performanssi

Performanssi politiikasta ja pornosta

Cicciolina on sekä idealistinen pornotähti että karnevalistinen poliitikko. Ristiriitaisetkin roolit istuvat yhteen kummasti, kun niistä rakentaa performatiivisen kokonaisuuden.

Pornotähti Ilona Staller oli Italialaisen yhteiskunnan märkä uni sekä painajainen. Cicciolinana tunnettu tähti nousi Italian parlamenttiin 30 vuotta sitten heinäkuussa 1987 valtavan kohun saattelemana.

Kun lehdet kirjoittavat Stallerista, liitetään hänen nimeensä aina sanat ”pornotähti” ja ”poliitikko”. Kumpikaan titteli ei kuitenkaan kerro kauheasti Stallerista tai tämän alter egosta Cicciolinasta. Ja kyllä: Ilona Staller on pornofilmeissä esiintynyt julkkis joka nousi Italian parlamenttiin kaudelle 1987-92. Ihan tyypillinen poliitikko Ilona ei kuitenkaan koskaan ollut. Ja vaikka Cicciolina oli tunnettu pornosta, on Cicciolinan niputtaminen yhteen tavanomaisten pornotähtien tai pin-up -tyttöjen kanssa myös virhe.

Kukapa ei muistaisi sitä, kun poliitikko, jolla on todistettavasti rinta, kävi Suomen eduskunnassa. Päätoimittajat pohtivan, oli järkyttävää.
Kukapa ei muistaisi sitä, kun poliitikko, jolla on todistettavasti rinta, kävi Suomen eduskunnassa. Päätoimittajat pohtivan, oli järkyttävää.

Cicciolina oli pikemminkin vähän kuin Barbarella; ohjaaja Roger Vadimin 1960-luvun lopun scifi-fantasia intergalaktisesta entiteetistä, jonka seksuaalinen energia on niin ylivoimainen, että pahimmatkin joukkotuhoaseet kalpenevat sen voiman rinnalla. Kaikesta kyynisyydestä, estoista ja vaatteista riisuttu Barbarella on pikkunokkela miehinen fantasia; ihana, mutta myös naurettava mahdottomuudessaan. Elokuva on pohjimmiltaan hyväntahtoinen satiiri rauhan ja rakkauden sukupolvesta; uskosta e-pilleriin ja seksuaaliseen vallankumoukseen Vietnamin sodan keskellä.

Cicciolina syntyi samasta koeputkesta, Ilona Staller kätilönään.

Ohjaajanero Federico Fellini kutsui Cicciolinaa vuonna 1987 ”Italialaisen yhteiskunnan unelmaksi” ja samalla ”painajaismaiseksi uneksi”. Mutta Fellini unohti mainita, että kaikessa unenomaisuudessaankin – toisin kuin Roger Vadiminin Barbarella – oli Cicciolina myös todellinen. Todellinen nainen ja todellinen peruskurssi poliittisesta populismista. Siitä kuinka noustaan parlamenttiin ja tullaan kuulluksi ilman koulutusta, suhteita, rahaa tai oikeaa sukupuolta.

Ensimmäinen päivä parlamentissa.
Ensimmäinen päivä parlamentissa.

Ilona Staller syntyi ”ylikansoitetun asuintalon vaatimattomassa huoneistossa”, Budapestissa kommunistisessa Unkarissa marraskuussa 1951. Omien sanojensa mukaan Ilona oli onnellinen, estoton lapsi joka haaveili satujen prinsessoista talossa jossa eli ”lihavaperseisiä naisia, isomahaisia ja rasvantahrimia aviomiehiä, kitiseviä ja kiljuvia käytävässä juoksentelevia lapsia”. Kasvettuaan auktoriteettiongelmaisesta pikkupioneerista teini-ikään, Ilonan haaveet aikuisuudesta ja glamourista törmäsivät Budapestin sodanjälkeiseen lyijynharmaaseen todellisuuteen.

Ilonan kauneus ei silti jäänyt huomiotta sosialistisessakaan järjestelmässä; hän voitti kauneuskisat ja pääsi jo teini-ikäisenä työskentelemään mannekiinina Unkarin suurimmalle mallitoimistolle M.T.I:lle.

Mannekiini ei ollut nuoren Ilonan ainoa ammatti. Jos Ilonan harlekiinimaisen lennokkaasti kirjoittamaa omaelämänkertaa ”Tunnustuksia” (1988, Odessa) uskoo, värväsi Unkarin kommunistinen salainen poliisi Ilonan erään hotellin sisäköksi, tehtävänään vakoilla hotellissa asuvia amerikkalaisia diplomaatteja. Ilonan koodinimi oli ”Leppäkerttu”. Se onko tämä ja monet muut seikkailut Ilonan elämänkerrassa vilkkaan mielikuvituksen tuotetta, tai Cicciolina hahmon luomista, voi vain arvailla. Fakta on kuitenkin, että kun mahdollisuus jättää Unkari taakse tuli, tarttui Ilona siihen ahneesti. Yhteisestä sopimuksesta solmitu pika-avioliitto Italialaisen miehen kanssa oli lopulta nuoren Ilonan menoloppu pois maansa koruttomasta arjesta.

Roomassa Ilona käynnisti uransa eroottisena mallina, esiintyen lehdissä ja muutamassa seksikkäässä elokuvaroolissa. Tavattuaan valokuvaaja Riccardo Schicchin 1973 sai Ilonan ura uuden vaihteen silmään; hän oli löytänyt rikoskumppanin ja tulevan managerinsa. Varsinaiseksi svengaliksi Riccardoa voi tuskin kuitenkaan kutsua. Ilonan mukaan parikymppisellä managerilla oli ”tasan nolla liiraa tilillä ja rikkinäinen pösö, jonka minä sain usein työntää käyntiin”. Pyynnöstä kaksikko aloitti yhteisen erotiikkaa ja politiikkaa sotkevan radio-ohjelman piraattikanava Radio Lunalla. Kuuntelijoiden puhelut, seksuaaliset ongelmat, ja ilonan todellisuutta sekä fantasiaa sekoittavat tarinat tekivät Voulez-vous coucher avec moi? -ohjelmasta hitin. Miespuolisia kuuntelijoitaan Ilona kutsui Ciccioliniksi, ja samalla vakiintui Ilonan oma taiteilijanimi; La Cicciolina. Cicciolina -termin käyttö oli myös tapa sumuttaa lähetyksiä valvovaa virkavaltaa; se oli yksi Ilonan koodisanoista pimpille.

Cicciolinan esiintymiset olivat erotiikkaa, mutta myös kritiikkiä vallitseville kaksinaismoralistisille arvoille. Ilona puhui haastatteluissaan huorista, homoista, katutytöistä, AIDSista, aborteista ja nussimisesta. Sanoista ja asioista jotka olivat kaikki tuohon aikaan edelleen tabuja voimakkaasti katolisessa Italialaisessa yhteiskunnassa.

Ilonan ja Riccardo Schicchin ohjelmat Radio Lunalle ja Radio San Paulolle nostivat myrskyn, jota seurasi siveellisyyrikossyytteiden sade. Myös Cicciolinan paljapintaiset live-esiintymiset yökerhoissa keskeytyivät toistuvasti poliisin toimesta ja päätyivät yleiseen kaaokseen. Mitä enemmän Cicciolina provosoi viranomaisia, sitä enemmän hän tuntui suurta yleisöä kiinnostavan. Ilonaa itseään uusi julkisuus ei hämmentänyt: ”Koin kaiken hyvin luonnollisena, ilman draamoja tai metafyysisiä ongelmia. Tunsin itseni perhoseksi”. 1970-luvun loppuun mennessä Cicciolina oli tuttu nimi lehtien palstoilla ja jo melkoinen ilmiö. Vuonna 1978 Ilona järkytti Italian kotikatsomoja paljastamalla rintansa suorassa tv-lähetyksessä, ensimmäisenä naisena maan historiassa. Vuonna 1979 Cicciolina-hahmon ympärille kyhättiin kokoillan elokuva Cicciolina, amore mio, epäilemättä Emmanuelle-elokuvasarjan menestyksen innoittamana. Samana vuonna monikansallinen RCA-levy-yhtiö julkaisi Ilona Stallerin discomusiikkia sisältäneen debyyttialbumin. Cicciolina oli siirtymässä valtavirtaan.

1980-luvun alussa Ilona ja Riccardo Schicchi perustivat Diva Futura elokuvayhtiön joka tuotti pornoa, ja myös Stallerin omat ensimmäiset hardcore -pornoelokuvat.

Samaan aikaan sensuuria ja kaikkinaista kansinaismoralismia vihaava Ilona oli jo viritellyt ensimmäiset poliittiset verkkonsa. Jo vuonna 1979 Staller oli liittoutunut Italian ensimmäisen vihreän puolueen Lista del Solen kanssa ja esitelty puolueen parlamentti-ehdokkaana. Vuonna 1985 Staller loikkasi Italialaisen radikaalipuolueen (Partito Radicale, PR) riveihin. Voimakkaasti vasemmistolaisen puolueen ehdokkaana Stallerin teemoihin kuului ihmisoikeuskysymykset sekä ydinvoiman ja NATO-jäsennyyden vastustaminen. Valovoimaisen Stallerin valinta Italian parlamenttiin vuonna 1987 nähtiin epäilemättä maailmalla suurena puhalluksena sekä karnevalismin voittona järjestä. Stallerin teemat kuten koulujen sukupuolivalistus, prostituoitujen aseman parantaminen, AIDSin vastainen työ, ympäristökysymykset ja uusiutuvat energiamuodot kuulostavat kuitenkin tänä päivänä edelleen yllättävän relevanteilta.

Kuva: ilona Staller ja radikaalifeministi Roberta Tatafiore Radikaalipuolue PR:n kokouksessa, 1987.
Ilona Staller ja radikaalifeministi Roberta Tatafiore Radikaalipuolue PR:n kokouksessa, 1987.

Vaikka Ilona oli poliittisesti kokematon on Cicciolinan imago todellinen koulukirjaesimerkki taitavasta brändäyksestä. Hahmon visuaaliset elementit hipovat yksinkertaisessa neroudessaan McDonaldsin kaaria. Nuo levottomat kulmakarvat, tuo maire hymy, kukkaseppele ja yksi paljastettu rinta – 1980-luvun lopussa Cicciolinan tavaramerkit tunnistettiin kautta maailman.

Cicciolina oli tuote: kiihottava kuin hampurilainen, mutta ei kuitenkaan täysin yksiulotteinen. Hän saattoi olla seksuaaliobjekti, mutta häiriintynyt sellainen. Mitä tarkoitti tuo lapsenomainen virnistys? Tai syliin puristettu teddy-karhu? Miksi tarinoida koiran tai hevosen kanssa parittelusta? Tai leikkiä elävällä käärmeellä? Cicciolina saattoi olla fantasioittemme nymfomaani, mutta samaan aikaan hän oli myös klovni ja hirviö.

Cicciolinan nousu parlamenttiin 20 000 äänellä oli iso uutinen Italiassa ja koko Euroopassa. Loputtomat puhuvat päät analysoivat Cicciolina -ilmötä TV:n asiaohjelmissa ja muut politikot sekä julkkikset antoivat kilvan kommenttejaan lehdille. Federico Fellini kutsui Stalleria ”syvällisemmäksi ilmiöksi, joka nousee esille vaistomaisesti ja jonka kanssa meidän on tehtävä tilimme selviksi” ja kirjailija Umberto Eco kirjoitti pitkän esseen Cicciolinan moraalisesta oikeutuksesta parlamenttipaikkaansa.

Cicciolina ja kannattajat. Meno on kuunnollista.
Cicciolina ja kannattajat. Meno on kuunnollista.

Kaikesta metakasta huolimatta poliittisesti kokemattoman Stallerin ura Italian parlamentissa 1987-92 oli hieman kuin vettynyt dynamiittipötkö. Edes Cicciolina ei kyennyt supervoimillaan mitään tuolle harmaiden herrojen armeijalle. Poliittisesti kokematon edustaja on jo lähtökohtaisesti alakynnessä ammattipoliitikoiden johtaessa.

Silti, Stallerin nousua parlamenttiin ei voi pitää ihan mitättömänä saavutuksena. Italiassa parlamentti koostui vielä vuonna 1990 melkein 90-prosenttisesti miehistä. Ilona Staller oli nainen joka edusti marginaalia ja puhui marginaalisten ihmisten oikeuksista. Cicciolina kritisoi myös vallassa ollutta vahvaa hyväveli-järjestelmää: ”hallituksen säännöt voivat muuttua, mutta teidän naamanne säilyvät täällä aina samoina”.

Stalleria ei valittu toiselle kaudelle vuoden 1991 vaaleissa. Korruptiota vastustanut ja sitä paljon tapetille nostanut Ilona sai tavallaan kuitenkin viimeisen kikatuksensa. Seuraavan kauden alussa käynnistettiin niinsanottu ”Mani pulite” -tutkinto, eli Italian poliittisen historian laajin korruptiota kartoittanut rikostutkimus. Parin seuraavan vuoden ajan Italian rikospoliisi saattoi tuhansia poliittisia toimijoita epäilyksen alaiseksi, paljastaen lopulta valtavan korruptioverkoston ”Tangentopolin”. Eräässä vaiheessa yli puolet parlamentin jäsenistä oli toimiensa takia tutkinnan alaisena. Tangentopolin paljastuminen aiheutti valtavan rytinän Italian poliittisella kentällä ja johti lopulta sen massiiviseen uudelleenjärjestäytymisen.

Ilona Staller ja Italian radikaalipuolueen puheenjohtaja Marco Pannella.
Ilona Staller ja Italian radikaalipuolueen puheenjohtaja Marco Pannella.

Cicciolina oli tässä vaiheessa siirtynyt jo aiheuttamaan sekasortoa uuteen maailmaan. Tuotuaan paljaat rintansa Italian parlamenttiin, oli tuleva rouva Staller-Koons valmis järkyttämään taidemaailmaa. Cicciolinahan oli jo taideteos, tarvittiin vain maailmakuulu taiteilija Jeff Koons kehystämään hänet. Koonsin avustuksella Cicciliolinan häpy siirtyi metsään kätketyn tahmaisen lehden aukeamalta koko seinän peittäväksi mestariteokseksi, maailman rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ällisteltäväksi Made In Heaven -näyttelyn avajaisiin Venetsian biennaaliin.

”Olen näyttänyt seksuaalisuuden päivänvalossa, olen antanut kaikille mahdollisuuden nähdä tämän kätketyn, tuntemattoman ja häpeällisen sukupuolisuuden. Rakkaus on suurenmoista ja se tekee meistä parempia. Tehkää mitä haluatte vapaasti välittämättä määritellyistä palkkioista. Rakastelkaa kenen kanssa haluatte, on tarpeetonta olla katutyttö uskotellakseen itselleen olevansa vapaa. Se olisi karkea virhe.”

(Ilona Stallerin lainaukset teoksesta ”Tunnustuksia”, Odessa 1988)

Docventures: La Cicciolina, Godmother of Scandal. 53 min; ke 20.9.2017, TV2, Yle Areena

Jaa tämä:

Anu’s Spa – ei mikään tavallinen hoitola 

Vaihtoehtohoitoja tarjoava spa avasi nettisivunsa, ja internet räjähti. 

 IDA HO -työryhmä on koetellut teatteri-ilmaisun rajoja ja vähitellen siirtynyt teatterin tuolle puolen. Ryhmä määrittelee tutkivansa esiintymisen ja olemisen taajuuksia. Tällä kertaa ryhmän tutkimukset tapahtuvat hyvinvointispalta muotonsa lainanneessa tilassa, jossa kokijalle tarjotaan rajatiedosta, uskomushoidoista ja tosimaailman hulluudesta ideansa lainanneita hoitoja. 

Tarjolla on muun muassa ebolaviruspistoksia, jotka parantavat kaikista taudeista, ja Bifrostsateenkaarisiltaterapiaa. Palveluihin kuuluu myös ajankohtainen Suomi sata -luksushoitopaketti, joka sisältää muun muassa Koivuniemen herran vierailun. Ja voi olla, että kaikki Yellow Moment Magic hoidon tilanneet eivät ymmärrä viittausta kultaiseen suihkuun. 

BARBRA ALA-HÄRKKI on erikoistunut viruologisiin hoitoihin ja hän on lisenssoitu aromaterapeutti. Uskaltaisitko antaa hänen ruiskuttaa kehoosi ebola-virusta? Miksi?
BARBRA ALA-HÄRKKI on erikoistunut viruologisiin hoitoihin ja hän on lisenssoitu aromaterapeutti. Uskaltaisitko antaa hänen ruiskuttaa kehoosi ebola-virusta? Miksi?

MISSÄÄN EI OLE mitään järkeä, paitsi että on. Ida Ho -työryhmä kertoo, mistä Helsingin Vallilaan sijoittuvassa performatiivisessa aktiossa nimeltä Anu’s Spa on kyse. 

”Tämän produktion ensimmäinen idea oli, että ihmiset tavoittelevat hyvää oloa itsensä ulkopuolella olevalla – esimerkiksi vaihtoehtohoidoilla. Kävin Tallinnassa kylpylässä, jossa tarjottiin Kauneus minussa ja James Bond -hoitoja. Kysyimme itseltämme, mitä niillä haetaan. Henkisyys on nykymaailmassa hyvin materialistista, ja Lidlistäkin saa joogamattoja ja housuja”, kertoo työryhmän jäsen Thomas Hamberg

Anu’s Spassa kokija on itse työryhmän yksilöllisen huomion kohteena ja joutuu kohtaamaan maailman sekä itsensä ehkä tunnistettavina, mutta samalla myös vääristävän peilin kautta. 

”Ihmiset eivät useinkaan ajattele kauhean pitkälle, mitä ottavat vastaan. Ei pidä kyseenalaistaa pelkästään sitä, mitä tarjotaan, vaan myös se, mitä otetaan vastaan. Humpuukiahan tämä kaikki on, vaikka varmasti jotkut myös ihan vilpittömästi tarjoavat yksisarvishoitoja”, Satu Mäkinen toteaa. 

”En suhtaudu aggressiivisen kriittisesti vaihtoehtohoitoihin, enemmänkin uteliaan huvittuneesti. Minua kiinnostaa se, kuinka esimerkiksi ihmisten hätää voidaan hyväksikäyttää. Käy vaikka katsomassa Valkoisen Liekin Voima sivua: siellä myydään seitsemänsadan euron yksisarviskouluttajapakettia. Kyllä mä vakavasti uskon, että sen ostavat ihmiset saavat jotain siitä – en tosin tiedä mitä”, sanoo Hamberg. 

”Koska tämän uushenkisyyden ympärillä on iso bisnes, mekin avaamme nettikaupan. Sieltä voi ostaa merkityksellisiä höyheniä ja ebola-rentoutusta ja muuta. Henkisyydestä on tehty kulutustavara, josta valitaan itselle sopivat palaset ja tehdään siitä statement. Sitten sitä henkisyyttä julistetaan jollain tiibetiläisellä kellolla”, ryhmän kolmas jäsen Irene Kajo kertoo. 

Suolakivistä kerrotaan muun muassa seuraavaa: "Salt kristalli valaisimet edistetään niiden terveyshyötyjä. Monille lamput kristalli suola tulee Himalajan suolaa, joka on otettu antiikin merenpohjassa. Nämä kiteet sitten koverrettu ja lamppu on sijoitettu. Lamppu, kun käytössä tuottaa lämpöä. Mukaan kannattaa suolaa kristalli valaisimet tämä lämpö tuottaa negatiivisia ioneja, jotka puhdistavat ilmaa." Need I say more?
Suolakivistä kerrotaan muun muassa seuraavaa:
”Salt kristalli valaisimet edistetään niiden terveyshyötyjä. Monille lamput kristalli suola tulee Himalajan suolaa, joka on otettu antiikin merenpohjassa. Nämä kiteet sitten koverrettu ja lamppu on sijoitettu. Lamppu, kun käytössä tuottaa lämpöä. Mukaan kannattaa suolaa kristalli valaisimet tämä lämpö tuottaa negatiivisia ioneja, jotka puhdistavat ilmaa.”
Need I say more?

VAIKKA IDA HON ote on tukevan absurdi, ei se tarkoita, etteikö asia olisi vakava. Absurdi on vain sopiva kieli kuvaamaan tätä yhteiskuntaa. Koko ryhmä toteaa yhteen ääneen, ettei näitä teemoja olisi mitään järkeä käsitellä ilman karnevalismia. 

”Karnevalismi on se meidän juttu – ylhäisen alentaminen ja groteski estetiikka. Ilman sitä tämä olisi sitä pateettista soopaa, joka täyttää teattereiden isot näyttämöt”, Kajo aloittaa. 

”Kielemme on absurdin surrealistinen. Ironian ja satiirin avulla asiat voi viedä niin pitkälle, että joutuu miettimään, saako tälle edes nauraa”, Mäkinen jatkaa. 

”Että naurattaisi, mutta ei ole varma, kehtaako”, Hamberg päättää. 

ANU’S SPAN NIMESSÄ on ilmeinen väärinlukemisen vaara, eikä tämä ollut vahinko. Sivun linkki lähtikin villisti kiertämään sosiaalisessa mediassa. Ryhmän tavoitteena ei kuitenkaan ole saada suuria yleisöjä vaan luoda suuria tunteita sille yleisölle, joka heidät löytää. 

”Se, mitä sosiaalisessa mediassa leviää meeminä ja leikkinä, on kevyttä. Hoidot, joita tarjoamme, ovat se itse asia. Emme tee kokemusesityksiä, joissa vaan silitellään katsojaa”, Mäkinen kertoo. 

”Olin erityisen ilahtunut, kun Punk in Finland palstalla spekuloitiin, olemmeko me oikeita ihmisiä. Olemme koetelleet soveliaisuuden rajoja ennenkin, mutta nyt ainakin tiedämme, että tämä menee yli jostain kynnyksestä. Karnevalismissa on aina se kevyt ja vakava puolensa. Anu’s Spahan ei kannata tulla pelkästään viihtymään. Kyllä osa täältä varmaan lähtee pahastuneina”, Kajo uskoo. 

Anu’s Spa, Eurantie 8–10, Helsinki. Ryhmähoitopäivät 7., 8., 12. ja 19.9. sekä 6. ja 7.10. 

Jaa tämä:

Yes Men haluaa aseen joka käteen

Aseet lisäävät turvallisuutta, eikö? Paras tapa lisätä turvattomien asuinalueiden turvallisuutta on siis toimittaa lisää aseita sinne koska miksipä ei!

Yritysidentiteettien lainaamisista tunnettu The Yes Men -kaksikko on jälleen suorittanut menestyksellisen kaappauksen. Tällä kertaa he tekeytyivät NRA:n eli Yhdysvaltain voimakkaimman aselobbyn, Kansallisen kivääriyhdistyksen edustajiksi.

NRA:n Share The Safety -ohjelman edustajaksi esiintynyt Hensly Cocker kertoi Ronald Reagan Presidential Library and Center for Public Affairs –keskuksessa toimittajille ja republikaaninuorille uudesta, radikaalista ohjelmasta, jonka tavoitteena on lisätä kansalaisten turvallisuutta – aseistamalla heitä.

Hensley Cocker oli oikeasti The Yes Menin Andy Bichlbaum.

Harmillisesti mielenosoittaja pyrki häiritsemään NRA:n tilaisuutta, mutta onneksi hänet saatiin poistettua paikalta ja tilaisuus pääsi jatkumaan pian.
Harmillisesti mielenosoittaja pyrki häiritsemään NRA:n tilaisuutta, mutta onneksi hänet saatiin poistettua paikalta ja tilaisuus pääsi jatkumaan pian.

Share The Safety -ohjelma lähtee siitä huomiosta, että Yhdysvaltoja riivaa turvattomuus ja tämä koskee erityisesti vähävaraisia, koska heillä ei NRA:n mukaan ole varaa ostaa asetta turvakseen.

Hansley Cocker esitti paikalla oleville puheen, jonka logiikka oli aukotonta. Ehkä hullua, mutta aukotonta.

”We’re here to launch a revolutionary program to finally ’share the safety’ with all Americans, not just those of us who can afford to live in the the beautiful gated communities like the ones right here around the Reagan Library.”

Koko puhe luettavissa täällä.

Tältä näyttää turvallisuus. Kaunista, eikö?
Tältä näyttää turvallisuus. Kaunista, eikö?

Tiedotustilaisuudessa Cocker kuvaili yksinkertaisen, mutta nerokkaan prosessin.

Aseen ostamista suunnitteleva amerikkalainen voi valita mieluisen aseen tarkoin suunnitellusta STS-valikoimasta. Valittuaan mieluisensa käsiaseen, asiakas voi valita listalta jonkun kymmenestä köyhästä asuinalueesta, jossa asuvalle henkilölle lahjoitetaan toinen ase ohjelman puitteissa.

Näin rauhattomilla ja turvattomilla alueilla asuvilla kansalaisilla olisi paremmat mahdollisuudet puolustautua viranomaisten ylilyöntejä vastaan.

”It’s almost every day you hear of some unarmed person in a neighborhood like Compton being killed by another ’jack­booted government thug,’ as I like to call them”, Cocker kertoi yleisölleen.

Kansalaiset, jotka eivät saa aseita virallisia kanavia pitkin ovat myös pakotettuja hankkimaan aseen itselleen pimeiltä markkinoilta, joka puolestaan ajaa ihmisiä tarpeettomasti rikollisuuden poluille. Share The Safety -ohjelma mahdollistaa yhä useammalle yhdysvaltalaiselle turvallisen elämän lain kaidalla puolella.

Tästä vaan valitsemaan. Jotain jokaiselle.
Tästä vaan valitsemaan. Jotain jokaiselle.

Keskustelu aseista ja turvallisuudesta olisi tämän päivän Yhdysvalloissa mahdotonta ilman, että viitataan orlandolaisessa homobaarissa tehtyyn joukkomurhaan. NRA:n edustajaa esittänyt Andy Bichlbaum (joka myöskin on oikeasti taiteilijanimi) on itse avoimesti homoseksuaali ja on kritisoinut aselobbyn toimia aiemminkin. Liekö tämän johdosta – jos mahdollista – Yes-miehet väänsivät jo entuudestaan kireällä ruuvattua vieteriään entistä kireämmälle ja huumoria oli entistäkin mustempaa.

We all know about the tragic attack in Orlando two weeks ago. But that tragedy could be compounded by an infinitely greater tragedy—if we don’t get homosexuals onto our side. Every time I read the news lately, I hear the gays calling for gun control. That’s ominous, because whatever you might think of the gays, they’re not some grieving parents’ organization—these are battle­hardened fighters.. ..Gun rights would go the way of traditional marriage. That’s why we need the gays with us, not against us. Share the Safety is committed to getting the word out that the only safe gay is an armed gay. We’re also working with Smith & Wesson to develop a line of firearms marketed specifically at the gays. We could easily imagine discreet, fashionable, and elegant sidearms that might go well with some of the fashion choices homosexuals make—designs that might complement a Philippe Starck décor or a fine Versace outfit.”

Gay Guns? Tästäkö uusi liittolainen NRA:lle?
Gay Guns? Tästäkö uusi liittolainen NRA:lle?

Jälleen kerran Yes-miesten taika toimi. Vaikka välitetty viesti oli pähkähullu ja heidät olisi kaiken järjen mukaan pitänyt saatella lavalta mätien tomaattien lentäessä ja naurun säestämänä, näin ei käynyt. Yleisö kuunteli kiltisti paikoillaan ja taputti lopussa kohteliaasti anastetun auktoriteetin turvin esiintyneille aktivistinäyttelijöille.

Jälleen kerran keisari sai ratsastaan alastomana kansalaisten editse ilman, että kukaan huomautti vaatteiden puuttumisesta. Tällä kertaa tosin keisariksi tekeytynyt henkilö itse tiesi, ettei niitä vaatteita ollut. The Yes Men iski – jälleen – kuin miljoona volttia

Videokooste tiedotustilaisuudesta.

Jaa tämä:

Katupartiolainen kertoo

Populismin myllertäessä yhteiskuntaa, tutkijan on valittava paikkansa.

Suhtautumisessa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, erityisesti rasismin nousuun ja sen raaistumiseen, on tutkijalla aina position pohtimisen paikka. Viime vuosien aikana tutkijan aktivismi on tullut asiaksi, jota jokainen humanistis-yhteiskuntatieteellinen tekijä joutuu pohtimaan. Moni on tosin myös hiljaa. Se on saattanut tuntua turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun rasismin ja tasa-arvon tutkijat ovat olleet vainon kohteena yli kymmenen vuoden ajan.

Tutkijoiden tehtävä on tutkia ilmiöitä, prosesseja ja liikehdintää. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen 2014 ilmestynyt Taisteleva tutkimus sijoittaa tutkijat myös kentälle, jossa osallistuva toimintatutkimus on vain yksi askel aktiivisempaan yhteiskunnalliseen rooliin.

Tieteen ja tutkimuksen kantaaottavuus sisältyy jo valintoihin: jos esimerkiksi köyhyyttä tuottavia mekanismeja ei tutkita, ilmiöstä on vaikea puhua, ja se jää helposti näkymättömiin.

Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan.
Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan. Samalla, kun keskustelua populismista ja fasismista käydään yliopistoilla, käydään samaa keskustelua myös kaduilla ja sosiaalisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa nämä keskustelut tukevat toisiaan. 

Natsismin nousua seurannut filosofi Hannah Arendt teki näkyväksi totalitarismia. Teoksessaan Totalitarismin synty (1951, suom 2013) hän kuvaa Saksan 1930-luvun liikehdinnän tavoitelleen ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana vastuullisissa poliittisissa rooleissa. Heillä ei ollut siksi kokemusta parlamentaarisesta toiminnasta, vastuusta äänestäjille eikä monimutkaisesta sosiaalisen neuvottelun verkostosta. ”Totalitaarisen viruksen” nopea levittäminen onnistuu helposti. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä on hurmosliikkeen kaltainen Donald Trump -vaalikampanja.

Hannah Arendt kirjoitti Totalitarismin syntyä 1940-luvun lopulla. Sitä on suorastaan kylmäävää lukea nyt, kun Punaisen Ristin työntekijöitä on kivitetty, kun polttopulloja on heitelty kohti nukkuvia, turvapaikkaa hakevia ihmisiä. Kun kadulla kulkevat pompööseihin kuviotoppatakkeihin pukeutuneet miehet.

Arendt näki, että julmuuden tekee mahdolliseksi sokea totteleminen, byrokratia ja kyvyttömyys kieltäytymiseen, ei syvä pahuus.

Moraalisen mielikuvituksen puute on meilläkin tuttu: nykyisen hallituksen päätökset törmäävät perustuslain lisäksi myös eettisiin peruskysymyksiin. Olen ollut mukana Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa käynnissä olleessa projektissa Populismi liikkeenä ja retoriikkana. Maaliskuussa päättynyt projekti toi esiin, kuinka populismin nousu kytkeytyy muun muassa maahanmuuton nostamiseen poliittiseksi pelivälineeksi.

Populismin retoriikka tehoaa ihmisiin, koska se pystyy tarjoamaan kaikille jotain vedoten pelkoihin, kateellisuuteen ja ennakkoluuloihin. Tyhjät termit, kuten ”maahanmuuttokriittisyys” täyttyvät kunkin omilla ennakkokuuloilla, urbaanilegendoilla tai tehokkaan propagandan luomilla kuvilla.

Populismi on ollut 2000-luvun alun keskeinen totalitarismin rakennusväline, ja vuoden 2015 aikana populismista tuli valtavirtaa. Merkittävä käänne kehityksessä olivat 2011 eduskuntavaalit perussuomalaisten 19 prosentin äänisaaliilla. Sen myötä populismista oli tullut yleistä poliittista puhetta.

Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.
Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.

Minua kiinnostaa esimerkiksi se, keiden joukossa ihminen tuntee seisovansa Rajat kiinni -tapahtumassa? Ketä kompataan, kun toivotetaan jollekulle raiskausta? Millaisissa fantasioissa ollaan? Kun mies heittää polttopullonsa tuulikaapin ikkunan läpi ehkä jännityksestä tärisevin, kohmeisin ja humalaisin käsin, missä hän oikeastaan on? Onko hän siinä hiljaisen tiilitalon edessä, vai kokeeko hän olevansa keskellä suurta eurooppalaista sotatannerta, taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan?

Kysymys kuuluu myös, missä itse kukin on yhteiskunnassa, jossa tätä tapahtuu?

Lähdin kunnallispolitiikkaan mukaan 50-vuotiaana, juuri väitelleenä, koska se tuntui välttämättömältä 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Sitä ennen merkityksellisin performanssini oli lähteä maahanmuuttajayhteisön nuorten naapurintädiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni myös muun muassa tekemästä katuperformanssia Suomen Vastarintaliikkeen pahoinpideltyä kolme ihmistä jyväskyläläisessä tavaratalossa, olen ollut rakentamassa kukista sydämiä anarkistien rauhalliseen mielenosoitusmarssiin ja olen jakanut karamelleja Kyllit ja Kullervot -halipartiossa.

Tällaista tehdään joka puolella maata. Tällaiset toimet rikkovat omalla populistisella tavallaan rasistisen populistisen retoriikan kautta luotua vastakkainasettelun illuusiota ja väitteitä ”ääripäistä”. Tällaiset teot, joille ei aseteta vastapuolta, kutistavat pelon ilmapiiriä. Ne luovat toisenlaista argumentointia.

Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.
Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.

Käyn edelleenkin debattia itseni kanssa tutkijan, aktivistin ja populististakin retoriikkaa käyttävän poliitikon roolien suhteista. Tutkijana olen tiedeyhteisön katseen alla, poliitikkona minut punnitsee äänestäjä ja yhteistyön kenttä, aktivistina sanani ja tekoni arvioidaan kovin monelta suunnalta. Onko se tutkijan arvolle sopivaa? En tiedä, enkä voi välittää. Näin koen nyt välttämättömäksi tehdä. Jätän sen arvioinnin myöhemmälle. Nyt en ehdi.

Artikkeli liittyy Häiriköt-päämajan tiedettä popularisoivaan hankkeeseen. Lisää karnevalismista Häiriköt-päämajan Iida Simeksen bloggauksessa.

Kirjoittajasta:

FT Irma Hirsjärvi väitteli vuonna 2009. Hän on juuri saanut Suomen kulttuurirahaston rahoituksen tutkimusryhmälleen, joka tekee Suomen osuuden 46 maata kattavasta The World of Hobbit -tutkimuksesta, jossa tutkitaan elokuvasarjan vastaanottoa eri maissa.

Suomen akatemian Populismi retoriikkana ja liikkeenä -projektin tuloksista ilmestyy suomenkielinen kirja syksyllä 2016 ja englanninkielinen kirja 2017.

 

Jaa tämä:

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Leikitään sotilasta

Teksti Häirikkö

Khaled Jarrar toi sotilaallisen kurin Helsingin keskustaan.

Siinä me seisoimme Lasipalatsin aukiolla, sulkeisharjoituksista tutussa kolmijonomuodostelmassa. Vettä satoi kaatamalla ja tuijotimme vihollista silmiin. Surrealistinen olo iski. Olin osa performanssia.

Palestiinalaistaiteilija Khaled Jarrar järjesti viikko sitten sateisena tiistai-iltana Dis-/Obey-nimisen performanssin, jonka tarkoituksena oli pohtia ohjeiden noudattamista ja sen järkevyyttä.

”Minut on koulutettu sotilaaksi – tottelemaan ajattelematta. Mutta me olemme ihmisiä – meidän täytyy ajatella”, Jarrar selitti meille osallistujille ennen performanssin alkamista.

Ennen uraansa taiteilijana Jarrar oli sotilas ja toimi muun muassa Jasser Arafatin henkivartijana.

Joukkue, aseen-to! Aika surkea näkyhän tämä porukka oli.

Taiteilijan alkupuheen jälkeen me Dis-/Obey-projektiin osallistuneet saimme intin vanhat baretit päähämme ja harjoittelimme liikkumista joukkueena. Surullisempaa sulkeisharjoitusta tuskin koskaan on nähty, mutta se nyt ei oikeastaan ole se pointti. Käytyjen keskustelujen perusteella sain sen kuvan, että monet osallistujista ovat tottuneita ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti, ja kuten todettua se itsenäisyys ei ole aina toivottua sotilailta. Puolustusvoimien mukaan sulkeisilla muun muassa luodaan kykyä vaistomaiseen reagointiin. Tuo oli tärkeä elementti myös meidän performanssissa.

Muodostelmamme marssi Vanhalta ylioppilastalolta muutaman sadan metrin matkan Mannerheimintien vartta ja sen yli Lasipalasin aukiolle. Militantin oloinen seurue herätti hämmennystä ja jopa närää keskellä iltapäiväruuhkaa. ”No ei kyllä vaikuta erityisen rauhanomaiselta”, muuan vanhempi herrasmies totesi.

Kaikkialla joukko-osastollinen sotilaita iltapäiväruuhkassa ei kuitenkaan ole harvinainen näky. Se on hyvä muistaa.

Itselleni surrealistisin hetki oli se, kun kävimme kääntymässä Kampin kauppakeskuksen edustalla olevalla Narinkkatorilla. Pysähdyimme siellä seisomaan kolmirivissä ruuanlaittokermaa markkinoineen mainosteltan viereen ja Jarrar innostui jakamaan meille osallistujille ilmaisia näytteitä. Siinä ne konsulentit kaivoivat kermapurkkeja kylmälaukusta otsat hiessä. Joku erehtyi naurahtamaan tilannetta ja sai päälleen komentaja Jarrarin huutamat nuhteet ja käskyn punnertaa.

Lopulta joukko-osasto päätyi Lasipalatsin aukiolle, jossa meitä odotti vihollinen: 50 henkareissa roikkunutta maastopukua (intin vanhoja). Meidän käskettiin pysähtyä kasvotusten vihollisen kanssa ja kohdata tuntematon vaara. Tässä kohdassa alkoi ihmiskoe: kuinka kauan kukakin viitsi seistä siinä paikallaan. Meidän tapauksessamme esitetty vastakkainasettelu oli ilmeisen merkityksetön ja järjetön, mutta siinä sateessa seisoskellessa sopi miettiä, että kuinka usein konflikteissa vastaavan kaltainen vastakkainasettelu on yhtä järjetön.

Hissukseen osallistujat alkoivat sitten riisumaan päähineitään ja poistumaan muodostelmasta kyllästyttyään touhuun. Jotkut nopeammin, mutta sitkeimmät seisoivat siinä hievahtamatta melkein tunnin verran. Mitä lie ovat siinä pohtineet, ehkä sokean käskyjen tottelemisen typeryyttä ja sitä kaikkea tuhoa, mitä sokealla tottelemisella on saatu aikaiseksi.

Missä määrin tämä sotilaan leikkiminen sitten poikkeaa intistä ja siitä, miten siellä larpataan sotilasta? Paha sanoa, kaipa tässä joku aste-ero kuitenkin on.

Viimeisen sotilaan tiukka katsekontakti demonisoitua vihollista silmiin.

Dis-/Obeyn toteutus oli kuitenkin vaarassa, koska israelilaiset eivät halunneet päästää Jarraria poistumaan kotoaan Ramallahista. Edellisen kerran Jarrarin liikkumista rajoitettiin keväällä, kun häntä estettiin osallistumasta oman näyttelynsä avajaisiin New Yorkissa.

Tämä taiteilijan liikkumisen rajoittaminen on tietenkin henkilökohtaisella tasolla tragedia. Se kuitenkin sopii raivostuttavan hyvin hänen taiteellisen tuotantonsa profiiliin. Jarrarin teokset ovat toistuvasti käsitelleet liikkumisen vapautta ja tuon rajoittamista. Ymmärrettävästi hän on lähestynyt aihetta omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan käsin. Jarrarin koti sijaitsee Länsirannalla, jonka ympärille Israel on rakentanut muurin.

Palestiinalaisilla ei ole oikeutta valvoa omia rajojaan, eivätkä he saa leimata vierailijoiden passeja – leimat lyödään papereihin israelilaisten puolella rajaa. Protestoidakseen tätä epäkohtaa Jarrar suunnitteli palestiinalaisille oman passin ja meni kotikaupunkinsa Ramallahin torille ja rupesi leimaamaan turistien passeja. Hän toki kertoi kaikille, mistä on kyse ja että ongelmia saattaa leimasta seurata. Ja niitä ongelmiahan tietysti seurasi. Useampikin leiman passiinsa ottaneista pääsi erityiseen syyniin Israelin puolella ja osan passit revittiin.

Osana toista taideteosta hän puolestaan kävi hakkaamassa taltalla ja vasaralla palasia irti Israelin rakentamasta eristysmuurista. Nuo palaset hän jauhoi pulveriksi ja sekoitti siitä uutta sementtiä, josta valoi siitä muun muassa jalkapallon.

Video Jarrarin Lontoon Ayyam-galleriassa järjestetystä Whole in the Wall -näyttelystä.

On vaikea kuvitella, mitä israelilaisviranomaiset kuvittelivat hyötyvänsä Jarrarin matkustamisen estelystä. Ehkä ei ole ajateltu mitään sen suurempaa, ehkä kyseessä on vain ollut puhdas halu tehdä kiusaa.

Paljoa paremmin he eivät olisi kyenneet Jarrarin teosten viestiä alleviivaamaan.

www.checkpointhelsinki.org/en/programme/to-the-square-2/

Jaa tämä: