koulutuslupaus

Leikkaa, leikkaa, komeamman kruunun saat

Opiskelijat kaipaavat tilaa ajatella ja opiskella kiireettömästi. Tämä ei kuitenkaan sovi hallituksen määrittämän koulutuspolitiikan linjaan, kirjoittaa tohtori Riikonen.

Suomi on tuhansien järvien ja satojen miljoonien koulutusleikkausten maa. Korkeakoulutuksesta eli ammattikorkeakouluilta ja yliopistoilta leikataan tällä hetkellä vuositasolla kaikkiaan 105 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta leikataan, samoin Tekesin. Myös korkeakouluopiskelijoiden opintotuista leikataan. Leikkurin korviasärkevä sointi on muuttunut jokapäiväiseksi melusaasteeksi, eikä siinä pauhussa enää paljon tunnu, kun leikkauksista vastuussa oleva hallituspuolue kokoomus ilmoittaa, että heidän kärkiteemansa tulevissa kuntavaaleissa on koulutus ja varhaiskasvatus.

Puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo kirjoittaa blogissaan, että ”Kokoomukselle koulutus, sivistys ja tiede ovat arvoja sinänsä. Maan hallitus on ohjelmassaan hyväksynyt määrärahojen leikkauksia myös koulutuksen alalle. Näitä leikkauksia kokoomuksen ei ollut mukava olla toteuttamassa.”

Orpo sanoo myös, että ”Kokoomuksen koulutuspolitiikka ei ole säästövetoista vaan uudistuskeskeistä. Hallituksessa kokoomus uudistaa jokaisella sektorilla toimintatapoja ja rakenteita, jotta yhteiset veroeuromme tulevat käytetyiksi parhaalla mahdollisella tavalla.” 

Totisesti, uudistuskeskeisyys ja äärimmäisyyteen viritetty tehokkuusideologia on kyllä tullut sisäistetyksi. Yliopistoväki on tutustunut siihen ilmiöoppimisen keinoin kun satoja tehtäviä on lakkautettu, hallintopalvelut on karsittu ja välinpitämätön tiedotus asioiden kulusta on kylvänyt pelokasta ilmapiiriä kampuksille. 

Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.
Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.

Kuka muistaa vielä nykyiseen korkeakoulutuksen uudistuspakkomielteeseen osaltaan vaikuttanutta Uudistava Suomi  -raporttia? Se tehtiin pari vuotta sitten tuolloisen pääministerin, Alexander Stubbin johdolla opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkimus- ja Innovaationeuvostossa. Stubb kirjoittaa raportin esipuheessa:

 ”Asemaamme tietoon ja osaamiseen perustavien maiden kärkijoukossa on vahvistettava ennakkoluulottomilla uudistuksilla. Toimintatapoja ja rakenteita on osattava muuttaa. Tarvitaan kokeiluihin ja riskinottoon rohkaisevaa kirkasta poliittista viestiä sekä uudenlaisia, radikaalejakin toimia. Poisvalinnoilla vapautetaan voimavaroja uuden luomiseen.”

Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.
Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.

Pakkouudistuksen eetos hyökyy päälle voimallisena. On tehtävä raakaa uusjakoa hyödyllisen ja hyödyttömän välillä, sillä uusi ja ihmeellinen ei kasva vanhoille homeisille perustuksille. Tähän kun lisätään ajatuspajoissa tuotetut hokemat siitä, miten tulevaisuuden avaintaitoja ovat luova ja ketterä ongelmanratkaisukyky, tiedon hankinta ja hallinta sekä kriittinen ajattelu, on uusliberalistinen ”uudistettu” yliopisto valmis.

Vanhassa nuhjuisessa sivistysyliopistossa toki on harjoitettu ja opetettu kriittistä ajattelua sekä tiedon hankintaa ja erilaisten kysymysten ratkaisua, tulkintaa ja analyysiä jo suunnilleen tuhat vuotta. Se on vain tehty jotenkin pienesti ja jonninjoutavasti; on nysvätty keskenään ilman mitään sovellettavuus- ja kaupallisuusnäkymiä tai ihokarvat nostattavia yritysyhteistyökuvioita.

Ratkaisukeskeisen ongelmanratkaisun soundtrackin. ÄÄNI & KUVA: Taina Riikonen

Kokoomushenkistä uudistuskeskeisyyttä nauttinut ”uusi yliopisto” on eräänlainen sheivattu ja rasvaimussa huljutettu osaamishonotuksen pikalinjasto. Siellä tärkeintä on sivuille vilkuilematon läpijuoksu, eikä niinkään uuden oppiminen, kriittinen ajattelu tai analyyttinen pohdinta. Samalla karsitaan ”päällekkäisyyksiä”, vaikka todellisuudessa tuhotaan ihmiselämään kuuluvaa moninaisuutta ja erilaisuutta.

Tämänkaltaisessa uudistus- ja tehokkuusajattelussa on yksi perustavanlaatuinen ongelma. Koska yliopisto on ennen muuta hitaan ja kriittisen ajattelun paikka, ei sitä voi tuosta vain läpikotaisin optimoida. Sen jokaista luentosalia ei voi tehokäyttää vuorokauden ympäri. Sen jokaista oppiainetta tai kurssia ei voi perustella talouskasvun lisäämisellä. Sen jokaista opiskelijaa ei voi pakottaa tekemään innovatiivista yritysyhteistyötä. Sen monitieteisiä ja kansainvälisiä tutkimusryhmiä ei voi elinkeinoministeri mahtikäskyllä piiskata konemaiseen sovellustuotantoon.

Tehokkuus ei voi olla yliopistoa läpikotaisin määrittävä arvo, sillä yliopiston yksi keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on toimia kriittisenä ja riippumattomuutta vaalivana vastavoimana kulloinkin vallitseville, usein jo itsestäänselvyyksiksi liudentuneille arvovalinnoille. Yliopiston kriittisyys ja riippumattomuus on erityisen tärkeää etenkin nyt, aikoina jolloin suomalaisen valtamediaN edustaja ei enää noudata journalistista perustehtäväänsä, vaan vaikenee pääministerin kanslian painostuksen alla.

Kirjoittaja Taina Riikonen teki Häiriköiden Suomi epäkuntoon -lakanaan sopivan ääniteoksen, johon hän sämpläsi ja muokkasi pääministeri Juha Sipilän historiallista televisiopuhetta sekä Keskustan Suomi kuntoon -vaalikappaletta. Suomi epäkuntoon -performanssi toteutettiin Helsingin yliopiston naapurissa, Kiseleffin talossa, osana Neljän dosentin illallinen -tapahtumaa.

Jos koulutus, sivistys ja tiede todella olisivat näille uudistussyöpään sairastuneille poliitikoille itseisarvoja, niin he vaalisivat kyseisten asioiden luovuutta ja kriittisyyttä tuottavia rakenteita. He eivät repisi niitä alas.

Itseisarvona ymmärtämiseen sisältyy käsitys rakenteiden ja niissä syntyvien sisältöjen historiallis-kulttuurisesta vuorovaikutuksesta. Rakenteilla ja muodoilla on useimmiten oma tärkeä tarkoituksensa niissä tuotettujen sisältöjen kannalta. Todellinen luova ongelmanratkaisukyky ja kriittinen ajattelu eivät tarvitse ympärilleen ”tehokasta” yliopistojärjestelmää. Sen sijaan tietynlaiseen, kapeaan hyödyn ideologiaan perustuva ”luovuus” ja ”kriittisyys” kyllä tarvitsevat. Ne tarvitsevat ”uudistetun” korporaatioyliopiston, josta vapaa, riippumaton ja oikeasti kriittinen ajattelu on tehokkaasti poisvalittu.

Petteri Orvon väite kokoomuksen koulutus,- sivistys- ja tiedemyönteisyydestä sekä vastentahtoisesti tehdyistä koulutusleikkauksista onkin tehopyhyydessään vertaansa vailla. Se kieltää rujosti juuri tehtyjen koulutusleikkausten tiedettä lamaannuttavan vaikutuksen, ja samalla se antaa ymmärtää, että kokoomusta olisi viety kuin pässiä narussa koko leikkausasiassa. Yliopistokoulutusta tuhoava ”uudistaminen” ei kuitenkaan ole yksinomaan nykyhallituksen aikaansaannosta, vaan korkeakoulutuksen rakenteellisen ”tehostamisen” eetosta on ajettu jo vähintään vuosituhannen alusta saakka. Aiemmin puhuttiin maltillisemmin ”kehittämisestä”, mutta nykyisin käytössä on aikamme kenties irvokkain eufemismi, ”uudistaminen”.

Yliopistokoulutuksen yhteydessä ”uudistaminen” tarkoittaa lähes poikkeuksetta lakkauttamista, voimaperäistä rakenteiden muokkausta ja alasajotoimenpiteitä.

Ja sama latinaksi. Taina Riikonen ja Miia Halme-Tuomisaari sekä ”Tunkekaa innovaation perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.
Ja sama latinaksi. Miia Halme-Tuomisaari ja Taina Riikonen sekä ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.

Mitä näistä asioista ajattelevat yliopistojen opiskelijat?

Olen viime vuoden aikana vieraillut luennoimassa muun muassa Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopistossa, Taideyliopistossa ja Lapin yliopistossa. Olen käynyt monta pitkää keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopisto-opiskelun nykytilasta. Yksi asia, josta opiskelijat tuntuvat olevan yhtä mieltä on se, että opiskeluaika on nykymuodossaan aivan liian lyhyt. Kahden vuoden maisteriohjelmaa pidetään lähinnä huonona vitsinä ja on esitetty myös sellaisia näkemyksiä, että varsinainen ajattelu on nyky-yliopistossa kenties vasta jatko-opiskelijalle mahdollistuvaa ylellisyyttä.

Eräs hallituksemme kärkihankkeista eli yliopistokoulutuksen alasajo on siis edennyt menestyksekkäästi; perusopiskelusta on onnistuttu leikkaamaan ajattelu ja opiskelu, ja tilalle on pystytetty ”osaajia” tuottava mekaaninen liukuhihna.

Tämä on väärin ja olen enemmän kuin pahoillani opiskelijoiden puolesta. Yliopisto-opiskelun tulisi voida olla ensihetkistä alkaen monipuolista, yltäkylläistä ja loputtomalta tuntuvaa. Tulisi saada ihmetellä ja ajatella hitaasti, pitkään ja rajattomasti. Tulisi saada opiskella kaikenlaista turhaa – eli kaikkea sellaista, mikä kiinnostaa, mutta mistä ei välttämättä koskaan ole mitään niin sanottua hyötyä.

Opiskelijat sanovat, että he kaipaavat kiireettömiä keskusteluita professorien ja muiden yliopistolaisten kanssa. He haluavat lukea liikaa kirjoja. He haluavat kuulua johonkin, millä on oma paikka ja historia. He toivovat, että heidän maisteriohjelmansa on olemassa vielä heidän valmistuttuaankin, että kaikki ei olisi vain projektiluontoista ja väliaikaista kokeilukulttuuria.

Opiskelijat ovat tosissaan ja vakavissaan, he eivät toivo, että yliopisto olisi markkinaveisuja raikuva yrittäjäkylä. He kaipaavat mahdottomia maailmoja, eivät elähtäneitä brändivisioita.

Opiskelijat uskovat vakaasti, että kriittinen ja luova ajattelu vaatii ennen muuta omistautumista, aikaa ja väljyyttä. Kriittisen ja luovan ajattelun oppimisen toivossa he ovat yliopistoon tulleet, joten sitä heille tulisi myös ylitsevuotavasti tarjota.

Taina Riikonen on musiikkitieteestä väitellyt filosofian tohtori ja äänitaiteilija, joka kuuntelee mielellään metroja, hengitystä ja nahkahousuja sekä kirjoittaa ja tekee taidetta yhteiskunnallisen kritisismin nimissä. Riikonen on tieteen ja taiteen rajapinnassa operoivan Allegra Lab Helsinki ry.:n jäsen.

Jaa tämä:

Yliopistoista, leikkauksista ja byrokraattisuudesta

Fantastisella uudistuksella ja leikkauksilla kuritettu yliopistolaitos pitäisi uudistaa. Ei kuitenkaan Sipilän opein. SSS, SOS, WTF.

Suomalaiset yliopistot ovat uskomattoman byrokraattisia paikkoja, joissa turhaan raportointiin, lupien hakemiseen ja lomakkeiden täyttelyyn kuluu uskomattomia määriä aikaa. Yliopistot usein sortuvat varsinkin rahankäytössä pikkutarkkaan seuraamiseen siellä missä luottamus tuottaisi parempia tuloksia. Helsingin yliopistossa varsinkin näkyy Keisarillisen Aleksanterin yliopiston historia.

Tämä byrokraattisuus ei kuitenkaan ole läheskään kokonaan yliopistojen oma vika. Saimme Suomen Akatemialta tutkimushankkeellemme rahoitusta, jota myönnettiin 100 000 euroa vähemmän kuin olimme hakeneet. Me ajattelimme (lapsellista, tiedän), että näin iso muutos aivan luontevasti antaa meille tilaisuuden kirjoittaa hankkeen budjetti uudestaan – olihan alkuperäinen kirjoitettu vuosi sitten ja merkittävästi saatua suuremmalle summalle. Tämä ei noin vain akatemialle (ja sitä myöten myöskään yliopistolle) käynyt, vaan meidän piti ensin kirjoittaa perusteltu anomuskirje että saimme hakea muutosta hankkeemme budjetin vuosieriin. Kaikille tällaisille säännöille on varmasti omat perustelunsa, mutta ne kaikki yhdessä tekevät rahankäytöstä yliopistolla välillä hyvin hankalan prosessin.

Pahimpia ovat isot EU-hankkeet, joihin usein käytännössä pitää palkata oma byrokraatti hoitamaan sitä raportoinnin ja lomakeruljanssin määrää.

Häiriköt-päämaja kävi häiriköimässä Neljän dosentin illallisella. Oheisella videolla nähdyn, Jani Leinosen ja Jari Tammisen Suomi epäkuntoon -lakanan ohella yleisö pääsi ihastelemaan ämyreistä kajahtanutta Taina Riikosen ääniteosta joka kuuluu tässä videollakin.

Yliopistojen hallintokulttuuri pitäisi siis räjäyttää auki ja uudistaa – ei sipilämäisen taylorisistiseksi, vaan vastuuseen ja vapauteen perustuvaksi. Sellaiseksi jossa tutkijoiden luotettaisiin esimerkiksi tietävän, miten heille myönnetyt tutkimusrahat tavoitteita parhaiten palvelevat. Samaan aikaan ei voida ”valvoa rahankäyttöä tarkemmin” ja ”vähentää byrokratiaa”. Monessa yliopistossa on tehty tuoreeltaan hallinnon uudistus, joko vapaaehtoisesti tai pakolla. Nyt voimme toivoa, että samalla muuttuu myös toiminnan henki.

Tämä uudistus ei kuitenkaan voi tapahtua vain ”leikkaamalla hallintoa” säästötoimenpiteenä. Eivät ne sitä hallintoa (pelkästään) huvikseen siellä pyöritä. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Suomen hallituksen pitäisi aloittaa oman rahanjakonsa (mm. Suomen Akatemia) hallinnollisen taakan perkaamisesta, mikäli tästä absurdista lomakekarusellista haluttaisiin oikeasti eroon. Suurin osa tutkimusrahasta kuitenkin tulee valtiolta, ja sitä koskevat siksi myös valtion rahankäytön säännöt. Se, että me joudumme erikseen anomaan oikeutta hakea muutosta itse suunnittelemamme hankkeen budjetin muuttamiseen ei palvellut tiedettä, ei isänmaata eikä varsinkaan ihmiskuntaa.

Pahimmillaan nyt käy niin, että ”hallintoa karsitaan”, mutta samaan aikaan rahoittajat vaativat edelleen tutkijoilta tuntikirjanpitoa ja anomuksia kaikenlaisiin hankkeen budjetin vuosierien muuttamiseen, ja edelleen täytetään niin raskaita työajanseurantalomakkeita että niissä pitää olla oma kohtansa sen lomakkeen täyttämiseen kuluneelle ajalle. Tai käytetään työajanseurantajärjestelmää, johon pitää kirjoittaa jokaiseen päivään 7,25 tuntia riippumatta todellisesta työajasta.

Pahimmillaan nykyisellä politiikalla saadaan aikaan tilanne, jossa labyrintti pysyy samana mutta opaskilvet poistetaan säästösyistä.

Veikko Eranti on työskennellyt tutkimuksen parissa Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistossa sekä Aalto-yliopistossa. Hänen sosiologian väitöskirjansa tarkastetaan marraskuussa Helsingin yliopistossa.

Jaa tämä:

Suomi epäkuntoon – KATSO VIDEO!

Kun akateeminen väki pohtii koulutuspoliittisia linjauksia ja tutkimuksen merkitystä, on Häiriköiden tehtävä häiriköidä.

Häiriköt-päämaja kävi Helsingin taiteiden yössä häiriköimässä. Tilaisuudeksi valikoitui Neljän dosentin illallinen, jonka aikana keskusteltiin koulutuspolitiikasta, koulutuksen ja tutkimuksen tarpeellisuudesta sekä siitä, mikä ajaa tutkijoita urallaan.

Häiriköiden rooli oli, no, luoda häiriöitä. Kuten olen toistanut toistamasta päästyäni häiriköinti pelkästä häiriköimisen ilosta on hieman tylsää ja merkityksetöntä, joten oli meillä ihan ajatuksin häiriköinnin takana. Oheisella videolla nähdyn lakananpudottamisen ohella ämyreistä kajahti kuuluville Taina Riikosen ääniteos joka tässä videollakin kuuluu.

Tapahtumapaikka, Kiseleffin talo, Helsingin Senaatintorin laidalla on keskellä symbolista valtakeskittymää. Saman aukion laidoilla on edustettuna poliittinen valta (Valtioneuvoston linna sekä kaupungintalo), uskonnollinen valta (Tuomiokirkko), Helsingin yliopisto sekä perinteinen kauppiassääty vanhojen kauppakorttelien muodossa. Olikin soveliasta räväyttää esille lakana, jossa pääministeri Sipilän politiikan seurauksena salama lyö yliopiston päärakennuksen lipputankoon.

Suomi epäkuntoon -lakana: Jani Leinonen & Jari Tamminen, ääniteos: Taina Riikonen. Video: Häiriköt-päämaja.

Päätimme keskittyä häiriössämme maan hallituksen koulutuspoliittisiin linjauksiin. SOS-hallitus (ex-SSS-hallitus) on tehnyt erinomaisen merkittäviä leikkauksia opetukseen ja tutkimukseen, vaikka ennen vaaleja luvattiin päinvastaista. Herää kysymys, voiko hallitukseen luottaa. No, ei tämä tietenkään ensimmäinen kerta ole kun poliitikot pettävät ja kepuhan pettää aina, kuten tiedetään.

Juha Sipilän Ratkaisujen Suomi -hallitusohjelman Osaaminen ja koulutus -luku alkaa seuraavasti.

”Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta. Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.”

Mites meni noin niinku omasta mielestä?

Sama kuva koulutuslupauksesta -ryhmä jakaa Facebookissa joka päivä saman kuvan koulutuslupauksesta.
Sama kuva koulutuslupauksesta -ryhmä jakaa Facebookissa joka päivä saman kuvan koulutuslupauksesta.

On vaikea nähdä, kuinka hallituksen tuore budjettiesitys tukisi yllä siteerattua linjausta ja sen tavoitteita. Budettiesitys kohdistaa lisäleikkauksia jo entisestään kurjistettua opetusta ja tutkimusta kohtaan.

”Tuntuu siltä, että hallitus ei kunnioita järjestöjen yksimielisiä sopimuksia eikä kevään kehysriihen päätöksiä. Yliopistoille ja tutkimukselle hallitus tarkoittaa kirjaimellisesti lyhenteensä mukaisesti SOS”, linjasivat Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikalainen ja Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämeri.

Vielä kevään kehysriihessä hallitus linjasi, että yliopistoihin ja tutkimukseen ei kohdistu uusia lisäleikkauksia. Samaa muuten lupasi uusi valtiovarainministeri kesällä. Ilmeisesti myös kokoomus pettää aina.

Tilanne oli päällä ja meno jylhää. Kuva: Velda Parkkinen
Tilanne oli päällä ja meno jylhää. Kuva: Velda Parkkinen

Miksi Häiriköiden koulutuspolitiikan kritisoiminen kohdistuu Juha Sipilään? Pääministeri vastaa hallituksensa tekemisistä ja määrittää hyvin pitkälle ne rajat, joiden puitteissa esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriö toimii.

Poliittisesta populismista väitellyt, Helsingin yliopiston tutkija Emilia Palonen analysoi Häiriköiden pyynnöstä Vuosi vaaleista -näyttelyyn tehtyjä teoksia, joista Suomi epäkuntoon oli yksi.

Salama, joka iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon, hymyilevä miljonääri oranssissa kravatissaan. Kun ensimmäisen kerran näin Juha Sipilän vaalimainoksen ihmettelin solmion väriä. Oranssi on populistien väri (esimerkiksi Fidesz Unkarissa, BZÖ Itävallassa, oranssi vallankumous Ukrainassa). Se on siis niiden väri, jotka väittävät olevansa kansan puolella eliittiä vastaan, ilman mitään erityisiä ideologioita.

Vuosi sitten emme tienneet, mitä Sipilä ajoi, paitsi iloisia naamoja, jotka ovat nyt poissa julisteesta. Tilalla on autio tsaarin ajan aukio. Jotenkin tästä kuvasta, arkkitehtonisesta paraatiaukiosta ja hihojen käärimisestä tulee mieleen neuvostorealismi.

Nyt, vuosi vaalien jälkeen tiedämme, että hallituksella on ollut jonkinlainen agenda. Pitkälle kyse on ollut siitä, että kääritään hihat. Ja sitten on kiukuteltu, kun mitään ei olekaan tapahtunut. Kaikki ei olekaan mennyt kuin johtamisen oppikirjoissa, ja on tullut kritiikkiä. Jos teoreetikoita Chantal Mouffea ja Ernesto Laclauta uskotaan, kiista on kuitenkin demokratialle keskeistä.

Vaalikeväinen työrauha, jonka avulla Sipilä sai möllöttää yhteisenä nimittäjänä kaikille vaatimuksille, joita tehtiin hallitusta vastaan, on nyt murentunut. Tavoitteitakin on saavutettu: naisten ja lasten asemaa on heikennetty, sivistyksestä ja kehitysavusta on viety rahat.

Onko niin, että Sipilän salama iskee yliopistoon – vai nousevatko pilvet yliopiston takaa ja yliopisto toimii ukkosenjohdattimena? Kun tutkii populismia rajat ylittävänä ilmiönä, on selvää, että sivistysvastainen anti-intellektualismi on niille kaikille tyypillistä.”

Me Häiriköt-päämajassa uskomme, että juuri nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jossa tulevaisuus on epävarmaa ja maailmatalous vinksin vonksin, meidän täytyy kehittää itseämme ja pyrkiä parempaan. Nyt hallitus pyrkii nostamaan työllisyyttä kikyttämällä köyhiä.

”Pakettiin kuuluu, että jokainen työtön haastatellaan kolmen kuukauden välein, mihin hallitus laittaa 17 miljoonaa euroa lisärahaa. Kasvavan työmäärän takia myös yksityisten palveluntuottajien käyttöä lisätään. Työvoimapalveluja tehostamalla hallitus yrittää auttaa ihmisiä löytämään töitä.. ..Valtiovarainministeri Petteri Orpon (kok.) mukaan tarkoitus on luoda edellytykset 10 000 uudelle työpaikalle.”

En ole ihan varma, kuinka työttömien lisääntynyt kyttääminen lisää tarjolla olevien työpaikkojen määrää muualla kuin kyttäämissektorilla. Vissiin nuo uudet työpaikat ovat niitä kyttäämiseen liittyviä. Ja tätä kyttäämistähän voi lisätä kunnes kaikki työttömät ovat työllistyneet kyttääjinä.

Itse kuitenkin toivoisin hallitukselta avauksia, jotka eivät perustu kuristamiseen, leikkaamiseen ja kyttäämiseen.

Olemme hämmentyneitä, kuten kuvasta näkyy.
Olemme hämmentyneitä, kuten kuvasta näkyy.
Jaa tämä: