propaganda

TAPPAVAN KAUNIIT KONEET

Tarina Suomesta rakentuu usein sodan ja siitä selviämisen ympärille. Mikä olisikaan komeampaa sotakuvastoa kuin hävittäjäkoneet ja ministeriön levittämät hävittäjävideot ovat lennokasta propagandaa.

Suomeen 1990-luvulla hankitut amerikkalaiset Hornet-hävittäjälentokoneet lähestyvät vanhusikää. Kesällä 2015 päätettiin, että Horneteja korvaamaan hankitaan uudet monitoimihävittäjät. Niin sanottu HX-hävittäjähanke käynnistyi, ja lopullinen päätös konetyypistä tehdään 2020-luvun alussa. Jopa kymmenen miljardin euron hävittäjähankinta on Suomen historian suurin asekauppa. Aihe kiinnostaa paitsi korkean hintansa myös turvallisuuspoliittisen luonteensa vuoksi.

Viestintäetiikkaan liittyvä aihe hävittäjähankinnoista tuli viimeistään, kun puolustusministeriö julkaisi viime huhtikuussa viiden mahdollisen toimittaja-asevalmistajan mainosvideot omilla sivuillaan. Puolustusministeriön pyynnöstä brittiläinen BAE Systems, ranskalainen Dassault, ruotsalainen Saab ja yhdysvaltalaiset Boeing ja Lockheed Martin tuottivat hävittäjistään suomalaiselle yleisölle räätälöidyt, muutaman minuutin esittelyvideot.

Meno on kuin Top Gun -elokuvassa, sotapornon ja viihteellisen propagandan klassikossa, joka siivitti Yhdysvaltain hävittäjälentäjärekrytoinnit kaikkien aikojen ennätykseen ja muutti tavan, jolla Hollywoodin unelmatehdas ja sotavoimat tekevät yhteistyötä.

Tässä viiden ehdolla olevan hävittäjän mainosvideot yhdessä paketissa. Sotakoneita mainostavien videoiden viihteellisyys ei tietenkään ole yllättävää, sillä sotateollisuuden ja viihdeteollisuuden suhteet ovat yllättävän likeisiä.

Videot tarjoavat teknologiapainotteista, räiskyvää ase-­actionia, huimia kuvia sinisellä taivaalla kaartelevista high tech -tappokoneista ryyditettynä seikkailu- ja äijärokilla. Markkinointihenkiset videot otettiin osaksi puolustusministeriön ja valtion virallista viestintää, mikä herätti keskustelua.

Haastattelin puolustusministeriössä projektia luotsaavaa Lauri Purasta ja videoi­den verkkoon viemisestä vastannutta eritysasiantuntijaa Kristian Vakkuria toukokuussa. He nimesivät kohdeyleisöksi ”Suomen kansan”, asiasta kiinnostuneet ”tavalliset ihmiset” ja Purasen ilmaisua käyttäen, innokkaat ”lentopojat”.

Heidän mukaansa videoista ei voi arvioida hävittäjien sopivuutta.

Videot siis nimettiin puolustushallinnossa viihteelliseksi avaukseksi, jolla pyritään keventämään puolustushallinnon viestinnällistä taakkaa ja rakentamaan brändiä. Pohjimmiltaan niillä markkinoidaan hävittäjähanketta kansalle. Asehankintoihin ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvä, mielikuvien muokkaamistarkoituksessa valtiolta kansalaisille suunnattu viihteellinen sisältö ei ole kevyt asia. Eikä videoiden kevyeltä vaikuttava sisältö tyhjene sotapornoon tai tekniikka-fetisismiin.

Videoiden action-sisällön takaa paljastuu syvempiä tarinoita. Ne liittyvät sotilastoimijoiden mielikuvan rakentamiseen sekä laajempaan Suomen puolustusta, liittoutumista, geopolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa koskevaan strategiseen narratiiviin.

Kun kerran lähdetään liikkeelle Top Gun -estetiikalla, niin mennään sillä maaliin saakka.
Kun kerran lähdetään liikkeelle Top Gun -estetiikalla, niin mennään sillä maaliin saakka.

Silmiinpistävin seikka on kaikkiin videoihin upotettu nationalistinen, kansallisiin kliseisiin tukeutuva paatos. Lumiset maisemat, sotilaat ja panssarivaunut havumetsissä, liehuvat siniristiliput ja räiskyvät revontulet – pohjoinen sijaintimme ja luonto ovat visuaalisesti läsnä kaikissa videoissa. Saabin video alkaa rakkauden tunnustuksella kotimaalle, Dassaultin video Kalevalan säkeillä. Ilmeisimmät kansalliset symbolimme yhdistyvät huippuvarusteltuihin sotakoneisiin ja kiiltäviin metallipintoihin.

Asevalmistajat lupaavat tuotteidensa suojelevan Suomea ja vahvistavan kansakuntaamme monin eri tavoin. Suomen puolustuksellinen eetos ja myyttisen kunniakas puolustushistoria tulevat näkyviin valtaosalla videoista.

Markkinointivideoihin ujutettu nationalistinen sävy on ymmärrettävä, kun on tarkoitus myydä miljardeilla euroilla koneita ja samalla legitimoida kallista hävittäjähankintaa. Samoilla kansallistunteisiin vetoavilla ja itsenäiseen puolustukseen ankkuroituvilla tarinoilla Suomen puolustuspolitiikka ylipäätäänkin usein perustellaan: suvereeni Suomen valtio puolustaa uskottavasti rajojaan mahdolliselta vieraan vallan aggressiolta. 

Suomalaisempi kuin suomalainen? Näin sitä saattaisi äkkiseltään kuvitella, kun katsoo ruotsalaisen Gripen-hävittäjän mainosvideota. Talvisota, nevör föget!

Videoiden toinen ilmeinen sisältö on aseiden teknisten ominaisuuksien esittely. Korkeimman mahdollisen teknologian esittelyssä asefirmat ovat omimmalla maaperällään. Tätä sisältöä voisi kuvailla sotavälineviihteeksi, jopa sotapornoksi. Katsoja pääsee kokemaan, kuinka huipputeknologian tuotteet ampuvat siistejä valojuovia alla siintävään öiseen kaupunkiin. Ammukset osuvat täydellisesti kohteeseensa aavikolla, koneet nousevat ja laskevat tarkasti, mutta missään ei näy viitettäkään siitä tuhosta – inhimillisestä kärsimyksestä, verestä ja ruumiista – jota tappokoneet niittävät.

Puhtaan huipputeknologian hehkutus peittää alleen hävittäjien suorituskyvyn syvimmän tarkoituksen, hävittämisen.

Kaikissa videoissa otetaan myös esiin taloudellis-tekniset näkökulmat. Kauppojen luvataan hyödyttävän Suomea ja paikallisia yrityksiä alihankkijoina, ne kehittäisivät suomalaista teollisuutta, tarjoaisivat työpaikkoja ja hyödyttäisivät kansantaloutta. Päätöstä hävittäjäkaupoista ei tehdäkään pelkän koneiden teknisen suorituskyvyn pohjalta.

On mielenkiintoista, miten miljardiluokan hankinta maalaillaan videoissa Suomelle taloudellisesti hyödylliseksi panostukseksi. Hornet-vastakaupat 1990-luvun lopulla jäivät toteutumatta suurilta osin. Hävittäjähankintojen kuitenkin esitetään tarjoavan leikkausten keskellä painivalle maallemme myös taloudellista kilpailukykyä. Koko Suomen puolustusvoimien nykyisen sotilasmateriaalin arvon ylittävät, nykyisestä valtion vuosibudjetista noin viidesosan haukkaavat hävittäjäkaupat ovatkin järkevä taloudellinen siirto.

Usein katsoja ei tunnista itseensä kohdistettua propagandaa. Länsimaiselle katsojalle ei välttämättä ole itsestään selvää, että viihde-elokuva voi olla viihteen ohella myös mainontaa, jolla myydään poliittisia ajatuksia. Alan klassikon, Top Gun -elokuvan, kuvasto näyttäytyy propagandistisempana kun Kiinana hallinto on ottanut sen osaksi omaa viestintäänsä. Loppujen lopuksi hyvin samoista naruista meitä vedellään kansallisuudesta riippumatta – samasta puusta veistettyjä ne suomalaisillekin suunnatut videot ovat.

Suomelle räätälöidyissä videoissa taistelukoneet lentelevät talvisten tunturimaisemien lisäksi myös hiekkaisten aavikkomaisemien ja kaupunkien päällä. Nämä sotakoneiden tositoimia esittelevät kuvat paljastavat sen, että omien rajojen puolustuksen lisäksi koneita markkinoidaan myös kansainvälisiin sotaoperaa­tioihin sopivina aseina.

Videoissa mainitaan toistuvasti avainsanat combat proven, taistelussa testattu. Videoilla myös luetellaan ­konflikti- ja sota-alueita, joilla koneet ovat toimineet: Afganistan, Libya, Irak, Mali ja Syyria. Eettisestä näkökulmasta taistelukuvat, taistelussa testattu -teesi ja hävittäjäkoneiden mainostaminen taistelukokemuksella näyttäytyvät jopa makaaberina. Miltä näyttäsi suomalaisen katsojan silmiin venäläisten Suhoi-hävittäjän markkinointi sillä, että sitä on onnistuneesti käytetty Aleppon pommituksissa? 

Eivät länsivalmisteiset huippuhävittäjätkään aina onnistu tuhoamaan vain sotilaskohteita tai ”vihollisia”. Myös länsiliittouman ilmaiskut – eli puolustusministeriönkin sivuilla esittäytyvien asefirmojen tuotteet – ovat vaatineet siviilihenkiä. Esimerkiksi heinäkuussa 2016 Yhdysvaltain johtaman liittouman ilma­iskut aiheuttivat ainakin yli 70 siviilin kuoleman Syyriassa, al-Tukharin kylässä.

Kun Lauri Purasen johtama esiselvitystyöryhmä kesällä 2015 esitti, että Hornetit korvataan juuri monitoimihävittäjillä, keskeinen perustelu oli koneiden rooli ennaltaehkäisevänä pelotteena ja kansallisen ilmapuolustuksen osana. Monitoimihävittäjien mahdollistamaa osallistumista kansainvälisiin sotaoperaatioihin ei perusteluissa mainittu, eikä osallistuminen ole hävittäjähankintoja puoltavissa puheenvuoroissakaan ollut keskeinen aihe. Koneiden markkinoiminen kansainvälisiin operaatioihin keskittyvinä ja hyökkäyksellisinä aseina luo ristiriidan perinteisen suomalaisen puolustuksellisen politiikan kanssa.

Koneiden markkinointi niiden kunniakkaalla osallistumisella lännen globaaleihin sotilasoperaatioihin onkin varsin mielenkiintoista suomalaisen yleisön puhuttelua. Se korostaa hankinnan taustalla vahvasti vaikuttavaa liittoutumisen ja leirin valinnan ulottuvuutta.

Mikäli kansallismielisyydellä ratsastava propaganda kiinnostaa, niin Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuva/dokumentti kuuluu ehdottomasti katsottavien listalle. Riefenstahlin natsi-Saksalle tekemät propagandaelokuvat/-dokumentit olivat uraa uurtavia ja niistä on nostettu temppu jos toinenkin nykyisiin elokuviin. Hollywoodissa tuotetut elokuvat toistavat jatkuvasti Riefenstalhin esittelemiä tehokeinoja.

Se, kenen aseita ostetaan, ei suinkaan ole poliittisesti neutraalia vaan kertoo kansainvälisistä liittolaissuhteista ja sitoo ostaja- ja myyjätahot pitkään yhteistyöhön. Suomen uudeksi hävittäjämalliksi on veikattu yhdysvaltalaisen Lockheed Martinin F-35-hävittäjää. Tämä on ehdokkaista kallein ja vähiten testattu kone.

Asevalmistajan valinnassa ei olekaan kyse vain nationalistisista tunteista, maanpuolustusmyyttien hyväksikäytöstä tai edes hävittäjien teknisestä suorituskyvystä, hinnasta tai positiivisista talousvaikutuksista. Kylmän sodan päättymisen jälkimainingeissa vuonna 1995 Yhdysvaltojen kanssa tehdyt Hornet-kaupat näyttivät tietä maamme uudelle ulkopoliittiselle suuntautumiselle. Myös tulevassa kaupassa on mitä suuremmissa määrin kyse Suomen kansainvälispoliittisesta ja puolustuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta. Tämä tulee voimakkaasti esiin myös asefirmojen videoista.

Suomen ollessa kyseessä liittoutumis- ja suvereniteettipuhe liittyykin itse asiassa voimakkaasti uhan ilmapiiriin. Samalla kun liitytään teknologisesti vahvaan ja aseellisesti ylivertaiseen länteen, tehdään eroa siihen toiseen leiriin. Samalla kun kerrotaan, että aseet kykenevät suojaamaan riippumattomuuttanne ja itsenäisyyttänne, tullaan kertoneeksi, että niitä ollaan asein uhkaamassa.

Viime vuosina, varsinkin Ukrainan sodan, Krimin sekä Itä-Ukrainan laittoman miehityksen jälkeen Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut. Venäjän uhka ja yksinjäämisen pelko, syvälle suomalaiseen ulkopoliittiseen itseymmärrykseen piirtyneet kansalliset traumat ovat myös turvallisuuskeskustelun käyttövoimaa.

Markkinointivideoiden julkaiseminen osana HX-hankkeen viestintää oli puolustushallinnolta mielenkiintoinen ratkaisu. Pääasiassa videot myötäilevät virallisia perusteluja, mutta ne paljastavat myös hävittäjähankkeen taakse kätkeytyvää, usein virallisissa yhteyksissä mainitsematta jäävää sisältöä. Lopulta asekaupoissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin viihteellisistä räjähdyksistä ja kevyestä viestinnästä.

Noora Kotilainen on poliittisen historian ja visuaalisen kulttuurin tutkija, joka on väitellyt Helsingin yliopistolla sodan ja kärsimyksen kuvien käytöstä kansainvälisessä politiikassa. Hän kirjoittaa hävittäjämainosvideoiden suhteesta suomalaiseen puolustusnarratiiviin parhaillaan tieteellistä artikkelia, joka julkaistaan ensi vuonna Nuoriso-tutkimusverkoston maanpuolustusta käsittelevässä kirjassa. Kotilaisen väitöstutkimus Visual Theaters of Suffering: Constituting the Western Spectator in the Age of the Humanitarian World Politics on luettavissa täällä: helda.helsinki.fi/handle/10138/168923

Jaa tämä:

Väkivaltaisimmasta uskonnollisesta tekstistä

 Mitä selviää, kun tietokone arvioi Vanhan- ja Uuden testamentin ja Koraanin väkivaltaisuutta. Entä mitä sanoo tutkimus uskonnosta terrorismin selittäjänä.

Odin Text -ohjelma analysoi tekstimassojen sisältöjä koneellisesti. Ohjelman kehittäjä, Tom H.C. Anderson päätti syöttää Vanhan– ja Uuden testamentin sekä Koraanin järjestelmään ja katsoa, mitä tapahtuu. Anderson jaottelin analyysin kahdeksan tunteen mukaan. Tunteita olivat ilo, toivo, viha, inho, suru, yllättyneisyys, pelko ja luottamus.

Analyysin perusteella Raamattu oli Koraania vihaisempi ja vähemmän luottava. Edelleen analyysi paljasti, että Vanha testamentti oli väkivaltaisempi kuin Uusi testamentti (quelle surprise) ja jopa tuplasti Koraania väkivaltaisempi.

”Näistä kolmesta tekstistä Vanhan testamentin sisältö vaikuttaa väkivaltaisimmalta. Tappamiseen ja tuhoamiseen viitataan hieman useammin kuin Uudessa testamentissa (2,8%) kuin Koraanissa (2,1%). Vanha testamentti on selvä voittaja tappamisen ja tuhoamisen maininnoissa (5,3%).”

Koska herra Anderson ei ole tyhmä, hän myös totesi, että hän ei arvioinut uskontojen väkivaltaisuutta, eikä hänen tarkoituksenaan ole kommentoida uskontoja kokonaisuutena. Hän myös muistuttaa, että nämä kolme kirjaa eivät muodosta edustamiensa uskontojen koko uskonnollista kirjallisuutta.

Tämä tutkimus on kuitenkin sikäli kiinnostava, että Koraanin väkivaltaisia pätkiä tunnutaan siteeraavan toistuvasti ja niitä käytetään todisteena islamin sisäänrakennetusta väkivaltaisuudesta. Samalla Raamatun väkivaltaisten kohtien siteeraamista pidetään lähinnä tarkoitushakuisena.

Fox News pahastui, kun vasemmistomädättäjät rinnastivat kuvan kivääriä ja uskonnollista kirjaa esittelevästä naisesta toiseen kivääriä ja uskonnollista kirjaa esittelevän naisen kuvaan.
Fox News pahastui, kun vasemmistomädättäjät rinnastivat kuvan kivääriä ja uskonnollista kirjaa esittelevästä naisesta toiseen kivääriä ja uskonnollista kirjaa esittelevän naisen kuvaan. Katso video olempana.

Ennen kuin huomautatte siitä, niin totean itsekin, että tietenkin tekstin tulkinta vaikuttaa asiaan. Ja se, mitä sen nimissä saadaan vakuutettua ihmiset tekemään. 2000-luvulla olemme uskonnollisen väkivallan yhteydessä tottuneet puhumaan islamilaisesta terrorismista.

Tässä kohdassa apuun tulee – jälleen – tutkimus. Väitöstutkimuksessaan vasemmistolaista terrorismia tutkinut Leena Malkki Helsingin yliopistolta kirjoitti Politiikasta.fi-julkaisuun uskonnollisesta terrorismista. Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa lukea Miksi uskonto yksin ei riitä selittämään terrorismia -teksti kokonaisuudessaan. Siteeraan alla pätkiä siitä:

”Viime vuosina on ihmetelty, miksi länsimaissa kasvaneet nuoret ovat päätyneet omaksumaan voimakkaasti länsivastaisen ajatusmaailman ja ottamaan suuria riskejä osallistuakseen terroritoimintaan. Asiasta on käyty välillä kiivastakin keskustelua. 

Toisten mielestä selitys löytyy islamista ja radikaalien saarnaajien vaikutuksesta nuoriin. Toiset taas näkevät ilmiön juuret pikemminkin syrjinnän ja huonon sosioekonomisen aseman tuottamassa syrjäytymisessä ja vieraantuneisuuden tunteessa.

Terrorismiin radikalisoitumista on tutkittu viime vuosina paljon. Tutkimus osoittaa, että kyse on aina monen tekijän palapelistä. Ideologia on yksi näistä paloista, mutta ei välttämättä se tärkein.

Terrori-iskuihin osallistuneet eivät kuitenkaan vaikuta yleisesti olleen mitenkään erityisen syrjäytyneitä tai huonosti kotoutuneita. Kysymys ei näyttäisikään olevan – ainakaan pelkästään – sosioekonomisin mittarein todennettavasta huono-osaisuudesta.

Olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus vääryydestä. Muslimien kohtelu Euroopassa saatetaan kokea vääryytenä. Sen lisäksi monet terroritoimintaan mukaan lähteneet ovat kokeneet länsimaiden ulkopolitiikan arabimaiden osalta voimakkaasti epäoikeudenmukaisena ja pitäneet länsimaiden toimintaa kaksinaismoralistisena.

Jotta jokin maailmankatsomus ylipäänsä puhuttelee, sen täytyy tuntua relevantilta ja järkevältä oman arkikokemuksen valossa. Kokemukset vääryydestä, syrjinnästä ja vieraantuneisuudesta voivat osaltaan selittää, miksi länsivastainen ajattelu löytää ymmärtäjiä. Hannu Juusolan kuvaamakonfliktien islamisoituminen yhdessä erityisesti Isisin tarjoaman helposti lähestyttävän materiaalin kanssa tarjoaa selityksen ja ratkaisun näin kokeneell

Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että monille salafi-jihadistiseen terrorismiin lähteneille eurooppalaisille ideologia on ollut varsin toissijainen tekijä. Erityisesti jos vertailee keskenään sellaisia ideologisilta näkemyksiltään radikaaleja henkilöitä, jotka ovat ja eivät ole lähteneet väkivaltaiseen toimintaan mukaan, erottavat tekijät löytyvät toisaalta.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, että terroritoimintaan mukaan lähtemisen palapelissä on samankaltaisuutta aikakaudesta ja taustalla olevasta ideologiasta riippumatta.”

Tämä runsaudensarvihan ei yhdellä kaadolla tyhjene ja esimerkiksi edellä mainitulta Politiikasta.fi-sivulta löytyy kiinnostava Uskonto terrorismin selittäjänä -juttusarja.


Tässä samaan aikaan sekä viihdyttävä että järkyttävä videoklippi uutisista, josta tuo ylempänä näkyvä kuvakaappaus on peräisin.

Jaa tämä:

Neuvostopropagandaa Kumussa: romantiikkaa, puimureita ja poppia 

Aurinko paistaa, vilja kypsyy. Kaikki tanssivat. Todellisuudessa, jota ei koskaan ollutkaan. 

Tallinnan taidemuseo Kumu täytti tänä keväänä kymmenen vuotta. Sen kunniaksi museossa avattiin uusi rohkea näyttely ”Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virallinen taide (1940–1991).” Se on pysyvä näyttely, jossa leikataan läpi myös monia rautaesiripun toisella puolella asuneille tuntemattomampia neuvostoprotestin muotoja: pop-taidetta ja hippejä.

Kumuun kannattaa silti ihan kiiruhtaa tänä keväänä, sillä ”Romanttista ja edistyksellistä” -otsikolla oleva stalinismin ajan näyttely on esillä vain vappuun asti.

12829266_10154591324233942_4249277302667104701_o
Neuvostoliitossa nostettiin naisetkin telineille. (Yksityiskohta.)

Taulujen stalinistinen Neuvosto-onnela saa katsojan mykistymään arjen kauneudesta. Ihmiset ovat iloisia ja hyvinvoivan näköisiä, lapset leikkivät, aurinko paistaa ja vilja kypsyy.

Eläimiäkin niissä on, ihan kuin Vartiotornin huikeimmissa paratiisikuvissa.

Ihmiset myös näyttävät viihtyvän joukoissa: monissa kuvissa ollaan keräännytty yhteen jotain tapahtumaa varten tai kuulemaan uutisia. Yksityisen aika on siis ohi. Onko kuvissa ironiaa?  Täytyypä kysyä taiteilijoilta ja aikalaisilta (kyllä, tähän artikkeliin seuraa vielä jatkoa!). Kun yli puoli vuosisataa sitten maalattuja stalinistisromanttisia maisemia näkee ison joukon kerralla, mieleen nousee ajatus että teoksissa on pakko olla kätkettyä parodiaa: ”Koska en voi maalata metsäveljiä piilossa, maalaankin pulleita lampaita, teuraallehan nekin joutuvat – hähhäähää, kyllä ne tajuavat jotka ovat tajutakseen”, on voinut taiteilija ajatella.

Lelli Muugan (s. 1922) Kanalassa on satoja pulleita kanoja. Tehomaatalous vaatii työn sankareilta paljon, mutta antaa näille myös huippuluokan vehkeet maan hallitsemiseen. Niinpä Lepo Mikkon (1911–1978) Kypsässä sadossa (v. 1953) on upean peltomaiseman lisäksi edistyksen ja vaurauden symboli, leikkuupuimuri! Samoin Richard Sagnitz ikuisti kolhoosin koneita.

Kaikki stalinistisen romantiikan näyttelyn maisemat eivät ole maaseudulta. Kuvissa on myös aurinkoinen Tallinnan Kalasatama, jossa veneet uivat syvällä painavien saaliiden kuormittamina. Rannalla on työläisiä nostelemassa hohtavakylkisiä fisuja laatikkokaupalla.

Jostain syystä ainoa kuva, jossa aurinko ei paista, esittää sementtitehdasta. Ehkä tässä kuitenkin piilee viesti: teollisuuden saasteet tuhoavat maan.

Laulujuhlille 1950-luvun Eestissä osallistui satojatuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Tallinnan juhlilla vuosina 1950 ja 1955 lauloi 30 000 eestiläistä. Ei siis ihme, että näyttelyssä vietetään myös laulujuhlia: Ainakin kolmessa stalinismin ajan teoksissa valmistaudutaan laulamaan ja pukeudutaan parhaimpiin. Tyttöjen puvut ovat loisteliaita koristeineen ja kirjailuineen. Kukkiakin otetaan mukaan, ja kuorma-auton lavalla matkataan nauraen.

12803151_10154591368113942_2763506711483177792_n
Yksityiskohta Juhannusyöstä.

Näissä tauluissa ei tosiaan voi havaita pienintäkään eroottista latausta, vaikka elämässä lienee ollut erotiikkaa. Onhan kuvissa vauvoja ja lapsia niin runsaasti, että ainakin taidefantasioissa syntyvyys on ollut korkealla. Lela Livalin Juhannusillassa (1950) kokko luo valoaan kauniin tytön kasvoille. Pojan ja tytön tanssiote on siveyden huippu: nuoret tanssivat käsivarren mitan päässä toisistaan, eli tämä pari ei ole menossa heinälatoon muhinoimaan. Tanssin pyörteissä viihtyvät aikuiset ja lapset.

Ovatko nämä teokset lainkaan taidetta vai silkkaa propagandaa? ”Molempia”, sanoo Viroon perehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi. ”Jotkut tekivät sellaisia kuvia kuin vaadittiin, jotta saivat sitten salaa tehdä jotain muuta.”

Neuvostoajan pysyvä näyttely ”Konflikteja ja mukautumisia” on laaja katsaus erilaisia tyylejä ja tekniikoita, ja sinne täytyy mennä useamman kerran. Sitä ei voi nielaista kerralla.

Esillä on – jo Kumun aikaisemmistakin näyttelyistä tuttuun tapaan – julisteita, muotokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.

Evald Okasin (1915–2011) Uusi kaupunki (1965) on niin huikaiseva teos, että se herättää halun lähteä samalta seisomalta katsomaan lisää okaseja Haapsaluun, jossa on Evald Okas -museo. Uusi kaupunki on viivojen ja neliöiden yhtä aikaa ahdistava ja harmoninen kokonaisuus muotoja, joita luonnossa ei ole ollut ennen kaupunkien seinien, ikkunoiden, kattojen ja katujen syvyys-, leveys- ja korkeussuunnassa sisäkkäisiä ja päällekkäisiä laatikoita. Jos Okasin Uusi kaupunki olisi musiikkia, se olisi silkkaa Philip Glassia.

Ludmilla Siim (s. 1938) maalasi vuonna 1976 Keltaisen valon: äiti, lapsi, valot, värit ja muodot imaiset katsojan taikapiiriinsä.

Erityiskiitos Kumulle sisällyksekkäistä ja kiinnostavista tekstilaatikoista. Ilman selostuksia en olisikaan tajunnut, että 1960-luvun lopun hippiliike ulottui Neuvostoliittoonkin. Hipit viihtyivät tavoilleen tyypillisesti biitseillä eli tietysti kilometrien hiekka-aavikoilla Pärnussa, Haapsalussa ja Latvian Jurmalassa, kuten myös kaikkien neuvostorantaparatiisien ykköskohteessa Krimillä. Tämän tiedon tarvitset kun perehdyt neukkuajan pop-taiteeseen!

 

1898419_10154591322983942_8057695672998874414_o
Neuvostoeestiläisessä kuvastossa tuulee.

Lopuksi muutama historiallinen itsestäänselvyys. Neuvostoaika kuritti Viroa pahasti, varsinkin Stalinin kuolemaan saakka vuoteen 1953.

Viro joutui maailman johtajien likaisessa valtapelissä ensin natsi-Saksan armoille v. 1941–1944, ja heti perään maan yli pyyhkäisi vuosia jatkuva puna-armeijan ja neuvostojohdon harjoittama terrori. Vasta vuonna 1956 alkoivat joukkoarmahdukset, jolloin useita henkiinjääneitä alkoi palata.

Lennart Meri 1929–2006 oli ensimmäinen luonnolliseen kuolemaan Virossa menehtynyt maansa johtaja. (Hänkin tosin oli joutunut viettämään vuosia perheineen Siperiassa vankeudessa.) Viron poliittinen eliitti tapettiin Pikk-kadun kidutuskeskuksessa tai Siperiassa. Kymmenet tuhannet perheet – syytetyt miehet ja naiset vanhempineen ja lapsineen – kyyditettiin Siperiaan, ja pakkosiirretyistä vähintään joka seitsemäs menehtyi vankeudessa.

Viron maatalous kollektivoitiin vuonna 1949. Suurimmat ja julmimmat kyyditykset tehtiinkin helpottamaan tätä raskasta ja totaalisen epäoikeudenmukaista prosessia. Maanviljelijät joiden väitettiin kuuluvan omistavaan luokkaan eli kulakit hävitettiin kotikonnuiltaan, joten kolhooseissa ja sovhooseissa hääri paljon uusia tulokkaita. Väkeä Viroon siirrettiin myös muualta Neuvostoliitosta.

Taattuun neuvostokommunistityyliin asiat tehtiin vuosikausia pieleen suunnitelmatalouden suuntaviivoja pakonomaisesti noudattaen, ja vasta vuosikymmenen päästä johtajat ilmoittivat että olikin tehty suuria virheitä.

Historiakatsaukset kannattaa kerrata ennen Kumun näyttelyn katsomista. Sen verran ällistyttävää settiä siellä on.

10634040_10154591356938942_3814569830717171493_o
Kumun valoisa pääaula.

Näyttely: Romanttista ja edistyksellistä – Suuntana stalinistinen impressionismi Baltian maiden maisemamaalauksessa 1940–1950-luvulla.

Näyttely esittelee neuvostoajan keskeisen taidekäsitteen, temaattisen maalauksen, vaiheita Baltian maissa ja etsii vastausta taiteenlajin suosioon. Näyttely on esillä 1.5.2016 saakka. 

Pysyvä näyttely: Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991).

Uusi perusnäyttely keskittyy taiteen ja sen ympäristön mutkikkaisiin suhteisiin. Siinä nostetaan esiin yhden aikakauden eri puolet ja taiteen muuttuvat roolit, joihin kuuluu niin ympäröivän elämän kuvaaminen ja vastarinta kuin myös vaihtoehtoisten todellisuuksien luominen.

Kumu Kunstimuuseum. Os. Valge 1. Baltian suurin, suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema taidemuseo sijaitsee Kadriorgin puistossa. Raitiovaunulla pääsee erinomaisesti (suunta: Kadriorg). Avoinna ti–su, p. +372 602 6000. http://kumu.ekm.ee/fi/

10355566_10154591320643942_1476308857911376151_o
Onnea kymmenvuotiaalle!
Jaa tämä: