putin

Oma peli, omat säännöt

Mainosmies liimailee tarroja ja kaivaa verta nenästään

Scott Caris on jättänyt jälkensä lukuisien kaupunkien katukuvaan, myös Helsingin. Miehen tarroja löytyy runsain mitoin sähköbokseista ja lampputolpista Suomen ja Yhdysvaltojen välisellä akselilla. 

"Hooked On A Feeling"
”Hooked On A Feeling”

Caris syntyi Detroitissa vuonna 1966 kansalaisoikeusliikkeen ajaessa ihmis- ja kansalaisoikeuksia myös tummaihoisille kansalaisille. Meno ei ollut pelkästään rauhallista.

”Sikäli mikäli muistan oikein, vanhempani nostivat kytkintä moottori­kaupungista vuonna 1967 samalla, kun kansalliskaartin tankit vyöryivät Michigan Avenuella. Muistikuvani tapahtumista ovat kuitenkin hämärät, olinhan vasta yksivuotias.”

Sittemmin tuo autoteollisuuden nuupahtanut mekka on menettänyt asukkaita vuosi vuodelta – jo nuorella iällä Caris siis toimi suunnäyttäjänä suurille massoille. Carisille löytyi rauhallisempi kasvuympäristö samoin Michiganin osavaltiossa sijaitsevasta Fremontin pikkukaupungista. Ajan mittaan hän on asunut Yhdysvaltojen eri laidoilla ja muun muassa Suomessa.

 

Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainosket
Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainokset

Kuten niin usein, myös Carisin tie Helsinkiin seurasi tulevaa vaimoa. Nykyään pariskunta jakaa aikansa Helsingin ja Kööpenhaminan välillä.

Takana on myös muutama vuosi­kymmen työskentelyä mainosalalla suuryritysten kanssa ja vuoden mittainen komennus Executive in ­Residence -tehtävissä Aalto Center for Entrepreneurshipissä. Komealta kalskahtava titteli tuli tutuksi suurelle yleisölle ex-pääministeri Esko Ahon tultua nimetyksi samaan positioon toisaalla Aalto-yliopiston rakenteissa. 

Aalto Center for Entrepreneurship puolestaan on Aalto-yliopiston komeasti nimetty yrityshautomo, jossa startup-yrityksiä tukee ”ecosystem of incubators, accelerators & investors”. 

”Taustani markkinoinnin ja mainonnan parissa ei tuo minulle säteilevää sädekehää tai tee minusta automaattisesti huomionarvoista kommentaattoria. Pidän kuitenkin korvani maata vasten ja sormeni pulssilla ja yritän pysyä kärryillä siitä, mikä on yhteiskunnassamme ajankohtaista ja mitkä voimat vaikuttavat arkiseen aherrukseemme. Tämä ei tietenkään takaa asiantuntija-asemaani minkään suhteen.”

Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?
Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?

Teoksissaan Caris käsittelee usein poliitikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä. Juuri he ovat niitä, jotka siihen arkiseen aherrukseemme vaikuttavat tavalla tai toisella.

”Poliitikot ja julkkikset ovat helppoja kohteita. He ovat myös henkilöitä, jotka lentävät mitä suurimmissa määrin kansalaisten silmille joka tuutista. En malta olla pitämättä hieman hauskaa heidän kustannuksellaan.”

Viime Voiman keskiaukeamalla ihastutti ja vihastutti Carisin Super-Kulta-Turbo-fanijuliste Vladimir Putinista. Siinä Vova poseerasi pellehuulissa, jotka eivät poikenneet suuresti viereisen kuvan vastaavista. Se, oliko kyseessä Putinia ylistävä vai alistava teos, jää katsojan päätettäväksi.

”Toisinaan nautin veren kaivamisesta nenästä”, taiteilija suostuu kommentoimaan teostaan.

Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.
Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.

Viime vuosina Carisin taiteen keskeisenä jakelukanavana on toiminut katutila. Kuten kunnon mainosmies, ­Caris ymmärtää yleisön tavoittamisen tärkey­den – ilman yleisöä teokset eivät täytä niille asetettua tehtävää.

”Kadut ovat ilmeisin paikka, jossa ihmiset voivat kohdata uusia ja yllättäviä asioita. Kaduilla palautemekanismi on myös mitä tehokkain: näen itse, kuinka kauan teokseni pysyvät näkyvillä ja kuinka ympäristö mukautuu niihin.”

Kaikkia Scott-tarroja Caris ei tietenkään ole itse liimannut. Avokätisesti kädestä käteen jaetut tarrat ovat levinneet arvaamattoman yllätyksellisesti ja vailla taiteilijan kontrollia.

”Merkityksellistä kaduille siirtymisessä oli myös se, että studioltani loppui tila. Minun piti rikkoa kahleet ja löytää uusia paikkoja, joissa viihdyttää itseäni”, Caris kertoo. Todisteiden valossa hän on viihtynyt hyvin.

Mutta luvallistahan tarrojen liimailu pääasiassa ei ole. Tämä ei taiteilijaa haittaa.

”Tämä on minun pelini ja minä laadin säännöt.”

Jari Tamminen
Lataa itsellesi Scott Carisin potretit SSS-hallituksesta sekä Vladimir Putinista osoitteessa uusi.voima.fi/vastamainokset
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.

 

Jaa tämä:

Kohusensuuritaidetta, katso kuvat!

Teksti Häirikkö

Katutaiteilija Sampsan näyttelyssä voi pohtia, onko sensuuri tehokas tapa vaientaa kritiikki.

Joulukuun lopussa Venäjän Omskissa takavarikoitiin taideteoksia suoraan museon seiniltä. Viranomaiset kävivät noukkimassa talteen Katujen ääni -näyttelystä kaikki taideteokset, joissa esiintyi presidentti Putin. Yksi takavarikoiduista teoksista oli suomalaisen katutaiteilija Sampsan Pikkuveli valvoo.

Henkilökunta asetti takavarikoitujen teosten paikalle loppunäyttelyn ajaksi ”Putin oli täällä” -kyltit.

Takavarikointien takana oli Yhtenäinen Venäjä sekä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueiden paikallisia jäseniä. Tietenkään takavarikointi ei poista ensimmäistäkään noista teoksista maailmasta eikä se edes vaienna niiden viestiä. Päinvastoin. Samalla sapluunalla tehty Sampsan teos on nähtävissä Lönnrotinkadulla galleria Contempon ikkunassa, osana hänen Culture Jamming – Part 1 -näyttelyä.

Alamaisiaan valvova Pikkuveli ei ole näyttelyn ainoa viittaus Venäjällä viime aikoina takavarikoituun taiteeseen. Lady Putin -teos on vastaus Venäjän viranomaisten päätökselle takavarikoida Konstantit Altuninin teoksia pietarilaisesta galleriasta elokuussa 2013. Tuolloin viranomaisten pinna kärähti maalauksesta, jossa naisten alusasuun pukeutunut presidentti Putin harjasi samoin pukeutuneen pääministeri Medvedevin hiuksia – teos viittasi prosessiin, jossa Medvedevistä leivottiin yhden kauden presidentti Putinin tilalle.

Konstantin Altunin nousi takavarikon seurauksena kansainvälisiin parrasvaloihin. Hän pakeni Venäjältä Pariisiin poliisin pidätettyä takavarikon yhteydessä myös gallerian johtajan ja uhkailtua tälle pitkän tuomion odottavan taiteilijaa.

Samaan aikaan Pariisissa ollut Sampsa maalasi Lady Putin -teoksen pikavauhdilla pariisilaiseen seinään, ja samalla sapluunalla tehty teos on nyt nähtävissä myös Helsingissä ensimmäistä kertaa.

Mutta ei Sampsa pelkästään Venäjän menoa kommentoi teoksissaan. Osansa saa myös esimerkiksi kulutuselektroniikkateollisuus ja erityisesti suuri ja mahtava Apple. Puhelimien ja tietokoneiden valmistaminen johtaa jatkuvaan mineraalivirtaan, joka tuppaa suuntautumaan ensin kolmansissa maissa sijaitsevista kaivoksista halpatuotantomaissa oleviin tehtaisiin, josta elektroniikan matka jatkuu meidän kuluttajien hyppysten kautta usein takaisin kolmansien maiden kaatopaikoille saastuttamaan pohjavedet ja elinympäristöt.

Teos Obsolete Jobs asettaa rinnakkain kännyköiden ja tietokoneiden tarvitsemia mineraaleja henkensä kaupalla tuottavat skidit ja lähes messiaanisen (ja edesmenneen) Steve Jobsin. Teos on suora viittaus Indonesian Bangkan saareen, jossa louhitaan iso siivu maailman tinasta, jota ilman elektroniikkaa ei tuoteta.

Apple ja Jobs eivät tietenkään ole ainoita – tai edes suurimpia – roistoja, joita maailma on päällään kuunaan kantanut. Silti markkinajohtajan asema on aina toimia suunnannäyttäjänä, ja Applen viitoittama tie johtaa yhä uusiin uhreihin. Vaatimuksillaan tuotantoketjun tehostamisesta ja kulujen suitsimisesta Applen johtaja Jobs piti osaltaan huolen siitä, että jokaisen iPhonen ja MacBookin matka raaka-aineesta kuluttajalle on täynnä uhreja. Myös sen puhelimen, jolla näitä kuvia napsin ja sen läppärin, jolla tämä blogin kirjoitin.

Teoksen nimen voi yhdistää myös ”suunniteltuna vanhenemisena” (planned obsolence) tunnettuun ilmiöön, jossa tuotteet suunnitellaan tarkoituksellisesti lyhytikäisiksi, jotta kassakone laulaisi hoosiannaa myös seuraavalla tilikaudella – ja sitä seuraavalla. Voipa nimen myös tulkita tarkoittavan kenties sitä, että Steve Jobsin rakentama imperiumi on tuomittu vanhenemaan ja katoamaan rakentajansa tavoin. Yhtä lailla sen voisi tulkita tarkoittavan sitä, että nykyisen kaltainen orjatyövoiman käyttö tulee päätepisteeseensä pian.

Kukin katsoja varmasti löytää itsekin uusia merkityksiä teoksesta niin halutessaan.

Mutta onko tällä kiukuttelulla mitään väliä? Voiko taiteella vaikuttaa yhtään mihinkään? Sampsan ensimmäinen näyttely, reilu vuosi sitten Jätkäsaaressa järjestetty 49 999 käynnisti Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitekampanjan. Tästä teemasta uudessa näyttelyssä muistuttaa teos TTVK Apinat. TTVK eli Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry tunnetaan ajoittain melko reippaista otteista tekijänoikeusrikkomuksien valvonnan yhteydessä.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja onnistui keräämään tarvittavan 50 000 allekirjoitusta, ja tekijänoikeusaloite on ansioineen sekä puutteineen parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Riippumatta eduskuntakäsittelyn lopputuloksesta aloitteen aikaansaama julkinen keskustelu on jo hyvä saavutus. Samoin aloite näyttää kannustaneen saamattomuudesta moitittuja alan toimijoita tekemään omia avauksiaan tekijänoikeuslain epäkohtien korjaamiseksi. Olisikohan esimerkiksi tämä jäänyt tekemättä ilman pientä kannustusta?

Päämäärätietoisuus vaikuttaa olevan keskeinen elementti Sampsan töissä. Hän käyttää taidetta työkaluna, ja sisältö on aina muotoa tärkeämpää. Kaikki teosten aiheet ovat potentiaalisia kampanjan aihioita ja kysymys kuuluu: mikä on seuraava kampanja ja milloin? Taiteilija itse kannustaa yleisöään nousemaan barrikadeille kanssaan:

”Kaupan keskusliikkeet sopivat ruuan hinnoista keskenään ja poliitikot trokaavat maamme kaivosyhtiöille. Meidän kansalaisten tehtävä on osoittaa ongelmia sormella ja vaatia vastauksia. Me emme halua seuraavaa talvivaaraa, tule jammailemaan kanssamme kulttuurilla – häiriköimään.”

Tähän loppuun sopii kuva, jonka Sampsa maalasi ranskalaiselle Join Da Tease -yhtyeelle heidän pian ilmestyvän Premiere Sommation -levynsä kannessa käytettäväksi. Yhtyeen solisti oli törmännyt Sampsan Pariisissa tekemään katutaiteeseen ja innostunut siitä. Sampsan duunit liittyivät paikalliseen tekijänoikeuskeskusteluun ja yhtyeen levytettyä juuri kappale aiheesta, oli yhteys syntynyt. Mutta käsitellään tuota levyä tarkemmin jahka se ensin ilmestyy. Ohessa kuitenkin teos näyttelystä, jossa poseeraa yksi levynkanteen päätyneistä malleista.

”Kuvassa lapsi osoittaa syyttävällä sormella yhteiskunnan epäkohtiin ja samalla tietä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Matkalla hän ei arkaile tarvittaessa huutaa näkemiään epäkohtia mikrofoniin.”

Nyt kaikki mukaan huutamaan.

Sampsa: Culture Jamming – Part 1, 2.2. asti Helsingin galleria Contempo, Lönnrotinkatu 23.

Jaa tämä:

Sentteriä sensuurille

Teksti Häirikkö

Taiteen sensuroiminen on aina väärin, mutta onko siinä koskaan mitään järkeä?

Kun haastattelin venäläistä taidemaalaria Konstantin Altuninia syyskuussa Helsingissä, en oikeastaan tiennyt, onko hän taiteilijana kummoinenkaan.

Hän oli kohutaiteilija, joka joutui pakenemaan kotimaastaan viranomaisia, jotka uhkailivat taiteilijaa ekstremismi-syytteellä ja jopa kymmenen vuoden vankeudella. Syynä ajojahtiin olivat Altuninin maalaukset, joissa kuvattiin muun muassa presidentti Putin ja pääministeri Medvedev naisten alusasuissa.

Altunin oli äärimmäisen kiinnostava haastateltava jo pelkän asemansa takia, mutta juttua oli vaikea kirjoittaa, koska en ollut nähnyt hänen tuotantoaan laajemmin.

Lens Politica -festivaali, jonka hallitukseen kuulun, päätti salakuljetuttaa Altuninin töitä Pietarista Suomeen taidenäyttelyä varten. Avasin prosessia uusimmassa Voimasssa.

Olin paikalla, kun Suomeen saapunut viemäriputken ympärille kääritty rullallinen maalauksia avattiin. Tunnelma oli malttamaton. Kun rullasta paljastui toinen toisensa jälkeen loistavia maalauksia, helpotus oli käsin kosketeltavaa. Lens Politica -festivaali ei ollut kutsunut Suomeen taiteilijaa, jonka ainoa meriitti olisi sensuroiduksi tuleminen. Sain itsekin botnea artikkelilleni.

Miten meidän sitten tulisi suhtautua teosten takavarikoimiseen ja taiteen sensuroimiseen? Asiahan on niin, että sen lisäksi että sensuuri on tuomittavaa, se on myös tehotonta kaikissa yhteiskunnissa, jotka ovat edes auttavan avoimia. Tämä näyttely on ensiluokkainen esimerkki siitä, mihin sensuuripyrkimykset johtavat nykymaailmassa: takavarikoidut teokset ja Altuninin tuotanto ovat saaneet ennen näkemätöntä huomiota osakseen.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se, että syy Altuninin vainoamiseen on pikemminkin sisäpolitiikka kuin viestin lähettäminen ulkomaille. Samoin kuin Greenpeacen aktivistien vangitseminen, myös Altuninin teosten takavarikointi on valtaapitävien viesti kotimarkkinoille, että meille ei kukaan vittuile tai tulee pataan.

Se, että nämä toimet ovat olleet suhteettomia ja saattaneet valtionjohdon kansainvälisesti huonoon valoon ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin Putinin pönkittäminen. Putinin asema ei käsittääkseni ole kolmannella presidenttikaudella ollut suinkaan yhtä vakaa kuin kahden ensimmäisen kauden aikana.

Mutta eihän tässä näyttelyssä ole kyse pelkästään Putinista tai nyky-Venäjästä. Kyse on vallasta ja sen kasvoista. Ymmärrettävästi Venäjä nyt on korostuneessa asemassa. Näyttelyn teoksissa esiintyy johtajia eri maista ja eri ajoilta, sekä presidentti Putinin nuorikko. Kaikki henkilöt liittyvät saumattomasti toisiinsa vallan verkon kautta, mutta silti ennen näyttelyn pystyttämistä muutama teos herätti keskustelua.

Voiko näyttelyyn ottaa mukaan Hitlerin muotokuvan? Voi. Kuuluuko Obama tähän samaan porukkaan? Ehdottomasti.

Ehdotus Hitlerin rannalle jättämisestä taisi perustua huoleen siitä, että joku natsi ostaa siitä itselleen taulun palvottavakseen. Näin tuskin voisi ikinä käydä, mutta vaikka kävisikin, niin sekös vasta olisikin kiinnostavaa. Ajatus siitä, että joku natsi ostaa raivokkaan antifasistiselta ja rasisminvastaiselta taiteilijalta teoksen, jonka tarkoitus on analysoida Der Führerin hahmoa on jotenkin kutkuttava.

Obama puolestaan johtaa maata, joka käy lukuisia sotia jatkuvasti turvatakseen omat kansalliset etunsa. Lisäksi Obaman hallinto on pyörittänyt ennen kokemattoman laajaa salakuuntelu- ja urkkimisverkostoa. Jos teos tässä näyttelyssä siirtää osan tuosta häpeästä myös presidenttiin, niin hyvä. Hope on päässyt loppumaan jo aikapäivää sitten.

Putin vaihtoi muutama vuosi sitten Ljudmila-vaimonsa nuorempaan ja vetreämpään: Yhtenäinen Venäjä -puolueen kansanedustaja, olympiamitalisti Alina Kabajevaan. Mitään virallista ilmoitusta aiheesta ei ole annettu, mutta ainahan valtaapitävien tekemisistä on juoruttu. Ja aina, kun media on nostanut romanssin esiin, keskustelu on tukahdutettu pikaisesti. Kuten Markuksen evankeliumissa todettiin: Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu. Kansa pitäköön turpansa tukossa.

Aikana, jolloin Venäjällä vainotaan LGBT-väkeä oikein urakalla, nämä ikoniset kuvat toisiaan suutelevista johtajista tuovat kauhunväreiden ohella muassaan myös omituisen lämpöisen tuntemuksen. Ehkä vielä koittaa päivä, jolloin ihmiset voivat suudella toisiaan ilman että heidän täytyy uhmata kohtaloa.

Setä Aurinkoinen eli Josef Stalin tunnetaan monilla nimillä. Kuva Joe-sedästä keventää tunnelmaa näyttelyssä kuin näyttelyssä.

Kirkon ja valtion liitto on yhtä jumalaton kuin se on väkevä: valta korruptoi. Putinin esittäminen pyhimyksenä olisi pahimman luokan rienausta, ellei kyseessä olisi parodia. Ristiriita todellisuuden ja maalauksen välillä kiljuu katsojiensa korvat lukkoon.

Pyhistä pyhin patriarkka Kiril ei noudata parituhatta vuotta sitten eläneen ihmisen pojan saarnaamaan vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Kirkonmiehen erottaminen tavallisesta gangsterista on vaikeaa – onneksi taiteilija muisti maalata Kirillille päähän piispan päähineen, mitran.

Kirjoittaja on elokuvafestivaali Lens Politican hallituksen jäsen.

Konstantin Altuninin näyttely Pääsy Evätty Helsingin Korjaamo Galleriassa 15.12. asti. Näyttely on osa Lens Politica -elokuvafestivaalia.

Jaa tämä: