Purkutaide

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

Graffitia rakennusliikkeen kanssa


Keravalla kokonainen purkutuomion saanut ostoskeskus täytettiin taiteella ja ihmisillä. Purkutaiteesta muodostui ilmiö, joka levisi myös naapurikaupunkiin.


Jouni Väänänen seisoo purkutuomion saaneen ränsistyneen ja autioituneen liikekiinteistön sisäpihalla. Talon seinät täyttyvät parhaillaan graffiteista.

”Tämäkin rakennus herättää tunteita joissakin. Me tarjoamme sille hallitun alasajon”, Väänänen kertoo.

Purkutaide-hanke eteni maaliskuussa suunnitellusti, kun taiteilijat antoivat elinkaarensa ehtoon saavuttaneelle rakennukselle mahdollisuuden arvokkaaseen loppuun. Järvenpään keskustassa sijaitseva Perhelän kortteli saa hyvät läksiäiset, eikä kaupunkilaisten tarvitse katsoa rapistuvaa ja hylättyä rötisköä. Kaupunkilaiset voivat katsella taidetta.

Pari viikkoa myöhemmin Väänänen istuu maalipurkkien päällä työhuoneellaan Keravalla ja selittää, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen
Ennen ja jälkeen tuhon. Ensimmäisessä kuvassa Skienin valmis teos ja toisessa sama teos hetkeä ennen lopullista tuhoa. Kuva: Jouni Väänänen

Väänänen tunnetaan graffititaiteilija Psykenä, ja maalaamista hän on harrastanut jo parikymmentä vuotta. Maalaamisen lisäksi hän on pyrkinyt edistämään graffitin ja katutaiteen asemaa yhteiskunnassa myös rakenteiden tasolla. Kesällä 2016 hänen vuosia työstämä hankkeensa toteutui –  Purkutaide väritti Keravan keskustassa sijainneen kokonaisen ostoskeskuskompleksin ulkoa ja hieman sisältäkin. Marginaaliseksi mielletty taidemuoto sai kansan syvät rivit liikkeelle ja kaupungin sekä rakennusliikkeen tyytyväiseksi.

”Minun mielestäni näitä purkukiinteistöjä tulisi aina hyödyntää taiteen ja kulttuurin tarpeisiin. Ne ovat valtava ja hyödyntämätön resurssi, ja niitä ei ole mitään järkeä seisottaa tyhjillään. Mökkiähän menee koko ajan nurin pitkin Suomea, ja samalla on taiteilijoita, joilla ei ole tiloja, joissa toteuttaa itseään.”

Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen
Skin työn touhussa Keravalla. Kuva: Jouni Väänänen

Tie Purkutaiteeseen on ollut työläs. Vuonna 2010 Väänänen ja Keravan nuorisopalvelu järjestivät graffitiaiheisen näyttelyn yhdessä ostoskeskuksen tyhjistä liiketiloista.

”Suuri osa ostoskeskuksesta oli jo tuolloin tyhjillään tai tyhjentymässä, ja rupesin silloin hahmottelemaan, minkälaista kulttuuritoimintaa tiloissa voisi järjestää. Vuosien saatossa lähestyin eri tahoja, mutta kiinteistöjen omistussuhteet olivat aika moninaisia. Vaikka usein vaikutti lupaavalta, ehdotukset törmäsivät aina jossain vaiheessa seinään.”

Kun rakennuskokonaisuus oli siirtynyt purkutöistä vastaavan rakennusyhtiö SRV:n haltuun, Väänänen otti lokakuussa 2015 yhteyttä joukkoon paikallisia poliitikkoja. Saatuaan selustatukea idealleen, tehtiin rakennusyhtiölle keväällä 2016 ehdotus, josta ei kannattanut kieltäytyä.

”Muodollisesti prosessi meni niin, että SRV solmi sopimuksen Keravan kaupungin kanssa. Minä puolestani sovin Keravan kaupungin kanssa tämän toteutuksesta. SRV ei voinut tehdä sopimusta yksityishenkilön kanssa, ja näin tämä saatiin tapahtumaan.”

Tämä kaikki tietenkin edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilta osallisilta. Esimerkiksi rakennusyhtiössä on helppo ajatella, että tämän kaltaiset hankkeet tuovat mukanaan maine­riskin mutta eivät mitattavia hyötyjä. On helpompaa kieltäytyä kuin lähteä mukaan. Toisaalta perinteisellä yritysviestinnällä ei välttämättä kyetä rakentamaan yhtä tehokasta sitoutumista paikalliseen yhteisöön edes yrittämällä.

”SRV on sellainen organisaatio, joka olisi voinut sanoa, että tässä kohteessa ei tehdä yhtään mitään. Se on se perinteinen tapa toimia. He olivat kuitenkin avoimia idealle, ja aluksi tätä lähdettiin viemään aika rajatusti. Sitä mukaa kun homma eteni hyvin, saimme lisää ja lisää tilaa taiteelle.”

Lopulta Keravan Purkutaide kattoi yhteensä lähes 5 000 neliömetriä seinäpinta-alaa. Toiminta ei rajoittunut seinien maalaamiseen: paikalla järjestettiin muutaman kuukauden aikana muun muassa reivit, rap- ja punk-keikat, seinään potkimisen maailmanmestaruuskilpailut (koska Kerava), ilmaisia joogatunteja ja yli sata pitsiliinaa kattanut näyttely erään paikallisen rouvan kokoelmasta. Väänäsen vetämälle katutaidekävelylle osallistui noin kaksisataa kiinnostunutta.

Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen
Lastauslaiturin rullaovi sai uutta väriä Remon ja EGSin suosiollisella myötävaikutuksella. Kuva: Jouni Väänänen

Yksin tätä hanketta ei olisi pystynyt kukaan toteuttamaan. Mukana maalaamassa oli 106 taiteilijaa, ja Väänäsellä oli vapaaehtoisia apunaan käytännön asioita hoitamassa. Kaupungilta tuli tukea kulttuuritoimintaan 1 500 euroa, ja paikallisilta ravintoloilta saatiin pizzoja, rautakaupoilta tarvikkeita ja maalia.

Kun graffitikulttuuriin kuitenkin yhdistetään ajatuksia kapinallisuudesta, miten kaupungin, rakennusliikkeen ja paikallisten yritysten kanssa toimiminen sopii tähän?

”Tuo on ihan oikeutettu kysymys. Minulle graffitissa ei kuitenkaan koskaan ole ollut lähtökohtaisesti kyse kapinasta. Minulla on ollut taustalla esteettiset arvot, mutta se on jossain vaiheessa mennyt kapinan puolelle olosuhteiden pakosta.”

Purkutaiteen kaltaisissa hankkeissa graffitiin liittyvä konflikti on siirtynyt seinäpinnasta kaupungin rakenteisiin. Väänänen on ennenkin pyrkinyt edistämään vastaavia hankkeita, mutta Keravalla nappasi ensimmäistä kertaa kunnolla.

”Ehkä kymmenen vuotta sitten ei ollut riittävästi meidän kaltaisia setämiehiä, jotka vaikuttavat kaupungin tai rakennusliikkeen kannalta vakavasti otettavilta neuvottelukumppaneilta.”

JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen
JR työntouhussa. Kuva: Jouni Väänänen

Kuten Kummeli jo tiesi, artisti maksaa. Purkutaiteessakaan taiteilijoille ei maksettu, koska ei ollut rahaa, jolla maksaa. Ei Väänänen itsekään palkkaa saanut, päinvastoin: hän käytti muutaman tuhat euroa omia rahojaan. Onko tämä muuttumaton luonnon laki? Väänäsen mielestä ei.

”Keravan Purku­taide toteutettiin niin nopealla aikataululla, että kunnollisen rahoituksen hankkiminen sille oli täysin mahdotonta. Jos vastaavia toteuttaisi jatkossa, niin olisi hienoa saada tieto kohteesta jo pari vuotta etukäteen – silloin olisi aikaa hakea apurahoja.”

Mutta jäi tästä jotain käteen kokemuksen ohella. Väänänen on vuoden alusta toiminut projektipäällikkönä Keravan kaupungin palveluksessa, ja jatkossa hän tekee samoja hommia kuukausiliksalla.

Eivätkä hyödyt sada pelkästään Väänäsen laariin. Yksi Purkutaiteeseen osallistunut taiteilija neuvottelee Järvenpään kanssa ihan korvausta vastaan maalattavasta julkisesta taideteoksesta. Ja samankaltaisia kaavailuja on käynnissä myös Keravan suunnalla.

”Purkutaiteeseen osallistuminen on käytännössä taiteilijoiden käyntikortti ja CV kaupungin suuntaan”, Väänänen toteaa.

Tältä se näyttää, kun sattuu ja tapahtuu.

Vaikka Purkutaide on mitä suurimmissa määrin Väänäsen oma lapsi, ei hän halua pitää itse kaikkia lankoja käsissään. Päinvastoin.

”Toivoisin, että meidän esimerkkimme ja kokemustemme myötä konsepti lähtisi monistumaan eri puolilla Suomea.”

Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon,   mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Kaikki Keravalla käyneet tietävä, että Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet koukkaavat usein kaupungin yli. Keravaa tuntevat myös tietävät kaupungin laidalle, Keinukallioon, mystillisesti nousseet Sherwood-kirjaimet. Sherwood-teksti mukailee legendaarista Hollywood-tekstiä Los Angelesissa. Hetken aikaa nuo samat kirjaimet näkyivät myös lentomatkustajille.
Jaa tämä: