pasifismi

Siniristijihadimme

Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään ja bileiden multihuipentuma on uusi Tuntematon sotilas, tietenkin. 

”Me suomalaiset rakastamme sotaa. Kun juhlimme itsenäisyyttämme, muistelemme sotaa ja katsomme Tuntematonta sotilasta. Kun määrittelemme liike-elämän johtajatyyppejä, haemme verrokit Tuntemattomasta sotilaasta. Monet meistä jopa tietävät, että saimme itsenäisyytemme talvisodassa.”

Näin kirjoitin keväällä ja sama meno jatkuu. Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas, järjestyksessä kolmas filmatisointi saman nimisestä kirjasta, saapuu ensi-iltaan perjantaina 27.11.

Tuntemattoman sotilaan yhteistyökumppani, Saludo-kahvi, on ottanut ilon irti yhteistyöstä ja tuonut markkinoille Tuntematon-teemaisen kahvipaketin. Päätimme hieman auttaa ja suunnitella mainosleiskan kahville. Itselleni tosin tulee sodasta ja kahvista mieleen lähinnä korvike, mutta toivottavasti tämä mielenyhtymä ei haittaa Meiran markkinointiväkeä.
Tuntemattoman sotilaan yhteistyökumppani, Saludo-kahvi, on ottanut ilon irti yhteistyöstä ja tuonut markkinoille Tuntematon-teemaisen kahvipaketin. Päätimme hieman auttaa ja suunnitella mainosleiskan kahville. Itselleni tosin tulee sodasta ja kahvista mieleen lähinnä korvike, mutta toivottavasti tämä mielenyhtymä ei haittaa Meiran markkinointiväkeä.

Suomalainen identiteetti tuntuu rakentuvan sodan varaan ja Väinö Linna Tuntematon sotilas -kirja on onnistunut sementoimaan asemansa tämän kaanonin kivijalkana. ”Suomalaisen miehen” ja hyvän johtajan roolimalleja haetaan vuodesta toiseen Tuntemattomasta ja ilmeisesti kaikilla suomalaisilla (miehillä) tulisi olla mielessä oma esikuvansa teoksen henkilökaartista.

Louhimiehen elokuva ratsastaa tällä kaanonilla ja samalla myös kompastuu siihen. Kun ”kaikki” tuntevat teoksen henkilökaartin lähes intiimisti, ei elokuva vaivaudu rakentamaan kummoisiakaan henkilöitä. Ansiokkaat näyttelijäsuorituksetkin ovat lähinnä arkkityyppien kuvituksia ja harva hahmoista kasvaa rämpiessään läpi sodan.

Harmillisesti kaikki katsojat eivät kuitenkaan ole täyttäneet elämäänsä Tuntemattoman pänttäämisellä ja monelle leffasta taitaa jäädä mieleen lähinnä sodan kuvaus ja se, kuinka ihminen voi ylittää itsensä hädän hetkellä.

Tässä sankarillisuudessa piileekin lähes kaikkien sotaelokuvien ja -kirjojen ongelma. Kriittinenkin kuvaus sodasta sisältää sankaritarinan ja siten vahvistaa ajatusta sodasta, joka rakentaa kansakuntia ja tekee sankareita. Louhimiehen Tuntemattomassa sotakuvastoon yhdistyy myös hyvinkin poeettisesti rukous ja uhrimieltä korostavat julistukset. Tämä palauttaa mieleen Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen ajatuksen siniristijihadismista:

”Siniristilippumme-laulun väkevässä sanomassa lipun arvojen puolesta kuoleminen on korotettu korkeimmaksi haluksi.
—-
Sodan kärsimyksiä on tärkeä muistella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisi hyvä asia kasvattaa lapset suhtautumaan sotaan ihannoiden. Veteraaneja kohtaan on kaunista ilmaista kunnioitusta. Onko sen tapahduttava niin, että lapset laulavat astuvansa sotaan ilomielin?
Kun näemme Välimeren rantamailta kuvia uskonnollisten symbolien edessä väkivallan nimeen vannovista lapsista, saatamme pitää sitä muukalaisten kulttuuriin kuuluvana aivopesuna. Kun Suomessa lapset laulavat halustaan elää ja kuolla kansakunnan ja kristinuskon pyhimmän symbolin puolesta, se nyt vaan on tapana.

Teivainen myös huomauttaa uudessa Maailmanpoliittinen kansalliskävely -kirjassaan, että kansainvälisesti on yleisempää, että kansallistunteen hurmoksessa vannotaan vihollisen veren vuodattamista. Meillä Suomessa tuntuu olevan yleisempää isänmaan puolesta kuolemisen ihailu – ja Tuntemattomassa löytyy myös hahmoja, jotka tämän auvoisuutta kehuvat.

Teivainen varoo vetämästä turhan vahvoja yhtäläisyysviivoja suomalaisen ja vaikka ääri-islamistisen jihadin välillä. Ehkä tähän veriuhrin antamiseen yhdistettynä puhe jihadista ei kuitenkaan ole täysin tuulesta temmattu.

"Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane." Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?
”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.”

Samalla, kun mietimme näitä kansallisia esikuviamme, voimme pohtia myös filmatisointiin liittyviä ulkotaiteellisia elementtejä. Elokuvan rahoitusta on haettu kaupallisesta yhteistyöstä ja tämä herätti keskustelua jo hyvissä ajoin ennen enskaria. Itsekin otin osaa tähän keskusteluun.

”On vaikea keksiä mitään, mikä halveksuisi sotien kauhut läpi eläneiden sukupolvien kokemuksia niin paljon kuin tämä sodalla ratsastaminen ja sen banalisoiminen. Mitä näistä tuotteista pitäisi oikein olla mieltä? ’Ota torjuntavoitto pölystä!’, ’Nyt juodaan kossuvissyä talvisodan hengessä!’, ’Tällä mopilla selviydyt pahimmastakin motista!’.

Jotain hyvin omituista on tapahtunut, kun vasemmistolaisen työläiskirjailijan sodanvastainen kirja on päätynyt kansallismielisten sotaromantisoinnin välineeksi ja nyt myös markkinointiponnisteluiden vankkureita vetäväksi juhdaksi. On tietenkin totta, että taiteilija ei itse pysty määrittelemään sitä, miten hänen teoksensa lopulta tulkitaan, ja paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten Väinö Linnan kirjan julkaisun.”

Onneksi varsinaiselta tuotesijoitteluilta vältyttiin ja sankarit eivät kiertäneet eturintamalle Lidlin kautta. Elokuvan yhteistyökumppaneista yksi muuten herätti erityistä ihmetystä: ranskalainen hävittäjälentokonevalmistaja Dassault. Tai, no, ei kai tässä mitään ihmeteltävää ole. Dassault haluaisi kovasti myydä Suomelle Rafale-hävittäjiä ja yhtiön mainoksessa ratsastettiin jo viime vuonna häpeilemättä revontulten kajossa.

Tutkijatohtori Noora Kotilainen kirjoitti kuinka hävittäjiä Suomelle tarjoavien valmistajien videoissa leikitään kansallisromanttisella kuvastolla. Puolustushallinnossa nämä videot määriteltiin viihteelliseksi avaukseksi, jolla pyritään keventämään viestinnällistä taakkaa ja rakentamaan brändiä. Pohjimmiltaan niillä markkinoidaan hävittäjähanketta kansalle ja mikäs sille sopivampi yhteys kuin Tuntematon sotilas.

Kaikkien mutinoiden ja ongelmien myötä on kuitenkin todettava, että ei tämä filmatisointi huono itsessään ole. Mutta miksi tämä kolmas versio yleensäkään piti tehdä?

Tekijäporukasta on kuulunut toteamuksia, että ”Tuntematon on tehtävä joka sukupolvelle”. En välttämättä jaa tätä ajatusta, mutta nämä filmatisoinnit tuntuvat tosiaan tupsahtavan ilmoille noin 30 vuoden välein: Edvin Laineen filmatisointi vuonna 1955, Rauni Molbergin vuonna 1985 ja nyt Louhimiehen versio vuonna 2017.

Itse toivoisin, että nämä nykyiset, monin tavoin toisiaan toistavat, tulkinnat riittäisivät jo nyt ja sitten 2040-50-lukujen taitteessa vääjäämättä tehtävä neljäs filmatisointi seuraisi enemmän Tuntematon REDUXin viitoittamaa tietä.

Tätä enskaria minä todellakin odottaisin.

Jaa tämä: