mellakka

Väkivallan maskuliininen representaatio

Kuvaaja taltioi mielenosoituksia, mutta keskittyi ainoastaan poliiseihin.

Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä mielenosoituksiin osallistuneet ja niitä seuraamaan saapuneet ovat saattaneet kiinnittää huomiota yhteen kuvaajaan, joka on ollut paikalla lähes poikkeuksetta silloin, kun poliisi on paikalla niin sanotusti hulinavarustuksessa. Taiteilija Annika Rauhala on taltioinut mielenosoituksissa nimenomaan poliisin toimintaa ja rajannut mielenosoittajat tarkoituksella kuvien ulkopuolelle.

Taltio Jouha-videoinstallaatiosta, joka oli esillä Helsingin Kaapelitehtaalla toukokuussa järjestetyssä Art Fair -tapahtumassa.

Vaikka Suomessa puretaan ja yksityistetään hyvinvointivaltiota, on kansa pysynyt melko säyseänä. Mielenosoitukset eivät houkuttele suuria joukkoja ja yleensäkin poliittinen protestointi on vaimeaa. Ei meillä ole mellakkaa koskaan nähtykään, silti mellakkavarusteisiin sonnustautunut poliisi on alati arkisempi näky kaduilla.

Moni suomalainen on tottunut ajattelemaan, että yhteiskunnan väkivaltakoneiston ja kansalaisten vastakkaisasettelu tapahtuu jossain muualla – ei täällä lintukodossa. Suomi on muuttunut sitten vuonna 2006 järjestetyn, mellakkapoliisin piiritykseksi/harjoitukseksi muuttuneen Smash ASEM -mielenosoituksen ja enää poliisin joukkojen hallinta joukot (”jouha”) eivät ole odottamaton lisä mielenosoituksessa.

Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.
Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.

Ristiriita näiden ”ei-tappavilla” aseilla varustautuneiden kyborgijoukkojen ja niiden eteen polvistuneen, kameransa kanssa rauhallisesti puuhastelevan ”hennon naiskuvaajan” (taiteilijan oma määritelmä, toim.huom.) välillä on jyrkkä.

Sukupuolitetut stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme: feminiinisyyteen yhdistetään avuttomuus ja pelokkuus ja maskuliinisuuteen yhdistetään voima ja uho. Vaikka stereotypiat ovat ongelmallisia, näyttäytyy mellakkapoliisien ja naisvalokuvaajan kohtaaminen kiinnostavalta niiden valossa.

Joukkojenhallintapoliisi on äärimaskuliinisuuden stereotypia. Visiirien, lasien ja huppujen taakse katseilta piiloutuen hivellään avoimesti pamppuja, pyssyjä ja käyttäydytään uhkaavasti. Yksilö katoaa, etäämmältä näkyy vain koneisto. Konttaavan ja maan rajasta tapahtumia tarkastelevan kuvaajan perspektiivistä militarisoitunutta poliisia voi tarkastella yhteiskunnallisen näkökulman lisäksi psykologis-seksuaalisesta näkökulmasta.

Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.
Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.

Tämä turvallisuusjoukkojen arkipäiväistyminen on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Kari Telaranta kirjoitti Politiikasta-lehteen kasvaneen turvattomuuden tunteen seurauksista yhteiskunnassamme:

”Turvallisuus liittyy vahvasti tunteisiin, ja meille on tärkeää tuntea olevamme turvassa. Turvallisuuden tunteen vastakohta on pelko. Terrori-iskujen ja sodan uhka aiheuttaa meissä pelkoa, joten meille on helppo ’myydä’ tarve luopua yksityisyydestämme näiden uhkakuvien torjumiseksi, vaikka uusien keinojen tehokkuus voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Onko viestin luottamuksellisuuden rikkominen välttämätöntä ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden?

Kun tilastoja tarkastelee Euroopan tasolla, pelkästään vuonna 2013 Euroopan unionin alueella kuoli erilaisten tapaturmien johdosta noin 150 000 henkilöä. Länsi-Euroopassa kuoli samana vuonna terrori-iskuissa muutama henkilö.”

Smash ASEMin alla terrorismin vastaisen sodan kiimaan ajama sisäministeri Kari Rajamäki ohjeisti ja poliisi toimi. Tuolloin poliisi loi omalla toiminnallaan moninkertaisen haitan ja vaaran yleiselle järjestykselle verrattuna siihen, mitä mielenosoittajat olisivat kuunaan saaneet aikaan. Samalla poliisi loi täysin uusia käytänteitä ja mellakkapoliisit olivat kytiksellä jopa paria päivää myöhemmin järjestetyn Hamppumarssin laitamilla, vaikka kyseinen mielenosoitus on tunnettu varsin letkeästä menosta.

Poliisin toiminnassa tapahtuneen selvän muutoksen laajemmista merkityksistä olisi varmaan ihan hyvä käydä laajempaakin julkista keskustelua. Eikä pidä heittäytyä hysteeriseksi Hampurin G20-mielenosoitusuutisoinnin takia.

Jaa tämä:

Mellakan kiva lookki

Mellakka typistyy visuaaliseksi tehokeinoksi Pahan Kukissa, kun keskiluokka haluaa kuvata syrjäytymistä.

En voi väittää, etteikö mellakkapornoksi kutsuttu tyyilaji viehättäisi. Palavat autot, kadut täyttävä kyynelkaasu, tummiin pukeutuneet ihmismassat yhdessä, liput liehuen vastassaan poliisirivistöt.

Dokumentaarista kuvaa mellakasta. Muuttuko tämä pornoksi, mikäli katsoja suhtautuu kuvastoon fetisistisesti?

Mellakointi on esteettistä puuhaa – mutta sen käyttäminen vain kauniina taustana on monella tapaa arveluttavaa.

 Antti J. Jokisen uusi elokuva Pahan kukat lainaa nimensä Charles Baudelairen samannimisestä runokokoelmasta. Runokokoelmaa käsitellään myös elokuvassa, jonka pääosissa syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat nuoret riutuvat kurjistuvan yhteiskunnan keskellä. Elokuvassa kärsitään paljon, mutta jää hyvin irralliseksi se, mistä kärsimys johtuu. Nuoret ovat syrjäytyneet elokuvassa lähinnä huumeiden takia, tai siksi että ovat rodullistettuja.

Jokinen kertoo halunneensa dokumentoida turhautumista draaman keinoin. Uhka ja levottomuus leijuu kyllä tilanteen yllä, mutta kaduilla raivoavia mielenosoituksia ei selitetä mitenkään. Elokuvassa viitataan taustalla kuuluvissa uutislähetyksissä niin äärioikeistoon kuin näiden vastustajiinkin, ja puhutaan hallituksen epäonnistumisesta syrjäytymisenehkäisyssä sekä Itä-Helsingin lähiöiden levottomuuksista, mutta nämä jäävät ohikiitäviksi tiedonmuruiksi. Draamaa elokuvassa riittää ja veri virtaa pikkudiilereiden selvitellessä välejään, mutta dokumentaarisuus jää irralliseksi.

Pahan kukkia katsoessa katsojaa riivaa tunne siitä, että Hollywoodissa asuva keski-ikäinen mies on halunnut käyttää kiinnostavia radikaaliliikkeitä ja aina niin trendikkäitä syrjäytyviä nuoria välineenä. Katsokaa nyt miten kurjasti kaikki on, elokuva huutaa, taustoittamatta mitenkään sitä mikä tilanteeseen on johtanut. Kyseessä ei ole dokumentti, eikä viihde-elokuvan tietenkään tarvitse kääntää jokaista kiveä ja selvittää kaikkia taustoja. Jokisen elokuvassa vaivaa se, ettei aihe tunnu edes kiinnostavan, vaan se kuitataan ”tällaista tämä nyt on” -asenteella. Valinta tuntuu nykytilanteessa vastuuttomalta kurjistumisen syiden ollessa ilmiselviä. Elokuva ei myöskään tarjoa ratkaisuja yksittäisten nuorten tai yhteiskunnan ongelmiin. Paitsi ehkä sen, että älkää nyt hyvät ihmiset käyttäkö huumeita. Tai olko rodullistettuja. Elokuvassa ei #muuten taideta nähdä yhtään rodullistettua ihmistä, joka ei olisi ongelmissa.

Tältä se näyttää, kun setämiesoletettu henkilö kuvaa Idän Liekehtivien Lähiöiden tosi rankkaa menoa.

Yhdeksi elokuvan yllättävistä päähahmoista nousee R-kioski, joka tuodaan elokuvassa esiin usein. Siis ihan todella usein. Katsojana tulee hieman epämiellyttävä olo kohtauksista, joissa ei ole juonellista sisältöä, vaan pointtina on näyttää miten tässä nyt vaan ostetaan ärrältä kahvia. Myös elokuvan dramaattisin käänne tapahtuu näyttävästi R-kioskin edessä, samoin kuin alkutilanne, jota setvitään läpi elokuvan. Katsojana ottaisin mieluummin mainokset rehdisti mainoksina kuin elokuvan keskelle kirjoitettuina kohtauksina, mutta se lienee liikaa pyydetty tässä maailmanajassa.

Elokuviin kaipaisi jo vastaavaa tapaa kuin lehdissä: mainoksen ollessa kyseessä olisi ystävällistä sijoittaa kuvaan teksti “kohtaus sisältää tuotesijoittelua”.

Elämme maailmassa, jossa R-kioski maksaa tuotantoyhtiölle näkyvyydestä elokuvassa, jossa sopimusta kunnioittaen ryöstetään R-kioski.  Fiktiivinen valvontakamerakuva on kuvakaappaus elokuvan trailerista.
Elämme maailmassa, jossa R-kioski maksaa tuotantoyhtiölle näkyvyydestä elokuvassa, jossa sopimusta kunnioittaen ryöstetään R-kioski.  Fiktiivinen valvontakamerakuva on kuvakaappaus elokuvan trailerista.

Mellakkapornon ystävät Jokisen elokuva jättää nuolemaan näppejään. Elokuvan trailerissa ja Palefacen tekemän elokuvan tunnusbiisin musiikkivideossa nähdään suurin osa elokuvan mellakointikuvastosta.

Palamaan-biisi myös käsittelee alle viiden minuutin kestossaan elokuvan taustamaailman ja mahdollisia linjoja siihen, mikä yhteiskunnassa saattaa ajaa ihmiset mellakoimaan tai syrjäytymään, paremmin kuin kaksituntinen elokuva itsessään. Palface jatkaa kursailemattoman poliittista linjaansa paikaten elokuvan aukkoista maailmanselitystä.

Vaikka Pahan kukat jättää päällimmäiseksi tunteen siitä, että keskiluokka on halunnut kuvata mellakointia ja syrjäytymistä ja epäonnistunut siinä, rikkoo yksi asetelma totuttua kaavaa. Tommi Korpelan sympaattisesta poliisista huolimatta poliisia ei instituutiona esitetä automaattisina hyviksinä, vaan kohtuullisen kasvottomana instanssina, joka vetää yhä kiristyvää köyttä kireämmälle päähenkilöiden kurkun ympärille.

Pahan kukkien poliisi ei ole ystävä, vaan uhka. Elokuvan radikaalein anti tiivistyy tähän: millainen on yhteiskunta, jossa rikkaat keski-ikäiset harkitsevat edes elokuvissaan mahdollisuutta siihen, että poliisi voi toimia kohtuuttomasti ja aiheuttaa kurjuutta?

Antti J. Jokinen: Pahan kukat

Ensi-ilta 30.9.

 Yksi tähti

Jaa tämä: