Politiikka

Rakenteet näkyviksi ja tila haltuun

Taide paljastaa kaupunkitiloihin liittyviä odotuksia normaaliudesta, kaupallisuudesta ja valtasuhteista.

Soukkalaisuus. Jos pitäisi nimetä, mikä itseäni määrittelee ja mikä on vaikuttanut eniten siihen, mitä teen ja mihin olen päätynyt, se olisi varmasti uteliaisuuden lisäksi lähiö, josta olen kotoisin: Espoon Soukka.

Tutkimuksessani ja taiteellisessa työskentelyssä tilaan ja valtaan liittyvät kysymykset ovat keskeisiä ja kumpuavat osittain siitä, miten ihmisyys tuntuu tiivistyvän lähiöissä – niistä puuttuu maaseudun tila ja suhde luontoon ja toisaalta kaupunkien historia. Ne on rakennettu jäsennettyä ja toimivaa yhteiskuntaa ajatellen ja sitä tuottamaan.

Julkiset tilat ovat vallankäytön paikkoja, joissa normaaliutta ja toiseutta tuotetaan: tilat ovat esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneita. Häiriöt ja normirikkomukset tulevat selkeästi strukturoiduissa lähiöissä räikeästi esille.

Olen kiinnostunut tällaisista häi­riöistä ja niihin johtavista syistä. Usein taustalla on eriarvoisuus, jolle olen aina ollut allerginen. Kun opin kirjoittamaan, piirsin ja kirjoitin tarroja, joissa luki: ”maailman kaikia köyhöjä pitä auttaa.”

Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.
Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.

Lapsuuden tarroissa näkyy yhä tekemisiini vaikuttava, mahdollisesti ­naiivikin usko siihen, että taiteen avulla voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi tehdä piiloon jääviä rakenteita näkyväksi, kohdata ihmisiä, synnyttää uudenlaista ajattelua ja lopulta toivottavasti aikaansaada vallankumouksen.

Samasta syystä pidän taiteen demo­kraattisuutta tärkeänä. On tär­keää, että se viedään paikkoihin, missä ihmiset sen helposti kohtaavat, myös ne, jotka kokevat museot ja galleriat ­elitistisiksi ja itselleen vieraiksi paikoiksi.

Idealismi ja allergisuus kaikenlaiselle sorrolle tekevät työskentelystä välillä hankalaa. Aloitin nuorena kuvataiteilijana Helsingissä aikana, jolloin taiteilijavetoisia ja ilmaisia ­gallerioita ei juurikaan ollut, galleristit eivät ­kokeneet nuoria taiteilijoita työpanoksen arvoisiksi ja kenttää päsmäröivät varttuneet miestaiteilijat ja taiteen ­ostajat, jotka kokivat kauppaan kuuluvan luvan epämiellyttävään fyysiseen läheisyyteen ja huonoihin vitseihin.

Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin. "Näyttelyiden nimi on ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen. ”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.
Porin kulttuurisäädön Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin.
Näyttelyn nimi oli ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen.
”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.

Nämä ovat myös syitä, miksi koen kuraattorina toimimisen mielekkääksi. Kuratoinnissa pystyn yhdistämään tutkimuksen, tiedon tuottamisen ja sen näkyväksi tekemisen.

”Cura” on latinaa ja tarkoittaa huolehtimista. Kuratointiin ja huolehtimiseen liittyy idea välittämisestä: niin maailmasta ja ihmisistä välittämisen ajatus kuin tiedon ja kokemusten välittäminen. Välittäminen on myös vaikuttamista, rakenteiden purkamista, oli kysymys sitten sosiaalisista rakenteista tai taiteen esittämisen tapoihin liittyvistä rakenteista.

Toisaalta koen kuratoinnin toisinaan myös ongelmalliseksi juuri välittämiseen liittyvien kysymysten vuoksi. Hyvät tarkoitukset ja hyvä ajattelu eivät aina johda toimintaan, ja riskinä on, että taide muuttuu pelkästään puheeksi. Toimijat lentelevät ympäri maailmaa puhumaan kestävästä kehityksestä, tasa-arvosta ja ekologiasta pahvimukeista juodun kahvin äärellä, mutta välittyykö tieto kuplan ulkopuolelle?

Sama koskee taiteeseen, kulttuuriin ja tieteeseen liittyvän prekaariuden käsittelemistä: jatkuva epävarmuus tulevaisuuden suhteen, pätkätyöt ja yleinen työn näkymättömyys ovat kentällä tunnustettuja ongelmia, mutta jäävät usein niin sanotulta suurelta yleisöltä piiloon, kun toiminta on valmiiksi yhteiskunnan marginaalissa.

Politiikka on ollut tämän asian suhteen yllättävä, positiivinen käänne. Olin pitkään kaivannut Suomeen feminististä puoluetta, ja puolueessa mukana olo oli oikeastaan itsestään selvää. Vaikka vallankumous on toivelistallani edelleen ykkösenä, on poliittisen vallan kaappaaminen ja politiikan haltuun ottaminen seuraavana listalla.

Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.
Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.

Myös taiteessa pidän tärkeänä valtasuhteiden ja vaihtoehtoisten todellisuuksien pohtimista. Sekä Porin kulttuurisäätö -kollektiivin että ­Eliisa Suvannon kanssa vetämäni ­Space ­Invaders -projektien keskiössä on vallitsevien rakenteiden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtojen esittäminen. Space­ ­Invaders ottaa vuosittain haltuun tyhjillään olevia tiloja monitieteisille ja -taiteisille, lyhytaikaisille projekteille, jotka ottavat kantaa julkisesta tilasta ja valtasuhteista käytyyn keskusteluun.

Taiteen tuominen kaupunkitilaan, julkisiin ja puolijulkisiin tiloihin, tekee siitä saavutettavampaa. Toisaalta se myös pakottaa arvioimaan uudelleen ympäristöä, johon taide on asettunut.

Toimintamme on epäkaupallista, ja epäkaupalliset teot julkisessa tilassa hämmentävät. Tämä hämmennys toimii usein avauksena mitä moninaisimmille keskusteluille. Kun käyttäjäkuntaa ei pyritä määrittelemään vaan tavoitteena on avoin ja ei-hierarkkinen toiminta, ei myöskään vastaanottoa voi määritellä. Ja vaikka tekijät voi yleensä valita, ei itse tekeminenkään aina ole kontrolloitavissa.

Vastikään julkaistuTaina Rajantin ja Denise Zieglerin kanssa kirjoittamani kirja Interventio kaupunkitilaan [lue kirja Issuu-palvelussa] esittelee kaupunkitilaan toteutettuja projekteja ja käsittelee interventiotaidetta, julkista tilaa ja taiteen potentiaalia sosiaalisen väliintulon välineenä ja paikkana.

Maakunnissa on valtavasti vahvaa kulttuuriosaamista ja tekemistä, jonka potentiaalia ei aina osata hyödyntää. Kun huolehditaan alueiden autioitumisesta ja Suomen eriarvoistumisesta ja mietitään keinoja tämän kehityksen pysäyttämiseksi, voisi ympäristöä kuormittavan raskaan teollisuuden ja kestämättömään riistoon perustuvan turkistarhauksen sijaan miettiä vaihtoehtona alueen omaan identiteettiin perustuvan kulttuurin hyödyntämistä.

Projektit ja työskentelyni tutkijana Aalto-yliopiston kokeellisia taideprojekteja ja kaupunkitutkimusta yhdistävässä Elävä Pori -hankkeessa ovat myös tutustuttaneet valitettavan hyvin kaupunkien toimintatapoihin. Mitä suurempi kaupunki, sen hankalampaa on löytää oikeita ihmisiä ja usein myös tahtoa saada projekteja toteutettua. Kaupungeilla on toinen toistaan hienompia strategiapapereita koskien taidetta, kulttuuria ja tilapolitiikkaa, mutta kauniilla sanoilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vaikka olemme itse olleet luomassa väliaikaisen tilankäytön toimintakulttuuria, pidän sitä myös ongelmallisena: lyhytkestoisten projektien tukeminen toimii hyvänä keinona kiillottaa kaupunkibrändiä ja peitellä ongelmia, kun kaupunkien pitäisi sitoutua tukemaan taidetta ja kulttuuria pitkäjänteisesti. Usein ilmaiseksi työskentelevät tekijät nostavat toiminnallaan alueiden arvoa tyytyväisinä siitä, että on tila, missä työskennellä.

TaM, FM Anna Jensen (1978) on kuvataiteilija, kuraattori, tutkija, taidekriitikko ja feministi, jonka väitöstutkimus käsittelee tilan, vallan, kummastuttavan, yhteisön ja yksilön maailmassa olemisen kysymyksiä.
Lue myös Anna Jensenin, Eliisa Suvannon ja Anni Venäläisen Totuus Suomesta -teemainen haastattelu täältä

Jaa tämä:

Pihtarihuorat feminismin asialla

Kun patriarkaattia murskataan, pilkottaa vakava asia karnevalismin kaavun alta.

Itselleni tää porukka on ollut henkireikä paskaa maailmaa vastaan. Turvallinen tila, jossa saan aukoa tai olla aukomatta päätäni niin paljon kuin haluan ja kertoa oman tarinani omilla sanoillani”, Pilluminati avaa.

Pilluminati on salanimi Pihtarihuorat-ryhmän jäsenelle. Ryhmä ylläpitää feminististä keskustelua blogissa, Twitterissä ja Instagramissa. Meno on ilakoivaa ja kuvasto hassuttelevaa – mutta on turha luulla, että tekijät eivät olisi tosissaan asiansa kanssa.

”Me ollaan kollektiivi, joka ­haluaa murskata patriarkaattia ja muuttaa maailmaa puhumalla avoimesti vaikeistakin aiheista ja olemalla ihan helvetin hauskoja”, jatkaa Sullemäen ­Anna

Pihtarihuorat-ryhmän puolesta kommentoi tässä haastattelussa viisi salanimellä esiintyvää naisoletettua henkilöä. Pihtarihuorat leikittelee nimeään myöten sukupuolistereo­typioilla ja on varsin suorasukainen ulosannissaan. Provokatiivinen tyyli ei kuitenkaan ollut itsestään selvä valinta kertoo Sullemäen Anna.

”Käyttämämme kommunikaatiotapa ei ole tietoisesti ja systemaattisesti suunniteltu ja valittu. Se on syntynyt luontevasti meidän toimintatavan, siis anonymiteetin, seurauksena. Ehkä tämä sitten kuvastaa jotain sisältä kumpuavaa tarvetta sanoa suoraan ja välillä rumasti – ainakin omalla kohdallani.”

KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään.  Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen.  Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen. KUVA: Ninni Kairisalo
KAKSI ROOLIA Italia on täynnä puistoja ja nämä puistot ovat täynnä vanhoja patsaita. Monet puistoista ovat All Male Panel -kokemuksia, joissa patsaiden parrakkaat setämiehet pohtivat viisaita ja/tai ovat valmiita sotaan hevosen selässä. Välillä puistoissa voi myös kohdata naisia esittäviä patsaita. Näissä patsaissa naisille on tarjottu vain ja ainoastaan kaksi roolia: kaino Neitsyt Maria sekä rintansa paljastava Afrodite/Venus-hahmo. Nämä kaksi roolia eivät vahingossakaan sekoitu keskenään. 
Koska me ihmiset olemme todellisuudessa monimutkaisia otuksia, päätimme sotkea nämä roolit tämän artikkelin kuvituksessa. Samoin Pihtarihuorat sotkevat näennäisen vastakkaiset roolit yhteen. 
Tarkoitus ei ole rienata. Tarkoitus on muistuttaa, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen tai -ulotteinen.
KUVA: Ninni Kairisalo

Saatanan Tosikko perustelee anonyymiyttä juuri sillä, että sen ansiosta ryhmän jäsenet voivat olla suorasukaisempia kuin omilla nimillä ja naamoillaan.

”Mehän ollaan vaan joukko turhautuneita feministejä, jotka ei halua olla hiljaa.”

Carmen Emmanuelle puolestaan uskoo, että Pihtarihuorien ulosanti on väsymystä ja vasteveto tyylille, jota naisilta yleensä odotetaan.

”Ehkä se anonymiteetti luo osaltaan fiilistä, että kun me kerran voidaan sanoa suoraan ja muut ei välttämättä voi, me sitten todellakin sanotaan.”

Salanimien taustalla ovat myös nykyaikaisen nettikeskustelun realiteetit. Feminismistä kirjoittavat naiset ovat tunnetusti alttiita varsin asiattomalle palautteelle. Anonymiteetti mahdollistaa revittelyn ilman pelkoa siitä, että kakka valuisi muualle elämään. Omilla kasvoilla voi käydä samaa keskustelua toisissa paikoissa ja toisilla tyyleillä. Valittu strategia on toiminut sikäli hyvin, että Pihtarihuorille on tullut yllättävän vähän asiatonta palautetta.

Rosalind Franklymydear muistuttaa, että kaikilla pihtarihuorilla on vapaus sanoa asiat ”ihan just kuten huvittaa”. Franklymydear myös perustelee ryhmän nimessä ja viestinnässä esiintyvän karnevalismin ja hassutelun.

”Valtaa, valta-asetelmia ja johtajia on kautta aikojen horjutettu huumorilla, naurulla ja pilailulla. Myös sukupuolten valta-asemille voi ja pitää tehdä näin. Jos tekstejämme lukee, huomaa, että niissä käsitellään asioita varsin erilaisin äänenpainoin ja vaihtelevalla vakavuusasteella. Juuri hyvä niin.”

Sullemäen Anna sanoo toivovansa, että Pihtarihuorat tavoittaa mahdollisimman laajasti ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä feminististä voimaantumista.

”Mutta koskaan en oo kirjoittanut yhtään tekstiä tai twiittiä ajatuksella, että toivottavasti tämä tavoittaa jonkun tietyn kohderyhmän. Olen sanonut sen, mitä olen kokenut ja ajatellut, ja uskonut siihen, että nämä jutut resonoi muidenkin kanssa. Setämiesten mussutus kuuluu asiaan: jos vähintään yksi setämies ei jutuista ärsyynny, ei selvästikään ole tehnyt kaikkea oikein.”

Sullemäen Annan käyttämä setä­mies-termi on peräisin koomikko Mylly­rinteen sketsistä ja on levinnyt varsin laajalle nykypuheessa. Termi on sikäli irtautunut sanojen vakiintuneista merkityksistä, että setämiehen ei tarvitse olla iäkäs tai mies. Myös nuoret ja naiset voivat olla setämiehiä. Useimmiten setämieheyteen sisältyvä arvokonservatiivinen mussuttaminen ilmenee kuitenkin juuri setäikäisten miesten keskuudessa. 

Pilluminati muistuttaa, että manspleinaavia setämiehiä huonomminkin voi mennä.

”Setämiesten mussutus ei edes enää ole pahinta, mitä tuolla netissä on.

Setä­miehet ovat aikansa kasvatteja, ja niille voi laittaa rehellisesti kampoihin ja sanoa, että ’setä olet väärässä’. Setämiehiä harvoin tarvitsee tosissaan pelätä, vaikka tarpeetonta mussutusta ei toki tartte sietää. Natsien ja sovinisti-rasistitrollien mussutusta en siedä yhtään, ja ne menee kaikki suoraan blokkilistalle. Se on myös yksi tapa pitää keskustelut edes kohtuullisen siisteinä ja samalla yritys turvallisempaan someen.”

Hullut noidat Tekijä: Tuntematon Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.
HULLUT NOIDAT
Tekijä: Tuntematon
Aerosolimaali aaltopellille ~ 2010 luku
Keskustelua feminismistä ja naisten asemasta yhteiskunnassa ei käydä pelkästään internetissä ja yliopistojen luennoilla. Keskustelua käydään ihan kaikkialla ja kaikilla alustoilla. Yksi riemastuttava esimerkki aiheeseen liittyvistä päänavauksista löytyy itäisestä Helsingistä, Herttoniemen teollisuusalueelta. Starkin varastorakennuksen seinässä on komeillut vuosia oheinen mietelause. Hullut noidat -teos on malliesimerkki taiteesta, jossa tekijä on edennyt sisällön ehdoin ja päättänyt olla kikkailematta estetiikalla. Substanssi kantaa teosta ja nostaa sen lukuisten teknisesti ansiokkaampien teosten yläpuolelle.

Feminististä keskustelua on viime vuosina käyty niin teoreettiseen taustaan tukeutuen kuin kokemuspohjaisestikin. Ryhmä itse edustaa enemmän actionfeminismiä, eivätkä jäsenet koe tarpeelliseksi arvottaa yhtä tapaa toisten yli, tai kuten Sullemäen Anna sen muotoilee:

”Näen tärkeänä, että feminismistä voi puhua ja feminismiä voi tehdä ilman, että tarvitsee olla tutkija tai tuntea akateemisia termejä ja käytäntöjä. Tutkimus on ihan tosi tärkeää, mutta feminismiä ei pidä joutua jättämään vain niille, jotka ymmärtää ja osaa ’parhaiten’. Sen pitää olla laajamittainen kansanliike, jossa on tilaa monille äänille ja tavoille tehdä, kunhan tavoite on sama: patriarkaatin murskaaminen ja laaja yhteiskunnallinen ja rakenteellinen tasa-arvo.”

Pihtarihuorien jäsenillä on erilaiset taustat sen suhteen, kuinka paljon he ovat perehtyneet akateemiseen feminismiin ja kuinka paljon siihen kirjoituksissaan nojaavat, kertoo Carmen Emmanuelle. 

”Pidän tutkimusta tärkeänä ja kiinnostavana, mutta pidän myös välttämättömänä, että feministisessä keskustelussa on tilaa monenlaiselle puheelle. Siihen ei saa muodostua ’oikean puheen kriteerejä’, jotka estävät joitain feministejä avaamasta suutaan. Se alkaisi toimia feminismiä vastaan. Onneksi kentällä on hyvin tilaa, ja mitä enemmän meitä toimijoita on, sitä helpompaa kaikilla on.”

Rosalind Franklymydear puolestaan siteeraa feministiteoreetikko ­Judith Butleria

”Mikä uusi politiikan muoto sukeutuu esille, kun identiteetti yhteisenä perustana ei enää rajoita puhetta feministisestä politiikasta?” 

Hän jatkaa omin sanoin: ”Ei tarvita vaatimusta yhteisestä identiteetistä, jotta voimme taistella epätasa-arvoa vastaan. Kaikkia feministejä tarvitaan. Niitä, jotka tutkivat ja muuttavat kieltä ytimiä myöten, tutkivat kuinka monta Juhaa on johtopaikoilla ja kuinka monta naista. Niitä, jotka marssivat kadulla. Niitä, jotka ovat johtajia tai kirjoittajia. Niitä, jotka omassa arjessaan muuttavat asioita, palkkaavat naisia, kutsuvat naisia paneeleihin, virkkaavat pimppejä.”

Lista feministisen vallankumouksen edessä olevista esteistä on pitkä ja jopa masentava. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa, esteitä on ennenkin ylitetty yksi kerrallaan. Pihtarihuorien listalta löytyvät muun muassa asenteet ja ajattelutavat, tottumukset ja jääräpäiset valkoiset heteromiehet sekä sisäistetty naisviha. Listalla ovat myös köyhyys, naisten alistettu asema ja lukutaidottomuus, tabut ja tiukat sukupuoliroolit, käsitykset miesten ja naisten töistä sekä ajatus siitä, että tasa-arvo olisi jo saavutettu ja maailma valmis.

Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.
NAINEN KUIN VAATENAULAKKO Pihtarihuorien Instagram-seinällä on osallistuttu aikalaiskeskusteluun myös kommentoimalla typeriä lööppejä.

Ongelmallisiin sukupuolirooleihin liittyy myös ryhmän nimi, jossa heitetään perinteisellä madonna/huora-jaottelulla vesilintua. Carmen Emmanuellen mukaan perinteinen jaottelu on ”keino laittaa nainen paikoilleen ja rajoittaa naisen tilaa ja oikeuksia”. 

”Lisäksi se on oiva esimerkki siitä, kuinka naisen seksuaalisuuteen ei kyetä suhtautumaan normaalisti. Tarvitaan tilaa olla sellainen kuin on.”

Saatanan Tosikon mielestä tuntuu tyhmältä, että 2010-luvulla pitää edes miettiä madonna/huora-jaottelua tai pohtia, miten siitä päästäisiin eroon. 

Pilluminatilakin on sanottavansa aiheesta:

”Koko jaottelu on hyvin perinteistä – ja julmaa – vallankäyttöä, jossa nainen ei voi koskaan olla riittävän hyvä. Ja noita stereotyyppisiä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, ja niitä liitetään ihan kaikkiin sukupuoliin. Myös Carmen Emmanuellen pointti seksuaalisuudesta on hyvä ja tärkeä. Koko binäärinen sukupuolijärjestelmä pitäisi räjäyttää, ja meidän pitäisi oppia kohtelemaan toisiamme ihmisinä.”

Sullemäen Anna muistuttaa, että eivät nämä asenteet elä pelkästään vanhan kansan keskuudessa. Myös nuoremmat sukupolvet ovat sisäistäneet niitä:

”Eniten surettaa, että monet nuoret tuntuvat edelleen ajattelevan, että naisen arvo vähenee seksi­kumppanien myötä. Kuinka ne on eri naiset, joita pannaan kuin ne, keiden kanssa mennään naimisiin. Oikein klassinen huora/­madonna-jako. Vanhat, seksistiset asenteet ovat voimissaan, ja ­koen, että meidän pitäisi yhteiskunnassa puhua enemmän seksistä. Ja nimenomaan oikeasti puhua siitä, ihan arkisesti, eikä tehdä siitä jotain vitun mystistä touhua.”

Hän painottaa, että myös sukupuoli­roolien rikkominen ja binääriajattelusta luopuminen ovat uskomattoman tärkeitä askelia. 

”Jokaisen pitäisi saada panna tai olla panematta just niin kuin itse haluaa, ilman, että jotkut mystiset sukupuoleen liittyvät odotukset kahlitsee meitä. Siksi feminismi on niin tärkeää – se on vapautusliike, joka pyrkii muuttamaan maailmaa niin, että meillä olisi kaikilla tilaa olla yksilöitä.”

FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
FYSIIKKA, FIILIS, MITÄ NÄITÄ NYT ONKAAN? Myöskään meemit eivät ole olleet vieraita työkaluja, kun Pihtarihuorat ovat osallistuneet keskusteluun.
Jaa tämä:

Performanssi politiikasta ja pornosta

Cicciolina on sekä idealistinen pornotähti että karnevalistinen poliitikko. Ristiriitaisetkin roolit istuvat yhteen kummasti, kun niistä rakentaa performatiivisen kokonaisuuden.

Pornotähti Ilona Staller oli Italialaisen yhteiskunnan märkä uni sekä painajainen. Cicciolinana tunnettu tähti nousi Italian parlamenttiin 30 vuotta sitten heinäkuussa 1987 valtavan kohun saattelemana.

Kun lehdet kirjoittavat Stallerista, liitetään hänen nimeensä aina sanat ”pornotähti” ja ”poliitikko”. Kumpikaan titteli ei kuitenkaan kerro kauheasti Stallerista tai tämän alter egosta Cicciolinasta. Ja kyllä: Ilona Staller on pornofilmeissä esiintynyt julkkis joka nousi Italian parlamenttiin kaudelle 1987-92. Ihan tyypillinen poliitikko Ilona ei kuitenkaan koskaan ollut. Ja vaikka Cicciolina oli tunnettu pornosta, on Cicciolinan niputtaminen yhteen tavanomaisten pornotähtien tai pin-up -tyttöjen kanssa myös virhe.

Kukapa ei muistaisi sitä, kun poliitikko, jolla on todistettavasti rinta, kävi Suomen eduskunnassa. Päätoimittajat pohtivan, oli järkyttävää.
Kukapa ei muistaisi sitä, kun poliitikko, jolla on todistettavasti rinta, kävi Suomen eduskunnassa. Päätoimittajat pohtivan, oli järkyttävää.

Cicciolina oli pikemminkin vähän kuin Barbarella; ohjaaja Roger Vadimin 1960-luvun lopun scifi-fantasia intergalaktisesta entiteetistä, jonka seksuaalinen energia on niin ylivoimainen, että pahimmatkin joukkotuhoaseet kalpenevat sen voiman rinnalla. Kaikesta kyynisyydestä, estoista ja vaatteista riisuttu Barbarella on pikkunokkela miehinen fantasia; ihana, mutta myös naurettava mahdottomuudessaan. Elokuva on pohjimmiltaan hyväntahtoinen satiiri rauhan ja rakkauden sukupolvesta; uskosta e-pilleriin ja seksuaaliseen vallankumoukseen Vietnamin sodan keskellä.

Cicciolina syntyi samasta koeputkesta, Ilona Staller kätilönään.

Ohjaajanero Federico Fellini kutsui Cicciolinaa vuonna 1987 ”Italialaisen yhteiskunnan unelmaksi” ja samalla ”painajaismaiseksi uneksi”. Mutta Fellini unohti mainita, että kaikessa unenomaisuudessaankin – toisin kuin Roger Vadiminin Barbarella – oli Cicciolina myös todellinen. Todellinen nainen ja todellinen peruskurssi poliittisesta populismista. Siitä kuinka noustaan parlamenttiin ja tullaan kuulluksi ilman koulutusta, suhteita, rahaa tai oikeaa sukupuolta.

Ensimmäinen päivä parlamentissa.
Ensimmäinen päivä parlamentissa.

Ilona Staller syntyi ”ylikansoitetun asuintalon vaatimattomassa huoneistossa”, Budapestissa kommunistisessa Unkarissa marraskuussa 1951. Omien sanojensa mukaan Ilona oli onnellinen, estoton lapsi joka haaveili satujen prinsessoista talossa jossa eli ”lihavaperseisiä naisia, isomahaisia ja rasvantahrimia aviomiehiä, kitiseviä ja kiljuvia käytävässä juoksentelevia lapsia”. Kasvettuaan auktoriteettiongelmaisesta pikkupioneerista teini-ikään, Ilonan haaveet aikuisuudesta ja glamourista törmäsivät Budapestin sodanjälkeiseen lyijynharmaaseen todellisuuteen.

Ilonan kauneus ei silti jäänyt huomiotta sosialistisessakaan järjestelmässä; hän voitti kauneuskisat ja pääsi jo teini-ikäisenä työskentelemään mannekiinina Unkarin suurimmalle mallitoimistolle M.T.I:lle.

Mannekiini ei ollut nuoren Ilonan ainoa ammatti. Jos Ilonan harlekiinimaisen lennokkaasti kirjoittamaa omaelämänkertaa ”Tunnustuksia” (1988, Odessa) uskoo, värväsi Unkarin kommunistinen salainen poliisi Ilonan erään hotellin sisäköksi, tehtävänään vakoilla hotellissa asuvia amerikkalaisia diplomaatteja. Ilonan koodinimi oli ”Leppäkerttu”. Se onko tämä ja monet muut seikkailut Ilonan elämänkerrassa vilkkaan mielikuvituksen tuotetta, tai Cicciolina hahmon luomista, voi vain arvailla. Fakta on kuitenkin, että kun mahdollisuus jättää Unkari taakse tuli, tarttui Ilona siihen ahneesti. Yhteisestä sopimuksesta solmitu pika-avioliitto Italialaisen miehen kanssa oli lopulta nuoren Ilonan menoloppu pois maansa koruttomasta arjesta.

Roomassa Ilona käynnisti uransa eroottisena mallina, esiintyen lehdissä ja muutamassa seksikkäässä elokuvaroolissa. Tavattuaan valokuvaaja Riccardo Schicchin 1973 sai Ilonan ura uuden vaihteen silmään; hän oli löytänyt rikoskumppanin ja tulevan managerinsa. Varsinaiseksi svengaliksi Riccardoa voi tuskin kuitenkaan kutsua. Ilonan mukaan parikymppisellä managerilla oli ”tasan nolla liiraa tilillä ja rikkinäinen pösö, jonka minä sain usein työntää käyntiin”. Pyynnöstä kaksikko aloitti yhteisen erotiikkaa ja politiikkaa sotkevan radio-ohjelman piraattikanava Radio Lunalla. Kuuntelijoiden puhelut, seksuaaliset ongelmat, ja ilonan todellisuutta sekä fantasiaa sekoittavat tarinat tekivät Voulez-vous coucher avec moi? -ohjelmasta hitin. Miespuolisia kuuntelijoitaan Ilona kutsui Ciccioliniksi, ja samalla vakiintui Ilonan oma taiteilijanimi; La Cicciolina. Cicciolina -termin käyttö oli myös tapa sumuttaa lähetyksiä valvovaa virkavaltaa; se oli yksi Ilonan koodisanoista pimpille.

Cicciolinan esiintymiset olivat erotiikkaa, mutta myös kritiikkiä vallitseville kaksinaismoralistisille arvoille. Ilona puhui haastatteluissaan huorista, homoista, katutytöistä, AIDSista, aborteista ja nussimisesta. Sanoista ja asioista jotka olivat kaikki tuohon aikaan edelleen tabuja voimakkaasti katolisessa Italialaisessa yhteiskunnassa.

Ilonan ja Riccardo Schicchin ohjelmat Radio Lunalle ja Radio San Paulolle nostivat myrskyn, jota seurasi siveellisyyrikossyytteiden sade. Myös Cicciolinan paljapintaiset live-esiintymiset yökerhoissa keskeytyivät toistuvasti poliisin toimesta ja päätyivät yleiseen kaaokseen. Mitä enemmän Cicciolina provosoi viranomaisia, sitä enemmän hän tuntui suurta yleisöä kiinnostavan. Ilonaa itseään uusi julkisuus ei hämmentänyt: ”Koin kaiken hyvin luonnollisena, ilman draamoja tai metafyysisiä ongelmia. Tunsin itseni perhoseksi”. 1970-luvun loppuun mennessä Cicciolina oli tuttu nimi lehtien palstoilla ja jo melkoinen ilmiö. Vuonna 1978 Ilona järkytti Italian kotikatsomoja paljastamalla rintansa suorassa tv-lähetyksessä, ensimmäisenä naisena maan historiassa. Vuonna 1979 Cicciolina-hahmon ympärille kyhättiin kokoillan elokuva Cicciolina, amore mio, epäilemättä Emmanuelle-elokuvasarjan menestyksen innoittamana. Samana vuonna monikansallinen RCA-levy-yhtiö julkaisi Ilona Stallerin discomusiikkia sisältäneen debyyttialbumin. Cicciolina oli siirtymässä valtavirtaan.

1980-luvun alussa Ilona ja Riccardo Schicchi perustivat Diva Futura elokuvayhtiön joka tuotti pornoa, ja myös Stallerin omat ensimmäiset hardcore -pornoelokuvat.

Samaan aikaan sensuuria ja kaikkinaista kansinaismoralismia vihaava Ilona oli jo viritellyt ensimmäiset poliittiset verkkonsa. Jo vuonna 1979 Staller oli liittoutunut Italian ensimmäisen vihreän puolueen Lista del Solen kanssa ja esitelty puolueen parlamentti-ehdokkaana. Vuonna 1985 Staller loikkasi Italialaisen radikaalipuolueen (Partito Radicale, PR) riveihin. Voimakkaasti vasemmistolaisen puolueen ehdokkaana Stallerin teemoihin kuului ihmisoikeuskysymykset sekä ydinvoiman ja NATO-jäsennyyden vastustaminen. Valovoimaisen Stallerin valinta Italian parlamenttiin vuonna 1987 nähtiin epäilemättä maailmalla suurena puhalluksena sekä karnevalismin voittona järjestä. Stallerin teemat kuten koulujen sukupuolivalistus, prostituoitujen aseman parantaminen, AIDSin vastainen työ, ympäristökysymykset ja uusiutuvat energiamuodot kuulostavat kuitenkin tänä päivänä edelleen yllättävän relevanteilta.

Kuva: ilona Staller ja radikaalifeministi Roberta Tatafiore Radikaalipuolue PR:n kokouksessa, 1987.
Ilona Staller ja radikaalifeministi Roberta Tatafiore Radikaalipuolue PR:n kokouksessa, 1987.

Vaikka Ilona oli poliittisesti kokematon on Cicciolinan imago todellinen koulukirjaesimerkki taitavasta brändäyksestä. Hahmon visuaaliset elementit hipovat yksinkertaisessa neroudessaan McDonaldsin kaaria. Nuo levottomat kulmakarvat, tuo maire hymy, kukkaseppele ja yksi paljastettu rinta – 1980-luvun lopussa Cicciolinan tavaramerkit tunnistettiin kautta maailman.

Cicciolina oli tuote: kiihottava kuin hampurilainen, mutta ei kuitenkaan täysin yksiulotteinen. Hän saattoi olla seksuaaliobjekti, mutta häiriintynyt sellainen. Mitä tarkoitti tuo lapsenomainen virnistys? Tai syliin puristettu teddy-karhu? Miksi tarinoida koiran tai hevosen kanssa parittelusta? Tai leikkiä elävällä käärmeellä? Cicciolina saattoi olla fantasioittemme nymfomaani, mutta samaan aikaan hän oli myös klovni ja hirviö.

Cicciolinan nousu parlamenttiin 20 000 äänellä oli iso uutinen Italiassa ja koko Euroopassa. Loputtomat puhuvat päät analysoivat Cicciolina -ilmötä TV:n asiaohjelmissa ja muut politikot sekä julkkikset antoivat kilvan kommenttejaan lehdille. Federico Fellini kutsui Stalleria ”syvällisemmäksi ilmiöksi, joka nousee esille vaistomaisesti ja jonka kanssa meidän on tehtävä tilimme selviksi” ja kirjailija Umberto Eco kirjoitti pitkän esseen Cicciolinan moraalisesta oikeutuksesta parlamenttipaikkaansa.

Cicciolina ja kannattajat. Meno on kuunnollista.
Cicciolina ja kannattajat. Meno on kuunnollista.

Kaikesta metakasta huolimatta poliittisesti kokemattoman Stallerin ura Italian parlamentissa 1987-92 oli hieman kuin vettynyt dynamiittipötkö. Edes Cicciolina ei kyennyt supervoimillaan mitään tuolle harmaiden herrojen armeijalle. Poliittisesti kokematon edustaja on jo lähtökohtaisesti alakynnessä ammattipoliitikoiden johtaessa.

Silti, Stallerin nousua parlamenttiin ei voi pitää ihan mitättömänä saavutuksena. Italiassa parlamentti koostui vielä vuonna 1990 melkein 90-prosenttisesti miehistä. Ilona Staller oli nainen joka edusti marginaalia ja puhui marginaalisten ihmisten oikeuksista. Cicciolina kritisoi myös vallassa ollutta vahvaa hyväveli-järjestelmää: ”hallituksen säännöt voivat muuttua, mutta teidän naamanne säilyvät täällä aina samoina”.

Stalleria ei valittu toiselle kaudelle vuoden 1991 vaaleissa. Korruptiota vastustanut ja sitä paljon tapetille nostanut Ilona sai tavallaan kuitenkin viimeisen kikatuksensa. Seuraavan kauden alussa käynnistettiin niinsanottu ”Mani pulite” -tutkinto, eli Italian poliittisen historian laajin korruptiota kartoittanut rikostutkimus. Parin seuraavan vuoden ajan Italian rikospoliisi saattoi tuhansia poliittisia toimijoita epäilyksen alaiseksi, paljastaen lopulta valtavan korruptioverkoston ”Tangentopolin”. Eräässä vaiheessa yli puolet parlamentin jäsenistä oli toimiensa takia tutkinnan alaisena. Tangentopolin paljastuminen aiheutti valtavan rytinän Italian poliittisella kentällä ja johti lopulta sen massiiviseen uudelleenjärjestäytymisen.

Ilona Staller ja Italian radikaalipuolueen puheenjohtaja Marco Pannella.
Ilona Staller ja Italian radikaalipuolueen puheenjohtaja Marco Pannella.

Cicciolina oli tässä vaiheessa siirtynyt jo aiheuttamaan sekasortoa uuteen maailmaan. Tuotuaan paljaat rintansa Italian parlamenttiin, oli tuleva rouva Staller-Koons valmis järkyttämään taidemaailmaa. Cicciolinahan oli jo taideteos, tarvittiin vain maailmakuulu taiteilija Jeff Koons kehystämään hänet. Koonsin avustuksella Cicciliolinan häpy siirtyi metsään kätketyn tahmaisen lehden aukeamalta koko seinän peittäväksi mestariteokseksi, maailman rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ällisteltäväksi Made In Heaven -näyttelyn avajaisiin Venetsian biennaaliin.

”Olen näyttänyt seksuaalisuuden päivänvalossa, olen antanut kaikille mahdollisuuden nähdä tämän kätketyn, tuntemattoman ja häpeällisen sukupuolisuuden. Rakkaus on suurenmoista ja se tekee meistä parempia. Tehkää mitä haluatte vapaasti välittämättä määritellyistä palkkioista. Rakastelkaa kenen kanssa haluatte, on tarpeetonta olla katutyttö uskotellakseen itselleen olevansa vapaa. Se olisi karkea virhe.”

(Ilona Stallerin lainaukset teoksesta ”Tunnustuksia”, Odessa 1988)

Docventures: La Cicciolina, Godmother of Scandal. 53 min; ke 20.9.2017, TV2, Yle Areena

Jaa tämä:

Länsiranta Pride

Palestiinalaistaiteilija maalasi Israelin rakentamaan muuriin vastoin aikaisempaa ilmoitustaan

Khaled Jarrar tunnetaan kantaa ottavista teoksistaan, joita on nähty laajalti ympäri maailmaa – myös Helsingissä. Hän on muun muassa hakannut taltalla irti palasia palestiinalaisten Länsirannan ympäröivästä muurista. Jarrar on jauhanut noista palasista uutta sementtiä josta hän on valanut veistoksia kuten betonisen jalkapallon joka nähtiin Helsingissäkin.

Kuva 1
Tästä se lähtee, pala kerrallaan

Apartheidmuuriksi nimetty muuri on rakennettu palestiinalaisten eristämiseksi muusta Israelista. Ristiriitaisia tunteita herättänyt muuri on kritiikin lisäksi vetänyt puoleensa taiteilijoita. Nimekkäitäkin. Esimerkiksi Banksy ja Roger Waters ovat jättäneet omat kädenjälkensä siihen lukuisten muraalien ja graffitien joukossa. Jarrar ei kuitenkaan ole suhtautunut näihin maalauksiin varauksettoman positiivisesti. Hän keskusteli tästäkin Voiman haastattelussa vuonna 2014.

”Muuri erottaa. Se erottaa perheet ja sukulaiset toisistaan. Se erottaa israelilaiset palestiinalaisista. Se myös kontrolloi maa-alueita eli sitä, kuka saa viljellä ja missä.. ..En pidä graffiteista muurissa, sillä tämä muoti-ilmiö ei tee mitään muurin hävittämisen eteen. Graffitit voisi maalata muihin paikkoihin, ja muuri tulisi jättää juuri sellaiseksi kuin se on: rumaksi. Muurista tehdään taiteella tarpeettoman kaunis, ja lopulta se muuttuu turistirysäksi.”

”Muuriin maalamisen sijasta kaikkien pitäisi vasaroida siitä palasia pois. Jos kaikki hakkaisivat muurista irti muutaman kilon, se olisi äkkiä hävitetty.”

Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).
Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).

Kesä-heinäkuun taitteessa Jarrar kuitenkin kävi maalaamassa muuriin sateenkaaren raidat. Maalaus ei  säilynyt paikallaan kauaa – Gay Pride -juhlallisuuksien jälkimainingeissa maalattu teos ilmeisestikin silitti vastakarvaan joitain palestiinalaisyhteisössä. Associated Pressin raportoitua teoksen hävittämisestä tapahtuneesta kirjoitettiin muun muassa The Guardianissa ja Haarezissa.

Vaikka Jarrar ilmoituksensa mukaan antaa teostensa mieluummin puhua puolestaan, päätti hän selittää teostaan ja sen taustoja sen ympärillä käydyn julkisen keskustelun johdosta. Keskustelu ajautui taiteilijan itsensä mukaan pahasti sivuraiteille ja se kaapattiin Israelin pv-työkaluksi.

Hän kommentoikin näkemyksiään tapahtuneesta perusteellisesti ja seikkaperäisesti kirjoituksessaan.

”Kuvat sateenkaarista levisivät [Pride-viikolla] netissä ja jopa Valkoinen talo valaistiin sateenkaaren väreissä.”

”Tämä herätti minut ajattelemaan kaikkia näitä kansainvälisiä aktivisteja ja tavallisia ihmisiä, jotka juhlivat historiallisesti sorretun ihmisryhmän vapautta sekä sateenkaarta vapauden ja tasa-arvon symbolina.”

”Se sai minut myös miettimään meidän päivittäistä kamppailuamme tasa-arvon, vapauden ja oikeuden puolesta täällä Palestiinassa.”

Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)
Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)
 

Jarrar ei peittele sitä, että hänen teoksensa tuhosivat palestiinalaiset. Hän ei kuitenkaan suostu syyttämään koko yhteisöä homofoobiseksi – hän itse maalasi teoksen avoimesti päivänvalossa ja se tärvättiin yön pimeydessä.

Taiteilijan näkemykset eivät kuitenkaan estäneet tapausta nousemasta Israelin pinkwashin – eli pinkkipesun – välineeksi. Pinkkipesulla tarkoitetaan lähinnä samaa kuin viherpesulla, mutta ympäristöarvojen sijaan imagonkohennusta tehdään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kustannuksella.

”Artikkeli väitti, että Israel – väitetyn suvaitsevaisuutensa ansiosta – olisi turvasatama palestiinalaisille homoseksuaaleille. Tämä siitäkin huolimatta, että ei ole olemassa lakia, joka tarjoaisi mitään turvaa palestiinalaisille Israelissa, jossa he joutuvat toistuvasti sortotoimien kohteiksi koska ovat palestiinalaisia. Kuten israelilainen LGBTQ-aktivisti ja akateemikko Aeyala Gross on todennut, Israelin hallitus on nopea hyödyntämään LGBTQ-kysymystä osana kansainvälistä propagandaa tarttumatta ongelmiin kotikentällään.”

”Muuan teräväkatseinen kommentoija Facebookissa totesi: ’Samalla kun maailma juhlii tasa-arvoisen avioliiton voittoa Israelissa voit mennä naimisiin kenenkä tahansa kanssa kunhan hän ei ole palestiinalainen.'”

Jarrarin osoitettua virheitä Associated Pressin artikkelissa AP korjasikin niitä, mutta epäilemättä alkuperäinen artikkeli levisi verrattomasti oikaisua laajemmalle. Näinhän se menee.

Jarrar ei myöskään ole yksin kritisoidessaan Israelin pinkkipesu-politiikkaa. Suomessa tähän keskusteluun on osallistunut muun muassa Syksy Räsänen:

”Pinkwashing on osa tätä ’Brand Israel’ -kampanjaa. Pinkwashing ei tähtää queer-ihmisten aseman parantamiseen sen enempää Israelissa kuin miehitetyillä palestiinalaisalueillakaan. Sen sijaan se hyväksikäyttää palestiinalaisten queerien identiteettiä ja ongelmia heitä sortavan järjestelmän ylläpitämiseksi.”

”Sikäli kun pinkwashing pitkittää apartheidia, se edesauttaa israelilaisen yhteiskunnan luisumista yhä enemmän oikealle ja siten vaikeuttaa myös israelilaisten queerien asemaa.”

Epäilemättä keskustelu jatkuu jatkossakin.

Kuva 4
Riiko Sakkinen: Visit Israel. Akryyliväri, tussi, värikynä, lasertuloste sekä tarra paperille (Espanja 2014)
Jaa tämä:

Vastarinnan kesä

Heinäkuun alussa marssitaan valtionyhtiön öljynporaushanketta vastaan. Kesä onkin hyvää aikaa osoittaa mieltään.

Me suomalaiset usein ylpeilemme puhtoisella menneisyydellämme. Ei ole taakkana siirtomaahistoriaa tai orjaplantaaseja. Me emme kyykytä pieniä, olemmehan itsekin sellaisia.

Hanna Nikkasen mainio tietoteos Viaton imperiumi (Into Kustannus 2010) esitteli kuitenkin joukon suomalaisyrityksiä, joiden meno ei ole ollut ihan niin puhtoista. Nokia rakensi televalvontaverkkoa Iranin hallitukselle ja metsäteollisuus lanasi sademetsät.

Nikkasen listalta puuttui monen muun ansaitsevan ohella Arctia Shipping. Suomen valtion omistama firma pyörittää maamme jäänmurtajalaivastoa ja on katsonut asiakseen osallistua arktisten alueiden öljynporauksen edistämiseen. Monitoimimurtajat Nordica ja Fennica ovat jo Yhdysvalloissa valmiina Shellin erittäin riskialtista porausoperaatiota varten.

Edellisellä yrityksellä, vuonna 2012 Shellin öljynporauslautta irtosi hinauksesta siirtymävaiheessa kovan tuulen takia ja ajautui rantakivikkoon. Mikäli alueella tapahtuisi onnettomuus josta seuraisi öljyvahinkoja, olisi vahingontorjunta käytännössä täysin mahdotonta.

Tässä kohdassa monet tietysti sanovat, että ”jos emme me, niin sitten jotkut muut”. Arktisilla alueilla operoimiseen kykeneviä murtajia ei maailmassa kuitenkaan ole liikaa. Esimerkiksi ruotsalainen Oden ei ole omistajansa tekemän arvovalinnan takia käytettävissä arktisessa öljynporauksessa.

Seatlessa järjestettiin kesäkuussa mielenosoitus, jossa haitattiin pohjoiseen matkalla olleen öljynporauslautta Polar Pioneerin etenemistä kajakkirintamalla. Ele oli tietenkin vahvasti symbolinen: Polar Pioneerin uppouma on noin 40 000 tonnia, normaali retkikajakki painaa ilman melojaa parikymmentä kiloa.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.
 

Mukana tuota symbolista elettä tekemässä oli myös suomalaisaktivisti Olli Vuokko.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.

Suomessa ei ole tarjolla öljynporauslauttaa blokattavaksi, mutta Greenpeace on jo järjestänyt kajakkikurssitusta kiinnostuneille. Perjantaina 3. heinäkuuta järjestettävään Pelasta Arktis –suurmielenosoitukseen voi kuitenkin osallistua myös kuivin jaloin. Kulkue siirtyy jalkaisin kohti Katajanokkaa ja Arctia Shippingin konttoria. Samalla kelluva mielenosoitus saartaa konttorin meren puolelta.

Pelasta Arktis – Meidän murtajat irti ilmastotuhosta! –mielenosoitus 3.7. klo 14.30 alkaen. 

Kokoontuminen Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä. 

Jaa tämä:

Kaikkihan rakastavat kunnon graffitia

Onko Helsinkiin tulossa katutaiteelle omistettu kaupunginosa ja jatkuuko katutaideintoilu ikuisesti? Saas nähdä ja tuskin.

Kun graffiti saapui Suomeen 80-luvulla noin kaikki olivat innoissaan. Sitten tuli vastareaktio paheksunnan ja nollatoleranssin muodossa. Maalaamisen kerrottiin johtavan huumekierteeseen ja kuolemaan. Helsingissä alkoi nollatoleranssi kaikkea katutaidetta kohtaan ja myös olemassa olevat luvalliset teokset maalattiin piiloon pois vandaalinalkuja inspiroimasta. Vartiointiliikkeiden miehet alkoivat pamputtamaan junnuja ja otteet kovenivat molemmin puolin.

Viima vuosina tilanne on kuitenkin lientynyt ja nyt lähes kaikki tuntuvat intoilevat katutaiteen perään. Lupaseiniä on pystytetty runsaasti ja kun Jukka Hakanen maalasi Arabiassa 8-kerroksisen talon päätyyn komean muraalin sitä käsiteltiin ja ylistettiin mediassa ja laajasti.

Vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu Petra Malin jopa ehdotti kokonaista katutaidekaupunginosaa. Tämä kaikki on kertakaikkisen hienoa. En voi kuin iloita, mikäli saamme Helsinkiä hieman värikkäämmäksi ja eloisammaksi paikaksi elää ja olla.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.

Jukka Hakanen maalasi teoksensa osana Arabian katufestivaalia. Samassa tapahtumassa järjestettiin myös kaksi paneelikeskustelua suomalaisesta katutaiteesta nyt ja tulevaisuudessa. Mukana oli (itseni lisäksi) myös varsin virallista väkeä: keskustelun avaustervehdys saatiin Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulalta ja mukana keskustelemassa oli myös apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri.

Virkamiehet suhtautuivat katutaiteeseen varsin myönteisesti, vaikka eivät ymmärrettävästi vandalismiin kannustakaan. Koko keskustelun voi katsoa täältä, jos sellainen kiinnostaa.

Myönteistä suhtautumista epäilemättä tarvitaankin, tai tuosta Petra Malinin ehdottamasta katutaidekaupunginosa ei varmaan tule mitään. Kaupungin aktiivista osallistumista tarvitaan jo sen takia, että rahan kerääminen asunto-osakeyhtiöiden osakkailta ei ole pelkästään vaivatonta. Voin kuvitella (vuosia taloyhtiön hallituksessa istuneena) vastaanoton, kun hallitus esittää ylimääräistä yhtiövastiketta, jotta ”saataisiin snadisti katutaidetta tohon talon seinään”.

Ei se mahdotonta ole, mutta ei myöskään helppoa eikä sen varaan voi rakentaa katutaidekaupunginosaa.

Kaupungin osallisuus kuitenkin toisi epäilemättä mukana kankeutta ja byrokratiaa. Esimerkiksi vuosia Helsingin virkamieskoneiston kanssa vääntänyt Viva Granlund on kohdannut monia yllättäviä hankaluuksia [http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/hieman-outsider/] hakiessaan lupia suurikokoisille seinämaalauksilleen.

Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
 

Granlund on myös joutunut allekirjoittamaan sopimuksia, joissa varmistetaan että Helsingin kaupungilla (ja sen taidemuseolla) ei ole mitään velvoitteita taiteilijaa kohtaan. On sinänsä ymmärrettävää, että kaupunki haluaa turvata selustansa ja varmistaa, että sille ei synny esimerkiksi odottamattomia korjaus- ja huoltovelvoitteita teoksien myötä. Nähtäväksi jää, miten miten näiden kanssa sitten menee, jos kaupunki rupeaa aktiivinen osapuoli katutaidekaupunginosan luomisessa?

Samoin JussiTwoSeveniltä meni vuosia saada lupa maalata isoa kuvaa kotikaupunkinsa Espoon betonille. Nyt, apurahan ja ehkä myös viime kesän Salmelan taiteilijaresidenssin sekä Galleria Heinon myötä tulleen huomion myötä ääni muuttui kellossa. Lupa heltisi ja Jussi pääsi maalaamaan ensimmäisen sovituista alikulkutunneleista tänä keväänä.

Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
 

Ei taidekentän ja virranomaisten laajempi yhteistyö siis ihan mahdoton ajatus Suomessakaan ole. Ehkä pisimmälle tässä on päästy Vantaalla, jossa Myyrmäen kaupunginosaliike ja kaupungin taidemuseo ovat yhteistyössä tilanneet kaupunginosaan katutaideteoksia. Viimeisin lisäys valikoimaan on chileläisen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikon juuri valmistunut teoskokonaisuus, joka peittää Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Myyrmäki-liikkeen puuhamies Petteri Niskanen pohti teoksen julkistamistilaisuudessa, että Helsinkihän on jo saanut Myrtsistä ensimmäisen katutaidekaupunginosansa. Hän näkee Vantaan tosiasiallisesti osana Helsinkiä.

Samoihin aikoihin muutama Myrtsin juna-aseman sisäseiniä koristellut taiteilija kutsuttiin maalaamaan myös viereisen Myyrmanni-kauppakeskuksen sisäpuolelle. Kauppakeskuksia pyörittävä Citycon on ennenkin yrittänyt integroida taiteen ja kauppakeskuksen eikä aina ole mennyt putkeen, mutta tällä kertaa homma näyttää menevän paremmin putkeen.

 

Un Kolor Distinton maalaukset käärivät Myyrmäen juna-aseman somaan pakettiin. Näissä suurissa projekteissa on tietysti kyse asuinympäristön viihtyvyydestä, mutta kyllähän ajatukset monilla kiertävät myös rahaan. Maailmalla on paljon esimerkkejä siitä, että alakulttuurien (kuten katutaide) ympärille on onnistuttu kasvattamaan työpaikkoja. Monissa kaupungeissa katutaiteen ja katutaideteemaisten kaupunkikävelyiden ympärille on kasvanut kokonaisia turistiklustereita, jotka työllistävät taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita.

Itsekin olen taapertanut monessa kaupungissa moisilla kävelyretkillä. Kiinnostavaa on ollut ja rahani olen oppaille sekä paikallisille yrittäjille jättänyt.

Arabian katutaideseminaarissa oli mukana myös Sara Kärpänen, joka vaikuttaa galleriatoimintaa ja kaupunkikävelyitä pyörittävässä Street Art Londonissa. Puhuttaessa mahdollisista kaupunkikävelyistä ja vastaavista Helsingissä hän huomautti, että Lontoossa katutaiteen ympärillä tapahtuva toiminta on alkanut saamaan liiankin kaupallisia piirteitä.

Kärpäsen (ja monen muun) mielestä taide kärsii, jos mennään raha edellä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun katutaideteokset jyrätään graffitin muotoisilla mainoksilla alkaa kyräily. Vaikeampaa on sitten sanoa, mihin raja kaupallisen ja ei-kaupallisen välillä sitten pitäisi vetää mutta tämä ei ole vielä näköpiirissä oleva huolen aihe Stadissa.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.
Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tarkoittaako tämä katutaidebuumi pysyvää muutosta ja ikuista onnea? Olen puhunut aiheesta yhden jos toisenkin tekijän kanssa ja monet heistä ovat pohtineet, että suhtautuminen katutaiteeseen menee heiluriliikkeenä. Ennemmin tai myöhemmin se vääjäämättä kääntyy toiseen suuntaan – nyt intoillaan ja kohta taas dumataan.

Ehkä tässä voi kuitenkin laittaa toivon sen varaan, että tällä kertaa virkamiehistössä ja poliitikkojen joukossa on useita itse katutaiteen parissa kasvaneita, jotka kykenevät rauhoittamaan sitä vastaliikettä. Tarpeettomat ylilyönnit ehkä vältetään. Samoin harrastajat eivät ole enää yksinomaan teinejä – aikuiset ja paikkansa elämässä löytäneet eivät niin herkästi ovat vastaan sellaista kyykyttämistä, mitä Stop töhryille -kamppiksen aikaan harjoitettiin.

Samoin muutos asenteissa näkyy kaupunkikulttuurin muutoksena laajemminkin. Ravintolapäivät, block partyt, katukirppikset ja muut itseohjautuvat yhteisölliset tapahtumat kielivät paremmasta huomisesta. Sitä kohti kelpaa talsia.

Jaa tämä: