Muumi

Poissa silmistä, ei päästöistä

Ympäristötalouden tutkija muistuttaa, että elämäntapamme saastuttaa yhtä lailla, vaikka tuotanto olisikin siirretty pois Suomesta.

Olen tehnyt ympäristöasioiden parissa töitä yli neljännesvuosisadan. Tuona aikana olen – yhtään liioittelematta – kuullut tuhansia kertoja sen kummallisen vahvana elävän mielipiteen, ettei suomalaisten toiminnalla maailman ongelmia ratkaista. Etenkään suomalaisten kuluttajien toiminnalla ei ole mitään merkitystä, kun meitä on niin vähän.

Katsotaanpa tarkemmin. Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien kulutus muodosti 68 prosenttia kotimaan kasvihuonekaasupäästöistä. Loput 32 prosenttia syntyivät julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt koostuvat asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja muista tavaroista ja palveluista. Kulutusnäkökulma tarkoittaa sitä, että suomalaisten loppukulutus huomioidaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa tavarat on tuotettu.

Voimme siis sanoa, että kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Katsotaan prosenttien sijaan todellisia määriä: Vuosittaiset päästömme vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen voi sanoa, että keskimääräisen suomalaisen kulutuksesta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat noin kymmenen tonnia. Pysähdy miettimään tuota lukua hetkeksi. En usko, että kukaan haluaisi takapihalleen kymmenen tonnin kasaa jätettä vuosittain – per kotitalouden henkilö. Mutta siitähän tässä on kyse. Kulutuksemme aiheuttaa jätettä. Emme vain näe tätä kaasumaista jätekasaa, joten se on helppo sivuuttaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Kulutuksen päästölähteetkin ovat meiltä pimennossa.

On vielä melko helppo hahmottaa se, että bensiinin palaessa auton moottorissa syntyy päästöjä. Mutta hankalammin jäsentyy se, että sisustustyyny tai sipsit ovat samalla tavoin päästölähde. Käytämme suurimman osan tarvitsemastamme energiasta välillisesti, tuotteisiin ja palveluihin sitoutuneena. Euroopan tasolla on arvioitu, että kotitalouksien välitön energiankulutus – kuten valaistus ja lämmitys – kattaa vain noin 40 prosenttia kaikesta energiankäytöstä. Käytämme siis enemmän energiaa välillisesti kuin suoraan.

Ruoka on hyvä esimerkki meiltä piilotetuista ympäristövaikutuksista.

Ruoka on ihmisen keskeinen energianlähde, mutta käytännössä lautasemme sisältö on saatu aikaan fossiilisella energialla. Yhtä ruoasta saatua kaloria kohden on länsimaissa käytetty viisi–kymmenen kaloria fossiilisia polttoaineita. Pelkkä öljyn käyttö huomioiden päädytään laskelmaan, että tarvitsemme yksi–kolme litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden. Ei ole liioiteltua sanoa, että syömme öljyä – tai ainakin toisinpäin: ilman öljyä emme syö.

Ruoantuotannon räjähdysmäinen kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruoan kuljetukseen, säilömiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi. Suomen tuonti Kiinasta vuonna 2017 oli 4,6 miljardia euroa, noin seitsemän prosenttia kaikesta tuonnistamme. Uskallan väittää, että suuri osa tästä tuonnista on sellaista tarpeetonta kulutusta, jonka voisimme karsia elämänlaatumme mitenkään kärsimättä. Lompakko ja ilmasto kiittäisivät.

Päästöjen ulkoistuksesta johtuen länsimaiden todelliset päästöt ovat suurempia kuin Pariisin ilmastosopimuksen laskennassa käytetyt luvut. Päästöt kasvavat, kun huomioidaan tuonnin päästöt vähennettynä viennin päästöillä. Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästöjään varsin paljon, noin kolmanneksella kahden viime vuosikymmenen aikana. Mutta jos huomioidaan lisääntyneen tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin kasvanut.

Muutkin rikkaat länsimaat voivat raportoida aiempaa alhaisemmat päästöt, koska korkeita ilmastopäästöjä aiheuttavien raaka-aineiden kuten teräksen ja sementin kotimainen valmistus on vähentynyt. Niiden tuonti on kuitenkin lisääntynyt.

Samoin on käynyt tavallisten kuluttajatuotteiden osalta. On arvioitu, että globaalisti noin neljännes kaikista hiilidioksidipäästöistä syntyy ulkoistettuna muille maille. Kiinan päästöistä noin 15 prosenttia aiheutuu siitä, että me länsimaalaiset voisimme kuluttaa enemmän. Kiinalaiset puolestaan ulkoistavat päästöjään yhä isommassa määrin lähimaihin kuten Vietnamiin ja Kamputseaan.

Vaikka tämä ilmastodomino ei tietenkään voi jatkua kovin paljon pidemmälle, edistymme surkeasti ilmastonmuutoksen hillinnässä. Viime vuonna globaalit hiilidioksidipäästöt kasvoivat, vaikka ne pitäisi puolittaa vuoteen 2030 mennessä.

Mutta meneehän tämä hölmöläisen peitonjatkaminen toisinkin päin. Me suomalaiset tuotamme hiilinieluista – anteeksi talousmetsistä – sellua kiinalaisille vessapaperia varten. Metsäteollisuuden päästöt lasketaan Suomen lukuihin, vaikka päästöjä vastaava kulutus tapahtuu Kiinassa tai jossain muualla. Nykypelissä tuhlaamme omaa kansallista hiilibudjettiamme, jotta kiinalaiset voivat paremmin pyyhkiä pyllynsä. Kiina on siis ulkoistanut päästöjään meille.

On minulla ratkaisukin tarjota.

Ratkaisu olisi henkilökohtainen hiilibudjetti. Tällöin jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.

Kirjoittaja on ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen.

Jaa tämä: