Myyrmäki

Vantaan Myyr York katutaiteen asialla

Suomessa eletään katutaidebuumia ja yksi sen merkittävistä keskittymistä on Vantaan Myyrmäki. Myrtsissä asukasliike näytti, että kansalaisetkin voivat vaikuttaa asuinympäristöönsä.

Vantaan Myyrmäessä alikulkutunneleihin, juna-aseman ulko- ja sisäseiniin, talojen päätyihin ja ravintoloihin on maalattu viime vuosina katutaidetta, graffiteja, muraaleja ja muita. Hiljattain purettavaksi määrätty Martinkeskus-ostari maalattiin kauttaaltaan.

Tämän Myrtsin katutaidebuumin taustalla on ollut jo vuosia Myyrmäki-liike. Asukasliike onnistui vetämään mukanaan karkeloihin myös Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-ostoskeskuksen välissä sijaitsevan Vantaan taidemuseon. Museo vaihtoi viime vuonna nimensä Artsiksi ja linjasi keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Viime kesänä Artsin ulkoseinää maalattiin useammankin sadan neliön verran.

Jukka Peltosaari, Stay Ice ja Kristian Södergård kävivät Martinkeskuksessa ja Södergård ohjasi tuosta reissusta huikean videon.

Myyrmäki-liikkeen toimisto sijaitsee hieman kulahtaneen kauppakeskus Isomyyrin kivijalassa, vanhan kukkakaupan tiloissa. Rakennus on todennäköisesti jäämässä muutaman vuoden päästä puskutraktorin alle, mutta tunnelma on hyvä. Toimiston vierestä löytyy uudenkarhea skeittihalli.

Hallin tiloissa toimi vuosina 1975-85 elokuvateatteri ja tämän jälkeen vuoteen 2012 saakka helluntaiseurakunnan rukoushuone. Helluntaiseurakunnalla ei kuitenkaan ole enää tarvetta tuolle rukoushuoneelle ja kiinteistö jäi tyhjilleen.

”Seurakunnan nuoret kunnostivat tästä talkoilla skedehallin”, Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskanen kertoo entiseen elokuvasaliin rakennetulla rampilla seisten.

Samalla katutasoon rakennettiin kahvila, josta vastaa samojen nuorten pyörittämä yhdistys.

”Paikallinen nuoriso kutsuu tätä Jeesus-skeitiksi, koska tuossa yhdessä seinän graffitissa skeittaa rasta-Jeesus. Mutta ei täällä muuten kenenkään näkemyksiä kysytä tai sellaisia tyrkytetä.”

Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.
Kesällä 2016 Artsin linjaus katutaiteeseen panostamisesta alkoi näkymään myös rakennuksen ulkopuolella.

Petteri Niskanen oli mukana perustamassa Myyrmäki-liikettä lokakuussa 2012. Idea liikkeestä syntyi paikallisessa Bar Lunassa, kuinkas muuten.

”Istuimme siellä Klaus Kojon kanssa ja samaan aikaan monet tutut valmistautuivat kunnallisvaaleihin. Meillä ei ollut mitään intressiä lähteä siihen mukaan. Mietimme, että miten kaupunginosaa saisi vietyä eteenpäin.”

Alikulkutunneleiden maalaus ja aseman ehostus nousivat esiin ensimmäisenä. Sittemmin lista maalatuista ja maalattaviksi aiottavista kohteista on kasvanut

Tällä hetkellä liikkeeseen kuuluu on noin sata enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan osallistuvaa jäsentä. Sosiaalisessa mediassa joukko kasvaa jo tuhansiin.

Katsellessamme keväällä 2015 Niskasen kanssa juna-aseman seinämaalauksia paikallinen seniorikansalainen liittyy seuraamme töitä kehuakseen. ”Kohta ne kuitenkin töhritään,” hän jatkaa samaan hengenvetoon.

Ei niitä töhritty kohta, eikä ole vieläkään töhritty.

Myyrmäen alueella on maalattu 2010-luvulla luvallisesti todella moniin paikkoihin ja ne ovat pysyneet pääsääntöisesti siisteinä. Tässä on epäilemättä auttanut se, että paikalliset graffitimaalarit ja koululaiset on otettu mukaan projektiin, eivätkä reviiririidat ole päässeet häiritsemään.

Paikallisyhteisö on onnistuttu alusta saakka sitouttamaan hankkeeseen, mutta on seinille on päästetty taiteilijoita kaukaa Myyrmäen ulkopuoleltakin. Un Kolor Distinto -ryhmä saapui Chilestä maalaamaan juna-asemaa.

Tässä Un Kolor Distinton taidonnäytettä.

Myyrmäen juna-asema oli pitkään läävässä kunnossa. Sosiaalisia ongelmia on piisannut. Mutta kuinka aseman kasvojenkohotusoperaatio sai alkunsa?

”Järjestimme ensimmäisen asukasfoorumin marraskuussa 2012. Kutsuimme mukaan kaupungin edustajia, vastaavan arkkitehdin ja asukkaat. Ideoimme aseman tulevaisuutta.”

Remontin yhteydessä aseman vanha lippuhalli muutettiin kahvila-ravintolaksi ja käytännössä kaikki aseman sisäseinät täytettiin taiteella. Helmikuussa 2014 kymmenen taiteilijaa pääsi maalaushommiin, jotka kestivät viisi viikkoa. Maalausten pinta-ala on yhteensä noin 600 neliömetriä.

Maalaukset toteutti Multicoloured Dreams. Myyrmäki-liikkeen varastosta löytyi myös tarpeeton piano, joka kannettiin asema-aulaan.

Saapuessamme Niskasen kanssa asemalle pianon ääni kaikui hallissa ohi kävelleen teinin pysähdyttyä soittamaan sitä.

”Tästäkin monet tiesivät kertoa, että piano rikotaan ensimmäisenä viikonloppuna”, Niskanen sanoo ja jatkaa: ”Avajaisten jälkeen Securitaksen vartijat olivat unohtaneet lukita aseman ovet. Puoliltaöin valot olivat sammuneet, mutta nuoriso istui pianon ympärillä ringissä olutpullojen kanssa ja soitteli pianoa. Sitä katsellessamme pohdimme, että ilman pianoa siellä olisi varmaan etsitty jotain muita virikkeitä.”

Sittemmin aulaan on kannettu toinenkin piano.

"'Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata', Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa. [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/helpotusta-ankeuteen/] "Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki."
”’Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata’, Myyrmäen aseman sisä- ja ulkoseiniä maalannut Salla Ikonen kertoi Voiman haastattelussa.
”Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.”

Kaupunki maksoi aseman maalausurakasta taiteilijoille 30 000 euroa. Summa saattaa vaikuttaa suurelta, mutta olisi se harmaakin maali maksanut rahaa. Tällä kertaa maalit myös saatiin sponsorilta – vantaalaiselta Tikkurilan maalitehtaalta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Vantaan kaupunki pulitti aseman junasillan värikkäistä led-valoista 200 000 euroa.

Asukastoiminnan tukeminen on osoittautunut kaupungin kannalta taloudellisesti järkeväksi.

”Tarkoitus olisi, että ensi kesänä maalataan tämän asemarakennuksen ulkoseinät, mutta siitä ei vielä ole olemassa sopimuksia. Kuten kaikissa taideprojekteissamme, tässäkin on mukana Vantaan taidemuseo asiantuntijaroolissa”, Niskanen kertoo.

Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäen juna-aseman vieressä. Museon viime talven Meidän katu -näyttelyssä oli esillä teoksia alueella vaikuttaneilta graffitimaalareilta. Myös Multicoloured Dreams maalasi yhden massiivisen muraalin museon päähalliin.

Läheinen vapaassa käytössä oleva graffitiseinä myöskin syntyi asukasliikkeen aloitteesta, kun kauppakeskus Myyrmannin viereisen  purkutyömaan raksa-aidat keksittiin pyytää hyötykäyttöön. Aidan takana sijaitsi aikaisemmin terveyskeskus. Nyt aktiivit ideoivat sen tilalla olevaan kuoppaan nurmimattoa ja esiintymislavaa. Niskasen mukaan tilaa kannattaa käyttää siitäkin huolimatta että siihen muutaman vuoden päästä jotain ehkä rakennetaankin.

Vaikka aktiivisessa käytössä oleva graffitiseinä sijaitsee siis Myyrmannin sisäänkäynnin vieressä ei rinnakkaiselosta ole syntynyt ongelmia. Läheisen senioritalon ”mummot ovat kiikuttaneet maalareille kakkua” Niskanen kertoo.

Niskanen ei yritä väittää, että Myyrmäki olisi onnela ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Hommat kuitenkin rullaavat paremmin kun niitä tehdään yhdessä.

”Myyrmäessä on 15 000 ja Myyrmäen suuralueella reilu 50 000 asukasta. Kyllä siihen elämää mahtuu.”

Myyrmäki-liikkeen organisoimalla graffitiseinällä kävi kummia tammikuussa 2016. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras oli porsastellut harrastajien rahoilla ja dokannut ja pämpännyt junnujen fyrkat. Katutaiteilija Hende päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hävetkää-teos kuitenkin käytiin repimässä levyineen heti seuraavana yönä. Lopulta paljastui, että asialla olivat kaupungin miehet ja tästä seurasi eeppinen sekamelska. Lisää aiheesta täällä ja täällä.

Siirtymä alikulkutunneleista ja juna-aseman seinistä asuintalojen päätyihin ei ollut täysin vailla ongelmia.

”Rakennusvalvonnassa on suhtauduttu myönteisesti meidän hankkeisiin, mutta he eivät yksinkertaisesti tienneet mitä lupia tarvitaan ja keneltä. Olimme yhteydessä Porin taidemuseoon, jonka Street Art – The New Generation -näyttelyn yhteydessä maalattiin muutama talon pääty. Heillä oli tuntuma siitä, miten lupa-asiat hoituvat.”

Niskasen mukaan suunnitelmat kuitenkin saatiin tehtyä valmiiksi yhdessä kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Kun suunnitelmat ja ohjeet saatiin tehtyä, hoituu lupaprosessit jatkossa helpommin virkamiestyönä.

Niskanen näkee ideaalitilanteeksi sen, että asukkaat itse aktiivisesti vaikuttavat asuinympäristöönsä ja sen kehittämiseen. Ja virkamiehet ja poliitikot vastavuoroisesti kuuntelevat. Kaupunki tekee tietysti suuret infraratkaisut, mutta kansalaisyhteiskunnan tasolla asiat lähtevät asukkaista. Kaupunkiin pyritään olemaan yhteydessä pääasiassa virkamiesten kautta ja puoluepolitiikka pidetään mahdollisimman loitolla toiminnasta.

”Puoluepolitiikassa ongelmana on se, että kaikkia ideoita arvioidaan sen mukaan, minkä puolueen edustaja sen esittää”, Niskanen toteaa ja lisää vielä: ”Meillähän on mukana lähes kaikkien puolueiden paikalliset aktiivit.”

Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan. "Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.
Häiriköt-päämaja edesauttoi katutaiteilija Boingin päätymistä Artsin näyttelyyn, vaikka taiteilija olikin osoittanut skeptisyyttä valkoisia kuutioita kohtaan.
”Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, Boing kertoi Voiman haastattelussa. Artsi on pyrkinyt madaltamaan kynnystä saapua paikalle – museoon on aina vapaa sisäänpääsy.

”Myyrmäki-liikkeen asema varmaan aina muotoutuu tarpeen mukaan. Mitä Myyrmäkeen tulee, niin olemme leikitelleet ajatuksella, että tästä voisi kehittyä jopa trendikäs kaupunginosa”, Niskanen visioi.

”Ei tästä kuitenkaan mikään Kallio tule. Vaikka aseman läheisyyteen tuleekin muutama umpikortteli on alue rakenteeltaan lähiömäinen”, Niskanen jatkaa. ”Mutta edellytykset ovat hyvät, koska täällä on asuntoja, työpaikkoja, oppilaitoksia ja kulttuuri- sekä urheilupaikat kunnossa. Ei kantakaupungin ulkopuolella vastaavia kokonaisuuksia ihan hirveästi ole”.

”Mutta onnistuakseen tämä vaatii asiakkaiden omaa tekemistä ja sitoutumista. Usko omaan kaupunginosaan ja sen tulevaisuuteen pitää rakentaa ensin.”

Jaa tämä:

Kotini on linnani

Berliinissä hylätty metrotunnelin pätkä muuttui makuuhuoneeksi. Kyseessä ei ollut suinkaan ensikerta, kun julkinen tila näin vallataan.

Söpöt tapetit, taulut ja kirjahylly kirjoineen koristavat makuuhuonetta, joka löytyi yllättäen käytöstä poistetun metrotunnelista. Makkarin tammikuussa löytäneet työntekijät luulivat aluksi kyseessä olleen hylätty elokuvalavaste, mutta mihinkään ei ollut kirjattu lupahakemusta moiselle.

Kuukautta myöhemmin paikallisille sanomalehdille lähetettiin valokuvia tuosta makkarista. Nimettömänä pysytellyt lähettäjä ilmoitti olevansa Berliinin liikennelaitoksen, BVGn, työntekijä. BVG kielsi liittyvänsä asiaan mitenkään, mutta sen työntekijällä tietenkin saattaisi olla pääsy tuohon tilaan.

Myös The Guardian kirjoitti tapauksesta. Lehdessä kerrottiin, että berliiniläiset ovat nyt spekuloineet tekijän henkilöllisyydellä ja sillä, mistä tässä oikein on kyse. Lisää pohdittavaa saatiin, kun tämä makuuhuone laitettiin vuokralle AirBnB-palveluun. Ei se siellä kauaa viihtynyt.

Monien mielestä taideteos haluaa kiinnittää huomiota Berliinin nopeaan gentrifikaatioon. Tähän merkitykseen saattaisi viitata myös ilmoituksen sanamuoto: ”Keskeinen sijainti, lähellä U9-linjaa.. ..Loft-tunnelma ja retro-chick. Täysin ajanmukaistettu vuonna 2016 ja on melko hiljainen (kunhan pidät korvatulppia).”

Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.
Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.

Se, että taiteilija(/-t) on päättänyt pysyä nimettömänä ei sinänsä ole yllättävää. BVG on todennut tuossa tunnelissa oleilun laittomaksi ja tapetit ja muut rekvisiitat paloturvallisuusriskeiksi.

BVG:n edustaja kuitenkin kehaisi taiteilijaa yksityiskohtiin paneutumisesta.

Näitä julkisen tilan kodinomaiseksi sisustaneita teoksia on viime vuosina ilmaantunut Suomessa ja maailmalla. Kiinnostavia ja samankaltaisesta muodosta huolimatta projektit/teokset ovat olleet hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Lontoossa Anti Anti-Homeless Spikes -ryhmä ratkaisi asunnottomien häätämiseksi asennettujen piikkien aiheuttaman ongelman rakentamalla niiden päälle minimakkarin.

”Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

’Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.'”

Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.
Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.

Myyrmäessä puolestaan sisustettiin bussipysäkki olkkariksi, televisioineen ja kirjahyllyineen. Pysäkille oli myös jätetty viesti ohikulkijoille ja bussin odottajille:

OSALLISTUKAA TALKOISIIN! Komission mukaan Euroopan taloustilanne johtuu siitä, että työmies on helvetin ahne. Ylipalkattu alisuorittaja.”

Kuva: Metro-lehti/lukija
Kuva: Metro-lehti/lukija

Hieman samaan tapaan Voimassakin haastateltu Improv Everywhere -ryhmä haastoi suhdettamme julkiseen tilaan. Se järjesti nykkiläisellä metroasemalla taidenäyttelyn ja sen avajaiset, musiikkeineen päivineen. Taideteoksina olivat aseman kiinteä kalusto ja mainokset.

Omituiset sähkökaapit, roskikset, seinästä sojottavat putken päät, viemäri. Kaikki saivat viereensä nimikyltin, jossa esine nimettiin ja esiteltiin. Kylttien teksteissä ilakoitiin näiden hyvinkin arkisten esineiden luonteella ja ominaisuuksilla. Mieleen ihan palautuu Pahkasian viiniarvostelu lasinpesunesteistä ja puhdistusaineista.

Bileet järjestettiin 23rd Streetin asemalla, joka on sopivasti galleriakeskittymän lähellä. Hipat ajoitettiin torstai-illalle, jotta paikalle sattuisi mahdollisimman moni läheiseen galleriaan matkalla ollut taiteen ystävä.

Vaikka sattumalta paikalle osunut yleisö ymmärsi näyttelyesineiden tavanomaisuuden, tuli ryhmä osoittaneeksi tempauksellaan sen, että arkisetkin esineet ovat taidetta sopivien olosuhteiden vallitessa. Se vahvisti väittämää, jonka Duchamp ja Warhol esittivät pisuaarin ja Campbell-tölkkien välityksellä.”

Jaa tämä:

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä:

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Jaa tämä:

Helpotusta ankeuteen

Kiinnostavampaa asuinympäristöä maalaava Salla Ikonen oli purskahtaa itkuun jyrättyjen graffitien äärellä.

Salla Ikonen on juuri saanut valmiiksi ison Satumetsä-projektin Mikkelissä. Hän maalasi kaupungin keskustassa Pikkutorin ympäristössä muun muassa virastotalon ulkoseiniin ja kirjaston sisäseiniin. Koko kesän mittaiseen urakkaan kuului myös työpajoja, joihin kaikki kiinnostuneet toivotettiin tervetulleiksi. Halukkaita saapui paikalle reilu 70, ja heidän jäljiltään toria ympäröivissä puissa roikkuu ripustettuna noin 100 Satumetsän  hahmoa.

Pysyväksi osaksi Mikkelin keskustan katukuvaa jäävät Ikosen seinämaalaukset – eli muraalit.

”Kymmenisen vuotta sitten kävin Meksikossa muutamaan otteeseen. Siellä on paljon muraaleja, ja sieltä tuli se ajatus, että Suomeenkin sellaiset sopisivat. Meillä riittää harmaata betoniseinää ja on pimeätä ison osan vuotta”, Ikonen avaa valintansa taustoja.

Katutaiteilijauralle kannustanut meksikolainen muraaliperinne näkyy Ikosen teoksissa. Ne poikkeavat tyyliltään siitä, mitä katutaiteella on meillä viime vuosina tarkoitettu.

”Koen kyllä olevani osa katutaide­skeneä – oma tyylini kuitenkin poikkeaa graffitista ja sapluunatöistä. Esimerkiksi puhtaasti kirjainpohjainen graffiti ei välttämättä istuisi virastotalon seinään – tai no, riippuu tietysti keneltä kysyy. Kaikille tyyleille on kuitenkin paikkansa ja tilaa.”

Sarvipää kurkkaa pömpelistä Mikkelin satumetsässä.
Sarvipää kurkkaa pömpelistä Mikkelin satumetsässä.

”Kiinnostuttuani katutaiteesta etsin vuonna 2011 käsiini Multicoloured Dreams -ryhmän, ja sitä kautta pääsin ensimmäisiin projekteihin kiinni”, Ikonen kertoo.

Tänä vuonna hän osallistui ryhmän kanssa Myyrmäen juna-aseman sisäpintojen maalaamiseen. Mikkelin Satumetsän hän puolestaan toteutti itseohjautuvasti.

Voiman haastattelua edeltävänä päivänä loppuun saatettu Satumetsä oli osa Mikkelin kaupungin Taide osana keskustan kehittämistä -hanketta. Vaikka Ikonen oli Mikkelissä vierailijana, uskoo hän teostensa sopivan ympäristöönsä ja paikallisten ajatusmaailmaan. Mikkeliläiset osallistuivat Satumetsän suunnitteluun ja toteuttamiseen, ja Ikonen mieltääkin roolinsa jossain määrin yleisön palvelijaksi.

”Kuuntelen aina paljon paikallisten asukkaiden mielipiteitä valmistellessani ja toteuttaessani julkisia teoksia. He ovat kuitenkin se porukka, joka niitä teoksia eniten kohtaa. Kun maalaan, kanssani tulee myös poikkeuksetta kymmeniä henkilöitä keskustelemaan paikasta ja sen merkityksestä. Ihmiset arvostavat  sitä, että heitä varten tehdään tällaista, ja kokevat sen omakseen. En tee taidetta vain itseäni varten.”

Virastotalon seinään Ikonen maalasi talossa työskentelevän virkamiehen toiveesta miehen, joka katselee kaihoisasti aukion vastakkaisella puolella olevaa naista ja satumetsää.

”Haluan tuottaa ihmisille jotain yhteisesti koettavaa, joka ei tartu pintakerroksen erimielisyyksiin. Jotain, joka leikkaa pintaa syvemmälle.”

Myrtsissä riitti seinää väritettäväksi.
Myrtsissä riitti seinää väritettäväksi.

Vaikka Ikosen teokset eivät ole julistavan poliittisia eikä hän haasta vallitsevaa järjestystä valtaamalla tilaa omin luvin, työnsä ei ole vailla yhteiskunnallista vaikutusta.

Samalla, kun Ikonen viimeisteli Satu­metsää Mikkelissä, Helsingin kaupunginvaltuusto päätti jatkaa katutaidekaupunginosan mahdollisuuksien kartoittamista. Helsingin kaupunginisien ja -äitien innoittajana on epäilemättä toiminut osaltaan katutaidetta seinilleen ennakkoluulottomasti haalinut Vantaan Myyrmäki, jonka koristeluun Ikonenkin osallistui.

”Tietenkin isot projektit toimivat esikuvina, eikä niitä nähdä uhkana. Tämän kautta yleinen ilmapiiri kehittyy kohti sallivampaa, ja moni muukin katutaiteen muoto saa lisää elintilaa. Jotain kehityksestä kertoo myös se, että minun teokseni ovat tällä hetkellä esillä Helsingin kaupungintalon Virka ­Galleriassa. Onhan sitä muutosta tapahtunut sitten nollatoleranssivuosien.”

Ikonen osallistui kesällä Malta Street Art Festivalille. Suomessa harvinaisemmat realistiset esittävät muraalit hallitsivat festareilla.
Ikonen osallistui kesällä Malta Street Art Festivalille. Suomessa harvinaisemmat realistiset esittävät muraalit hallitsivat festareilla.

Ikonen asui vuosia Martinlaaksossa, Myyrmäen naapurissa. Ajatukset katutaiteesta asuinympäristön kohentajana johtivat hänet yhteen Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskasen kanssa. Silloin syntyi ajatus maalata Myyrmäen juna-asema kauttaaltaan, tehdä siitä asukkaiden oma asema.

”Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata.”

Myyrmäen asema ei ollut erityisen hehkeä näky ennen täysremonttia ja uutta maalikerrosta – päinvastoin. Samalla rataosuudella on myös Malminkartanon asema, jota koristivat vuosien ajan suuret graffitit. Ne kuitenkin maalattiin piiloon osana Stop töhryille -projektia.

”Kun Malminkartano maalattiin yli, meinasin purskahtaa itkuun.”

Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.

Ja ehkä Malminkartanonkin asema on vielä pelastettavissa.

Salla Ikonen: Hahmoja Helsingissä Virka Galleriassa Helsingin kaupungintalolla 8.11. asti. Ikosen maalaukset Myyrmäen asemalla nähtävissä päivittäin

Jaa tämä: