kaupunkisuunnittelu

Vallankumous alkaa Madridista

Kaupunkitutkimuksen dosentti kävi katsomassa, kuinka aktivistit muuttavat kaupunkia ja uudistavat demokratiaa.

Madrid alkaa olla kuuluisa kaupunkiaktivismistaan. Vapaaehtoisen toiminnan muodot seuraavat tuttuja kaupunkiliikehdinnän tunnuspiirteitä: jättömaita ja tyhjiksi jääneitä liiketiloja elävöitetään, ja elävöittämistä säestävät sosiaalisuutta ja vihreyttä korostavat puheet. Madridilaiset ovat rakentaneet täsmälleen samanlaisia pizzauuneja, kierrätysmateriaalista tehtyjä kalusteita, pyöräpajoja ja viljelylavoja kuin budapestilaiset, berliiniläiset tai helsinkiläiset aktiivit omissa kotikaupungeissaan. 

Madridissa sosiaalisen elämän uudistamishankkeilla tuntuu olevan kuitenkin poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä, kunnianhimoa ja poliittista vaikutusta. 

Sekä espanjalaiset että ulkomaiset tekijät ja tutkijat tunnistavat Espanjan – varsinkin Madridin ja Barcelonan – erityiseksi sosiaalisen uudelleen ajattelun kehdoksi. Aktivisteja voisi pitää demokratian kehittämisen keulahahmoina. 

Aiheesta on julkaistu kymmenittäin yhteiskuntatieteellisiä tekstejä ja kirjoja monilla kielillä. Madridin lukuisissa kirjakaupoissa politiikan ja filosofian hyllyt notkuvat poliittisesta murroksesta ja kaupunkien tulevaisuudesta espanjaksi ja englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Esta es una plaza, eli "Tämä on aukio" Madridissa.
Esta es una plaza, eli ”Tämä on aukio” Madridissa.

Kiersin kesällä 2017 muutamissa kohteissa, joista olin yhteiskuntatutkijana jo lukenut. Keskeisiä olivat yhteiseen käyttöön otetut ulkotilat El Campo de la Cebada ja Esta es una Plaza sekä verstastilat Makespace Madrid ja kaupungin ylläpitämä Medialab ­Prado

Kaikki noissa paikoissa jututtamani ihmiset ovat tottuneita puhumaan tutkijoille. Kuten minäkin, he näkevät Madridissa jotain inspiroivaa. Kaikki maisteriopiskelijoista varttuneisiin tutkijoihin lähestyvät urbaaneiksi aloitteiksi kutsuttuja ruohonjuurihankkeita toiveikkaasti. Monen tutkijan silmissä niissä tehdään vallan­kumousta. 

Kaupungistuminen on ennennäkemättömässä nosteessa. Yksityiset ja ulkopuoliset tahot kaappaavat säännöllisesti yhteistä ja paikallista kaupallisiin tarkoituksiin. 

Madridissa aktivismista puhutaankin usein finanssikriisin tuloksena. Kriisin vaikutukset espanjalaiseen kaupunkipolitiikkaan ovat kiistattomat, mutta Madridin kansalaisaktivismilla on pitkät perinteet. Maailman kuuluisimpiin lukeutuva kaupunki­sosiologi Manuel Castells tutki jo 1960 ja -70-luvuilla nimenomaan espanjalaisilla pihoilla pitkään kukoistanutta aktivismia. 

Medialab Pradossa työskentelevä Elisabeth Lorenzi varoittaakin liioittelemasta kaupunkiaktivismin yhteyk­siä kymmenen vuoden takaiseen finanssikriisiin. Tosin hän muistuttaa myös, että yksi syy paikallisen itse­organisoitumisen suosiolle on se, että talousahdingossa kaikilla on ainakin empatiaa: häätö, työttömyys ja lainanmaksuvaikeudet saattavat osua kenen kohdalle tahansa. 

Viime vuosina on joka tapauksessa kehittynyt tarina siitä, miten finanssikriisi ja sitä seurannut kurjistamispolitiikka alkoivat vaikeuttaa arkea. Espanjalaiset alkoivat ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä, ja aktivismi yhteisten asioiden hoitamisena alkoi käydä arkiseksi. 

Myös onnellisen näköiset keskiluokkaiset ovat osa asuntohäätöjen vastaista PAH-liikettä (Plataforma de Afectados por la Hipoteca), johon ­useat ovat tukeutuneet avun tarpeessaan. Kolmekymppinen nainen ­toteaa minulle, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta perustaa perhettä, unelmoida pysyvästä työpaikasta ja elää vapaan aikuisen ihmisen elämää. Kuten muutkin tapaamani hänen ikäisensä madridilaiset, hän puhuu rutiinilla menetetystä – omasta – sukupolvesta eikä kurkota missään vaiheessa liian pitkälle tulevaisuuteen. Siellä on vain epävarmuutta. 

Kuten aiempien kansalaisliikkeiden yhteydessä, kaupunkilainen elämänmuoto tuttavallisuuden ja anonyy­miyden taitekohdassa on tarjonnut otollisen maaperän kaikenlaiselle yhdessä tekemiselle. Se on kohottanut yhteisten etujen valvomisen turisteja ja eliittiä palvelevan yksityistämisen ja kaupallistamisen yläpuolelle. 

Aktivismi ei ole kääntänyt selkäänsä poliittiselle keskustelulle, eikä edes puolueille, kuten on käynyt monissa muissa maissa. Naapurustason järjestöissä ja vapaamuotoisessa yhteisöllisyyttä korostavassa toiminnassa on kuultu kapitalistisen arjen kritiikkiä. Kritiikki ei tähtää paikkaamaan uusliberalistisen kaupungin hallinnon rahareikiä vaan ajattelemaan kaiken uusiksi. Tässä piilee se vallankumouk­sellisuus, jota tutkijat innoissaan ­etsivät. 

La Ingobernablen säännöt käyttäjille: "Tässä tilassa emme hyväksy seksistisiä, fasistisia, homofobisia tai rasistisia asenteita."
La Ingobernablen säännöt käyttäjille: ”Tässä tilassa emme hyväksy seksistisiä, fasistisia, homofobisia tai rasistisia asenteita.”

Kuka tahansa voi olla aktivisti, mutta jotkut ovat sitä selkeämmin kuin toiset. 

Tästä käy esimerkiksi toimittaja Bernardo Gutiérrez. Hänen uuden kirjansa Pasado Manana: Viaje a la Espana del cambio (”Ylihuominen: Matka muuttuvaan Espanjaan”) julkistus alkaa hieman kello kahdeksan jälkeen La Ingobernable -nimen saaneessa entisessä toimistorakennuksessa. Vanha kivirakennus sijaitsee aivan Madridin matkailunähtävyyksien kupeessa naapureinaan muun muassa tähtiarkkitehtien Herzog & de Meuronin suunnittelema kulttuurikeskus sekä Paseo del Pradon maailmankuulut taidemuseot. Keväisen valtauksen jälkeen La Ingobernable on toiminut sosiaalikeskuksena, ja suunnitelmat myydä se turismia palveleville toimijoille ovat toistaiseksi rauenneet.

Kirjan julkaisemistilaisuudessa keskustelu ei ala alusta, vaan sitä on käyty jo etukäteen. Ehkä tilanne on vastaava kuin aikaisen kristinuskon perustamisen aikoihin: jotain suurta on tapahtumassa, mutta muutos on hidasta. Se rakentuu pienistä teoista, jotka näyttäytyvät selkeästi kokonaisuutena vasta hamassa tulevaisuudessa, jos ­silloinkaan. 

Gutiérrez päättelee, että kyse on hajanaisista fragmenteista, joista tuskin saa suoraviivaista tarinaa. Uusi politiikka ei myöskään skaalaudu pienen mittakaavan teoista suuriksi kertomuksiksi, hän pohtii. Nyt korostuvat ainutkertaiset tilanteet. Se vapauttaa myös politiikan mahtipontisista ­kuvitelmista ja auttaa kokemaan arjen paikallisista lähtökohdista ja tarpeista. 

Paikallisessa tapakulttuurissa muiden huomioon ottaminen on itsestään selvää, mutta yhteiselon sääntöjä toistavia viestejä näkyy silti paljon yhteisöllisissä tiloissa. Niitä on hyvä opetella, aktivismia nimittäin helposti piinaa karismaattisten tai muuten vaan äänekkäiden yksilöiden ylivalta. 

Madridilaisesta aktivismista kirjoitettaessa mainitaan usein sen poliittisen kulttuurin tunnelma. Kokoontumisissa toisten kuuntelemiseen kuluu aikaa, mutta päätöksiin tullaan yhteisesti. Samalla kaikki kokevat oppivansa koko ajan uutta. 

Antropologit Alberto Corsín Jimé­nez ja Adolfo Estalella ovat tutkineet vaihtoehtokulttuuria Madridissa yli viisi vuotta. Heidän, ja monen muun näkemyksessä, digitaalisella teknologialla on rooli itseorganisoituvan kaupunkiaktivismin nousussa. Ilman hidasta ja kasvokkain tapahtuvaa vuoro­vaikutusta aktivismi ei kuitenkaan olisi se voima, mitä se tänään ­Espanjassa on.

Valvonnan, kulutuksen ja yksilöllisyyden sijaan tee-se-itse kulttuurissa pyritään yhteisöllisyyteen ja jakamiseen, jotka tekevät toisten pelonsekaisen kyyläämisen turhaksi. Avoimuus, mielikuvituksellisuus, uteliaisuus ja ennen kaikkea ihmisläheisyys ovat jatkuvasti läsnä, jopa kaikkein teknologisimpien hankkeiden puheissa ja asenteissa. Vaikka Madridissa pyritään innovaatioon ja teknologian kehittämiseen, tekemisen motivaatio tuntuu olevan ainakin yhtä paljon ellei enemmän yhteiselon ja sosiaalisten verkostojen kehittämisessä.

Huerto de Adelfas, yhteisöllinen  viljelmä Madridin eteläpuolella.
Huerto de Adelfas, yhteisöllinen viljelmä Madridin eteläpuolella.

Urbaaneja aloitteita ei sovi selittää yksinkertaisena ilmiönä. Hankkeita, ihmisiä ja motivaatioita on monenlaisia. Itse asiassa kunkin aloitteen ainutkertaisuus ja paikkaan sidottu todellisuus ovat osa niiden vallan­kumouksellisuutta. Ne puhuvat itsestään selvästi hajautetun hallinnan ja sosiaalisen moniarvoisuuden ­puolesta. 

On myös totta, että sama hanke palvelee monia tarkoitusperiä ja ­toteuttaa erilaisia toiveita. Make­space Madridin yksi keulahahmoista, ­Cesar ­Garcia Saez, kiteytti asian toteamalla, että kaikki näkevät verstaassa omien toiveidensa täyttymyksen: yksi näkee kierrätystehtaan, toinen startup-­hautomon, kolmas yhteisen työtilan.

Gentrifikaatio, kalliit kahvit ja kaupunkia kuin arvokasta raaka-ainetta louhiva globaali pääoma pyrkivät myös Madridiin. 

Tutkijoiden utopia aina uutta oppivasta ja valppaasta aktivismista voi Madridissakin joutua tavanomaisten paineiden jalkoihin. Haastattelumme päätteeksi Makespace Madridin­ ­Garcia Saez esittää minulle kysymyksen:

”Miten me pysäytämme gentrifikaation?” Vastaan: ”Vallankumouksella.”

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan ja kaupunki­tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistolla.

Alberto Corsín Jiménezin ja Adolfo Estalellan näyttely Madrid, a medias (”Puolivalmis Madrid”) Madridin Centro Centro Cibelesissä 1.10. – syyskuu 2018. 

a-medias.org

Jaa tämä:

LONTOO – LIIAN KALLIIKSI KEHITETTY

Mikä on asukkaiden paikka kaupungissa, jota rakennetaan sijoittajien ehdoilla?

Lontoolaiset saivat uuden pormestarin ja paikallishallinnon toukokuussa. Työväenpuolue Laborin Sadiq Khan voitti vaalit, joissa kuumin teema oli asuntokriisi. Keskustelua aiheesta on tosin käyty vuosikaudet, joskus itkun säestämänäkin, joten väittely aiheesta tuskin laantuu vaalien jälkeenkään.

Lontoossa on rakennettu globaalin liike-elämän sanelemilla kovilla ehdoilla yli kolmekymmentä vuotta.

Uuden rakentaminen käy tosin uusilla tehoilla. Nyt jopa puretaan vanhoja vuokrataloja pois investointimarkkinoiden ”vaatimien” rakennuskohteiden tieltä. Tässä pelissä heikoimmat jäävät kodittomiksi, mutta myös keskiluokka saa tuskailla asumisen kustannusten kanssa. Kaavoituksesta, vuokrista ja myös kaupungin sielusta väitellään mediassa, leikkipuistoissa ja pubeissa.

Myös tietenkin jatkuvasti kohoavat hinnat puhuttavat. Kolmen kerroksen ns. townhouse-talo, eli perheasunto liikenneverkoston keskustavyöhykkeillä, kuten Knightsbridgessä tai Islingtonissa, vaihtaa omistajaa kymmenellä tai parilla kymmenellä miljoonalla punnalla. Loftiksi luonnehdittuun uuteen asuntoon, joka ei oleellisesti poikkea yksiöstä, uppoaa helposti miljoona. Hienostokaupunginosissa hintalapusta viis veisaavat miljardöörit kaivavat itselleen ja autoilleen lisää tilaa maan alle. Koska kalleimmissa asunnoissa ei välttämättä asuta (rikkaalla on useampia asuntoja ympäri maailmaa tai jopa eri puolilla Lontoota), ovat niin sanottujen hyvien alueiden kadut iltaisin joskus autioita.

Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan
Elephant and Castle -alue on päässyt julkisuuteen korruptiosyytteistä ja Britannian rumimmaksi rakennukseksi nimetystä Strata-tornistaan

Vuodesta 2008 pormestarina toiminut konservatiivipuolueen Boris Johnson tuki innolla finanssimaailmaa palvelevaa rakentamista, kuten hassuilla nimillä varustettuja toimistotorneja – Sirpale (Shard), Juustoraastin (the Cheese Grater) – tai Thames-joen rannoille kohoavaa vartiointiliikkeiden suojelemaa prameutta. Mutta myös poliittinen vasemmisto on tukenut globaalin eli kodittoman pääoman rakennustoimintaa. Uudenlaisen wau-arkkitehtuurin lähtölaukaus, suolakurkkuna (the Gherkin) tunnettu toimistotorni, oli itsetietoisesti vasemmistolaisen Ken Livingstonen pormestarikauden näkyvimpiä lisäyksiä Lontoon kaupunkikuvaan.

Jo Livingstonen aikakauden alulla vuosituhanteen vaihteessa, rakentamista ja tiivistämistä kritisoitiin, taloustehokkaan rakentamisen ideologisen ja lainoppisen perustan oli luonut kuitenkin Margaret Thatcher jo 1980-luvulla. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kiihtynyt rakentaminen taas on innoittanut toimittajat ja kriitikot ennennäkemättömään verbaaliseen luovuuteen.

Juuri eläkkeelle University College Londonista siirtynyt pitkän linjan kaupunkiaktivisti, Michael Edwards toteaa, että kuppi on mennyt nurin monin paikoin. Kampanjointi hyvän kaupungin puolesta Lontoossa on hänen mukaansa yltynyt, vaikka monet ihmiset ovatkin kyynisiä. Markkinavoimia vastaan taistelu on vaikeata, hän sanoo, mutta sille ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa.

Myös numeropeli yltyi vaalien alla, mutta faktat – varsinkin talouteen liittyvät – ovat sangen tulkinnanvaraisia. Niiden kanssa painiikin kasvava konsulttien ja uudenlaisten asiantuntijoiden joukko. Viestintäyhtiöiltä saa apua myös vuorovaikutukseen ja rakentamista helpottavaan suhdetoimintaan.

Uusien asuntojen mainokset katutasossa ja verkossa ihmetyttävät ja naurattavat. Erään kommentoijan mukaan niiden viestin voisi kiteyttää sanoilla ”buy this and get laid”. Uudenlaista propagandan muotoa kutsutaan nimellä ”property porn”.

Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.
Propagate kollektiivin häätöjä vastustava juliste.

Lontoolaisen toimittajan Rowan Mooren talvella ilmestynyt teos Slow Burn City penkoo tilanteen taustoja perusteellisesti. Kirja päättyy manifestiin, jossa vaaditaan ihmisille koteja ja kaupunkia joka olisi asumisen arvoinen. Kyse ei Mooren mukaan ole kuitenkaan abstraktioista eikä mielikuvista. Kyse on materiasta, siitä mitä rakennetaan minne, miten ja kenelle. Politiikasta.

Silmiin pistävintä on että rakentaminen työntyy kaikkialle. Avaraa tai vähän käytettyä tilaa katoaa viikoittain. Nostokurjet kieppuvat aamusta iltaan. Liikenne jumittuu.

Kasvutahti on selkeästi kiihtynyt. Lontoon väkiluku ei sanottavasti kasvanut 1900-luvulla, eikä yli kolmestakymmenestä hallinnollisesta yksiköstä (borough) koostuneen suurkaupungin muoto oleellisesti muuttunut. Toisen maailmansodan jälkeen saatiin kyllä Thamesin rannalle edelleenkin rakastettu kulttuurirakennusten rypäs, South Bank Centre, ja julkisin varoin tehtiin vuokra-asuntoja sekä keskustaan että esikaupunkeihin. Vasta 1990-luvulla urbaani elämä sai uudenlaista nostetta.

Tuolloin lifestyle lehdet, liikemaailma ja kaupungin johto innostuvat ajatuksesta, että noin vuonna 2030 Lontoosta tulisi Euroopan ensimmäinen yli kymmenen miljoonan asukkaan mega-kaupunki.

Lontoosta eittämättä pidetään. Tänne tullaan tekemään töitä kaikkialta maailmasta, matkailu vetää, mutta ennen kaikkea kotimaisia ja kansainvälisiä sijoittajia riittää. He ovatkin kriisiytyneessä tilanteessa näkyvä roistosakki. Monen kymmenen miljoonan punnan kakkos- ja kolmosasuntojen omistajien ohessa ne jolla on ylimääräistä pääomaa parkkeeraavat sen tuottoisasti Lontooseen.

Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan kasvusta vaan ilmiöstä, jota voisi kutsua vaikka vaurauttamiseksi. Kyse on gentrifikaation pahasta sukulaisesta, eliittien tietoisesta ja usein myös onnistuneesta pyrkimyksestä nostaa alueiden keskituloja. Esimerkeistä käyvät Tate Modern -gallerialta etelään työntyvä Southwark ja vanhojen työläiskortteleiden Hackney, jotka olivat vuosikymmeniä Euroopan köyhimpiä paikkoja. Pitkälti luovan luokan avulla, molemmat ovat parantaneet merkittävästi asemiaan tilastoissa vain viidessä vuodessa.

Eleanor Margolies, Southwarkin vihreän puolueen aktiivi, ilmaisee asian selkeästi: ”Jos kaupunki haluaa kohottaa keskituloja se tuo tänne rikkaampia ihmisiä. Muuttakoot vanhat asukkaat pois.”

Monet puhuvat yleisesti ”sosiaalisesta puhdistuksesta” tai tietoisesta demografisesta muutoksesta. Räikeimmillään sellaista on nähty Southwarkin ja tällä hetkellä Lontoon suurimmalla työmaalla, Elephant & Castle -nimisessä liikennekeskittymässä.

Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.
Pienyrittäjien ja kaupunkilaisten suosima kauppakeskus. Taustalla korkeudella saavutettua tehokkuutta 1970 ja 2010 -luvuilta.

Katutason yläpuolella olevalta juna-asemalta on voinut seurata kehitystä, joka heijastaa kärjistynyttä kriisiä. Tuntuu kuin viereinen 42-kerroksinen Strata-tornitalo kaatuisi päälle. Valmistuttuaan vuonna 2010 se ”palkittiin” maan rumimpana uutena rakennuksena”. Enää se ei ole ainakaan ainoa korkea. One The Elephant on jo valmis ja radan toisella puolella pari muuta uutta tornia odottaa enää loppusilauksia. Joka suunnalla on rakennustyömaata ja työmiehiä.

Katutasolle vuosikausia jatkuneiden tietöiden reunalle minut vie paikallinen aktiivi. Hän esittelee yksi kerrallaan rakennuksia: on taidekouluna toimiva toimistorakennus, rata ja sen alla toimivat liikkeet, elokuvateatteri, pubi, lisää toimisto- ja asuntokantaa, ja ennen kaikkea nykyään latinalaisamerikkalaisten kauppiaiden keskittymänä tunnettu ostoskeskus. Erilaisten finanssiskandaalien piinaama suurhanke jyrää kaiken tämän altaan pois. Oppaanani toimiva mies ei halua nimeään julki, edes suomalaiseen julkaisuun.

”Taistelen täällä edelleen. Sitä paitsi olen kaupungin vuokralainen”, hän kertoo.

Kuten moni muu aktivisti, hän on tutkinut alueen historiaa ja puhuu siitä asiantuntevasti, samoin kuin korruptiosyytteiden kyllästämästä päätöksenteosta ja traagisista häädöistä, josta alue nyt tunnetaan. Päivää myöhemmin vihreän puolueen pormestariehdokas Sian Berry puhuu kauppakeskuksessa muutaman toimittajan ja TV-kameran seuraamana pienliikkeiden toimintaedellytysten kohentamisesta. Ilman muutosta globaalia pääomaa suosivaan politiikkaan, pienimuotoisella kaupallisella toiminnalla ei ole mitään toivoa sijoittua näin lähelle Lontoon keskustaa.

”Elephant” on ennen kaikkea kuitenkin Lontoon vinoutuneen asuntopolitiikan symboli. Tontilla, mille nyt nousee monen sadan tuhannen punnan sinkkuasuntoja, seisoi vielä neljä vuotta sitten mahtava Le Corbusierin modernismia mukaillut lamellitalo. Lontoolaisyleisö alkaa tuntea 1970-74 rakennetun Heygate kompleksin lähihistorian jo varsin hyvin. Vuoden 2008 pankkikriisin aikoihin ohikulkijat havahtuivat nauhaikkunoiden laudoittamiseen, kunnes Heygate vuonna 2012 lopulta purettiin. Siitä tuli varoittava esimerkki. Huonosta ylläpidosta ja alueelle keskittyneestä köyhyydestä huolimatta Heygatella kuitenkin elettiin pääasiassa hyvin

Oppaani mukaan kansainväliset asunnon ostajat hankkivat asunnon usein sokkona, ehkä havainnekuvan perusteella. Heygaten entiset asukkaat taas ovat päätyneet kauas vanhoilta kotinurkiltaan, jotkut jopa Lontoon ulkopuolelle. Monet olivat eläkeläisiä tai työkyvyttömiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia hankkia itselleen asuntoa alueen uusilla, parannetuilla hinnoilla. Tarkkasilmäinen – tai alueella asunut – tiesi myös, että siellä oli pieni mutta vaikuttava kaupunkimetsä. Rakennusfirmat ottivatkin sen osaksi uutta brändiä –  450 puusta on tosin enää jäljellä oppaani mukaan hieman yli 100.

Ei Lontoota ole totuttu pitämään arkkitehtonisesti kiinnostavana. Elephant & Castle -tyyppiset menetykset ja niiden ympärillä loputtomasti pyörivät epäilyt väärinkäytöksistä ovat luoneet uutta kiinnostusta rakennettua ympäristöä kohtaan, mutta myös alistumista uuteen tilanteeseen.

Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu  on toistaiseksi taattu.
Alueen nimen taustasta, Elefantti ja linna, ei ole varmaa tietoa. Hintatason nousu
on toistaiseksi taattu.

Jo vuonna 2009 tutkija ja toimittaja Anna Minton analysoi uusliberalismin kaupunkia hajottavaa voimaa kirjassaan Ground Control. Nyt akateemiseen työhön siirtynyt Minton peräänkuuluttaa paradigman muutosta.

”Eikä kyse ole vain ulkomaalaisista oligarkeista”, hän painottaa. ”Asunnonomistamista kohdellaan meillä eläkkeenä, eikä sen parempaa investointia olekaan.”

Nuoren lontoolaisen ansioilla on turha unelmoida omistuskodista kotikaupungissa. Mintonia huolettaa myös parlamentissa etenevä uusi asuntolaki joka olisi varsinkin Lontoolle katastrofi. Laki tukisi omistusasumista, kun tarve on kaupungin vuokra asunnoille. Lain myötä eriarvoisuus vain kasvaisi ja vuokralla asujan turva heikkenisi entisestään. Kaupunkielämä sellaisena kun sen tunnemme kuolisi pois.

Tässäkään yhteydessä ei vasemmisto näyttäydy pelastajana. Paikallisella tasolla Labour-puolue on siunannut vuokra-asuntojen tuhoamista siinä missä oikeistokin. Pahinta on, ettei ihmisillä tunnu olevan luottamusta järjestelmään.

Eeva Berglund on ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti Helsingin yliopistolla. Hänen yhdessä Cindy Kohtalan kanssa toimittama Uusi Helsinki? -teos ilmestyi viime vuonna.

Jaa tämä:

Lisää mainoksia Helsinkiin?

Ihan kaikkialle ei tarvitsisi tunkea mainoksia, vaikka kulttuurilaitokset ovatkin rahakusessa.

Stadin rakennuslautakunta sai käsiteltäväkseen lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin suuri valaistu mainosnäyttö. 3/4 mainoksista liittyisi Musiikkitalon toimintaan ja 1/4 olisi sitten mitä sattuu. Suurnäyttöön liittyen raksalautakuntaan on jätetty myös tukku varsin kielteisiä lausuntoja ja hyvä niin. Rakennuslautakunta hylkäsi hakemuksen.

Pois se minusta, että vaatisin nollatoleranssia mainoksille julkisessa tilassa. Vaikkapa nyt tuo kuvassa näkyvä kauppakeskus Forumin nurkka on ihan passeli paikka mainoksille (tässä kuvassa kritisoisin  seksististä mainoskuvastoa, jossa naiset ovat biksuissa ja miehet puvut päällä).

Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.
Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.

Mutta onhan se nyt helvetti, jos pari vuotta sitten valmistuneen merkkirakennuksen seinään joku jumbotelkkari halutaan. Vaikka Musiikkitalo onkin arkkitehtuuriltaan harmillisen tylsä (olisi saanut olla ufo eikä prisma), niin olisi se ihan soveliasta arvostaa arkkitehtuuria sen verran, että ei sitä valomainoksin tarvitse häpäistä.

Muutenkin soisin, että julkisen tilan visuaalisesta stimulaatiosta vastaisi enemmän arkkitehtuuri ja vähemmän mainokset.

Hieman hullua on myös se, että muuta vuosi valmistumisensa jälkeen Musiikkitalo on tilanteessa, jossa toiminnan rahoittamiseen tarvittaisiin valomainokset vilkkumaan seinälle. Että rakennetaan seiniä tässä tapauksessa 160 miljoonalla eurolla ja sitten pihtaillaan käyttökustannusten kanssa. Eikö tehtyjä investointeja osata hyödyntää? Vai onko kyse siitä, että niitä ei tajuta hyödyntää?

Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.
Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.

Koska tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan – silloin kun myyvät on kyse verosubventoiduista mainoksista, eivätkä sellaiset kuulu markkinatalouteen.

Tämä halvalla myyminenhän nousi esille hiljattain Helsingin kaupunkipyörien myötä. Stadi on myynyt mainostoimistolle edelleenmyyntioikeuden mainostilan diilaamiseen ja mainostoimisto on diilannut. Stadin virkamiehet eivät kuitenkaan (ilmeisesti) osanneet määritellä rajoja myytävälle mainostilalle ja sen seurauksena kaupunkipyörät ovat kauttaaltaan Alepan mainoksia. No, ehkä virkamiehet oppivat jotain tästä seuranneesta älämölöstä.

Myös muutaman Musiikkitaloa lähellä sijaitsevan kulttuuri-instituution, Kiasman ja  Ateneumin, seinissä komeilee isot mainokset, mutta ne sentään liittyvät nimenomaan talojen näyttelyihin. Eivät nekään mainoslakanat varsinaisesti tue rakennusten arkkitehtuuria, mutta eivät myöskään mene kaupallisten ilmoittajien myynninedistämiseen.

Ylen artikkelissa siteerattu kaupunkikuvaneuvottelukunta viittaa Musiikkitalon seinään haviteltuun mainostauluun liittyviin ongelmiin ja mainostaulun suhteesta viereiseen Kansalaistoriin. Lausunnon mukaan ”taulu ei vaikuttaisi pelkästään Musiikkitaloon vaan se määrittäisi pitkälle koko aukion luonnetta” ja asettaisi katseen vangitsijana ”suosituksi oleskelupaikaksi muotoutuneen aukion käyttäjän passiiviseksi katsojaksi”.

Enpä olisi itse osannut tuota paremmin laittaa.

Jaa tämä: