Musiikki

Näkymätön politiikka

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Näin halutaan vaientaa ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien protestit.

Mutta urheilua ja politiikkaa ei tarvitse aktivistien kummemmin yhdistellä: ne ovat jo yhdessä, ja tämä liitto on vahva.

 

Sotilasdiktatuurin sensorit eivät aina ole välkkyjä. Vaikka kansan protestiäänien vaientaminen oli 1970-luvulla Brasiliassa tärkeää, Apesar de Você -samba ei saanut sensuuriviranomaisia dumppaamaan biisiä kiellettyjen teosten kaatopaikalle.

Kuten tuhannet muut artistit, kappaleen kirjoittanut Chico Buarque oli jo joutunut pakenemaan maasta.

Apesar de Você -biisistä tuli suosittu. Kappaleen nimi on suomennettuna ”Sinusta huolimatta”, ja demokratialiike teki siitä tunnussävelensä. Sinkkua myytiin yli satatuhatta kappaletta. Nyt sotilassensorit havahtuivat: kappalehan on naamioitu protestilaulu!

Myöhäistä. Ihmiset hoilottivat kappaletta kaikkialla.

Jos eivät kulut laske, Rio pysähtyy! Protestimarssi poliittisia vehkeilyitä ja olympialaisia vastaan halki öisen Rio de Janeiron.

Apesar de Você soi Riossa tänäkin kesänä, joukot hytkyivät samban tahdissa. Taas protestoitiin. ”Vallataan kulttuuriministeriö” eli Ocupa MinC -liike ryntäsi ministeriöiden rakennuksille ympäri maata. Kansa raivostui budjettileikkauksista, eivätkä mielenosoituksissa esiintyneet taiteilijat suvainneet kulttuurin rahoituksen vähentämistä. Huffington Post -verkkolehti julkaisi artikkelin taiteilijoiden protesteista täällä.

Ocupa MinC argumentoi, ettei Brasilia ole köyhä takapajula, vaan sillä on taloudellisia voimavaroja satsata kulttuuriin. Olihan maa rahoittanut maailman suurinta viihdetapahtumaa arviolta viidellä miljardilla dollarilla. Ocupa MinCin toinen nimi on Anti-Olympics.

Naldinho Lourenço, Danielly, 2016. valokuva 177⅛” x 118″. “ComPosições Políticas” -sarjassa. Centro Municipal de Arte Hélio Oiticica.

ArtNews-sivuilla julkaistiin artikkeli Brasilian kuvataiteen ja protestien historiasta. Siinä kerrotaan myös vastamainoksien tapaisista kulttuuriteoista: kuvataiteilija ja elokuvantekijä Rafuckon MonstruáRio 2016 -brändi myy muun muassa ”epämatkamuistoja” (”anti-souvenirs). Sellaisia ovat esimerkiksi postikorttikuvat slummeista.

Yksi merkittävimmistä Rafuckon oivalliksista ovat flip-flopit eli varvastossut, joihin on maalattu poliiseja uhkailemassa tummaihoisia nuoria. Tällä taiteilija muistuttaa vuoden 2015 marraskuussa Riossa tapahtuneesta järkyttävästä tapahtumasta: poliisit tappoivat viisi tummaihoista poikaa lähellä kotejaan köyhässä Pohjois-Riossa.

 

1936_berlin_logo

Megalomaanisten urheilutapahtumien kynnyksellä kisapomot ja urheilutoimittajat puhuvat vakaumuksen rintaääni kumisten, miten urheilua ja politiikkaa ei saa yhdistää. Kaikkien, varsinkin viattomien huippu-urheilijoiden reilu kisailun ilo pilaantuu, jos ihmisoikeusjärjestö ehdottaa boikottia tai kehtaa vedota isäntämaan hallitukseen epäkohtien korjaamiseksi.

Mutta urheilu ja politiikka ovat läheisessä liitossa! Politiikka näkyy huippu-urheilussa nimenomaan valtaapitävien sanelemalla tavalla. Urheilun poliittisuus ilmenee nationalismina. ”Ehkä moni suomalainenkaan ei edes tunnista lippujen nostamista salkoon poliittiseksi teoksi – ei vaikka lätkäkisoissa se tehdään sotilasvartiossa – koska kansallisaate on sisäänrakennettu osa poliittista kulttuuria.

Televisioinneissa näytetään katsomoissa pönöttäviä valtioiden johtajia, eli kisahuuma voi olla myös valtaa vahvistava hanke.

Urheilu on sisäpolitiikkaa. Urheilun rahoitus on aina poissa veronmaksajilta, vaikka yksityiset sponsoritkin saattavat avittaa.

Ja ulkopolitiikkaa. Edes Sotshin paralympialaiset eivät välttyneet propagandasodalta: kun ukrainalaiset nousivat palkintopallille voittajina, Venäjän televisio näytti muita tapahtumia.

Urheilu on kunnallispolitiikkaa. Kisat muuttavat maisemia: slummit siivotaan stadionien tieltä kauemmaksi ja autostradat aidataan niin, etteivät turistit näe hökkelikyliä.

Riossa ei kaikkea rumuutta pystytty piilottamaan: likainen meri oli osoitus ympäristöpolitiikan rappiosta.

 

 

Jaa tämä:

Dr. Dre ja kapina joka kuoli

Teksti Häirikkö

Kulttuuri voi tarjota väylän luoda uutta ja romuttaa vanhaa – kapinoida. Usein se kapina kuitenkin kuihtuu ennemmin tai myöhemmin.

Los Angelesin piirikuntaan kuuluvasta Comptonista ponnistavan N.W.A.-yhtyeen vuonna 1988 julkaistu levy Straight Outta Compton oli melkoisen dramaattinen kokemus: siinä piisasi vaaraa ja kapinaa. Ja ennen kaikkea, musiikillisesti levy oli uraauurtava tavalla, jota harvemmin kohtaa.

N.W.A.:n (eli Niggaz Wit Attitude) jäbät myivät – ainakin legendan mukaan – alkuperäisiä kassuja auton takakontista ja katkaistut haulikothan niillä on ollut mukana vessaan mennessäkin. Funkista ammentava levy oli gangsta-vihellyksineen merkittävässä osassa kokonaisen musiikkigenren syntymässä.

Musiikillisen uraa uurtavuuden ohessa N.W.A. rakensi itselleen varsin vahvan brändin gangsteriudesta. Vaikka yhtyeen jätkät saattoivat hyvinkin olla alkujaan melkoisia gangtereita, niin moni heitä seurannut muusikko on rakentanut varsin keinotekoisesti samaa imagoa itselleen.

1990-luvun alussa keskiverto yläastelaiselle N.W.A.:n sanoitusten ja ulkomusiikillisten elementtien yhteiskunnalliset ulottuvuudet eivät välttämättä avautuneet ihan täysin, koska kulttuurilliset kiintopisteet puuttuivat ja internetiä ei ollut olemassa. Mutta kyllähän se auktoriteettien kyseenalaistaminen oli ilmeistä. Poliittisesti varsin epäkorrekti touhu oli myös yksiselitteinen reaktio ympäröivän yhteiskunnan epäkohdille.

Oheinen kuvapari palautti mieleen nuo muinaiset muistot ja linkittävät ne sopivasti tuoreisiin yrityskauppauutisiin. Tekstit lisäsin kuvaan ihan itse.

Dr. Dre & kotipojat – ennen ja nyt.

Toden totta, ennen oli ennen ja nyt on nyt. N.W.A. on hajonnut, joku sen jäsenistä tekee yhä musiikkia, joku näyttelee ja joku ohjaa pornoleffoja, yksi on kuollut. Dr. Dre on viime vuosina ollut eniten näkyvissä Beats by Dre -kuulokkeiden mainosmiehenä. Hiljattain Dre ja yhtiökumppaninsa kuitenkin ilmoittivat myyvänsä kuulokefirman Applelle reilulla kolmella miljardilla dollarilla (joo, 3 000 000 000 dollaria. Ei mitään järkeä).

Tämä kauppa on tekemässä elämän koulusta valmistuneesta tohtori Drestä maailman rikkaimman hiphop-artistin – vaikka musiikkia hän ei ole toviin hirveästi tuottanutkaan. Miehen kolmas soololevy, Detox, on ilmoitettu julkaistavaksi jo vuosia sitten, mutta ei ole kuulunut. On jopa esitetty epäilyjä, että levyä ei ole julkaistu, koska on olemassa mahdollisuus että se floppaisi ja näin saattaisi haitata kuulokkeiden myyntiä. Totta tai ei, niin melkoinen ajankuva.

Mikäli Beats By Dre -kuulokkeiden aika eksoottinen tarina kiinnostaa, niin ei kannata jättää lukematta Gizmondon vuoden takaista artikkelia siitä, kuinka kuulokkeet kehittäneet yrittäjät lähestyivät tohtori Dretä ja hänen levy-yhtiömoguliaan. Ja siitä, kuinka nämä kuulokkeet suunnitellet audiofiilit jäivät rannalle siinä vaiheessa, kun isoja rahoja ruvettiin jakamaan.

Kuulokeidean Drelle esitellyt yrittäjä Noel Lee tarjosi teknistä osaamistaan yhteisponnistukseen, Dre ja kumppanit tarjosivat nimensä ja suhteensa. Leen autotallissa toimintansa aloittanut Monster kehitti kuulokkeet, mutta suhteellisen ankean sopimuksen seurauksena kaikki Monsterin kehittämä tekniikka ja patentit siirtyivät Dren ja kumppaneidensa Beatsille. Kun taiwanilainen HTC osti vuonna 2011 reilulla 300 miljoonalla dollarilla 50,1 prosenttia Beatsista, Lee ja Monster heivattiin laidan yli. Tuoreen Apple-kaupan kynnyksellä Monsteria ei tarvinnut enää edes heittää yli laidan.

Mutta se N.W.A. ja kapina. Kapina taisi kuihtua samalla kun pankkitilit turposivat, ja jotenkin se vaara katosi matkalla.

Tämä meidän kuluttajakapitalismi on kerta toisensa jälkeen osoittanut kykynsä imaista itseensä kohdistuneen kapinan sisäänsä. Punk oli taannoin villiä kapinaa, mutta pari vuotta sitten New Yorkissa käydessäni huomasin, että paikallinen tavaratalosuuruus Macy’s oli somistanut näyteikkunansa ja sisätilansa Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks -levyn grafiikoilla. Punk’s dead for sure. Vähän samoin on käynyt räpillekin.

Mutta onko siirtymä kapinallisesta liikemieheksi sitten väärin? Ja onko asiallista kritisoida yksilöitä, jotka tarttuvat heille tarjottuihin mahdollisuuksiin kivuta pois köyhyydestä? Niin tai näin, aina väärinpäin.

Tästä se lähti. Poliisien mielivalta ja väkivaltaisuus olivat N.W.A.:n kestoteema. Samoin pysyvää oli mustat kledjut ja lippikset. Los Angeles Raiders ja LA Kings -lippikset olivat vakiokalustoa, mutta tässä levy-yhtiön Youtubeen lataamassa versiossa nuo joukkueiden logot on blurrattu mistä lie tavaramerkkiteknisistä syistä – ihan huvittava yksityiskohta.

Jaa tämä:

Ollaan kaikki suomalaisia

Teksti Häirikkö

Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi.

Viime päivät internet on ollut täynnä Kansalaiset feat. Medborgaren Olen suomalainen -videota. Se on tosi hyvä ja ottaa tilanteen haltuun aika suvereenisti. Biisin esittää ”kaksitoista ihmistä, joilla on Suomen kansalaisuus, mutta joiden juuret ovat joka puolella maailmaa”.

Ihan sattumalta Olen suomalainen -kappale pyöri meidän toimistolla tiuhaan myös olympialaisten aikaan. Aina kun kollegat mölysivät lätkän tahtiin, minä soitin Leijonat 2012 -kokoelmalevyä, joka on aika hirveä.

Sillä levyllä on toinen toistaan kiusallisempia kappaleita, jotka ovat kansallispaatosta pursuavia ja toiseuden poissulkevia. Yksi joukon hurjimmista on Klamydian Vesku Jokisen tulkinta Olen suomalaisesta. Siinä, missä edellä mainittu uusi versio kappaleesta on positiivinen ja kaikki mukaan kutsuva, koen Jokisen tulkinnan aggressiivisen sulkeutuneeksi. Ei se puhuttele minua suomalaisena tai muutenkaan.

Tämä poissulkeva kansallismielisyys on tietysti sinänsä hassua, koska kyseinen biisi on käännösversio italialaisesta iskelmästä. Muutenkin tuolla lätkäkokoelmalla toistuva kansallispaatos on höpsöä, kuten levyn Voimaan arvostellessanikin totesin: ”jotenkin lämmittää ajatus monikansallisen panimojätin kaljaa ryystävästä miehestä, joka on pukeutunut intialaisesta puuvillasta Malesiassa ommeltuihin vaatteisiin ja jonka kaulassa roikkuu perulaisesta kullasta valmistettu, Ruotsin hovilta lainattu vaakunaeläin – leijona – ja joka yhdysvaltalaisia apinoiden pitää lapasta sydämellään kuunnellessaan suomenruotsalaisen sanoittamaa, saksalaisen säveltämää Maamme-laulua ja joka matsin päätyttyä hoilaa japanilaisen karaoke-perinteen riivaamana italialaista käännössävelmää Olen suomalainen.”

Itse olen parhaan tietoni mukaan totaalisen härmäläinen, jossain Suomineidon korpien syvyyksissä torpan nurkissa kärvistelleiden esivanhempien vaaleatukkainen vesa. Umpisuomalainen siis. Mutta mitä ihmettä suomalaisuus tai kansallisvaltio ovat ja miten ne ovat syntyneet?

Mielikuvamarkkinointia ja brändin rakentamistahan se kaikki oli ja on edelleenkin. Suomalaisuus on oikeastaan ruotsinkielisen akateemisen älymystön 1800-luvulla kunnolla käyntiin polkaisema umpipoliittinen projekti, fennomaniana tunnettu. Ja fennomaanien tavoitteena oli luoda itsenäinen kansakunta kielipolitiikan avustamana. Tähän tarkoitukseen valjastettiin myös taide ja kulttuuri – ulkomaanvahvistuksia unohtamatta – ja niitä hyödynnettiin häpeilemättä. Eiväthän kaikki asianomaiset edes suomea kunnolla osanneet, mutta silti he Suomea määrittelivät ihan perustellusti. Projekti kantoi hedelmää ja Suomi nousi kansakunnaksi muiden kansakuntien joukkoon.

Noin ajatuksena ”suomalaisuuden” juuret ovat melko etäällä Jokisen videolla esiintyvistä kliseistä, joissa jotkut nahkatukat juovat kaljaa löylykiuluista (tietenkin) ja yksi hakkaa tietään läpi harmaan kallionlohkareen (mitäpä sitä muutakaan tekisi vapaa-ajallaan).

Tämä Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi. Samalla se on loputtomasti enemmän itseäni lähellä. Ei kaikkia mainoksia tarvitse uskoa ja aina ne kannattaa haastaa. Minun puolestani kuka tahansa, joka kokee olonsa suomalaiseksi saa suomalaiseksi myös julistautua.

Ollaan kaikki suomalaisia, mitä ikinä se onkaan.

Jaa tämä:

Ämmät Stadikalle

Teksti Häirikkö

Kun Cheek myy Olympiastadionin täyteen kahdesti paikalle tulee paljon hutsuja. Vain kateelliset valittaisivat näin fantastisesta tilanteesta.

Minun mielestäni on kerrassaan hieno hommeli, jos joku artisti onnistuu myymään Stadikan täyteen. Jopa kahdesti. Erityisen hienoa on, jos kyseinen artisti on suomalainen – ei mistään kansallisromanttisesta syystä, vaan siksi että se osoittaa kotimaisen musiikkiteollisuuden olevan vielä hengissä.

Jare Tiihonen eli Cheek on tehnyt kovaa nousua koko kansan unelmavävyksi (mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan). Viimeistään Vain Elämää -sarja räjäytti pankin. En nähnyt ensimmäistäkään osaa kyseisestä sarjasta, mutta luin läpi erittäin viihdyttävän live-bloggauksen siitä Sylvissä.

Tykkäsin myös hirveästi Rumban toimittajan bannaamisesta tiedotustilaisuudesta ja sitä seuranneesta Cheek-gatesta.

”Cheek” on tietenkin roolihahmo, jolla on tai ei ole mitään yhteistä Jare Tiihosen kanssa. Ainakin Cheek poseeraa usein juovutusjuoma kourassa ja uhoaa dokaavansa ihan hillittömästä. Itse epäilen Tiihosen olevan enemmänkin julkisuuskuvaansa tarkasti vaaliva kontrollifriikki, joka ei hirveästi känniördäile. En lue juorulehtiä, joten voin olla tämän oletuksen kanssa ihan väärässäkin.

Cheek myöskin poseeraan kaikenmoisen blingin kera ja korostaa vaurauttaan. Tämähän kuuluu genren peruskuvastoon. Hiphopin syntysijoilla köyhistä lähtökohdista ponnistanut ja alistettu tummaihoinen kansanosa ylpeili – ja ylpeilee edelleen – voitonmerkeillään, eli omistavan luokan vaurauden symboleilla. Bentley ja kultakääty ovat gettojen hirvenpää ja leijonantalja. Nämä maneerit sopivat tai voivat olla sopimatta sosialidemokraattiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kukin päättäköön itse, mutta en nyt jaksa siitä hirveästi dumata.

”Uppoaa”, öhö-öhö. ”Uppoaa”. Nyt on kyllä ollut lööpintekijällä hauskaa.

Tänään iltahöpö julisti lööpissään, että Cheek on nyt ”perheenäitien” suosikki. Aiemminhan Cheek on jo villinnyt muksut. On tosi kiva jos on idoleita.

Koska en ole Cheek-asiantuntija, vilkaisin lööpin innoittamana jampan sanoituksia. Ämmiä ja hutsuja piisasi. Tietysti kyse on skene-läpästä ja se uhoaminen pitää osata tulkita, mutta ei tuosta emansipaatiota saa yrittämälläkään.

Kieltäydyn sovittamasta päähäni kukkahattua, mutta ovathan Cheekin sanoitukset hieman hassuja digattavia skideille. Olen toki kuunnellut oman annokseni gangstaa ja ghettotechiä, mutta en minä niitä viisivuotiaille soittaisi – varsinkaan skidien omalla äidinkielellä. Vaikka muksuna ei ymmärtäisikään, mitä ämmät ja hutsut tarkoittavat, niin kyllä se siinä matkan varrella iskostuu sinne kaaliin.

Perheenäidit nyt saavat puolestani tykätä mistä haluavat – vaikka sitten misogyynisestä ärinästä.

Cheekin äiti muuten pahoitti taannoin – lööppien mukaan – mielensä, kun Arhinmäki mollasi Jarea. Kutsuukohan Tiihonen äitiään hutsuksi vai ämmäksi? Juuri muita termejä naisista en sanoituksista löytänyt.

No, ehkä mä nyt sitten vaan tulkitsen tätä pientä otosta tässä ihan keskenäni ja pidän mielessäni kuolemattoman viisauden, jonka lausui ministeri Stubb Dogg (rap.):

”Finnish rappers have an inherently positive message”.

Sukka irti!

Jaa tämä: