SagaFurs

Eläinsuhteemme murros

Uutta eläinlakia pukkaa ja jatkossakin possua saa kohdella kovin eri tavoin kuin kissaa. Suhteemme eläimiin on kuitenkin muuttumassa.

”Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi.. ..Yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme”, kirjoitti antropologi Tuomas Tammisto, joka tekee väitöstutkimustaan Helsingin yliopistolla.

Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.
Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella. Lisää tästä täällä.

Tämä Tammiston pohdinta on ajankohtaista monellakin tavoin. Ensinnäkin olemme saamassa uuden eläinlain – joka on ongelmallinen – ja samalla lihan syönti laskee nuorten keskuudessa voimakkaasti.

Vaikka kasvisruoka on kasvattanut suosiotaan läpi 2000-luvun ja tämä näkyy myös kauppojen hyllyillä alati kasvavana vegevalikoimana, ei lihan kulutus ole kääntynyt vastaavaan laskuun. Tätä on esitetty todisteeksi siitä, että koko kasvisruokabuumi on pelkkää humputtelua ja haihattelua. Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, miten eri ikäisten kulutustottumukset eroavat toisistaan. Iäkkäät kansalaiset mussuttavat lihaa entiseen tahtiin – ja jopa innokkaammin kaikkien halpuutuskampanjoiden myötä – mutta esimerkiksi 17-24-vuotiaista lähes viidesosa on luopunut lihan syömisestä (tai ei ole sitä koskaan aloittanutkaan).

Mikäli olisin hommissa MTK:ssa tai maa- ja metsätalousministeriössä, korjaisin tässä kohdassa asentoani ja rupeisin miettimään seuraavien vuosikymmenten myötä eteen tulevia muutoksia. Ja ei, en kerjäisi lisää tukia possunkasvattajille ja hakisi EU:lta jälleen uutta rahoitusta sille, että saisimme mainostaa lihaa koululaisille. Mikäli olisin asiasta vastaava ministeri, en juhlisi sitä, että olemme onnistuneet myymään verovaroin tuettua sianlihaa Kiinaan hinnalla, joka ei vastaa edes tuotantokustannuksia. Sen sijaan miettisin, miten maatalouden rakenteita ja elintarviketeollisuuden kannustimia voisi muokata vastaamaan väistämättä edessä olevaa muutosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Eläinsuhteemme omituisista kiemuroista voi lukea täältä.

Mutta mitä tekee maamme hallitus? Juha Sipilän hallitus ja maa- ja metsätalousministeriö esittää syksyllä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista, eikä tuotantoeläimiä jatkossakaan silitetä kuin lemmikkiä.  Esimerkiksi parsinavetoita, porsitushäkkejä eikä turkistarhausta olla kieltämässä, vaikka lain valmistelun yhteydessä näitä on esitetty toistuvasti. Turkiseläimille ei haluta taata edes jatkuvaa juomaveden saatavuutta.

”Nämä ovat niitä suurimpia hyvinvointiparannuksia, joita sekä eläinjärjestöt, asiantuntijat että lukuisat tutkimukset ovat puoltaneet. Sen sijaan, että tehtäisiin kerralla kunnollinen laki, hallitus tuo nyt esiin parannuksia, jotka eivät riitä näin ison ja pitkän lakiuudistustyön lopputulokseksi”, linjaa eläinoikeusjärjestö Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelä.

”Parsissa elävien lypsylehmien jaloittelu voisi hallituksen linjauksen mukaan tapahtua myös talviaikaan. Ulkoilun lisääminen talvisin on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kirjaus kesäajan laiduntamisesta ja jaloittelusta jäisi kuitenkin kokonaan pois, mikä vaikeuttaa ulkoilun valvontaa ja saattaa vähentää nautojen varsinaista laidunnusta. Lisäksi sikojen tiineyshäkkien kieltoon tulisi edelleen liian pitkä 15 vuoden siirtymäaika ja kaiken lisäksi häkin käyttö olisi kuitenkin sallittu 8 vuorokauden ajan tiineytyksen yhteydessä edellisen luonnoksen 4 vuorokauden sijaan. Eli sen lisäksi, että kiellolle olisi edelleen pitkä siirtymäaika, tiineytyshäkkejä koskevaa kohtaa on eläinten näkökulmasta heikennetty”,  Veikka Lahtinen, myöskin Animaliasta, jatkaa.

Eikä kyse ole pelkästään eläinten oikeuksista. Muistakaamme, että lihan hiilijalanjälki jättää verrattomasti kaloreitaan isomman painauman. Science-lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan ”siirtyminen pois lehmänmaidosta ja lihansyönnistä mahdollistaisi maataloudessa käytettävän pinta-alan vähentämisen jopa 76 prosentilla”. Karjan kasvattaminen vie yli 80 prosenttia maatalouden käytössä olevasta maasta ja samalla tuottaa ainoastaan 18 prosenttia ruokamme kaloreista. Jos ikinä olen nähnyt huonon hyötysuhteen, niin tämä on sellainen.

WWF:n mukaan myös sademetsät joutuvat sahan alle lihanhimon tyydyttämiseksi – viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 80 prosenttia on laidunmaana ja loput pitkälti karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. Ja sitä brasilialaista lihaa sitten kannetaan suomalaisten grilleihin (ja ne soijat menevät pääosin rehuksi, eli eipä taas aloiteta sitä jorinaa sademetsät tofun syönnillä tuhoavista vegaaneista).

Ehkä Sipilän kabinetissa sekä maa- ja metsätalousministeriössä ei ole vielä kuultu käynnistyneestä megatrendistä tai havahduttu ilmastonmuutokseen (vaikka sexihelteitä on piisannut ja piisaa jatkossakin). Haluan uskoa näin, sillä ajatus siitä, että nämä Suomen maatalouden suuntaa määrittävät tahot jarruttaisivat kehitystä vasten parempaa tietoaan tuntuisi ehkä liian masentavalta.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä: