Madrid

Espanjassa kidutetaan vankeja ja sensuroidaan taidetta

On aina pysäyttävä kokemus huomata, että EU-maassa sorretaan kansalaisia ja rajoitetaan sananvapautta. Harvemmin näistä kuitenkaan puhutaan, vaikka toiminta olisi kuinka arkipäiväistä.

Espanjassa vuosittain järjestettävät ja maan tärkeimmät taidemessut – ARCOmadrid – alkoi taiteen sensuroinnilla. Keskiviikkona 21.2., hieman ennen tämän vuotisia avajaisia provokatiivisesta taiteestaan tunnetun Santiago Sierran Presos políticos en la España contemporánea -teossarja (”Poliittiset vangit nyky-Espanjassa”) poistettiin messuhallin seinältä.

Teossarja koostuu 24 mustavalkoisesta kuvasta, joissa oli muun muassa Katalonian ja Baskimaan itsenäisyyden puolesta puhuneiden ja työskennelleiden poliitikkojen, aktivistien, taiteilijoiden ja toimittajien kasvokuvia pikselöityinä. Vaikka kuvissa esiintyvien henkilöiden kasvot oli peitetty, olivat he tunnistettavissa kuvien yhteydessä olevista kuvauksista ja titteleistä sekä saamistaan tuomioista ja syytteistä.

Poliisi oli käynyt tutustumassa teoksiin jo edellisenä maanantaina ja lopulta aloitteen sensurointipäätöksestä oli tehnyt Madridin messukeskusta pyörittävän IFEMA-yhtiön johtaja Eduardo López-Puertas. López-Puertas kertoi, että tavoitteena oli ”välttää polemiikkia”.

Taiteilija Sierra kommentoi sensurointipäätöstä Facebookissa varsin suorasanaisesti ja totesi, että: ”Tämän kaltaiset teot antavat merkitystä ja perustelevat taideteoksen”. Vaikka teossarja on yhä takavarikoituna on se jo myyty nimettömänä pysyttelevälle keräilijälle 80 000 euron hintaan ja messuilla on yhä myynnissä kirja, jossa sensuroidut kuvat näkyvät.

Tältä tilanne näytti ennen sensurointipäätöstä.
Tältä tilanne näytti ennen sensurointipäätöstä.

Sierran teossarja puuttuu Espanjassa äärimmäisen herkkään aiheeseen, mutta tätä aihetta ei juurikaan käsitellä esimerkiksi Suomessa. Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä kyllä tuli hetken aikaa loputtomana virtana uutissilppua, mutta kyse on verrattomasti laajemmasta ja syvemmästä ongelmasta. Uudessa Voima-lehdessä on sattumalta artikkeli, joka käsittelee aihetta.

”Espanja on jaettu seitsemääntoista itsehallintoalueeseen vuoden 1978 perustuslaissa. Alueet määräytyivät joko historiallisten kuningaskuntien tai esimerkiksi maakuntien pohjalta. Näillä alueilla on oma lippunsa ja parlamenttinsa, mutta niiden autonomiataso vaihtelee. Muun muassa Baskimaa kerää omat veronsa, kun taas monien itsehallintoalueiden verotuksesta päättää keskushallinto.”

Sierra-detskuKatalonian itsenäisyysäänestys muistutti täällä Suomessakin Espanjan sisäisestä hajaannuksesta, mutta tuo hajaannus ei tosiaan rajaudu Kataloniaan.

Katalonia ei suinkaan ole ensimmäinen itsenäisyyttä tavoitteleva itsehallintoalue Espanjassa. Baskimaa on pyrkinyt samaan jo vuosia. Vaikka nämä kaksi itsehallintoaluetta ovat poliittisesti ja historiallisesti hyvin erilaisia, yhteistä niille on se, että kummatkin ovat kyseenalaistaneet Espanjan alueellisen hegemonian ja saaneet vastineeksi kärsiä keskushallinnon tyytymättömyyden seuraukset.

Kummankin kohdalla keskushallinnon harjoittamasta väkivallasta on puhuttu julkisesti hyvin rajoitetusti, jos lainkaan. Katalonian kansanäänestyksen aikaista poliisiväkivaltaa ja myöhempiä pidätyksiä on kritisoitu julkisesti hyvin vähän. Baskimaassa väkivalta on aina liitetty lähes yksinomaan ”Baskimaa ja vapaus” -järjestö Etaan, eikä itsenäisyysliikkeen vastaista väkivaltaa ole juurikaan mainittu kansainvälisessä uutisoinnissa. Katalonian viimeaikaiset tapahtumat tarjoavat oivan tilaisuuden nostaa esille myös Baskimaan itsenäisyystaistelun ja siihen kohdistetut sortomenetelmät.”

Siinä, missä virkakoneiston kovakouraisuus on ollut yksi tapa kohdata erimieliset, on Espanjassa säädetty myös lakeja, jotka ovat perin ongelmallisia:

Vuonna 2015 Espanjan rikoslakia uudistettiin. Tarkoituksena oli muun muassa sopeuttaa se Etan tulitauon jälkeiseen ’rauhan’ aikakauteen. Terrorismin käsitettä kuitenkin laajennettiin huomattavasti: uudessa rikoslaissa esimerkiksi kansalaistottelemattomuutta, julkisen rauhan rikkomista ja auktoriteettihenkilön (poliisin) vastustamista pidetään terrorismina. Uusi rikoslaki tunnetaan yleisesti nimellä ’suukapulalaki’ (Ley Mordaza), ja sitä vastaan äänestivät kaikki puolueet paitsi konservatiivinen PP.

On selvää, että vaikka Eta onkin luopunut aseistaan, terrorismin uhkaa ei ole haluttu poistaa Espanjan poliittisesta käsitteistöstä. ’Terrorismina’ pidetään nyt Espanjan rajojen sisällä monenlaisia mielen­ilmaisun muotoja. Monet uskovat, että uuden rikoslain päällimmäinen tarkoitus onkin tukahduttaa kaikenlainen toisinajattelu ja valtion ja sen instituutioiden vastainen kritiikki.”

Näyttää siltä, että nämä toisinajattelun tukahduttamispyrkimykset ovat voimissaan myös taidemaailmassa.

Taiteen avulla on kommentoitu ennenkin ja ohessa esimerkki Baskimaalta, jossa kiinnitettiin huomiotta baskiaktivisteja kohtaan käytettyyn väkivaltaan.

Jaa tämä:

Vallankumous alkaa Madridista

Kaupunkitutkimuksen dosentti kävi katsomassa, kuinka aktivistit muuttavat kaupunkia ja uudistavat demokratiaa.

Madrid alkaa olla kuuluisa kaupunkiaktivismistaan. Vapaaehtoisen toiminnan muodot seuraavat tuttuja kaupunkiliikehdinnän tunnuspiirteitä: jättömaita ja tyhjiksi jääneitä liiketiloja elävöitetään, ja elävöittämistä säestävät sosiaalisuutta ja vihreyttä korostavat puheet. Madridilaiset ovat rakentaneet täsmälleen samanlaisia pizzauuneja, kierrätysmateriaalista tehtyjä kalusteita, pyöräpajoja ja viljelylavoja kuin budapestilaiset, berliiniläiset tai helsinkiläiset aktiivit omissa kotikaupungeissaan. 

Madridissa sosiaalisen elämän uudistamishankkeilla tuntuu olevan kuitenkin poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä, kunnianhimoa ja poliittista vaikutusta. 

Sekä espanjalaiset että ulkomaiset tekijät ja tutkijat tunnistavat Espanjan – varsinkin Madridin ja Barcelonan – erityiseksi sosiaalisen uudelleen ajattelun kehdoksi. Aktivisteja voisi pitää demokratian kehittämisen keulahahmoina. 

Aiheesta on julkaistu kymmenittäin yhteiskuntatieteellisiä tekstejä ja kirjoja monilla kielillä. Madridin lukuisissa kirjakaupoissa politiikan ja filosofian hyllyt notkuvat poliittisesta murroksesta ja kaupunkien tulevaisuudesta espanjaksi ja englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Esta es una plaza, eli "Tämä on aukio" Madridissa.
Esta es una plaza, eli ”Tämä on aukio” Madridissa.

Kiersin kesällä 2017 muutamissa kohteissa, joista olin yhteiskuntatutkijana jo lukenut. Keskeisiä olivat yhteiseen käyttöön otetut ulkotilat El Campo de la Cebada ja Esta es una Plaza sekä verstastilat Makespace Madrid ja kaupungin ylläpitämä Medialab ­Prado

Kaikki noissa paikoissa jututtamani ihmiset ovat tottuneita puhumaan tutkijoille. Kuten minäkin, he näkevät Madridissa jotain inspiroivaa. Kaikki maisteriopiskelijoista varttuneisiin tutkijoihin lähestyvät urbaaneiksi aloitteiksi kutsuttuja ruohonjuurihankkeita toiveikkaasti. Monen tutkijan silmissä niissä tehdään vallan­kumousta. 

Kaupungistuminen on ennennäkemättömässä nosteessa. Yksityiset ja ulkopuoliset tahot kaappaavat säännöllisesti yhteistä ja paikallista kaupallisiin tarkoituksiin. 

Madridissa aktivismista puhutaankin usein finanssikriisin tuloksena. Kriisin vaikutukset espanjalaiseen kaupunkipolitiikkaan ovat kiistattomat, mutta Madridin kansalaisaktivismilla on pitkät perinteet. Maailman kuuluisimpiin lukeutuva kaupunki­sosiologi Manuel Castells tutki jo 1960 ja -70-luvuilla nimenomaan espanjalaisilla pihoilla pitkään kukoistanutta aktivismia. 

Medialab Pradossa työskentelevä Elisabeth Lorenzi varoittaakin liioittelemasta kaupunkiaktivismin yhteyk­siä kymmenen vuoden takaiseen finanssikriisiin. Tosin hän muistuttaa myös, että yksi syy paikallisen itse­organisoitumisen suosiolle on se, että talousahdingossa kaikilla on ainakin empatiaa: häätö, työttömyys ja lainanmaksuvaikeudet saattavat osua kenen kohdalle tahansa. 

Viime vuosina on joka tapauksessa kehittynyt tarina siitä, miten finanssikriisi ja sitä seurannut kurjistamispolitiikka alkoivat vaikeuttaa arkea. Espanjalaiset alkoivat ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä, ja aktivismi yhteisten asioiden hoitamisena alkoi käydä arkiseksi. 

Myös onnellisen näköiset keskiluokkaiset ovat osa asuntohäätöjen vastaista PAH-liikettä (Plataforma de Afectados por la Hipoteca), johon ­useat ovat tukeutuneet avun tarpeessaan. Kolmekymppinen nainen ­toteaa minulle, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta perustaa perhettä, unelmoida pysyvästä työpaikasta ja elää vapaan aikuisen ihmisen elämää. Kuten muutkin tapaamani hänen ikäisensä madridilaiset, hän puhuu rutiinilla menetetystä – omasta – sukupolvesta eikä kurkota missään vaiheessa liian pitkälle tulevaisuuteen. Siellä on vain epävarmuutta. 

Kuten aiempien kansalaisliikkeiden yhteydessä, kaupunkilainen elämänmuoto tuttavallisuuden ja anonyy­miyden taitekohdassa on tarjonnut otollisen maaperän kaikenlaiselle yhdessä tekemiselle. Se on kohottanut yhteisten etujen valvomisen turisteja ja eliittiä palvelevan yksityistämisen ja kaupallistamisen yläpuolelle. 

Aktivismi ei ole kääntänyt selkäänsä poliittiselle keskustelulle, eikä edes puolueille, kuten on käynyt monissa muissa maissa. Naapurustason järjestöissä ja vapaamuotoisessa yhteisöllisyyttä korostavassa toiminnassa on kuultu kapitalistisen arjen kritiikkiä. Kritiikki ei tähtää paikkaamaan uusliberalistisen kaupungin hallinnon rahareikiä vaan ajattelemaan kaiken uusiksi. Tässä piilee se vallankumouk­sellisuus, jota tutkijat innoissaan ­etsivät. 

La Ingobernablen säännöt käyttäjille: "Tässä tilassa emme hyväksy seksistisiä, fasistisia, homofobisia tai rasistisia asenteita."
La Ingobernablen säännöt käyttäjille: ”Tässä tilassa emme hyväksy seksistisiä, fasistisia, homofobisia tai rasistisia asenteita.”

Kuka tahansa voi olla aktivisti, mutta jotkut ovat sitä selkeämmin kuin toiset. 

Tästä käy esimerkiksi toimittaja Bernardo Gutiérrez. Hänen uuden kirjansa Pasado Manana: Viaje a la Espana del cambio (”Ylihuominen: Matka muuttuvaan Espanjaan”) julkistus alkaa hieman kello kahdeksan jälkeen La Ingobernable -nimen saaneessa entisessä toimistorakennuksessa. Vanha kivirakennus sijaitsee aivan Madridin matkailunähtävyyksien kupeessa naapureinaan muun muassa tähtiarkkitehtien Herzog & de Meuronin suunnittelema kulttuurikeskus sekä Paseo del Pradon maailmankuulut taidemuseot. Keväisen valtauksen jälkeen La Ingobernable on toiminut sosiaalikeskuksena, ja suunnitelmat myydä se turismia palveleville toimijoille ovat toistaiseksi rauenneet.

Kirjan julkaisemistilaisuudessa keskustelu ei ala alusta, vaan sitä on käyty jo etukäteen. Ehkä tilanne on vastaava kuin aikaisen kristinuskon perustamisen aikoihin: jotain suurta on tapahtumassa, mutta muutos on hidasta. Se rakentuu pienistä teoista, jotka näyttäytyvät selkeästi kokonaisuutena vasta hamassa tulevaisuudessa, jos ­silloinkaan. 

Gutiérrez päättelee, että kyse on hajanaisista fragmenteista, joista tuskin saa suoraviivaista tarinaa. Uusi politiikka ei myöskään skaalaudu pienen mittakaavan teoista suuriksi kertomuksiksi, hän pohtii. Nyt korostuvat ainutkertaiset tilanteet. Se vapauttaa myös politiikan mahtipontisista ­kuvitelmista ja auttaa kokemaan arjen paikallisista lähtökohdista ja tarpeista. 

Paikallisessa tapakulttuurissa muiden huomioon ottaminen on itsestään selvää, mutta yhteiselon sääntöjä toistavia viestejä näkyy silti paljon yhteisöllisissä tiloissa. Niitä on hyvä opetella, aktivismia nimittäin helposti piinaa karismaattisten tai muuten vaan äänekkäiden yksilöiden ylivalta. 

Madridilaisesta aktivismista kirjoitettaessa mainitaan usein sen poliittisen kulttuurin tunnelma. Kokoontumisissa toisten kuuntelemiseen kuluu aikaa, mutta päätöksiin tullaan yhteisesti. Samalla kaikki kokevat oppivansa koko ajan uutta. 

Antropologit Alberto Corsín Jimé­nez ja Adolfo Estalella ovat tutkineet vaihtoehtokulttuuria Madridissa yli viisi vuotta. Heidän, ja monen muun näkemyksessä, digitaalisella teknologialla on rooli itseorganisoituvan kaupunkiaktivismin nousussa. Ilman hidasta ja kasvokkain tapahtuvaa vuoro­vaikutusta aktivismi ei kuitenkaan olisi se voima, mitä se tänään ­Espanjassa on.

Valvonnan, kulutuksen ja yksilöllisyyden sijaan tee-se-itse kulttuurissa pyritään yhteisöllisyyteen ja jakamiseen, jotka tekevät toisten pelonsekaisen kyyläämisen turhaksi. Avoimuus, mielikuvituksellisuus, uteliaisuus ja ennen kaikkea ihmisläheisyys ovat jatkuvasti läsnä, jopa kaikkein teknologisimpien hankkeiden puheissa ja asenteissa. Vaikka Madridissa pyritään innovaatioon ja teknologian kehittämiseen, tekemisen motivaatio tuntuu olevan ainakin yhtä paljon ellei enemmän yhteiselon ja sosiaalisten verkostojen kehittämisessä.

Huerto de Adelfas, yhteisöllinen  viljelmä Madridin eteläpuolella.
Huerto de Adelfas, yhteisöllinen viljelmä Madridin eteläpuolella.

Urbaaneja aloitteita ei sovi selittää yksinkertaisena ilmiönä. Hankkeita, ihmisiä ja motivaatioita on monenlaisia. Itse asiassa kunkin aloitteen ainutkertaisuus ja paikkaan sidottu todellisuus ovat osa niiden vallan­kumouksellisuutta. Ne puhuvat itsestään selvästi hajautetun hallinnan ja sosiaalisen moniarvoisuuden ­puolesta. 

On myös totta, että sama hanke palvelee monia tarkoitusperiä ja ­toteuttaa erilaisia toiveita. Make­space Madridin yksi keulahahmoista, ­Cesar ­Garcia Saez, kiteytti asian toteamalla, että kaikki näkevät verstaassa omien toiveidensa täyttymyksen: yksi näkee kierrätystehtaan, toinen startup-­hautomon, kolmas yhteisen työtilan.

Gentrifikaatio, kalliit kahvit ja kaupunkia kuin arvokasta raaka-ainetta louhiva globaali pääoma pyrkivät myös Madridiin. 

Tutkijoiden utopia aina uutta oppivasta ja valppaasta aktivismista voi Madridissakin joutua tavanomaisten paineiden jalkoihin. Haastattelumme päätteeksi Makespace Madridin­ ­Garcia Saez esittää minulle kysymyksen:

”Miten me pysäytämme gentrifikaation?” Vastaan: ”Vallankumouksella.”

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan ja kaupunki­tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistolla.

Alberto Corsín Jiménezin ja Adolfo Estalellan näyttely Madrid, a medias (”Puolivalmis Madrid”) Madridin Centro Centro Cibelesissä 1.10. – syyskuu 2018. 

a-medias.org

Jaa tämä: