Kulttuurihäirintä

Kultaa ja glitteriä vastamainoskilpailun voittajalle

Global Meal -vastamainoskilpailu lähenee loppuaan ja voittajille on luvassa Jani Leinosen Kultaleijona-patsas.

Mainosmaailman parhaimmisto palkitaan vuosittain kultaisilla leijonapatsailla Cannes Lions International Advertising Festival -tapahtumassa. Maaliskuun alussa päättyvän Global Meal -vastamainoskilpailun parhaimmisto puolestaan palkitaan kuvataiteilija Jani Leinosen tekemillä kipsikopioilla kultaisesta leijonasta.

“Meidän Kultaleijona on vääristynyt versio Cannes’n leijonapatsaista samoin kuin mainokset ovat vääristyneitä versioita todellisuudesta”, toteaa Leinonen.

Kilpailuun voi osallistua 4.3. saakka.

Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes'n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.  Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.
Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes’n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.
Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.

Kilpailun tuomaristossa istuvat Jani Leinosen lisäksi muusikko Paleface sekä edustajat Animaliasta, Eettisen kaupan puolesta ry:stä, Voima-lehdestä ja Biologian ja maantieteen opettajien liitosta.

“Halusimme tuomaristoon mukaan tiukkaa osaamista niin vastamainonnan, ruuantuotannon, kansalaisvaikuttamisen kuin opetuksenkin saralta ja onnistuimme erinomaisesti”, kertoo hankekoordinaattori Pinja Sipari.

Global Meal -vastamainoskilpailussa nostetaan esiin ruuan sosiaalisia- , eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Kilpailu käydä avoimessa sarjassa ja koululaissarjassa.

Kilpailun lisäksi hankkeessa on koulutettu opettajia ja tuettu kouluja ruoka-aiheisten vastamainostyöpajojen järjestämisessä. Hankkeen puitteissa on koulutettu opettajia vastamainosten saloissa ympäri Suomea ja esimerkiksi helmikuussa Global Meal -porukka jalkautui Varkauteen, jossa vedettiin työpajoja käytännössä kaupungin koko seiskaluokkalaisten ikäryhmälle. Koulutusrupeaman jälkeen järjestettiin Vastamainokset ja pedagogiikka -seminaari yhdessä Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kanssa.

Hankkeen ovat toteuttaneet yhteistyössä Biologian ja maantieteen opettajien liitto, Häiriköt-päämaja ja Eettisen kaupan puolesta ry.

Kilpailu päättyy 4.3.2018. Voittajat julkistetaan Häiriköt-päämajan Spektaakkeligaalassa Helsingissä 13.3. Koululaissarjan voittajat palkitaan heidän kouluillaan. Koululaissarjan voittajat saavat leijonapatsaan lisäksi 10kpl elokuvalippuja ja eettiset herkkukassit.

Tutustu hankkeeseen ja osallistu kilpailuun osoitteessa: globalmeal.fiLisätietoja Jari Tammiselta (jari.tamminen@voima.fi) ja Häiriköiden Facebook-sivulta.

 

Jaa tämä:

Kuka kantaa vastuun?

Eettiset sertifikaatit saattavat kannustaa yrityksiä toimimaan paremmin. Toisaalta sertifikaatit voivat myös vähentää valvontaa ja tukea ongelmallista yritystoimintaa.

Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Yritysvastuu voidaan ymmärtää osana yhteiskunnallista debattia moni­kansallisten yritysten toiminnan legitimiteetistä.

Historiallisesti keskustelu yritysvastuusta juontaa juurensa 1990-luvulla nähtyihin, liiketoimintaan liittyviin suuriin ympäristö- ja yhteiskuntaskandaaleihin. Laajinta huomiota saaneita esimerkkejä näistä ovat Niken alihankkijoiden hikipajat ja Shellin poliittiset kytkökset nigerialaisen ympäristöaktivistin Ken Saro-Wiwan murhaan. Nämä skandaalit nostivat mediakeskusteluihin kysymyksen siitä, miten tuotantoketjuja voitaisiin hallita kansainvälisen sääntelyn avulla.

Yritysvastuun käsite oli yritysten oma vastaus tähän kriittiseen keskusteluun. Sen sanoma on, että yritykset voivat vapaehtoisesti yksityisellä sääntelyllä hallita ympäristö- ja sosiaalisia riskejä tuotantoketjuissa. Ei ole sattuma, että Nike ja Shell olivat ensimmäisiä yrityksiä, jotka julkaisivat kattavia yritysvastuuraportteja 1990-luvun loppu­puolella – nämä yritysvastuuraportit loivat alustan nykyaikaisen yritysvastuun käsitteen synnylle.

Maailman suurimmat yritykset rankkaavan Fortune Global 500 -listan kärkipaikkoja miehittävät yritykset johtavat nykyään myös eettisiä indeksejä. On melkein mahdotonta löytää yritystä, joka ei julkaise yritysvastuuraporttia.

Ei epäreilut maailmankaupan rakenteet tosiaan pelkästään kahvin trokaamiseen rajoitu. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos: ”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”
Eivät epäreilut maailmankaupan rakenteet rajaudu pelkästään suklaaseen. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos:
”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus.
Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”

Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkaus­ten ja ympäristöhaittojen kaltaisia ”markkinahäiriöitä”.

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimijoina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset siitä, mikä on ”hyvä” ja mikä on ”paha” lankeaa kuluttajalle. Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu paremmaksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on modernin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.

Erilaiset eettiset standardit ja sertifikaatit vapauttavat tässä yhtälössä myös kuluttajan moraalisesta päättelystä – uskomme, että niiden olemassaolo sinällään kertoo meille, mikä on ”hyvä eettinen valinta”. Yritysvastuukäytännöissä samoin kuin sertifioinneissa ei ole kyse vastuullisuudesta vaan vastaamisesta, eli siitä, miten yritys vastaa tai esittelee vaikutuk­siaan tuotantoketjussa. Kysymys ei pohjimmiltaan ole siitä, miten vastuullista tai eettistä yrityksen toiminta on.

Yritysvastuun arvioimisen keskiössä on ”tekninen vastuu”, eli päätöksenteossa otetaan huomioon kysymyksiä kuten onko toiminta tehokasta vai tehotonta tai raportoidaanko oikealla vai väärällä tavalla. Yhteistä näille on se, että vastaukset kysymyksiin eivät kerro mitään toiminnan moraalisesta sisällöstä tai vaikuttavuudesta.

Yritysvastuudiskurssissa puheet tuotantoketjujen sääntelystä lain ja määräyksien keinoin on korvattu ”eettisillä periaatteilla”, ”ohjesäännöillä” ja ”eettisillä standardeilla”. Näitä kaikkia yhdistää se, että niistä puuttuu lain pakottavuus ja velvoittavuus. Sääntely onkin yritysvastuun kautta muuttunut yhteiseksi ongelmanratkaisumenettelyksi. Tästä esimerkkejä ovat ”sidosryhmäfoorumit”, ”rakentavat vuoropuhelut”, ”sidosryhmäkonsultaatio” ja ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet”.

Sertifiointijärjestelmät tuovat yhteen eri sidosryhmiä kehittämään yksityistä hallintotapaa ja jossain määrin myös korvaamaan julkista hallintoa.

Kansalaisjärjestöt, jotka ovat mukana ylläpitämässä sertifiointijärjestelmiä, löytävät itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: ne puhuvat paikallisten valmiuksien kehittämisestä ja lakisääteisen hallinnon vahvistamisesta globaalin etelän valtioissa, mutta ovat samalla mukana kiihdyttämässä ja normalisoimassa yksityisen hallinnon käyttöä ja heikentämässä valtion roolia.

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Keskustelu yritysvastuusta on kuitenkin mahdollistanut sen, että kansalaisjärjestöt voivat perustellusti vaatia, että yritykset osallistuvat vuoropuheluun yhteiskuntavastuustaan. Mikäli yhtiö sanoo kantavansa vastuuta muustakin kuin omistajiensa voiton maksimoimisesta, on siitä vastuusta keskusteltava julkisemmin kuin ainoas­taan yhtiön hallituksen kokouksessa. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suoranaisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.

Yhteistä monille sertifiointijärjestelmille on se, että vaikka ratkaisujen kohteet ovat usein globaalissa etelässä, valtaa pitävät teollisuusmaiden edustajat. Sertifikaatit ja standardit ovat myös osa markkinalogiikkaa ja itsessään kasvava ja erittäin tuottoisa markkina. Muun muassa elintarvike- ja tekstiilialalla on kymmenittäin kilpailevia sertifikaatteja ja standardeja, joita markkinoidaan ja käytetään kuin mitä tahansa brändiä.

Lopultakin on hyvin mahdollista, että sertifikaattien kaltaiset korjaustoimenpiteet eivät paranna tautia. ­Oscar Wildea mukaillen parannuskeinot vain pidentävät sitä – ne ovat osa sairautta.

Osana tätä kehitystä sertifikaateista on tullut eettisen mielikuvituksemme raja. Yksittäisen työntekijän tulee seurata annettuja standardeja ja eettisiä ohjeistuksia, ja hänen on vaikeata kuvitella, että päätöksissä voisi miettiä yrityksen vaikutuksia oman moraalisen kompassin avulla. Kansalaisetkaan eivät enää osaa kuvitella, että maailma muuttuisi jollain muulla tavoin kuin sertifioitu ostos kerrallaan. Poliitikot puolestaan eivät voi kuvitella tehokkaampaa lihankintaketjujen sosiaalista ja ympäristösääntelyä kuin yksityinen hallintotapa.

Kuten todettua yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat vastaamaan sen toimien seurauksista. Sertifikaatit tukevat tätä prosessia. Sertifikaatteilla päätöksen ja vaikuttavuuden välille saadaan yhä lisää toimijoita, asiantuntijoita, konsultteja, prosesseja, mittauksia ja niin edespäin. Sertifioiminen on aina ensisijainen vaihtoehto uskottavan yritysvastuun toteuttamiseen.

Kirjoittaja työskentelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistuneena tutkija-tohtorina Hanken-kauppakorkea-koulussa.

Lue myös Finnwatchin Anu Kultalahden teemaan liittyvät Pukki kaalimaan vartijana -artikkeli.

Jaa tämä:

Pukki kaalimaan vartijana

Suklaateollisuudessa pyritään vesittämään riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusvalvontaa. Fazer on mukana touhussa.

Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille. Kansainväliset riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuussertifioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voineet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.

Viime vuosina useat kansainväliset suuryritykset ovat kuitenkin lähteneet vesittämään sertifiointijärjestelmiä ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan. Yritykset haluavat ottaa valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä sekä karsia kuluja. Trendi näkyy muun muassa kansainvälisessä tee- ja puuvillakaupassa. Suomessa kuluttaja törmää siihen erityisesti kaakaomarkkinoilla.

Vaikenevatko vahtikoirat? Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille. Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta. On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.
Vaikenevatko vahtikoirat?
Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille.
Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta.
On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.

Vielä 2010-luvun alussa näytti hetken aikaa siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance -sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-sertifioidun kaakaon ostot. Panda lanseerasi UTZ-sertifioidut suklaat vuonna 2012.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ”Fazer for Better Cocoa”.

Riippumattoman kolmannen osapuolen sertifioimat suklaatuotteet ovat muuttuneet Suomen markkinoilla harvinaisuudeksi. Erityisesti suomalaisten ja Suomessa toimivien yritysten toiminnan vastuullisuutta tutkiva yhdistys Finnwatch on toistuvasti vaatinut markkinajohtajia Mondelēzia ja Fazeria sertifioimaan suklaatuotteensa. Joulukuussa 2017 järjestö julkaisi näille yrityksille suunnatun vetoomuksen, jonka allekirjoitti yli 2 700 ihmistä.

Mikä tässä huolestuttaa? Ovathan kansalaisjärjestöt kritisoineet sertifiointijärjestelmiäkin jo pitkään – ehkä yritykset hoitavat homman itse paremmin?

Yritysten vastuullisen kaakaon hankintaohjelmat muodostuvat tyypillisesti niiden omista viljelijäohjelmista, sertifioidusta kaakaosta tai näiden yhdistelmästä. Tarkkoja tietoja hankintojen jakautumisesta ja yritysten ­omien viljelijäohjelmien vastuullisuusvalvonnasta on usein vaikea saada. Toisin kuin kolmannen osapuolen sertifioinneissa, yritysten omissa ohjelmissaan noudattamat vastuullisuuskriteerit eivät yleensä ole julkisia.

Esimerkiksi Mondelēz on ilmoittanut ympäripyöreästi, että sen tavoitteena on tulevaisuudessa käyttää vain vastuullisesti tuotettua, lähinnä sen oman Cocoa Life -ohjelman kautta hankittua kaakaota. Fazer puolestaan hankkii kaiken käyttämänsä kaakaon joko sertifioituna tai omien viljelijäohjelmiensa kautta. Fazer ei halua paljastaa eri sertifiointijärjestelmien välisiä osuuksia kaupallisiin syihin vedoten, mutta yhtiön mukaan sertifioidun kaakaon osuus hankinnoista on ollut nousujohteinen.

Fazer on määritellyt vastuulliselle kaakaontuotannolle kriteerit, joiden toteutumista sen omissa viljelijäohjelmissa valvotaan auditointien avulla. Fazer Farming Standard ei kuitenkaan ole julkinen.

Fatser (Kolonialismi) -vastis

Sertifiointijärjestelmissä vaatimusten täyttymistä valvoo riippumaton kolmas osapuoli. Lisäksi alan parhaita käytäntöjä noudattavat järjestelmät edellyttävät, että valvontaa tekee ja sertifikaatin myöntää taho, jolla on todistettu pätevyys suorittaa kyseistä valvontaa ja myöntää todistuksia kriteerien täyttämisestä. Vain tällaista akkreditoidun riippumattoman kolmannen osapuolen suorittamaa valvontaa voidaan pitää luotettavana.

Yritysten omissa viljelijäohjelmissa vastuulliselle tuotannolle asetettujen vaatimusten täyttymistä valvoo yleensä yritys itse tai sen palkkaamat palveluntarjoajat. Yritys päättää itse, täyttävätkö sen hankkimat raaka-aineet sen määrittelemän vastuullisuuden tason. Auditointien tulokset tai edes se, läpäisikö tarkastuksen kohteena oleva viljelijä tai tuotantolaitos auditoinnin, eivät yleensä ole julkista tietoa.

Jo nyt erilaisten sertifikaattijärjestelmien viidakossa shoppailevalta kuluttajalta vaaditaan huomattavan paljon vaivannäköä eri järjestelmien esittämien vastuullisuusväittämien selvittämiseksi. Järjestelmien välillä on keskeisiä eroja siinä, millaisia vaatimuksia ne asettavat vastuulliselle tuotannolle ja miten vaatimusten täyttymistä valvotaan.

Se, että yritykset niputtavat viestinnässään eri  sertifiointijärjestelmät ja niiden omat vastuullisten hankintojen ohjelmat yhteen, vaikeuttaa harkittujen kulutuspäätösten tekemistä entisestään. Sekavalla viestinnällä yritykset myös vetävät mattoa pois sertifiointijärjestelmien ja niiden uskottavuuden alta.

Kansainvälisesti tunnustetut sertifiointijärjestelmät ovat ensisijaisesti suositeltava keino yrityksille valvoa ihmisoikeuksien toteutumista suklaan tuotantoketjuissa. Sertifioinnit eivät kuitenkaan riitä korjaamaan kaikkia tuotannon ongelmia, ja siksi myös yritysten omille ohjelmille on tilaa. Näitä ohjelmia ei kuitenkaan tule tehdä sertifioinnin sijaan vaan sen lisäksi.

Akuutein kaakaontuotantoon liittyvä ihmisoikeusriski on äärimmäinen köyhyys. Kaakaonviljelijöiden toimeentulon parantamiseksi tarvitaan paitsi kaakaon satoisuuden ja laadun parantamiseksi tähtääviä toimenpiteitä myös toimenpiteitä vaihtoehtoisten toimeentulolähteiden kehittämiseksi. Tämän lisäksi viljelijöille tulee maksaa kaakaosta toimeentulon mahdollistava hinta.

Finnwatch on vaatinut kaikkia suklaateollisuuden toimijoita asettamaan vastuullisuustyönsä tavoitteeksi elämiseen riittävän tulon takaamisen kaakaonviljelijöille. Fazerin mukaan se ei ole vielä ehtinyt perehtyä kysymykseen syvällisemmin, mutta pitää aihetta tärkeänä ja kehittämisen arvoisena.

Kirjoittaja on Finnwatchin tutkija, joka on artikkelin aiheeseen liittyen tavannut Fazerin edustajia.

Lue myös Hankenin tutkija Nikodemus Solitanderin samaan teemaan liittyvä Kuka kanta vastuun -artikkeli.

Jaa tämä:

Itsekäs spektaakkeli

Monien mielestä elämme itsekkyyden aikakautta. Suomessa itsekkyyden ruumiillistumana voisi pitää Björn Wahlroosia.

Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Esimerkiksi Saksan kansalliskirjailijoihin kuuluva Friedrich Schiller valitti 1700-luvun lopulla yläluokkien harjoittavan egoismia ja yhteiskunnan perustuvan liiallisen hyödyn etsimiseen. Friedrich Nietzsche (1844–1900) saa yhä kaikupohjaa vahvatahtoisena, itsenäisenä ja ehdottoman antiporvarillisena ajattelijana. Nietzsche myös oli ratkaiseva yllyke venäläissyntyiselle Ayn Randille (1905–1982), joka on Yhdysvalloissa vapaan kapitalismin ja teekutsuliikkeen avainhahmo. ­Nietzsche ja Rand ovat itsekkyyden merkittävimpiä puolustajia, kumpikin omalla tavallaan.

Aatehistoriaa pengottaessa hahmottuu seuraava huomio: itsekkyys on vapauden hinta. Mitä vapaampia olemme, sitä enemmän joudumme tekemisiin itsekkyyden kanssa, koska vapaus vääjäämättä korostaa yksilön valtaa.

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Vielä muutama vuosi sitten oli vaikea löytää uusliberaaleja. Melkein kaikki tuntemani ihmiset tuomitsivat ja tuomitsevat uusliberalismin jyrkin sanoin: se edustaa itsekkyyden kulttuuria ja edistää ahneutta. Julkisuudessa kukaan ei tuntunut puhuvan suuntauksen puolesta. Silti maamme on selvästi liukunut suuntaan, jota kutsutaan uusliberalismiksi: yksityistetään, lasketaan ja alennetaan koko ajan kustannuksia, nostetaan talous esiin joka ikisellä kolkalla ja kulmalla.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.

Jos miljoonabonuksien kääriminen omiin taskuihin ilman ansioita ei ole ahneutta ja itsekkyyttä, mikä sitten on? Hyvällä syyllä voi sanoa, että se on myös rikollisuutta, josta ei rangaista, samoin kuin varojen siirtäminen porsaanreikien läpi veroparatiiseihin. Ainoa puolustus, jonka sijoituspankkiirit ja meklarit esittävät, on että heidän rahanpyörityksestään on etua myös muille.

On kuitenkin syytä varovaiseen optimismiin: kuninkaat, sotaherrat ja ruhtinaat eivät saa enää mellastaa miten lystäävät, vaan jokaisen on perusteltava toimensa ja asetettava ne julkiseen arvioon. Vaikka tuomio tulisi myöhässä, kuten Irakin sodan tapauksessa, se kuitenkin tulee, emmekä enää ota kohtaloamme fatalistisesti vastaan. Vaikka Wahlroosin talouspolitiikka herättää vastustusta, hän joutuu perustelemaan kantansa peräti kahden kirjan voimin ja asettuu siten julkisen kritiikin kohteeksi. Ja kriitikoiden joukossa on niitä, jotka ovat lukeneet hänen kirjansa ja joiden velvollisuutena on esittää vasta-argumentteja ja parempia malleja. Wahlroosin sana ei varmasti jää viimeisenä voimaan, kuten ei mikään muukaan malli.

Ajatuksenani on esittää Wahlroosille ehdotus. Hänellä on liikaa rahaa. Hän ei ole rikas, vaan moninkertaisesti rikas. Mielestäni riittäisi, että hän olisi vain rikas eli lahjoittaisi suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Hän on jo harjoittanut hyväntekeväisyyttä, mutta sana siitä ei ole kulkeutunut suurelle yleisölle.

Siksi koko kansan Nalle voisi liittyä miljardöörien liikkeeseen ja tehdä kerralla kunnon lahjoituksen. 2010-luvulla jo kymmenet yhdysvaltalaiset miljardöörit ilmoittivat lahjoittavansa puolet omaisuudestaan pois. Asia voidaan hoitaa näyttävästi: Joensuun kartanossa Salon lähellä voidaan järjestää suuri gaala asian kunniaksi, ja lehdistölle voidaan tarjota muutakin kuvattavaa kuin punaiset housut. Paikalle kutsutaan Esa-Pekka Salosen johtamat Lontoon filharmonikot, Bob Geldof selittämään minne hän aikoo ohjata oman osuutensa ja muutama muu huomattava julkkis. Maailmanluokan tapahtuma siis.

Näin Wahlroos hämmentäisi pakkaa ja ehkä hän saisi ensi kerralla ­äänensä paremmin kuuluviin, kun hän puhuisi rationaalisen käyttäytymisen ja markkinoiden puolesta. Lisäksi hän toimisi tärkeänä esikuvana muille rikkaille, joista moni kokisi pakkoa toimia samaan tapaan.

Mutta eikö tämä kaikki olisi lopulta vain ison egon näytös? Eikö spektaakkelin motiivi olisi ilmiselvästi itsekäs?

Saattaisi hyvinkin olla. Mutta jos lähtökohtana on, ettemme pääse itsekkyydestä koskaan kokonaan eroon, niin on parempi kanavoida itsekkyys mahdollisimman monen hyväksi. Tämä toimintamalli sopii yhteen australialaisen filosofin Peter Singerin ajattelun kanssa.

Singer puhuu tehokaan altruismin puolesta ja hän on utilitaristi, ja etiikan suuntauksena utilitarismi tarkoittaa, että päämäärä ja tulos ratkaisevat, eivät motiivit.

Teksti on lyhentäen lainattu Koskelaisen teoksesta Mahtava minä.

Jukka Koskelainen: Mahtava minä – Itsekkyyden voima ja vastavoimat. Atena Kustannus 2017. 366 sivua.

Jaa tämä:

EGS: Viivaa ja vimmaa

Suomen Taideyhdistys on vanhempi kuin yksikään maamme taidemuseoista. Tänä vuonna se nostaa parrasvaloihin graffitimaalari Egsin.

”Tässä näyttelyssä voi kävellä kuvitteellisesti Mäkelänkatua pitkin ja nenään leijailee palaneen puun tuoksun”, Egs kertoo Taidehallissa Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teoksista, joiden nimi viittaa Vanhan testamentin Danielin kirjaan.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

”En itse ole uskonnollinen henkilö, mutta pidän Raamatun satuja kiinnostavina. Tässä tarinassa on kolme Babylonissa elänyttä miestä, joiden käskettiin kumartamaan väärää jumalaa, kultaista kuningas Nebukadressar -patsasta. Koska he eivät siihen suostuneet, heidät määrättiin poltettavaksi roviolla. He eivät siitä kuitenkaan kuolleet, vaan kävelivät roviosta vahingoittumattomina pois.”

”Jos Taidehalliin näyttelyn kasaa, niin pitäähän ainakin yhdellä teoksella olla raamatullinen nimi. Sitä paitsi Beastie Boys on tehnyt tarinasta ansiokkaan biisin, Soul Captain Band myös.”

Mutta miten Mäkelänkatu liittyy taiteilijanimestään tiukasti kiinni pitävä Egsin jo kolmisenkymmentä vuotta jatkuneeseen taiteilijan uraan graffitimaalarina?

”Tämä lähti siitä, että minulla on ystävinä puuseppiä ja he ostavat aika paljon pääkaupunkiseudulla kaadettavia vanhoja puita. Jossain vaiheessa tuli puheeksi, että Mäkelänkadulta ollaan kaatamassa poppeleita ja hetken mielijohteesta sanoin, että minä ostan ne kolme poppelia.”

Mäkelänkatu on yksi Helsingin pääväylistä ja samalla se on merkityksekäs paikka Helsingin graffitikulttuurin synnyn kannalta. 1990-luvulla se oli myös mahdollisesti kaupungin töhrityin katu.

”Siellä oli piissejä ja tägejä talojen sivuseinät täynnä ja varmaan joka viikonloppu niiden päälle tuli uusi kerrostuma. Sitten vuorostaan taloyhtiöt lanasivat maalit niiden päälle ja sama alkoi uudestaan alusta. Ymmärrettävästi asukkaat ottivat herneen nenään ja se on mielestäni ihan ookoo – se on pelin henki.”

Tämä kissa-ja-hiiri-leikki johti asukasyhdistysten ärhäköitymiseen ja katupartiointiakin nähtiin. Pian lehdistön huomiokynnys ylittyi ja vähitellen kaupunki aktivoitui. Lopulta Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -hanke käynnistyi ja seurasi nollatoleranssin kausi.

”Siitä seurasi kymmenen vuoden Babylon. Ne olivat aika demonisoivia aikoja, mutta Helsingin graffiti selvisi siitä. Tämä teoskokonaisuus on kunnianosoitus Helsingin graffitille, joka selvisi Babylonin liekeistä ja nousee tuhkasta museoon”, Egs kertoo.

”Nämä voisi nähdä myös toteemeina, jotka ehkä suojelevat graffitia jatkossa”, taiteilija kertoo moottorisahalla ja rälläkällä veistetyistä ja pinnasta hiileksi poltetuista teoksista.

Puuveistosten teosta yli jäänyttä tuhkaa on puolestaan käytetty Ash Clouds -teoksiin. Lasista puhalletut synkät pilvet riippuvat Taidehallin katosta lähellä puisia veistoksia.

Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.
Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.

Jos Shadrach, Meshach, Abednego –teokset kommentoivat nollatoleranssia ja siitä selviämistä, niin parhaillaan ääni kellossa on tosiaan toinen. Heiluri on heilahtanut nollatoleranssista peräti katutaidebuumiin. Tämä tietenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että näyttelymahdollisuuksia yleensäkään avautuu. Vuonna 1864 perustettu Suomen Taideyhdistys valitsi Egsin taiteilijaksi vuoden avaavaan Taidehallin näyttelyyn. Tämä henkii muutoksesta myös taidekentällä.

”Tässä ollaan trendin harjalla. Museot haluavat olla ajassa ja etsiä kävijöitä kiinnostavaa sisältöä ja samalla kävijät ja taiteen ostajat muuttuvat ajan mukana. Olen tietenkin tehnyt tämän eteen kolmekymmentä vuotta duunia, mutta ehdottomasti aika on minun puolellani – olen osunut oikeaan hissiin oikeaan aikaan”, Egs pohtii.

Ympäröivän tilanteen muutos tarkoittaa myös sitä, että tekijöiden itse pitää pohtia tekemistään uusiksi. Luvaton graffiti on nähtävissä ainakin tilanhallinnallisena keskusteluna, tai huutona. Kun luvattomuus ja konflikti poistuu teoksesta, pitäisi tekijöiden miettiä, että mitä jää jäljelle. Riittääkö pelkkä muoto täyttämään teoksen merkityksellä?

Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.
Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.

Egsin tapauksessa siirtymä gallerioihin ja museoihin on tarkoittanut myös muutosta teosten estetiikassa. Siinä, missä betoniseinät ja metalliovet saavat yhä pinnoitteen sumutetusta kromista ja kirkkaista väreistä, on kehyksiin päätynyt abstrakteja tutkielmia kirjainyhdistelmästä e, g ja s, sekä maailman kartoista. Aluksi kartat syntyivät musteella paperille, mutta sittemmin niiden materiaalit ovat monipuolistuneet. Retrospektiivisessä näyttelyssä musteen ja paperin lisäksi materiaalina on puuveistokset sekä lasista puhalletut teokset. Uusimpina lisäyksinä repertuaariin ovat lasiset maapallot.

”Kun mistä tahansa vasta- tai alakulttuurista tulee se tykätyin asia, niin mitä jää jäljelle”, Egs kysyy. ”Mikä on sen voima sitten? Jääkö mitään alkuperäisestä ja mitä tulee tilalle?”

”Tästä voi jopa seurata taiteellinen regressio. Graffiti on monella tapaa lähellä ITE-taidetta ja harvoin ITE-taiteelle järjestetään museonäyttelyitä. Myös graffitiin liittyvien näyttelyiden kohdalla pitää miettiä, että esitelläänkö antropologisesti kulttuurillista ilmiötä vai esitelläänkö taidetta. Molemmat ovat ihan hyviä valintoja. Olen esimerkiksi nähnyt hienoja näyttelyitä vankien tekemästä taiteesta, mutta siinä on selkeä konteksti. Katutaide alkaa olemaan ilmiönä jo niin laaja, että se konteksti hajoaa.”

Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella. Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.
Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella.
Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.

Taidehallissa nähdään puhdasta graffitia ainoastaan dokumentaaristen valokuvien muodossa ja taiteilijan vanhoissa luonnoksissa. Silti kaikessa, mitä Egs tekee on löydettävissä ainakin kaikuja graffitista.

”Graffitimaalarin täytyy aina miettiä, että miten sovittaa teoksen kulloiseenkin paikkaan. Graffiti on taidetta, joka tapahtuu tilassa ja ajassa, ja tekijän pitää ymmärtää että mitkä jutut toimivat kulloisessakin paikassa. Radan varressa toimii yksi asia ja vaikka virolaisessa ränsistyneessä, hylätyssä teollisuusrakennuksessa toimii toinen asia. Pitäisi olla herkkä aistimaan se, mitä sinne tekee. Tilan ja ajan lukemista ja teoksen sovittamista. Välillä sen pitää huutaa ja välillä pitää kuiskata.”

”Työhuoneellakin tekemissä teoksissani pyrin säilyttämään sen saman henkisen energian. Samasta viivasta ja vimmasta se lähtee.”

Egs: Writing My Diary. Helsingin Taidehalli 13.1.–25.2.2018
Egs: EGS. 240 sivua (Suomen Taideyhdistys 2018)

Egsin tuotantoon voi tutustua tämän videon välityksellä, jossa taiteilija on tositoimissa.

Jaa tämä:

Pihtarihuorat feminismin asialla

Kun patriarkaattia murskataan, pilkottaa vakava asia karnevalismin kaavun alta.

Itselleni tää porukka on ollut henkireikä paskaa maailmaa vastaan. Turvallinen tila, jossa saan aukoa tai olla aukomatta päätäni niin paljon kuin haluan ja kertoa oman tarinani omilla sanoillani”, Pilluminati avaa.

Pilluminati on salanimi Pihtarihuorat-ryhmän jäsenelle. Ryhmä ylläpitää feminististä keskustelua blogissa, Twitterissä ja Instagramissa. Meno on ilakoivaa ja kuvasto hassuttelevaa – mutta on turha luulla, että tekijät eivät olisi tosissaan asiansa kanssa.

”Me ollaan kollektiivi, joka ­haluaa murskata patriarkaattia ja muuttaa maailmaa puhumalla avoimesti vaikeistakin aiheista ja olemalla ihan helvetin hauskoja”, jatkaa Sullemäen ­Anna

Pihtarihuorat-ryhmän puolesta kommentoi tässä haastattelussa viisi salanimellä esiintyvää naisoletettua henkilöä. Pihtarihuorat leikittelee nimeään myöten sukupuolistereo­typioilla ja on varsin suorasukainen ulosannissaan. Provokatiivinen tyyli ei kuitenkaan ollut itsestään selvä valinta kertoo Sullemäen Anna.

”Käyttämämme kommunikaatiotapa ei ole tietoisesti ja systemaattisesti suunniteltu ja valittu. Se on syntynyt luontevasti meidän toimintatavan, siis anonymiteetin, seurauksena. Ehkä tämä sitten kuvastaa jotain sisältä kumpuavaa tarvetta sanoa suoraan ja välillä rumasti – ainakin omalla kohdallani.”

KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään.  Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen.  Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen. KUVA: Ninni Kairisalo
KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään. 
Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen. 
Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen.
KUVA: Ninni Kairisalo

Saatanan Tosikko perustelee anonyymiyttä juuri sillä, että sen ansiosta ryhmän jäsenet voivat olla suorasukaisempia kuin omilla nimillä ja naamoillaan.

”Mehän ollaan vaan joukko turhautuneita feministejä, jotka ei halua olla hiljaa.”

Carmen Emmanuelle puolestaan uskoo, että Pihtarihuorien ulosanti on väsymystä ja vasteveto tyylille, jota naisilta yleensä odotetaan.

”Ehkä se anonymiteetti luo osaltaan fiilistä, että kun me kerran voidaan sanoa suoraan ja muut ei välttämättä voi, me sitten todellakin sanotaan.”

Salanimien taustalla ovat myös nykyaikaisen nettikeskustelun realiteetit. Feminismistä kirjoittavat naiset ovat tunnetusti alttiita varsin asiattomalle palautteelle. Anonymiteetti mahdollistaa revittelyn ilman pelkoa siitä, että kakka valuisi muualle elämään. Omilla kasvoilla voi käydä samaa keskustelua toisissa paikoissa ja toisilla tyyleillä. Valittu strategia on toiminut sikäli hyvin, että Pihtarihuorille on tullut yllättävän vähän asiatonta palautetta.

Rosalind Franklymydear muistuttaa, että kaikilla pihtarihuorilla on vapaus sanoa asiat ”ihan just kuten huvittaa”. Franklymydear myös perustelee ryhmän nimessä ja viestinnässä esiintyvän karnevalismin ja hassutelun.

”Valtaa, valta-asetelmia ja johtajia on kautta aikojen horjutettu huumorilla, naurulla ja pilailulla. Myös sukupuolten valta-asemille voi ja pitää tehdä näin. Jos tekstejämme lukee, huomaa, että niissä käsitellään asioita varsin erilaisin äänenpainoin ja vaihtelevalla vakavuusasteella. Juuri hyvä niin.”

Sullemäen Anna sanoo toivovansa, että Pihtarihuorat tavoittaa mahdollisimman laajasti ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä feminististä voimaantumista.

”Mutta koskaan en oo kirjoittanut yhtään tekstiä tai twiittiä ajatuksella, että toivottavasti tämä tavoittaa jonkun tietyn kohderyhmän. Olen sanonut sen, mitä olen kokenut ja ajatellut, ja uskonut siihen, että nämä jutut resonoi muidenkin kanssa. Setämiesten mussutus kuuluu asiaan: jos vähintään yksi setämies ei jutuista ärsyynny, ei selvästikään ole tehnyt kaikkea oikein.”

Sullemäen Annan käyttämä setä­mies-termi on peräisin koomikko Mylly­rinteen sketsistä ja on levinnyt varsin laajalle nykypuheessa. Termi on sikäli irtautunut sanojen vakiintuneista merkityksistä, että setämiehen ei tarvitse olla iäkäs tai mies. Myös nuoret ja naiset voivat olla setämiehiä. Useimmiten setämieheyteen sisältyvä arvokonservatiivinen mussuttaminen ilmenee kuitenkin juuri setäikäisten miesten keskuudessa. 

Pilluminati muistuttaa, että manspleinaavia setämiehiä huonomminkin voi mennä.

”Setämiesten mussutus ei edes enää ole pahinta, mitä tuolla netissä on.

Setä­miehet ovat aikansa kasvatteja, ja niille voi laittaa rehellisesti kampoihin ja sanoa, että ’setä olet väärässä’. Setämiehiä harvoin tarvitsee tosissaan pelätä, vaikka tarpeetonta mussutusta ei toki tartte sietää. Natsien ja sovinisti-rasistitrollien mussutusta en siedä yhtään, ja ne menee kaikki suoraan blokkilistalle. Se on myös yksi tapa pitää keskustelut edes kohtuullisen siisteinä ja samalla yritys turvallisempaan someen.”

Hullut noidat Tekijä: Tuntematon Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.
HULLUT NOIDAT
Tekijä: Tuntematon
Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku
Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.

Feminististä keskustelua on viime vuosina käyty niin teoreettiseen taustaan tukeutuen kuin kokemuspohjaisestikin. Ryhmä itse edustaa enemmän actionfeminismiä, eivätkä jäsenet koe tarpeelliseksi arvottaa yhtä tapaa toisten yli, tai kuten Sullemäen Anna sen muotoilee:

”Näen tärkeänä, että feminismistä voi puhua ja feminismiä voi tehdä ilman, että tarvitsee olla tutkija tai tuntea akateemisia termejä ja käytäntöjä. Tutkimus on ihan tosi tärkeää, mutta feminismiä ei pidä joutua jättämään vain niille, jotka ymmärtää ja osaa ’parhaiten’. Sen pitää olla laajamittainen kansanliike, jossa on tilaa monille äänille ja tavoille tehdä, kunhan tavoite on sama: patriarkaatin murskaaminen ja laaja yhteiskunnallinen ja rakenteellinen tasa-arvo.”

Pihtarihuorien jäsenillä on erilaiset taustat sen suhteen, kuinka paljon he ovat perehtyneet akateemiseen feminismiin ja kuinka paljon siihen kirjoituksissaan nojaavat, kertoo Carmen Emmanuelle. 

”Pidän tutkimusta tärkeänä ja kiinnostavana, mutta pidän myös välttämättömänä, että feministisessä keskustelussa on tilaa monenlaiselle puheelle. Siihen ei saa muodostua ’oikean puheen kriteerejä’, jotka estävät joitain feministejä avaamasta suutaan. Se alkaisi toimia feminismiä vastaan. Onneksi kentällä on hyvin tilaa, ja mitä enemmän meitä toimijoita on, sitä helpompaa kaikilla on.”

Rosalind Franklymydear puolestaan siteeraa feministiteoreetikko ­Judith Butleria

”Mikä uusi politiikan muoto sukeutuu esille, kun identiteetti yhteisenä perustana ei enää rajoita puhetta feministisestä politiikasta?” 

Hän jatkaa omin sanoin: ”Ei tarvita vaatimusta yhteisestä identiteetistä, jotta voimme taistella epätasa-arvoa vastaan. Kaikkia feministejä tarvitaan. Niitä, jotka tutkivat ja muuttavat kieltä ytimiä myöten, tutkivat kuinka monta Juhaa on johtopaikoilla ja kuinka monta naista. Niitä, jotka marssivat kadulla. Niitä, jotka ovat johtajia tai kirjoittajia. Niitä, jotka omassa arjessaan muuttavat asioita, palkkaavat naisia, kutsuvat naisia paneeleihin, virkkaavat pimppejä.”

Lista feministisen vallankumouksen edessä olevista esteistä on pitkä ja jopa masentava. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa, esteitä on ennenkin ylitetty yksi kerrallaan. Pihtarihuorien listalta löytyvät muun muassa asenteet ja ajattelutavat, tottumukset ja jääräpäiset valkoiset heteromiehet sekä sisäistetty naisviha. Listalla ovat myös köyhyys, naisten alistettu asema ja lukutaidottomuus, tabut ja tiukat sukupuoliroolit, käsitykset miesten ja naisten töistä sekä ajatus siitä, että tasa-arvo olisi jo saavutettu ja maailma valmis.

Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.
NAINEN KUIN VAATENAULAKKO Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.

Ongelmallisiin sukupuolirooleihin liittyy myös ryhmän nimi, jossa heitetään perinteisellä madonna/huora-jaottelulla vesilintua. Carmen Emmanuellen mukaan perinteinen jaottelu on ”keino laittaa nainen paikoilleen ja rajoittaa naisen tilaa ja oikeuksia”. 

”Lisäksi se on oiva esimerkki siitä, kuinka naisen seksuaalisuuteen ei kyetä suhtautumaan normaalisti. Tarvitaan tilaa olla sellainen kuin on.”

Saatanan Tosikon mielestä tuntuu tyhmältä, että 2010-luvulla pitää edes miettiä madonna/huora-jaottelua tai pohtia, miten siitä päästäisiin eroon. 

Pilluminatilakin on sanottavansa aiheesta:

”Koko jaottelu on hyvin perinteistä – ja julmaa – vallankäyttöä, jossa nainen ei voi koskaan olla riittävän hyvä. Ja noita stereotyyppisiä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, ja niitä liitetään ihan kaikkiin sukupuoliin. Myös Carmen Emmanuellen pointti seksuaalisuudesta on hyvä ja tärkeä. Koko binäärinen sukupuolijärjestelmä pitäisi räjäyttää, ja meidän pitäisi oppia kohtelemaan toisiamme ihmisinä.”

Sullemäen Anna muistuttaa, että eivät nämä asenteet elä pelkästään vanhan kansan keskuudessa. Myös nuoremmat sukupolvet ovat sisäistäneet niitä:

”Eniten surettaa, että monet nuoret tuntuvat edelleen ajattelevan, että naisen arvo vähenee seksi­kumppanien myötä. Kuinka ne on eri naiset, joita pannaan kuin ne, keiden kanssa mennään naimisiin. Oikein klassinen huora/­madonna-jako. Vanhat, seksistiset asenteet ovat voimissaan, ja ­koen, että meidän pitäisi yhteiskunnassa puhua enemmän seksistä. Ja nimenomaan oikeasti puhua siitä, ihan arkisesti, eikä tehdä siitä jotain vitun mystistä touhua.”

Hän painottaa, että myös sukupuoli­roolien rikkominen ja binääriajattelusta luopuminen ovat uskomattoman tärkeitä askelia. 

”Jokaisen pitäisi saada panna tai olla panematta just niin kuin itse haluaa, ilman, että jotkut mystiset sukupuoleen liittyvät odotukset kahlitsee meitä. Siksi feminismi on niin tärkeää – se on vapautusliike, joka pyrkii muuttamaan maailmaa niin, että meillä olisi kaikilla tilaa olla yksilöitä.”

FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
Jaa tämä:

Sisällissata – 100 vuotta sodasta

Taas pukkaa juhlavuotta. Näinköhän tämän vuoden aikana saadaan edes sovittua, millä nimellä sisällissotaa pitäisi kutsua.

Vuosi 2018 merkitsee Suomen sisällissodan 100-vuotsijuhlia. Hurraa. Neljä kuukautta kestäneet taistelut jättivät lähtemättömän merkin kansakuntamme sieluun, emmekä ole edes päässeet yhteisymmärrykseen siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Se, puhutaanko punakapinasta vai vapaussodasta kertoo paljon puhujasta, ja onhan noita nimiä muitakin.

Kansallisen itsenäisyyden saavuttaminen ja sitä välittömästi seuraava sisällissota on tietenkin traumaattinen kokemus. Nähtäväksi jää, olemmeko vieläkään valmiita käsittelemään tapahtunutta ilman vanhoihin poteroihin kaivautumista.

Viime vuonna porauduimme Suomi 100 -juhlallisuuksien humussa siihen, kuinka kansallista narratiiviamme kirjoitetaan sodan kautta. Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli on luettavissa kokonaisuudessaan täällä. No, samaa on luvassa tänäkin vuonna.

Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. #Suomi100 #Sisällis100
Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. KUVA: internet, tuntematon.
#Suomi100 #Sisällis100

Hieman osviitta tulevalle on luettavissa myös viime vuotisessa lehdessäkin.  Osaa sen teemoista pääsemme avaamaan hieman lisää tässä yhteydessä. Jatkumo sisällissodasta talvisotaan on kiinnostava ja myöskin katkeamaton tavalla, joka usein jää unholaan muisteloissa. Esimerkiksi viime maaliskuussa tutkijatohtori Miika Siironen kirjoitti meille Elias Simojoesta, papista, jolle sota jäi päälle. Sisällissodassa kunnostautunut Simojoki jatkoi taisteluitaan heimosodissa ja tuli myös johtaneeksi sinimustia, fasistista nuorisoliikettä, kunnes talvisota syttyi ja vei Simojoen muassaan.

”Ideologiakseen Elias Simojoki muotoili jonkinlaisen jatkuvan vapaussodan mallin, jonka tavoitteena oli inhotun venäläisyyden lopullinen poistaminen. Kansallisromanttisesta kuvastosta poimittu ylilyönti, heimokansoista koostuva Suur-Suomi, sai toimia päämääränä.

Nuoruuden kiihkolla ja epärealismilla Elias Simojoki ryhtyi tovereineen ajamaan kansallista herätystä Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Samalla innolla he liimasivat puheissaan yhteen sirpaleiksi pirstoutunutta kuvaa yhtenäisestä kansasta. Tuo yhtenäisyys oli kuitenkin vain välietappi varustauduttaessa tulevaan sotaan – lopulliseen vapaussotaan, jossa menneet uhrit lunastettaisiin.”

Ei myöskään tule unohtaa sitä, virallisessa kaanonissa ikuisella paraatipaikalla ratsastava marsalkka Mannerheim on tämän vuoden teemassa hieman ristiriitaisemmassa roolissa, kuin niissä ikuisissa talvisotamuisteloissa. Kuten itse näitä Marskin rooleja linjasin, on ”maahanmuuttaja-Mannerheim, lahtari-Mannerheim, sotasankari-Mannerheim ja valtionhoitaja-Mannerheim”. Näihinkin tulemme palaamaan hieman tarkemmin.

Myös dosentti Tuomas Tepora avasi tämänkin vuoden teemoihin liittyviä meille viimevuotisessa lehdessä:

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kaikki tietävät, että suomalainen historiakulttuuri on sotapainotteista. Sen voi helposti havaita vaikkapa arkisessa kaupan kassajonossa vilkaisemalla iltapäivälehtien historiallisia erikoisliitteitä. Sota ei toki monopolisoi suomalaisten identiteettejä, mutta toinen maailmansota muistaminen on tutkitusti merkittävin suomalaisia yhdistävä historian tapahtuma. Vaikka nyt vietetään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa, sijoittuu Suomen syntymyytti kuin itseoikeutetusti reilun 70 vuoden takaiseen toiseen maailmansotaan.

Miksi näin ja millainen tämä sotakuva tänään on? Toinen maailmansota tarjoaa hyvän tarinan, eivät suomalaiset sitä muuten muistaisi. Itsenäistyminen nimittäin johti tavattoman veriseen sisällissotaan, jonka kohottaminen kansalliseksi vapausmyytiksi ei onnistunut edes sodan voittaneilta valkoisilta. Veljessurma on myyttinen käsite, mutta ei toimi yhdistävänä tarinana. Suomalaisten toinen maailmansota onkin vuoden 1918 antiteesi, tarina uhrautuvasta ja yhtenäisestä pienkansasta itäisen suurvallan armoilla.”

Eli kohti uutta vuotta ja uusia häiriöitä. Häiriköt-päämajan touhu kehittyy ja löytää uusia uria, joiden hyvyydestä voimme sitten vääntää kättä Facebookissa.

Jaa tämä:

Paratiisin lapset

Tv-evankelistat ovat ihmeellinen ilmiö, mutta heidän elämänsä voi olla vielä ihmeellisempää.

Kulutus oli 1980-luvun Jumala, eikä kukaan uskonut siihen yhtä kiihkeästi kuin tele-evankelistat Jim ja Tammy Faye Bakker. Kahdestaan Bakkerit tekivät uskonnosta modernia massaviihdettä ja antoivat tele-evankelismille sen muoviset, räi­keästi meikatut kasvot. 30 vuotta myöhemmin mielikuva elää edelleen: Jim Bakker rukoilemassa rahaa taivaasta taivaskanavalla, ja Tammy Faye itkemässä maskarat valuen, kyynelten kimaltaessa kilpaa hänen timanttiensa kanssa.

Monien mielestä he olivat vain hengellisiä käärmeöljykauppiaita hyväksikäyttämässä ihmisten – lähinnä hillbillyjen – yksinkertaisuutta ja huonoa makua. Ja kun Bakkerit tipahtivat, ensin seksi- ja sitten talousskandaaliin, kulki valistuneemman Amerikan läpi kutkuttavan omahyväinen väristys – mitäs me sanoimme.

Bakkerien nousu oli ollut huikea show, joka alkoi vaatimattomasti käsinukeilla. Jim ja Tammy Faye Bakker aloittivat 1960-luvun puolivälissä pienen kristillisen CBN-kanavan lastenohjelmalla, jossa Susie Moppet, Allie Alligaattori ja Puhuva Koira Muffin kertoivat lapsille Raamatusta.

Todellinen kunnari oli sitä seurannut 700 Club, ensimmäinen kristillinen ohjelma, joka oli saarnan sijaan muodoltaan talk show. Tässä formaatissa Bakkerit olivat elementissään. Kuvauksissa heidän kemiaansa luotettiin enemmän kuin käsikirjoitukseen ja usein pariskunnan kotielämä ja tv sekoittuivat keskenään. Lopputulos oli spontaani, tunnustuksellinen ja usein sekava. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia yleisöstä tuntui, että he todella tunsivat Tammyn ja Jimin. He olivat realitya ennen tosi-tv:tä.

Bakkerit olivat monella tapaa pioneereja. He olivat vastuussa CBN:n alkumenestyksestä ja mukana perustamassa maailman suurinta uskonnollista televisioverkkoa Trinity Broadcastingia vuonna 1973. Trinity ja vuosi myöhemmin perustettu Bakkerien oma PTL Television Network olivat ensimmäisiä tahoja, jotka ottivat täyden hyödyn irti satelliittitelevision mahdollisuuksista, rinta rinnan Ted Turnerin ja HBO:n kanssa.

Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään. ”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.
Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään.
”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.

Jim Bakkerin julistama evankeliumi oli niin sanottua menestysteologiaa. Menestysteologia on viime vuosisadalla Yhdysvalloissa levinnyt kristillinen oppi, joka painottaa uskovien maallista menestymistä, terveyttä ja suurta omaisuutta. ”Ajallinen menestys” nähdään jumalan siu­nauksena.

Bakkerit elivät niin kuin opettivat. ”Miksi minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että Jumala syytää meille kristallikruunuja, mahonkia ja parhaita rakennuksia?” kysyi Jim. Tämä resonoi maassa joka oli selvinnyt 1930-luvun lamasta ja toisesta maailmansodasta. Amerikka oli valmis self-helpille, positiivisuudelle ja kirkolle, joka sanoi, että terveys ja rikkaus ovat laillisia oikeuksiamme ja saavutettavissa, jos vain uskomme.

Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643 – 1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles'n palatsin nykyisenlaiseksi kitch-kakuksi, jossa on muun muassa kullalla päällystetty huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.
Tekeekö menestys pyhäksi? Pankkiiri Björn Wahlroos on onnistunut haalimaan rahaa afääreillään. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.

Bakkerit tiesivät tämän. Jim tuli alempaan keskiluokkaan pyristelleestä helluntailaisesta perheestä, ja Tammyn lapsuudessa kahdeksan lasta varttui pienessä kodissa, jossa ei ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Ensimmäisen elokuvansa Tammy – joka tulisi elämässään viettämään tuhansia tunteja kameroiden edessä – näki vasta avioiduttuaan Jimin kanssa. Kumpikaan ei ollut syntynyt rahakkaina, he olivat roskasakkia who got lucky.

Vuonna 1990 The New Yorker -lehti kuvaili, kuinka ”Bakkereissa ruumiillistui 1980-luvun luonteenomainen ylettömyys: sen ahneus, kimallus ja häpeämättömyys – joka heidän tapauksessaan oli jotain niin puhdasta, että se muuntui jo eräänlaiseksi viattomuudeksi”.

Bakkerit tosiaan olivat kuin viattomia lapsia temmeltäessään uudessa loistavassa maailmassaan. Heillä oli jopa oma leikkipuistonsa. Heritage USA:n, ”kristittyjen Disneylandin” rakentaminen Fort Milliin, Etelä-Carolinaan oli Bakkerien ykkösprioriteetti 80-luvulla. Valtavaa kompleksia laajennettiin menestysteologian mukaan nopeasti ja optimistisesti. Huippuvuosina Heritage USA kilpaili Yhdysvaltojen suosituimman huvipuiston tittelistä Disneylandin ja Walt Disney Worldin kanssa.

Juuri ennen Bakkerien eroa puistoon alettiin rakentaa maailman suurinta kirkkoa, 30 000 hengen ”Crystal Palace­ Ministry Centeriä”. Tämä kaikki rahoitettiin tavallisten ihmisten lahjoituksilla.

Rahaa ei silti tullut tarpeeksi. Vihdoin Jim sai idean alkaa myydä elinikäistä jäsenpassia puistoon ja sen hotelleihin. Lopulta jäsenyyksiä myytiin täysin yli alueen kapasiteetin. Jim Bakker ei pitänyt tätä ongelmana, koska hän uskoi, että heidän kasvunsa olisi rajatonta. Tähän uskoi moni muukin.

Bakkerien perintö elää väkevänä monien uskon miesten ja naisten työssä. Samoin heidän jalanjäljissä arkeltavat myös monet taiteilijat, jotka parodioivat heidän flamboyanttia tyyliään. Ehkäpä huikaisevin esimerkki taiteen, aktivismin ja tele-evankelista-estetiikan kohtaamisesta on yhdysvaltalainen Reverend Billy seurakuntineen.
”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen!”, Suomessakin vieraillut Rev. Billy julisti Voiman haastettelussa

Menestysteologia oli linjassa 1970–80-lukujen zeitgeistin kanssa. Suuntaus on saanut vaikutteita varhaisilta New Age -liikkeiltä ja jakaa niiden kanssa oppeja, jotka ovat nousseet myös valtakulttuuriin. Näistä tunnetuimmat lienevät Oprah Winfrey Showsta ja Rhonda Byrnen The Secret -self-help-kirjasta tutut ”positiivinen tunnustus” ja ”visualisointi”.

Positiivisella tunnustuksella tarkoitetaan sitä, että uskova puhuu vain myönteisiä ja positiivisia asioita, korostaen aineellista menestystä, fyysistä terveyttä ja voittoa. Menestysteologian mukaan se, mitä sanot ja ajattelet, luo todellisuutesi.

Jim Bakkerille todellisuus vuonna 1989 oli 45 vuoden linnatuomio useista talousrikoksista. Kirkon sihteerin, 27-vuotiaan Jessica Hahnin esittämä syyte seksiin pakottamisesta hylättiin oikeudessa. Bakkerien maineelle ja avioliitolle se oli kuitenkin kuolemantuomio.

Bakker vapautui lopulta jo vuonna 1994 ja on palannut myöhemmin tv-työhönsä. Bakkerin nykyisessä ohjelmassa fokus on tuomiopäivässä. Nuoren miehen rajaton optimismi on vaihtunut maailmanlopun odotukseksi. Nykyään hän myy ylihintaisia elintarvikeämpäreitä maailmanloppuun varautuville, ja kauppa käy. Mainoksessa yleisöä kehotetaan käyttämään mielikuvitustaan: ”Kuvittele, että maailman­loppu tulee ja sinä syöt kuninkaiden aamiaista.”

Katsojat, jotka uskoivat Bakkeria, kun hän joskus sanoi, että ”paras on vielä edessä”, odottavat nyt pahinta hänen kanssaan.

Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.
Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.

Vuonna 2007 syöpään menehtynyttä Tammy Faye Bakkeria ei koskaan syytetty rikoksista PTL Television Networkin taloussotkuissa. Evankelistapiirien hylättyä julkisuudessa tuomitut Bakkerit, otti erityisesti gay-yhteisö Tammyn siipiensä suojaan.

Uransa huipulla Tammy oli tehnyt koskettavan tv-spesiaalin, jossa oli vieraana AIDS-­aktivisti ja ensimmäinen HIV-lääkityksen testikäyttäjä, ”potilas nro 1”. Ohjelma esitettiin PTL-kanavalla syksyllä 1985, kaksi vuotta ennen kuin Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan suostui kommentoimaan maansa järkyttävää AIDS-tilannetta mitenkään.

Monet muistivat tämän ja uskoivat yhä edelleen ­Tammyyn.

John H. Wigger: PTL – The Rise and Fall of Jim and Tammy Faye Bakker’s Evangelical Empire (Oxford University Press 2017)

Jaa tämä:

Savuna ilmaan

Missä viipyy Suomen tulevaisuuteen luotaava energiastrategia? Onko hiilivoimaloiden ostaminen todellakin parasta, mitä Fortum voi neljällä miljardilla tehdä?

Energia-ala käy läpi suuria mullistuksia, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntarakenteen tulevaisuuteen.

Yksi näitä mullistuksia seuraava ja samalla vauhdittava toimija on Neo-Carbon Energy -hanke (NCE), jonka toteuttavat yhteistyössä Lappeenrannan teknillinen yliopisto (LUT), Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy ja Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskus. NCE:n tavoitteena on kehittää älykäs ja kustannustehokas energiasysteemi, joka parhaassa tapauksessa perustuu uusiutuviin energiantuotantomuotoihin. Hankkeen johtava tutkija, dosentti ­Pasi Vainikka pyrkii hahmottamaan alan tulevaisuutta.

”Perusajatus on se, että aina kun energian ja tiedon saannissa on tapahtunut samanaikaista kehitystä, ihmiskunta on kyennyt nousemaan uudelle tasolle.”

Vainikka osoittaa historiasta kolme kohtaa, joissa ihmiskunta on siirtynyt seuraavalle askelmalle.

”Keräilijäyhteiskunnassa heimorakenne ja puhe kehittyivät noin 100 000 vuotta sitten. Seuraava askelma oli, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä saatiin runsaasti ruokaa, elintaso nousi ja samalla jäi ylimääräistä aikaa kehittää kirjoitusta ja kulttuuria. Kolmas vaihe oli teollinen vallankumous ja fossiilisten polttoaineiden löytyminen, joka takasi rajattomasti energiaa. Samalla viestintäteknologia kehittyi muun ­muassa radion ja lennättimen myötä.”

Tuo kolmas porras on se, missä me olemme nyt, mutta Vainikan mukaan saatamme olla uuden ajan kynnyksellä. Edellytykset seuraavalle askelmalle nousemiseen ovat olemassa.

”Jokaisella meistä on taskussa super­tietokone – eli älypuhelin. Uusi informaation välityksen taso mahdollistaa sen, että yhteiskunta voi järjestyä uudella tavalla: jatkossa vertaisten yhteisö ei ole kylä, vaan se voi olla paikasta riippumaton ja globaali”, Vainikka visioi.

Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.
Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.

Keskeinen osa tulevaa yhteiskunnallista myllerrystä on energian tuotantotapojen muuttuminen, josta seuraa myös mullistus energian käytössä. Samalla kun pohditaan tulevia visioita, on hyvä muistaa myös todellisuus.

Syyskuussa Suomen valtion puoliksi omistama energiayhtiö Fortum ilmoitti ostavansa saksalaisen E.ON-­yhtiön osuuden energiayhtiö ­Uniperistä. Omistusosuus on noin 46 prosenttia, ja kauppahinnaksi on sovittu 3,76 miljardia euroa. Fortumin ostotarjous on julkinen, eli muutkin Uniperin omistajat voivat myydä osakkeitaan Fortumille samaan hintaan, ja näin lopullinen omistusosuus voi olla E.ON:n alku­peräissiivua isompi. Samoin hankintahinta voi nousta.

Uniperia voisi kuvailla energia-alan roskapankiksi, johon on kasautunut E.ON:n saastuttava energiatuotanto – 80 prosenttia Uniperin tuotannosta on fossiilista. Mukana on myös ydin­voimaa.

Fortumilla puolestaan on ollut positiivinen ongelma: yhtiön kassa on pullistellut sen myytyä sähkönsiirtoverkkonsa Suomessa ja Ruotsissa. Nyt noita rahoja ollaan kaatamassa Uniperiin.

”Yrityksellä on se ongelma, että sen pitää tehdä bisnestä ja saada kassavirtaa. Pidän Fortumia mainettaan parempana yhtiönä, joka tekee liiketoimintaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Uskoisin, että se pyrki ostamaan vesivoimaa ja kaasua, ja kivihiili tuli sitten siinä sivussa”, Vainikka esittää.

Vainikka ei pidä myöskään Teollisuuden Voiman Olkiluoto 3 -ydinvoimalahankkeeseen kaadettua 8,4 miljardia euroa pelkästään järkevänä investointina.

”Kun Olkiluoto 3 kytketään verkkoon, alamme lämmittää merta kolmen tuhannen megawatin teholla.”

Yksi ongelma energia-alan uudistuksissa on se, että suurten yksiköiden investoinnit tehdään todella pitkiksi ajoiksi, mutta markkinat keskittyvät välittömiin tuottoihin.

”Noin 60 prosenttia pohjoismaisesta sähköstä on vanhaa vesivoimaa, ja ne voimalat on rakennettu valtioiden rahoilla. Yhtiöt ovat saaneet ne käytännössä ilmaiseksi. Sama kun valtio rakentaisi tänä vuonna tuulivoimaa ja luovuttaisi sen ensi vuonna vaikka Fortumin taseeseen omana pääomana.”

Näin ei tänä päivänä toimita. Jotain voisi kuitenkin tehdä. Vainikka kritisoikin valtiota vision puutteesta.

”Kaikenlainen keskustelu älyenergiaverkoista ja digitalisaatiosta välkkyy asiantuntijoiden kesken, mutta Suomella – Nokian synnyinmaalla – ei ole älykkään energiaverkon tavoitteita. On vain biotalous- ja kiertotalous­strategiaa, jossa mennään hakkaamaan puita mehtään.”

Metsäpohjaisessa biotaloudessa Vainikka ei näe pelastajaa.

”Suomessa tietysti tuota metsää on, ja se on meillä merkittävässä roolissa, kun ei täällä oikein muuta resurssia olekaan. Se, vähentääkö tämä bio­talous päästöjä, on sitten toinen kysymys. Myös alan kasvuun ladatut odotukset ovat kuitenkin pieniä – paini 20 miljoonasta puukuutiosta on Suomen energiajärjestelmän kannalta aika mitätön asia.”

Valtion ohella Vainikka on valmis sälyttämään hieman vastuuta markkinoille. Jotain tarttis tehdä silläkin puolella, ja merkittävät investoinnit tutkimukseen ja kehitykseen olisivat hyvä avaus.

”Globaalisti sähköä tuotetaan ­pääasiassa keittämällä vettä. Jos avaruusolioilta kysyttäisiin, mikä lauhdevoimalaitos on, vastaus lienee olisi, että se muuntaa maasta kaivettua hiiltä hiilidioksidiksi. Bonuksena sitten syntyy lämpöä ja hieman sähköä.”

Vainikan mukaan myös Suomen biotalouden päätuote on hiilidioksidi.

65 prosenttia meillä käytetystä puusta poltetaan. Jos ajatellaan vaikka sellutehtaan prosessia hiilen kautta: metsästä korjattu puu lähtee tehtaalle, jossa noin 50–70 prosenttia tuosta korjatusta hiilestä päätyy hiilidioksidina taivaalle. Maksimissaan 50 prosenttia hiilestä päätyy selluksi.”

Jos Pariisin ympäristösopimuksesta halutaan pitää kiinni, hiili pitäisi yksinkertaisesti jättää maahan. Onneksi vaihtoehtojakin on kehitteillä. Neo-Carbon Energy -hankkeen työryhmä on jo onnistunut aurinkosähkön avulla tuottamaan polttoainetta ilman hiilidioksidista ja vedestä. Ruokaa on puolestaan tuotettu antamalla mikrobeille sähköä ja hiilidioksidia. Vielä joitain vuosia sitten täysin scifiltä vaikuttaneita konsepteja on onnistuneesti testattu, ja monen kriittisen teknologian kehitys näyttää Vainikan mukaan olevan eksponentiaalista.

Uusi energiajärjestelmä on Vainikan visioissa hajautettu. Sähköntuotanto tapahtuu pienemmissä yksiköissä ja samoin sen varastointi. Nykyinen energiajärjestemä on maailman suurin tulonjakojärjestelmä ja perustuu 80-prosenttisesti fossiilisiin poltto­aineisiin. Teknologia kuitenkin kehittyy nopeasti, ja olisi ehkä paikallaan, että myös Oy Suomi Ab muotoilisi itselleen kunnon vision älykkäästä, ketterästä, päästöttömästä ja kansalaisia osallistavasta energiajärjestelmästä.

Vainikka muistuttaa, että aikanaan NMT- ja GSM-tekniikat kehitettiin Suomessa lahjana maailmalle. Nyt tarvittaisiin vastaavaa otetta energiaverkon ja -tuotannon tulevaisuutta suunniteltaessa.

”Uusilla energiamarkkinoilla yksittäisen kansalaisen sähköauton akku voi kilpailla vaikka pohjoisruotsalaisen voimalan kanssa. Älykäs energiaverkko ja asioiden internet luovat ­uuden informaatiotason, joka voisi viedä yhteiskunnan sille seuraavalle tasolle.”

Jaa tämä:

Suomi Finland Perkele

Mikäli Suomi ja suomalaisuus pitäisi tiivistää kolmeen asiaan, nuo asiat olisivat snagarijonotappelu, talvisota ja laser-norppa. Perkele! – Suomi 100 vuotta -Nintendo-peli tekee juuri tuon.

Vuosi 2017 on ollut täynnä tarinoita siitä, mitä suomalaisuus on. Paras kiteytys suomalaisuudesta julkaistiin ehkä hieman yllättäen Nintendo-pelinä. Siis pelinä NES-konsolille, joka tuli markkinoille Japanissa vuonna 1983 ja Euroopassa pari vuotta myöhemmin. Perkele! Suomi 100 vuotta -peliä ei ole saatavilla nettiversiona, ja ensimmäiset kaksi erää pelikasetteja myytiin loppuun ripeässä tahdissa – jälkimmäinen erä parissa minuutissa.

Tässähän se, suomalaisuuden ABC.
Tässähän se, suomalaisuuden ABC.

Pelin takaa löytyy AasiPelit, jonka ytimen muodostavat Arto4000, ­Nutshell ja Lurg.

Perkele! Suomi 100 vuotta on monin tavoin jännittävä kokonaistaide­teos. Peli muodostuu kolmesta erillisestä tehtävästä, joita ovat nakkikioskitappelu, saimaannorpan kosto ja talvisota.

”Voiko kukaan meistä kutsua it­seään aidoksi suomalaiseksi, jos ei ole joskus saanut nakkikioskilla turpaan tai taistellut talvisodassa?” kysyy AasiPelien Arto4000 eli Arto Paappanen.

Kaikki pelin tehtävät ovat ottaneet mallia klassisista Nintendo-­peleistä. Spudaritappelu käydään aidossa Street Fighter -hengessä, ­lasereita silmistään ampuvan norpan ohjastaminen ohi kalastajien verkoista syvyyspommeja väistellen palauttaa mieleen Life Force -avaruusseikkailun, ja marsalkka Mannerheimin päiväkäskyjen rytmittämä talvisota-valopyssyammuskelu puolestaan muistuttaa Duck Huntista.

”Teemoja oli enemmänkin mietittynä, mutta projektin sujuvuuden kannalta valittiin vain nämä kolme. Nakkikioskitappelun idea tuli halusta tehdä tappelupeli, ja suomalaisin paikka tapella on tietenkin nakkikioski, josta saatiin pelille tapahtumapaikka. Saimaannorpat ja niiden suojelu ovat tärkeitä ­asioita jokaiselle. Niiden uhanalaisuus kielii siitä, kuinka perseestä me ihmiset oikeasti olemme, ja se pistää ihan hävettämään. Tämän pohjalta laitettiin roolit toisinpäin ja mietittiin, mitä tapahtuu, kun saimaannorpilla menee kuppi nurin meidän ihmisten perseilystä. Ja hyvinhän siinä kävi!”

Yksi peleistä tehtiin NES:n valopistoolille.

”Luontevin paikka pyssyn paukuttelulle on tietysti talvisota. Näin nykypolvetkin pääsevät kokemaan sodan kauhut turvallisesti omalta kotisohvaltaan.”

Perkele! ei kuulu viralliseen Suomi 100 -juhlaohjelmistoon, mutta hyviä varjobileitäkin tarvitaan. Paappanen kertoo porukkansa tuovan koko kansan tanssikarkeloihin ”myötähäpeää aiheuttavia breakdance-liikkeitä”. Joku voisi pitää moista karnevalismia jopa rienaavana.

”Vakavilla asioilla ei pidä koskaan leikkiä. Mutta jos asiaa tarkastelee kaikkien Suomi 100 -tuotteiden ja -hankkeiden kautta, niin eihän touhua voi edes ottaa vakavasti. Monille Suomi 100 tuntuu olevan ainoastaan keino yrittää myydä paskaa, joka ei muuten mene kaupaksi”, Paappanen sivaltaa.

”Näin jälkikäteen harmittaa erityisesti se, että ei tajuttu hakea pelille Suomi 100 -avustusrahaa. Ymmärtääkseni kaikenlainen jonninjoutava hömppä on saanut rahaa, meidän projektillekin olisi varmasti saatu euroja valutettua siinä samalla.”

Vaikka kritiikki juhlavuoden lin­jauksia kohtaan onkin viiltävää, ei sitä tule tulkita yleiseksi kritiikiksi Suomea kohtaan.

”Jos kuitenkin unohdetaan tuo kaikki turha tauhka, niin satavuotias Suomi on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia, mistä voidaan kaikki olla ylpeitä. Pelimme taustalla onkin puhdas rakkaus Suomea kohtaan: peli oltaisiin voitu tehdä ilman juhlavuottakin. Nyt oli vaan sopiva tilaisuus käyttää räikeästi hyväksi Suomi 100 -teemaa, kuten muutkin ovat tehneet, ja samalla näyttää muille turhakkeille, mistä kana pissii.”

AasiPelit

AasiPelit-porukka on sikäli poik­keuk­sellisia pelintekijöitä, että heillä ei ole varsinaisesti taustaa alalla. Vaikka ovat he kyllä pelejä pelanneet.

”Nutshell on meistä kokenein pelintekijä. Hän on tehnyt maailmallakin mainetta niittäneen Sakarin villapaitapelin.”

Nettiselaimessa pelattavan Sakarin villapaitapelin luokittelu peliksi vaatii melko väljien määritelmien hyväksymistä. Kyseessä on peli, jossa pitää pukea perin naivistisesti piirretylle Sakarille villapaita päälle klikkaamalla joko ”En” tai ”Joo”-nappia. Klikkaamalla ”En” häviää, ja klikkaamalla ”Joo” – ehkä arvaattekin jo – voittaa. 

Perkelettä ei julkaistu muilla alustoilla kuin antiikkiselle konsolille. Perkelettä ei myöskään ole tarkoitettu tekijöiden ponnahduslaudaksi työelämään. Kyseessä on teos, jonka motivaattorina on rakkaus lajiin.

”NES valittiin alustaksi, koska se on ehdottomasti maailman paras konsoli ja koska halusimme tehdä pelin retro­peleihin vihkiytyneille harrastajille. NES on tosin löytynyt lähes jokaisesta kodista aikoinaan, joten sitä kautta tämä on puhutellut myös muitakin kuin harrastajia. Se kuitenkin osaltaan kertoo konsolin merkityksestä osana Suomen historiaa”, Paappanen selventää alustavalintaa.

Koska kyseinen pelialusta on ollut poissa tuotannosta vuosikymmeniä, löytyvät laitteiden nykyiset käyttäjät asiaan väkevästi vihkiytyneiden ja poikkeuksellisen sitoutuneiden pelaajien joukosta. Alustavalinta ei tee Aasi­Pelien työstä helppoa sikäli, että pelikasettien valmistaminen on pitkälti käsityötä ja tarvittavia osia pitää haalia sieltä täältä. 

”Pelien osat tulevat tuolta kaukomailta, mutta niiden kolvailu ja kasaus hoidetaan Suomessa. Prosessin kankeus tulee lähinnä siitä, kun tätä tehdään vapaa-ajalla, jota ei tunnu olevan koskaan riittävästi. Lisäksi jotkut komponentit ovat sellaisia, joita ei käytetä muualla kuin NES-pelikaseteissa, joten niiden saatavuus voi joskus olla huono.”

Kaikki tämä on silti perusteltavissa täysin hyväksyttävästi.

”Nykyaikaiset alustat eivät kiinnosta pelien tekemisen kannalta. Ne eivät oikein puhuttele samalla tavalla kuin vanhemmat pelikoneet. Jos omaa aikaa tuhlaa johonkin, niin mieluummin sellaiseen, mistä aidosti nauttii.”

Perkele! Suomi 100 vuotta -pelin voi pyrkiä tilaamaan osoitteessa aasipelit.fi. Saatavuus on kuitenkin heikkoa, ja vain nopeimmat voittavat.

 

Jaa tämä: