Kulttuurihäirintä

Kova graffiti, pehmeä ryijy

Niina Mantsisen graffitiryijyt yhdistävät kaksi näennäisesti erilaista tekemisen perinnettä.

Ympäristö, jossa graffitin muotokieltä ei tavallisesti kohdata. Siirtymän tekee kiinnostavaksi ainevalinta, jonka myötä muotokieli saa uusia merkityssisältöjä.
Ympäristö, jossa graffitin muotokieltä ei tavallisesti kohdata. Siirtymän tekee kiinnostavaksi materiaalivalinta, jonka myötä muotokieli saa uusia merkityssisältöjä.

Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva tekstiilitaiteilija Niina Mantsinen on tehnyt vuodesta 2009 alkaen graffitin mallisia ryijyjä. Teoksissa kohtaavat graffitin muotokieli ja perinnetekstiilien tekniikka. Nyt, lähes kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen, on vuorossa välitilinpäätös Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa järjestettävän näyttelyn muodossa.

”Kun tein ensimmäisen graffitityöni, halusin nostaa perinteisen tekstiilitekniikan ihmisten tietoisuuteen. Kiinnittää huomion siihen, kuinka hienoja nämä tekniikat ovat ja kuinka pitkät perinteet näissä on. Kyllä tämä on toiminut, yleisöni fiilistelee päivitettyjä ryijyjä”, Mantsinen kertoo.

Idea teoksiin lähti ryijytekniikan uudistamisesta.

”Mietin tapoja siirtää se uuteen muotoon. Graffitikulttuuri oli minulle tuttu entuudestaan, ja ystäväpiirini koostuu pitkälti graffiti- ja katutaiteilijoista.”

Teosten malleina on sekä kotimaisia että ulkomaisia maalauksia.

”Teen ryijyt aina yhteistyössä eli kysyn luvan graffitin ryijyksi muuntamiselle. Yleensä vastaanotto on ollut sydämellistä ja maalaajat yllättyneitä siitä, että heidän teoksensa muuntuvat villaisiksi versioiksi.”

Malleina toimivat teokset Mantsinen valitsee omien esteettisten mieltymystensä perusteella, mutta on myös muita valintaan vaikuttavia tekijöitä.

”Esimerkiksi EGSin ja POEn tapauksessa halusin kertoa, että arvostan tekijöiden pitkää maalaushistoriaa.”

Sekä EGS että POE ovat kirjoittaneet nimimerkkinsä seinään lukemattomia kertoja sekä spraymaalilla että tusseilla. Tällä kertaa heidän nimensä kirjoitti Niina Mantsinen ja villalangalla. Hetken aikaa ryijyt roikkuivat itselleen epätavallisessa paikassa.
Sekä EGS että POE ovat kirjoittaneet nimimerkkinsä seinään lukemattomia kertoja sekä spraymaalilla että tusseilla. Tällä kertaa heidän nimensä kirjoitti Niina Mantsinen ja villalangalla. Hetken aikaa ryijyt roikkuivat itselleen epätavallisessa paikassa.

Graffitien ja ryijyjen välillä on paljon yhteistä, mutta ne tulevat näen­näisesti eri maailmoista. Tämä jännitteisyys tekee teoksista kiinnostavia.

”Käsityöt ja ryijyt nähdään hyvin feminiinisinä, ja ainahan naiset ovat tehneet enemmän tekstiilitöitä. Graffittikulttuuri puolestaan on todella maskuliininen. Graffitin urbaanius myös kohtaa tekstiilin kotoisuuden – vaarallinen ja laiton yhdistyy kotoisaan ja turvalliseen.”

Graffitit maalataan koville pinnoille siinä, missä ryijyt ovat pehmoisia. Spraykannu on myös teknisesti äärimmäisen nopea tapa siirtää väriä pintaan. Ryijyt taas ovat kaikkea muuta kuin nopeita tehdä.

”Kun teos on sekä ryijy että graffiti, on paljon kiinni katsojasta, miten teokseen suhtaudutaan. Että onko se ryijy graffitina vai graffiti ryijynä. Itse koen olevani sekä osa käsitöiden ikiaikaista jatkumoa että katutaiteen lokerossa.”

Graffiteja ja perinnetekstiilejä yhdistää se, että historiallisesti molemmat ovat syntyneet usein ilman muodollista taiteilijankoulutusta. Molempien ilmaisumuotojen kohdalla rajanveto taiteen ja itseilmaisun välillä on välillä vaikeaa – Mantsinen itse ei näe tätä rajausta edes merkittävänä.

”Tekstiilitaiteen tai graffitin tekemiseen ei ole tarjolla paljoakaan virallista koulutusta, niitä on molempia tehty pitkälti omista lähtökohdista. Se, onko kyse taiteesta, ei riipu tekemisen muodosta.”

”Molemmat ilmaisumuodot ovat myös oman aikansa kuvia. Samalla molemmissa ammennetaan menneistä ajoista ja tekniikoista.”

Kuvassa yllä alkuperäinen taika Jimin teos alkuperäisessä ympäristössään. Alempana Mantsisen tuftaamalla tekemä ryijytulkinta samasta teoksesta. Vaikka teosten muotokieli on identtinen, niin niitä tulkitaan hyvinkin eri tavoin.
Kuvassa yllä alkuperäinen taika Jimin teos alkuperäisessä ympäristössään. Alempana Mantsisen tuftaamalla tekemä ryijytulkinta samasta teoksesta. Vaikka teosten muotokieli on identtinen, niin niitä tulkitaan hyvinkin eri tavoin.

Mantsinen tekee ryijyjä myös kangaspuilla, mutta graffitit hän on tehnyt tuftaamalla. Tuftaaminen on tekniikka, jossa villalangat pujotetaan kynän tapaisella työkalulla pisto kerrallaan kehikkoon pingotetun pohjakankaan läpi.

”Tuftausta tehdään perinteisesti pistelemällä lankoja käytännössä yksitellen, mutta päivitin hiljattain tekniikkani hieman nykyaikaisemmaksi. Hankin koneen, joka muistuttaa porakonetta ja jolla lankoja saa kiinnitettyä selvästi nopeammin”, Mantsinen kertoo.

”Paineilmalla toimivan koneen käyttö on oikeastaan lähempänä spray­-maalaamista.”

Spraymaalien kanssa maalaamiseen Mantsinen on tutustunut katutaiteen parissa. Tänä kesänä Mantsinen tuottaa Ryminä-tapahtuman, jonka puitteissa hän maalaa Pieksämäen juna-aseman alikulkutunnelin yhdessä Ville FärsaartenJukka Hakasen ja kahdeksan muun taiteilijan kanssa.

Vuonna 2004 Helsingin Steissin katonrajaan liimattu Let Me Love -tarra selvisi paikallaan ainakin vuoteen 2015 saakka, jolloin Häiriköt-päämaja sen sieltä bongasi. Tarran myöhempi historia on tuntematon. Lisää tuosta vuoden 2004 hurjasta tarraristi-jahdista täällä.
Vuonna 2004 Helsingin Steissin katonrajaan liimattu Let Me Love -tarra selvisi paikallaan ainakin vuoteen 2015 saakka, jolloin Häiriköt-päämaja sen sieltä bongasi. Tarran myöhempi historia on tuntematon.
Lisää vuoden 2004 hurjasta tarraristi-jahdista täällä.

”Oma katutaideinnostukseni lähti liikkeelle vuonna 2004 Let Me Love -tarroista.”

Kun Mantsinen teki ensimmäisen graffitiryijynsä vuonna 2009, ei näköpiirissä ollut merkkejä nykyisestä katutaidebuumista. Veikkasiko hän ­oi­keaa kaakkia?

”No kyllähän intuitio näiden yhdistämisestä meni tämän puolesta putkeen. Ajattelin, että tämä yhdistäminen pitää tehdä, sillä se tuo jotain uutta. En kuitenkaan olisi voinut ikinä kuvitellakaan tilannetta, jossa isoja muraaleja maalataan ympäri maata ja graffitia esitellään museoissa.”

Katutaidebuumi on tuonut näkyvyyttä ja mahdollistaa taiteen tekemisen monille, mutta samalla se herättää myös närää.

”Mitä enemmän graffiti muuttuu suosituksi ilmiöksi, sitä enemmän se synnyttää vastareaktioita tekijöiden keskuudessa. Minua kiinnostavat nykyään enemmän laittomat maalaukset, enkä halua kesyttää graffitia ryijyilläni. En usko, että graffitia voi koskaan täysin kesyttää ja poistaa siitä kapinaa. Tai no, jos tavan kansa alkaa fiilistelemään jotain junapiissejä, niin sitten on kyllä ihmeellinen meno”, Mantsinen tuumaa.

Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa kesällä järjestettävä näyttely tarjoaa yleisölle mahdollisuuden tutustua Mantsisen graffitiryijytuotantoon hyvin laajassa mitassa. Luvassa on teoksia vuosilta 2012–2018.

”Ajattelin vähentää näiden isojen piissiteosten tekemistä näyttelyn jälkeen. Jatkan kyllä aiheen parissa, mutta jatkossa pureudun siihen syvemmälle. Nyt tuntuu oikealta hetkeltä jatkaa eteenpäin.”

Niina Mantsinen -näyttely Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa 16.6.–3.7.

AIES X Mantsinen. Kuvassa vasemmalla Mantsisen tulkinta AIESin graffitista. Oikealla lähikuva tuon tulkinnan struktuurista.
AIES X Mantsinen. Kuvassa vasemmalla Mantsisen tulkinta AIESin graffitista.
Oikealla lähikuva tuon tulkinnan struktuurista.
Jaa tämä:

Putin hajoaa

Venäjällä voi joutua ongelmiin, jos tekee tai levittää Putinia kritisoivaa taidetta. Jälleen kerran pyrkimykset vaientaa taiteilijat kuitenkin kasvattaa taiteen yleisöä.

Varvara Mihailova osallistui vappumarssiin "Kuolleiden puolueen" riveissä. Kuolleiden puolue on ironinen vastalause Venäjällä voiton päivänä 9. toukokuuta suosioon nousseelle "Kuolemattomalle rykmentille".
Varvara Mihailova (keskellä) osallistui vappumarssiin ”Kuolleiden puolueen” riveissä. Kuolleiden puolue on ironinen vastalause Venäjällä voiton päivänä 9. toukokuuta suosioon nousseelle ”Kuolemattomalle rykmentille”. KUVA: Elena Lukjanova/Novaja Gazeta.

Pietarilainen aktivisti sai 160 000 ruplan (n. 2200 euroa) sakot sen jälkeen, kun hän kantoi Putin-kollaasia vappumarssilla Pietarissa. Kollaasi oli pietarilaisen Rodina, eli Synnyinmaa-taiteilijakollektiivin teos ”Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta”.

Aktivisti Varvara Mihailova oli hankkinut teoksen aiemmin hyväntekeväisyyshuutokaupasta.

Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teos on saanut innoitteen japanilaisen maalarin Eitaku Kobayashin teoksesta ”Kurtisaanin vartalo yhdeksässä vaiheessa”, jossa taiteilija kuvaa mätänevän vartalon yhdeksän vaihetta. Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teos  koostuu yhdeksästä valokuvasta, jotka kuvaavat vaihe vaiheelta, kun pienessä astiassa itämässä ollut ruoho kasvaa Vladimir Putinin valokuvan läpi.

Rodinan teos Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta oli liikaa Venäjän viranomaisille. Joskus se on vähästä kiinni.
Rodinan teos Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta oli liikaa Venäjän viranomaisille. Joskus se on vähästä kiinni. Vaatiessaan teoksen tuhoamista he tosin tuovat teoksen laajemman yleisön tietoisuuteen ja edesauttavat sen kuvaston leviämistä.

Teosta kantanut Varvara Mihailova osallistui vappumarssille ja 8.6. Pietarin Kubyshevin aluetuomioistuin määräsi hänelle sakot ja käski tuhota Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teoksen. Virallinen syy sakkoihin oli tapahtuman järjestyksen häiritseminen toistamiseen (hallinnollisten rikkeiden koodeksin pykälä 20.2, kohta 8). Mihailova oli jo aiemmin saanut sakot osallistuttuaan toiseen mielenosoitukseen. Oikeudessa kuullut poliisit sanoivat, että Mihailova oli kantanut kädessään ”vääristelevää presidentti Putinin valokuvaa” ja että ”sellainen käytös ei sopinut kyseisen tapahtuman sääntöihin”.

Tapaus on saanut paljon huomiota venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa. Moni on jakanut kuvaa ajatuksena, että sitä ei voi ainakaan internetistä tuhota.

Sakkojen maksamiseksi taiteilijakollektiivi Rodina ja tuomion saanut Varvara Mihailova aloittivat nettikampanjan, jossa he myyvät erilaisia painotuotteita. Tuotteiden kuvituksena on tietenkin Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta.

Tarkoituksena on myös vastata oikeuden käskyyn tuhota taideteos levittämällä sitä eri muodoissa. Myytyjen tuotteiden tuotot menevät Mihailovan sakkojen maksamiseen. Netin kautta voi tilata itselleen t-paidan, julisteita tai postikortteja.

Yhdeksänvaiheinen t-paita. Näin näemme jälleen kerran, että pyrkimykset tukahduttaa keskustelu johtavat sen uusille ja yllättäville poluille. Katoamisen sijaan Yhdeksän vaihetta -teoksen kuvasto on monistunut ja siirtynyt uusille alustoille.
Yhdeksänvaiheinen t-paita. Näin näemme jälleen kerran, että pyrkimykset tukahduttaa keskustelu johtavat sen uusille ja yllättäville poluille. Katoamisen sijaan Yhdeksän vaihetta -teoksen kuvasto on monistunut ja siirtynyt uusille alustoille.

Jaa tämä:

Beninin taidetehdas

Etelä ja Pohjoinen kohtaavat länsiafrikkalaisissa mainosparodioissa.

Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.
Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.
Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.
Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo

Koko Bad Hair Day -teossarja.
Koko Bad Hair Day -teossarja.

 

Jaa tämä:

Koe maailman muuttamiseksi

Pelkkä tieto ei riitä, vastarinnan veteraanit kertovat. Taiteen ja aktivismin tulee koskettaa ihmisten haluja.

Kasikko uskoo syvästi vastarinnan kult­tuuriin. 

”Meidän on purettava tämä kapitalistinen järjestelmä, joka johtaa väistämättä ekosysteemin romahtamiseen. Kapitalismia ei voi hienosäätää, eikä ole olemassa vihreätä kapitalismia. Meidän on yksinkertaisesti siirryttävä pois siitä ja jatkuvan kasvun mallista”, John Jordan julistaa. 

On aurinkoinen kesäpäivä Helsingin edustan Vallisaaressa, ja viereisessä pöydässä yliopisto-opiskelijat pulisevat lounaansa yli. Naapurisaarelta Santahaminan varuskunnasta kantautuu ammuskelun pauketta. 

Isabelle Frémeaux ja John Jordan Helsingin Myymälä2-galleriassa pidetyn luennon jälkeen. KUVA: Jari Tamminen
Isabelle Frémeaux ja John Jordan Helsingin Myymälä2-galleriassa pidetyn luennon jälkeen.
KUVA: Jari Tamminen

John Jordan ja Isabelle Frémeaux ovat pitkän linjan aktivisteja, jotka ovat yhdistäneet tekemisiinsä luovat keinot ja taiteen. Vuonna 2004 he perustivat Laboratory of Insurrectionary Imagination -kollektiivin. Siitä asti kaksikko on systemaattisesti keskittynyt taiteilijoiden ja aktivistien yhteen saattamiseen. Tavoitteena on hahmottaa ja opettaa uusia luovia vastarinnan muotoja. 

”Taiteilijat kykenevät ajattelemaan laatikon ulkopuolella, mutta heillä on usein isot egot, koska koko taidemaailma pyörii henkilöbrändien ja ‘kuuluisa taiteilija’ -kultin ympärillä. Aktivistit puolestaan ovat parempia yhteiskunnallisen kritiikin suhteen ja hyviä työskentelemään ryhmässä, mutta heiltä puuttuu usein taiteilijoiden luovuus”, Jordan listaa viiteryh­mien ominaisuuksia. 

Think Like a Forest -kurssin opiskelijatyön Resist-teksti näkyi Vallisaaresta Suomenlinnaan.  Kurssin loputtua joku kävi poistamassa kirjaimet. KUVA: John Jordan
Think Like a Forest -kurssin opiskelijatyön Resist-teksti näkyi Vallisaaresta Suomenlinnaan. 
Kurssin loputtua joku kävi poistamassa kirjaimet.
KUVA: John Jordan

Jordanin ja Frémeux’n toi Suomeen Helsingin yliopiston ja Taide­yliopiston kymmenen päivän mittainen kurssi Think Like a Forest, joka pyrki löytämään uusia tapoja taklata ilmastokriisi ja jonka vetäjinä he toimivat.

”Helsingissä oli erityisen kiinnostavaa tuoda yhteen taideopiskelijoita ja tieteilijöitä ja osoittaa, että metodejamme voi hyödyntää myös hieman eri ryhmien opettamisessa.”

The Clandestine Insurgent Rebel Clown Army, eli CIRCA tunnetaan myös nimellä Clown Army. Tässä klovnit osallistuvat G8-kokouksen yhteydessä käytävään keskusteluun Kuva: Ian Teh
The Clandestine Insurgent Rebel Clown Army, eli CIRCA tunnetaan myös nimellä Clown Army. Tässä klovnit osallistuvat G8-kokouksen yhteydessä käytävään keskusteluun vuonna 2008.
Kuva: Ian Teh

Ei riitä, että tunnistaa ongelman ja kertoo siitä yleisölle. Frémeaux’n ja Jordanin mukaan viesti pitää välittää yleisölle niin, että se herättää huomion, jää mieleen ja kannustaa toimimaan. 

Vuosikymmeniä aktivismin piirissä toimineen kaksikon mielestä yksi kansalaisjärjestöjen, aktivistien, tieteilijöiden ja vasemmiston iso ongelma onkin – hieman ristiriitaisesti – usko siihen, että tieto on avain ­ongelmiin. Suurelle yleisölle voi kertoa vaikka sen, että joka päivä 200 eliö­lajia kuolee sukupuuttoon elämän­tapamme takia, mutta tämän kertominen ei kuitenkaan tuota muutosta.

”Taiteen ja aktivismin ja artivismin rooli on koskettaa ihmisten haluja. Rationaalinen ajattelu ei muuta ihmisiä, halut ja toiveet muuttavat. Tässä kapitalismi on erittäin taitava. Mainonta vetoaa juuri haluihimme, ja usein me kriitikot vetoamme aivan liikaa rationaalisuuteen”, Frémeaux toteaa. 

Mainonta ohittaa analyyttisen mielen ja sukeltaa suoraan vastaanottajan tunteisiin, josta se sitten luikertelee muuallekin. Aktivistien ja tiedeyhteisön pitäisi ottaa tästä opikseen. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on samalla taistelu ihmisten sydämistä. 

Jordan ja Frémeux kutsuvat tempauksiaan kokeiksi, sillä kokeilla – kuten meillä kaikilla – on aina myös lupa epä­onnistua. 

Ensimmäinen Reclaim the Streets -tapahtuma käynnistyi lavastetulla kolarilla Lontoon Camden Townissa vuonna 1995. Ideana oli vallata kaupunkitilaa autoilta ihmisille  ja esitettää vaihtoehtoinen tapa käyttää julkista tilaa. KUVA Nick Cobbing
Ensimmäinen Reclaim the Streets -tapahtuma käynnistyi lavastetulla kolarilla Lontoon Camden Townissa vuonna 1995. Ideana oli vallata kaupunkitilaa autoilta ihmisille 
ja esitettää vaihtoehtoinen tapa käyttää julkista tilaa.
KUVA Nick Cobbing

Jordan aloitti yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen työn parissa jo 1980-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä hän oli perustamassa kansainväliseksi ilmiöksi kasvanutta Reclaim the Streets -liikettä, joka haastoi käsitykset siitä, mitä julkisessa tilassa saa tehdä. Samalla hän toimi luennoitsijana Sheffield Hallam -yliopistossa ja työskenteli Naomi Kleinin The Take -elokuvan parissa. Laboratorio of Insurrectionary Imagination -kollektiivin myötä Jordan on muun muassa järjestänyt pyörämielenosoituksia Kööpenhaminan COP15-ilmasto­kokouksen aikana ja heitellyt pankkiireja lumipalloilla. 

Frémeaux luopui vuonna 2011 media- ja kulttuuritutkimuksen dosentin tehtävistään Lontoon Birkbeck College -yliopistossa ja on sittemmin keskittynyt toiminnalliseen aktivismiin.

Frémeaux ja Jordan ovat asuneet vuosia Länsi-Ranskassa Notre-Dame-des-Landesin ZAD-yhteisössä. ZADin nimi tulee ranskankielisestä käsitteestä zone à défendre (”puolustettava alue”), ja pelkkä asuminen siellä on vastarinnan kulttuuria.

”Reilun 1 600 hehtaarin laajuinen alue on ollut 50 vuoden ajan viljelijöiden ja aktivistien valtaama. Sinne kaavailtiin aikanaan uutta kansainvälistä lentokenttää”, Jordan kertoo ja jatkaa: ”Alueella on 70 asuntoa, joissa asuu pysyvästi noin 300 henkilöä. Meillä on oma radioasemamme, oma sanoma­lehtemme, oma leipomo ja terveyspalvelut sekä oma järjestyksenvalvonta – poliisin ei ole tarvinnut käydä alueella vuosiin.”

Yhteisö voitti juuri viimeisimmän oikeustaiston valtiota vastaan ja lentokenttähanke hylättiin. Samalla valtio tosin ilmoitti häätävänsä asukkaat joka tapauksessa.

”Mutta saamme paljon tukea ulkopuolisilta. Aina kun järjestämme toimintaa, meillä on tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä tukemassa meitä. Meillä on siis käynnissä koe, joka osoittaa, että paikallisen tason suora toiminta voi olla hyvin tehokas ja toimiva.”

Asuminen ZADissa tekee elämästä myös altista ikäville yllätyksille, Jordan kertoo. 

”Huhtikuun 9. päivänä viranomaiset aloittivat suuren operaation häätääkseen meidät asunnoistamme: paikalle saapui puolitoista tuhatta poliisia tankkien ja dronejen ja helikoptereiden kanssa. Poliisit ampuivat leiriin tuhansia kyynelkaasukranaatteja.”

The Camp for Climate Action UK 2007 Heathrow-lentokentän laajennushanketta vastustavien Climate Camp 2007 -mielenosoittajien kilpiin on painettu ilmastonmuutoksesta kärsivien ihmisten kasvoja. KUVA Kristian Buss
Heathrow-lentokentän laajennushanketta vastustavien Climate Camp 2007 -mielenosoittajien kilpiin on painettu ilmastonmuutoksesta kärsivien ihmisten kasvoja.
KUVA Kristian Buss

Aktivistien esittämä vaatimus jatkuvan kasvun ideologian ja kapitalismin kumoamisesta on tietenkin röyhkeä ja hieman utopistinenkin. Jordan ei kuitenkaan pidä sitä kohtuuttomana tai edes mahdottomana.

”Jos mietimme 300 vuotta taaksepäin, silloin enemmistön mielestä tummaihoisilla ihmisillä ei ollut sieluja ja oli täysin sopivaa pitää heitä orjina. Tämä vaikutti mahdottomalta muuttaa, mikä tänään tuntuu täysin absurdilta.”

Toiseksi esimerkiksi Jordan nostaa kuninkaalliset. Vielä 300 vuotta sitten heidän uskottiin hallitsevan Jumalan armosta. Tämäkin tuntuu nykyään jo absurdilta.

”Jonain päivänä jatkuva kasvu ja teollinen kapitalismi ja niiden halu nostaa raha elämän yläpuolelle tulevat näyttäytymään yhtä absurdeina ajatuksina. Saavuttaaksemme tämän tarvitsemme monenlaisia työkaluja. Yhtä niistä nimitämme vastarinnan kulttuuriksi.”

Kulttuuriin kuuluu oppiminen toisilta. Frémeux sanoo sen myös syyksi matkalle Suomeen.

”Emme halua toimia vain meta­tasolla, jossa aktivistit elävät ja liikkuvat keskenään maasta toiseen ja kokouk­sista konfe­rensseihin.”

Frémeux kuvailee, kuinka hänen aktivismiturismiksi määrittelemä ilmiö voi kehittyä niin, että yhteiskuntien yläpuolella leijuu oma aktivistien kerros, jolla ei ole todellista kosketusta ympäröivään yhteiskuntaan. Aktivisteille on elintärkeää työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa ja löytää paikalliset ongelmat, joista ihmiset saavat otteen. Yksi ilmastonmuutokseen liittyvä ongelma esimerkiksi on se, että aihe on niin abstrakti ja suunnaton. 

”Ihmisiä on aika vaikea saada barrikadeille molekyyleillä ja niiden osuudella ilmakehästä”, Jordan selventää. Vaikuttavuuteen pyrkivien aktivistien on löydettävä kaikkialta niitä paikallisia mekanismeja, joihin vaikuttamalla voi vaikuttaa vaikka ilmastonmuutokseen.

”Ja toiminnan myötä pitää aina tarjota vaihtoehtoja kritisoidulle asialle”, Jordan muistuttaa.

The People vs. Banksters -tempaus. Helmikuussa 2009 Lontoossa nähtiin epätavallisen runsaat lumisateet. Tuolloin syntyi spontaani ajatus kerääntyä öljy- ja kaasuteollisuutta rahoittavan Royal Bank of Scotland -pankin edustalle ja haastaa pankkiirit lumisotaan. Muutama pankin työntekijä osallistui lumisotaan.
The People vs. Banksters -tempaus. Helmikuussa 2009 Lontoossa nähtiin epätavallisen runsaat lumisateet. Tuolloin syntyi spontaani ajatus kerääntyä öljy- ja kaasuteollisuutta rahoittavan Royal Bank of Scotland -pankin edustalle ja haastaa pankkiirit lumisotaan. Muutama pankin työntekijä osallistui lumisotaan.

Kumpikaan kaksikosta ei karsasta ajatusta lain rikkomisesta tarvittaessa, mikä näkyy jo heidän valitsemassaan asumisratkaisussa. Molemmat huomauttavat, että toisinaan sääntöjen rikkominen on moraalisesti ainoa oikea valinta.

”Aloitamme harjoituksemme aina sillä, että pyydämme kaikkia naiseksi identifioituvia ja housuihin pukeutuneita nousemaan seisomaan. Sen jälkeen pyydämme kaikkia ehkäisyä käyttäneitä nousemaan seisomaan. Pyydämme kaikkia ammattiliittoon kuuluvia tai kuuluneita nousemaan seisomaan. Kaikkia lakkoon osallistuneita nousemaan. Kaikkia itsenäisiä ja riippumattomia sanomalehtiä lukeneita nousemaan. Ja sitten kysymme: ‘Mikä yhdistää teitä kaikkia?’”

Jordan vastaa esittämäänsä kysymykseen saman tien: ”Kaikkia listaamiamme asioita yhdistää se, että ne ovat olleet kiellettyjä ja että niiden kieltoja on vastustettu tottelemattomuuden kautta.” 

Tammikuussa Jordan ja Frémeaux opettivat Brysselin Royal Institute for Theatre, Cinema & Soundissa. Opiskelijat suunnittelivat ja toteuttivat kurssin aikana projektin, jolla he halusivat kiinnittää huomiota siihen, kuinka eri tavoin kaupungin ulkomaisiin asukkaisiin suhtaudutaan. Lähes 70 prosenttia kaupungin asukkaista omaa ulkomaiset juuret. Termillä "migrants" viitataan maahanmuuttajiin, jotka saapuvat esimerkiksi pakolaisina ja kehittyvistä maista. Termillä "expats" puolestaan viitataan maahanmuutajiin, jotka tulevat työn perässä länsimaista. C.R.A.P. -projektin osana opiskelijat tulostivat "migrants" ja "expats" -teksteillä varustettuja opastustarroja, jotka liimattiin kaupungin metroasemille liukuportaiden alapäähän. Länsimaiset maahanmuuttajat ohjatiin ylös johtaville liukuportaille ja muut maahanmuuttajat ohjattiin alaspäin johtaville portaille. Tarkoituksena oli demonstroida, kuinka toisten arki oli kamppailua ylämäkeen pelkästään syntyperän takia. Kuva: Emma De Poot
Tammikuussa Jordan ja Frémeaux opettivat Brysselin Royal Institute for Theatre, Cinema & Soundissa. Opiskelijat, jotka eivät aikaisemmin olleet luvatonta aktivismia tehneet suunnittelivat ja toteuttivat kurssin aikana projektin, joka hyödynsi luovaa vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta. He halusivat kiinnittää huomiota siihen, kuinka eri tavoin kaupungin ulkomaisiin asukkaisiin suhtaudutaan. Lähes 70 prosenttia kaupungin asukkaista omaa ulkomaiset juuret. Termillä ”migrants” viitataan maahanmuuttajiin, jotka saapuvat esimerkiksi pakolaisina ja kehittyvistä maista. Termillä ”expats” puolestaan viitataan maahanmuutajiin, jotka tulevat työn perässä länsimaista.
C.R.A.P. -projektin osana opiskelijat tulostivat ”migrants” ja ”expats” -teksteillä varustettuja opastustarroja, jotka liimattiin kaupungin metroasemille liukuportaiden alapäähän. Länsimaiset maahanmuuttajat ohjatiin ylös johtaville liukuportaille ja muut maahanmuuttajat ohjattiin alaspäin johtaville portaille. Tarkoituksena oli demonstroida, kuinka toisten arki oli kamppailua ylämäkeen pelkästään syntyperän takia.
Kuva: Emma De Poot

Hän siteeraa Oscar Wildea, jonka mukaan tottelemattomuus on ihmisen alkuperäinen hyve ja jonka mukaan kehitys on aina seurausta tottelemattomuudesta. Frémeaux kuitenkin muistuttaa, että kapina silkasta kapinan ilosta ei ole vielä itsessään merkityksellistä.

”Toisinaan aktivistipiireissä esiintyy myös pakkomiellettä, että on rikottava sääntöjä. Minulle kyse on strategiasta – siitä, että löytää kulloinkin parhaan tavan toimia. Ei minua kiinnosta tehdä jotain vain siksi, että se on laitonta, enkä jätä mielestäni oikeaa ­asiaa tekemättä siksi, että se on laitonta.”

Säännöt ja lait muuttuvat aina ennemmin tai myöhemmin, eikä vastarinnan kulttuuri tarkoita, että kaik­kien tarvitsisi rikkoa lakia.

”Jokaisen on tärkeä löytää oma tapansa ja tahtinsa toimia”, Frémeaux toteaa. 

”Me emme ole mikään aktivistitehdas, vaan tavoitteenamme on opettaa ja kannustaa ihmisiä luottamaan itseensä ja saavuttamaan kapasiteettinsa. Olemme kaikki kusessa, ellemme saa itsestämme enemmän irti. Yhdessä löydämme voiman kohdata se absoluuttisen massiivinen vastus, joka meillä on edessämme.”

John Jordanin luento vuodelta 2016.

Jaa tämä:

Ilmastokriisi lähestyy. Luo häiriöitä!

Taiteen ja aktivismin yhdistävä Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuma hakee keinoja vaikuttaa ympäristöön.

Kävele Kiasman pääovilta Narinkkatorille. Havainnoi ympäristöäsi kävellessäsi. Mitä kaupunkitila ehdottaa? Minkälaista ruumiillisuutta se tuottaa? Minkälaisia reittejä kävelet? Miksi? Mikä on tilan keskeisin viesti? Entä jos asetut hetkeksi vastustamaan tilan ehdottamaa koreografiaa? Mitä jos pysähdyt? Tai käyt maahan makaamaan? Mitä tunteita tämä uusi koreografia sinussa herättää. Käytä tehtävään kymmenen minuuttia.

Tämä, esimerkiksi, voisi olla yksi kesäkuun toisena viikonloppuna järjestettävä Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuman tehtävänanto.

Kolmipäiväinen tapahtuma tutkii ilmastonmuutoksen ja julkisen kaupunkitilan suhdetta. Nimensä tapahtuma on saanut Suomen järjestyslaista, jossa kirjoitetaan julkisen tilan esityksissä seuraavasti: ”Esitysten järjestäminen yleisellä paikalla on kielletty, jos se on lainvastaista taikka siitä aiheutuu […] huomattavaa häiriötä yleiselle järjestykselle”. Nimi on myös viittaus Häiriköt-päämajan tutkiman kulttuurihäirinnän käsitteeseen.

Julkinen kaupunkitila on viimeisiä saarekkeitamme, jossa ilmastonmuutoksen tunnustava paradigma ei näy. Siinä missä ilmastonmuutosaihe on viime vuosina lyönyt voimallisesti läpi medioissamme, on kaupunkitilan imperatiivi edelleen yksiselitteisesti ”kuluta”. Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta pyrkii horjuttamaan julkisen tilan markkinalogiikkaa, ja ehdottamaan toisenlaista kaupunkitilan käyttöä.

Ensimmäisenä päivänä pidetään tapahtuman avajaispuheenvuorot Helsingin keskustassa. Kiasmalta Ruttopuistoon kulkevan reitin varrella kuullaan tekijöiden lisäksi ilmastonmuutoksen perijöitä, lapsia ja nuoria. Toisena päivänä pystytetään koko kansan ilmastokokous Keskuskadulle, ja kolmantena päivänä tehdään artivistisia aktioita kaupunkitilassa. Sana “artivismi” tulee sanoista taide, “art”, ja aktivismi. Tapahtuman tarkoituksena on ottaa kaupunkitilaa haltuun konkreettisesti, mutta haastaa myös sisäistä, ruumiillista julkisen tilan kokemusta.

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuma on osa Ilmastokirkko-nimeä kantavan esitystaideprojektin pilottivaihetta. Myöhemmin kesällä Ilmastokirkko syventyy tutkimaan ilmastonmuutokseen liittyvän tunneskaalan hiljaisempia virtoja, kuten surua, pelkoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. Nyt järjestettävässä tapahtumassa puolestaan kokeillaan Ilmastokirkon suoran toiminnan strategioita.

Häiriö voi hetken aikaa näyttää maailman erilaisena. Vaikka häiriö on väliaikainen, se voi kylvää pysyvän muutoksen siemeniä. KUVA: Ronja Louhivuori
Häiriö voi hetken aikaa näyttää maailman erilaisena. Vaikka häiriö on väliaikainen, se voi kylvää pysyvän muutoksen siemeniä.
KUVA: Ronja Louhivuori

Käytännössä kaikki merkittävät yhteiskunnalliset harppaukset historiassamme on saavutettu kansalaisaktivismin avulla. Ilmastonmuutos ulkoistetaan mielellään asiantuntijoiden ja poliitikkojen ratkaistavaksi, mutta suomalaisen politiikan intresseissä ympäristökysymykset tulevat olemaan toissijaisia niin kauan kuin jokin toinen kriisi – todellinen tai retorinen – on tehokkaampi poliittinen peliväline.

Kuluvana vuonna presidenttiehdokkailta kysyttiin Ylen vaalikoneessa, onko Suomen toimittava ilmastonmuutoksen torjumiseksi, vaikka siitä olisi taloudelle haittaa. Suurin osa ehdokkaista antoi kaunopuheisen kyllä-vastauksen. Käytännössä poliittisessa keskustelussa huoli talouskasvusta kuitenkin ohittaa aina kestävän ilmastopolitiikan, vaikka kasvun tiedetään olevan väistämättömässä ristiriidassa kestävän ilmastopolitiikan kanssa.

Globaali ympäristökatastrofi ei kuitenkaan kysy – eikä tule kysymään – saako se häiritä taloutta. Se häiritsee sitä jo nyt, ja tulee häiritsemään jatkossakin. Ekologisen kriisin aika vaatii koko talouden käsitteen uudelleenajattelua suhteessa rajallisiin resursseihimme. Halusimme tai emme, kulutusyhteiskunnan aika on ohi.

Julkisen tilan väärinkäyttöä: spontaanit tanssit Narinkkatorilla. kuva: Antti Yrjönen
Julkisen tilan väärinkäyttöä: spontaanit tanssit Narinkkatorilla.
KUVA: Antti Yrjönen

Koska ilmastonmuutos ei näy arjessamme kuin välillisesti, on sitä aktiivisesti tehtävä näkyväksi esimerkiksi juuri esitystaiteen keinoin. Tiedon lisääminen ilmastonmuutoksesta on ilmeisen tärkeää, mutta yksin riittämätöntä. Tarvitaan kollektiivinen kokemuksellinen muutos ja tapoja kuvitella merkityksellisiä, kestäviä tulevaisuuksia. Tässä muutoksessa esittävä taide voi pelata avainroolia yhteisöllisenä, ruumiillisena tapahtumisena, kokemisena, kokeilemisena ja unelmoinnin paikkana.

Kuvittelukykymme suhteessa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään tulevaisuuteen on jatkuvasti koetuksella suorien, yhteisöllisten vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa. Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuman tarkoituksena on ilmastonmuutoksen ja kaupunkitilan poikkitaiteellisen tutkimisen lisäksi muodostaa horisontaalista, matalan kynnyksen ilmastokansalaisuutta. Tapahtumaa on lähdetty työstämään avoimen tekijyyden periaatteella: kuka tahansa on voinut osallistua prosessiin sekä avoimissa työpajoissa että halutessaan myös työpajojen ulkopuolella.

Tarkoituksena on avata uudenlaisia, ruumiillisia kuvittelun horisontteja kaupunkitilaan. Tapahtuma koettelee julkisen tilan markkinalogiikkaa, tuottaa murtumia ja katkoksia, jotka avaavat mahdollisuuksia kokea ja olla toisin yhdessä. Hypoteesina on, että tietoinen toisin toimiminen esitystaiteen kehyksessä mahdollistaa toisin toimimisen ja ajattelemisen myös arjessa.

Valmistautumista TOIMI-päivän pilottityöpajaan. KUVA: Antti Yrjönen
Valmistautumista TOIMI-päivän pilottityöpajaan.
KUVA: Antti Yrjönen

Kokeellinen asenne taiteeseen ja elämään on yksi pohjimmainen ehto matkalla kohti kestäviä elämäntapoja.

Aiemmat hiilen kierron häiriöt ja niitä seuraavat joukkosukupuutot ovat kehittyneet tuhansien, jopa miljoonien vuosien aikajänteellä. Nykyinen ilmastonmuutos on saatu aikaan noin sadassa vuodessa. Muutosnopeudesta johtuen on käytännössä mahdotonta arvioida, miten vakavia ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan. Suhteemme tulevaisuuteen on katkennut. Ilmastokirkon näkökulmasta tämä tarkoittaa myös kokeilevaa, ei-tietävää ja avoimen erehtyväistä asennetta taiteelliseen työskentelyyn: mitään takeita ”onnistumisesta” ei ole, mutta on yritettävä, toimittava, tehtävä jotakin, epäonnistuttava ja yritettävä uudestaan.

Epäonnistumisen eetos merkitsee myös luonnon hallintaan perustuvan ihmisyyden uudelleenarviointia. Ilmastonmuokkaus on paitsi ainoastaan väliaikaisratkaisu, aikalisä, myös potentiaalisesti erittäin vaarallista. Pelastavaa greentechiä on turha odottaa: deus ex machina ei ratkaise tätä näytöstä.

Käänteen tekemiseksi tarvitaan kansalaisliikettä. Nyt.

TEKSTI: Ronja Louhivuori & Laura Halonen

NYT.

Ilmastokirkon perustajajäsenet Laura Halonen ja Ronja Louhivuori. KUVA: Katri Naukkarinen
Ilmastokirkon perustajajäsenet Laura Halonen ja Ronja Louhivuori.
KUVA: Katri Naukkarinen

Act like we have a crisis!

Reimagine the public space!

Mitä?

Ilmastokirkko on esitystaideprojekti, joka on syntynyt kaipuusta pitkäjänteiseen, huokoiseen ja horisontaaliseen ilmastoyhteisöön. Ilmastokirkon ovat perustaneet näyttelijä ja esitystaiteilija Laura Marleena Halonen sekä dramaturgi Ronja Louhivuori.

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta 8.-10.6.2018

8.6. PUHU kokoonnumme 17.00 Kiasman edessä. Reitti kulkee Kiasmalta Annantalon kautta Vanhaan kirkkopuistoon.

9.6. KESKUSTELE 12.00-16.00 Keskuskatu, eteläpääty

10.6. TOIMI 13.00 Kansalaistori

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta on osa Ilmastokirkon pilottijaksoa. Tapahtuma toteutetaan yhteistyössä tanssitaiteilija Samuli Nordbergin, tuottaja Anu Räsäsen, Kiasma-teatterin, Häiriköt-päämajan, Voima-lehden ja Annantalon kanssa osana URB18-festivaaliohjelmistoa.

Esteettömyystiedot: Kaikki tapahtuman ohjelma on maksutonta ja ikärajatonta. Ensimmäisenä päivänä kuljemme yhdessä Kiasmalta Mannerheimintien, Simonkadun ja Annankadun kautta Vanhaan kirkkopuistoon, matkaa yhteensä n. 1km, vauhti hidas, ei portaita.

Jaa tämä:

Kuka nyt vahtii taideruhtinaita?

Teräväkynäinen taidekriitikko Otso Kantokorpi työskenteli loppuun saakka. Hänen työnsä myös jatkuu.

Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ”taiteen kaltaisiksi interventioiksi”.

Otso Kantokorpi: My Tag, a work in Progress. 2006, hopeageelikynä liikennemerkille.
Otso Kantokorpi: My Tag, a work in Progress. 2006, hopeageelikynä liikennemerkille.

Vuonna 2006 Kantokorven My Tag, a Work in Progress -teossarja kommentoi katutaiteesta käytyä keskustelua. Helsingissä oli tuolloin tiukka nolla­toleranssilinja katutaiteen suhteen, ja julkisuudessa käytiin keskustelua vartijoiden sekä poliisin kovista otteista kiinnijääneitä maalaajia kohtaan. Teokset olivat häviävän pieniä maalitussilla piirrettyjä luvattomia tägejä, jotka Kantokorpi kuvasi ja joiden tekemisen hän kuvien kera myös tunnusti. Käsitetaiteelliseen kokonaisuuteen sisältyivät alkuperäiset tägit, niiden kuvataltiot ja julkinen keskustelu.

Teoksensa selityksessä Kantokorpi siteerasi järjestyslakia, jonka mukaan ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”. Kantokorpi piti lakia ongelmallisena, ja hän kyseenalaisti määritelmät ”hyväksyttävyydestä”.

Teossarjallaan Kantokorpi halusi kritisoida ”kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä”.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat (Arell). Mustesuihkutuloste tarraarkilla, metallitolppa
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat (Arell). Mustesuihkutuloste tarraarkilla, metallitolppa

Kantokorpi haastoi avoimesti viranomaiset puuttumaan ”49-vuo­tiaan taidekriitikon tekemisiin”. Eivät puuttuneet.

Kantokorpi jatkoi katutaiteen parissa myös Taideruhtinaat-teossarjallaan vuonna 2009. Teossarja koostui tarroista, joissa poseerasivat Kiasman (tuolloinen) johtaja Bernd Arell sekä Helsingin kaupungin­museon (tuolloinen) johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka muistetaan myös Guggenheim-hankkeen primus motorina. Näitä tarroja Kantokorpi liimaili seiniin ja tolppiin mainittujen taideinstituutioiden läheisyydessä.

Lisäksi sarjaan kuuluivat kuvat, joissa komeili taiteenkeräilijä ja asekaupoilla kerätyn miljardiomaisuuden päällä istuva Chaim ”Poju” Zabludowicz sekä Helsingin (tuolloin vallassa ollut) kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Teoksilla Kantokorpi kiinnitti huomion taiteen, rahan ja politiikan kytköksiin.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat.
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat.

Viikkoa ennen menehtymistään Kantokorpi osallistui järjestämääni keskustelutilaisuuteen Helsingin Kyläsaaressa. Keskustelimme hänen ja Purkutaide-hanketta vetävän Jouni Väänäsen kanssa katutaiteen asemasta ja siitä, miten katutaiteeseen pitäisi suhtautua. Kyläsaaressa sijaitseva, purkutuomion saanut moottoripyöräkerho Bandidos MC:n entinen päämaja oli saanut sisäseinänsä täyteen graffiteja ja katutaidetta osana Purkutaide-hanketta.

Keskustelun päälle maistui kahvi ja tupakka ex-moottoripyöräkerhon sisäpihalla.
Keskustelun päälle maistui kahvi ja tupakka ex-moottoripyöräkerhon sisäpihalla.

Samalla, kun suuria seinämaalauksia ilmaantuu eri puolille maata kuin sieniä sateella, katutaiteen puolesta pitkään intoillut taidekriitikko oli nyrpeänä: lupa maalata ei tarkoita sitä, että pitäisi maalata, jos ei ole mitään sanottavaa.

Esimerkiksi australialaisen Guido van Heltenin viljasiiloihin Hämeenlinnassa maalaamat ihmishahmot saivat kiukkuisen tuomion. Sisällöltään tyhjät ihmishahmot ja pelkästään dekoratiiviset teokset eivät ole kiinnostavia, vaikka ne maalaisi kuinka isona. Mikäli katutaidepiirit haluavat tulla taiteellisesti vakavasti otetuiksi, kauniiden kuvien maalaaminen seiniin ei riitä.

Kantokorven muistotilaisuus pidettiin 31.5. Helsingin Kyläsaaressa, Galleria Huudin entisessä tilassa. Tilaisuus oli täynnä symboliikkaa, sillä Kantokorven lisäksi muistelimme Huudon kautta ko. tilassa. Kantokorven monin tavoin tukema galleria häädettiin remontin alta ja kyseinen ilta oli viimeinen kerta, kun tuota tilaa näin käytettiin – avaimet luovutettiin kaupungin edustajille seuraavana aamuna. Tilaisuudessa esiintyi muun muassa Karri Miettinen, eli Paleface. Palefacen esityksen jälkeen mikrofoniin tarttui viroilaisrunoilija Jürgen Roos, joka lausui Otson muistolle, Palefacen säestäessä.
Kantokorven muistotilaisuus pidettiin 31.5. Helsingin Kyläsaaressa, Galleria Huudin entisessä tilassa. Tilaisuus oli täynnä symboliikkaa, sillä Kantokorven lisäksi muistelimme Huudon kautta ko. tilassa. Kantokorven monin tavoin tukema galleria häädettiin remontin alta ja kyseinen ilta oli viimeinen kerta, kun tuota tilaa näin käytettiin – avaimet luovutettiin kaupungin edustajille seuraavana aamuna.
Tilaisuudessa esiintyi muun muassa Karri Miettinen, eli Paleface. Palefacen esityksen jälkeen mikrofoniin tarttui viroilaisrunoilija Jürgen Rooste, joka lausui Otson muistolle, Palefacen säestäessä.

Keskustelun päätteeksi sovimme, että Kantokorpi kutsuu perinteisemmissä kuvataiteen muodoissa kunnostautuneita taiteilijoita mukaan katutaidepainotteiseen Purkutaiteeseen. Vielä seuraavalla viikolla viestitellessämme aiheesta Kantokorpi kertoi innostuneena, että hänellä on ”jo viisi taiteilijaa joukkueessa”.

Otson menehdyttyä hänen jouk­kueen­sa osallistuminen Purkutaiteeseen on vaakalaudalla – en tiedä, keitä siihen kuului.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?

Jälkikirjoitus: Kerroin muistotilaisuudessa kesken jääneestä Purkutaide-projektista ja siitä, etten tiedä, keitä ”Otson joukkueeseen” kuului. Yleisöstä nousi välittömästi käsiä ilmaan ja sain listan varmoja nimiä ja hyviä arvauksia. Yhteinen tahtotila oli, että saatamme tähän hankkeen loppuun. Tämän kehittymisestä lisää, jahka tilanne kehittyy.

Otso Kantokorven taidekritiikkiä ja merkintöjä Viron-reissuista osoitteessa alastonkriitikko.blogspot.fi

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Jaa tämä:

Yhdysvallat ja Israel – kuin natsit ja Häiriköt?

Jerusalemissa nähdyt väkivaltaisuudet muistuttivat jälleen ajatusketjusta hulluus-pähkähulluus-uskonto.

Muinaiset avaruusoliot -televisiosarjan Giorgio A. Tsoukalos on muuttunut hienoksi meemiksi. Hänen halunsa nähdä kaiken takana avaruusolioiden salamyhkäiset touhut on alusta, jolta kelpaa ponnistaa. Sittemmin Tsoukalosin It's aliens -tokaisu on taipunut moneksi ja aliens-pähkähulluuden voi sujuvasti vaihtaa toiseen yhtä hulluun ajatukseen.
Muinaiset avaruusoliot -televisiosarjan Giorgio A. Tsoukalos on muuttunut hienoksi meemiksi. Hänen halunsa nähdä kaiken takana avaruusolioiden salamyhkäiset touhut on alusta, jolta kelpaa ponnistaa. Sittemmin Tsoukalosin ”It’s aliens” -tokaisu on taipunut moneksi ja tämän aliens-pähkähulluuden voi sujuvasti vaihtaa toiseen yhtä hulluun ajatukseen.

Mitäs sanoisitte, jos Vastarintaliike alkaisi tukemaan Häiriköitä? Olisi aika kilaria. No, jotenkin tämän tason hulluudet ovat mahdollisia, mikäli ne pyöritetään uskontomyllyn kautta. Tämä palasi mieleen taas Israelin tapahtumien myötä.

Elikkäs Yhdysvallat siirsivät Israelin suurlähetystönsä Jerusalemiin ja samalla tulivat talloneeksi palestiinalaisten varpaille. Täysin odotusten mukaisesti palestiinalaiset osoittivat tämän seurauksena mieltään ja Israelin sotilaat ampuivat kymmeniä aseettomia ihmisiä hengiltä ja haavoittivat ties kuinka monia. Kun siellä Yhdysvaltain uudessa lähetystössä sitten juhlistettiin avajaisia, niin rukoilemaan päästettiin mm. sionistikristityt evankelistat Robert Jeffress ja John Hagee.

Yhdysvaltojen Israelille tarjoaman tuen takanahan on ajatus siitä, että jahka juutalaiset saavat pyhän maan itselleen, niin Jeesus palaa, saadaan Harmageddon ja hurraa!

Kaksi kuvaa todellisuudesta.
Kaksi kuvaa todellisuudesta.

Hesari huomauttaa, että ”Hagee on aiemmin sanonut, että Jumala lähetti Adolf Hitlerin ajamaan juutalaiset takaisin Israeliin. Jeffress puolestaan on tuominnut helvettiin kaikki paatuneet juutalaiset, jotka eivät suostu kääntymään kristinuskoon.”

Tuskin mikään voisi olla pähkähullumpaa: Fundiskristityt tukevat Israelia jotta maailmanloppu tulisi ja toteavat ihan avoimesti, että juutalaisten rooli on tässä välineellinen ja että juutalaiset kyllä palavat Helvetin lieskoissa jahka lopun ajat. Juutalaiset puolestaan eivät tietenkään usko Jeesuksen toiseen tulemiseen, koska se jäbä oli fuulaa ihan startista alkaen, mutta raha ja aseet kelpaavat.

Tai jotain.

Miten tämä sitten taipuisi Vastarintaliikkeen ja Häiriköiden yhteistyöksi?

No, Vastarintaliikehän on kansallissosialismin nimiin vannova järjestö, joka tavoittelee yhteiskuntajärjestyksen kumoamista ja yhteispohjoismaista diktatuuria. Kun me Häiriköissä kerran kritisoidaan nyky-yhteiskunnan toimintaa, niin meidän tukeminen voisi jonkun pöpin logiikan perusteella edesauttaa systeemin kaatumista ja sikäli edesauttaa sitä kansallissosialistista vallankumousta (jonka tullessa meidät tietty talutettaisiin saunana taakse). Olisihan tämä hullua, mutta tuskin hullumpaa kuin tuo yllä kuvailtu fundiskristittyjen ja Israelin liitto.

Mikäli tämä ajatusleikki tuntuu naurettavalta, niin vetoan siihen, että sain idean oikeasta elämästä. Juuri saman logiikan mukaisia ajatuksiaan kirjasi joku evp-eversti Etelä-Suomen Sanomissa luokkaa kymmenen vuotta sitten. Eläkkeelle päässyt eversti oli fundeerannut, että koska Attac-järjestö kritisoi maailman talouden toimintaa, niin Attac pelaa länsimaiden kumoamista tavoittelevien islamistiterroristien pussiin. Ja koska Attac näin tulee terroristeja, ”on ilmeistä” että terroristit kanavoivat rahoja Attacille. Tämä kaikki oli tietysti turvallista esittää ilman mitään todisteita, mutta Puolustusvoimien palveluksessa vietetyn elämän tuoman kokemuksen tukemana.

Harmillisesti olen hävittänyt tuon lehtileikkeen matkan varrella, enkä kirjoitusta Etlarin arkistosta löydä – se olisi hieno muistus ihmisen hulluudesta ja urautuneen pään halusta runnoa kaikki muut samoihin uriin.

Jaa tämä:

Seksikkäät asekauppiaat

Viihdeteollisuus yhdistää kauneuden ja kuoleman. Myös asekauppiaat haluavat osansa tästä muistuttaa katutaiteilija Sampsa. 

”Jos tarkistat Internet Movie Databasesta viime vuoden kymmenen suosituinta elokuvaa, niin huomaat, että niissä kaikissa käytettiin aseita. Yleisöllä näyttää olevan kyltymätön nälkä nähdä väkivaltaa ja ennen kaikkea aseita”, taiteilija Sampsa selittää.

Sampsa haluaa tehdä sapluunoin ja spray-maalein maalatuissa teoksissaan elokuvien piilo-opetusohjelman näkyväksi. 

Elokuvien, sarjojen, musiikki­videoi­den ja pelien tuotesijoittelusta puhutaan varsin avoimesti. Limutölkki elokuvan sankarin kädessä ei ole siinä sattumalta, vaan sen valintaa ovat edeltäneet neuvottelut rahasta. Tuotesijoittelu on helppo tunnistaa, mutta elämäntapaa ja syviä arvoja ohjaava vaikuttaminen saattaa olla vaikeammin hahmotettavaa.

”Sota on rahaa, eikä raha tunnusta uskontoja, etnisyyttä tai kansallisuutta. Ja sitä meille myydään näiden leffojen kylkiäisenä.” 

Yhdysvaltain asevoimien eri haaroilla on ollut vuosikausia omat yhdysupseerinsa esimerkiksi Hollywoodissa, jossa heidän tehtävänä on huolehtia armeijan viestinnällisistä eduista. Yhdysupseeri tarkastaa elokuvakäsikirjoituksia, ja mikäli tarina tukee armeijan viestinnällisiä tavoitteita, tuotantoyhtiön käyttöön tarjotaan kalustoa ja miehistöä. Käytännössä monet isot elokuvat olisi mahdoton toteuttaa ilman tätä yhteistyötä. Osa tätä yhteistyötä on myös ideologian myyminen yleisölle. 

Viime vuonna julkistettujen asiakirjojen mukaan Yhdysvaltain puolustusministeriön ja keskustiedustelupalvelu CIA:n edustajat ovat osallistuneet yli 800 elokuvan ja yli tuhannen televisiosarjan jakson tuotantoon niin, että käsikirjoitusta on tarvittaessa korjattu mieluisaksi. 

Myös viime vuonna ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas toteutettiin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa.

Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.
Kukapa olisikaan parempi mannekiini asekauppiaille, kuin afaurosten alfauros, itse Chuck Norris. Norris on tosin viime vuosina vaihtanut toimintasankarin roolista enemmän meemisankarin rooliin, mutta näkyvää hommaa sekin.

Unelmatehdas jos mikä osaa väkivallan estetisoimisen ja seksillä myymisen. Sampsan uudessa teossarjassa kolme Hollywood-tähteä myy aseita omalla fyysisellä vetovoimallaan. Toimintatähden prototyyppi ja ­sittemmin meemiainekseksi muuttunut Chuck Norris tihkuu miehistä uhoa tutussa poseerauksessa Micro Uzi -konepistoolit käsissään. Sarjan muissa kuvissa Jessica Alba ja Salma Hayek poseeraavat rynnäkkö­kiväärien kera.

Muotokielensä nämä spraymaalilla ja sapluunoilla toteutetut teokset ovat lainanneet perinteisiltä baseball-korteilta. Korteille ominaiseen tapaan teoksista löytyy myös kääntöpuoli, jossa esitellään kunkin sankarin statistiikkaa. Tiesittekö, että Chuck Norris on tappanut 641 ihmistä leffoissa ja telkkarissa? Eikä tuota tappamista tosiaan ole aina hoidettu sattumanvaraisella aseella.

”Vuonna 1983 markkinoille tullut Micro Uzi on israelilainen ase ja Norris puolestaan esiintyi useissa israelilaisomisteisen Cannon Film -yhtiön tuottamissa elokuvissa. Vuonna 1985 ensi-iltaan tullut Invasion U.S.A. -elokuva on ensisijaisesti Uzi-mainos. Seuraavina vuosina tuo sama ase nähtiin lukuisissa muissa elokuvissa.”

Eikä Uzi ole ainoa esimerkki tästä.

Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä? Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.
Sampsan baseballkorteista muotokielensä lainanneet teokset ovat uskollisia esikuvilleen. Jokaisesta kortista löytyy etupuolen lisäksi kääntöpuoli, jossa sankarin statistiikka on listattuna. Tiesittekö, että Norris on tappanut elävissä kuvissa 641 ihmistä?
Kääntöpuolen kuvassa Marvel sarjakuvayhtiön antisankari The Punisher (Tuomari) ampuu intiaanin hengiltä jousipyssyllä. Myös Norris on tappanut Amerikan alkuperäiskansojen edustajia elokuvissa. Norris on myös kertonut omaavansa sukujuuria alkauperäiskansojen suuntaan. Tämä on hieman hämmentävää, sillä julkisen tiedon mukaan hänellä ei moisia sukujuuria ole.

 

Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.
Seksi myy, senhän me kaikki tiedämme.

Sampsa näkee ristiriitoja elokuvanäyttelijöiden julistamien arvojen ja näiden elokuvien välillä. 

”Esimerkiksi Salma Hayek tunnetaan hyväntekeväisyystyöstään ja naisten oikeuksien edistämisestä. Miten ihmeessä hän voi tehdä esimerkiksi Everlynin tapaisen elokuvan, jossa hän murhaa puolialastomana 28 ihmistä?”

Jessica Alba on puhunut ja työskennellyt eettisen kuluttamisen puolesta. Hän myös tappoi 11 ihmistä Sin City – A Dame To Kill For -elokuvassa. Kaikki ymmärrämme, että näyttelijät eivät ole esittämiään roolihenkilöitä, mutta he myös valitsevat, mitä myyvät rooleillaan.

Sampsan Age of Reflection II: I’d Rather Go Naked Zetterberg Galleryssa Helsingissä 11.-27. toukokuuta. 

I'd Rather Go Naked

Jaa tämä:

Lööppi – journalismin vino peili

Mainonnan ja journalismin välinen harmaa alue kiteytyy iltapäivälehtien lööpeissä ja kansissa.

Median virrassa räpiköi erilaisia tiedon lajityyppejä. Tiedottamisessa yleensä pyritään ainakin näennäisen neutraaliin faktojen kertomiseen. Mainonnan puolelle siirrytään, kun mukaan tulee mielikuvien rakennusta ja – ellei olla radiossa – visuaalista juonittelua. Mainospaikoista myös yleensä maksetaan.

Journalismilla tarkoitetaan faktoiltaan tarkistettuun, toimittajan riippumattomaan tulkintaan perustuvaa tiedonvälitystä.

Journalismin ja mainonnan välisen rajan määrityksessä törmätään usein piilomainontaan. Siinä ulkopuolisen vaikuttamisen pyrkimys on onnistunut hiipimään toimituksellisen aineiston sisälle.

Toisaalta sisällöllisestä ristiinmarkkinoinnista puhutaan silloin, kun esimerkiksi iltapäivälehdessä puffataan uutisena saman mediakonsernin televisiokanavalla esillä olevan reality-ohjelman käänteitä.

Juha Herkman kuvaa väitöskirjassaan Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto (2005) vielä vakavampia tapauksia, joissa oman mediakonsernin etu on saattanut – jopa toimittajien itsensä huomaamatta – heijastua toimituksellisen aineiston painotuksissa.

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.

Pasi Kivioja havaitsi Alaston lööppi -gradusssaan (2004), että tämä päti hyvin myös vuoden 2002 Ilta-Sanomien­ lööppien ja etusivujen pääaiheiden valintoihin. Niistä yli puolet käsitteli julkisuuden henkilöitä, melkein kolmannes rikoksia ja niiden seuraamuksia sekä noin joka kymmenes onnettomuuksia.

Samaan aineistoon kuuluneet otsikot olivat sävyltään enimmäkseen kielteisiä, ja niissä kerrotuista rikoksista suurin osa koski väkivallantekoja.

Pistokoe lähimmälle lehtikioskille osoittaa, että ainakaan kovin suuria muutoksia ei iltapäivälehtien mainonnassa ole tämän jälkeen tapahtunut.

Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa. "'Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan', kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi 'Äiti poltti lapset ja itsensä' (IL 05) kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin."
Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa.
”’Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan’, kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi ’Äiti poltti lapset ja itsensä’ kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin.”

Miten lööpit koetaan? ­Lööppien psykologiasta väitellyt Sini Setälä puntaroi Psykologia-lehdessä (3/2015), miten ihmiset – vahvaksi kokemastaan mediakriittisyydestä huolimatta – jäsentävät lööppien kautta todellista ympäristöään. Negatiiviset uutiset herättävät pelkoa ja muita omaan elämään peilautuvia tunteita, vaikka vastaavien tapahtumien osuminen omalle kohdalle olisi kuinka epä­todennäköistä.

Olennainen kysymys onkin, minkä verran väkivallan näkyminen jatkuvasti lööpeissä osaltaan normalisoi väkivallan roolia kulttuurissamme. Vaikeasti tutkittava kysymys puolestaan on se, voiko joku väkivaltaan taipuvainen tämän takia päätyä helpommin sitä myös käyttämään.

Lööppiväkivallan tunnistettujen kielteisten oheisvaikutusten takia jopa mainostajien oma Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) on puuttunut etenkin lapsiin kohdistuvan väkivallan käyttämiseen iltapäivälehtien myynninedistämisessä.

Sylttytehtaalla tätä ei helposti niellä. Vuonna 2006 Iltalehti vastasikin kritiikkiin katumainoskampanjalla. Siinä käytetty slogan ”Jos sinä lyöt lasta, me iskemme takaisin. Perheväkivalta ei ole yksityinen asia” antoi ymmärtää, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta kertovat lööpit ovat pikemminkin taistelua väkivaltaa vastaan.

Voima kommentoi heti tuoreeltaan kampanjan ilmeistä tekopyhyyttä vastamainoksen muodossa. Siinä slogan mestaroitiin satiiriseen muotoon: ”Kun sinä lyöt lasta, me lyömme sillä rahoiksi. Hyvä lööppi rikastuttaa katukuvaa, lapsen mieltä ja meitä.” 

Tällaisia vastamainoksia on julkaistu Voimassa lehden perustamisvuodesta 1999 alkaen. Niiden idea ei ole myydä mitään, vaan mainoksia imitoivan muodon kautta niissä kommentoidaan kohteena olevaan viestintään kätkettyjä manipulaatiopyrkimyksiä.

Uhkalehti-vastamainos on tehtiin yhteistyössä Nuorten Ääni -toimituksen nuorten kanssa. 

Työryhmässä tutkittiin ensin lööppejä ja niistä etsittiin usein toistuvia ryhmiä. Perinteisten julkkisten ohella huomio kiinnittyi siihen minkä laisissa rooleissa esiintyvät esimerkiksi nuoret. vanhemmat ja pomot.

Analyysinäkökulmaksi valikoitui taas ajatus siitä, miten otsikoissa pyritään vetoamaan samaan aikaan sekä ihmisten turvallisuuden tunteeseen että luomaan kuvia turvallisuutta horjuttavista uhkista. Parodian pääkärki jalostui tätä kautta siihen, miten lapset, nuoret ja työntekijät voivat näyttäytyä jopa yhtä aikaa uhkana ja uhreina.

Samassa vastamainoksessa ihmisille uhkaa edustaviksi onnettomuuksiksi ovat kääntyneet myös normaali luonnonilmiö, enemmän auton kuin kuljettajan syyksi määrittyvä kolari ja viihdejulkkiksen keksityn oloinen vastoinkäyminen.

Jaa tämä:

Barbie ja Action Man – näyttely vai mainos?

Museot kuvaavat ja kategorisoivat todellisuutta. Mutta kenen äänellä museot puhuvat? 

Museotoiminnan tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”, määritellään museolaissa.

Sen lisäksi, että museoiden tehtävä on tärkeä, se perustuu myös luottamukseen. Yleisön pitää uskoa, että se, mitä meille esitetään on a) oleellista ja b) riippumatonta.

Kulutushyödykkeet, viihdeteollisuus ja mainokset ovat erottamaton osa elämäntapaamme ja ne heijastelevat kansalaisille pedattuja rooleja. Koska ne ovat niin näkyvä osa kulttuuriamme, on tärkeää, että niitä tutkitaan myös museoissa.

Näiden kohdalla on erityisen tärkeä pohtia, että onko käsillä näyttely vai mainos.

Vuonna 2015 Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo esitteli yhteistyössä Sinebrychoff-panimon kanssa Coca-Cola-teemaisia teoksia Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyssä. Sinebrychoff valmistaa Cokista lisenssillä Suomessa. Näyttelyn teokset olivat nimekkäiden taiteilijoiden tekemiä, mutta Coca-Colan tilaamat ja yhtiön brändiä rakentavat teokset ovat ehkä kuitenkin enemmän mainoksia kuin taideteoksia.

Ihan kuivin jaloin ei selviä, myöskin Kansallisgalleriaan kuuluva, Ateneumin taidemuseo, joka esitteli talvella 2017-18 yhteistyössä kustantaja Sanoma Media Finlandin kanssa Ankallisgalleria-näyttelyssä Aku Ankka -teoksia. Oliko kyseessä taidenäyttely vai mainosnäyttely taidemuseossa?

Kansallismuseossa parhaillaan esillä oleva Barbie – The Icon -näyttely on puolestaan koostettu yhteistyössä leluvalmistaja Mattelin kanssa. Jälleen pitää pohtia, onko kyseessä näyttely vai mainos.

Leluja ja mainoskuvastoa on tietenkin mahdollista tarkastella museaalisessa kontekstissa myös ilman yhteistyökuvioita. Yksi ajankohtainen esimerkki tästä on Vantaan taidemuseo Artsissa esillä olevat brittiläisen Darren Cullenin Action Man: Battlefield Casualties -teokset. Cullen on korjannut leluja hieman realistisemmiksi ja hänen teoksissaan sotilasnuket ovat henkisesti ja fyysisesti vammautuneita ja rampoja, jopa kuolleita. Cullen ei olisi ikinä voinut tehdä teoksiaan yhteistyössä valmistajan kanssa. Itsenäinen taiteilija pystyy kommentoimaan nukkeja ja niiden maailmankuvaa vapaammin.

Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.
Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.

Barbie – The Icon -näyttelyssä kyllä esitellään Barbie-nuken tarina ja historia kiitettävän tarkasti ja kerrotaan, että tämä ikoninen nukke on aina heijastellut aikaansa. Tätä aikansa kuvaa ei kuitenkaan missään kohdassa aseteta kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ikävät asiat on siivottu pois ja esimerkiksi näyttelyssä nähtävä olevan Frida Kahlo -barbien kohdalla ei vahingossakaan mainita Kahlon perikunnan Mattelin kanssa käymää oikeustaistelua, jonka seurauksena ko. nuken myynti kiellettiin juuri Meksikossa. Barbie-näyttelyssä ei myöskään pohdita esimerkiksi sitä, mitä aikansa ilmiöitä nuket ovat jättäneet kuvastamatta. Tällaisena näyttely kyllä kertoo nukeista paljon, muttei maailmasta paljoakaan.

Siinä, missä miehistä maailmaa edustavat Action Man -hahmon tehtävänä on sotia ja taistella, on Barbien rooli usein luksuselämän viettäminen ja muotiluomusten täyttämänä vaatenaulakkona oleminen. Huomionarvoista tämäkin, mutta mahdollisuus näiden roolien arvioimiseen on tällä kertaa jätetty hyödyntämättä.

Barbie – The Icon Kansallismuseossa 26.8. asti. PAX – Puhutaan rauhasta Artsissa 29.7. asti.
Lue myös Janne Siirosen artikkeli Barbien synnystä ja Barbien äidistä täällä.

Jaa tämä: