Kulttuurihäirintä

Katutaide ja mainonta

Saako taiteen päälle laittaa mainoksia? Voiko taide olla mainos?

Tulipa mieleen markkinoinnin ja taiteen yhdistäminen ja sissimarkkinointi, kun huomasin Tukholman sinisen jättipeniksen päälle kiinnitetyn mainoksen. Kyseinen pippelihän on ruotsalaistaiteilija Carolina Falkholtin maalaama ja pian se jyrätään, koska naapuritalojen asukkaiden mukaan läpeensä fallisen kaupunkisuunnittelun pitää olla kuitenkin häveliään verhottua.

Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.
Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Falkholt maalaa pippelin, eikä kyseessä myöskään ole ensimmäinen kerta, kun ko. pippeleistä herää keskustelua. Viime jouluna Falkholt maalasi jättimäisen peniksen talon seinään New Yorkissa. Se maalattiin piiloon muutaman päivän päästä, vaikka kyseessä oli tilausteos. Nyt Falkholt siis maalasi uuden pippelin talon seinään (ihan omistajan luvalla) Tukholmassa.

Falkholt on tullut tunnetuksi genitaalialueita kuvaavien teosten maalaamisesta. Seksuaalisuus eri muodoissaan on siis keskeinen elementti hänen töitään ja hän onkin kommentoinut aihetta monesti. Esimerkiksi em. Nykin keikan jälkeen:

”Falkholt told the Guardian her work was often about ’not feeling ashamed of your body and who you are as a sexual being’.
’I usually paint giant vaginas, pussies and cunts,’ she said, ’and since I had just finished one on the side of a five-storey building, I felt like a dick was needed. The wall space on Broome was a perfect fit for it. To paraphrase [the artist] Judith Bernstein, if a dick can go into a woman, it can go up on a wall.’”

Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.
Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.

Kiinnostava – ja ehkä hieman odottamaton – lisä tuolle falliselle teokselle on Petters Underwear -nettikaupan totaalisen omin luvin paikalle roudattu mainoslakana. Tietenkin olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei mainoksia saa räiskiä toisten taideteosten päälle, mutta tässä tapauksessa on kyllä joka suuntaan niin ihana hässäkkä, että oikeastaan pidän tästä.

Mutta eihän tämä tietenkään ole ainutlaatuinen tapahtuma – mainontaa ja taidetta on sekoitettu monella tavalla ja pitkään. Establismentin sisällä tapahtuvasta sekoittumisesta voisin mainita esimerkkeinä vuonna 2015 Sinebrychoffin taidemuseossa järjestetyn Coca Cola -näyttelyn ja ensi viikolla aukeavan Barbie – The Icon -näyttelyn. Nuo molemmat on kasattu tavaramerkin omistajan kanssa ja sen myötä molemmat näyttelyt voisi perustellusti määritellä mainoksiksi. 

Mutta katutaiteestahan tässä oli puhe. Esimerkiksi Lontoossa jengi on monesti ollut jo aika hiilenä siitä, että graffitiseinille ilmestyy klubien sun muiden tilaamia graffitin mallisia mainosmaalauksia. Suomessa tämä ei taida olla hirveän yleistä, mutta yksi mainio esimerkki sattui kohdalle pari viikkoa sitten.

Pub Peten bileetItselleni tuntematon henkilö tai henkilöt maalasivat mainoksen Suvilahden graffitiaitaan HAMin Graffiti-näyttelyn alla. Teoksessa mainostettiin näyttelyn avajaisten jälkeen läheisessä Pub Petessä järkättyjä bileitä, jossa esiintyi mm. Eevil Stöö. Jälleen kerran mainos ilmestyi paikkaan, jonka piti olla omistettu taiteelle. Pitäisikö moisesta pahastua? Ei ehkä. Ehkä tuo mainos pitää nähdä enemmän skenen sisäisenä keskusteluna (kohderyhmäviestintää?) kuin mainoksena.

Ehkä tässäkin on käsillä asia, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia.

Ja kyllähän minä juuri tänään aamulla huomasin Roihuvuoren graffitiaidassa kuvan, jossa Myyrä hehkuttaa Atomirotan viime perjantaina ilmestynyttä levyä. Arvatkaa, mitä Päämajassa on kuunneltu tänään.
Jaa tämä:

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

Vastamainoskilpailun satoa

Ruuan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia esiin nostanut Global Meal -vastamainoskilpailu poiki paljon kiinnostavia huomioita aiheesta.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Kilpailun voittajateokset on kukitettu ja palkinnot on jaettu, mutta lukuisista kilpailuteoksista kannattaa nostaa esiin palkittujen vastisten lisäksi muitakin teoksia. Seuraavassa hieman lisää aiheesta ja kilpailun koululaissarjan satoa. Tällä tavalla tuomme esiin ruoka-aiheisen vastamainonnan monipuolisuutta ilmaisun, vaikuttamisen ja myös pedagogian välineenä.

KUVA: Joni
KUVA: Joni

 Vastamainoksen ideana on esittää kommentti tai kysymys, joka naurattaa tai haastaa miettimään asioita, jotka mainoskuvastossa perinteisesti piilotetaan. Tämä tehdään muuntamalla mainoksen kuvaa, tekstiä tai logoa.

Erinomainen vastamainos on visuaalisesti tyylikäs tai muulla tavalla vakuuttava, siinä käytetään oivaltavaa kieltä ja sen viesti on selkeä jopa aihepiiriä tuntemattomalle katsojalle. Lisäksi se imitoi mainosten käyttämää kieltä ja kuvastoa taitavasti. Parhaat vastamainokset tasapainottelevat napakan huumorin, ironian ja täysimääräisen yhteiskuntakritiikin välimaastossa. Hyvän maun raja vaihtelee aihepiirin ja toteutustavan mukaan, joten sitä on vaikeaa määritellä etukäteen.

KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha
KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha

Käydessään kilpailutöitä läpi, sai tuomaristo huomata, että vastamainonta on haastava laji. Monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa oli onnistuttu erinomaisesti jossakin haetuista hyvän vastamainoksen osa-alueista, kun muilla alueilla jäi vielä kehitettävää. Hyvien vastamainosten lisäksi kilpailuun osallistui taitavasti toteutettuja julisteen- tai kollaasinomaisia töitä, joilla ei ollut edellytyksiä pärjätä juuri vastamainoskilpailussa. Toisaalta teoksen viesti jäi monissa töissä hämäräksi. Vastamainos on oivallinen yhteiskunnallisen keskustelun väline, mutta vain siinä tapauksessa, että katsoja ymmärtää selvästi mikä on keskustelun aihe ja tekijän kanta siihen.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli kolmea pääaihepiiriä: eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa ja ruuan terveysvaikutuksia. Koska kilpailun tulokulma ruoka-aiheeseen oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen, valittiin kärkikahinoihin vähemmän terveysaiheisia teoksia. Koska kyseessä oli suomalainen vastamainoskilpailu, nousivat kotimaiset elintarvikealan yritykset tapetille erityisesti, vaikka myös monikansallisia yrityksiä ja niiden tuotteitakin käsiteltiin.

On hyvä muistaa, että usein vastamainoksissa keskustellaan kokonaisen tuotannonalan kysymyksistä, vaikka keskustelua käytäisiinkin yksittäisen yrityksen brändin kautta.

Eläinoikeuskysymykseen ovat tarttuneet teoksissaan esimerkiksi Mikelangelo Mainingin koulusta ja Joni Nissnikun koulusta sekä Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta (kuvat yllä).

KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.
KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.

Teokset ovat hyviä esimerkkejä siitä, että haastavia aiheita voi käsitellä myös sympaattisesti ja huumorilla. Mikelangelon ja kannelmäkeläisten teoksessa pohditaan filosofista kysymystä siitä, onko oikein että ihminen tappaa eläimiä syödäkseen niitä. Jonin teoksessa taas kysytään millaiset ovat tuotantoeläimille riittävän hyvät elinolot.

Aaron, Aava, Amanda ja Maria Kannelmäen peruskoulusta kommentoivat lapsityövoiman käyttöä teoksessaan Pauligin lapsityövoima.

Teos on erinomainen esimerkki siitä, että vaikuttavan vastamainoksen voi toteuttaa myös käsin. Muokkaukset on tehty huolella ja alkuperäisen mainoksen värimaailmaa seuraten. Slogan on iskevä ja viestin tueksi on haettu faktatietoa, joka antaa katsojalle lisävakuuksia ongelman todellisuudesta.

KUVA: E-Teamin
KUVA: E-Team

Ruuantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ansiokkaan poikkeuksen tässä tekee Kouvolan yhteislukiota käyvän E-Teamin teos Metaaninauta, joka tuo esiin karjatalouden ilmastovaikutuksia tavalla, jota tuomaristo piti pedagogisesti taitavana. Vastamainoksen logo- ja sloganmuunnokset ovat oivaltavia ja taitavasti toteutettu.

KUVA: Annina

Samassa koulussa opiskelevan Anninan teos Järki mäkeen ja ostoksille nostaa esiin tärkeät ruokahävikin ja liikakulutuksen teemat kevyen humoristisesti.

Valio voi
KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja

Terveysaiheisia teoksia kilpailuun saatiin iso määrä. Niissä käsitellään niin liikalihavuutta, lisäaineiden haittoja, hammasterveyttä kuin sydän- ja verisuonitautejakin. Näistä töistä halusimme nostaa esiin yksinkertaisesti, mutta erittäin tyylikkäästi toteutetun Nissnikun koululaisten Eveliinan, Vellan, Metten ja Viljan oivaltavan teoksen Valio voi.

Hammasterveyttä käsitellään kahdessa riemastuttavassa Waltterin koulun oppilaiden teoksessa. Elinan, Essin, Helmin ja Niinan Sano ei hammasharjoille -teoksessa on huomattu alkuperäisen mainoksen järjettömyys ja tuotu se esiin suorasukaisesti mainoskieltä taitavasti hyödyntämällä. Artturin, Izzetin ja Aleksandrin Pingviinin hampaat -teoksessa taas pureudutaan kummalliseen mainoskuvastoon ja yhdistetään oivallus sokeriherkkujen tuttuun terveysvaikutukseen.

Helppo hymyillä, kun on legot kuosissa!
KUVAT: Elina, Essi, Helmi ja Niina & Artturi, Izzet ja Aleksandr

Maito on julma juomaLoppuun vielä lisää positiivista tunnelmaa.

Usein ruuantuotannon ongelmien käsittely tuottaa vastamainoksiin hyvin kriittisiä otetta, verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tämä näkyy myös monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa. Vastamainos voi kuitenkin olla myös hyvin ratkaisukeskeinen, kuten nämä viimeiset esittelemämme teokset.

Bianca Veromäen koulusta tarjoaa tavalliselle maidolle vaihtoehdoksi kasvijuomia, TeamWormer Nissnikun koulusta nostaa hampurilaispihvin tilalle toukat ja Vegsut Kastellin lukiosta muuttaa Atrian lenkkimakkaran vihreäksi.

Vaihtoehtoja on.

Worm King & Vihreä Lenkki
KUVAT: TeamWormer & Vegsut


 

Jaa tämä:

Saako Riiko Sakkisen teoksia kopioida?

Ideoita ei voi omistaa ja tämä pätee myös taiteeseen. Plagioinnin ja kopioinnin määrittely on usein varsin vaikeaa.

Kuvataiteilija Riiko Sakkinen on tehnyt joukon yksivärisistä maalauksista koostuvia teossarjoja. Nyt näyttää vähän siltä, että viime vuonna Suomen 100-vuotisjuhlia kommentoimaan tehdyn, sadasta yksittäisestä maalauksesta muodostuvan, Blue and White -teoksen kopio päätyi näytille Los Angelesissa. Mutta onko kyseessä plagiointi onkin sitten kimurantimpi kysymys.

Blue and Whiten erilliset maalaukset on kukin nimetty siniseen ja valkoiseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Teos oli esillä Galleria Forsblomissa helmikuussa 2017 järjestetyssä Sakkisen White Trash Blues -näyttelyssä.

Riiko Sakkinen: Blue and White
Riiko Sakkinen: Blue and White

Losangeleilaisessa Night Galleryssa parhaillaan esillä oleva ryhmänäyttely Blue State koostuu sinisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Näyttelyssä on mukana myös Cynthia Daignaultin Blues-teos, joka koostuu 60 yksivärisestä maalauksesta, jotka on kukin on nimetty – arvaattekin varmaan – siniseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Olisiko kyseessä plagiaatti?

No, eihän tuo kopio ole täysin yksi yhteen, eikä näistä ihan varmaksi voi sanoa liikoja. Daignault itse kommentoi tuoreeltaan, että kyseessä on sattuma ja että hän ei ole Sakkisen teokseen törmännyt. Tämä on täysin mahdollista. Ajatukset sinkoilevan eetterissä ja löytävät tarttumapintaa sieltä täältä – sama idea maailman kuvaamiseksi voi syntyä monessa paikassa samaan aikaan. Ja median virrassa tiedostamatta nähty kuva voi jäädä kummittelemaan alitajuntaan – josta sitten se pulpahtaa pintaan uudeksi luultuna. Tämä tapaus antaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden pohtia, että missä kohdassa teoksen voi määritellä plagiaatiksi tai kopioksi. Onko vahingossa tehty kopio yhä kopio?

Cynthia Daignault: Blues
Cynthia Daignault: Blues

Blue and White ei ole ensimmäinen Sakkisen tekemä monokromaattinen teossarja. Ensimmäinen näistä, 57 Varieties, koostui punaisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Sekin kopioitiin.

Tuolla teoksella Sakkinen osallistui investointipankki Carnegien järjestämään Carnegie Art Award -taidekilpailuun vuonna 2014. Sakkinen ei voittanut kilpailua ja näyttelyyn kuuluvalle näyttelykierrokselle lähti kopio hänen teoksestaan. Kirjoitin aiheesta tuoreeltaan:

”Rahavarantojensa vähäisyyteen vedoten pankki ilmoitti pistävänsä pillit pussiin ja vetäytyvänsä näyttelykiertueesta. Tämä viime hetken vetäytyminen johti siihen toiseen kaappaukseen, jonka kohteeksi Sakkinen joutui: ilman näyttelyä jääneet museot tarvitsivat täytettä ripeällä aikataululla ja kööpenhaminalainen Den Frie Centre of Conpemporary Art päätyi kutsumaan Carnegie-kilpailussa kolmanneksi tulleen tanskalaisen taiteilijaryhmä A Kassenin täyttämään tyhjiötä.

A Kassenin tapa kommentoida Carnegien päätöstä vetäytyä näyttelykiertueesta oli täyttää Den Frie Center kopioilla teoksista, jotka sinne alkujaan oli tulossa. Tyystin ilman lupaa näyttelyä varten kopioitujen teosten joukossa oli myös Sakkisen 57 Varietes -sarja. Kopiot teetettiin Kiinassa valokuvien pohjalta.”

Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.
Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.

Tietenkin tämä A Kassenin tekemä kopio 57 Varieties -teoksesta osana kopioista koostuvaa näyttelyä on tyystin eri asia kuin nyt käsillä ole tapaus. A Kassenin päätöksen esittää avoimesti kopioita voi nähdä kommenttina taideinstituutioiden ja kilpailun järjestäjien toimintaa kohtaan. Ja voi siitä monia muitakin ajatuksia löytää.

Viimeisimpään kopiointiin ei ole vielä saatu selvyyttä ja ainakaan kyseessä ei ole avoin ja kommentoiva kopio. On tämä kuitenkin vähintäänkin kiinnostavaa ja jäämme kiinnostuneina seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Jaa tämä:

Elämisvalheen aika

Keskustelussa totuuden ja politiikan suhteesta on ohitettu ilmastonmuutosta koskeva kollektiivinen itsepetos.

Kun Oxford Dictionaries tiedotti valinneensa ”totuudenjälkeisyyden” vuoden 2016 sanaksi, aiheesta kertoneet uutiset viittasivat lähes poikkeuksetta Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin poliittiseen retoriikkaan tai Britannian kansanäänestykseen EU-erosta. Poliittisen valheen ilmentymät kaventuivat ilmeisiin faktavalheisiin, joiden tunnistaminen on suhteellisen helppoa. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää. Yksi elämisvalheen muoto Suomessa on saamelaisten oikeuksiin liittyvät väärät uskomukset. Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti viime vuonna ­Politiikasta-lehdessä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää. 

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä. Totuudenjälkeisen ajan käsitettä on käytetty auttamattoman epämääräisenä tapana kohdistaa moralisoiva katse tiettyihin toimijoihin. Ilmastonmuutoksen kohdalla puuttuu mahdollisuus tuntea ylemmyyttä suhteessa valheisiin haksahtaviin toisiin, jotka äänestävät väärin ja omaksuvat vääriä poliittisia uskomuksia. 

Moni totuudenjälkeistä aikaa kauhisteleva länsimaalainen ei ole valmis luopumaan lentomatkoista, autoilusta, lihasta tai lapsen hankkimisesta, vaikka meillä on runsaasti tietoa niiden aiheuttamista huomattavista päästöistä. Saastuttavasta elämäntavasta pidetään tiukasti kiinni, vaikka muilla elämänaloilla pyritään toimimaan hyveellisen omakuvan mukaisesti. 

Elämisvalhe on kytkeytynyt kiinteästi yhteisölliseen omakuvaan, jota valheen tunnustaminen järkyttäisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla omakuva liittyy vahvasti länsimaiseen elämäntapaan. Kuinka olla globaali ja tiedostava kansalainen, jos ei pääse lentomatkailemaan ympäri maailmaa?

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutos on edelleen ”uskon kysymys”, joka edellyttää poliittisilta toimijoilta uskontunnustuksen mutta ei konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai siihen sopeutumiseksi ja varautumiseksi. Ilmastonmuutosta kehystetään usein luomisoppiin verrattavissa olevana kysymyksenä, johon joko uskotaan tai ei uskota. 

Suomen Kuvalehti uutisoi vuonna 2011: ”Usko ilmastonmuutokseen ei riipu tietämyksen määrästä.” Yhdysvalloissa tehdyn kyselyn mukaan amerikkalaiset eivät usko evoluutioon, alkuräjähdykseen tai ilmastonmuutokseen. 

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on poikkeuksellisen laaja konsensus muutoksen syistä ja seurauksista. Tutkimusta pyritään jatkuvasti yleistajuistamaan ja välittämään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä huolimatta totuudenjälkeisen ajan käsite kiinnittyi yksittäisiin politiikkatoimijoihin, ei keskuudessamme vaikuttavaan elämisvalheeseen.

Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa varmuutta ja ehdottomuutta. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.
Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa maailmanselitystä. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa suurin osa ehdokkaista piti ilmastonmuutosta yhtenä suurimmista uhista Suomelle. Konkreettisia politiikkatoimia ei kuitenkaan juuri esitetty tai edes vaadittu. Tärkeintä oli lujan uskon tunnustaminen. 

Presidentti Sauli Niinistön konkreettinen aloite estää mustan hiilen eli noen leviäminen pohjoisille alueille on ollut tästä syystä virkistävä siirtymä sanoista tekoihin. Niinistö on pitänyt aihetta esillä tapaamisissaan Yhdys­valtojen ja Venäjän presidenttien kanssa. 

On kuvaavaa, että Niinistön ”todellisia tarkoitusperiä” epäillään kysymyksen esiin nostamisessa. Esimerkiksi Iltalehden politiikan toimittaja Olli Ainolan mielestä on ”herttaista”, että Niinistöä kiitetään konkreettisesta aloitteesta ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiksi. Ainolan mukaan Niinistö ei ole oikeasti ”ilmastoherännäinen” vaan käyttää kysymystä strategisena keinona suurvaltapolitiikan areenoilla. 

Muissa politiikkakysymyksissä harvoin peräänkuulutetaan aitoa uskoa. Koulutusta, yritystukia tai kuntauudistuksia puolustavan poliitikon ei tarvitse uskotella ”herännäisyyttään” asiaan. Asian perustelu tietoon pohjautuen riittää. 

Ilmastonmuutoksen kohdalla täsmällistä tietoa on saatavissa paljon enemmän kuin esimerkiksi kestävyysvajeen määrittelyn kohdalla, mutta kestävyysvaje ei ole politiikan kielessä uskon asia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla kestävyysvajeen suuruus kehystettiin faktatietona, yhteisesti ­jaettuna tilannekuvana. 

Tutkijoilla  on yhteinen tilannekuva ilmastonmuutoksesta, mutta sen välittyminen poliittiseen päätöksentekoon on hidasta niin pitkään, kun keskustelua ilmastonmuutoksesta käydään uskon retoriikan kautta. Kun poliitikko kertoo uskovansa ilmastonmuutokseen ja pitävänsä sitä yhtenä aikamme suurimmista uhista, häneltä on vaadittava poliittisia ratkaisuja uhan selättämiseen. 

Jos poliitikko tarjoaa ratkaisuja ja vieläpä osoittaa sitoutumista niihin, hänen uskonsa lujuus on täysin epärelevantti kysymys. Herännäisyys ja uskontunnustukset ovat keskeisiä uskonnollisten yhteisöjen piirissä, eivät poliittisessa päätöksenteossa. 

Ristiriidan ratkaisemisesta tekee erityisen vaikeaa, että siihen liittyy klassinen vapaamatkustajan ongelma. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaaren mukaan EU:n päästötavoitteita kohdistetaan liikaa Suomelle, mikä ei ole reilua. Hän sanoo Puolan ja Kiinan pääsevän kuin ”koira veräjästä” ja toteaa: ”Saastuttajien on siivottava itse jälkensä.”

Eurooppalaisen mallioppilaan omakuva ohjaa ajattelemaan, että Suomi hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Elämisvalheeseen kuuluu sen tosiasian kieltäminen, että tässä asiassa emme voi osoittaa sormella muualle. 

Pienellä Suomella on poikkeuksellisen suuri ekologinen jalanjälki maailmassa. Viime vuonna suomalaiset kuluttivat koko vuoden luonnonvaransa vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa, kun kansainvälinen keskiarvo oli kahdeksan kuukautta. 

Ylikulutuksen kitkeminen pitäisi olla poliittisen agendan kärjessä, koska Suomi on tällä hetkellä osa ongelmaa, ei ratkaisua. On siirryttävä elämisvalheen jälkeiseen aikaan.  

Jaa tämä:

Korjatut leffajulisteet

Lontoolaiset aktivistit kommentoivat yhteiskunnan epätasa-arvoa parodiajulistein. Yllättäen julisteet päätyivät myös Lontoon bussipysäkeille.

Maaliskuussa etelälontoolaisen Brixtonin alueen katukuvassa näkyi odottamattomia mainosjulisteita. Tutut elokuvat ja sarjat olivat saaneet erilaisen kulman. Osalle julisteet olivat ennalta tuttuja, mutta heillekin niiden kohtaaminen katukuvassa oli odottamatonta. 

”Haastaaksemme status quon teimme omia elokuvajulisteita, jossa vaihdoimme näyttelijät. Julisteissa poseeraavat meidän lisäksemme kavereitamme, minun isäni esimerkiksi on James Bondina”, Shiden Tekle kertoo.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

”Osallistuimme The Advocacy Academy -kurssille, jossa meille opetettiin kahdeksan kuukauden ajan, kuinka muuttaa yhteiskuntaa kohtaan kokemamme viha poliittiseksi aktivismiksi. Ryhmämme nimi on Legally Black, ja siihen kuuluu minun lisäkseni Belmiro Matos da CostaLiv Francis Cornibert ja Kofi Asante.

Tavattuaan toisensa kurssilla nämä 17–18-vuotiaat nuoret päättivät kiinnittää huomion siihen, kuinka rodullistetut henkilöt ovat ali- ja väärin edustettuja elokuvissa. Tukea omille huomioilleen nelikko sai muun muassa The British Film Institute -järjestön tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan vuosien 2006 ja 2016 välillä kokonaan tai osittain brittiläisten yhtiöiden tuottamista ja teatterilevitykseen päätyneistä 1 172 elokuvasta 59 prosentissa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Yhdessä keskeisistä rooleista tummaihoinen oli ainoastaan 157 elokuvassa eli 13 prosentissa elokuvista.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Kyse ei tietenkään ole yksinomaan brittiläisestä ongelmasta. Samasta aiheesta on puhuttu myös Yhdysvalloissa esimerkiksi OscarsSoWhite-hashtagin alla. Ongelma ei myöskään liity pelkästään tarjolla olevien roolien määrään vaan myös niiden laatuun. Kuten Viola Davis sanoi voitettuaan vuonna 2015 ensimmäisenä tummaihoisena näyttelijänä draamasarjan parhaan naispääosan Emmy-palkinnon: ”Ei ole mahdollista voittaa palkintoja, ellei sopivia rooleja ole tarjolla.”

Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä.
Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä. Tai eivät julisteet tietenkään itsekseen sinne ilmestyneet, vaan asialla oli taiteilija-aktivistiryhmä Special Patrol Group. SPG:n Mainonta paskantaa päähäsi -haastattelun voi lukea täältä.

Legally Blackin parodiajulisteille ei ollut suunniteltu sen kummallisempaa kohtaloa, kuin että ne julkaistaisiin porukan omilla nettisivuilla ja että niitä jaettaisiin Twitterissä. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun myös Lontoossa vaikuttava aktivistiryhmä Special Patrol Group (SPG) kiinnitti huomionsa julisteisiin ja latasi ne Advocacy Academyn sivuilta.

SPG on erikoistunut metroasemien, busippysäkkien ja kadunvarsien mainostaulujen kaappaamiseen. Ryhmä on korvannut ongelmalliseksi koke­miaan mainoksia mielestään asiallisemmilla teoksilla ja kommentoinut näin mainontaan ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia. Tällä kerta he päättivät yllättää Legally Black -nelikon ja muut kohdalle sattuvat.

”He tulostivat julisteitamme ja levittivät niitä Brixtonissa bussipysäkeille valmistumispäivänämme. Sain tietää tästä vasta nähdessäni omat kasvoni bussipysäkin kyljessä. Nyt olemme saaneet uskomattoman paljon kannustavaa palautetta teoksistamme, ja esimerkiksi BBC, Sky, Channel 5 ja The Guardian ovat käsitelleet niitä.”

Koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Tekleä kumppaneineen on haukuttu vihaavan valkoihoisia, ja kritisoitu siitä, että he eivät ole sisällyttäneet julisteisiinsa esimerkiksi aasialais- ja intialaistaustaisia malleja. Teklen mielestä nämä kriitikot eivät oikein ymmärrä heidän hankettaan. 

”Emme me vaadi, että valkoihoiset näyttelijät pitäisi poistaa elokuvista ja korvata tummaihoisilla. Haluam­me vain puhua sen puolesta, että myös tummaihoiset saisivat mahdollisuutensa. Emme myöskään voi kantaa vastuuta kaikista kansanryhmistä – olemme kuitenkin kolme mustaa ja yksi valkoinen nuori Etelä-Lontoosta. Emme me edusta esimerkiksi aasialaisia tai latinalaisamerikkalasia yhteisöjä, emmekä halua puhua heidän puolestaan.”

Julisteiden tarkoitus oli kiinnittää huomio epäkohtaan eikä niinkään esittää ratkaisua ja ainoata oikeata tapaa toimia.

”Olen itse ollut hyvin vihainen ihonväriin perustuvan syrjinnän takia ja olen kohdannut henkilökohtaisesti rasismia pienestä pitäen. Media vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset näkevät ympäristönsä ja muut ihmiset. Siksi valitsimme tämän teeman.”

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Parodian kohteeksi valikoituneista teoksista kaksi on viime aikoina noussut esiin keskusteluissa liittyen pääosan esittäjien ihonväriin.

Brittiläinen ikoni, vuodesta 1963 jatkunut tieteissarja Doctor Who, kuvaa ajassa matkustelevaa Tohtoria, joka käy tasaisin väliajoin läpi meta­morfoosin – jonka myötä Tohtorin näyttelijä vaihtuu. Tohtorin viimeisin inkarnaatio on ensimmäistä kertaa nainen, mutta ennen Jodie Whit­takerin kiinnittämistä rooliin puhuttiin myös rodullistetusta Tohtorista. Samoin ­Daniel Craigin ilmoitettua – toistuvasti – että hänen päivänsä Bondina ovat ohitse, on pohdittu mahdollisuutta saada tummaihoinen 007.

”Mietimme julisteita, jotka liittyisivät merkittäviin brittiläisiin elokuviin ja sarjoihin ja olisivat siksi tunnistettavia. Titanicin lisäsimme joukkoon vain siksi, että se oli mielestämme hauskaa.”

Vaikka julisteissa hauskuus on tärkeää, on aihe mitä vakavin.

”Legally Blackin saama huomio on osaltaan nostanut aiheen mediaan, ja ihmiset ovat puhuneet etnisistä jakaumista mediassa. Keskustelun pitää jatkua, mutta ei niin, että emme tekisi muuta kuin keskustelisimme. Meidän täytyy myös toimia ja pyrkiä poistamaan vääristyneet asetelmat mediasta ja yhteiskunnasta.”

Lue myös Special Patrol Groupin haastattelu täällä. Kaikki Legally Blackin julisteet nähtävissä ja ladattavissa The Advocacy Academyn sivulla.

Legally Black_Inbetweeners

Jaa tämä:

Poliittisten innovaatioiden laboratorio

Työstäkieltäytyjäliitto jalkautui työvoimatoimistoon neuvomaan, kuinka vältellä työtä. Huumorin takana on analyysiä nyky-yhteiskunnasta.

”Onko tämä vitsi?” kysytään.

Työstäkieltäytyjäliittomme nousi otsikoihin, kun neuvoimme työnhakijoita helsinkiläisessä työvoimatoimistossa. Sivuillamme neuvoimme työttömiä työn välttelyssä ja vaadimme vastikkeetonta rahaa kaikille.

Työstäkieltäytyjäliitossa on mukana performanssia, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Nykytilanne on, että hallitus ja toimittajat kivittävät työttömiä samaan aikaan, kun suuryritykset jakavat ennätysosinkoja veroparatiiseihin. Asetelma on moralistinen ”kaikkien pitää tehdä töitä”, vaikka töitä ei ole.

Taas mennään. TKL paikassa TEK.

Kritiikkimme palkkatyötä kohtaan nousee työn ja tuotannon muutosten analyysista. Työ on ajautunut kriisiin teknologisen kehityksen ja vanhojen instituutioiden hajoamisen myötä. Jos tämä kaikki ei olisi totta, miksi Elon Musk, Richard Branson, Mark Zuckerberg ja muut yritysjohtajat puhuisivat perustulosta välttämättömänä uudistuksena?

Kuri- ja leikkauspolitiikka menevät jatkuvasti pidemmälle, samoin nollatuntisopimukset, palkkojen alentaminen ja työttömien päähän potkiminen. Kiinnitämme Työstäkieltäytyjäliitossa huomiota siihen, että työlliset ja työttömät ovat samalla puolella ja todellinen vastustaja on pääoma.

Työehtojen huonontaminen on kaikilta pois, niin työssä olevilta kuin sinne pääsyä odottavilta. Itse asiassa se on pois jopa työnostajaosapuolelta: työmarkkinoiden dynaamisuus häiriintyy, kun työntekijä on pakkotilanteessa työpaikkaa valitessaan. Tällöin työnantajan tai yrityksen ei tarvitse kehittyä: se voi poimia nurkkaan ajetut ihmiset töihin millä tahansa ehdoilla.

TKL:n viesti naistenpäivänä: ”Perustuloa ja perhevapaita, ei ruusuja.”

Palkkatyön mekanismit vuotavat kuin seula raoistaan, joita ovat automatisaatio, globaalitalous, tekoäly ja niin edelleen. Kuten kaikkien hiljalleen menneisyyteen jää­vien, elämää aikaisemmin säädelleiden tai arjen kokemusta rakentaneiden instituutioiden – kuten ydinperheen ja uskonnon – haurastuessa, esiin nousee paniikki. Se ilmenee moralismina ennen kuin hoksataan, että ei maailma palakaan poroksi, jos me nyt luovumme palkkatyöstä.

Tuottavaa työtä on muukin kuin palkkatyö, toisin sanoen arvoa tuotetaan oleellisesti myös palkkatyön ulkopuolella. Kuten Ville Blåfield Työstä­kieltäytyjäliitosta oivallisesti sanoi Ylen Aamu-tv:ssä, kyse on ihmiskuvasta. Kautta historian ihmiset ovat työskennelleet yhdessä selviytyäkseen ja parantaakseen yhteistä hyvinvointia. Kapitalismi kuitenkin erottaa meidät yksilöiksi kilpailemaan työmarkkinoilla toisiamme vastaan, ja työpaikkojen vähetessä peli raaistuu. Osa tipahtaa väistämättä.

Yleinen puhe siitä, kuinka ”jokaisen on (palkka)työllä leipänsä ansaittava” paljastuu huijaukseksi, kun vähän pintaa raapaisee. Ensinnäkin yhteiskunnassa on valtava määrä tärkeää ja kokonaisuutta ylläpitävää työtä, josta ei makseta tai josta maksetaan vain vähän. Hyvänä esimerkkinä alipalkatusta työstä on julkinen hoivatyö ja lisäksi palkkatyölle välttämätön uusintava koti- tai lastenhoitotyö, joka tehdään kotona ilman palkkaa tai pienellä yhteiskunnan tuella. Toisena esimerkkinä on kaikki se rikkaus, jota ei ole hankittu palkkatyöllä vaan esimerkiksi yksityistämällä yhteistä varallisuutta.

Eduhousen konsultilla on asiaa!

Tästä päästään Työstäkieltäytyjäliiton seuraavaan teemaan. Politiikassa toistetaan nykyään jatkuvasti, että ”kaiken työn vastaanottaminen on tehtävä kannattavaksi”. Me olemme tästä eri mieltä. Toki kannustinloukkuja pitää pystyä purkamaan, jotta mielekkään työn tekeminen olisi jollain tapaa perusteltavissa. Mutta mikä on mielekästä ­työtä?

Onko mielekästä myydä vaikkapa uusinta lastenvaatemallistoa, joka on tehty orja- tai lapsityövoimalla helvetillisissä työolosuhteissa? Tai elektroniikkaa, joka on tarpeetonta ja päätyy merien muovijätelauttoihin? Kieltäytyminen ihmisille ja maapallolle haitallisesta työstä on välttämätöntä, kun ympäristökriisi syvenee kiihtyvällä tahdilla. Vaatimus vastikkeettomasta rahasta kaikille on myös vaatimus oikeudesta jättää työpaikka ilman henkilökohtaista taloudellista katastrofia.

Ihmiset toimivat joka tapauk­sessa heille tärkeiden asioiden parissa, kun siihen on mahdollisuus. Vastikkeettoman rahan kautta yhteiskunta ja sen jäsenet hyötyvät eniten, koska meillä kaikilla on tarve auttaa muita ja toimia yhteisten tavoitteiden eteen. Pakko ja kurittaminen eivät tuo esille sitä potentiaalia, mikä ihmisissä on. Startup-yrittäjät tietävät tämän hyvin.

Tätä vaakunaa kannattaa pitää silmällä.
Tätä vaakunaa kannattaa pitää silmällä.

Emme ikävöi hyvinvointivaltiota, mutta hyvinvoinnin jakaminen kaikille on edelleen olennainen poliittinen kysymys. Elämiseen riittävä perustulo olisi yksi keino jakaa vaurautta uusiksi ja luoda paremman elämän edellytyksiä. Nykyinen työelämä on tehostettu niin sairaaksi, etteivät kaikkein kovimmatkaan aina pärjää siellä. Ihmisten ei tarvitsisi palaa loppuun, kun kaikilla olisi mahdollisuus vähentää työtä.

Työstäkieltäytyjäliitto on saanut valtavan määrän palautetta, josta suurin osa on ollut positiivista. On sanottu, että vihdoinkin joku uskaltaa puuttua näihin asioihin. Tietenkin monet ovat myös pillastuneet. Jos maailmankuva on muodostunut vahvasti työn­teon autuaaksi tekemisen ympärille, vahvistusharha laiskoista työnvälttelijöistä on väistämätön.

Työstäkieltäytyjäliitto auttaa kuvittelemaan toisenlaisen elämän. Olet arvokas palkkasuhteesta riippumatta.

Kirjoittaja puhuu Työstäkieltäytyjäliiton äänellä.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Voittajien taakka

Sisällissota muodostuu helposti koko kansakunnan taakaksi, joka rasittaa myös voittajia. Kansa taisteli -keskenään -lehden toimitushäirikkö Pesonen avaa aihetta.

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Me ollaan lahtareita kaikki

Kansa taisteli – keskenään -lehden pääkirjoituksessa päähäirikkö Tamminen pohtii suhdettamme sadan vuoden takaisiin taisteluihin.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Sisällissotaan tehdään rinnastuksia usein myös nykypäivästä puhuttaessa, ja poteroita kaivetaan totuttuihin paikkoihin. Vasemmisto ja oikeisto ovat tietenkin yhä päteviä määrittäviä tekijöitä, mutta tutkija Johanna Vuorelma Kansa taisteli – keskenään -lehden sivulla 3, että ehkäpä nykyisten yhteiskunnallisten jakolinjojen perusta on valettu enemmänkin 1990-luvun lamavuosina kuin sisällissodan taisteluissa.

Tätä identiteettipolitiikkaa miettiessä auttaa myös antropologi Juuso Koposen huomio sivulla 5. Hän rinnastaa länsimaisen historiankirjoituksen alkuperäiskansojen myytteihin sikäli, että molempien varaan rakennetaan identiteettejä. Ja koska historiankirjoitus on tunnetusti ideologisen valikoivaa, asettuvat identiteettimme usein sattumanvaraisten tapahtumaketjujen määrittelemille raiteille.

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Nyt kun olemme saaneet itsereflektion täyteen vauhtiin, mitäpä sitä jarruttelemaan. Samalla kun muistelemme Suomen sisällissotaa, sopii muistaa, että suomalaiset aseet osallistuvat tänäkin päivänä sisällissotiin. Esimerkiksi Sako on myynyt tarkkuuskivääreitä Turkkiin, joka käy sotaa kurdeja vastaan – kyse on monen maan alueelle jakautuvasta sisällissodasta. Patria puolestaan ei ole liikoja kriiseillyt, vaikka sen kalustoa on päätynyt esimerkiksi Jemenin sisällissotaan.

Sisällissodan satavuotismuisteloiden aikaan ruokimme surutta toisten sotia – ja sodan perintö siirtyy jälleen uusille sukupolville samalla, kun me suomalaiset keräämme siivumme voitoista. Saattaisimmeko toimia toisin?

Jari Tamminen
Päähäirikkö

P.S. Tervetuloa Häiriköt-päämajan jo perinteeksi muodostuneeseen Spektaakkeligaalaan 13.3. Helsingin ravintola Mascotiin. Luvassa viihteellisiä ohjelmanumeroita sekä keskustelua tämänkin lehden teemoista. Sisäänpääsy nolla euroa (cheap!).

 

Jaa tämä:

Seminaari: Onko eettinen läppäri mahdollista rakentaa?

Yksittäisen kuluttajan mahdollisuus vaikuttaa elektroniikkateollisuuden toimintaan on rajallinen. Yhdessä voimme kuitenkin vaatia vastuullisempaa elektroniikkaa.

Kaikkihan me tiedämme, että kulutuselektroniikkaan liittyy ongelmia alkaen raaka-aineiden louhimisesta kokoonpanoon ja e-jätteen käsittelyyn. Eettisen läppärin jäljillä -hanke pyrkii selvittämään, että onko eettinen läppäri mahdollinen tavoite ja kuinka sen voisi saavuttaa.
”Elektroniikkatuotantoon liittyy valtavia eettisiä ongelmia, lapsityövoimasta Kongon kaivoksissa Foxconnin tehtaiden itsemurha-aaltoihin Kiinassa. Miksi teollisuus ei ole pystynyt vastaamaan näihin järkyttäviin epäkohtiin? Tuomme yhteen eri alojen tutkijoita ja aktivisteja haastamaan vallitsevat globaalin talouden valtarakenteet. He lähtevät (uhka)rohkealle matkalle päämääränään osoittaa, että sinunkin läppärisi voitaisiin tuottaa eettisesti, jos siihen vain löytyisi halua.” 

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

16.3. aiheesta järjestetään seminaari ja tätä voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Seminaarin kutsusta:
”Voiko kuluttaja vaikuttaa elektroniikassa käytettyjen mineraalien alkuperään? Tätä kysymystä pohtii kanssamme Eetin hallituksen jäsen Ilari Aula, jonka väitöskirjatutkimus vei hänet viime syksynä muun muassa Kongon kaivoksille. Lisäksi keskustelemme yritysvastuusta ja erityisesti siitä, mitä ihmisoikeuksiin liittyviä velvoitteita yrityksillä tällä hetkellä on. Entä millaista lainsäädäntöä vielä tarvittaisiin, jotta kaikki yritykset toimisivat vastuullisesti eikä meidän tarvitsisi kaupassa enää valita reilun ja hikipajatuotteen välillä?”
Koneen säätiön tiloissa Helsingin Tehtaankadulla järjestettävä tilaisuus on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista.

Tämä aihe on tuttu meillekin ja olemme tehneet siitä useammankin vastamainoksen, joiden kylkiäisinä on julkaistu artikkeli jos toinenkin.
Tuo Ilari Aulan tutkimus Kongossa esimerkiksi muistuttaa siitä, kun teimme hieman totuttua rehellisemmän tulkinnan kännykkämainoksesta.

Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.
’Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.
Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.'”

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Kuten todettua, niin kuluttajan vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisia. Yksi asia, mihin pystymme on se, että  teemme näkemyksemme tiettäväksi. Ja mikäli valmistajat ovat kaukana, niin jälleenmyyjät ovat (usein) lähellä ja ne joutuvat kohtaamaan meidän kuluttajarajapinnassa. Ja kuten tutkija Jukka Rintamäki muistutti:

”Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan. Varmimmin pitkäaikaisia konkreettisia tuloksia saadaan lainsäädännön avulla – painetta tulee siis kohdistaa myös lainsäätäjiä kohtaan.”

Jaa tämä: