna-aseman seinämaalauksia paikallinen seniorikansalainen liittyy seuraamme töitä kehuakseen. ”Kohta ne kuitenkin töhritään,” hän jatkaa samaan hengenvetoon.

Ei niitä töhritty kohta, eikä ole vieläkään töhritty.

Myyrmäen alueella on maalattu 2010-luvulla luvallisesti todella moniin paikkoihin ja ne ovat pysyneet pääsääntöisesti siisteinä. Tässä on epäilemättä auttanut se, että paikalliset graffitimaalarit ja koululaiset on otettu mukaan projektiin, eivätkä reviiririidat ole päässeet häiritsemään.

Paikallisyhteisö on onnistuttu alusta saakka sitouttamaan hankkeeseen, mutta on seinille on päästetty taiteilijoita kaukaa Myyrmäen ulkopuoleltakin. Un Kolor Distinto -ryhmä saapui Chilestä maalaamaan juna-asemaa.

Tässä Un Kolor Distinton taidonnäytettä.

Myyrmäen juna-asema oli pitkään läävässä kunnossa. Sosiaalisia ongelmia on piisannut. Mutta kuinka aseman kasvojenkohotusoperaatio sai alkunsa?

”Järjestimme ensimmäisen asukasfoorumin marraskuussa 2012. Kutsuimme mukaan kaupungin edustajia, vastaavan arkkitehdin ja asukkaat. Ideoimme aseman tulevaisuutta.”

Remontin yhteydessä aseman vanha lippuhalli muutettiin kahvila-ravintolaksi ja käytännössä kaikki aseman sisäseinät täytettiin taiteella. Helmikuussa 2014 kymmenen taiteilijaa pääsi maalaushommiin, jotka kestivät viisi viikkoa. Maalausten pinta-ala on yhteensä noin 600 neliömetriä.

Maalaukset toteutti Multicoloured Dreams. Myyrmäki-liikkeen varastosta löytyi myös tarpeeton piano, joka kannettiin asema-aulaan.

Saapuessamme Niskasen kanssa asemalle pianon ääni kaikui hallissa ohi kävelleen teinin pysähdyttyä soittamaan sitä.

”Tästäkin monet tiesivät kertoa, että piano rikotaan ensimmäisenä viikonloppuna”, Niskanen sanoo ja jatkaa: ”Avajaisten jälkeen Securitaksen vartijat olivat unohtaneet lukita aseman ovet. Puoliltaöin valot olivat sammuneet, mutta nuoriso istui pianon ympärillä ringissä olutpullojen kanssa ja soitteli pianoa. Sitä katsellessamme pohdimme, että ilman pianoa siellä olisi varmaan etsitty jotain muita virikkeitä.”

Sittemmin aulaan on kannettu toinenkin piano.

"'Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata', Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa. [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/helpotusta-ankeuteen/] "Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki."
”’Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata’, Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa.
”Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.”

Kaupunki maksoi aseman maalausurakasta taiteilijoille 30 000 euroa. Summa saattaa vaikuttaa suurelta, mutta olisi se harmaakin maali maksanut rahaa. Tällä kertaa maalit myös saatiin sponsorilta – vantaalaiselta Tikkurilan maalitehtaalta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Vantaan kaupunki pulitti aseman junasillan värikkäistä led-valoista 200 000 euroa.

Asukastoiminnan tukeminen on osoittautunut kaupungin kannalta taloudellisesti järkeväksi.

”Tarkoitus olisi, että ensi kesänä maalataan tämän asemarakennuksen ulkoseinät, mutta siitä ei vielä ole olemassa sopimuksia. Kuten kaikissa taideprojekteissamme, tässäkin on mukana Vantaan taidemuseo asiantuntijaroolissa”, Niskanen kertoo.

Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäen juna-aseman vieressä. Museon viime talven Meidän katu -näyttelyssä oli esillä teoksia alueella vaikuttaneilta graffitimaalareilta. Myös Multicoloured Dreams maalasi yhden massiivisen muraalin museon päähalliin.

Läheinen vapaassa käytössä oleva graffitiseinä myöskin syntyi asukasliikkeen aloitteesta, kun kauppakeskus Myyrmannin viereisen  purkutyömaan raksa-aidat keksittiin pyytää hyötykäyttöön. Aidan takana sijaitsi aikaisemmin terveyskeskus. Nyt aktiivit ideoivat sen tilalla olevaan kuoppaan nurmimattoa ja esiintymislavaa. Niskasen mukaan tilaa kannattaa käyttää siitäkin huolimatta että siihen muutaman vuoden päästä jotain ehkä rakennetaankin.

Vaikka aktiivisessa käytössä oleva graffitiseinä sijaitsee siis Myyrmannin sisäänkäynnin vieressä ei rinnakkaiselosta ole syntynyt ongelmia. Läheisen senioritalon ”mummot ovat kiikuttaneet maalareille kakkua” Niskanen kertoo.

Niskanen ei yritä väittää, että Myyrmäki olisi onnela ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Hommat kuitenkin rullaavat paremmin kun niitä tehdään yhdessä.

”Myyrmäessä on 15 000 ja Myyrmäen suuralueella reilu 50 000 asukasta. Kyllä siihen elämää mahtuu.”

Myyrmäki-liikkeen organisoimalla graffitiseinällä kävi kummia tammikuussa 2016. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras oli porsastellut harrastajien rahoilla ja dokannut ja pämpännyt junnujen fyrkat. Katutaiteilija Hende päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hävetkää-teos kuitenkin käytiin repimässä levyineen heti seuraavana yönä. Lopulta paljastui, että asialla olivat kaupungin miehet ja tästä seurasi eeppinen sekamelska. Lisää aiheesta täällä ja täällä.

Siirtymä alikulkutunneleista ja juna-aseman seinistä asuintalojen päätyihin ei ollut täysin vailla ongelmia.

”Rakennusvalvonnassa on suhtauduttu myönteisesti meidän hankkeisiin, mutta he eivät yksinkertaisesti tienneet mitä lupia tarvitaan ja keneltä. Olimme yhteydessä Porin taidemuseoon, jonka Street Art – The New Generation -näyttelyn yhteydessä maalattiin muutama talon pääty. Heillä oli tuntuma siitä, miten lupa-asiat hoituvat.”

Niskasen mukaan suunnitelmat kuitenkin saatiin tehtyä valmiiksi yhdessä kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Kun suunnitelmat ja ohjeet saatiin tehtyä, hoituu lupaprosessit jatkossa helpommin virkamiestyönä.

Niskanen näkee ideaalitilanteeksi sen, että asukkaat itse aktiivisesti vaikuttavat asuinympäristöönsä ja sen kehittämiseen. Ja virkamiehet ja poliitikot vastavuoroisesti kuuntelevat. Kaupunki tekee tietysti suuret infraratkaisut, mutta kansalaisyhteiskunnan tasolla asiat lähtevät asukkaista. Kaupunkiin pyritään olemaan yhteydessä pääasiassa virkamiesten kautta ja puoluepolitiikka pidetään mahdollisimman loitolla toiminnasta.

”Puoluepolitiikassa ongelmana on se, että kaikkia ideoita arvioidaan sen mukaan, minkä puolueen edustaja sen esittää”, Niskanen toteaa ja lisää vielä: ”Meillähän on mukana lähes kaikkien puolueiden paikalliset aktiivit.”

Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan. "Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.
Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan.
”Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.

”Myyrmäki-liikkeen asema varmaan aina muotoutuu tarpeen mukaan. Mitä Myyrmäkeen tulee, niin olemme leikitelleet ajatuksella, että tästä voisi kehittyä jopa trendikäs kaupunginosa”, Niskanen visioi.

”Ei tästä kuitenkaan mikään Kallio tule. Vaikka aseman läheisyyteen tuleekin muutama umpikortteli on alue rakenteeltaan lähiömäinen”, Niskanen jatkaa. ”Mutta edellytykset ovat hyvät, koska täällä on asuntoja, työpaikkoja, oppilaitoksia ja kulttuuri- sekä urheilupaikat kunnossa. Ei kantakaupungin ulkopuolella vastaavia kokonaisuuksia ihan hirveästi ole”.

”Mutta onnistuakseen tämä vaatii asiakkaiden omaa tekemistä ja sitoutumista. Usko omaan kaupunginosaan ja sen tulevaisuuteen pitää rakentaa ensin.”

Jaa tämä:

Emansipatorinen battle junavarikoilla

Tsekkiläinen graffititaiteilija teki dokumenttielokuvan naismaalareista. Prosessi ei ollut helppo ja sen aikana esimerkiksi kameramies varasti kuvauskaluston. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali otti leffan ohjelmistoonsa.

Graffiti on hyvin minäkeskeinen laji, kirjoittajat toistavat omaa nimimerkkiään loputtomasti joskus luvattomiin, joskus luvallisiinkin paikkoihin. Graffiti on myöskin hyvin miehinen laji, eivätkä kaikki naiset suinkaan ole kokeneet oloaan tervetulleiksi aloitettuaan hommat. Tsekkiläinen naismaalari, Sany, päätti ohjata Girl Power -dokumenttielokuvan graffitimaailmasta naisten silmin. Prosessi imaisi seitsemän vuotta elämästä, jätti jäljet ja vei kaikki säästöt.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla olisi tarjolla. 

Siinä, missä graffiti käy useimmiten tilanhallinnallista kamppailua yhteiskunnassa laajemmin, Sany tuo kamppailun tilasta graffitiskenen sisälle.

”Graffiti on aina ollut poikakerho. Se on nopeatempoista touhua ja junavarikoilla juokseminen ja kiipeily vaatii fyysistä voimaa. Ehkä se ei ole houkutellut naisia ja joidenkin naisten on taisteltava asemansa puolesta, jotta toiset voivat sitten seurata perässä. Monet miesmaalarit ovat myös suhtautuneet naisiin varsin kielteisesti, mutta tilanne muuttuu koko ajan”, Sany kertoi vieraillessaan Helsingissä Mimmit peinttaa -tapahtumassa.

"SANY"/"Painu takaisin keittiöön!"
”SANY”/”Painu takaisin keittiöön!”

Sanyn maalausten päälle on seinillä ilmestynyt suheroita, jotka eivät tosiaan mairittele skeneä. Esimerkiksi ”Painukaa takaisin keittiöön!” teksti naisen maalaaman graffitin päällä ei ole tulkittavissa emansipatoriseksi. Myös dokumentissa esitetty kommentti ”Naiset eivät tajua kirjainten rakennetta”, aiheuttaa lähinnä surullisen hymähdyksen.

Monien mielestä tietenkin sukupuolijaottelu joutaisi romukoriin kokoaan. Dokkarilla Utah toteaa, että: ”En minä ole graffitityttö vaan graffitimaalaaja”.

”Monet yritykset ovat myös huomanneet, että naismaalaajien tukeminen on järkevää, koska se avaa uusia markkinoita niille. Samoin viime vuosina monet brändit ovat myös sponsoroineet naisskeittareita. Ehkä tasa-arvo vähitellen tavoittaa tätä kautta nämä skenet”, Sany ynnää markkinoiden perin yllättävästä roolista.

Utah: "I'm not a graffiti girl, I'm a graffiti writer."
Utah: ”I’m not a graffiti girl, I’m a graffiti writer.”

Vaikka kaupallisuus saattaa osaltaan tuoda muassaan tasa-arvoa graffitimaailmaan, ei Sany näe kehitystä ongelmattomana.

”Ihmiset tietenkin pyrkivät hankkimaan elantonsa jollain tavalla. Joku myy kirjoja ja joku myy tarroja. Haastattelemani newyorkilainen Claw Money tahtoo tehdä brändistään seuraavan Hello Kittyn”, ohjaaja toteaa.

”No Yhdysvallat on tietysti melkoisen kapitalistinen maa, jossa rahan tekeminen nähdään menestyksen mittana.”

Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.
Tässä sitä piisaa: tuotteistettua kapinaa Claw Moneyn tyyliin.

Elokuvassa haastatellaan nykytekijöitä militanteista oman tien kulkijoista kaupallisuutta täysin estoitta syleileviin tuotteistajiin. Samoin Sany haastattelee nykymaalareiden ohella muun muassa Martha Cooperia ja monia muita, vuosikymmeniä mukana olleita veteraaneja. Kerronta vuorottelee puhuvien päiden kuvaamisen ja junavarikoilla seikkailemisen välillä. Maalaajataustan omaava ohjaaja ei arkaile lähteä keikoille mukaan itsekin muovipussi kolisten ja lopputulos on sekä monipuolinen että poukkoileva.

Junajaardeilla Vickin kanssa.
Junajaardeilla Vickin kanssa.

”Graffiti on aina ollut kriittinen järjestelmää vastaan ja esimerkiksi Lähi-idässä on parhaillaan käynnissä graffitiaalto. Viimeistellessäni elokuvaani törmäsin siihen, kuinka mimmit al-Raggahissa Syyriassa maalasivat ISISksen vastaisia graffiteja, vaikka riski heille on hirvittävä”, Sany kertoo.

Tosin paikallinen alakulttuuri peilaa aina myös paikallista yhteiskuntaa. Sanyn käydessä Cape Townissa maalasivat graffiteja ainoastaan rikkaiden perheiden lapset, jotka halusivat jännitystä. Köyhillä ei yksinkertaisesti ollut varaa moiseen. Intiassa ihmiset suorastaan pyysivät häntä maalaamaan heidänkin talojen seinät, koska heillä ei itsellä ollut varaa maalata niitä.

”Tsekissä elimme 50 vuotta kommunistisen sortovallan alla ja tuolloin graffitin maalaaminen oli läpeensä poliittista. Graffiti edusti läntistä rappiotaidetta – Yhdysvalloissa syntynyt taidemuoto oli vihollisen propagandaa.”

Tämä historia näkyy hieman odottamattomalla tavalla myös tsekkiläisten nykyasenteissa.

”Vanhemmat ihmiset eivät välttämättä pidä siitä, että käymme maalaamassa talojen seiniin. Toisaalta se nähdään myös osana meidän vapauttamme ja vapauden puute nähdään maalaamista suurempana ongelmana.”

Sany: Girl Power Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Näytökset 20. ja 23.9. Bar Dubrovnikissa. http://hiff.fi/elokuvat/girl-power

www.girlpowermovie.com

Jaa tämä:

Näkymätön politiikka

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Näin halutaan vaientaa ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien protestit.

Mutta urheilua ja politiikkaa ei tarvitse aktivistien kummemmin yhdistellä: ne ovat jo yhdessä, ja tämä liitto on vahva.

 

Sotilasdiktatuurin sensorit eivät aina ole välkkyjä. Vaikka kansan protestiäänien vaientaminen oli 1970-luvulla Brasiliassa tärkeää, Apesar de Você -samba ei saanut sensuuriviranomaisia dumppaamaan biisiä kiellettyjen teosten kaatopaikalle.

Kuten tuhannet muut artistit, kappaleen kirjoittanut Chico Buarque oli jo joutunut pakenemaan maasta.

Apesar de Você -biisistä tuli suosittu. Kappaleen nimi on suomennettuna ”Sinusta huolimatta”, ja demokratialiike teki siitä tunnussävelensä. Sinkkua myytiin yli satatuhatta kappaletta. Nyt sotilassensorit havahtuivat: kappalehan on naamioitu protestilaulu!

Myöhäistä. Ihmiset hoilottivat kappaletta kaikkialla.

Jos eivät kulut laske, Rio pysähtyy! Protestimarssi poliittisia vehkeilyitä ja olympialaisia vastaan halki öisen Rio de Janeiron.

Apesar de Você soi Riossa tänäkin kesänä, joukot hytkyivät samban tahdissa. Taas protestoitiin. ”Vallataan kulttuuriministeriö” eli Ocupa MinC -liike ryntäsi ministeriöiden rakennuksille ympäri maata. Kansa raivostui budjettileikkauksista, eivätkä mielenosoituksissa esiintyneet taiteilijat suvainneet kulttuurin rahoituksen vähentämistä. Huffington Post -verkkolehti julkaisi artikkelin taiteilijoiden protesteista täällä.

Ocupa MinC argumentoi, ettei Brasilia ole köyhä takapajula, vaan sillä on taloudellisia voimavaroja satsata kulttuuriin. Olihan maa rahoittanut maailman suurinta viihdetapahtumaa arviolta viidellä miljardilla dollarilla. Ocupa MinCin toinen nimi on Anti-Olympics.

Naldinho Lourenço, Danielly, 2016. valokuva 177⅛” x 118″. “ComPosições Políticas” -sarjassa. Centro Municipal de Arte Hélio Oiticica.

ArtNews-sivuilla julkaistiin artikkeli Brasilian kuvataiteen ja protestien historiasta. Siinä kerrotaan myös vastamainoksien tapaisista kulttuuriteoista: kuvataiteilija ja elokuvantekijä Rafuckon MonstruáRio 2016 -brändi myy muun muassa ”epämatkamuistoja” (”anti-souvenirs). Sellaisia ovat esimerkiksi postikorttikuvat slummeista.

Yksi merkittävimmistä Rafuckon oivalliksista ovat flip-flopit eli varvastossut, joihin on maalattu poliiseja uhkailemassa tummaihoisia nuoria. Tällä taiteilija muistuttaa vuoden 2015 marraskuussa Riossa tapahtuneesta järkyttävästä tapahtumasta: poliisit tappoivat viisi tummaihoista poikaa lähellä kotejaan köyhässä Pohjois-Riossa.

 

1936_berlin_logo

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Kaikkien, varsinkin viattomien huippu-urheilijoiden reilu kisailun ilo pilaantuu, jos ihmisoikeusjärjestö ehdottaa boikottia tai kehtaa vedota isäntämaan hallitukseen epäkohtien korjaamiseksi.

Mutta urheilu ja politiikka ovat läheisessä liitossa! Politiikka näkyy huippu-urheilussa nimenomaan valtaapitävien sanelemalla tavalla. Urheilun poliittisuus ilmenee nationalismina. ”Ehkä moni suomalainenkaan ei edes tunnista lippujen nostamista salkoon poliittiseksi teoksi – ei vaikka lätkäkisoissa se tehdään sotilasvartiossa – koska kansallisaate on sisäänrakennettu osa poliittista kulttuuria.

Televisioinneissa näytetään katsomoissa pönöttäviä valtioiden johtajia, eli kisahuuma voi olla myös valtaa vahvistava hanke.

Urheilu on sisäpolitiikkaa. Urheilun rahoitus on aina poissa veronmaksajilta, vaikka yksityiset sponsoritkin saattavat avittaa.

Ja ulkopolitiikkaa. Edes Sotshin paralympialaiset eivät välttyneet propagandasodalta: kun ukrainalaiset nousivat palkintopallille voittajina, Venäjän televisio näytti muita tapahtumia.

Urheilu on kunnallispolitiikkaa. Kisat muuttavat maisemia: slummit siivotaan stadionien tieltä kauemmaksi ja autostradat aidataan niin, etteivät turistit näe hökkelikyliä.

Riossa ei kaikkea rumuutta pystytty piilottamaan: likainen meri oli osoitus ympäristöpolitiikan rappiosta.

 

 

Jaa tämä:

Mimmit peinttaa Kontulan

Graffitikulttuuriin liittyy tilanhallinnallisten kysymysten esittäminen. Mimmit peinttaa -tapahtuma ja Girl Power -elokuva kysyvät kuka saa maalata – onko graffiti ainoastaan poikien laji?

Mimmit peinttaa järjestettiin ensimmäistä kertaa Taiteiden yönä 2015. Tuolloin kuusi naiskatutaiteilijaa antoi Helsingin ensikodille Vallilassa uuden ilmeen. Nyt tapahtuma saa jatketta, kun naiskatutaiteilijat valtaavat Kontulan Emännänpolun alikulkutunnelin 17.–18.6.

Graffiti on keino saada ääni kuuluviin, mutta jostain syystä naisäänet ovat tässä alakulttuurissa jääneet vähemmälle ja katutaide.com pyrkii saamaan ne esiin Mimmit peinttaa -tapahtumalla. Lauantaina 18.6. tapahtuman yhteydessä saa Suomen-ensi-iltansa Girl Power -dokumenttielokuva katutaiteesta naisartistien näkökulmasta.

Girl Power -leffan jälkeen Häiriköt-päämajan Jari Tamminen keskustelee leffan teemoista elokuvan ohjaajan, Sanyn, kanssa.

Katutaide, graffitit ja tägit ovat kokeneet valtavan murroksen lyhyenä elinaikanaan, ja nykyään niiden asema Suomessakin on jo kallistumassa vandalismista kannustettavaksi ilmaisunmuodoksi. Mimmit peinttaa on tästä yksi hyvä osoitus. Tapahtuman yhteydessä neljä naiskatutaiteilijaa kävi toukokuun lopulla museopäivänä Gallen-Kallela Museossa maalaamassa neljä teosta.

Se, mikä oli ennen kapinallista ja monen mielestä jopa uhkaavaa, on nyt tuotu esiin ja vakiinnuttanut paikkansa jo museokelpoisena taiteena.

Mimmit peinttaa -session hedelmiä Gallen-Kallela Museolta. Kuva: katutaide.com
Mimmit peinttaa -session hedelmiä Gallen-Kallela Museolta. Kuva: katutaide.com

Kuitenkin luvattoman katutaiteen tekeminen kaduille on edelleen rangaistava teko. Laittomuus onkin vaikuttanut katutaidekulttuuriin alusta asti. Katutaide on paitsi kuvia seinillä myös kritiikkiä ja dialogia. Mitä tapahtuu, kun luvaton taide tuodaankin päivänvaloon ja Suvilahden lailliselle graffitiseinälle? Katoaako kritiikki?

Vaikka laittomuus onkin yksi katutaidetta vahvasti muovanneista piirteistä, se ei ole niistä ainoa. Katutaiteen esittely eri valossa tuo sen lähemmäs niitäkin ihmisiä, joita se ei muuten koskettaisi. Sen lisäksi se tuo esiin aivan uudenlaisen katutaiteen maailman, kun vähemmistöön jääneet naisartistit pääsevät ääneen.

Mimmit peinttaa tuo mahdollisuuden kaikille tutustua katutaiteeseen niin kokijana kuin tekijänäkin. Sen lisäksi, että tapahtumassa luodaan Emännänpolulle uusi ilme, jokainen graffitinteosta kiinnostunut mimmi on kutsuttu Suvilahteen tekemään itse.

Mimmit peinttaa 2016 tuo katutaiteen varjoista valoon ja on samalla kunnianosoitus sen naistekijöille. Ja mitä kapinaan ja kritiikkiin tulee, sehän on kiinni vain taiteilijoista itsestään.

17.-18.6. Mimmit peinttaa, alikulkutunnelin maalaus

18.6. Girl Power, elokuva ja keskustelutilaisuus, Nosturi klo:18:00 

18.6. Mimmit räppää, Elmun baari klo: 21-04

19.6. Avoin graffitipiknik Suvilahdessa

Jaa tämä:

Makkaran politiikka

Helsingissä väännetään kättä lasten vegaanisesta ruuasta ja Tanskassa pohditaan lihaveroa. Markkinatalous vaatii vegaania!

Lihan ja eläinperäisten ruoka-aineiden ympärillä riittää puhetta. Tanskassa parlamenttia neuvova Eettinen neuvosto (Det Etiske Råd) on linjannut, että nyt pitäisi vähän rajoittaa sitä lihan lapioimista suuhun. Neuvosto esittää ylimääräistä veroa aluksi punaiselle lihalle ja siirtymäajan jälkeen muillekin eläimen palasille. Veroperusteena olisi lihan tuotannon ympäristövaikutuksen ja melkoisen suuret kasvihuonepäästöt.

Sinänsähän tämä lihan lisäverottaminen on hieman höpsöä, että tuotanto on jo nykyisellään totaalisen verosubventoitua. Ensin annetaan ja sitten otettaisiin, siis. On kuitenkin hyvä huomata, että verotus ja tukiaiset eivät taida vaihtua täysin päittäin – tukiaisilla kotimaisen tuotannon hinta saadaan tuontilihan tasolle ja lihavero voitaisiin varmaan kohdentaa myös tuontilihalle. Aika ovelia veijareita Tanskanmaalla.

Neuvosto linjasi, että maapalloon lämpeneminen on Tanskankin kannalta ns. paska juttu ja että olisi väärin jättää ilmastonmuutoksen torjuminen pelkästään ”eettisten kuluttajien” harteille. Ihan perusteltuahan tuo.

"Politiikka = makkara". Tanskassa politiikka ja makkara kietoutuvat yhteen.
”Politiikka = makkara”. Tanskassa politiikka ja makkara kietoutuvat yhteen.

Vierailin Tanskassa perheineni vuosi sitten. Olin kovin innoissani nähtyäni tuulivoimaloita vähän kaikkialla ja Köpenhaminassa liikuimme pelkästään vuokratuilla polkupyörillä (muksut menivät näppärästi siinä tavarapyörän etulaatikossa). Ankeaa vastapainoa tällä kovin ympäristöystävälliselle yhteiskunnan rakentamiselle antoi paikallinen ruokavalio. Jengihän söi lähinnä ainoastaan lihaa lihapedillä.

Kun vierailimme Legolandissa, ainoa – siis ihan oikeasti ainoa – gluteeniton (koska keliakia) vegeannos mikä löytyi puiston noin 30 ravintolasta oli ranskalaiset perunat. Puhvetin salaattipöytäkin oli kuorrutettu jollain pekonisilpulla. Ei meno sen parempi ollut eläintarhassa tai missään muuallakaan, mutta onneksi Tanskassa on eloisa piknikkulttuuri ja kaikkialla oli hyviä paikkoja syödä eväitä.

En siis ole ollenkaan yllättynyt tästä punaisen lihan hiilijalanjäljen nousemisesta keskusteluun, keskeinen aihe. Politiikan ja makkaran liitto oli myös näkyvästi esillä Köpiksen katukuvassa –  suoraan asuntomme ulko-ovesta astuessa vastapäisen talon seinään oli kirjoitettu isolla ”politik = pøls”, eli politiikka = makkara”.

Meno oli kunnollista, kun Helsingin kaupunginvaltuusto pohti kasvisruokapäivää vuonna 2010.

Samalla kun Tanskassa pohditaan lihaveroa Helsingissä on linjattu, että vegaanisen safkan tarjoaminen päiväkodeissa on liian tyyristä. Apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty (kok) linjasi kaupunginhallituksen esitystekstissä, että ”Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ja hyväksyttyjen määrärahojen puitteissa ei ole mahdollista toteuttaa vegaaniruokavaliota päiväkodeissa.”

Päiväkodeista vastaavassa varhaiskasvatuslautakunnassa perussuomalaiset, kokoomuslaiset sekä kristilliset edustajat linjasivat jo aiemmin, että: ”Helsinkiläisillä veronmaksajilla ei ole velvollisuutta kustantaa helsinkiläisten päiväkotilasten vegaaniruokavaliota.”

Vegaanisafkan korkeampi hinta Stadille johtuu sekä raaka-aineiden kalleudesta että pienempien valmistusmäärien muassaan tuomasta lisätyöstä. En epäile, etteikö tuo lisätyö maksaisi jotain. Myös jotkut vegaaniset raaka-aineet ovat hankintahinnaltaan tyyriimpiä kuin maataloustuilla näennäisen edulliseksi saadut lihajalosteet. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tarjonta lisää kysyntää ja valmistettujen erien koot epäilemättä kasvaisivat (ja vegaaniannoksen rajakustannus laskisi) ajan myötä. Myöskin vinha perä on siinä, että vegaaniperheet maksavat veronsa siinä missä muutkin ja rahoittavat osaltaan niitä eläintuotannon tukiaisia, ja halvempia lihapullia naapurin muksuille.

Maidon juottamisesta skideille jopa suorastaan maksetaan koulumaitotukea – verorahoista.

Maataloustuet eivät tietenkään kuulu Helsingin kaupunginvaltuustolle, mutta me Häiriköt-päämajassa olemme kiinnostuneempia vääryyksien oikaisemisesta ja suurista linjoista, emme niinkään teknisistä yksityiskohdista.

Suvi Auvinen kirjoitti tähänkin keskusteluun kummasti nivoutuvasta veganismin muutoksesta artikkelissaan Kilariveganismin loppu.

”Kulttuurissamme elää vahvana seko­päisen kilarivegaanin hahmo, joka vahtii muiden syömisiä, jeesustelee elämäntapansa moraalisesta ylivertaisuudesta ja syyllistää jokaista vastaantulijaa merkityksettömistä pikkuseikoista. Osa ihmisistä ei kutsu itseään vegaaniksi vaikka käytännössä ovat sitä, sillä he eivät tahdo tulla mielletyksi puritanistilahkolaisten kavereiksi.

Asenteet ovat kuitenkin muuttumassa.”

Näiden asenteiden ja ennakkoluulojen hälventyessä markkinat ymmärrettävästi myös seuraavat kysynnän perässä. Saila Kivelä kirjoitti tästä artikkelissaan Eläinvapaa markkinatalous:

”Yhä useammat yritykset haluavat tarjota kuluttajille harmittomia hyvän mielen tuotteita. Lisäksi on strategisesti järkevää palvella mahdollisimman laajaa ja etenkin kasvavaa asiakaskuntaa. Sen jälkeen yritys joutuu kuitenkin pohtimaan, miltä sen eläimiä sisältävät tuotteet näyttävät eettisemmän tuotteen rinnalla.. .. Jos vegaaniset versiot toimivat kuin eläinperäiset versiot – ja näinhän markkinaviestintä meille toki uskottelee – ovat ne todiste siitä, että tuotteet voisi tehdä kokonaan toisin.”

Harmillisesti systeemi kuitenkin tappelee verissä päin markkinoita vastaan, eivätkä kuluttajat ja kaupungit saa maksaa ruuasta tuotantokustannusten mukaan .

Ja kohta joku huutaa, että valinnan vapaus ja p̶a̶k̶k̶o̶r̶u̶o̶t̶s̶i̶ pakkovege ja Neuvostoliitto ja punaviherfasismi. Muistutan kuitenkin, että oikeastaan lähinnä kaikki peruskoulussa perutustuu pakolle – oppivelvollisuudesta alkaen. Kaikenlaisia muitakin pakkoja meillä yhteiskunnassa piisaa: ei saa ajaa motarillakaan kahtasataa, ei saa polttaa vanhoja renkaita takapihalla tai lorotella öljyjä ojaan.

Moneen ympäristön kannalta tuhoisaan toimintaan yhteiskunta puuttuukin kovalla kädellä. Lihan tuotantoa yhteiskunta kuitenkin kokee asiakseen tukea. Ja sitten ihmetellään, kun tuo vegaanisafka on kalliimpaa kuin sikanauta.

Elettäispä markkinataloudessa.

Ja loppuun vielä disclaimerina, että ei, minun muksut eivät mene vegaanivaliolla enkä ole sitä heille vaatimassa. Ovat ihan normilakto-ovo-pesco-vegetaristeja (tämä on muuten aina hassu termi noin niinku oikeinkirjoituksellisesti, please help?) – toinen tosin sitä gluteenittomana.

Jaa tämä:

Tukholman kauniimpi puoli

Sähköbokseilla oli asiaa. KATSO KUVAT!

Kävin perheen kanssa Tukholmassa Raitiovaunu- ja Lelumuseoiden ohella ehdin vilkuilla katutaidekuulumisia. Tukholmassahan oli (Helsingin tavoin) voimassa vuodesta 2007 erittäin tiukka nollatoleranssi katutaidetta kohtaan, mutta pari vuotta sitten kaupungin poliittinen johto hölläsi otetta ja seinäkukkaset saavat jälleen kukkia (tietyissä rajoissa). Sattui kohdalle hienoja graffitejakin, mutta tällä kertaa näpsin kuvia sähkökaapeista ja lähinnä tarroista.

Star Trek Fans Against Racism and Sexism.
Star Trek Fans Against Racism and Sexism.

Star Trek -fanit rasismia ja seksismiä vastaan. What’s not to like? Tämä on ehkä ihanin alakulttuurin alakulttuuri ikuna. Tosin Abramsin Star Trek -leffan ovat surkeita, eikä niissä vältytty seksismiltäkään. Onneksi fanit ovat fiksumpia kuin tekijät.

Kissmama: All My Heroes Take Cocaine.
Kissmama: All My Heroes Take Cocaine.

Tanskalainen Kissmama näyttää käyneen Tukholman eteläisissä kaupunginosissa. Eppää, saisi tulla käymään Helsingissäkin. Ohessa myösmuutaman minuutin mittainen video Kissmaman tekemisistä – kannattaa katsastaa.

Gatukonst.se: 10 år av tolerans.
Gatukonst.se: 10 år av tolerans.

Tämä taulu juhlisti katutaidetta ja nollatoleranssin vastaista työtä. On juhlistanut sitä jo tovin tuon sähköboksin kyljessä ja taulussa esitetty näyttelykutsu on vanhentunut jo aikaa sitten. Ei haittaa, viesti on ihan ajankohtainen edelleen ja Gatukonst.se-sivusto on tutustumisen arvoinen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Baddaboom: Baddabing.
Baddaboom: Baddabing.

Pikkulapsen ja Chen yhdistävä Baddaboom Baddabing kiinnitti huomion. Baddaboom on vuonna 2011 menehtynyt tukholmalainen katutaiteilija, joka on koetellut genren rajoja veistoksilla sun muilla, vaikka tarrat olivatkin hänen ominta tuotantoa.

Tuntematon:  Pussy Riot
Tuntematon: Pussy Riot

Aina ajankohtainen, aina pysäyttävä.

IMG_6372

Pitkän linjan Public Enemyn ystävänä arvostin tätä Systemets Fiende -tarraa. Näitä piisasi. Ilmeisesti olisi saatavilla myös t-paitana, täytynee tutkiskella hankintamahdollisuuksia ennen seuraavaa Stokhomdeerin vierailua.

K: Du var här
K: Du var här

”Olit täällä”, näitäkin piisasi ja joka kerta tulin iloiseksi moisen huomatessani.

#0253
#0253

Näitä 0253-tarroja on tehty monenlaisia, mutta ehkäpä tämä pääkallo on hienoin niistä.

I Made This
I Made This

Tarraansa varten grafiikat elokuvayhtiö Universalilta pihistänyt I Made This vaikuttaa musiikkibisneksissä. Nettisivuilleen ovat pihistäneet logon visuaalisen ilmeen Googlelta. Arvostan.

Keikkaa pukkaa.
Keikkaa pukkaa.

Missattiin Saijonmaan keikka. Tuskin olisi ollut pettymys kokea Saijonmaan naistenpäivä-konsertti Tukholmassa. No, ei auta itku markkinoilla, ensi kerralla paremmalla onnella.

Loppuun todettakoon vielä rehellisyyden ja avoimuuden nimissä, että eihän tuo reissaaminen koskaan ongelmatonta ole. Tälläkin kertaa tuettiin verojansa optimoivaa ja valtion tukiaisia keräävää varustamoyhtiötä, joka vielä luikertelee itsensä EU:n tupakkalain porsaanreiästä niin että kassakoneet vaan laulavat hoosiannaa. Näin tää vaan menee. Raskasta polttoöljyäkin kärysi.

Voima-lehden vastamainostyöryhmä: Berserk Line. Erkki Berserkki on monille tuttu sankari Mauri Kunnaksen Viikingit tulevat -teoksesta. Berserkit olivat skandinaavisia sotureita, jotka menivät taisteluun kiihkeän raivotilan vallassa. Wikipedian mukaan tiedot berserkeistä ovat pääasiassa peräisin islantilaisista saagoista. Skandinaavisessa ja germaanisessa kansanperinteessä berserkit olivat varhaiskeskiajan ja keskiajan villejä sotureita, jotka palvoivat Odinia.
Voima-lehden vastamainostyöryhmä: Berserk Line. Erkki Berserkki on monille tuttu sankari Mauri Kunnaksen Viikingit tulevat -teoksesta. Berserkit olivat skandinaavisia sotureita, jotka menivät taisteluun kiihkeän raivotilan vallassa. Wikipedian mukaan tiedot berserkeistä ovat pääasiassa peräisin islantilaisista saagoista. Skandinaavisessa ja germaanisessa kansanperinteessä berserkit olivat varhaiskeskiajan ja keskiajan villejä sotureita, jotka palvoivat Odinia.
Jaa tämä:

Seikkailevat tilhet

Katukuvaan ilmestyneet taulut yllättävät aina. Boing on tarjonnut näitä yllätyksiä pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille jo yli sadan taulun verran.

Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, kertoo Boingiksi esittäytyvä taiteilija.

Boing-tauluihin törmää lähinnä sattumalta. Ympäristöään seuraava ja pääkaupunkiseudulla liikkuva löytää niitä esimerkiksi talojen kivijaloista, sähköbokseista ja sillanalusista. Teosten keskiössä ovat tilhiksi väitetyt siivekkäät, jotka löytyivät teemaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

”Eiväthän tämmöiset asiat tule mistään rationaalisista tai järkevistä ajatuksista. Piirsin joskus jonkun linnun, ja se jäi päälle.”

Boing – Obey Your Spiritual Leader.
Boing – Obey Your Spiritual Leader.

Nimi vuonna 2004 päivänvalon nähneelle linnulle – ja taiteilijalle itselleen – löytyi tilhen englanninkielisestä nimestä. Bohemian Waxwing lyheni pian muotoon Boing. Taiteilija-­Boingilla on tausta katutaiteessa ”jostain 1990-alusta alkaen”, ja tie on johtanut mutkien kautta graffiteista lintutauluihin.

Perinteisiin kehyksiin sujahtavat teokset on tehty pääasiassa tusseilla, mutta toisinaan myös esimerkiksi öljyväreillä. Kehykset ovat peräisin alennusmyyntien ja halpahallien euro­laareista. Valmiit taulut kiinnittyvät seinään rakennusmassalla, jonka voi levittää jossain sopivassa paikassa taulun takapuolelle. Teoksen voi painaa paikoilleen hujauksessa.

Boing-linnun esiintymiset eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkästään yllättäviin tauluihin. Esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on lintuja näkynyt betonille ­suihkittuna, ja hylätyistä huviloista ­tunnetussa Kruunu­vuoressakin komeilee muutama lintu romahtaneen huvilan seinässä.

”Hahmon kanssa voin tehdä, mitä haluan. En ole rajoittanut sitä mitenkään ja annan sen yllättää itsenikin.”

Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.
Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.

Idea kaupungista galleriana on usein toistuva ajatus katutaiteessa. Boing kuitenkin antaa ajatukselle syvyyttä ripustelemalla ympäriinsä juuri perinteiseen taidemaailmaan viittaavia kehystettyjä töitä. Jos kehykset ovat taiteen merkki, niin katutaiteeseen penseästikin suhtautuva katsoja voi löytää itsensä miettimästä, kuinka suhtautua kehystettyyn mutta luvattomaan taiteeseen.

”Teosten paikoista olisi ihan hauska tehdä kartta, mutta sittenhän ne häviäi­sivät nopeammin”, Boing naurahtaa.

Vaikka väliaikaisuus kuuluukin ­asiaan, ei teosten tarvitse hävitä paikoiltaan tarpeettoman nopeasti. Usein esimerkiksi Helsingin keskustassa näkyvälle paikalle laitetut teokset häviävät parissa päivässä, mutta sopivan ovelassa jemmassa olevat saattavat pysyä paikoillaan vuosiakin.

”Ja se sattuman kautta löytäminen on hienoa tässä. Että joku ensimmäistä kertaa törmää tuollaiseen ja jää ehkä miettimään, että WTF, mitä mä just näin?”

Näiden löytöjen myötä yleisökin oppii seuraamaan ympäristöään hieman eri tavoin. Tähän eri ­tavalla näkemiseen liittyy myös kysymys luvattomuudesta ja siitä, millä oikeudella Boing katsoo värittävänsä yhteistä elinympäristöämme.

”Nyky-yhteiskunnassa ihmisille on usein mahdotonta selittää motiiveja, joilla ei ole taloudellisia perusteluja. En missään nimessä koe, että minulla olisi mitään erioikeutta keneenkään muuhun nähden. Ennemminkin toivoisin, että ihmiset ottaisivat vastuuta yhteiskunnasta – jos he valittavat, että kaikki on hanurista eikä ole kivan näköistä, niin tekisivät sille jotain.”

Ihan tavallinen perhe.
Ihan tavallinen perhe.

Katutaiteen ja perinteisen kuvataiteen erot eivät Boingin mielestä rajaudu pelkästään siihen, missä ja miten katsoja kohtaa teoksen.

”Katutaide poikkeaa perinteisestä kuvataiteesta siinä, että sen ­tavoitteena on useimmiten tehdä asuinympäristöstä hauskempi mesta. Katutaide on mitä puhtainta taidetta, koska sen motivaatio ei tule rahan tekemisestä, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin.”

Boing muistuttaa, että esimerkiksi harrastajamäärien puolesta katutaide myös jyrää monet perinteisemmän kuvataiteen muodot mennen tullen.

”Katutaide eri muodoissaan on yhtä merkittävä murros kuvataiteelle, niin kuin kevyen musiikin tulo oli klassiselle musiikille. Katutaide toimii eri kriteereillä, eikä se ole elitististä.”

Boing: BOhemian WaxwING
Vantaan taidemuseo Artsissa 27.2. alkaen Sinä & Minä muotokuva -näyttelyssä.

www.instagram.com/boinghellsinki

Jaa tämä:

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä: