Musiikki

Vaarallisen kauniit säkeet

Valmiina joka vappu -klassikkobiisin tehnyt Klikki antoi uransa ensimmäisen haastattelun ja julkaisi uuden kappaleen. Meno lyyrisessä lukupiirissä on radikaalia.

Kulman takaa ajaa pakettiauto, josta tulee esiin kolme kommandopipoista miestä. Toimittaja huputetaan, lastataan autoon ja ajetaan sillan alle. Tai näin Klikin unelmissa tämä haastattelu alkaisi.

“Mutta ei me ehditty järjestää tätä, me käydään töissä”, Klikki toteaa.

Vappu tai ei, Klikedi ei kameroille hymyile.

Kommandopipot päässä videoilla luokkasotaräppiä suoltava Klikki on suomiräppiskenen kummajainen. Itsenäisyyspäiviksi ja vapuiksi viimeiset kymmenen vuotta biisejä tuottanut Klikki ei ole antanut koskaan ennen haastattelua, eikä Klikin jäseniä saa nytkään yksilöidä. Haastattelu annetaan anonyymisti kahdesta syystä.

Ensinnäkin Klikki on kaikki.

“Alussa me mietittiin, että Klikkiä voi tulla tekemään muutkin, ja nekin olis tätä samaa juttua. Zapatista-hengessä: sillä ei ole väliä, ketä me ollaan, väliä on niillä asioilla, joita me tuodaan esiin”, Klikki toteaa.

“Klikki on kaikki, koska nää asiat koskettaa yhtä lailla Kontulassa jotain ihmistä, jolla ei oo mikrofonia, kuin mua, jolla sattuu olemaan mikrofoni. Me ei olla haluttu saavuttaa tällä mitään oman egon boostausta.“

Klikkiä vituttaa erityisesti: sata vuotta valkoista valtaa, yhteiskunnan kasvava polarisaatio, “Luokkayhteiskuntaa ei enää ole” -puhe, vaalipöhinä, pahoinvoinnin kasaantuminen ja rappioromantiikka, duunarilla Mannerheimin päiväkäsky seinällä ja fasistit eli työväenluokan viholliset sekä vihreät porvarit.
Klikkiä vituttaa erityisesti: sata vuotta valkoista valtaa, yhteiskunnan kasvava polarisaatio, “Luokkayhteiskuntaa ei enää ole” -puhe, vaalipöhinä, pahoinvoinnin kasaantuminen ja rappioromantiikka, duunarilla Mannerheimin päiväkäsky seinällä ja fasistit eli työväenluokan viholliset sekä vihreät porvarit.

Klikki on tekijöilleen keino purkaa pahaa oloa ja kanavoida se taidepläjäykseen. Räppi valikoitui muodoksi sattumalta.

“Me ollaan luettu paljon yhdessä ja jubailtu näistä asioista vaikka kuinka. Klikki on lyyrinen lukupiiri. Me voidaan kuitenkin jutella maailma tappiin asti, eikä mikään muutu. Sit kun tekee biisin, niin sen paskan pääsee oksentamaan ulos. Niistä vituttavista asioista pääsee yli.”

Toinen syy anonyymiyteen on se, mitä purkautuu, kun Klikki pohtii yhteiskunnan tilaa. Puukkoa Stubbiin ja puukkoa Kataiseen. Puukkoa tuppeen ja haulikkoa lataileen.

“Ei tällaisia juttuja voi tietenkään omalla naamalla sanoa, työnantajan kanssa vois tulla ongelmia. Välillä tulee fiilis, et pitäiskö jätkät tehdä biisi, jossa ei oliskaan niinku klik kläk kläkedi kläk, mut sit se ehkä kuitenkin vähän vääntyy siihen. Ehkä se kertoo enemmän meidän yhteiskunnasta, että asiat alkaa aina vituttaa, jos yrittääkin tehdä jotain rakentavampaa.”

Vappuklassikoiden klassikko vuodelta 2014.

Klikin fanitusta ei ole tehty helpoksi. Osa biiseistä on ollut jakelussa esimerkiksi vain yhden itsenäisyyspäivän ajan vuosia sitten. Keikkoja Klikillä on ollut neljä. Sosiaalisen median sivuja perustetaan ja poistetaan. Klikin nimi kirjoitetaan mitä erilaisimmissa muodoissa, joten googlaus ei anna paljoa.

Klikin tunnetuin edelleen saatavilla oleva biisi on Valmiina joka vappu.

Vaik vapaus on tääl muotii ku Fila tai Fubu niin ei Mikko-Matti silti vihaansa huku. Mut vast silloin täyttyy draaman kaari ku syön elävältä mä paavin ja tsaarin.

Klikki on taideprojekti ja perustelee raflaavia valintojaan strategialla.

“Tollasia läppiä on tosi helppo heittää, ja toisaalta siihen on tosi helppo tarttua niiden, jotka ei diggaa. Eihän toi ulkopuolelta katsottuna ole mitenkään älykästä, ja siinä haetaankin vaan reaktiota ihmisistä. Sä tönäiset pallon liikkeelle sanomalla jotain tosi överiä. Ainakin ihmiset alkaa itse miettiä, että jos ei tätä niin mitä sitten.”

Jos Klikkiä analysoi sen sanoitusten perusteella ja tuotteena, on se ääripään ääripää.

“Mä en tiedä, mikä se toinen ääripää on, mut kyllähän meidän läpät on vedetty ihan tosi yli. Se kuuluu taiteeseen, ei taide voi olla mitäänsanomatonta. Ei kukaan mee kattoo mitään demaritaidetta. Jotain varovaista räppiä sote-uudistuksesta.”

Klikin tyylistä poliittista räppiä ei tee Suomessa kukaan muu.

“On artisteja, jotka puhuu sosiaalisista asioista, mut Klikki on enemmän sitä teon propagandaa kuin varsinaista musiikin ehdoilla menemistä. Musiikki palvelee sitä asiaa eikä toisin päin. Siksi sanatkin on paljon suorempia, provosoivampia, hyökkäävämpiä.”

Syrjäytyneiden nuorten miesten tarinoita lähiöistä on suomiräpissä kuultu kyllä, mutta Klikin tulokulma sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin on toisenlainen.

“Ei se ‘menee tosi paskasti’ tai ‘mä oon melkein päätynyt linnaan’ -puhe, jota räpissä ihannoidaan, johda mihinkään.”

Klikin mukaan perinteinen räppipuhe vain uusintaa pahoinvointia. Se ihastelee lähiössä tapahtuvaa päihteiden vetämistä ja siihen jumittumista.

“Oikeesti meidän pitäisi vapautua kaikesta siitä paskasta, joka pitää meitä siellä syrjässä. Jotkut levyt voi voimauttaa ihmisiä kurimuksessa. Klikki haluu muuttaa sen kurimuksen. Meidän tekstit ei puhu yksilön kamppailusta, vaan siitä, mikä ajoi yksilön siihen kamppailuun. Yksilön sijaan me puhutaan aina rakenteista, koska niihin me tarvitaan muutos.”

Klikin Housukaartilainen-biisi julkaistiin vappuna 2017. 

Suomi juhlii satavuotisjuhliaan. Se ei Klikkiä lämmitä.

“Tässä Suomi 100 -hypessä nyt vaan puhutaan siitä, miten hieno menneisyys meillä on ollut ja miten tulevaisuudessa on haasteita suomalaisilla, mut kun ‘yhdessä ollaan talkoissa messissä’, niin hyvä tulee. Siitä ei puhuta yhtään missään mitään, mitä silloin 100 vuotta sitten luokkasodassa tapahtui. Meidän isovanhempien vanhemmat pakoili lahtareita jossain vintillä, eikä ketään kiinnosta. Mun ikäiset käy äänestämässä jotain Jan Vapaavuorta. Missä sen isoisä oli? Klik kläk”, Klikki toteaa ja tekee käsillään nopean latausliikkeen.

Klikki on halunnut muistuttaa satavuotiaan Suomen historiasta uudella biisilläänHousukaartilainen”. Klikki toivoo eri sukupolvien kuuntelevan biisiä yhdessä vappuna.

“Asefantasia ei ollut mitään fantasiaa pari sukupolvea sitten vaan todellisuutta. Ja tilanne voi edelleen kärjistyä siihen tosi helposti, jos näihin ongelmiin ei aleta rauhanomaisesti keksiä muutosta.“

Luokkayhteiskunta ei ole Klikin mukaan muuttunut mihinkään, se on vain paremmin piilotettu.

“Sorron välineet on erilaiset, mutta sorto ei ole hävinnyt mihinkään. Enää ei tarvi kovistella vuokraviljelijää, sitä varten on Intrum Justitia. Pätkätöissä tääl edelleen jengi käy. Pakko tästä on puhua ääneen, jos vaikka seuraavan sukupolven duunarit ei enää haluais olla kokoomuslaisia.”

Klikki, ValmiinaJokaVappu
Lyyrinen lukupiiri kokoontuu juomaan lahtarin verta, kun Klikki lataa riiminsä piippuun.

Klikille työväenluokka on kaiken keskiössä.

“Me tullaan työväenluokasta kaikki ja pidetään yllä tiettyä perinnettä. Niin arvokasta ja tärkeää työtä kuin KOM-teatterisukupolvi tekeekin, niin työläisten itsensä pitää luoda se työväenliike, ei taiteilijoiden ja kulttuuriperheiden.”

Klikki ei tarjoa ratkaisuja, mutta haluaa muistuttaa historiasta.

“Tää palautuu siihen, että ‘Klikki on kaikki’. Ketä me ollaan sanomaan, miten asiat pitäisi tehdä? Mutta jos ei kukaan avaa ekana suutaan, niin ei se keskustelu koskaan etene. Me ollaan vaan tyyppejä, jotka on tehneet pari biisiä.”

Jaa tämä:

Näkymätön politiikka

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Näin halutaan vaientaa ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien protestit.

Mutta urheilua ja politiikkaa ei tarvitse aktivistien kummemmin yhdistellä: ne ovat jo yhdessä, ja tämä liitto on vahva.

 

Sotilasdiktatuurin sensorit eivät aina ole välkkyjä. Vaikka kansan protestiäänien vaientaminen oli 1970-luvulla Brasiliassa tärkeää, Apesar de Você -samba ei saanut sensuuriviranomaisia dumppaamaan biisiä kiellettyjen teosten kaatopaikalle.

Kuten tuhannet muut artistit, kappaleen kirjoittanut Chico Buarque oli jo joutunut pakenemaan maasta.

Apesar de Você -biisistä tuli suosittu. Kappaleen nimi on suomennettuna ”Sinusta huolimatta”, ja demokratialiike teki siitä tunnussävelensä. Sinkkua myytiin yli satatuhatta kappaletta. Nyt sotilassensorit havahtuivat: kappalehan on naamioitu protestilaulu!

Myöhäistä. Ihmiset hoilottivat kappaletta kaikkialla.

Jos eivät kulut laske, Rio pysähtyy! Protestimarssi poliittisia vehkeilyitä ja olympialaisia vastaan halki öisen Rio de Janeiron.

Apesar de Você soi Riossa tänäkin kesänä, joukot hytkyivät samban tahdissa. Taas protestoitiin. ”Vallataan kulttuuriministeriö” eli Ocupa MinC -liike ryntäsi ministeriöiden rakennuksille ympäri maata. Kansa raivostui budjettileikkauksista, eivätkä mielenosoituksissa esiintyneet taiteilijat suvainneet kulttuurin rahoituksen vähentämistä. Huffington Post -verkkolehti julkaisi artikkelin taiteilijoiden protesteista täällä.

Ocupa MinC argumentoi, ettei Brasilia ole köyhä takapajula, vaan sillä on taloudellisia voimavaroja satsata kulttuuriin. Olihan maa rahoittanut maailman suurinta viihdetapahtumaa arviolta viidellä miljardilla dollarilla. Ocupa MinCin toinen nimi on Anti-Olympics.

Naldinho Lourenço, Danielly, 2016. valokuva 177⅛” x 118″. “ComPosições Políticas” -sarjassa. Centro Municipal de Arte Hélio Oiticica.

ArtNews-sivuilla julkaistiin artikkeli Brasilian kuvataiteen ja protestien historiasta. Siinä kerrotaan myös vastamainoksien tapaisista kulttuuriteoista: kuvataiteilija ja elokuvantekijä Rafuckon MonstruáRio 2016 -brändi myy muun muassa ”epämatkamuistoja” (”anti-souvenirs). Sellaisia ovat esimerkiksi postikorttikuvat slummeista.

Yksi merkittävimmistä Rafuckon oivalliksista ovat flip-flopit eli varvastossut, joihin on maalattu poliiseja uhkailemassa tummaihoisia nuoria. Tällä taiteilija muistuttaa vuoden 2015 marraskuussa Riossa tapahtuneesta järkyttävästä tapahtumasta: poliisit tappoivat viisi tummaihoista poikaa lähellä kotejaan köyhässä Pohjois-Riossa.

 

1936_berlin_logo

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Kaikkien, varsinkin viattomien huippu-urheilijoiden reilu kisailun ilo pilaantuu, jos ihmisoikeusjärjestö ehdottaa boikottia tai kehtaa vedota isäntämaan hallitukseen epäkohtien korjaamiseksi.

Mutta urheilu ja politiikka ovat läheisessä liitossa! Politiikka näkyy huippu-urheilussa nimenomaan valtaapitävien sanelemalla tavalla. Urheilun poliittisuus ilmenee nationalismina. ”Ehkä moni suomalainenkaan ei edes tunnista lippujen nostamista salkoon poliittiseksi teoksi – ei vaikka lätkäkisoissa se tehdään sotilasvartiossa – koska kansallisaate on sisäänrakennettu osa poliittista kulttuuria.

Televisioinneissa näytetään katsomoissa pönöttäviä valtioiden johtajia, eli kisahuuma voi olla myös valtaa vahvistava hanke.

Urheilu on sisäpolitiikkaa. Urheilun rahoitus on aina poissa veronmaksajilta, vaikka yksityiset sponsoritkin saattavat avittaa.

Ja ulkopolitiikkaa. Edes Sotshin paralympialaiset eivät välttyneet propagandasodalta: kun ukrainalaiset nousivat palkintopallille voittajina, Venäjän televisio näytti muita tapahtumia.

Urheilu on kunnallispolitiikkaa. Kisat muuttavat maisemia: slummit siivotaan stadionien tieltä kauemmaksi ja autostradat aidataan niin, etteivät turistit näe hökkelikyliä.

Riossa ei kaikkea rumuutta pystytty piilottamaan: likainen meri oli osoitus ympäristöpolitiikan rappiosta.

 

 

Jaa tämä:

Dr. Dre ja kapina joka kuoli

Teksti Häirikkö

Kulttuuri voi tarjota väylän luoda uutta ja romuttaa vanhaa – kapinoida. Usein se kapina kuitenkin kuihtuu ennemmin tai myöhemmin.

Los Angelesin piirikuntaan kuuluvasta Comptonista ponnistavan N.W.A.-yhtyeen vuonna 1988 julkaistu levy Straight Outta Compton oli melkoisen dramaattinen kokemus: siinä piisasi vaaraa ja kapinaa. Ja ennen kaikkea, musiikillisesti levy oli uraauurtava tavalla, jota harvemmin kohtaa.

N.W.A.:n (eli Niggaz Wit Attitude) jäbät myivät – ainakin legendan mukaan – alkuperäisiä kassuja auton takakontista ja katkaistut haulikothan niillä on ollut mukana vessaan mennessäkin. Funkista ammentava levy oli gangsta-vihellyksineen merkittävässä osassa kokonaisen musiikkigenren syntymässä.

Musiikillisen uraa uurtavuuden ohessa N.W.A. rakensi itselleen varsin vahvan brändin gangsteriudesta. Vaikka yhtyeen jätkät saattoivat hyvinkin olla alkujaan melkoisia gangtereita, niin moni heitä seurannut muusikko on rakentanut varsin keinotekoisesti samaa imagoa itselleen.

1990-luvun alussa keskiverto yläastelaiselle N.W.A.:n sanoitusten ja ulkomusiikillisten elementtien yhteiskunnalliset ulottuvuudet eivät välttämättä avautuneet ihan täysin, koska kulttuurilliset kiintopisteet puuttuivat ja internetiä ei ollut olemassa. Mutta kyllähän se auktoriteettien kyseenalaistaminen oli ilmeistä. Poliittisesti varsin epäkorrekti touhu oli myös yksiselitteinen reaktio ympäröivän yhteiskunnan epäkohdille.

Oheinen kuvapari palautti mieleen nuo muinaiset muistot ja linkittävät ne sopivasti tuoreisiin yrityskauppauutisiin. Tekstit lisäsin kuvaan ihan itse.

Dr. Dre & kotipojat – ennen ja nyt.

Toden totta, ennen oli ennen ja nyt on nyt. N.W.A. on hajonnut, joku sen jäsenistä tekee yhä musiikkia, joku näyttelee ja joku ohjaa pornoleffoja, yksi on kuollut. Dr. Dre on viime vuosina ollut eniten näkyvissä Beats by Dre -kuulokkeiden mainosmiehenä. Hiljattain Dre ja yhtiökumppaninsa kuitenkin ilmoittivat myyvänsä kuulokefirman Applelle reilulla kolmella miljardilla dollarilla (joo, 3 000 000 000 dollaria. Ei mitään järkeä).

Tämä kauppa on tekemässä elämän koulusta valmistuneesta tohtori Drestä maailman rikkaimman hiphop-artistin – vaikka musiikkia hän ei ole toviin hirveästi tuottanutkaan. Miehen kolmas soololevy, Detox, on ilmoitettu julkaistavaksi jo vuosia sitten, mutta ei ole kuulunut. On jopa esitetty epäilyjä, että levyä ei ole julkaistu, koska on olemassa mahdollisuus että se floppaisi ja näin saattaisi haitata kuulokkeiden myyntiä. Totta tai ei, niin melkoinen ajankuva.

Mikäli Beats By Dre -kuulokkeiden aika eksoottinen tarina kiinnostaa, niin ei kannata jättää lukematta Gizmondon vuoden takaista artikkelia siitä, kuinka kuulokkeet kehittäneet yrittäjät lähestyivät tohtori Dretä ja hänen levy-yhtiömoguliaan. Ja siitä, kuinka nämä kuulokkeet suunnitellet audiofiilit jäivät rannalle siinä vaiheessa, kun isoja rahoja ruvettiin jakamaan.

Kuulokeidean Drelle esitellyt yrittäjä Noel Lee tarjosi teknistä osaamistaan yhteisponnistukseen, Dre ja kumppanit tarjosivat nimensä ja suhteensa. Leen autotallissa toimintansa aloittanut Monster kehitti kuulokkeet, mutta suhteellisen ankean sopimuksen seurauksena kaikki Monsterin kehittämä tekniikka ja patentit siirtyivät Dren ja kumppaneidensa Beatsille. Kun taiwanilainen HTC osti vuonna 2011 reilulla 300 miljoonalla dollarilla 50,1 prosenttia Beatsista, Lee ja Monster heivattiin laidan yli. Tuoreen Apple-kaupan kynnyksellä Monsteria ei tarvinnut enää edes heittää yli laidan.

Mutta se N.W.A. ja kapina. Kapina taisi kuihtua samalla kun pankkitilit turposivat, ja jotenkin se vaara katosi matkalla.

Tämä meidän kuluttajakapitalismi on kerta toisensa jälkeen osoittanut kykynsä imaista itseensä kohdistuneen kapinan sisäänsä. Punk oli taannoin villiä kapinaa, mutta pari vuotta sitten New Yorkissa käydessäni huomasin, että paikallinen tavaratalosuuruus Macy’s oli somistanut näyteikkunansa ja sisätilansa Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks -levyn grafiikoilla. Punk’s dead for sure. Vähän samoin on käynyt räpillekin.

Mutta onko siirtymä kapinallisesta liikemieheksi sitten väärin? Ja onko asiallista kritisoida yksilöitä, jotka tarttuvat heille tarjottuihin mahdollisuuksiin kivuta pois köyhyydestä? Niin tai näin, aina väärinpäin.

Tästä se lähti. Poliisien mielivalta ja väkivaltaisuus olivat N.W.A.:n kestoteema. Samoin pysyvää oli mustat kledjut ja lippikset. Los Angeles Raiders ja LA Kings -lippikset olivat vakiokalustoa, mutta tässä levy-yhtiön Youtubeen lataamassa versiossa nuo joukkueiden logot on blurrattu mistä lie tavaramerkkiteknisistä syistä – ihan huvittava yksityiskohta.

Jaa tämä:

Ollaan kaikki suomalaisia

Teksti Häirikkö

Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi.

Viime päivät internet on ollut täynnä Kansalaiset feat. Medborgaren Olen suomalainen -videota. Se on tosi hyvä ja ottaa tilanteen haltuun aika suvereenisti. Biisin esittää ”kaksitoista ihmistä, joilla on Suomen kansalaisuus, mutta joiden juuret ovat joka puolella maailmaa”.

Ihan sattumalta Olen suomalainen -kappale pyöri meidän toimistolla tiuhaan myös olympialaisten aikaan. Aina kun kollegat mölysivät lätkän tahtiin, minä soitin Leijonat 2012 -kokoelmalevyä, joka on aika hirveä.

Sillä levyllä on toinen toistaan kiusallisempia kappaleita, jotka ovat kansallispaatosta pursuavia ja toiseuden poissulkevia. Yksi joukon hurjimmista on Klamydian Vesku Jokisen tulkinta Olen suomalaisesta. Siinä, missä edellä mainittu uusi versio kappaleesta on positiivinen ja kaikki mukaan kutsuva, koen Jokisen tulkinnan aggressiivisen sulkeutuneeksi. Ei se puhuttele minua suomalaisena tai muutenkaan.

Tämä poissulkeva kansallismielisyys on tietysti sinänsä hassua, koska kyseinen biisi on käännösversio italialaisesta iskelmästä. Muutenkin tuolla lätkäkokoelmalla toistuva kansallispaatos on höpsöä, kuten levyn Voimaan arvostellessanikin totesin: ”jotenkin lämmittää ajatus monikansallisen panimojätin kaljaa ryystävästä miehestä, joka on pukeutunut intialaisesta puuvillasta Malesiassa ommeltuihin vaatteisiin ja jonka kaulassa roikkuu perulaisesta kullasta valmistettu, Ruotsin hovilta lainattu vaakunaeläin – leijona – ja joka yhdysvaltalaisia apinoiden pitää lapasta sydämellään kuunnellessaan suomenruotsalaisen sanoittamaa, saksalaisen säveltämää Maamme-laulua ja joka matsin päätyttyä hoilaa japanilaisen karaoke-perinteen riivaamana italialaista käännössävelmää Olen suomalainen.”

Itse olen parhaan tietoni mukaan totaalisen härmäläinen, jossain Suomineidon korpien syvyyksissä torpan nurkissa kärvistelleiden esivanhempien vaaleatukkainen vesa. Umpisuomalainen siis. Mutta mitä ihmettä suomalaisuus tai kansallisvaltio ovat ja miten ne ovat syntyneet?

Mielikuvamarkkinointia ja brändin rakentamistahan se kaikki oli ja on edelleenkin. Suomalaisuus on oikeastaan ruotsinkielisen akateemisen älymystön 1800-luvulla kunnolla käyntiin polkaisema umpipoliittinen projekti, fennomaniana tunnettu. Ja fennomaanien tavoitteena oli luoda itsenäinen kansakunta kielipolitiikan avustamana. Tähän tarkoitukseen valjastettiin myös taide ja kulttuuri – ulkomaanvahvistuksia unohtamatta – ja niitä hyödynnettiin häpeilemättä. Eiväthän kaikki asianomaiset edes suomea kunnolla osanneet, mutta silti he Suomea määrittelivät ihan perustellusti. Projekti kantoi hedelmää ja Suomi nousi kansakunnaksi muiden kansakuntien joukkoon.

Noin ajatuksena ”suomalaisuuden” juuret ovat melko etäällä Jokisen videolla esiintyvistä kliseistä, joissa jotkut nahkatukat juovat kaljaa löylykiuluista (tietenkin) ja yksi hakkaa tietään läpi harmaan kallionlohkareen (mitäpä sitä muutakaan tekisi vapaa-ajallaan).

Tämä Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi. Samalla se on loputtomasti enemmän itseäni lähellä. Ei kaikkia mainoksia tarvitse uskoa ja aina ne kannattaa haastaa. Minun puolestani kuka tahansa, joka kokee olonsa suomalaiseksi saa suomalaiseksi myös julistautua.

Ollaan kaikki suomalaisia, mitä ikinä se onkaan.

Jaa tämä:

Ämmät Stadikalle

Teksti Häirikkö

Kun Cheek myy Olympiastadionin täyteen kahdesti paikalle tulee paljon hutsuja. Vain kateelliset valittaisivat näin fantastisesta tilanteesta.

Minun mielestäni on kerrassaan hieno hommeli, jos joku artisti onnistuu myymään Stadikan täyteen. Jopa kahdesti. Erityisen hienoa on, jos kyseinen artisti on suomalainen – ei mistään kansallisromanttisesta syystä, vaan siksi että se osoittaa kotimaisen musiikkiteollisuuden olevan vielä hengissä.

Jare Tiihonen eli Cheek on tehnyt kovaa nousua koko kansan unelmavävyksi (mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan). Viimeistään Vain Elämää -sarja räjäytti pankin. En nähnyt ensimmäistäkään osaa kyseisestä sarjasta, mutta luin läpi erittäin viihdyttävän live-bloggauksen siitä Sylvissä.

Tykkäsin myös hirveästi Rumban toimittajan bannaamisesta tiedotustilaisuudesta ja sitä seuranneesta Cheek-gatesta.

”Cheek” on tietenkin roolihahmo, jolla on tai ei ole mitään yhteistä Jare Tiihosen kanssa. Ainakin Cheek poseeraa usein juovutusjuoma kourassa ja uhoaa dokaavansa ihan hillittömästä. Itse epäilen Tiihosen olevan enemmänkin julkisuuskuvaansa tarkasti vaaliva kontrollifriikki, joka ei hirveästi känniördäile. En lue juorulehtiä, joten voin olla tämän oletuksen kanssa ihan väärässäkin.

Cheek myöskin poseeraan kaikenmoisen blingin kera ja korostaa vaurauttaan. Tämähän kuuluu genren peruskuvastoon. Hiphopin syntysijoilla köyhistä lähtökohdista ponnistanut ja alistettu tummaihoinen kansanosa ylpeili – ja ylpeilee edelleen – voitonmerkeillään, eli omistavan luokan vaurauden symboleilla. Bentley ja kultakääty ovat gettojen hirvenpää ja leijonantalja. Nämä maneerit sopivat tai voivat olla sopimatta sosialidemokraattiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kukin päättäköön itse, mutta en nyt jaksa siitä hirveästi dumata.

”Uppoaa”, öhö-öhö. ”Uppoaa”. Nyt on kyllä ollut lööpintekijällä hauskaa.

Tänään iltahöpö julisti lööpissään, että Cheek on nyt ”perheenäitien” suosikki. Aiemminhan Cheek on jo villinnyt muksut. On tosi kiva jos on idoleita.

Koska en ole Cheek-asiantuntija, vilkaisin lööpin innoittamana jampan sanoituksia. Ämmiä ja hutsuja piisasi. Tietysti kyse on skene-läpästä ja se uhoaminen pitää osata tulkita, mutta ei tuosta emansipaatiota saa yrittämälläkään.

Kieltäydyn sovittamasta päähäni kukkahattua, mutta ovathan Cheekin sanoitukset hieman hassuja digattavia skideille. Olen toki kuunnellut oman annokseni gangstaa ja ghettotechiä, mutta en minä niitä viisivuotiaille soittaisi – varsinkaan skidien omalla äidinkielellä. Vaikka muksuna ei ymmärtäisikään, mitä ämmät ja hutsut tarkoittavat, niin kyllä se siinä matkan varrella iskostuu sinne kaaliin.

Perheenäidit nyt saavat puolestani tykätä mistä haluavat – vaikka sitten misogyynisestä ärinästä.

Cheekin äiti muuten pahoitti taannoin – lööppien mukaan – mielensä, kun Arhinmäki mollasi Jarea. Kutsuukohan Tiihonen äitiään hutsuksi vai ämmäksi? Juuri muita termejä naisista en sanoituksista löytänyt.

No, ehkä mä nyt sitten vaan tulkitsen tätä pientä otosta tässä ihan keskenäni ja pidän mielessäni kuolemattoman viisauden, jonka lausui ministeri Stubb Dogg (rap.):

”Finnish rappers have an inherently positive message”.

Sukka irti!

Jaa tämä: