kuvataide

Näkymätön politiikka

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Näin halutaan vaientaa ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien protestit.

Mutta urheilua ja politiikkaa ei tarvitse aktivistien kummemmin yhdistellä: ne ovat jo yhdessä, ja tämä liitto on vahva.

 

Sotilasdiktatuurin sensorit eivät aina ole välkkyjä. Vaikka kansan protestiäänien vaientaminen oli 1970-luvulla Brasiliassa tärkeää, Apesar de Você -samba ei saanut sensuuriviranomaisia dumppaamaan biisiä kiellettyjen teosten kaatopaikalle.

Kuten tuhannet muut artistit, kappaleen kirjoittanut Chico Buarque oli jo joutunut pakenemaan maasta.

Apesar de Você -biisistä tuli suosittu. Kappaleen nimi on suomennettuna ”Sinusta huolimatta”, ja demokratialiike teki siitä tunnussävelensä. Sinkkua myytiin yli satatuhatta kappaletta. Nyt sotilassensorit havahtuivat: kappalehan on naamioitu protestilaulu!

Myöhäistä. Ihmiset hoilottivat kappaletta kaikkialla.

Jos eivät kulut laske, Rio pysähtyy! Protestimarssi poliittisia vehkeilyitä ja olympialaisia vastaan halki öisen Rio de Janeiron.

Apesar de Você soi Riossa tänäkin kesänä, joukot hytkyivät samban tahdissa. Taas protestoitiin. ”Vallataan kulttuuriministeriö” eli Ocupa MinC -liike ryntäsi ministeriöiden rakennuksille ympäri maata. Kansa raivostui budjettileikkauksista, eivätkä mielenosoituksissa esiintyneet taiteilijat suvainneet kulttuurin rahoituksen vähentämistä. Huffington Post -verkkolehti julkaisi artikkelin taiteilijoiden protesteista täällä.

Ocupa MinC argumentoi, ettei Brasilia ole köyhä takapajula, vaan sillä on taloudellisia voimavaroja satsata kulttuuriin. Olihan maa rahoittanut maailman suurinta viihdetapahtumaa arviolta viidellä miljardilla dollarilla. Ocupa MinCin toinen nimi on Anti-Olympics.

Naldinho Lourenço, Danielly, 2016. valokuva 177⅛” x 118″. “ComPosições Políticas” -sarjassa. Centro Municipal de Arte Hélio Oiticica.

ArtNews-sivuilla julkaistiin artikkeli Brasilian kuvataiteen ja protestien historiasta. Siinä kerrotaan myös vastamainoksien tapaisista kulttuuriteoista: kuvataiteilija ja elokuvantekijä Rafuckon MonstruáRio 2016 -brändi myy muun muassa ”epämatkamuistoja” (”anti-souvenirs). Sellaisia ovat esimerkiksi postikorttikuvat slummeista.

Yksi merkittävimmistä Rafuckon oivalliksista ovat flip-flopit eli varvastossut, joihin on maalattu poliiseja uhkailemassa tummaihoisia nuoria. Tällä taiteilija muistuttaa vuoden 2015 marraskuussa Riossa tapahtuneesta järkyttävästä tapahtumasta: poliisit tappoivat viisi tummaihoista poikaa lähellä kotejaan köyhässä Pohjois-Riossa.

 

1936_berlin_logo

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Kaikkien, varsinkin viattomien huippu-urheilijoiden reilu kisailun ilo pilaantuu, jos ihmisoikeusjärjestö ehdottaa boikottia tai kehtaa vedota isäntämaan hallitukseen epäkohtien korjaamiseksi.

Mutta urheilu ja politiikka ovat läheisessä liitossa! Politiikka näkyy huippu-urheilussa nimenomaan valtaapitävien sanelemalla tavalla. Urheilun poliittisuus ilmenee nationalismina. ”Ehkä moni suomalainenkaan ei edes tunnista lippujen nostamista salkoon poliittiseksi teoksi – ei vaikka lätkäkisoissa se tehdään sotilasvartiossa – koska kansallisaate on sisäänrakennettu osa poliittista kulttuuria.

Televisioinneissa näytetään katsomoissa pönöttäviä valtioiden johtajia, eli kisahuuma voi olla myös valtaa vahvistava hanke.

Urheilu on sisäpolitiikkaa. Urheilun rahoitus on aina poissa veronmaksajilta, vaikka yksityiset sponsoritkin saattavat avittaa.

Ja ulkopolitiikkaa. Edes Sotshin paralympialaiset eivät välttyneet propagandasodalta: kun ukrainalaiset nousivat palkintopallille voittajina, Venäjän televisio näytti muita tapahtumia.

Urheilu on kunnallispolitiikkaa. Kisat muuttavat maisemia: slummit siivotaan stadionien tieltä kauemmaksi ja autostradat aidataan niin, etteivät turistit näe hökkelikyliä.

Riossa ei kaikkea rumuutta pystytty piilottamaan: likainen meri oli osoitus ympäristöpolitiikan rappiosta.

 

 

Jaa tämä:

Warhol – poptaiteilija ja häirikkö

Elu pärast supipurki, eli Life After the Soup Can -näyttely Pärnussa sukeltaa Andy Warholin leffa- ja videoteoksiin – eikä pääsymaksu museoon ole kuin neljä euroa (hyvä järki!).

Kaupallisuudesta ja monimielisistä merkityksistä intoillut Andy Warhol (1928–1987) olisi innostunut Pärnun museon seudusta. Ihmisvirrat seikkailevat pois hiekkarannalta ja terasseilta kohti taide-elämyksiä megalomaanisten, nyky-Viron tyyliin ankaran jyhkeiden kauppakeskusten välistä. Jos harhautuu sivukadulle, maisema on kuin pohjoissatakuntalaista jättömaata, seutua jossa taloilla on vain takapihaa.

Warholin videoihin, filmeihin ja installaatioihin keskittyvän näyttelyn saaminen Pärnuun osoittaa, miten pienikin museo voi tehdä kaikenlaista kunnianhimoista ja arvokasta, kunhan kuraattoreiden taidot riittävät ja mesenaatit osuvat kohdalle – tässä tapauksessa ainakin Viron ja Yhdysvaltain pienet ja suuret valtiolliset rattaat.

13906753_10155026815998942_9064651462650256305_n

 

13895242_10155026812993942_7451576248774825956_n

Warhol on töidensä kautta tämän päivän kulttuurihäiriköitä. Hassua: vaikka pop-taiteen piti monen mielestä olla ohimenevä ilmiö, koska se kommentoi kertakäyttökulttuuria ja pinnallisesti objektivoituja selluloiditähtiä, Warhol jättikin taiteeseen pitkään kestäviä jälkiä.

”Tulevaisuudessa jokainen on 15 minuutin ajan maailmankuulu”, on yksi hänen siteeratuimpia heittojaan – vaikka on myös kiistetty Warholin ikinä sanoneen moista, kuten tässä Smithsonianin jutussa. Niin tai näin, oraakkelinomainen Warhol olisi varmasti innostunut digitaaliajan verkkojen mahdollisuuksista.  Youtube, blogialustat sekä miljardiyleisöille saavutettavissa olevat jakelukanavat Facebook ja Twitter osoittavat, että pandojen ja kissojen ohella maailmanmaine on monen alun perin tuntemattomankin  ihmisen ulottuvilla.

13876250_10155026813058942_3871644329474030536_n
Warhol häiriköi Pärnun keskustan kävelykadulla.

Pärnun Warhol-näyttelyn mainos mukailee yhtä artistin tunnetuimmista pop-taideteoksista. Warhol oli ihastunut Campbell’s -keittojen tölkkeihin niin paljon, että halusi maalata kaikki sarjan maut. Vuonna 1962 valmistunut Campbell’s Soup Cans koostuu 32:sta akryylivärillä kankaalle maalatusta pikkutarkasti ja tietenkin kaksiulotteisesti kuvatusta soppatölkistä. (Teoskokonaisuus on esillä New Yorkissa Modernin taiteen museossa Momassa.) taiteilija innostui teoksestaan niin, että vedosti siitä kohta julisteita.  Keitto oli aluksi ikonisoitu teokseksi museon seinälle ja pian julisteena se palasi yhä useamman ulottuville.

Warhol näytti taiteellaan konkreettisesti mitä popkulttuuri on: hirviö oli luotu, pop oli myös populismia – töistä oli tullut kaiken läpäisevää valtakulttuuria. Kaikille tutut visuaaliset elementit Marilyn Monroen loputtomiin hyväksikäytetyistä kasvoista unohtumattoman kurvikkaaseen limupulloon tasa-arvoistivat tasapäistämällä kansakuntaa: kokispulloja Warhol kopioi taideteokseensa, koska hänestä oli mahtavaa että niin tavallinen kansa kuin mailman mahtavimman maan, Yhdysvaltain presidentti ja jopa – ooh ja aah – Liz Taylorkin tiesivät mitä se on ja joivat samaa juomaa.

13680880_10155026815993942_3549580802785916605_n
Elokuvaa Pärnumuuseumissa. Warhol (ruudussa ylh. oik.) itsekin sai kuuluisuutta. Ja paljon enemmän kuin 15 minuuttia.

Mick Jaggerin vaimo, artisti itsekin ja supermalli Jerry Hall. Poptähti Debbie Harry. Supermalli Paulina Porizkova. Poppari Bryan Adams. Vasta paljon myöhemmin supermaineeseen nousseet kitaristilegenda Frank Zappan jälkikasvut Moon ja Dweezil Zappa. Suloinen 80-luvun tyyppirockbändi Curiosity Killed the Cat.

Muun muassa he  saivat Warholilta palan maailmanmaineen makeaa kakkua Pärnu Muuseumissa esillä olevassa elokuvassa Andy Warhol’s 15 minutes (1986).

Warhol oli tsekkiläissyntyisen kaivosmiehen poika Pittsburgista, ja poptaide nosti hänet New Yorkin kuumimman taidepöhinän ja jetsetklubielämän keskelle. Amerikkalaisia unelmia innoituksenaan käyttänyt ujo kriitikko eli unelmaa totisesti itsekin.

Kuten Pärnun näyttelystä käy ilmi, 1980-luvulla Warhol keskittyi elokuvataiteeseen. Hänen työpajansa oli nimeltään ”Factory”, tehdas, koska teokset syntyivät kuin liukuhinalta. Artisti suolsi ulos uusia teoksia lähes päivittäin.

Pärnun näyttelyn kuraattorit Marian Kivila ja Sandra Jõgeva ovat haastatelleet Warholin ystäviä näyttelyä varten. Näitä hulppean hauskoja keskusteluja voi seurata näyttelyssä luurit korvilla tallennetta katsellen, 1960-luvun nojatuolissa istuskellen.

Toimittaja John Giorno antaa tallenteessa hyvän syyn Warholin tuotteliaisuudelle: ”Hän pelkäsi kuolemaa.”

 

13912532_10155026836748942_4427172126424656018_n

Pärnu Muuseum, os. Aida 3.  Kyseessä on sekä historiallinen museo että taidemuseo. Alakerrassa on pieni museokauppakin, jossa (nyt) Warhol-tuotteita ja virolaisia käsitöitä. Ja tietysti talossa on kahvila!

Muuseum sijaitsee ihan Pärnun keskustassa lähellä Bussijaamia eli linja-autoasemaa, vanhaa keskustaa (kuten Rüütlin kävelykatua) ja infernaalisen megalomaanista kauppakeskusta Port Arturia.

Avoinna ti–su kello 10–18 ja kesäaikana elokuun loppuun kello 18.30 asti. Hinnat: aikuiset 4 e, lapset 2 e, perhelippu 10 e. Opiskelijat ja eläkeläiset 3 e.

 

Jaa tämä:

Muistojen pirstaleisia fantasioita: Männynneulasia Jyväskylässä.

Tarkoituksellisen sirpaleinen ja rosoinen Hanna Råstin Pine Needles herättää levottomia ajatuksia. Se pakottaa katsojan pohtimaan omaa historiaansa. Mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen? 

Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Of the same blood, 2014, 30x40, From series Pine needles
Of the same blood, Samaa verta, 2014, 30×40, from series Pine Needles

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

12694643_10154609422748942_6683898638502879158_o
Galleria Ratamo ja Pine Needles

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

980142_10154609441498942_6559255243175067328_o
Tervetuloa, nuoriso.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi

12829492_10154609441273942_1145415786728862781_o
Galleria Ratamon kauppaa ja kirjastoa.
Jaa tämä:

Cyberdyne Systems museon sponsorina

Teksti Häirikkö

Kävin museon avajaisissa ja kohtasin kehittyvien maakuntien Suomen sekä hämärät bisnekset.

Riiko Sakkiselta tilattiin museoinstituutiota kritisoiva taideteos osaksi uuden museon avajaisnäyttelyä. Kritiikkiä piisasi ja se osui maaliinsa, voisi jopa sanoa että joku on pissinyt omiin muroihinsa.

Kulttuurikaupunki Mänttä on ylpeä kaupungin suuren miehen, vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876–1942) perinnöstä. Paperitehtaan lisäksi Serlachius on jättänyt kaupungille Serlachius-museot. Serlachius-museoiden uusi laajennusosa, Gösta-paviljonki vihittiin käyttöön kesäisenä (lue: sateisena) perjantai-iltana kesäkuun puolivälissä. Avajaissanat lausui kissatauluista pitävä kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen.

Ministerin kutsui lavalle Gösta Serlachiuksen taidesäätiön puheenjohtaja Henrik de la Chapelle. De la Chapelle olisi ollut minulle täysin tuntematon suuruus, mikäli en olisi sattumalta lukenut Pentti Sainion tuoretta Kummolan kääntöpiiri -tietokirjaa. Kummolan kääntöpiirissä liikemies de la Chapellen afäärien kerrottaan nivoutuvan Hjallis Harkimon ja Kummolan kiekkobisneksiin, ja urheilutukiaisten ohi vetämisiin.

Puheita kuunnellessani huomasin että myöskin Kummolan kääntöpiirissä hämäräbisneksiin kytketty Harkimo seisoi vieressäni. Toisella puolellani oli Kehittyvien maakuntien Suomesta tuttu Kyösti Kakkonen. Koin oloni hieman ulkopuoliseksi I Support Guggenheim To Kouvola -t-paidassani.

Mutta se taide. Sakkisen soolonäyttely Mäntässä muodostui museon sisälle rakennetusta museosta. MuNA – Museum of No Art on Sakkisen dystooppinen kuvaus siitä, mihin suuntaan museot ovat kehittymässä. Eikä suunta ole hyvä.

MuNA – Museum of No Artissa ainoat taideteokset löytyvät museon ulkopuolelta, mainosjulisteista. Ne ovat Sakkisen kanssa jossain vaiheessa uraa työskennelleiden taiteilijoiden käsialaa. Listalta löytyvät muun muassa Katja Tukiainen, Jani Leinonen sekä Nisrine Boukhari, Erika Harrsch ja Herman Van Ingelgem.

MuNA on museo, jossa nimensä mukaisesti ei ole taidetta. Museo koostuu pelkästään kaupasta, josta voi ostaa matkamuistoja ja krääsää. MuNA-kirjan lisäksi tarjolla on esimerkiksi pehmonalle, mittanauha, tiskirätti, juliste ja kertakäyttösadetakki. Kaikki MuNA-logolla varustettuja.

Täydellinen MuNA-taide-elämys oikeastaan edellyttää yleisöltä sen, että museokaupasta myös ostaa jotain. Itse vaadin Total MuNA Experience -nimisen tuotepaketin, joka pitää sisällään kaikki kaupan olevat tuotteet. Sain kymmenen prosenttia alennusta ja museonjohtaja signeerasi kaiken, jopa MuNA-purukumipaketin.

Jotenkin sopivaa oli myös se, että ainoat asiat, jotka eivät MuNAssa olleet myynnissä olivat mainosjulisteet. Niitä ei saa edes rahalla.

Tämä on tiskirätti.

Sakkisen mukaan museoiden kaupallistuminen sekä sponsoriyhteistyö rajoittavat museoiden taiteellista ja poliittista vapautta. MuNAssa voi pohtia mikä kaikki on kaupan sekä sitä pystyykö yleisö erottamaan taiteen ja mainokset toisistaan.

Toisaalta väite siitä, että museon sisällä ei olisi taidetta on hieman valheellinen. Sen lisäksi, että MuNA on itsessään ehdottomasti taidetta, löytyy arkkitehtonisesti kunnianhimoisesta tilasta myös teräslevyt, joihin on kaiverrettu museon henkilö- ja johtokunnan nimet sekä yritysyhteistyökumppanit logoineen. Ja erityisesti tämän kuvitteellisen johtokunnan kokoonpano on ihastuttava piikki kohden sitä porukkaa, joka museoita ja taidemaailmaa pyörittää.

MuNAn johtokunta ja yhteistyökumppanit. Rosvoja kaikki.

MuNAn johtokunta muodostuu fiktiivisistä hahmoista, jotka ovat tuttuja elokuvista, kirjoista ja sarjakuvista. Patrick Bateman on American Psychon psykomurhaaja. Gordon Gekko muistetaan Wall Street -elokuvien nilkkinä pörssihaina, Lex Luthor puolestaan on hullu tiedemiesmiljonääri ja Supermanin arkkivihollinen. Disneyn Roope Ankka on ahne pankkiiri, Julmia Juoninen puolestaan muistetaan himostaan nylkeä 101 dalmatialaista ja tehdä niistä turkiksia.

Näitä nimiä tuijotellessa inhon väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Samalla muistelin niitä veijareita, joiden kanssa kilistelin lasia vuorineuvoksen rahoilla rakennetun museon juhlissa. Piikki on terävä ja osuva – jopa julman sellainen.

Johtokunnan vieressä on listattuna yritysyhteistyökumppanit logoineen. Nuo firmat ovat tuttuja scifin harrastajille. Cyberdyne Systems muistetaan Terminator-robottien rakentajana ja robottiholokaustin mahdollistajana. Toinen firmoista on Umbrella Corporation, joka aiheutti Resident Evil -peleissä ja -elokuvissa zombiemaailmalopun. Weyland–Yutani Corporation on Alien-elokuvien, -pelien ja -sarjakuvien ahne Yhtiö, joka ei hetkeäkään arkaile heittää ihmisiä avaruusolioiden ruuaksi.

Yritysyhteistyökumppanit tietenkin tuovat museoille kipeästi kaivattua nappulaa, mutta myös haluavat vastapalveluksi oikeanlaista näkyvyyttä. On mahdotonta sanoa, kuinka usein ja millä tasolla tai tavalla yhteistyökumppanit vaikuttavat siihen, miten museot linjaavat toimintaansa. Epäilemättä sitä kuitenkin tapahtuu.

Taannoin Voimakin pääsi osalliseksi kädenvääntöä, jossa mitattiin taiteen riippumattomuutta. Voiman vastamainosnäyttelyä puuhailtiin Kiasmaan, kunnes kesken prosessin liinat iskettiin kiinni. Ilmeisesti ei ollut soveliasta esittää museon seinillä mainosparodioita sellaisista yrityksistä, jotka sponsoroivat Kiasman toimintaa.

Kiasmaan liittyy sattumalta sekin, että Sakkinen oli avajaisten alla hieman käärmeissään. Hänen tavoitteenaan oli näyttää absurdin esimerkin kautta, miltä näyttäisi jos nykyinen museoiden toimintatapa viedään äärimmilleen. Todellisuus kuitenkin sai hänet kiinni: Kiasman ja Marimekon Kimpassa-yhteistyönäyttely edustaa juuri sitä toimintaa jossa taideinstituutio, sponsori, taide ja mainos ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, että on vaikea sanoa mistä yksi alkaa ja toinen loppuu.

”[O]nko ensi vuoden ohjelmistossa Kimpassa-näyttelyiden sarja, joissa museo ja taiteilijat toimivat vaikkapa H&M:n tai Burger Kingin juoksupoikina?” Sakkinen kysyi kolumnissaan.

Herr Doctor. Tämän kaikin puolin aidon todistuksen Sakkinen sai vaikka ei ole kuunaan astunut jalallaan Southamptonin yliopistoon.

MuNA-museon suunnitteluvaiheessa Serlachius-museoiden Pauli Sivonen ilmoitti Sakkiselle, että mikäli hän mielii olla uskottava museonjohtaja, tulee tämän hankkia itselleen vähintään tohtorin oppiarvo. Onneksi rahalla saa. Sakkinen tovereineen sai seuraavan vastauksen otettuaan yhteyttä hongkongilaiseen yhtiöön, joka myi akateemisia arvoja netissä:

[W]e guarantee all of our degrees are legal, verifiable, recognized and accredited. We are doing this to avoid a lot of potential employers and customers to check the qualification through us and we take confidentiality seriously. I hope you can understand this. We will choose an English speaking university in the developed countries like USA, UK, Australia. We charge bachelor degree for USD$ 200, master degree for USD$ 250 and PhD for USD$ 290. If you want UK public universities, we have the following choice and we charge USD$ 4000 each.

University of Southampton

Middlesex University

Bath Spa University

Coventry University

Salford University

University of Hertfordshire

Pauli Sivonen ja Serlachius-museot tilasivat Sakkiselta museokriittisen teoksen ja sellaisen he myös saivat. On pakko nostaa hattua heidän halukkuudelle sohia muurahaispesää, jossa museon edustajina itsekin istuvat.

MuNA – Museo ilman taidetta Mäntän Serlachius-museossa 7.9. asti.

museumofnoart.org

www.serlachius.fi

Jaa tämä:

Kaapattu Riiko Sakkinen

Teksti Häirikkö

Muiden brändeillä ja logoilla ratsastamaan tottunut taiteilija joutui itse vastaanottajan rooliin – kahdesti.

Riiko Sakkinen on tullut yleisölle tutuksi provosoivilla teoksilla, joissa hän suomii kapitalistista yhteiskuntarakennetta räikeän propagandan ja kaupallisen kuvaston kautta. Sakkinen ei suinkaan ole pyytänyt lupia niiltä, joiden kuvastoa hän on teoksiinsa lainannut – useimmiten kohteina on ollut yritykset logoineen. Hiljattain roolit ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen oikein kahteen kertaan.

Maaliskuussa Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttelyn avajaisissa Korjaamo Galleriassa mystillinen mieshenkilö rupesi pitämään puhetta pyytämättä ja yllätyksenä. Hän ilmoitti yleisön edessä ”Euroopan komission nykytaiteen keskuskollegion ja Yleiseurooppalaisen taideasiain komissariaatin” nimissä Sakkiselle myönnetystä 1,25 miljoonan euron tuesta. Osa avajaisväestä tunnisti puhujan, Love Recordsin logon suunnittelijanakin tunnetun Harri Mannerin.

Manner lähetti myöhemmin Voimaan selostuksen tapahtuneesta. Ohessa katkelma siitä:

Kapitalismi-kritiikistä ja kommunistisista vallankumousutopioista ponnistava Riikko Sakkinen haluaa tulla suureksi taiteilijaksi.

Sakkisella on riittänyt leikkisyyttä jaettavaksi yleisölle. Juuri ketään hänen juttunsa eivät ole naurattaneet. Sakkinen haluaakin omien sanojensa mukaan olla Suomen vihatuin taiteilija. Hullua olisi, jos vihan sijasta silloin saisi osakseen naurua.

Sakkinen haluaa myös miljonääriksi. Hän on kehittänyt mediastrategisesti viritellyn taidemasiinan, jonka toimintaperiaatteena Sakkisen uran alusta lähtien on ollut herättää huomiota ja huomiota herättämällä saavuttaa kuuluisuutta ja kuuluisuuden avulla saada menestystä ja rahaa.

Selostuksen perusteella voitanee tulkita, että Manner ei lukeudu Sakkisen suuriin ihailijoihin. Silti tämän odottamattoman performanssin voi myös lukea saavutukseksi Sakkiselle, joka julistaa ampuvansa joka suuntaan ja on muutenkin aktiivinen provosoija.

Sakkinen itse oli tosin hieman hämmentynyt tapahtuneen jälkeen, hän pohti, että: ”Jännää, että vanha patu teki tämän. Nuorten taideopiskelijoidenhan pitäisi kyseenalaistaa minut.”

Mutta näin se menee maailmassa, ei provokaattori pysty itse määrittämään sitä kuka provosoituu. Tämä kontrollin puute tietenkin toimii molempiin suuntiin ja osuu myös myös Mannerin nilkkaan: Sakkinen harmitteli myöskin, että suuri yleisö todennäköisesti luulee kyseessä olevan hänen oma jekkunsa.

En ole tutustunut Mannerin kirjalliseen tuotantoon, mutta tämän jälkeen harkitsen vakavasti hänen Suuri performanssi -teoksensa lukemista. Siinä hän ”sättii modernin jälkeiset taideteoriat, käsitetaiteen, performanssit, nykytanssin ja poikkitaiteelliset installaatiot pelottavan asiallisesti ja aiheellisesti”. Tätä performanssikritiikkiä vasten Mannerin oma performanssi on tietysti entistä kiinnostavampi hommeli. Ihan jännittää.

Teosnäyte ”kapitalismi-kritiikistä ja kommunistisista vallankumousutopioista ponnistavan” taiteilijan tuotannosta. Teoksessa esitetty väittämä ”Ilman tissejä ei ole kapitalismia” saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Mutta, kuten sanottua, tämä näytelmä avajaisissa ei suinkaan ollut ainoa kaappaus, jonka uhriksi Sakkinen on tänä vuonna joutunut.

Sakkinen osallistui teossarjalla 57 Varieties viime vuonna investointipankki Carnegien ylläpitämään Carnegie Art Award -taidekilpailuun. Skaban pääpalkintona oli miljoona kruunua ja kunniaa sitäkin enemmän. Samalla taiteilijat tietenkin luovuttivat taiteensa ja minänsä investointipankin mainosviestinnän välillisiksi työkaluiksi, mutta näin se tässä maailmassa vaan tuppaa menemään.

Voitto meni tällä kertaa sivu suun, aina ei voi voittaa. Sivu suun meni myös kilpailua seuraavaksi kaavailtu näyttelykierros.

Carnegie-ehdokasteosten piti lähteä näytille Pohjoismaiden pääkaupunkeihin, mutta rahavarantojensa vähäisyyteen vedoten pankki ilmoitti pistävänsä pillit pussiin ja vetäytyvänsä näyttelykiertueesta. Tämä viime hetken vetäytyminen johti siihen toiseen kaappaukseen, jonka kohteeksi Sakkinen joutui: ilman näyttelyä jääneet museot tarvitsivat täytettä ripeällä aikataululla ja kööpenhaminalainen Den Frie Centre of Conpemporary Art päätyi kutsumaan Carnegie-kilpailussa kolmanneksi tulleen tanskalaisen taiteilijaryhmä A Kassenin täyttämään tyhjiötä.

A Kassenin tapa kommentoida Carnegien päätöstä vetäytyä näyttelykiertueesta oli täyttää Den Frie Center kopioilla teoksista, jotka sinne alkujaan oli tulossa. Tyystin ilman lupaa näyttelyä varten kopioitujen teosten joukossa oli myös Sakkisen 57 Varietes -sarja. Kopiot teetettiin Kiinassa valokuvien pohjalta.

Varo halpoja kopioita. Tässä on A Kassenin kopio Carnegie-kilpailuun osallistuneesta teossarjasta.

Kopioiduksi tulleet taiteilijat eivät välttämättä ole pelkästään tyytyväisiä kaapatuksi tulemisesta, mutta kyllä tässä ”paikkasidonnaisiin” ja ”performatiivisiin” teoksiin keskittyvän taiteilijaryhmän näyttelyssä jotain on. Jos ei muuta, niin ainakin se puree komeasti juuri sitä ruokkinutta kättä.

Aito ja alkuperäinen, Puna-Riikon 57 Varieties Korjaamo-galleria seinällä. Tässä lista punaisen eri sävyistä – ne voi myös käydä tarkastamassa näyttelyssä tai ostaa ihan itselleen (32 000 euroa veroineen): Blood, Camicie rosse, Campari, Cherry, Chili, China, Coca-Cola, Communism, Daredevil, Donald Duck’s Car, Ferrari, Fire Brigade, Johnnie Walker, Ketchup, Khmer Rouge, Lightning McQueen, Lipstick, The Little Red Book, Little Red Riding Hood, London Bus, Love, Manchester United, Marlboro, Mars, Meat, Moulin Rouge, Muleta, Ocean Spray, Republican Party, Red Alert, Red Army Faction, Red Baron, Red Bull, Red Card, Red Carpet, Red Cross, Red Herring, Red Lantern, Red Light District, Red Nose, Red Sea, Red Square, Red Star Belgrade, Redneck, Redskin, Ruby, Santa Claus, Snow White’s Apple, Social Democracy, Socialism, Soviet Union, Spanish Football Team, Strawberry, The Thin Red Line, Three Colors: Red, Tomate Frito, Wine.

Ja kun tässä on tapahtunut kaksi kaappausta, niin on ihan pakko mainita myös kaksi muuta hassua sattumusta. Jotain lystikästä nimittäin on myös siinä, että Carnegie Art Award 2014 jää näillä näkymin viimeiseksi kerraksi, kun maineikas taidekilpailu järjestetään. Investointipankki Carnegie on ilmoittanut lopettavansa koko homman.

Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttelyn avajaisista Sakkinen puolestaan lähti Jari Sarasvuon suoraan televisio-ohjelmaan. Ohjelmassa Sakkinen tivasi Sarasvuolta mistä kumpuaa toimitusjohtaja/guru/profeetan kuvitelma omasta hyvyydestä. Muutama päivä ohjelman jälkeen Nelonen ilmoitti että Sarasvuon ohjelma lopetetaan välittömästi.

Joku voisi epäillä, että Sakkisen kanssa työskentelyssä on huono karma – ehkä tämä karman huonous koskee ainoastaan kapitalisteja.

Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan Helsingin Korjaamo Galleriassa 13.4. saakka.

Jaa tämä: