medialukutaito

Atrian Raatokuutio tahraa bloggaajankin

Mainonnan eettinen neuvosto nuhtelee Atriaa ja bloggaajaa broilerin tyrkyttämisestä arveluttavalla tavalla.

Lihatalo maksoi joukon bloggaajia tutustumismatkalle kanatilalle ja teurastamoon ja kainosti pyysi heitä julkaisemaan raporttia aiheesta samalla kellonlyömällä viime syyskuussa korvausta vastaan. Bloggaajat kirjoittivat ja kansa luki. Bloggauksista nousi melkoisen eloisa keskustelu ja Atria sai toisinnon #raatokuutio-metakasta. Kaikki lukijat eivät pitäneet järjestelystä tai välitetystä viestistä ja kertoivat tämän suorasanaisesti sosiaalisessa mediassa.

Keskuskauppakammarin alainen Markkinoinnin eettinen neuvosto (MEN) puolestaan otti vastaan valituksen aiheesta.

Nyt asiaa on punnittu ja MEN antoi tuomionsa: ”Blogin markkinointia osoittava tunniste ei ollut kuluttajalle helposti havaittava, selkeä ja ymmärrettävä. Kuluttaja ei voinut ensisilmäyksellä tunnistaa blogikirjoitusta markkinoinniksi. Koska asianosaiset ovat kuitenkin pyrkineet noudattamaan viranomaisohjeistusta eikä asiasta ole aikaisempaa oikeuskäytäntöä, neuvosto ei tällä kertaa antanut yritykselle huomautusta.”

Ei mennyt ihan putkeen, siis.

Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta: http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/raatokuution-paluu/
Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta täällä.

Mediamurroksesta on meuhkattu viime vuosina melkoisen paljon. Vanhat rakenteet paukkuvat ja murtuvat ja samalla uusia tulee tilalle. Ehkä eniten huomio on kiinnittynyt tästä seuraavaan mediarahan suurjakoon, mutta huomiota pitää kiinnittää myös siihen, että ajatus mediasta on muuttunut.

Siinä, missä aikaisemmin ajatuksena ja lähtökohtana on ollut se, että toimittaja kirjoittaa omasta tai esimiehensä mielestä merkityksellisestä aiheesta. Nykyään monet toimittajat ovat siirtyneet viestintätehtäviin ja kirjoittavat työnantajien etujen sanelemista aiheista. Ja perinteisen median rinnalle on syntynyt uusi media, joka ei enää edustakaan journalismia juuri millään tavalla. Monet bloggaajat kirjoittavat aiheista, joista saavat palkkion – harmillisesti tämä palkkion maksaminen vastineeksi myötämielisestä kirjoittamisesta ei ole aina lukijalle ihan selvää.

Monet ihan oikeasti eivät tiedosta journalistin ja bloggaajan eroa. Molempia hommia voi tehdä hyvin ja huonosti, mutta olisi hyvä aina muistaa, että kyseessä on eri lajit. Blogeissa mainokset ovat usein leivottu sisälle tuotteeseen, eikä mainosviestiä tunnista kuten spottia mainoskatkolla. Mainonnan eettinen neuvosto selvästi tiedostaa tämän ja muistuttaa päätöksessään, että markkinoinnin tulee olla tunnistettavissa markkinoinniksi keskivertokuluttajalle. Näin ei tällä kertaa ole tapahtunut.

Neuvosto kiinnittää esillä olevan asian osalta huomiota kaupallisesta yhteistyöstä kertovan tunnisteen havaittavuuteen ja käytetyn sanamuodon selkeyteen: Tunniste on pienikokoinen. Se on sijoitettu blogikirjoituksen otsikon alle oikeaan reunaan. Lisäksi tunniste on kirjoitettu samalla kirjasintyypillä kuin blogikirjoitus. Atria-sana puolestaan on kirjoitettu verkkosivuilla heikosti erottuvalla haalean vaaleansinisellä sävyllä. Sävy on sama kuin blogin värimaailma muutoin. Neuvosto katsoo mainittujen syiden perusteella, että tunniste ei ole ollut kuluttajalle selvästi havaittava blogia nopeasti silmäiltäessä. Lisäksi käytetty ilmaisu ’yhteistyössä’ ei selkeästi ilmaise keskivertokuluttajalle, että kysymys on nimenomaan kaupallisesta yhteistyöstä eli markkinoinnista.

Mainonnan eettinen neuvosto ottaa kuitenkin tässä tapauksessa huomioon, että yritysten ja blogin kirjoittajien kaupallisesta yhteistyöstä ei ole tähän asti ollut Suomessa ratkaisukäytäntöä itsesääntelytoimielimissä eikä markkinaoikeudessa. Yritys ja kirjoittaja ovat pyrkineet menettelemään markkinointia valvovan viranomaisen ohjeistuksen (linjaus) mukaisesti.”

Animalia, MEN, mainonta, eettisyys, vastamainos, kulttuurihäirintä
Nämä Animalian mainokset JCDecauxin tirehtöörit määräsivät poistettavaksi mainostelineistä välittömästi niiden sinne ilmestyttyä. Sanoivat, että varmasti kyllä ovat hyvän tavan vastaisia. Mainonnan eettinen neuvosto oli eri mieltä ja lopulta JCD joutui läväyttämään kampanjan uudestaan bussipysäkeille ja mainostauluihin. Tämä epäilemättä sai samoissa paikoissa mainostavat mcdonaldsit ja jalostajat erityisen tyytyväisiksi. KUVA

MEN on selvästi hyvällä asialla ja on hyvä, että alan itsesäätelyelin seuraa tapahtumia ja samalla yrittää ohjata käytäntöjä oikeaan suuntaa. On kuitenkin myös täysin selvää, että mikään suomalainen sääntely ei tule vaikuttamaan ulkomailta tulevaan materiaaliin ja sikäli näkisin tätä valvontaa tärkeämpänä sen, että petraamme medialukutaitoamme. Itse olen jeesannut ja avustanut Eettisen kaupan puolesta -järjestöä (Eetti) sen kouluissa toteuttamissa vastamainostyöpajoissa ja tänä vuonna Biologian ja maantieteen opettajien liitto (BMOL) järjestää koululaisille vastamainoskilpailun, jonka touhuamiseen Häiriköt-päämajakin osallistuu.

BMOLin vastamainoskilpailun teemana tulee olemaan juurikin tähän aikaan sopivasti ruoka. Ja me Häiriköissä puolestamme olemme sattumalta tekemässä juurikin ruoka-aiheista vastamainossarjaa. Aihe on pinnalla ja hyvä niin, ruuantuotannon ympäristövaikutukset ovat verrattoman suuret ja niitä muitankin eettisiä kysymyksiä piisaa, kuten muun muassa tutkija Aaltola huomautti Häiriköiden maitojutussa. Ja onhan se uusi eläinlakikin tekeillä, vaikka vastustusta piisaa.

Tämä Atrian broileritilabloggauskohukin nousi julkiseen keskusteluun todennäköisesti juuri siksi, että aihe oli ajankohtainen ja vähemmän ajankohtainen aihe olisi jäänyt huomaamatta. Vegesafkan siirtyminen valtavistaan alkaa olemaan jo melkoisen kirkossa kuulutettu hommeli siinä vaiheessa, kun Maaseudun Tulevaisuus kirjoittaa artikkeleita aiheesta ilman, että toimituksessa tukehduttaisiin sappeen (kommenttiraidalla toki senkin edestä sitten). Näin kävi viime viikonloppuna järjestettyjen Vegemessujen alla. Edes Maaseudun Tulevaisuus ei voi jättää huomioimatta muutosta kuluttajien preferensseissä – ja samalla myös tuottajiin kohdistuneessa kysyntäpaineessa.

Ihan vaivattomasti siirtymä ei kuitenkaan tapahdu. Vanhat rakenteet painavat ja tuotantomallit sekä tottumukset ohjaavat kulutusta – ja sitä tuotantoa pitää sitten myydä ja markkinoida.

Pistetään tähän loppukevennykseksi jälleen tämä Helsingin kaupunginvaltuuston tuottama klassikko – kasvisruokapäiväkeskustelu.

Jaa tämä:

Kuvat ovat vaikea laji

Vaikka elämme hypervisuaalisessa yhteiskunnassa eivät ihmiset oikein osaa suhtautua kuviin. Pilakuvat, sarjakuvat ja vastamainokset vaativat kuvalukutaitoa, joka osalta kansasta puuttuu.

Kävin eilen sananvapausjärjestö Suomen PEN:in järjestämällä Ilmaisunvapausklubilla, jossa päivän teemana oli kuvantekijöiden ilmaisunvapaus. Aihe kiinnosti ihan omakohtaisestikin, osallistunhan myös Voima-lehden vastamainosten tekemiseen.

Tilaisuuden avasi Ranskan kulttuuri-instituutin johtaja Jeannette Bougrab käytti avauspuheenvuoron sananvapauden puolesta puhumiseen. Puheenvuoroa dominoi ymmärrettävästi Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terroristi-isku.

Bougrab myös nosti esiin sen, että kaikissa länsimaissa ei suinkaan ole selvää, mitä sananvapaus tarkoittaa: kun PEN päätti vuosi sitten myöntää Charlie Hebdolle sananvapauspalkinnon, vastustettiin päätöstä äänekkäästi. Palkinto Charlie Hebdolle kuitenkin myönnettiin. Arabi- ja muslimitaustainen Bougrab, joka on toiminut myös tasa-arvoa ajavan ja syrjinnän vastaisen komission, HALDE:n (Haute autorité de lutte contre les discriminations et pour l’égalité) puheenjohtajana, totesi että tällä hetkellä islamin uskon kritisoiminen on ajoittain helpompaa muslimimaissa kuin länsimaissa.

Sananvapauden kanssa on vielä tehtävää.

”Me ranskalaiset olemme ylpeitä siitä, että voimme kritisoida jumalaa. Jokaisella on oikeus uskoa jumalaa ja samoin oikeus kritisoida sitä. On kiinnostavaa, kuinka älykkäätkin ihmiset voivat olla ällistyttävän väärässä – esimerkiksi filosofi Michel Foucault tuki ajatollah Khomeinia tämän langetettua fatwan Salman Rushdielle.”

Postin Ville tietäväiseltä tilaamien sananvapauspostimerkkien sensuroiminen myötä prosessista saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena.
Postin Ville tietäväiseltä tilaamista sananvapauspostimerkeistä, skandaalista ja niiden sensuroimisesta saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena. Kuva: Ville Tietäväinen

Suomalaisten osallistujien paneelikeskustelussa teemat olivat ymmärrettävästi kevyempiä. Eivät vähemmän kiinnostavia kuitenkaan. Äänessä olivat sarjakuvataiteilija Johanna Rojola, kuvittaja Ville Tietäväinen ja pilapiirtäjä Jyrki Vainio. Puhetta johti toimittaja Ville Hänninen.

Esimerkiksi Tietäväinen kertoi, noin 3000 piirroksen kokemuksella, kuinka hänen artikkelien yhteyteen tekemiinsä kuvituksiin suhtaudutaan tunteikkaasti.

”Toisinaan, vaikka olen hyvin samalla linjalla kuin kirjoittaja, minua pyydetään pehmentämään kuvaa. Vaikka artikkelin teksti olisi kuinka kantaa ottava, niin kuvan koetaan olevan enemmän sitä.”

Tulkitaanko kuvallisesti välitetyt viestit toisin – eli voimakkaampina – kuin kirjoitetut viestit? Keskustelijoiden ja yleisön kokemukset tuntuivat tukevan tätä oletusta. Ottaen huomioon, että yhteiskuntamme on jopa hypervisuaalinen, olisi tietysti ensiluokkaisen tärkeää, että kansalaiset osaisivat – ja huomaisivat – tulkita kohtaamiaan kuvaviestejä. Mikäli emme osaa tulkita kuvia, emme kykene ymmärtämään omaa visuaalista kulttuuriamme.

Johanna Rojola viittasi tähän kyvyttömyyteen tulkita kuvia kommentoidessaan Charlie Hebdo -tapausta. Hän totesi, että kokemuksensa mukaan valtaosalla suomalaisista ja laajemminkin ei-ranskalaisista kuvanlukutaito ja kulttuurin tuntemus ei riittänyt Charlie Hebdon kuvaston arvioimiseen. Tämä tuntemuksen puute ei tietenkään estänyt ihmisiä tulkitsemasta kuvia ja tämä johti Rojolan mukaan kannanottoihin, jotka kertoivat enemmän kommentoijista itsestään kuin aiheesta.

Ville Hänninen esitti arvion, että nykyisessä mediakulttuurissa on viitteitä siitä, että myös tahallinen väärin tulkitseminen ja siitä johdettu itsensä tai muiden puolesta loukkaantuminen ovat kovin yleisiä. Esimerkkinä tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä Hänninen tarjosi Ville Tietäväisen Postille suunnittelemien sananvapausteemaisten postimerkkien kohtaloa.

Suomen Sisun ex-vara- ja ex-puheenjohtaja ja espoolainen kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen (ps.) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen tarttuivat postimerkkisarjan yksittäisiin merkkeihin, vääristelivät niiden merkitystä ja onnistuivat synnyttämään somekohun. Tämän kohun myötä Posti (jotenkin pohjattoman surullisesti) päätti sensuroida tilaamansa sananvapauspostimerkit.

”Ja nämä kuvat olivat kerrankin sellaisia, että en halunnut ottaa voimakkaasti kantaa minkään puolesta. Esittelin mielestäni hyvin neutraaleja kuvapareja nyky-Suomesta”, Tietäväinen itse taivasteli kohua ja sensurointipäätöstä.

No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua?
No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua? KUVA: Voima 3/2016. Lisää kuvan taustoista: http://hairikot.voima.fi/blogi/veriuhri-kapitalismin-alttarilla/

Me täällä Häiriköt-päämajassa ja Voima-lehdessä olemme myös ajoittain huomanneet, kuinka tunteikkaasti kuviin reagoidaan – usein verrattain kiltteihinkin vastamainoksiin reagoidaan voimakkaasti. Vaikka pääpiirteittäin samaa asiaa olisi käsitelty lehdessä merkittävästi kriittisemmin sanamuodoin, saattaa vastamainos kerätä moninkertaisen määrän murinaa ja nurinaa.

Tuore esimerkki vastisten saamasta tunteikkaasta palautteesta on viime sunnuntailta, jolloin olin Tampereella luennoimassa kulttuurihäirinnästä. Räväytin Anarkiaa ja burgereita -tapahtumassa luentoni aluksi seinälle meidän Hexburger-vastiksen. Hampurilaisravintolaa kritisoiva vastamainos sopi tilaisuuden teemaan mainiosti.

Luento eteni omalla painollaan ja otti oman aikansa ja yleisökin kommentoi reippaasti, kiitos siitä (itse olin tosin ihan hirveän Mordor-flunssan rusentama, mutta ilmeisesti meni riittävän mallikkaasti kun en tomaattisateeseen joutunut). Luennon jälkeen keski-ikäinen herrasmies kuitenkin tuli puhumaan ja piti täysin pöyristyttävänä ajatusta, että olen töissä ja saan palkkaa, ja samalla kritisoin näin (siis vastamainoksia) yrityksiä, jotka maksavat veronsa ja työllistävät väkeä.  Oletan, että hän ei ole kokenut samaa pöyristystä niitä lukuisia mediataloja kohtaan, jotka omissa medioissaan uutisoivat – hyvinkin kriittiseen sävyyn – Hesburgerin Salmelan hieman pöhköä ulostuloa. Itsekin aiheesta kirjoitin:

Moni sylkäisi aamukahvit näppäimistölle helmikuun lopussa, kun Hesburgerin perustajan ja omistajan, Heikki Salmelan, uhosi että suomalaiset ovat turhan laiskoja työtekijöitä. Pitäisi kasvattaa työviikon pituutta 40 tunnista 45 tuntiin. Sosiaaliturva on vienyt työmotivaation ja opiskelukin tuppaa olemaan hukkaan heitettyä aikaa – meno oli kaikin puolin kunnollista.

Lisää kahviroiskeita näppäimistölle saatiin kun Palvelualojen ammattiliitto PAM:in valtuuston jäsen, luottamusmies ja myyjä Anne Nyman kävi kyselemässä Hesen työntekijöiltä työviikkojen pituutta ja hommien riittävyyttä.

’Voitko kuvitella hämmästystäni, kun työntekijät murheellisina selittivät, että kukaan heistä ei saa tehdä kokopäivätöitä paitsi ravintolapäällikkö? Työhaluja ja -kykyjä olisi, mutta sopimustunnit ovat todella surkeat. Toiseen Hesburgeriinkaan ei uskalla vaihtaa, koska tarjolla on vain neljän tunnin (kyllä, luit aivan oikein: neljän tunnin!) viikkotyösopimuksia.'”

Vaikka kriittistä tekstiä aiheesta siis julkaistiin palstametreittäin, niin vastamainos aiheesta nosti jälleen (joo, aika pieni otos) tunteet ihan eri tavoin pintaan.

James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.
James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.

Ilmaisunvapausklubin jälkeen tapasin ihan muissa asioissa Pertti Jarlan viereisessä pubissa. Keskustelu kääntyi siinäkin pöydässä spontaanisti kuvanlukutaitoon ja Fingerpori-strippien tulkitseminenhan on tunnetusti ajoittaan tarkkuutta vaatimaa puuhaa.

Jarlan tuore esimerkki tulkitsemisen vaikeudesta tulee parin päivän takaa. James Hirvisaari hehkutti Fingerporin strippiä Twitterissä, kunnes huomasi, että pilkka sattuikin omaan nilkkaan – 18 minuuttia siihenkin meni.

Jaa tämä:

Kännykkä on murhaa – ja itsemurhaa

Kännykät ovat pullollaan verimineraaleja joiden louhiminen tappaa ihmisiä. Maaorjien lisäksi kännykät tappavat myös käyttäjiään.

Kaikkihan tietävät, että kännykät (ja kulutuselektroniikka noin muutenkin) ovat eettisesti hyvinkin epäilyttäviä tuotteita. Niihin tarvittavia raaka-aineita louhitaan äärimmäisen surkeissa olosuhteissa, raaka-aineiden kaupalla rahoitetaan konflikteja eikä laitteiden kasaaminenkaan aina tapahdu ihan tiptop-olosuhteissa. Elektroniikkajäte palaa usein kehitysmaihin muka-kierrätettäväksi ja saastuttaa sen, mitä ympäristöstä on jäljellä.

Mutta tiesitkö, että kännykkä voi olla vaarallinen myös käyttäjälleen? Jopa vaarallisempi kuin valkohai (tai oikeastaan kaikki maailman hait yhteensä). En minäkään tiennyt, mutta nyt tiedän ja pian tiedät sinäkin.

Sano muikku
Sano muikku. Kuvankäsittely: Velda Parkkinen

Tänä vuonna on kirjattu enemmän selfieiden ottamisesta johtuneita kuolemantapauksia kuin mitä hait ovat onnistuneet saamaan aikaiseksi. Siis ihan for real. Olen ollut oikeassa koko tämän ajan, kun olen määrätietoisesti käyttänyt selfiestä suomennosta itsari.

Tämä uutinen on kiertänyt internetissäni nyt muutaman päivän ajan tosi vimmatusti. Ei uutisessa tietenkään mitään järkeä ole. Oikeastihan selfieillä ja haihyökkäyksillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta ihmiset nyt vaan ovat sellaisia, että tykkäävät nähdä yhteyksiä sielläkin missä niitä ei oikeasti ole. Antoi tämä huuhaauutinen kuitenkin hyvän syyn toteuttaa tuon kuvaidean, ja muistuttaa kännyköiden olevat verisiä kapistuksia joiden valmistusprosessi epäilemättä tappaa moninkertaisen määrän ihmisiä haikaloihin verrattuna.

Jos se on liian uskomatonta ollakseen totta, niin usein se ei ole totta.
Jos se on liian uskomatonta ollakseen totta, niin usein se ei ole totta.

Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun selfiet ja hait yhdistetään mediassa. Viime vuonna World News Daily Report -sivusto uutisoin miehestä, joka otti itsestään kuvan veden alla suuren valkohain lähestyessä kuvassa hänen takana. Kuva ja siihen liittynyt juttu lähti kiertämään netissä, eivätkä ihan kaikki olleet tarkkoina lähdekritiikin kanssa. Leviämistä epäilemättä vauhditti tunteikas taustatarina, jonka mukaan mies oli juuri paria tuntua aikaisemmin päässyt vihille ja kuoli sitten traagisesti tuoreen vaimonsa käsivarsille.

Huuhaatahan sekin oli, mutta näin se vaan menee tässä maailmassa.

Jaa tämä: