mainokset

Kerro se mainoksin

Kiinalainen mainosvideo muistuttaa, että melkoinen osa aivokapasiteetistamme menee mainosten prosessoimiseen. Myöskään lapset eivät tältä säästy.

Kiinalainen verkkokauppajättiläinen, Alibaba julkaisi Tmal 11.11 -ostosorgioiden alla mainosvideon, joka rakentuu tunnettujen kuluttajabrändien iskulauseiden varaan. Läpi videon kertojaääni luettelee – melko banaaleja – iskulauseita ja tapahtumat rullaavat niiden mukana.

”Sinkkujen päivä”, eli Tmal 11.11 on Kiinana vilkkain e-kaupan päivä, ja tänä vuonna Alibaban myynti 24 tunnin aikana oli lähes 18 miljardin dollaria.

Tämä mainos on siitä nerokas, että epäilemättä tarinan rungon muodostavat brändit maksoivat mukaan pääsemisestä verrattomasti enemmän kuin mitä mainosvideon tuottaminen ja jakelu ovat maksaneet. Alibaba nettoaa siis sekä mainoksella että sen kannustamien kuluttajien ostoksilla.

Jälleen kerran sitä sai katsojana järkyttyä, kuinka monet noista mainoslauseista ovat tuttuja. Minun pääni on epäilemättä turhan tiedon romukoppa, jossa nuo iskulauseet toisten samanlaisten kanssa risteilevät ja vievät tilan tarpeelliselta tiedolta. No, tähän ei pysty yksittäinen ihminen liikoja vaikuttamaan. Mainoksia puskee ovista ja ikkunoista, ja jouluna alla myös postiluukusta. Erityisesti lapsiperheissä.

Tästä pääseekin aasinsillalla lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja  kiinnostavaan tutkimukseen, josta luin uudessa Lapsen Maailma -lehdessä.

Brittiläinen Cancer Research UK on tutkinut pikaruoka- ja naksutelevisiomainosten vaikutusta lapsiin haastattelemalla 8-12-vuotiaita koululaisia. Vaikka Iso-Britanniassa roskaruokamainokset ovat kiellettyjä lastenohjelmien mainoskatkoilla, valtaosa lapsista oli mainoksia nähnyt televisiossa katsoessaan muuta ohjelmatarjontaa alkuillasta.

Tutkimuksen mukaan mainokset oli huomattu, ne olivat jääneet mieleen ja vaikuttivat selvästi toiveisiin. Yksi kahdeksanvuotias haastateltu kertoi pizzamainoksen olevan niin herkullinen, että kun mainoksen lopussa pizza lentää kameran linssille, hän haluaisi nuolla televisioruutua. Monet lapset kertoivat auliisti painostavansa vanhempiaan hankintapäätöksiä tehtäessä.

Monet lapsista myös kertoivat tykkäävänsä mainosten katselemisesta ja muistivat tunnusbiisejä. Tämä on helppo uskoa ihan henkilökohtaisen tutkimuksen pohjalta: omat muksuni (4- ja 7-v) lukevat innokkaasti kaikki käsiinsä saamansa lelukatalogit kannesta kanteen ja hiirenkorville. He jopa muistelevat vanhoja katalogeja ja vertailevat katalogien eroja. Ja niitä katalogejahan tosiaan puskee postiluukusta mainoskielloista huolimatta, väestörekisteristä ostettujen osoitetietojen turvin – erityisesti näin joulun alla.

Vaikka kaikenlaiset mainokset vaikuttavat myös lapsiin, roskaruoka valikoitui Cancer Researchin tutkimukseen teemaksi koska lasten ylipaino on lisääntynyt Britanniassa. Lapsuusajan ylipaino lisää aikuisiän ylipainon riskiä ja tämä puolestaan kasvattaa syöpäriskiä.

Ron English: Fat Tony!
Ron English: Fat Tony!

Eihän tämä lapsiin kohdistuvien mainosten tehokkuus tietenkään mitään uutta ole tai se, että lapsille mainostetaan haitallisia hyödykkeitä. Johan tupakkayhtiö R. J. Reynolds toi 1980-luvulla markkinoille selvästi lapsille ja nuorille suunnatun Joe Camel -hahmon, jolla ehdollistettiin tulevia tupakoitsijasukupolvia. Yhdysvalloissa vuonna 1991 tehdyn tutkimuksen mukaan Joe Camelin tunnistettavuus ja yhdistyminen tupakointiin oli kuusivuotiaiden joukossa yhtä vahvaa kuin Disneyn ja Mikki Hiiren yhdistäminen toisiinsa.

Tupakkayhtiö tietenkin kielsi väitteet tupakan mainostamisesta lapsille, mutta monet epäilivät ihan hyvin perustein tätä. Esimerkiksi taiteilija Ron English kampanjoi vuosia Joe Camelia vastaan esimerkiksi näyttävillä – ja luvattomilla – mainostauluille liisteröidyillä vastamainoksilla. Lopulta, kymmenen vuotta lanseeraamisen jälkeen Joe Camel joutui eläkkeelle.

Parin vuoden takaisessa Lapsen Maailman haastattelussa Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Anja Peltonen tiivisti  lapsiin kohdistuvan markkinoinnin ongelman: ”Lapset eivät ole kongnitiivisilta taidoiltaan samanlaisia kuin aikuiset. He tosiaan uskovat, että mainontaa tehdään heidän parhaakseen. Vasta 12-vuotiaana lapset alkavat ymmärtää, mikä mainosten idea on.”

Peltosen haastattelussa mainitaan ajankohtaisena ongelmana myös elokuvien tuotesijoittelu ja mainoskytkyt. Smurffit-elokuvalla mainostettiin juuri tuolloin hampurilaisia – kohderyhmään kuuluivat epäilemättä myös alaikäiset.

Ron English: Camel JR's (1991)
Ron English: Camel JR’s (1991)

Itse olen seurannut mainoksia ahkerasti – jopa kriittisesti – opiskelujen ja työn myötä  jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hieman olen lapsillenikin yrittänyt niitä selittää, koska eivät he mainoksilta kuitenkaan kykene välttymään. Kysyin ekaluokkalaiselta lapseltani, että miksi mainoksia tehdään. Hän vastasi: ”Siksi että yritykset haluavat myydä tavaroitaan sinulle. Esimerkiksi Adidas haluaa, että ostat kenkiä etkä vaikka toyotaa.”

Addut ovat tulleet lapsilleni tutuiksi, koska itse sellaisia useimmiten käytän (koska Run-D.M.C.) ja firman pakettiauto sattuu olemaan Toyota. Ja mainoksiltahan lapset eivät välty vaikka me vanhemmat tekisimme mitä. Kouluihinkin laskevat niitä. Ehkä parasta, mitä tälle voin tehdä, on opettaa muksutkin katsomaan mainoksia.

Että ei kun kaikki vaan opiskelemaan. Laitetaan tähän loppuun oppimateriaaliksi tuon yllä nähdyn Alibaban mainosvideon käsikirjoitus:

I will (Under Armour) change your destiny (SK-II), you can be anything (Barbie); always in beta (New Balance). It takes courage (Ray-Ban) to be forward thinking (smart), but hey my beauty, my say (Dove).

Capture different (GoPro), ready for more (Converse) because you are worth it (L’Oréal Paris). Life’s good (LG), delighting you always (Canon); Live young (Evian), you got no strings (beats), Just do it (Nike).

Live in (Levi’s) mad intense (Stride), off the wall (Vans) ways. We break the rule (Vidal Sassoon), keep walking (Johnnie Walker), and never stop exploring (The North Face).

Olisiko tämä luokiteltavissa runoudeksi? En tiedä.

Jaa tämä:

Vaihdetaan mainokset kissakuviin

Lontoossa kansalaiset kyllästyivät mainoksiin ja hankkiutuivat niistä eroon. Hieman aikaisemmin kaupungin uusi pormestari ilmaisi saman suuntaisia ajatuksia.

Syyskuun puolivälissä Lontoon metron Clapham Common -aseman mainostaulut tyhjenivät mainoksista ja tilalle ilmestyi kissajulisteita. Ajatuksiinsa sulkeutunut ja rikkaalla mielikuvituksella varustettu matkustaja on saattanut hyvinkin kuvitella sujahtaneensa internetiin – muodostuuhan netin perusrakenne kissavideoista. Kyse ei kuitenkaan ollut Neon seikkailusta Matrixissa vaan Citizens Advertising Takeover Servicen eli CATS-ryhmän tempauksesta.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Lontoossa mainostauluihin on saatettu muutta kuin mainoksia. Vuosi sitten Brandalism-tempauksen aikana Englannissa – ja siis myös Lontoossa – vaihdettiin 365 valotauluun mainosten tilalle kulutuskriittistä taidetta. Tällä kertaa mainokset kuitenkin vaihtuivat taiteeksi ihan luvan kanssa. CATS keräsi Kickstarter-palvelun kautta 23 000 puntaa, jolla porukka osti yhden metroaseman mainostaulut kahdeksi viikoksi.

Ostettu mainospinta-ala – 68 taulua – sitten täytettiin kissajulisteilla.

Kaikkihan kunnon kissoja rakastavat.
Kaikkihan kunnon kissoja rakastavat.

Kesäkuussa Lontoon tuore pormestari Sadiq Khan puolestaan esitti radikaalin ajatuksen: Kielletään kehosyyllistäminen (body shaming) metrojen mainostauluissa.

“As the father of two teenage girls, I am extremely concerned about this kind of advertising which can demean people, particularly women, and make them ashamed of their bodies. It is high time it came to an end”, Khan linjasi.

Pormestarin linjauksen uutisoimisen yhteydessä käytettiin kuvituksena toistuvasti Protein Worldin mainosjulistetta. Vuosi sitten kesän alla kohistiin juuri noista The Weight Loss Collection -lisäravinteiden mainosjulisteista ja itsekin aiheesta kirjoitin blogiin. Mainoksissa poseerasi bikineihin pukeutunut nainen, jonka vieressä tiedusteltiin, että ”Oletko rantakroppakunnossa?”

Närkästyneet kansalaiset kävivät korjailemassa – ihan perustellusti – näitä Protskumaailman mainoksia. Hyvä.
Närkästyneet kansalaiset kävivät korjailemassa – ihan perustellusti – näitä Protskumaailman mainoksia. Hyvä.

CATS-projektin järjestäjä James Turner vakuuttaa, että porukan tempauksessa ei kyseessä ei ole sissimainoskampanja tahi kapitalistinen salajuoni.

”Ihmiset tämän takana ovat kaikki vapaaehtoisia. Me haluamme inspiroida ihmisiään näkemään maailman toisin ja ymmärtämään, että heillä on voima muuttaa sitä”, hän kirjoitti.

Tempauksen kuvasto – pörröiset kissat – valikoitui vapaamuotoisen komiteoinnin kautta

”Ryhmä ideoi joukkorahoitettua hanketta ja sitä, millä kuvastolla korvaisimme mainokset. Kauniilla metsällä? Perheen kanssa vietetyllä ajalla? Hmmm, halusimme tulla kuuluisiksi, joten tarvitsimme jotain, mitä internet rakastaa. Vastaus oli ilmeinen: Kissat”, Turner kirjoitti blogissaan.

Helmikuussa aloitettu rahankeruukampanja houkutteli noin 700 lahjoittajaa, joilta tarvittavat rahat siis saatiin kasaan.

Brandalismin aikana näitä kaapattuja mainostauluja tosiaan piisasi.
Brandalismin aikana näitä kaapattuja mainostauluja tosiaan piisasi.

Tämä CATS-tempaus palauttaa mieleen suomalaiset taiteilijan, Elissa Erikssonin, Haluan nähdä muutakin -tempauksen. Vuonna 2011, eli aikana ennen kickstartereita Eriksson keräsi reilun 6000 euroa ostaakseen mainostilaa JCDecaux’lta ja laittaakseen siihen tilaan, no, jotain muuta. Haastattelin Erikssonia tuolloin.

”Projektin voi nähdä mainoskriittisenä, mutta sen alkuperäinen tavoite oli kiinnittää huomiota kaupunkitilan hallintaan. Yksittäisten ihmisten on vaikea saada ääntään kuuluviin”, Eriksson avasi motiivejaan.

Mainoksia kritisoinut Eriksson päätyi lopulta JCDecaux’n mannekiiniksi, tahtomattaan. Projektin julkistamisen yhteydessä JCDecaux ratsasti avoimesti Erikssonin projektilla. Yhtiö rakensi oman mainoskampanjansa hänen projektinsa päälle ja hämärsi samalla taiteen ja mainostamisen rajaa. Mainoskampanja oli jopa Erikssonin projektia mukaillen nimeltään Muutakin. JCDecaux ilmoitti tiedotteessaan tavoitteenaan olevan ”herättää julkista keskustelua kaupunkitilan käytöstä ja sen ilmeestä”. Eriksson mainittiin nimeltä.

Siinä, missä Eriksson vaati katukuvaan jotain muuta kuin mainoksia, mainosfirma väänsi tempauksen vaatimukseksi saada parempia mainoksia. Keskustelu julkisen tilan hallinnasta pyrittiin vääntämään keskusteluksi estetiikasta.

Lopulta olen sitä mieltä, että Erikssoninkin kampanja oli hyvä ja onnistunut ja sen herättämä keskustelu tervetullutta. Vähintäänkin se näytti meille tämän kultaisen häkin kalterit: mainosmaailman sisällä keskustelu tapahtuu mainosmaailman säännöillä, eivätkä ne säännöt mahdollista mainosmaailman olemassa olon oikeutuksen kyseenalaistamista.

Tältä näytti Helsingin Hakaniemessä tammikuussa 2011.
Tältä näytti Helsingin Hakaniemessä tammikuussa 2011.
Jaa tämä:

Rantakunto ja paremmat mainokset nytten!

Lontoon metrossa ei jatkossa seksistisiä mainoksia nähdä (toivottavasti). Tämä ei ole mitenkään huono uutinen.

Lontoon uudella pormestarilla Sadiq Khanilla on radikaali ajatus: Kielletään kehosyyllistäminen (body shaming) metrojen mainoksissa.

“As the father of two teenage girls, I am extremely concerned about this kind of advertising which can demean people, particularly women, and make them ashamed of their bodies. It is high time it came to an end.”

Ja koska pormestarilla on valtaa vaikuttaa kaupungin tekemisiin ja linjauksiin, ei metroissa hänen lupauksensa mukaan jatkossa noita tyystin asiattomia mainoksia nähdä. Häiriköiden tuore Lontoon kirjeenvaihtaja, Sara Kärpänen kommentoi uutista tuoreeltaan:

I live in London and I have seen those huge advertisements on the tube stops. In fact, I see different variations of them everyday; a half-naked woman selling everything from shampoos to last minute flights to Ibiza.

The problem is, that these advertisements set beauty standards. They tell us where to shop, what to eat and how our body should look like under our jeans and a blouse. And this current, commercial standard is pretty narrow. (Read: white, thin, heterosexual.)”

Tämän pormestarin uuden linjauksen uutisoimisen yhteydessä käytettiin kuvituksena monessa mediassa Protein Worldin mainosjulistetta. Vuosi sitten kesän alla kohistiin juuri noista The Weight Loss Collection -lisäravinteiden mainosjulisteista ja itsekin aiheesta kirjoitin blogiin. Mainoksissa poseerasi bikineihin pukeutunut nainen, jonka vieressä tiedusteltiin, että ”Oletko rantakroppakunnossa?”

Närkästyneet kansalaiset kävivät korjailemassa – ihan perustellusti – näitä Protskumaailman mainoksia. Hyvä.
Närkästyneet kansalaiset kävivät korjailemassa – ihan perustellusti – näitä Protskumaailman mainoksia. Hyvä.

Ihan kaikki eivät tästä kampanjasta innostuneet myöskään vuosi sitten. Sosiaalisessa mediassa kuohui, ja mainoksia korjattiin. Pyöräytettiinpä myös vetoomus mainosten pois vetämiseksi – allekirjoituksia kertyi 70 000.

Sosiaalisessa mediassa saatiin myös Protein Worldin vastaus : Twitterissä firman edustaja ilmoitti Englannin olevan ”plösöjä symppaava kansakunta”. Toimitusjohtaja puolestaan ilmoitti haastattelussa, että firman mainoksia kritisoineet ovat terroristeja. Hyvinhän sekin meni, juuh.

Kun olen rannalla, olen rantakunnossa.
Kun olen rannalla, olen rantakunnossa.

Mitä tulee rantakuntoon, niin jaan tässä Häiriköt-päämajassa laajaa ihailua nauttivan, Ajatushautomo Hatun johtaja Saara Särmän vinkit siitä, kuinka pääset rantakuntoon:

Lopuksi vielä jo otsikossa lupaamaani vinkkiin, kuinka rantakuntoon päästään. Se on hyvin helppoa: laita päälle mieleiset pukimet ja mene rannalle.

Mukaan rannalle tai puistoon kannattaa pakata ainakin aurinkorasvaa ja vesipullo. Nesteytys on tärkeää, ettei nestehukka iske, ja auringosta johtuvat palovammat ovat hyvin ikäviä. Jotain mieluista tekemistä kannattaa myös pakata kassiin.”

Jaa tämä:

Lisää mainoksia Helsinkiin?

Ihan kaikkialle ei tarvitsisi tunkea mainoksia, vaikka kulttuurilaitokset ovatkin rahakusessa.

Stadin rakennuslautakunta sai käsiteltäväkseen lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin suuri valaistu mainosnäyttö. 3/4 mainoksista liittyisi Musiikkitalon toimintaan ja 1/4 olisi sitten mitä sattuu. Suurnäyttöön liittyen raksalautakuntaan on jätetty myös tukku varsin kielteisiä lausuntoja ja hyvä niin. Rakennuslautakunta hylkäsi hakemuksen.

Pois se minusta, että vaatisin nollatoleranssia mainoksille julkisessa tilassa. Vaikkapa nyt tuo kuvassa näkyvä kauppakeskus Forumin nurkka on ihan passeli paikka mainoksille (tässä kuvassa kritisoisin  seksististä mainoskuvastoa, jossa naiset ovat biksuissa ja miehet puvut päällä).

Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.
Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.

Mutta onhan se nyt helvetti, jos pari vuotta sitten valmistuneen merkkirakennuksen seinään joku jumbotelkkari halutaan. Vaikka Musiikkitalo onkin arkkitehtuuriltaan harmillisen tylsä (olisi saanut olla ufo eikä prisma), niin olisi se ihan soveliasta arvostaa arkkitehtuuria sen verran, että ei sitä valomainoksin tarvitse häpäistä.

Muutenkin soisin, että julkisen tilan visuaalisesta stimulaatiosta vastaisi enemmän arkkitehtuuri ja vähemmän mainokset.

Hieman hullua on myös se, että muuta vuosi valmistumisensa jälkeen Musiikkitalo on tilanteessa, jossa toiminnan rahoittamiseen tarvittaisiin valomainokset vilkkumaan seinälle. Että rakennetaan seiniä tässä tapauksessa 160 miljoonalla eurolla ja sitten pihtaillaan käyttökustannusten kanssa. Eikö tehtyjä investointeja osata hyödyntää? Vai onko kyse siitä, että niitä ei tajuta hyödyntää?

Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.
Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.

Koska tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan – silloin kun myyvät on kyse verosubventoiduista mainoksista, eivätkä sellaiset kuulu markkinatalouteen.

Tämä halvalla myyminenhän nousi esille hiljattain Helsingin kaupunkipyörien myötä. Stadi on myynyt mainostoimistolle edelleenmyyntioikeuden mainostilan diilaamiseen ja mainostoimisto on diilannut. Stadin virkamiehet eivät kuitenkaan (ilmeisesti) osanneet määritellä rajoja myytävälle mainostilalle ja sen seurauksena kaupunkipyörät ovat kauttaaltaan Alepan mainoksia. No, ehkä virkamiehet oppivat jotain tästä seuranneesta älämölöstä.

Myös muutaman Musiikkitaloa lähellä sijaitsevan kulttuuri-instituution, Kiasman ja  Ateneumin, seinissä komeilee isot mainokset, mutta ne sentään liittyvät nimenomaan talojen näyttelyihin. Eivät nekään mainoslakanat varsinaisesti tue rakennusten arkkitehtuuria, mutta eivät myöskään mene kaupallisten ilmoittajien myynninedistämiseen.

Ylen artikkelissa siteerattu kaupunkikuvaneuvottelukunta viittaa Musiikkitalon seinään haviteltuun mainostauluun liittyviin ongelmiin ja mainostaulun suhteesta viereiseen Kansalaistoriin. Lausunnon mukaan ”taulu ei vaikuttaisi pelkästään Musiikkitaloon vaan se määrittäisi pitkälle koko aukion luonnetta” ja asettaisi katseen vangitsijana ”suosituksi oleskelupaikaksi muotoutuneen aukion käyttäjän passiiviseksi katsojaksi”.

Enpä olisi itse osannut tuota paremmin laittaa.

Jaa tämä:

Kuka saa olla mainoksen suomalainen?

Mainosten sanotaan peilaavan yhteiskuntaamme. Kyseessä on siitä omituinen peili, että suinkaan kaikkia se se suostu peilaamaan.

”Toteutimme asiakkaallemme kuvakilpailun, johon osallistui omilla kuvillaan monennäköisiä suomalaisia. Kun äänestyksessä menestyi romanilapsen kuva, kokosi verkkoyhteisö voimansa äänestystulokseen vaikuttamiseksi. Koska ’kuka voisi edes HARKITA mannejen perunalla kuvattujen äpäräpaskoille häviämistä!’”

Mainostoimisto Ida Framin toimitusjohtaja Panu Laaksonen kertoo Markkinointi&Mainonnan blogissa ilmiöstä, josta on puhuttu viime aikoina: siitä, kuka saa näkyä mainoksissa ja kuka saa edustaa (jotain myyttistä) suomalaisuutta.

Helmikuussa julkaistun Felixin ketsuppimainoksen nostattama älämölö on edelleen tuoreessa muistissa – MV julkaisi raivoisaa hulluutta ja Rajat kiinni -porukka rehasi. Onneksi Felix (tai sen omistaja Orkla, siis) piti pintansa ja seisoi mainoksen takana eikä lähtenyt mukailemaan kovaäänistä rasistista vähemmistöä.

Tästä rasistit riehaantuivat ja alkoivat ragettaa. 

Edellinen lainaus Panu Laaksosen ajatuksista palautti mieleen Irmeli Huhtalan Taideteollisen korkeakoulun maisteriohjelman opinnäytteen vuodelta 2007. Koti etsii ihmistä – romanikuvat mainoksissa koostui teoriaosuuden lisäksi taiteellisesta osasta, jota varten Huhtala toisinsi arkista mainoskuvastoa muuttaen ainoastaan kuvien henkilöt oletusarvoisista malleista romaneiksi.

Haastattelin Huhtalaa tuolloin, lähes kymmenen vuotta sitten.

Irmeli huhtala – anna elämän maistua
“Kun kyselin Valiolta maitotytöstä, niin minulle vastasi todella kiukkuinen täti, joka sanoi, että maitotyttö on meidän juttu etkä sinä voi tehdä mitään siihen liittyvää”, Huhtala kertoi vuonna 2007. Kuvassa Valion tuolloinen (aika törkeän ysäri) logo.

“Ajatus lähti siitä, että yhteiskunnalliset marginaalit suljetaan pois näkyvistä. Mietin, missä ja miten romaneja näkyy, oikeastaan heistä näkyy ainoastaan karikatyyrejä elokuvissa ja muualla mediassa. Ajattelin, että mitä jos heitä näkyisikin mainoksissa, sehän on sellainen pyhä alue, jossa heitä ei missään nimessä näy”, Huhtala kertoi.

”Mainosten kielellä pystyn sanomaan asioita, jotka olisivat muuten esitettyinä hirvittävän pateettisia. Miksi romanien on vaikea saada asuntoa? Vastamainoksen avulla sitä ei tarvitse selitellä, se iskee katsojaan välittömästi.”

Huhtala teki näkyväksi ilmeisen ja pakotti yleisönsä kohtaamaan tämän kiusallisen epäkohdan yhteiskunnassamme. Harmillisesti tuo osoitettu epäkohta on yhtä ajankohtainen nyt, kuin mitä se oli myös vuosikymmen sitten.

Irmeli Huhtala Estee Lader
Intuitioni sanoo, että tässä ei pitäisi olla mitään vikaa.

Mielestäni olisi kuitenkin väärin olettaa – tai edes edellyttää – että itsenäiset mainostajat huomioisivat kaikki yhteiskunnan epäkohdat, vaillinaisuudet ja muut korjattavat – ja vielä puuttuisivat niihin mainosviesteissään. Yrityksen lakisääteisenä tehtävänä on lähinnä takoa rahaa omistajilleen ja mainoksen tarkoituksena on lisätä myyntiä. Kun nämä pitää mielessä, ei pety liikaa firmojen toimintaan.

Välillä yritykset tietysti huomioivat myös esimerkiksi eettiset ja ekologiset tekijät, mutta silloinkin taitaa kyse olla lähinnä siitä, että tuon toiminnan toivotaan vetoavan kuluttajiin.  Tiedostavat kuluttajat sitten palkitsevat eettiseksi katsomansa yrityksen asiakkuudellaan samalla kannustaen muitakin yrityksiä parantamaan tapojaan.

Jos ja kun yrityksen toiminnassa on ongelmia ja epäselvyyksiä, on tietenkin meidän kuluttajakansalaisten asia pitää melua kiinnittää huomiota niihin ongelmiin. Useimmiten yritykset eivät harmillisesti lähde keskusteluun mukaan. Tämä ei tietenkään estä meitä muita keskustelemasta niin, että kritiikin kohteena olevat yritykset ja ala sen viestin saavat.

“Olisin halunnut ottaa yritykset ja heidän mainoksensa mukaan semmoisinaan tähän näyttelyyn ja vilpittömästi heiltä yhteistyötä kysyin.. ..Olin yhteydessä Kiinteistömaailmaan. Neuvottelin kiinteistöfirman markkinointipäällikön kanssa mahdollisuudesta käyttää heidän mainostaan pohjana yhdelle työlle. Puhelimessa hän oli kiinnostunut ajatuksesta ja lupasi keskustella asiasta johtoryhmän kanssa”, Huhtala kertoi tuolloin.

Huhtala_Koti-etsii-ihmistä
Kodin lisäksi myös mainokset ovat vailla tiettyjä ihmisiä.

Myöhemmin Huhtala sai ilmoituksen, että mainoksia ei voi käyttää tällaisessa tarkoituksessa, vaikka kyseessä oli taidenäyttely. Riittävän monen kieltävän vastauksen jälkeen hän lopetti lupien kyselemisen kokonaan.

Teoksiaan varten Huhtala päättyi toisintamaan mainosten kuvaston alusta loppuun itse ilman yhteistyökuviota yritysten itsensä kanssa. Samalla hän teki näkyväksi myös sen, kuinka vaikeata yrityksiä on saada mukaan maailman pelastamiseen. Kritiikille löytyy epäilemättä jatkossakin kohteita ja tarvetta.

Kannattaa kuitenkin muistaa kohdistaa kritiikki mainostajien ohella myös kuluttajakansalaisiin. Ihan ongelmatonta ei ole meno kummallakaan puolella aitaa.

Jaa tämä:

Mainostaja vastaan taiteilija

Miten pitäisi suhtautua siihen, että jalkapallojoukkue uhkailee muusikkoa joka pitää joukkueen pelipaitaa musiikkivideolla? Entäpä onko sillä mitään väliä, että yksi pelipaidan mainoksista on muutettu vastamainokseksi?

Tämä on taas just tätä. Yrityksen myyvät brändiään kantavia tuotteita maailman täyteen ja sitten kiukuttelevat, kun nuo tuotteen päätyvät osaksi maailmaa. Jos ei kiinnosta olla osa maailmaa, niin sitten kannattaisi varmaan suosiolla vetäytyä parrasvaloista.

Nyt muusiko M.I.A. on saanut niin sanotun cease and desist -kirjeen Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueelta, koska hänellä oli joukkueen (hieman korjailtu) pelipaita päällä musiikkivideollaan.

M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
 

Vapaasti käännetynä siis:

”Huomasimme epämiellyttäväksi yllätykseksemme, että laulaja esiintyy tällä videolla kahdesti pukeutuneena joukkueemme viralliseen pelipaitaan, josta on tunnistettavissa PARIS SAIN GERMAINin logo sekä sponsoriemme (NIKE ja QNB) brändit sekä sponsorimme EMIRATESin brändi, jonka slogan on muutettu muodosta ”FLY EMIRATES” (”Lennä Emiraateilla”) muotoon ”FLY PIRATES” (”Lennä merirosvoilla”)

Sen lisäksi, että olemme tästä yllättyneitä, me emme ymmärrä, miksi meidät on yhdistetty logomme ja virallisen pelipaitamme kautta moiseen julkiseen häpäisyyn.”

Ja sitten lopuksi vaaditaan videon hävittämistä interwebistä ja uhkaillaan lakikirjalla.

Mitäköhän PSG:n väki on ajatellut ihmisten tekevän niillä paidoilla, joita ostavat – kovaan hintaan – joukkueen fanikaupasta ja jälleenmyyjiltä? Kenties pistävän paidat kaappiin ja kulkevan nakerona kaupungilla, jotta eivät vahingossa saata sponsoreita ikävään välikäteen? Omituista ajattelua moinen. Jos ovat kuluttajien rahat kelvanneet, niin varmaan kannattaisi hyväksyä se, että niitä paitoja näkyy siellä missä ne kuluttajatkin ovat. Vaikka sitten musiikkivideoilla. Ja jos ei halua altistaa sponsoreita moiselle, niin voi vaikkas jättää ne sponsorin leimat pois paidoista (oikeastihan sponsorit maksavat pääsystä näihin faneille myytäviin paitoihin, joten niitä ei tietenkään jätetä pois).

Eikä tuosta logon korjailussakaan hirveästi ole nokkaan koputtamista. Kyllä kukin saa korjailla omaa paitaansa ihan parhaaksi katsomallaan tavalla. Niihin saa halutessaan esimerkiksi ommella eri värisiä paikkoja tai vaikka piirtää kirkkoveneen. Myyjä voi vaikuttaa myytävään tuotteeseen – ei ostettuun. (Tämä viimeinen ei tunnetusti koske digitaalista musiikin, kirjojen ja pelien ”myyntiä”, mutta siitä lisää joskus toiste.)

Katsokaa ja kauhistukaa. Borders on perin ajankohtainen muutenkin kuin PSG:n uhkailujen kautta.

Suomessa näitä cease and desisteja ei hirveästi ole tavattu lähetellä, mutta täysin vieraasta ilmiöstä ei ole kyse. Usein kirjeissä esitetään uhkauksia, joilla ei ole mitään juridista pohjaa. Tällöin tarkoituksena on pelotella vastaanottaja perääntymään rosiksen pelossa, vaikka mitään muuta syytä perääntymiselle ei olisi.

Toisinaan kirjeen vastaanottaja saattaa myös tietää, että mitään juridista perustetta syytöksille ei ole, mutta vetääntyy silti, koska pitkä oikeuskäsittely olisi turhan raskas prosessi (vaikka siis olisikin itse oikeassa).

Esimeksiksi Voima on saanut tunnustuksena vastamainoksen onnistumisesta uhkailukirjeen Volvolta. Meillä oli onneksi sen verran tuntemusta toimialastamme, että tajusimme kirjeen välittömästi totaaliseksi huuhaaksi ja että yksikään kirjeessä lueteltu laki tai säädös (joita väitetysti siis rikoimme) ei liittynyt journalistiseen toimintaan mitenkään. Julkaisimme saamamme kirjeen välittömästä netissä ja tieto uhkailusta päätyikin ripeästi uutisiin.

Mites meni Volvo noin niinku omasta mielestä?

Hanna Nikkanen kirjoitti tuolloin tuoreeltaan uhkailukirjeistä ja Streisand-ilmiöstä:

Niin parodiat kuin tribuutitkin siivotaan verkosta isolla luudalla. Mitä enemmän yhtiöllä on varaa törsätä asianajajien palkkioihin, sitä totaalisemmin se voi hallita julkisuuttaan uhkauksin. Cease & desist -kirjeiden käyttöä sananvapauden rajoittamiseen dokumentoi muun muassa yhdysvaltaisten yliopistojen ja aktivistien yhteinen Chilling Effects -projekti.

Mutta on tässä iloinenkin puolensa. Varsin usein nämä muskeleitaan pullistelevat yhtiöt nimittäin valitsevat kohteensa aivan väärin. Se, mikä näyttää juristin silmissä mainiolta julkisuudenhallintakikalta, onkin kriisiviestinnän emämoka. Yritys vaientaa epämiellyttävä viesti johtaa vain viestin voimistumiseen. Amerikassa kutsuvat tätä Streisand-ilmiöksi.

Vuonna 2005 Helsingin Töölössä sijaitseva ravintola Lehtovaara pillastui blogikirjoituksesta, jossa huomautettiin, ettei ravintola ollut vastannut sille aikaisemmin tehtyyn reklamaatioon. Ravintolan juristit vastasivat uhkauskirjeellä, jossa vaadittiin tekstin poistamista blogista sekä 80 000 euron korvausta ravintolalle aiheutetusta vahingosta.

Bloggaaja oli Herkko Hietanen, silloin oikeustieteen kandidaatti ja internetin sananvapautta ajavan Electronic Frontier Finland ry:n perustajajäsen. Ehkä huono kohde tällaiselle pelottelulle. Hietanen vei asian julkisuuteen, juttu levisi ulkomaille asti eikä ravintolan maine ole oikein vieläkään toipunut tästä seuranneesta mylläkästä.

Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.
Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.

Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin hyvin. Yksi esimerkki tuosta perääntymisestä uhkailujen edessä tuli vastaan haastateltuani kahdesti yhdysvaltalaista taiteilijaa, Peter Gronquistia. Gronquistin teoksissa yhdistyivät aseet, kultamaali ja blingbling-brändit.

Tehdessäni vuonna 2008 ensimmäistä haastattelua, Gronquist kertoi avoimesti, että Louis Vuitton oli lähestynyt häntä uhkailevan tyyliin ja että hän parhaillaan punnitsi vaihtoehtojaan. Kun olin taiteilijaan yhteydessä joitain vuosia myöhemmin kirjoittasessani Häiriköt-kirjaa, hän totesi, että hän ei käytä LV-logoa enää osana teoksiaan ja että hän ei voi kommentoida aihetta. Rivien välistä tuli selväksi, että LV:n uhkailu oli purrut ja taiteilija oli joutunut taipumaan.

Vaikka Gronquist oli täysin oikeuksiensa rajoissa käyttäessään logoa osana taideteoksiaan, ei hänellä ollut varaa mittavaan oikeuskäsittelyyn. Mitä hyötyä on olla oikeassa, jos vastapuoli voi sitoa nuoren taiteilija kaikki resurssit vuosiksi pitkitettyyn oikeussalidraamaan? Ja mitä hyötyä on voittaa tapaus vuosien jälkeen, jos on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin oikeudenkäyntikulujen takia?

Tämä ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä siis ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.
Tämä Peter Gronquistin ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.

Tästä #PSGvsMIA-tapauksesta palautuu mieleen myös taannoinen haastattelu, jonka annoin Ylelle. Piti puhua mainoksista, mainosten sisällöistä ja mainostulvasta.

No, mentiin kuvaamaan matskua Kampin kauppakeskukseen, koska se edustaan nykyaikaista, julkisen tilan syrjäyttänyttä niin sanottua puolijulkista tilaa ja siellä niitä mainoksia piisaa. Sitten tulikin Ylen lakiasiainosastolta ohje, että kuvassa ei saa vilahtaa yhtään logoa tai mainosta (koska tekijänoikeushommelit tai jotain). Olisi vissiin pitänyt erikseen pyytää luvat mainostajilta, jotta olisimme saaneet edes taustalla näyttää niiden mainoksia. Riippumatta siitä, onko materiaali kuvattu julkisessa tilassa, puolijulkisessa tilassa tai vaikka minun omassa olohuoneessani.

Eli mainokset onnistuivat kaventamaan entisestään meidän elintilaa pelkästään olemalla olemassa. Sen minä vielä ymmärrän, että mainostajat saavat rahaa vastaan näkyvyyttä julkisessa tilassa, mutta en minä päästäisi niitä sentään määrittelemään (edes epäsuorasti) julkisen tilan käyttöä – saati sitten mitä suurimmissa määrin yksityisen tilan käyttöä.

Lopullisessa ohjelmassa minä sitten juttelin kameralle mainoksista ilman, että yhtään mainosta sai vilahtaakaan missään. Hulluuttahan sekin oli.

Jaa tämä: