Politiikka

Länsiranta Pride

Palestiinalaistaiteilija maalasi Israelin rakentamaan muuriin vastoin aikaisempaa ilmoitustaan

Khaled Jarrar tunnetaan kantaa ottavista teoksistaan, joita on nähty laajalti ympäri maailmaa – myös Helsingissä. Hän on muun muassa hakannut taltalla irti palasia palestiinalaisten Länsirannan ympäröivästä muurista. Jarrar on jauhanut noista palasista uutta sementtiä josta hän on valanut veistoksia kuten betonisen jalkapallon joka nähtiin Helsingissäkin.

Kuva 1
Tästä se lähtee, pala kerrallaan

Apartheidmuuriksi nimetty muuri on rakennettu palestiinalaisten eristämiseksi muusta Israelista. Ristiriitaisia tunteita herättänyt muuri on kritiikin lisäksi vetänyt puoleensa taiteilijoita. Nimekkäitäkin. Esimerkiksi Banksy ja Roger Waters ovat jättäneet omat kädenjälkensä siihen lukuisten muraalien ja graffitien joukossa. Jarrar ei kuitenkaan ole suhtautunut näihin maalauksiin varauksettoman positiivisesti. Hän keskusteli tästäkin Voiman haastattelussa vuonna 2014.

”Muuri erottaa. Se erottaa perheet ja sukulaiset toisistaan. Se erottaa israelilaiset palestiinalaisista. Se myös kontrolloi maa-alueita eli sitä, kuka saa viljellä ja missä.. ..En pidä graffiteista muurissa, sillä tämä muoti-ilmiö ei tee mitään muurin hävittämisen eteen. Graffitit voisi maalata muihin paikkoihin, ja muuri tulisi jättää juuri sellaiseksi kuin se on: rumaksi. Muurista tehdään taiteella tarpeettoman kaunis, ja lopulta se muuttuu turistirysäksi.”

”Muuriin maalamisen sijasta kaikkien pitäisi vasaroida siitä palasia pois. Jos kaikki hakkaisivat muurista irti muutaman kilon, se olisi äkkiä hävitetty.”

Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).
Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).

Kesä-heinäkuun taitteessa Jarrar kuitenkin kävi maalaamassa muuriin sateenkaaren raidat. Maalaus ei  säilynyt paikallaan kauaa – Gay Pride -juhlallisuuksien jälkimainingeissa maalattu teos ilmeisestikin silitti vastakarvaan joitain palestiinalaisyhteisössä. Associated Pressin raportoitua teoksen hävittämisestä tapahtuneesta kirjoitettiin muun muassa The Guardianissa ja Haarezissa.

Vaikka Jarrar ilmoituksensa mukaan antaa teostensa mieluummin puhua puolestaan, päätti hän selittää teostaan ja sen taustoja sen ympärillä käydyn julkisen keskustelun johdosta. Keskustelu ajautui taiteilijan itsensä mukaan pahasti sivuraiteille ja se kaapattiin Israelin pv-työkaluksi.

Hän kommentoikin näkemyksiään tapahtuneesta perusteellisesti ja seikkaperäisesti kirjoituksessaan.

”Kuvat sateenkaarista levisivät [Pride-viikolla] netissä ja jopa Valkoinen talo valaistiin sateenkaaren väreissä.”

”Tämä herätti minut ajattelemaan kaikkia näitä kansainvälisiä aktivisteja ja tavallisia ihmisiä, jotka juhlivat historiallisesti sorretun ihmisryhmän vapautta sekä sateenkaarta vapauden ja tasa-arvon symbolina.”

”Se sai minut myös miettimään meidän päivittäistä kamppailuamme tasa-arvon, vapauden ja oikeuden puolesta täällä Palestiinassa.”

Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)
Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)
 

Jarrar ei peittele sitä, että hänen teoksensa tuhosivat palestiinalaiset. Hän ei kuitenkaan suostu syyttämään koko yhteisöä homofoobiseksi – hän itse maalasi teoksen avoimesti päivänvalossa ja se tärvättiin yön pimeydessä.

Taiteilijan näkemykset eivät kuitenkaan estäneet tapausta nousemasta Israelin pinkwashin – eli pinkkipesun – välineeksi. Pinkkipesulla tarkoitetaan lähinnä samaa kuin viherpesulla, mutta ympäristöarvojen sijaan imagonkohennusta tehdään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kustannuksella.

”Artikkeli väitti, että Israel – väitetyn suvaitsevaisuutensa ansiosta – olisi turvasatama palestiinalaisille homoseksuaaleille. Tämä siitäkin huolimatta, että ei ole olemassa lakia, joka tarjoaisi mitään turvaa palestiinalaisille Israelissa, jossa he joutuvat toistuvasti sortotoimien kohteiksi koska ovat palestiinalaisia. Kuten israelilainen LGBTQ-aktivisti ja akateemikko Aeyala Gross on todennut, Israelin hallitus on nopea hyödyntämään LGBTQ-kysymystä osana kansainvälistä propagandaa tarttumatta ongelmiin kotikentällään.”

”Muuan teräväkatseinen kommentoija Facebookissa totesi: ’Samalla kun maailma juhlii tasa-arvoisen avioliiton voittoa Israelissa voit mennä naimisiin kenenkä tahansa kanssa kunhan hän ei ole palestiinalainen.'”

Jarrarin osoitettua virheitä Associated Pressin artikkelissa AP korjasikin niitä, mutta epäilemättä alkuperäinen artikkeli levisi verrattomasti oikaisua laajemmalle. Näinhän se menee.

Jarrar ei myöskään ole yksin kritisoidessaan Israelin pinkkipesu-politiikkaa. Suomessa tähän keskusteluun on osallistunut muun muassa Syksy Räsänen:

”Pinkwashing on osa tätä ’Brand Israel’ -kampanjaa. Pinkwashing ei tähtää queer-ihmisten aseman parantamiseen sen enempää Israelissa kuin miehitetyillä palestiinalaisalueillakaan. Sen sijaan se hyväksikäyttää palestiinalaisten queerien identiteettiä ja ongelmia heitä sortavan järjestelmän ylläpitämiseksi.”

”Sikäli kun pinkwashing pitkittää apartheidia, se edesauttaa israelilaisen yhteiskunnan luisumista yhä enemmän oikealle ja siten vaikeuttaa myös israelilaisten queerien asemaa.”

Epäilemättä keskustelu jatkuu jatkossakin.

Kuva 4
Riiko Sakkinen: Visit Israel. Akryyliväri, tussi, värikynä, lasertuloste sekä tarra paperille (Espanja 2014)
Jaa tämä:

Vastarinnan kesä

Heinäkuun alussa marssitaan valtionyhtiön öljynporaushanketta vastaan. Kesä onkin hyvää aikaa osoittaa mieltään.

Me suomalaiset usein ylpeilemme puhtoisella menneisyydellämme. Ei ole taakkana siirtomaahistoriaa tai orjaplantaaseja. Me emme kyykytä pieniä, olemmehan itsekin sellaisia.

Hanna Nikkasen mainio tietoteos Viaton imperiumi (Into Kustannus 2010) esitteli kuitenkin joukon suomalaisyrityksiä, joiden meno ei ole ollut ihan niin puhtoista. Nokia rakensi televalvontaverkkoa Iranin hallitukselle ja metsäteollisuus lanasi sademetsät.

Nikkasen listalta puuttui monen muun ansaitsevan ohella Arctia Shipping. Suomen valtion omistama firma pyörittää maamme jäänmurtajalaivastoa ja on katsonut asiakseen osallistua arktisten alueiden öljynporauksen edistämiseen. Monitoimimurtajat Nordica ja Fennica ovat jo Yhdysvalloissa valmiina Shellin erittäin riskialtista porausoperaatiota varten.

Edellisellä yrityksellä, vuonna 2012 Shellin öljynporauslautta irtosi hinauksesta siirtymävaiheessa kovan tuulen takia ja ajautui rantakivikkoon. Mikäli alueella tapahtuisi onnettomuus josta seuraisi öljyvahinkoja, olisi vahingontorjunta käytännössä täysin mahdotonta.

Tässä kohdassa monet tietysti sanovat, että ”jos emme me, niin sitten jotkut muut”. Arktisilla alueilla operoimiseen kykeneviä murtajia ei maailmassa kuitenkaan ole liikaa. Esimerkiksi ruotsalainen Oden ei ole omistajansa tekemän arvovalinnan takia käytettävissä arktisessa öljynporauksessa.

Seatlessa järjestettiin kesäkuussa mielenosoitus, jossa haitattiin pohjoiseen matkalla olleen öljynporauslautta Polar Pioneerin etenemistä kajakkirintamalla. Ele oli tietenkin vahvasti symbolinen: Polar Pioneerin uppouma on noin 40 000 tonnia, normaali retkikajakki painaa ilman melojaa parikymmentä kiloa.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.
 

Mukana tuota symbolista elettä tekemässä oli myös suomalaisaktivisti Olli Vuokko.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.

Suomessa ei ole tarjolla öljynporauslauttaa blokattavaksi, mutta Greenpeace on jo järjestänyt kajakkikurssitusta kiinnostuneille. Perjantaina 3. heinäkuuta järjestettävään Pelasta Arktis –suurmielenosoitukseen voi kuitenkin osallistua myös kuivin jaloin. Kulkue siirtyy jalkaisin kohti Katajanokkaa ja Arctia Shippingin konttoria. Samalla kelluva mielenosoitus saartaa konttorin meren puolelta.

Pelasta Arktis – Meidän murtajat irti ilmastotuhosta! –mielenosoitus 3.7. klo 14.30 alkaen. 

Kokoontuminen Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä. 

Jaa tämä:

Kaikkihan rakastavat kunnon graffitia

Onko Helsinkiin tulossa katutaiteelle omistettu kaupunginosa ja jatkuuko katutaideintoilu ikuisesti? Saas nähdä ja tuskin.

Kun graffiti saapui Suomeen 80-luvulla noin kaikki olivat innoissaan. Sitten tuli vastareaktio paheksunnan ja nollatoleranssin muodossa. Maalaamisen kerrottiin johtavan huumekierteeseen ja kuolemaan. Helsingissä alkoi nollatoleranssi kaikkea katutaidetta kohtaan ja myös olemassa olevat luvalliset teokset maalattiin piiloon pois vandaalinalkuja inspiroimasta. Vartiointiliikkeiden miehet alkoivat pamputtamaan junnuja ja otteet kovenivat molemmin puolin.

Viima vuosina tilanne on kuitenkin lientynyt ja nyt lähes kaikki tuntuvat intoilevat katutaiteen perään. Lupaseiniä on pystytetty runsaasti ja kun Jukka Hakanen maalasi Arabiassa 8-kerroksisen talon päätyyn komean muraalin sitä käsiteltiin ja ylistettiin mediassa ja laajasti.

Vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu Petra Malin jopa ehdotti kokonaista katutaidekaupunginosaa. Tämä kaikki on kertakaikkisen hienoa. En voi kuin iloita, mikäli saamme Helsinkiä hieman värikkäämmäksi ja eloisammaksi paikaksi elää ja olla.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.

Jukka Hakanen maalasi teoksensa osana Arabian katufestivaalia. Samassa tapahtumassa järjestettiin myös kaksi paneelikeskustelua suomalaisesta katutaiteesta nyt ja tulevaisuudessa. Mukana oli (itseni lisäksi) myös varsin virallista väkeä: keskustelun avaustervehdys saatiin Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulalta ja mukana keskustelemassa oli myös apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri.

Virkamiehet suhtautuivat katutaiteeseen varsin myönteisesti, vaikka eivät ymmärrettävästi vandalismiin kannustakaan. Koko keskustelun voi katsoa täältä, jos sellainen kiinnostaa.

Myönteistä suhtautumista epäilemättä tarvitaankin, tai tuosta Petra Malinin ehdottamasta katutaidekaupunginosa ei varmaan tule mitään. Kaupungin aktiivista osallistumista tarvitaan jo sen takia, että rahan kerääminen asunto-osakeyhtiöiden osakkailta ei ole pelkästään vaivatonta. Voin kuvitella (vuosia taloyhtiön hallituksessa istuneena) vastaanoton, kun hallitus esittää ylimääräistä yhtiövastiketta, jotta ”saataisiin snadisti katutaidetta tohon talon seinään”.

Ei se mahdotonta ole, mutta ei myöskään helppoa eikä sen varaan voi rakentaa katutaidekaupunginosaa.

Kaupungin osallisuus kuitenkin toisi epäilemättä mukana kankeutta ja byrokratiaa. Esimerkiksi vuosia Helsingin virkamieskoneiston kanssa vääntänyt Viva Granlund on kohdannut monia yllättäviä hankaluuksia [http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/hieman-outsider/] hakiessaan lupia suurikokoisille seinämaalauksilleen.

Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
 

Granlund on myös joutunut allekirjoittamaan sopimuksia, joissa varmistetaan että Helsingin kaupungilla (ja sen taidemuseolla) ei ole mitään velvoitteita taiteilijaa kohtaan. On sinänsä ymmärrettävää, että kaupunki haluaa turvata selustansa ja varmistaa, että sille ei synny esimerkiksi odottamattomia korjaus- ja huoltovelvoitteita teoksien myötä. Nähtäväksi jää, miten miten näiden kanssa sitten menee, jos kaupunki rupeaa aktiivinen osapuoli katutaidekaupunginosan luomisessa?

Samoin JussiTwoSeveniltä meni vuosia saada lupa maalata isoa kuvaa kotikaupunkinsa Espoon betonille. Nyt, apurahan ja ehkä myös viime kesän Salmelan taiteilijaresidenssin sekä Galleria Heinon myötä tulleen huomion myötä ääni muuttui kellossa. Lupa heltisi ja Jussi pääsi maalaamaan ensimmäisen sovituista alikulkutunneleista tänä keväänä.

Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
 

Ei taidekentän ja virranomaisten laajempi yhteistyö siis ihan mahdoton ajatus Suomessakaan ole. Ehkä pisimmälle tässä on päästy Vantaalla, jossa Myyrmäen kaupunginosaliike ja kaupungin taidemuseo ovat yhteistyössä tilanneet kaupunginosaan katutaideteoksia. Viimeisin lisäys valikoimaan on chileläisen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikon juuri valmistunut teoskokonaisuus, joka peittää Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Myyrmäki-liikkeen puuhamies Petteri Niskanen pohti teoksen julkistamistilaisuudessa, että Helsinkihän on jo saanut Myrtsistä ensimmäisen katutaidekaupunginosansa. Hän näkee Vantaan tosiasiallisesti osana Helsinkiä.

Samoihin aikoihin muutama Myrtsin juna-aseman sisäseiniä koristellut taiteilija kutsuttiin maalaamaan myös viereisen Myyrmanni-kauppakeskuksen sisäpuolelle. Kauppakeskuksia pyörittävä Citycon on ennenkin yrittänyt integroida taiteen ja kauppakeskuksen eikä aina ole mennyt putkeen, mutta tällä kertaa homma näyttää menevän paremmin putkeen.

 

Un Kolor Distinton maalaukset käärivät Myyrmäen juna-aseman somaan pakettiin. Näissä suurissa projekteissa on tietysti kyse asuinympäristön viihtyvyydestä, mutta kyllähän ajatukset monilla kiertävät myös rahaan. Maailmalla on paljon esimerkkejä siitä, että alakulttuurien (kuten katutaide) ympärille on onnistuttu kasvattamaan työpaikkoja. Monissa kaupungeissa katutaiteen ja katutaideteemaisten kaupunkikävelyiden ympärille on kasvanut kokonaisia turistiklustereita, jotka työllistävät taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita.

Itsekin olen taapertanut monessa kaupungissa moisilla kävelyretkillä. Kiinnostavaa on ollut ja rahani olen oppaille sekä paikallisille yrittäjille jättänyt.

Arabian katutaideseminaarissa oli mukana myös Sara Kärpänen, joka vaikuttaa galleriatoimintaa ja kaupunkikävelyitä pyörittävässä Street Art Londonissa. Puhuttaessa mahdollisista kaupunkikävelyistä ja vastaavista Helsingissä hän huomautti, että Lontoossa katutaiteen ympärillä tapahtuva toiminta on alkanut saamaan liiankin kaupallisia piirteitä.

Kärpäsen (ja monen muun) mielestä taide kärsii, jos mennään raha edellä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun katutaideteokset jyrätään graffitin muotoisilla mainoksilla alkaa kyräily. Vaikeampaa on sitten sanoa, mihin raja kaupallisen ja ei-kaupallisen välillä sitten pitäisi vetää mutta tämä ei ole vielä näköpiirissä oleva huolen aihe Stadissa.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.
Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tarkoittaako tämä katutaidebuumi pysyvää muutosta ja ikuista onnea? Olen puhunut aiheesta yhden jos toisenkin tekijän kanssa ja monet heistä ovat pohtineet, että suhtautuminen katutaiteeseen menee heiluriliikkeenä. Ennemmin tai myöhemmin se vääjäämättä kääntyy toiseen suuntaan – nyt intoillaan ja kohta taas dumataan.

Ehkä tässä voi kuitenkin laittaa toivon sen varaan, että tällä kertaa virkamiehistössä ja poliitikkojen joukossa on useita itse katutaiteen parissa kasvaneita, jotka kykenevät rauhoittamaan sitä vastaliikettä. Tarpeettomat ylilyönnit ehkä vältetään. Samoin harrastajat eivät ole enää yksinomaan teinejä – aikuiset ja paikkansa elämässä löytäneet eivät niin herkästi ovat vastaan sellaista kyykyttämistä, mitä Stop töhryille -kamppiksen aikaan harjoitettiin.

Samoin muutos asenteissa näkyy kaupunkikulttuurin muutoksena laajemminkin. Ravintolapäivät, block partyt, katukirppikset ja muut itseohjautuvat yhteisölliset tapahtumat kielivät paremmasta huomisesta. Sitä kohti kelpaa talsia.

Jaa tämä: