mainonta

Seksistiset mainokset ja Donald Trump

Seksismi mainoksissa pysäyttää riippumatta siitä, onko kyseessä uusi tai vanha mainos. Myöskin presidentin puheissa vilisevä seksismi pysyttää.

Taiteilijanimen takaa toimiva syyrialaistaiteilija Saint Hoax (”Pyhä Vedätys”) otti ja yhdisti sosiaalisessa mediassa kiertävät – seksistiset – vintegemainokset ja presidentti Trumpin – samoin seksistiset – möläytykset jotka nekin ovat kiertäneet tiuhaan sitaatteina.

Samalla, kun vanhat mainokset muistuttavat meitä siitä, kuinka kauas olemme tulleet vuosikymmenten myötä Trumpin aatokset muistuttavat meitä siitä, että tekemistä riittää vieläkin. Eikä ongelmat rajaudu pelkästään yhteen hulluun poliitikkoon – kyllä noista nykymainoksistakin ongelmia löytyy.

Leveä1

Aikaisemmin Saint Hoax on ottanut käsittelyyn esimerkiksi Disney-animaatioiden kuvaston ja yhdistänyt sen ajanmukaiseen meemimaailmaan ja keskusteluun.

”Perinteisen lapsille suunnatun kuvaston ja todellisuuden yhdistämisessä on voimaa. Noiden hahmojen siirtäminen pois utooppisesta ympäristöstä nyky-yhteiskuntaan tuottaa shokeeraavaa kuvastoa”, hän kertoi The New York Timesin haastattelussa.

Hän myös kertoi olleensa lapsena pakkomielteenomaisesti kiinnostunut Disneyn prinsessoista ja olleen ”haluton jättämään niitä taakseen”.

The death of gender

A post shared by Saint Hoax (@sainthoax) on

Mutta palataan siihen Trumpin mölinään. Mitä ihmettä hän sillä hulluudella ajaa ja miksi kukaan ei pysäytä häntä? Mariko Sato kommentoi presidentin valinta tuoreeltaan ja epäili homman menevän niin, että Trump koheltaa ja muut käyttävät valtaa.

”Monet politiikan tuntijat ovat arvioineet juuri virkanimitysten ratkaisevan Trumpin presidenttiyden suunnan. Poliittisesti kokemattomalla Trumpilla ei uskota olevan kattavaa suunnitelmaa kaudelleen, ja hänen ennustetaan jäävän nopeasti virkamiesten ja neuvonantajiensa vaikutusvallan ja osaamisen jalkoihin. Nasevilla kommenteilla ja twiiteillä voi menestyä vaalikampanjassa, mutta pelkällä populismilla ei saada aikaiseksi lainsäädäntöä tai johdeta virkamieskuntaa.. ..Vaikka Trump heittäisi kädet ilmaan ja nostaisi jalat pöydälle tammikuun jälkeen, näyttää valittujen ministereiden ja virkamiesten tausta pelottavalta enteeltä.”

Trumpin tapauksessa voisi katsoa, että vahinko on jo tapahtunut. Näihin nimityksiin kannattaa kiinnittää huomiota myös samalla, kun pohtii pressan mahdollista viraltapanoa. FBI tutkii kaikenlaista Trumpin ja Venäjän kytköksiin liittyvää ja monet odottavat innoissaan potkuja Trumpille. Itse en suhtaudu Trumpin valtakauden keskeytymiseen niinkään optimistisesti: tilalle nousisi varapresidentti Pence, joka edustaa lähinnä uskonnollista fundamentalismia. Trumpin väistyminen johtaisi määrätietoisemman pahuuden astumista puikkoihin.

LEveä 2

Koska asiat eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, kuin miltä ne näyttävät, saa tästä Trump-ilmiöstäkin kaivettua isompaa kuviota esille kuten Kari Möttönen tekee kirjoituksessaan Trumpin nousun syyt ja seuraukset.

”Maailmanjärjestyksen käännekohdan syihin ja seurauksiin haettiin laajemmasta näkökulmasta vastausta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association -järjestön vuosikonferenssissa Baltimoressa.

Yhdestä vastauksesta vallitsee yksimielisyys. Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Länsijohtoinen liberaalinen järjestys ei koskaan ollut todella globaali. Kylmässä sodassa se edusti toista osapuolta. Kylmän sodan jälkeisellä liberalismin ja yksinapaisuuden valtakaudella nousevat vallat ja alueet vaativat rakenteellisia muutoksia länsijohtoisuuteen.

Ratkaiseva sysäys nykykriisiin on kypsynyt läntisten maiden sisällä. Uusliberalismi, vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja kiihtyvä globalisaatio ovat jättäneet valtiot markkinoiden jalkoihin.

Seurauksena on ollut liberaalin kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen kuuluneen yhteiskuntapoliittisen tarkoituksen katoaminen, eriarvoisuuden kasvu ja demokratiaa uhkaavan populismin nousu.”

LEveä 3

Vakaina itsereflektion ystävinä suomme tässä myös hetken pohdinnalle, jossa luodataan näinkin vakavan aiheen käsittelyä meemein ja muin hupsutteluin. Sitähän me teemme tämänkin bloggauksen yhteydessä. Miia Halme-Tuomisaari kommentoi ilmiötä AntroBlogissa.

”Huumori, nauru kyynelten läpi, kertoo askeleesta joka seuraa alun tyrmistystä. Vaalitulos tullaan hyväksymään ilman merkittäviä haasteita. Vaalit olivat kiistatta rehdit. Ne täyttivät kaikki demokraattisen hallintajärjestelmän tärkeimmät piirteet: avoimen mahdollisuuden hakeutua ehdokkaaksi, julkisen kampanjoinnin, kansan tahdon ilmaisun vaalipäivänä äänestysuurnilla.”

Leveä 4

 

Jaa tämä:

Pitäisikö mainostoimistolla olla moraali

Hasan & Partners toteutti kohua herättäneet Turveinfon kampanjan. Tämä on ihan hyvä hetki miettiä sitä, että missä määrin eettisesti kestämättömän mainostajan päälle satava kura kuuluu myös mainosmaakarien niskaan.

Palkittu ja ylistetty mainostoimisto Hasan & Partners on siis toteuttanut mainoskampanjan, jossa sota todistetaan rauhaksi ja väärä oikeaksi. Turveinfon mainoksissa turvetta ylistetään ympäristöystävälliseksi, vaikka se on fossiilinen polttoaine. Turveinfon mainoksissa myöskin väitetään turvetta uusiutuvaksi raaka-aineeksi, vaikka se ei sitä ole. Tai no, jos tarpeeksi pitkä sihti otetaan, niin onhan öljy ja kivihiilikin uusiutuvia, mutta näitä on kuitenkin perinteisesti arvioitu ihmislajin aikaperspektiivin puitteissa, ei niinkään kosmologisessa mittakaavassa.

Turveinfon mainokset olivat myöskin siitä kiinnostavia, että niissä meitä kuluttajakansalaisia sanottiin tyhmiksi. On hyvin harvinaista, että mainoksessa haukuttaisiin yleisöä. Massiivisen mediaan sekä julkiseen tilaan levinneen kampanjan todellinen kohderyhmä lienee poliitikot ja virkamiehet, joiden silmissä turve halutaan viherpestä puhtoiseksi. Poliitikkoihin tietenkin kannattaa pyrkiä vaikuttamaan näin vaalien alla.

Suomen luonnonsuojeluliitto korjasi hieman tätä Turveinfon mainosta. Pahimmat valheet viivattiin yli ja kyllähän sieltä sen jälkeen jotain järkeäkin löytyi. SLL:n kommentteja suoympäristön suojelusta löytyy täältä [http://www.sll.fi/mita-me-teemme/suot/tavoitteemme].
Suomen luonnonsuojeluliitto korjasi hieman tätä Turveinfon mainosta. Pahimmat valheet viivattiin yli ja kyllähän sieltä sen jälkeen jotain järkeäkin löytyi. SLL:n kommentteja suoympäristön suojelusta löytyy täältä.

Turveinfo tietenkin tekee sitä, mitä turveteollisuus haluaa. Turveinfon taustalla on Bioenergia ry, jonka jäsenistöön kuuluu monenmoisia energiateollisuuden yhtiöitä, sekä yksityisiä että kunnallisia. Hallitusvaltaa yhdistyksessä käyttää muun muassa MTK:n, Metsä Groupin, Gasumin ja Vapon kaltaisten toimijoiden edustajat.

Mainoskampanjan perusteella voisi päätellä, että Turveinfon ja Bioenergia ry:n tavoitteena on maksimoida turvesoiden tuhoaminen ja turpeen polttamisen, ja samalla minimoida uusiutuviin energiantuotantomenetelmiin kohdistuvat investoinnit. Onnistuakseen tässä, Turveinfo on ihan ymmärrettävästi ottanut avukseen viestinnän ammattilaiset ja heitähän Hasan & Partnersin palveluksesta löytyy. Siellä on terävää ja osaavaa porukkaa (joista itsekin tunnen muutamia).

Turveinfon kampanjan hinnaksi on ilmoitettu noin 300 000 euroa. Ottaen huomioon Bioenergia ry:n taustat, ei kannata epäillä hetkeäkään etteikö kamppis pyörisi aika isolta osin veronmaksajien rahoilla – eli hyvä me!

Jos Turveinfon toiminta onkin ymmärrettävää, niin Ami Hasanin porukan toiminta ei sitä välttämättä ole. Palkitulla toimistolla epäilemättä piisaa asiakkaita, vaikka näin lama runnokin. Taidekeräilijänä ja sivistyneenä miehenä tunnettu Ami Hasan muun muassa luennoi Cannes’n mainoskilpailun yhteydessä eettisemmän mainonnan puolesta. En ollut kuuntelemassa settiä, mutta kiinnostaisi tietää, että mitäköhän ihmettä siellä on horistu. Mikäli Ami Hasan on sitä mieltä, että kyllä jotkut rajat pitää olla, niin missäköhän raja menee, jos Turveinfo ei näitä rajoja ylitä.

Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi.
Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi. (Kuvakaappaus osoitteesta HS.fi)

Vaikka kovin kriittisesti mainoksiin suhtaudunkin en ole sitä mieltä, että mainokset pitäisi tyystin kieltää. Mainonta on hyvin vaikeasti määriteltävä ilmiö ja enkä osaa sanoa, mitä olisimme kieltämässä, jos yrittäisimme kieltää mainonnan. Joku raja pitäisi silti olla ja silloin kun raja ylittyy, sopii siitä kyllä huomauttaa.

Usein olen itse muotoillut mainoksiin kohdistuvan kritiikkini vastamainosten muotoon. No, meidän turvevastamainos on vielä prosessissa, mutta sitä odotellessa voi vaikka käydä katsomassa, miten H&P:n arvostelut kyykkäävät Facebookissa. Palaute on ollut suhteellisen tylyä ja sikäli ihan oikeutettua, että tiede on kampanjan kriitikoiden puolella. On ehkä ihan perusteltua, että mainostoimisto saa osansa tästä turvemyrskystä:

Hasan & partnersin ala-arvoinen mainoskampanja jonka he tekivät turvelobbylle vahingoittaa ilmastoa ja suomen vesistöjä. Tällaiseen toimintaan suostuminen osoittaa vastuuttomuutta ja ammattitaidon puutetta.”

Mustan muuttaminen valkoiseksi voi olla mainostoimistolta sinänsä taidokas urheilusuoritus, mutta eettisesti se on täysin ala-arvoista. Turpeen haitallisista ympäristövaikutuksista löytyy kyllä riittävästi tieteellistä tutkimustietoa.”

Ihanko oikeasti Hasan & Partners olette sitä mieltä, että Suomessa asuu maailman hölmöin kansa? Miksi teette turvelobbareille valheellista kampanjaa? Turpeen energiakäyttö ei ainoastaan aiheuta merkittäviä päästöjä vaan pilaa myös suoluonnon ja vesistöt.”

Mites meni noin niinku omasta mielestä? Raatokuutio much?

Turveinfon kampanjan voisi rinnastaa Yhdysvalloissa vaikuttaneeseen Clean Coal -kampanjaan. Clean Coal poiki ihan kiitettävästi vastalauseitakin.

Jaa tämä:

Kerro se mainoksin

Kiinalainen mainosvideo muistuttaa, että melkoinen osa aivokapasiteetistamme menee mainosten prosessoimiseen. Myöskään lapset eivät tältä säästy.

Kiinalainen verkkokauppajättiläinen, Alibaba julkaisi Tmal 11.11 -ostosorgioiden alla mainosvideon, joka rakentuu tunnettujen kuluttajabrändien iskulauseiden varaan. Läpi videon kertojaääni luettelee – melko banaaleja – iskulauseita ja tapahtumat rullaavat niiden mukana.

”Sinkkujen päivä”, eli Tmal 11.11 on Kiinana vilkkain e-kaupan päivä, ja tänä vuonna Alibaban myynti 24 tunnin aikana oli lähes 18 miljardin dollaria.

Tämä mainos on siitä nerokas, että epäilemättä tarinan rungon muodostavat brändit maksoivat mukaan pääsemisestä verrattomasti enemmän kuin mitä mainosvideon tuottaminen ja jakelu ovat maksaneet. Alibaba nettoaa siis sekä mainoksella että sen kannustamien kuluttajien ostoksilla.

Jälleen kerran sitä sai katsojana järkyttyä, kuinka monet noista mainoslauseista ovat tuttuja. Minun pääni on epäilemättä turhan tiedon romukoppa, jossa nuo iskulauseet toisten samanlaisten kanssa risteilevät ja vievät tilan tarpeelliselta tiedolta. No, tähän ei pysty yksittäinen ihminen liikoja vaikuttamaan. Mainoksia puskee ovista ja ikkunoista, ja jouluna alla myös postiluukusta. Erityisesti lapsiperheissä.

Tästä pääseekin aasinsillalla lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja  kiinnostavaan tutkimukseen, josta luin uudessa Lapsen Maailma -lehdessä.

Brittiläinen Cancer Research UK on tutkinut pikaruoka- ja naksutelevisiomainosten vaikutusta lapsiin haastattelemalla 8-12-vuotiaita koululaisia. Vaikka Iso-Britanniassa roskaruokamainokset ovat kiellettyjä lastenohjelmien mainoskatkoilla, valtaosa lapsista oli mainoksia nähnyt televisiossa katsoessaan muuta ohjelmatarjontaa alkuillasta.

Tutkimuksen mukaan mainokset oli huomattu, ne olivat jääneet mieleen ja vaikuttivat selvästi toiveisiin. Yksi kahdeksanvuotias haastateltu kertoi pizzamainoksen olevan niin herkullinen, että kun mainoksen lopussa pizza lentää kameran linssille, hän haluaisi nuolla televisioruutua. Monet lapset kertoivat auliisti painostavansa vanhempiaan hankintapäätöksiä tehtäessä.

Monet lapsista myös kertoivat tykkäävänsä mainosten katselemisesta ja muistivat tunnusbiisejä. Tämä on helppo uskoa ihan henkilökohtaisen tutkimuksen pohjalta: omat muksuni (4- ja 7-v) lukevat innokkaasti kaikki käsiinsä saamansa lelukatalogit kannesta kanteen ja hiirenkorville. He jopa muistelevat vanhoja katalogeja ja vertailevat katalogien eroja. Ja niitä katalogejahan tosiaan puskee postiluukusta mainoskielloista huolimatta, väestörekisteristä ostettujen osoitetietojen turvin – erityisesti näin joulun alla.

Vaikka kaikenlaiset mainokset vaikuttavat myös lapsiin, roskaruoka valikoitui Cancer Researchin tutkimukseen teemaksi koska lasten ylipaino on lisääntynyt Britanniassa. Lapsuusajan ylipaino lisää aikuisiän ylipainon riskiä ja tämä puolestaan kasvattaa syöpäriskiä.

Ron English: Fat Tony!
Ron English: Fat Tony!

Eihän tämä lapsiin kohdistuvien mainosten tehokkuus tietenkään mitään uutta ole tai se, että lapsille mainostetaan haitallisia hyödykkeitä. Johan tupakkayhtiö R. J. Reynolds toi 1980-luvulla markkinoille selvästi lapsille ja nuorille suunnatun Joe Camel -hahmon, jolla ehdollistettiin tulevia tupakoitsijasukupolvia. Yhdysvalloissa vuonna 1991 tehdyn tutkimuksen mukaan Joe Camelin tunnistettavuus ja yhdistyminen tupakointiin oli kuusivuotiaiden joukossa yhtä vahvaa kuin Disneyn ja Mikki Hiiren yhdistäminen toisiinsa.

Tupakkayhtiö tietenkin kielsi väitteet tupakan mainostamisesta lapsille, mutta monet epäilivät ihan hyvin perustein tätä. Esimerkiksi taiteilija Ron English kampanjoi vuosia Joe Camelia vastaan esimerkiksi näyttävillä – ja luvattomilla – mainostauluille liisteröidyillä vastamainoksilla. Lopulta, kymmenen vuotta lanseeraamisen jälkeen Joe Camel joutui eläkkeelle.

Parin vuoden takaisessa Lapsen Maailman haastattelussa Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Anja Peltonen tiivisti  lapsiin kohdistuvan markkinoinnin ongelman: ”Lapset eivät ole kongnitiivisilta taidoiltaan samanlaisia kuin aikuiset. He tosiaan uskovat, että mainontaa tehdään heidän parhaakseen. Vasta 12-vuotiaana lapset alkavat ymmärtää, mikä mainosten idea on.”

Peltosen haastattelussa mainitaan ajankohtaisena ongelmana myös elokuvien tuotesijoittelu ja mainoskytkyt. Smurffit-elokuvalla mainostettiin juuri tuolloin hampurilaisia – kohderyhmään kuuluivat epäilemättä myös alaikäiset.

Ron English: Camel JR's (1991)
Ron English: Camel JR’s (1991)

Itse olen seurannut mainoksia ahkerasti – jopa kriittisesti – opiskelujen ja työn myötä  jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hieman olen lapsillenikin yrittänyt niitä selittää, koska eivät he mainoksilta kuitenkaan kykene välttymään. Kysyin ekaluokkalaiselta lapseltani, että miksi mainoksia tehdään. Hän vastasi: ”Siksi että yritykset haluavat myydä tavaroitaan sinulle. Esimerkiksi Adidas haluaa, että ostat kenkiä etkä vaikka toyotaa.”

Addut ovat tulleet lapsilleni tutuiksi, koska itse sellaisia useimmiten käytän (koska Run-D.M.C.) ja firman pakettiauto sattuu olemaan Toyota. Ja mainoksiltahan lapset eivät välty vaikka me vanhemmat tekisimme mitä. Kouluihinkin laskevat niitä. Ehkä parasta, mitä tälle voin tehdä, on opettaa muksutkin katsomaan mainoksia.

Että ei kun kaikki vaan opiskelemaan. Laitetaan tähän loppuun oppimateriaaliksi tuon yllä nähdyn Alibaban mainosvideon käsikirjoitus:

I will (Under Armour) change your destiny (SK-II), you can be anything (Barbie); always in beta (New Balance). It takes courage (Ray-Ban) to be forward thinking (smart), but hey my beauty, my say (Dove).

Capture different (GoPro), ready for more (Converse) because you are worth it (L’Oréal Paris). Life’s good (LG), delighting you always (Canon); Live young (Evian), you got no strings (beats), Just do it (Nike).

Live in (Levi’s) mad intense (Stride), off the wall (Vans) ways. We break the rule (Vidal Sassoon), keep walking (Johnnie Walker), and never stop exploring (The North Face).

Olisiko tämä luokiteltavissa runoudeksi? En tiedä.

Jaa tämä:

Lihan kriisi ja median kriisi

Atria haluaisi pyyhkiä #raatokuutio:n kuluttajien mielistä ja päätti palkata eturivin bloggaajat ajamaan asiaansa.

Elintarviketeollisuus on murroksessa. Kasvisruokapäivät on saatu osaksi koulujen arkea (ainakin Helsingissä) ja samoin (ainakin Helsingissä) myös päiväkodeissa aloitetaan kasviruokapäiväkokeilu. Ruokakaupoissa ei ole nähty Nyhtökauran veroista hysteriaa liene koskaan – kansa jonottaa kuin Neuvostoliitossa konsanaan ja media ylistää vuosisadan kotimaista ruokainnovaatiota. Onneksi Härkistä riittää niille, jotka eivät saa osaansa Nyhtiksestä.

Samalla #sipsikaljavegaanit möykkäävät sosiaalisessa mediassa ja rikkovat stereotypioita salaatin lehtiä nälkäänsä närppivistä, riutuvista reppanoista.

Eilen  (28.9.) S-ryhmän Ässäpäivillä kerrottiin, että kasvipohjaisten elintarvikkeet ovat nousukiidossa. Kasvua piisaa, eikä turpoava valikoima oletettavasti kasvua ainakaan taita. Kauppa se on, joka kannattaa. Paitsi että tietysti se vegespudun kasvu on pois jostain. S-ryhmän mukaan härkäpavusta valmistettavaa Härkistä myydään tällä hetkellä enemmän kuin esimerkiksi broilerin paistisuikaleita.

Eilen pamahti linjoille myöskin liuta bloggauksia (1, 2, 3, 4, 5) , joissa kirjoittajat kertoivat, kuinka hyvin hommelit ovat Atrian kanalassa. Valistunut lukija tietenkin ymmärtää, että Atrian valitsemana aikana ja valitsemassa paikassa tehty esittelykierros Atrian maksamille kirjoittajille ei välttämä kerro ihan koko totuutta lihatuotannosta.

Tästä pääsemmekin sopivalla aasinsillalla toiseen eilisistä murheistani – median tilaan (joo, oikeasti niitä murheita on enemmänkin, mutta tätä enempää en saa yhteen kirjoitukseen).

S-ryhmän ovipuppu rehkii ja kassakone laulaa hoosiannaa. Kuva Ässäpäiviltä.
S-ryhmän ovipuppu rehkii ja kassakone laulaa hoosiannaa. Kuva Ässäpäiviltä.

Murroksessa on myös media. Eilen yksi tuttu toimittaja ilmoitti siirtymisestä aidan toiselle puolelle – viestintätoimistoon. Kyseessä ei ole suinkaan ensimmäinen tuttu joka on siirtynyt journalismin parista lobbaajaksi, sisältömarkkinoinnin tuottajaksi, tai muuten yritysviestinnän puolelle. En hirveästi osaa syytellä yksilöitä, syy siirtymään löytyy varmasti isolta osin median kriisistä, jota kuvaa jatkuvat yt-kierrokset. Yle muuten ilmoitti uusista leikkauksista myöskin eilen.

Vaikka työelämän myrskyssä luovivaa yksilöä onkin aika hedelmätöntä syyllistää, niin suuremmassa mittakaavassa tämä toimittajien valuminen yritysviestinnän puolelle on ihan helvetin ongelmallista nykytilanteessa. Median resurssit vähenevät koska mainosmarkkinat ja Yleen kohdistuvat leikkaukset. Silloin viestintätoimistojen tarjoamat valmiiksi paketoidut juttuehdotukset ja tiedotteet menevät läpi herkemmin.

Lukijat saavat journalismin sijaan luettavakseen yritysviestintää (eli mainontaa), mutta eivät edes ymmärrä tätä.

Samalla, kun journalististen pelisääntöjen mukaan pelaava media siis kuihtuu kilpailevat blogit lukijoiden media-ajasta. Eihän blogeissa mitään vikaa itsessään ole ja itsekin seuraan useampaa sellaista. On kuitenkin ongelmallista, että firmat ostavat sisältöä blogeihin ja samalla hämärtävät käsitystä siitä, mikä on markkinointia. Olen itse ollut toimituksen jäsenenä useammankin kerran tilanteessa, jossa yritys on tarjonnut valmista juttua tai juttuideaa ja luvannut kylkiäiseksi vaikka ostaa hyvään hintaan mainoksen. Meillä Voima-lehdessä tarjouksiin ei ole tartuttu, mutta vaikutta siltä, että ainakaan blogiskenessä tämän kaltaisia tarjoukset eivät ole ongelma.

Voima-lehden kannanotto pikaruokamainontaan ja ilmaisunvapauteen mainostauluissa. Tämä vastamainos oli reaktio JCDecaux'n päätökselle poistaa Animalian julisteet mainostauluista. Todennäköinen peruste tuolle päätökselle olisi se, että eläinoikeusaiheinen viestintä häiritsisi hyvän asiakkaan – elintarviketeollisuuden– mainoksia.
Voima-lehden kannanotto pikaruokamainontaan ja ilmaisunvapauteen mainonnassa. Tämä vastamainos oli reaktio JCDecaux’n päätökselle poistaa Animalian julisteet mainostauluistaan. Todennäköinen peruste tuolle päätökselle oli se, että eläinoikeusaiheinen viestintä häiritsisi hyvän asiakkaan – elintarviketeollisuuden – mainoksia.

Yksi Atrian tarjoukseen tarttuneista bloggaajista myönsi, että kirjoittajalle tulee fygyä kirjoituksesta klikkausten perusteella. Kukaan tuskin olettikaan muuta ja näinhän se nykyään menee.

Kuinka Atria sitten valitsi kirjoittajat, jotka kutsui kanatilalle? En tiedä. Kaikki kutsutut pitävät suosittuja blogeja, mutta ainakaan Suomen suosituinta ruokablogia, Chocochiliä, ei kutsuttu mukaan. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, Chocochilissä on ainoastaan vegaanisia reseptejä. Tässä kuitenkin paljastuu tämän nykyisen sisältömarkkinoinnin sisäänrakennettu ongelma. Eivät ne raportit kanatehtaasta mitään monipuolista ja riippumatonta kuvaa touhusta anna, vaikka yksittäiset kirjoittajat kuinka vilpittömästi näkemästään kirjoittaisivatkin.

Kuten todettua, Atria esitteli valitsemanaan hetkenä valitsemaansa tuotantoyksikköä valitsemalleen porukalle ja maksoi kaikille osapuolille. Kriittisiä ääniä ei päästetty lähellekään tätä pr-tilaisuutta.

Olisi jänskä tietää, että onko Atrian ja kirjoittajien välisessä sopparissa joku klausuuli, jossa kirjoittajat sitoutuvat olemaan liikaa kritisoimasta tuotantoa. Ehkä sellaista ei tarvita, koska häiriköimällä bloggaaja saattaisi pilata maineensa ja menettää tulevat kutsut hunajapurkin äärelle.

Eivät nämä lukemani Atria-bloggaukset pelkää pilvilinnaa olleet, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan myös muiden kuin sekasyöjien näkemyksiä tuotannosta. Nyt mentiin aika vahvasti omien kulutustottumusten oikeutuksen ja perustelun puolelle. Olisi muuten kiinnostavaa, mikäli joku Atrian kutsumista bloggaajista olisi kirjoittanut oikeasti kriittisesti broilerituotannosta ja saisi korvauksen klikkauksista – Atria maksaisi oman oksansa sahaamisesta.

Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta: http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/raatokuution-paluu/
Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutio-gate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta täällä

Atria on epäilemättä valinnut tarkasti kylään kutsumansa enemmän tai vähemmän myötämielisiksi arvioidut bloggaajat. Tämän lisäksi on ongelmallista, että kutsutut eivät ole alan asiantuntijoita. Atria kutsui maallikot arvioimaan ja raportoimaan eläinten hyvinvoinnista. Hitostako minäkään tietäisin, että onko se söpö hyppiminen merkki tyytyväisyydestä vai häiriökäyttäytymisestä. Nyt se kotkotus kuitenkin raportoidaan todisteena moitteettomasta touhusta, koska on nähty ”omin silmin”.

Sosiaalisessa mediassa blogaajat puolustelivat kirjoituksiaan esimerkiksi sillä, että kirjoittivat neutraalisti kuulemansa faktat ja vähättelevät mainonnan tehoa. On todella ongelmallista, jos kirjoittaja ei ymmärrä asetelmaa toistaessaan tuottajan myyntipuheita neutraaleina faktoina. Tai ei ymmärrä että eivät mainostaja tehottomasta mainonnasta maksa.

The Blog Awards Finland 2016 -skabassa ehdolla oleva WTD-blogin Nata kirjoittaa: ”Suurin oivallus koko matkassa oli se, että tuotanto tosiaan optimoidaan kuluttajien halun mukaan, ei toisinpäin. Atria vastaa kysyntään, eikä tuputa tuotteitaan kansalaisille.”

Ajatus siitä, että yritykset eivät vaikuttaisi kysyntään markkinoinnilla on häkellyttävä. Vieläkin häkellyttävämpi se on, kun kun luen ajatuksen maksetusta mainoksesta.

Riiko Sakkisen Eat My Brain Fried Chicken -teoksessa kana-annos kannustaa kuluttajaa syömään kanaa. Vaikka asetelma on näin ajateltuna pähkähullu, on se ihan peruskauraa markkinoinnissa.
Riiko Sakkisen Eat My Brain Fried Chicken -teoksessa kana-annos kannustaa kuluttajaa syömään kanaa. Vaikka asetelma on näin ajateltuna pähkähullu, on se ihan peruskauraa markkinoinnissa.
Jaa tämä:

Turkistuotanto romahti ja hyvä niin

Uutinen turkistuotannon romahtamisesta palautti mieleen kampanjan kymmenen vuoden takaa. Samalla on hyvä huomata, että kehitystä on tapahtunut.

Turkistuotanto näyttää romahtavan tänä vuonna melkoisesti. Animalia uutisoi, että Kopenhagen Fur -huutokauppayhtiön arvion mukaan maailman turkistuotanto tullee laskemaan tänä vuonna jopa 25 prosenttia. Esimerkiksi viime vuonna hengestään pääsi 72 miljoonaa minkkiä, kun taas tänä vuonna ihmisen turhamaisuuden alttarilla tullaan lahtaamaan 54 miljoonaa minkkiä.

Myöskään Suomessa alan tulevaisuus ei näytä varsinaisesti valoisalta.

Tämän tuotannon romahtamisen takana on epäilemättä osaltaan globaali talouslama, mutta täysin merkityksettömänä ei kannata pitää myöskään asennemuutoksen merkitystä. Turkis ei enää ole ongelmaton vaatekappale ja kuluttajat osaavat nykyään myöskin tiedustella vaatteissa täytettyjen karvapuuhkien alkuperää – uskottavasti tekoturkikseltakin näyttävä somiste voi yllättäen olla aitoa turkista koska miksipä ei.

Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.
Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.

Kymmenen vuotta sitten Animalian ja turkisten ympärillä käyty keskustelu oli melkoisen erilaista. Nykyään on mahdollista käydä ihan asiallista keskustelua esimerkiksi siitä, kuinka valtio saattaisi jeesata tarhaajia alanvaihdoksen kanssa mikäli turkistarhaus lopetetaan tai esimerkiksi turkiseläinten oikeudesta välttyä rääkkäykseltä.

Vuonna 2005 meno oli hiaman eri. Mainostilaa myyvä JCDecaux veti Animalian turkistarhausta(kin) käsittelevät mainosjulisteet valotauluista samana päivänä kuin kampanja alkoi. Virallinen syy tälle (melkoisen dikille muuville) oli se, että yhtiö epäili mainosten olleen sopimattomia. Epävirallinen syy saattoi liittyä siihen, että eläinoikeuksiin huomion kiinnittävän julisteet olivat kiusallisia kavereita viereisille Mäkkärin ja Jalostajan mainoksille.

Tämä mainosten poistaminen mainostauluista herätti tietysti laajasti keskustelua. Onneksi alan itsesäätelyelin, Keskuskauppakammarin alainen Mainonnan eettinen neuvosto lopulta linjasi, että Animalian julisteet olivat ihan kosher:

”Mainonnan kansainvälisten perussääntöjen 2 artiklan mukaan mainos ei saa sisältää hyvän tavan vastaista lausumaa tai kuvallista esitystä. Perussääntöjen 4 artiklan 2 kohdan mukaan mainoksessa ei saa ilman perusteltua syytä käyttää hyväksi pelkoa.

Kuvien tarkoituksena on ollut kiinnittää huomiota eläinten kohteluun. Mainonnan eettinen neuvosto toteaa, että kysymyksessä olevat kuvat eivät ole sillä tavoin pelkoa herättäviä, että niiden voitaisiin katsoa olevan ulkomainontaan sopimattomia.

Mainitulla perusteella mainonnan eettinen neuvosto katsoo, että mainokset eivät ole mainonnan kansainvälisten perussääntöjen vastaisia.”

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset

Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Absoluuttisia totuuksia tästäkään ei ole olemassa, mutta onneksi näitä valonpilkahduksia tulee. Turkistarhauksen kyykkäämisen ohella mieltä lämmittää viime viikolla tullut uutinen, jossa kerrottiin, että Kiinan terveysministeriö on esittänyt uudet ravintosuositukset, joilla se haluaa vähentää maan lihankulutusta 50 prosentilla.

Vaikka välillä tämän maailman tuskassa kahlaaminen ja tuulimyllyjä vastaan vääntäminen tuntuu melkoisen raskaalta ja jopa turhauttavalta, niin välillä tulee myös palkintoja. Kiitos maailma siitä.

Jotenkin uskaltaisin myös veikata, että tänä päivänä tuosta Animalian kamppiksesta ei tulisi moisia ongelmia. Uskaltaisin jopa väittää, että Nyhtökaura-buumin ja Vegaanihaasteiden Suomi on tullut kymmenessä vuodessa aimo harppauksen oikeaan suuntaan.

Maailma muuttuu, Eskoseni. Ainoa, mikä pysyy on se, että liha on murhaa.

Kerrotaan tähän loppuun vielä, että meillä on suunnitteilla uusia avauksia yhdessä Animalian kanssa. Pysykää linjoilla, syksyllä niistä lisää.

 

Jaa tämä:

Yhteiskuntamme mätä symboli

Coca-Cola ei välttämättä ole symboli jonka haluamme, se kuitenkin on symboli jonka ansaitsemme. Se luikertelee tiensä myös taiteeseen.

Alkusyksyn herkullisin taideskandaali on pyörinyt Kansallisgalleriaan kuuluvan Sinebrychoffin taidemuseon järjestämän Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyn ympärillä. Erityisen ansiokkaasti näyttelyä on kritisoinut Otso Kantokorpi, esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.

Kyseinen näyttely ei ole valikoitunut museon ohjelmistoon taiteellisin perustein vaan museon sponsorin, Cokista Suomessa lisenssillä valmistavan Sinebrychoff-panimon aloitteesta. Esillä olevat Coca-Cola-aiheiset teokset ovat peräisin Coca-Colan omista kokoelmista ja veikkaanpa, että ne ovat melko pitkälti saaneet alkunsa limuvalmistajan tilauksesta.

Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.
Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.

Koko näyttelyn keskeinen kysymys on oikeastaan se, että ovatko esillä olevat teokset taidetta vai high end -mainoksia ja onko Kansallisgalleria oikea paikka esitellä niitä. Kuuluisien taiteilijoiden tekemien Coca-Cola-tutkielmien ohella näyttelyssä on esillä myöskin pullomuotteja sekä kopioita kurvikkaan pullon alkuperäisestä patenttihakemuksesta.

Coca-Colan ja Cokis-pullon ympärille rakennettu myytti on saanut vuosisadan aikana jopa humöörisiä ulottuvuuksia. Coca-Cola ja vapauden tavoittelu ovat muodostuneet osaksi amerikkalaista unelmahöttöä ja tämä eittämättä propagandistinen tunnelma on ajoittain läsnä Sinebrychoffin taidemuseon kellarissakin – esimerkiksi näyttelytilan penkillä lojuvan Kiss The Past Hello – 100 Years of the Coca-Cola Bottle -kirjan esipuheessa. Tekstissä visioidaan niinkin hurjia, että Coca-Colassa on kyse yhdestä nykymaailman suurimmista saavutuksista: ”Demokratisoidusta luksuksesta”.

En minä sokeroitua ja hapotettua kasviuutejuomaa sentään luksukseksi lähtisi nimittämään, mutta eihän Cokiksessa olekaan kyse pelkästään tuotteesta vaan juurikin ideasta ja fantasiasta. Samoin kirjassa viitataan yksiselitteisesti taiteilijoiden tekemiin Cokis-mainoksiin taiteena.

Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan Banksyn taideteos. Ähäkutti Atlantaan.
Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan lainaus Banksyltä. The Coca-Cola Companyt tekemisiin liittyviä eettisiä ja ympäristöllisiä ongelmia ei lienee edes tarvitse eritellä tässä yhteydessä. On kuitenkin sanomatakin selvää, että täysin ongelmaton firma ei kyseessä ole ja halukkaat kyllä löytävät syntilistaa hyvinkin helposti netistä.
Vaikka näyttelyn teosten status taiteena ja näyttelyn asema taidenäyttelynä ovat epäilyksenalaisia, on mainosnäyttelyn kunniaksi on kuitenkin ehdottomasti luettavissa se, että se nostaa esiin taiteen ja mainosten yhteen kietoutumisen. Siinä missä ennen kansaa ohjailtiin (ainakin enemmän) Herran pelolla ja valtaapitävät teetättivät renessanssineroilla maalauksia itsestään tai kuninkaasta, jumalasta tai manalasta on nykyajan propagandakuvasto enemmän sitä mainosmaailman kuvastoa. Tämä tietenkin kertoo osaltaan elinpiirimme muutoksista.

Kuten näyttelyssä näemme, Coca-Cola on tosiaan osannut hyödyntää taiteilijoita brändinsä ja myytin rakentamisessa. Tässä pääsemmekin sitten lempiaiheeseeni: taiteen ja mainonnan erottamiseen toisistaan. Tunnen henkilökohtaisesti useita taiteilijoita, jotka työskentelevät mainostoimistoissa ja tekevät samalla uraa taiteen saralla. Pieneen mieleenikään ei kuitenkaan tulisi rinnastaa näiden henkilöiden tekemiä mainoksia ja taideteoksia keskenään.

Palautuupa mieleeni myös taiteilija Jussi TwoSevenin taannoinen maalaus Helsingin Lasipalatsin päätyseinässä. Nykyään suurista seinämaalauksistaan hyvinkin tunnettu TwoSeven maalasi tilauksesta olutmainoksen, joka oli tyyliltään melko hyvin tunnistettavissa hänen tekeleekseen. Ei kyseessä kuitenkaan taideteos ollut, eikä taiteilija itsekään sitä sellaiseksi väittänyt.

Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos. Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.
Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos.
Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.

Ei Sinebrychoffin taidemuseo tietenkään ensimmäisenä ole mainoksia ja taidetta sekoittamassa. Esimerkiksi vuonna 2012 espoolaisessa EMMA-taidemuseossa oli esillä BMW Art Cars -näyttely joka oli monin tavoin samasta puusta veistetty kuin nyt Sinebrychoffissa esillä oleva näyttely. BMW Art Cars esitteli kuuluisien taiteilijoiden koristelemia BMW-ajoneuvoja, jotka kuuluvat Bemarin omaan kokoelmaan jota on kartutettu tilaustöillä vuosien ajan. EMMA:ssa autot esiteltiin nimenomaan taiteena eikä näyttelyn luonnetta suurena ja hyvinkin korkean profiilin markkinointi- ja brändinrakennustempauksena nostettu keskusteluun. Pidin tätä keskustelun puutetta omituisena.

Miksi EMMA:n näyttelyä, tai vaikka Kiasman ja Marimekon viimekesäistä Kimpassa-näyttelyä ei dumattu laajasti, mutta nyt käsillä olevan Cokis-näyttely dumattiin? EMMA on tietenkin vähemmän virallista establismentia edustava museo kuin Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin museo. Ja siinä, missä Kiasma on osa Kansallisgalleriaa, siellä on totuttu näkemään enemmän kikkailua ja leikittelyä kuin klassiseen taiteeseen keskittyvässä Sinebrychoffissa.

Tässä kaikessa tulee läpi ajatus siitä, että ihan kaikki eivät oikein ajattele näitä asioita loppuun saakka. Tai että asioista ei ainakaan iljetä puhua niiden oikeilla nimillä. Samalla on pakko todeta, että Sinebrychoffin museojohtaja Kirsi Eskelisen lausunnot Ylen Kultakuume-ohjelmassa olivat jopa hieman höpsöjä. Hän kertoi, että näyttelystä ei koidu kuluja museolle vaan että yhteistyökumppani vastaa menoista. Höpsispöpsis, eihän se niin mene. Me veronmaksajat maksamme museorakennuksen ylläpidosta ja museon pyörittämisestä verrattoman paljon ja nyt niitä käytetään kolmannen osapuolen menekinedistämistarkoituksiin. Tuo on kuitenkin oikeastaan sivuseikka tässä tapauksessa. Asian pihvi löytyy enemmänkin brändien ja mielikuvien astraaliavaruudesta. Tärkeintä tässä brändinrakennuskampanjan keskellä olisi ymmärtää museollakin olevan sellainen – brändi siis. Nyt museo on luovuttanut oman brändinsä monikansallisen yhtiön käyttöön ja samalla väistämättä liudentaa oman brändinsä arvoa.

Ehkä tämä Coca-Cola-näyttelyn herättämä närä on ihan hyvä asia. Tekee hyvää itse kullekin pohtia taiteen ja mainonnan rajoja ja museon roolia yhteiskunnassa.

Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Mutta eihän se tietenkään niin helppoa ole aina sanoa, että taiteessa ei saisi näkyä tuotemerkkejä. Mikäli näkee taiteen tehtävänä maailman selittämisen ja kommentoimisen (kuten itse näen), on varmaan hyväksyttävä mainoskuvasto osana taiteen kuvastoa. Nyky-yhteiskuntamme on sen verran täynnä mainoksia, että sen kuvaaminen ilman mainoksia olisi melko vaikeaa. Ja ne hyväksyttävät rajat ovat aina vähintäänkin veteen piirrettyjä.

Tällä hetkellä Kiasmassa teoksiaan esittävä Jani Leinonen leikittelee mainoskuvastolla jatkuvasti. Oikeastaan hänen koko taiteellinen tuotantonsa perustuu mainosten kuvakielellä operoimiseen. Ei hänen teoksiaan kuitenkaan mainoksiksi voi sanoa: Vaikka teos kuinka näyttäisi muropaketilta, on tekijän tavoitteena tuottaa taidetta, ei myydä muroja.

Samoin mainonnan kielellä olemme leikitelleet Voimassa tehdessämme vastamainoksia. Mainosten ja mainostajien tekemisien kommentointi on toisinaan tehokkainta tehdä mainosten omalla kielellä.

Välillä yhteiskunnan kuvaaminen myös vaatii mainoskuvaston sovittamista teokseen, vaikka tarkoituksena ei olisikaan kommentoida mainoksessa esitettyä tuotetta. Tuskin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ilma-auto-kohtaus ja kuvaus tulevaisuuden lohduttomasta megapoliksesta olisi ollut niin uskottava ilman jättimäisiä mainostauluja. Niistä suurin ja komein toitotti juurikin Cokista.

Kärsikö Ridley Scottin mestariteoksen integriteetti siitä, että kyseessä oli samalla maksettu tuotesijoittelu? Olisiko tulevaisuuden kaupunki ollut uskottava ilman valomainoksia?

Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner
Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner

Ja entäpä sitten Cormac McCarthyn kirja Tie sekä siitä tehty filmatisointi? Tarinassa Coca-Cola-tölkillä oli pieni, mutta merkittävä rooli. Postapokalyptisessä maailmassa tapahtuvassa tarinassa Cokis-tölkki symboloi sitä, kuinka erilaisissa maailmoissa romahdusta edeltävänä aikana syntynyt isä ja hänen postapokalyptiseen maailmaan syntynyt poikansa ovat peräisin: Kaksikko löysi raunioiden keskeltä vanhan limuautomaatin, jossa oli vielä yksi punainen tölkki jemmassa eikä poika ei ollut ikinä nähnyt, saatikka maistanut Cokista.

Teoksessa Cokis päätyi kuvaamaan itse itsensä tuhonnutta yhteiskuntaamme äärimmäisen tehokkaasti ja elegantisti. Tuo kohtaus on yksi niistä syistä, miksi annoin leffalle aikanaan viisi tähteä. Se on myös yksi niistä syistä, miksi (kahden pojan isänä) tuskin ikinä kestän katsoa elokuvaa toista kertaa.

Tosin, tässä kohdassa on hyvä huomata että Cokiksella ei oltu pelkästään tyytyväisiä tästä symbolisesta positiosta – yhtiö vastusti heti kättelyssä ajatusta tuottamansa tölkin esiintymisestä elokuvassa. Ohjaaja tiimeineen sai vääntää ihan urakalla saadakseen luvan käyttää tölkkiä elokuvassa.

Tämä myöskin muistuttaa meitä perverssistä suhteestamme brändeihin ja niiden vaatimasta kontrollista yhteiskunnassamme – mikä muka estää taiteilijaa hakemasta kaupasta limutölkkiä ja käyttämästä sitä osana teostaan?

Ehkä voisin tarjota yrityksille vinkkinä sen ajatuksen, että mikäli ei halua tuotteensa olevan osa maailmaa, niin jättää sen tuotteen sitten tekemättä.

Coca-Cola-pullo 100 vuotta Sinebrychoffin taidemuseossa 4.10. saakka. Vapaa sisäänpääsy.

Jaa tämä:

Raatokuution paluu!

Karvanpoistoon erikoistunut Veet poistaa karvojen ohella myös kansalaiskeskustelun. Ensin pyydettyään sitä.

Vuorovaikutteiset mainoskampanjat ovat kuuminta hottia. Firmat voivat osallistaa asiakkaitaan ja luoda illuusion dialogista – se jos mikä sitouttaa. Aina välillä tämä illuusio kuitenkin rapistuu.

Veet on ihokarvanpoistotuotteista tunnettu monikansallinen yhtiö, joka osana markkinointiponnisteluitaan operoi myöskin sosiaalisessa mediassa. Viime aikoina Veet Suomi on jakanut Facebook-seinällään kuvia, joiden yhteydessä on (aivan taatusti aitoja) sitaatteja naisilta. Näissä sitaateissa naiset kertovat parhaista Me Timen (oman ajan?) viettotavoista.

Mainostajan tavoitekin täyttyi: Ainakin yksi kuvista lähti kiertämään sosiaalisessa mediassa viraalina.

Näiden kuvien saatteissa myös kysellään yleisön omia tarinoita parhaasta omasta ajasta. Koska internet on internet, eivät kaikki tarinat ja huomiot istu yhtiön markkinointiviestintään täysin saumattomasti.

Ja sitten iskeekin sensuuri ja illuusio murtuu.

Tänään torstaina huomasin aamulla, että yön aikana Veet oli poistanut seinältään kuvan, jonka yhteyteen oli kertynyt paljon tarinoita. Olo oli pettynyt ja tyhjä. Tuossa poistetussa kuvassa kaunis nainen istui ammeen reunalla ja hämmensi lusikalla haaroväliään nännit jöpöttäen. Kuvan nainen kertoi että hänen parhaat kaverinsa ovat monikansallinen jäätelötehdas sekä monikansallinen karvanpoistotuotteita valmistava yhtiö.

Onneksi internet ei unohda.

Veet
Tästä se kaikki lähti.

Sen lisäksi, että tämän kuvan poistamisen yhteydessä menetimme lapsenuskon markkinointiviestinnän reiluuteen, menetimme lukuisia kertakaikkisen hienoja tarinoita parhaasta Me Timestä. Tai, no, emmehän me oikeasti niitä menettäneet. Kuten todettua, internet ei unohda.

Olihan se hienoa, kun muuan innokas kertoi omasta unelmiensa laatuajasta: ”Suunnittelen maailman kurjuutta ja tuhoa. Kun viina on loppu, kirjoitan facebookiin ”Strenght and honour” ja sammun sohvalle.”

Miksi Veet ei arvostanut meidän unelmia ja fantasioitamme? Siksikö että emme hämmentäneen samalla haarovälejämme lusikalla? Veet Suomen ylläpito kuitenkin kiitti esimerkiksi oheisesta kommentista: ”Minun Me Time sisältää mahdollisimman seksikkäänä oloa yksi kotona. Se auttaa minua olemaan vieläkin seksikkäämpi muiden seurassa <3.”

The Sarcasm is strong with this one.

Tämä värssy se vasta herättikin netin henkiin!

Tämä kuva puolestaan innosti runosuolia kuplimaan. Pitäisiköhän soittaa Poesiaan ja ehdottaa kirjaa näistä? Ostaisin.

”Karvojen poisto normatiivisuus sekin ei enää puskaa kipeä posliini peilissä taas tyhjyyttä”

”Aamulla tyhjyys ei karvoja altaassa miksi aina näin?”

 ”Juodaan viinaa ja naidaan lääkekaapinkin raidaan Paikat paskaksi, palamaan lopuksi kuolen salamaan.”

”Ruma ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on laiskempi toista: Jok’ ei panosta ajeluun karvojen, ei naisten joukossa loista.”

”Eivätkä sääret ole kyllin sileät eivätkä huulet ole kyllin sileät ja elämä luikahtaa ohi kuin peltohiiri ruohon värähtämättä.”

”Jokainen yksinään vannan reunalla karvojenpoiston ylevöittämänä – ja äkkiä on ilta.”

K L A S S I K K O
K L A S S I K K O

No, tämä internet on vielä aika uusi juttu ja näitä hommeleita pitää vielä vähän opetella. Ei Veet ole tämän kompastelunsa kanssa yksin. Viime vuodelta muistuu mieleen #raatokuutiogate, jossa internet niin sanotusti löysi Atrian. Kirjoitin siitä aikoinaan pidemminkin, koko tekstin löydät täältä.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.”

Tämä Jami Järvisen teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.
Tämäkään teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.

Ja tammikuulta muistamme sen kun Perussuomalaiset Nuoret julisti pilapiirroskilpailun sananvapauden puolesta, ja pikaisesti perui koko homman väärää mieltä olleen sananvapauden takia.

Mikä tässä kilpailussa sitten meni puihin? Monikin asia.

”Kilpailun tiedotteessa todettiin, että ’Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi aiheeksi valittiin luonnollisesti islam’. Vaikka tuo tiedote onkin poistunut järjestäjien sivulta, niin onneksi interweb ei ikinä unohda.

Persunuoret ratsastivat siis ilomielin Charlie Hebdon -haamulla. Ajatus sananvapauden rajoittumisesta oikeuteen mollata islamia oli kuitenkin hieman onnahteleva. Tätä hieman islamofobialta haiskahtavaa linjausta kerittiinkin kummastelemaan sosiaalisessa mediassa välittömästi. Myös nettifoorumi Punk in Finland heräsi – ja PiFfin sankarithan tunnetaan henkilöinä, joilla on aikaa ja energiaa kaikenlaiseen hassunhauskaan.

Toinen iso moka olikin sitten kisan järjestäjien reaktio palautteeseen. Jos järjestetään pilapiirroskilpailu sananvapauden puolesta, niin eihän sitä voi mennä perumaan, koska tuli vääränlaisia pilapiirroksia. Ei näitä asioita vaan hoideta näin –  tuollaiseen joko ryhdytään tai sitten ei.” Ehkä samaa viisautta voisi soveltaa myös niihin mainoskampanjoihin.

Jaa tämä:

Neste Oil: Bensa on kuin rintamaitoa

Huoltoasema ei ole äiti, eikä auto ole vauva. Mainos sen sijaan on huono.

Tietenkin mainoksissa leikitään mielikuvilla ja hieman vedätetäänkin, kaikkihan sen ymmärtävät. Mutta kyllä joskus tulee vastaan sellaisia yrityksiä, että ei voi kuin pyöritellä silmiään.

Neste Oil rinnastaa uudessa mainoksessaan polttoaineen rintamaitoon. Siis ihan oikeasti. Onkohan siellä toimistolla hengitelty liikaa höyryjä, tai kesän putki vähän venähtänyt. Ehkä valmistautuminen Jyväskylän Neste Rally Finlandiin on ollut turhan perusteellista.

Tämä on Neste Oilin ihan aito mainos. Siis oikeasti.

Vaikka pian tuossa alla motkotankin aiheesta ja irtisanoudun kaikesta tähän mainokseen liittyvästä (paitsi rintaruokinnasta silloin kun kyseessä ei ole bensa-asema-analogia), niin olisin minä ihan mielelläni ollut kärpäsenä katossa, kun tätä ideaa on pitchattu Nesteen ihmisille mainostoimiston neukkarissa. Ehkä se keskustelu on edennyt jotenkin näin:

Copy: ”Et siis niinku mä olen faija ja sit kun meidän vauvalla on tosi kiukku päällä, niin mä niinku sanon että pitää tankata se. Vauvathan huutavaa jos ne on nälkäsii, tiätsä? Ja sitä mä kelasin, et se mölöhän on sen vauvan polttoainetta ja et tästähän vois tulla hyvä leiska silleen. Et läpeetsä?”

Neste-mies: ”Joo! Ja sithän siihen mainokseen täytyy tietty laittaa se mutsi ilman paitaa. Tissit myy, sen mäkin tiedän. Joo, tää on tosi c.o.w.a. Täs on enemmän ihoo ku Pirellin kalentereissa ja miehethän niitä autoja käyvät tankkaamassa heh-heh [iskee silmää]. Ai vähäks kohta käy kuhina pumpuilla.”

Mikä tässä nyt sitten mättää? No, väännetään rautalangasta, koska mitä ilmeisimmin  öljy-yhtiön viestinnässä ja/tai mainostoimistossa ei ole sitä ymmärretty.

Ensinnäkin, äidinmaito on terveellistä, luonnollista ja lähituotantoa. Nesteen polttonesteet eivät ole mitään näistä. Neste kyllä pelaa (hirvittävän muodikkaan) lähituotantokortin, mutta ei se jalostus paljoa paina koska ei sitä öljyä nyt vaan Suomesta löydy. Eikä se Nesteen biodieselikään läheltä tule, Kaakkois-Aasiassa sademetsää on lanattu ihan urakalla palmuöljyplantaasien alta.

Ja kuten asiaan kuuluu, eivät nämä päättömyydet rajoitu pelkästään yhteen leiskaan – sama linja jatkuu kampanjan kotisivulla. Tämä ei tietenkään ole alkuunkaan odottamatonta. Erityisesti autoiluun liittyviin mainoksiinhan on tavattu ladata viestejä asioista ja arvoista, jotka eivät liity autoihin lainkaan – ovat jopa mainostettavan tuotteen täydellisiä vastakohtia. Nesten paraspolttoaine.fi-sivulla esitetään kuvissaa rintaruokinnan lisäksi myös korista pelaavia kundeja (autossa istuminen ei ole urheilua), Porvoon vanha kaupunki (jossa autoilu on lähes mahdotonta ja hyvin ei-suotavaa), viehekalastusta (ekologista toisin kuin autoilu) sekä kirsikkana kakun päällä: koskematonta metsää (joka oikeasti lanataan teiden alta ja löpön raaka-aineeksi).

Ehkä Voiman taannoinen vastamainos tarjoaa hieman todenmukaisemman ja rehellisemmän katsauksen Nesteen toimintaan. Tietenkään edellä mainittuja suureita ei ole tavattu yhdistää mainoksiin turhan usein, että sikäli.

Kuva2
Voiman vastamainos (9/2009).

Oikeastihan luonnollisuus on melkoisen kaukana siitä prosessista, jonka myötä raaka- ja palmuöljy muutetaan polttonesteeksi. Äidinmaidon erittyminen puolestaan on aidosti luonnollinen prosessi. Hieman tässä jäi myös mietityttämään mainoksessa viestitty roolijako: ilmeisesti Neste on se huolehtiva äiti, joka ruokkii meitä kansalaisia (tai siis meidän autoja, mutta nehän ovat kuskiensa jatkeita). Kiitti tästäkin ajatuksesta.

Ja on tuossa mainoksessa lisäksi ääneen lausumaton yleinen viesti turvallisuudesta ja huolehtimisesta. Lasta suojellaan ja häntä turvataan kaikin keinoin – itsekin isänä allekirjoitan tuon ajatuksen. Näin siis myös toimii öljyteollisuus Nesteen mielestä. Sori, Neste, en kykene isänä löytämään itsestäni sen enempää öljyteollisuuden hengenheimolaista kuin teidän asiakastakaan. Lopettakaa se sademetsien kaataminen ja vaihtakaa mainostoimistoa niin voidaan puhua tästä viimeisestä uudestaan.

PS. Kuten tuossa yllä totesin, ei Neste ole suinkaan yksin asialla. Autoteollisuus on turvautunut kerta toisensa jälkeen näihin hyvinkin epäilyttäviin rinnastuksiin luontoarvojen ja polttomoottorien välillä. Yksi priimaeksemplaari tästä on kolmen vuoden välein toistuva ja laajaa huomiota saava maailmanympäripurjehdus Volvo Ocean Race, jonka varjolla myydään autoja. Puhdas tuulivoima ja koskematon luonto ovat suhteellisen kaukana autoilusta ja tähänkin puutuimme taannoin vastamainoksella. Volvo ei tästä tykännyt ja uhkaili rosiksella, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

KUVA3
Voiman vastamainos (8/2008).
Jaa tämä:

Tisseillä tulokseen?

Ass ’n’ titties, niillä se kauppa käy ja ainoastaan tiukkapipot urputtavat.

Seksi mainoksissa ja myynninedistämisessä puhuttaa vuodesta toiseen. Toisen nipottavat, ja toiset epäilevät nipottajia tiukkapipoiksi. Jotkut tyytyvät olemaan hiljaa. Toisinaan löytyy myös niitä, jotka intoutuvat kommentoimaan mainoksia julkisesti ja tarvittaessa röyhkeästikin.

Kesän lähestyminen näkyi Lontoon metroasemilla muun muassa Protein Worldin The Weight Loss Collection -lisäravinteiden mainosjulisteina. Mainoksissa poseerasi bikininainen, ja niissä tiedusteltiin jättikirjaimin ”Oletko rantakroppakunnossa?”

Ihan kaikki eivät tästä innostuneet.

Sosiaalisessa mediassa kuohui, ja mainoksia korjattiin. Pyöräytettiinpä myös vetoomus mainosten pois vetämiseksi – allekirjoituksia kertyi heti kättelyssä kymmeniä tuhansia. Sosiaalisessa mediassa saatiin myös Protein Worldin vastaus : Twitterissä firman edustaja ilmoitti Englannin olevan ”plösöjä symppaava kansakunta”. Toimitusjohtaja puolestaan ilmoitti haastattelussa, että firman mainoksia kritisoineet ovat terroristeja.

Pieni ote palautteesta.

Eihän tämä Protein Worldin kamppis mitenkään ainutlaatuinen ole. Ehkä hieman keskimääräistä provosoivampi. Ja sellaisena hyvä välietappi pohtia kehityssuuntia. Pikainenkin vilkaisu mainoskuvastoon tekee selväksi sen, että seksi myy. Tai ainakin sen, että mainostajat kuvittelevat näin olevan. Myös Suomessa. Tampereella järjestettiin hiljattain Hod Rod & Rock -automessut, jossa normaalien varikkotipujen ohessa oli menekinedistämishommissa myös ilmeisen alaikäisiä teinityttöjä.

Vaikka vähäpukeiset naiset kuuluvat laitettuja autoja esittelevien autotapahtumien ja -lehtien vakiokuvastoon, niin tämä alaikäisten käyttäminen provosoi kommentteja myös alan sisältä. Messuilla työhommissa ollut kilpa-autoilija Emma Kimiläinen dumasi touhun sosiaalisessa mediassa ja Iltalehdessä.

”Työnantajan moraali tässä on kyseessä. On laillista, muttei järkevää tai missään mielessä sopivaa palkata alaikäisiä tyttöjä miehille suunnattuun seksistiseen myynninedistämiseen”, hän selventää.

Nih.

Kimiläinen korostaa hyväksyvänsä sen, että vähäpukeiset naiset ovat iso osa tuning-kulttuuria. “Se on ihan ok niin kauan, kun he ovat täysi-ikäisiä.” Kimiläinenkin siis näyttää määrittelevän toiminnan lähtökohtaisen seksistiseksi, mutta aikuisille sopivaksi. Selvä. Voi asian näinkin nähdä, ja ehkä naispuolisen kilpa-ajajan liikkumavara on rajoitettu.

Iltalehdellä puolestaan ei ollut mitään ongelmia jakaa Kimiläisen haastattelun perään juttuja Miss Hod Rod -kilpailijoista (SEXI-WAU. KATSO KUVAT!). Iltalehden kauhistelu seksismistä on mahdollisesti yhtä uskottava kuin helsinkiläisen persuedustajan hiljattain otsikoihin noussut aloite Tom of Finland -patsaasta.

Palautetta piisasi.
Palautetta piisasi.

Seksismiä voi lain puitteissa mainoksissa viljellä ja paljasta pintaa messuilla esitellä. Mutta kannattaako se? Yksi esimerkki seksismin – ja seksin – toimimattomuudesta saatiin viime vuonna, kun IT-alalla toimivan Frontback-yhtiön markkinointipäällikkö Spencer Chen julisti, että booth babet eivät toimi.

Booth babet, eli messuosastoilla päivystävät tsubut ovat autoalan lisäksi vakioratkaisu myös esimerkiksi peliteollisuuden ja viihdeteknologian tapahtumissa.

Chen tutki muutaman vuoden ajan messuilla normaalien booth babe -edustuksella varustettujen myyntiosastojensa suoriutumista sellaisia osastoja vastaan, joille ei palkattu noita ”markkinointitapahtumakonsultteja” (Chenin mukaan kirjanpidossa käytetty termi) vaan myyntityön ammattilaisia. Tutkittavat osastot olivat hänen edustamansa firman omia, joten myytävät tuotteet olivat identtisiä. Tarkkailtuaan osastojen suoriutumista rinnakkain kävi ilmeiseksi, että vaikka naiskauneus kyllä herätti huomiota, ei se johtanut merkityksellisiin asiakaskontakteihin tai myynteihin. Tissit siis kiinnostivat, mutta eivät myyneet.

Voisimme kuvailla Chenin koetta tosielämän A/B-testiksi (A/B-testi on testi, jossa vertaillaan rinnakkain kahta vaihtoehtoa ja katsotaan kumpi pelittää). Osastot, joihin palkattiin myynti-/edustushenkilöt ammattitaidon, ei kuppikoon perusteella, suoriutuivat poikkeuksetta paremmin.

KUVA6
Pariisin metroasemilla yliseksualisoitujen mainosten malleille huntuja maalannut Princess Hijab kommentoi teoksiaan Voiman haastattelussa vuonna 2010. ”Haluan paljastaa sekä rasistisen että kaupallisen propagandan kiihkoilevan, synkän luonteen. Sitä ei voi parantaa ennen kuin se on tehty näkyväksi.”

Chenin otos ei tietenkään ole kattava, mutta eivät hänet huomiot totaalisen hulluilta vaikuta. Pitäisiköhän samaa kokeilla laajemminkin? Sitä odotellessa kuluttajakansalaiset voivat tietenkin korjailla omatoimisesti niitä mainoksia, joiden kokevat ylittävän soveliaisuuden rajat. Mallia voi ottaa vaikka legendaariselta – ja jo julkisuudesta vetäytyneeltä – Princess Hijabilta.

Jaa tämä:

Se, mistä ei saa puhua: mainokset

Teksti Häirikkö

Mitä tapahtuu, kun yleisö yrittää keskustella mainostajien kanssa? Ei siitä oikein tule mitään, me Voimassakin tiedämme sen.

Mainostajat vaikuttavat median sisältöön? No älä. Jälleen kerran aihe nousi esiin toimittaja Sanna Ukkolan kirjoitettua Ylelle siitä, kuinka maailman suurin meikkifirma L’Oréal ja Sanoma Oyj näyttävät solmineen salaisen sopimuksien. Mitään järkyttävän yllättävää tuossa huomiossa ei tietenkään ole.

Puolitoista vuotta sitten Ukkola kirjoitti edellisen kerran samasta aiheesta. Tuo kirjoitus poiki eksoottisten käänteiden kautta muun muassa sen, että yksi Anna-lehden toimittaja savustettiin vuosiloman kautta vuorotteluvapaalle (Anna ei suinkaan ole Sanoman lehti, mutta saa myös mainosrahaa L’Orealilta).

Tuolloin Julkisen sanan neuvosto nuhteli Sanoman julkaisemaa Gloriaa journalismin ja mainonnan koplaamisesta. Sanoma Magazines Finlandin toimari Clarisse Berggårdh totesi tähän, että lehtiä tehdään ”siten kuin lukija haluaa”.

Toisin sanoen JSN:n päätöksellä pyyhittiin arse. Tämä on hieman ongelmallista median uskottavuuden kannalta ja olisin toivonut hieman asiallisempaa toimintaa Sanomalta, joka kuitenkin on aika merkittävä tekijä Suomen mediamarkkinoilla.

Tietenkään kosmetiikkateollisuuden ja muotilehdistön välinen suhde ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Samankaltaisia kytkyjä löytyy vähän sieltä sun täältä: viihde- sekä autoteollisuuden suhde mediaan tulee hakematta mieleen.

Tätä yleisessä tiedossa olevaa ongelmaa ei media-ala kuitenkaan kovin aktiivisesti pidä esillä. Ovathan mainostajat meitä toimittajia ruokkiva käsi.

Onneksi ovat kuitenkin opiskelijat. Joukko Haaga-Helian opiskelijoita teki päättötyönsä liittyen tuohon edellä mainittuun caseen ja haastattelivat sitä varten L’Oréal Finlandin selektiivisen osaston (please explain, joku) johtaja Marko Kultaa.

Ukkola kertoo jutussaan, kuinka Kulta antoi haastattelun vain sillä ehdolla, että opinnäytetyön osana syntynyttä haastatteluvideota ei saa esittää koulun seinien ulkopuolella ilman L’Oréalin erillistä lupaa. Eikä sitä sitten seinien ulkopuolella olekaan esitetty.

Eivät ne Kullan kommentit edes olleet kovin dramaattisia. Hän lähinnä totesi toistuvasti, että ei kommentoi opiskelijoiden kysymyksiä.

Minulla itsellänikin on yksi kokemus kommunikaatiosta L’Oréalin kanssa, ja sekin hieman saman suuntainen. Teimme Voimaan taannoin vastamainoksen L’Oréalista, jossa viittasimme kosmetiikkateollisuuden suoraan ja välillisesti teettämiin eläinkokeisiin. Tuon vastiksen sivuhuomio oli, että kosmetiikkajätin päätös hankkia pehmoeettisyydestään ja -ekologisuudestaan tunnettu The Body Shop -ketju vaikutti sanalla sanoen kasvojenpesulta.

Mainonnassa harvemmin käsitellään yrityksen itsensä kannalta ikäviä asioita. Kuten nyt vaikka sitä, että usein periaatteessa eläinkokeista vapaa kosmetiikkateollisuuskin käyttää jatkuvasti uusia raaka-aineita, joita testataan eläimillä. Vaikka valmista huulipunaa ei kanin silmiin suditakaan, niin usein lopullinen tuote ei synny ilman testausta jossain vaiheessa prosessia. Voit ladata So’Real-vastiksen täältä: http://www.voima.fi/tiedostot/vastis2007_03.pdf

Vastamainoksen ilmestyttyä saimme toimitukseen puhelun: L’Oréalin Suomen dirika kyseli asiasta ja oli hieman eri mieltä tulkinnastamme. Keskusteltuamme aiheesta tovin puhelimessa sovimme tapaamisen. Ajatuksenani oli tietysti se, että olisi kiinnostavaa kuulla – ja julkaista – heidän näkemyksensä asiasta. Eläköön, keskustelu! Ja niin edes päin.

Seuraavana päivänä seikkailin Espoon perukoille ja vietin pari tuntia kosmetiikkafirman konttorilla. Keskustelu oli perin kiinnostavaa ja jossain vaiheessa sain varovaisen myöntymyksen siitä, että jotkut meidän näkemyksistämme saattavat pitää paikkansa jostain vinkkelistä katsottuna. Keskustelun päätteeksi toistin vielä toiveemme julkaista L’Oréalin kannanotto vastiksestamme.

Sain muistaakseni seuraavana päivänä sähköpostitse ilmoituksen, että pääkonttorilta oli tullut ehdoton kielto kommentoida asiaa millään tavoin. Ranskassa olivat kuulemma vastustaneet jo pelkää ajatusta minun – toimittajan – tapaamisesta, mutta Suomessa kuitenkin tykkäsivät, että kyllä maailmaan keskustelua mahtuu.

Tässä tietenkin piileekin se yritysten kanssa keskustelemisen ongelma. Ne ovat kuitenkin melkoisen tarkkoja julkisesta imagostaan – brändistään – eivätkä mielellään heittäydy keskusteluun, jota eivät voi kontrolloida. Mainoksien sisältöä on helppo hallita, jopa niiden näennäisen interaktiivisten mainosten.

Vallalla tuntuu olevan ajatus siitä, että ei kannata keskustella mistään skandaalista tai kritiikistä, sillä se keskustelu itse pitää aiheen pinnalla. Kun on hiljaa, isompikin kohu kuihtuu omia aikojaan. Saattaisin kuvitella, että tämä ilmiö on erityisen voimakas kansainvälisten yritysten kohdalla. Eivät ne esimerkiksi Ranskassa viitsi – tai edes pysty – pitämään itseään ajan tasalla jokaisen maailman maan mediailmapiiristä ja -kulttuurista. On helpompi ilmoittaa kaikkiin haarakonttoreihin, että olette hiljaa ettekä kommentoi mitään.

Ongelmalliseksi tämän vaikenemisen kulttuurin tekee tietysti se, että nämä samaiset firmat ovat yhteiskunnallisia toimijoita, jotka omilla tekemisillään ja lobbaamisellaan vaikuttavat paljonkin siihen, miten maa makaa ja mihin suuntaan meitä viedään. Poliitikkojen on sentään muodollisesti pakko reagoida julkisiin avauksiin, mutta miten yritykset saataisiin reagoimaan? Ehkä mainosparodiat ovat hyvä tapa hakea näitä reaktioita – lyödään sinne, missä se tuntuu – brändiin.

Julkinen keskustelu – Because We’re Worth It.

Tähän vuoropuhelun ajoittaiseen vaikeuteen ja brändin herkkyyteen toki tarttuvat myös muut kuin toimittajat. Jos suuryrityksen kanssa merkittävän keskusteluyhteyden aikaan saaminen on yksittäiselle kansalaiselle mahdotonta, on se vaikeata myös kansalaisjärjestöille. Järjestöistä ehkä näkyvimmin tämän keskusteluyhteyteen julkiseen painostamisen on keskittynyt Greenpeace. Greenpeace on viime vuosina rakentanut montakin kampanjaa, jotka ovat perustuneet mainosparodioiden käyttämiselle.

Tässä sitä lyödään oikein urakalla ja arkaan paikkaan.

Järjestön huomiosta osansa on saanut myös esimerkiksi L’Oréalin kilpailija P&G:n valmistama Head & Shoulders. Head & Shoulders -shampoo pitää sisällään palmuöljyä (jota löytyy myös L’Oréalin tuotteista), jonka tuotantoon liittyy paljon ongelmia. Sosiaalisessa mediassa levinneiden mainosparodioiden ohella greenpeacelaiset jalkautuivat Suomessakin alkuvuodesta kaduille ja kauppakeskuksiin – ja jakoivat juuri sitä shampoon tuotantoon liittyvää tietoa, jota sen valmistaja ei välttämättä olisi välittänyt kertoa.

Suomen Greenpeacen viestintäpäällikkö Juha Aromaa valottaa ystävällisesti tämän valitun strategian kulkua:

”Joskus kampanjointi voi kestää vuosikausia ja joskus keskusteluyhteyteen päästään hyvinkin nopeasti.”

Yritysten välillä on lopulta suuriakin eroja. Siinä, missä toisinaan muutoksia saadaan aikaan ripeästi, tarvitsevat jotkut toimijat hyvinkin pitkäkestoista suostuttelua.

”On valmisteltu kampanjoita, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Yritys on reagoinut ennen kuin kampanjaa on edes yleisölle esitetty”, Aromaa toteaa.

Ne kampanjat, jotka nähdään julkisuudessa ovat seurausta siitä, että reaktiota ei ole tullut. L’Oréalin vastaista GP-kampanjaa emme nähneet, mutta firma ilmoitti alkuvuodesta sitoutuvansa palmuöljyn käytön lopettamiseen vuoteen 2020 mennessä. Jokainen voi arvailla, onko sinne päin oltu yhteydessä vai tuliko ilmoitus sattumalta samoihin aikoihin, kuin Head 6 Shoulder -kampanja pyöri.

Ehkä yrityspuolella olisi tosiaan hieman petrattavaa tuon viestinnän saralla. Emme me tässä pohtisi L’Oréalin viestintää, mikäli se olisi avoimempaa. Toisaalta emme myöskään pohtisi asiaa, mikäli Sanomatalossa oltaisiin hieman tarkempia esimerkiksi Glorian journalistisen linjan kestävyydestä.

Ehkä meidän vain pitää kuumottaa ihan kaikkia ja koko ajan.

Jaa tämä: