sensuuri

Sensuuria perkele?

Norjan suurin sanomalehti Aftenposten syyttää Facebookia sensuurista ja toimituksellisen vallan väärinkäytöstä. Syytös ei ole suinkaan tuulesta tempaistu.

No joo, hieman raflaava otsikko. Sori siitä. Facebook on tunnettu siitä, että joitain asioita sieltä siivotaan kiitettävän tehokkaasti pois. Esimerkiksi alastomuuteen puututaan vimmaisesti. Vihapuhe ja tappouhkaukset puolestaan muodostavat merkittävän osan tämän alustan aluskasvillisuudesta ja se on ilmeisesti ihan ookoo.

Nyt olisi taas käsillä tapaus, johon kannattaa kiinnittää huomiota.

Aftenposten julkaisi etusivullaan avoimen kirjeen Facebookin pomolle Mark Zuckerbergille.

Facebook oli poistanut norjalaisen Tom Egelandin postauksen, jossa oli seitsemän sotahistoriaa muuttanutta kuvaa. Yksi kuvista oli Nick Utin Pulizer-palkittu The Terror of War -valokuva, jossa vietnamilaiset lapset pakenevat napalmhyökkäystä. Ikonisessa kuvassa yksi lapsista, 9-vuotias Kim Phúc, on alaston.

Facebook sulki Egelandin palvelusta määräajaksi. Aftenpostenin oltua yhteydessä Facebookiin, yhtiö neuvoi lehteä pikselöimään teoksen. Aftenpostenin päätoimittaja Espen Egil Hansen ei ollut tyytyväinen tilanteeseen:

”Listen, Mark, this is serious. First you create rules that don’t distinguish between child pornography and famous war photographs. Then you practice these rules without allowing space for good judgement. Finally you even censor criticism against and a discussion about the decision – and you punish the person who dares to voice criticism.”

Tämä ei Facebookille kelvannut. Kuvakaappaus Aftenpostenin Facebook-seinältä.
Tämä ei Facebookille kelvannut. Kuvakaappaus Aftenpostenin Facebook-seinältä.

Se, että lapsipornon vastaiset linjaukset ja algoritmit hävittävät The Terror of Warin kaltaisen teoksen on ongelma. Päätoimittaja Hansen syyttää Zuckerbergiä siitä, että tämä ajattelemattomuuttaan väärin käyttää valtaansa. Hansen myös nimeää Zuckerbergin tosiasiallisesti maailman vaikutusvaltaisimmaksi päätoimittajaksi (editor).

Tämän jälkimmäisen syytöksensä Hansen perustelee sillä, että Facebookin linjaukset ja toimet käytännössä määrittävät sen, mitä ihmiset mediasta lukevat. Yhdysvaltalaisen, vuonna 2016 tehdyn  tutkimuksen mukaan 44 prosenttia maan kansalasista lukee uutisensa Facebookin kautta. Facebook siis käytännössä tekee toimituksellisia päätöksiä linjatessaan sen, mikä saa palvelun käyttäjille näkyä.

”The napalm-girl is by far the most iconic documentary photography from the Vietnam war. The media played a decisive role in reporting different stories about the war than the men in charge wanted them to publish. They brought about a change of attitude which played a role in ending the war. They contributed to a more open, more critical debate. This is how a democracy must function.”

Tämä sensuurikeskustelu on tietenkin siitä vaikeaa, että sosiaalinen media on uusi pelaaja julkisessa keskustelussa. Rinnastuuko Zuckerberg päätoimittajaan vai viranomaiseen ei ole merkityksetöntä. Päätoimittaja tekee julkaisupäätöksiä, viranomainen sensuroimispäätöksiä. Eihän Zuckerberg oikeasti ole kumpaakaan ja nämä roolit epäilemättä selkiytyvät ajan kanssa.

Ville Tietäväinen: ”Oikeastaan eniten pelottaa sivistyksen puutteen kasaantuminen yhä vaikutusvaltaisemmille tahoille. Vain pinnalla on merkitystä – kaikissa neljässä ulottuvuudessa.”
Ville Tietäväinen: ”Oikeastaan eniten pelottaa sivistyksen puutteen kasaantuminen yhä vaikutusvaltaisemmille tahoille. Vain pinnalla on merkitystä – kaikissa neljässä ulottuvuudessa.”

Kuvittaja-taiteilija Ville Tietäväinen korjasi tuon algoritmien hampaisiin jääneen kuvan muodolliset reunaehdot täyttäväksi. Onkohan tuo nyt parempi? Dokumentaarisuus kärsii, mutta toisaalta Tietäväisen lisäämät elementit nostavat esiinkuvaan liittyvän toisen tason huolimattomallekin katselijalle.

Myös Aftenposten teki oman versionsa kuvasta, joka vastaa Facebookin näkemystä soveliaasta kuvankäsittelystä. Trollausta, much?

Aftenpostenin 73-vuotias pilapiirtäjä Inge Grødumin ratkaisu FB-algoritmin tuottamaan ongelmaan.
Aftenpostenin 73-vuotias pilapiirtäjä Inge Grødumin ratkaisu FB-algoritmin tuottamaan ongelmaan.

”Mark, please try to envision a new war where children will be the victims of barrel bombs or nerve gas. Would you once again intercept the documentation of cruelties, just because a tiny minority might possibly be offended by images of naked children, or because a paedophile person somewhere might see the picture as pornography?

If you will not distinguish between child pornography and documentary photographs from a war, this will simply promote stupidity and fail to bring human beings closer to each other.”

Keskustelu aiheesta jatkuu sosiaalisessa mediassa häsällä #dearmark.

Jaa tämä:

Turkistuotanto romahti ja hyvä niin

Uutinen turkistuotannon romahtamisesta palautti mieleen kampanjan kymmenen vuoden takaa. Samalla on hyvä huomata, että kehitystä on tapahtunut.

Turkistuotanto näyttää romahtavan tänä vuonna melkoisesti. Animalia uutisoi, että Kopenhagen Fur -huutokauppayhtiön arvion mukaan maailman turkistuotanto tullee laskemaan tänä vuonna jopa 25 prosenttia. Esimerkiksi viime vuonna hengestään pääsi 72 miljoonaa minkkiä, kun taas tänä vuonna ihmisen turhamaisuuden alttarilla tullaan lahtaamaan 54 miljoonaa minkkiä.

Myöskään Suomessa alan tulevaisuus ei näytä varsinaisesti valoisalta.

Tämän tuotannon romahtamisen takana on epäilemättä osaltaan globaali talouslama, mutta täysin merkityksettömänä ei kannata pitää myöskään asennemuutoksen merkitystä. Turkis ei enää ole ongelmaton vaatekappale ja kuluttajat osaavat nykyään myöskin tiedustella vaatteissa täytettyjen karvapuuhkien alkuperää – uskottavasti tekoturkikseltakin näyttävä somiste voi yllättäen olla aitoa turkista koska miksipä ei.

Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.
Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.

Kymmenen vuotta sitten Animalian ja turkisten ympärillä käyty keskustelu oli melkoisen erilaista. Nykyään on mahdollista käydä ihan asiallista keskustelua esimerkiksi siitä, kuinka valtio saattaisi jeesata tarhaajia alanvaihdoksen kanssa mikäli turkistarhaus lopetetaan tai esimerkiksi turkiseläinten oikeudesta välttyä rääkkäykseltä.

Vuonna 2005 meno oli hiaman eri. Mainostilaa myyvä JCDecaux veti Animalian turkistarhausta(kin) käsittelevät mainosjulisteet valotauluista samana päivänä kuin kampanja alkoi. Virallinen syy tälle (melkoisen dikille muuville) oli se, että yhtiö epäili mainosten olleen sopimattomia. Epävirallinen syy saattoi liittyä siihen, että eläinoikeuksiin huomion kiinnittävän julisteet olivat kiusallisia kavereita viereisille Mäkkärin ja Jalostajan mainoksille.

Tämä mainosten poistaminen mainostauluista herätti tietysti laajasti keskustelua. Onneksi alan itsesäätelyelin, Keskuskauppakammarin alainen Mainonnan eettinen neuvosto lopulta linjasi, että Animalian julisteet olivat ihan kosher:

”Mainonnan kansainvälisten perussääntöjen 2 artiklan mukaan mainos ei saa sisältää hyvän tavan vastaista lausumaa tai kuvallista esitystä. Perussääntöjen 4 artiklan 2 kohdan mukaan mainoksessa ei saa ilman perusteltua syytä käyttää hyväksi pelkoa.

Kuvien tarkoituksena on ollut kiinnittää huomiota eläinten kohteluun. Mainonnan eettinen neuvosto toteaa, että kysymyksessä olevat kuvat eivät ole sillä tavoin pelkoa herättäviä, että niiden voitaisiin katsoa olevan ulkomainontaan sopimattomia.

Mainitulla perusteella mainonnan eettinen neuvosto katsoo, että mainokset eivät ole mainonnan kansainvälisten perussääntöjen vastaisia.”

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset

Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Absoluuttisia totuuksia tästäkään ei ole olemassa, mutta onneksi näitä valonpilkahduksia tulee. Turkistarhauksen kyykkäämisen ohella mieltä lämmittää viime viikolla tullut uutinen, jossa kerrottiin, että Kiinan terveysministeriö on esittänyt uudet ravintosuositukset, joilla se haluaa vähentää maan lihankulutusta 50 prosentilla.

Vaikka välillä tämän maailman tuskassa kahlaaminen ja tuulimyllyjä vastaan vääntäminen tuntuu melkoisen raskaalta ja jopa turhauttavalta, niin välillä tulee myös palkintoja. Kiitos maailma siitä.

Jotenkin uskaltaisin myös veikata, että tänä päivänä tuosta Animalian kamppiksesta ei tulisi moisia ongelmia. Uskaltaisin jopa väittää, että Nyhtökaura-buumin ja Vegaanihaasteiden Suomi on tullut kymmenessä vuodessa aimo harppauksen oikeaan suuntaan.

Maailma muuttuu, Eskoseni. Ainoa, mikä pysyy on se, että liha on murhaa.

Kerrotaan tähän loppuun vielä, että meillä on suunnitteilla uusia avauksia yhdessä Animalian kanssa. Pysykää linjoilla, syksyllä niistä lisää.

 

Jaa tämä:

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Jaa tämä:

Rauhan uskonto ja sananvapaus

Uskonnoista puhuttaessa kaikki ei ole ihan sitä, mitä voisi äkkiseltään kuvitella ja sosiaalisen median vapaus on näennäistä. Kaikkihan me tiedämme, että Raamattu opettaa rauhaa ja Koraani sotaa, eiköstä vaan?  Tämähän erottaa ylitsepääsemättömästi ”meidät” ”niistä” ja kulttuurien yhteiselo on suorastaan mahdotonta. Mutta eihän se niin oikeasti mene ja ennakkoasenteet ohjaavat ajatuksiamme enemmän kuin faktat, olemme kuitenkin vain ihmisiä. Samoin taidamme olla herkempiä näkemään virheitä muissa kuin itsessämme ja tunnistamme muihin kohdistetun propagandan paremmin kuin itseemme kohdistetun.
Onneksi välillä näemme väläyksen tästä ja saatamme ainakin hetkeksi korjata ajatuksiamme uuteen asentoon.  
Tätä videota et näe Facebookissa koska fundamentalistit.
Nämä jätkät ostivat Raamatun, vaihtoivat siihen Koraanin kannet ja menivät kadulle lukemaan ohikulkijoille sitaatteja kirjasta. Kauhistunuttahan se kuulijakunta oli ja sitten pohdittiin kulttuurien törmäystä ja yhteiskuntaamme soveltumattomia ihmisiä.
Ja kyllä oltiin yllättyneitä, kun sitaatit paljastuivatkin Raamatun säkeiksi. Tässä kokeilussa on oma vinha opetuksensa.
Toinen vinha opetus löytyy siitä, että en pysty jakamaan tuota yläpuolella näkyvää videota Facebookissa. Se on ilmeisesti epäsovelias sisällöltään ja jako on estetty. Mistäköhän nyt tuulee? Ehkäpä fundisten suunnalta, jotka ovat käyneet klikkailemassa videota epäsopivaksi ja Facebook on automaattisesti estänyt videon jakamisen. Onkohan tämä sitä vapaaseen yhteiskuntaan kuuluvaa dialogia ja avoimuutta? Eihän Facebook oikeasti tarkasta jokaista valitusta erikseen ja riittävän moni ilmianto johtaa automaattiseen sulkuun. Suljettu taho joutuu sitten itse todistamaan syyttömyytensä, jos jaksaa ja näkee sen asianmukaiseksi. Sosiaalisessa mediassa vallitsee näennäinen vapaus, mutta se vapaus tapahtuu hyvin tiukkojen raamien sisällä. Ja harhautumiset niiden toiselle puolelle johtaa välittömiin seurauksiin, jotka eivät ole yhteensopivia demokraattisten periaatteiden kanssa. Aina välillä näemme myös vilahduksen tästä. Meillä siis näyttää olevan vapaus jakaa kissavideoita, mutta ei uskonnollisia videoita, jotka saattavat haastaa ihmisten ennakkoluuloja. Näinkö se meni?
Raamattu, Koraani, Raptori
Kertokaapas minulle, miksi uskonnoista ei saisi keskustella myös vähemmän vakavaan sävyyn? Ei kaikkien ole sitä pakko harrastaa, mutta ei sitä toisilta pitäisi kieltää vaikka ei itse innostuisikaan.
Ja joo, kyllä minä ymmärrän, että kaikki materiaali ei välttämättä ole soveliasta esimerkiksi Facebookissa jaettavaksi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei kuitenkaan olla edes lähellä mitään soveliaisuuden rajoja. Ainoastaan joidenkin uskonnollisia näkemyksiä on haastettu – ja se on kyllä nähdäkseni aina hyvä hommeli. Kenelläkään ei ole monopolia uskontoon tai siihen liittyvään keskusteluun.
Jaa tämä:

Älä kritisoi mainostajaa

Teksti Häirikkö

Meillä on sananvapaus, kunhan pysymme omissa karsinoissamme. Onnistuessaan taide voi muistuttaa meitä tästä – välillä tosin sensuurin uhalla.

Tapasin sattumalta juuri Japanista näyttelyn avajaisista palanneen taiteilija Jani Leinosen kaupungilla joulun alla. Sinänsä mainiosti mennyt reissu oli pitänyt sisällään yhden odottamattoman yllätyksen: Leinosen ja Minna Parikan yhteisteos vaadittiin osittain sensuroitavaksi.

Tämä taiteen sensuroiminen onkin sitten pyörinyt mielessä alkuvuoden. Persunuorten päätös sulkea sananvapauden puolesta järjestämänsä pilapiirroskilpailu löi vaan lisää löylyä.

Aikojen saatossa sensuurin hampaisiin on jäänyt hyvinkin erilaisia taideteoksia. Eri puolilla maailmaa ja eri aikoina vaihtelevat aiheet korpeavat, vaikka kuinka globalisoituneita olisimmekin. Esimerkiksi Leinosen ja Parikan sensuroitu teos on nähty aikaisemmin muun muassa Helsingissä Amos Anderssonin taidemuseossa. Käsittääkseni kukaan ei tuolloin huudellut kyseessä olevan epäsovelias teos – vaikka taiteilija itse olisi varmasti arvostanut moisia syytöksiä.

Leinosen ja Parikan yhteisteos Shoe Liberation Army on installaatio, jossa Parikan tekemiä kenkiä ja installaation kehyksiä koristaa kokonainen armada piirroshahmoja ja yritysmaskotteja. Hahmojen oikeuksien omistajilta ei tietenkään ole kyselty lupia niiden käyttöön.

Leinonen & Parikka: Shoe Liberation Army

Tokiossa teoksesta vaadittiin poistettavaksi japanilaiset Hello Kitty ja Doraemon-hahmot. Gallerian edustajat mitä ilmeisimmin pelkäsivät mahdollisia oikeustoimia tuotteiden kotimarkkinoilla. Koska teos laitettiin esille ei-japanilaisin hahmoin varustettuna, oli japanilaisten hahmojen poistamisessa kyse selustan turvaamisesta – ei kannanotosta taideteosta kohtaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää – ei välttämättä kuitenkaan hyväksyttävää – sillä Japanissa on yksi maailman tiukimmin immateriaalioikeuksia suojaavista lainsäädännöistä.

Potentiaalisilta tekijänoikeus-/tavaramerkkiloukkaussyytöksiltä suojautuminen on tietysti sikäli lystikästä, että nyt sensuroitu teos käsittelee juurikin tekijänoikeuksien rajoja ja kansalaisten oikeuksista elinympäristöönsä, jossa suuri osa visuaalisista ärsykkeistä on tavalla tai toisella suojattu tekijänoikeuksin tai tavaramerkein.

Leinonen itse kokee tuon muiden kuvaston lainaamisen rinnastuvan vaikkapa merimaiseman maalaamiseen – molemmissa on lopultakin kyse elinympäristön dokumentoimisesta ja kuvaamisesta.

Nämä söpöläiset tarvitsivat suojelua inhan taiteilijan ivalta ja ironialta

Länsimaisissa demokratioissa alkaa olemaan melko harvinaista, että taidetta sensuroidaan poliittisista tai moraalisista syistä. Useinmiten ärsytyskynnys ylittyy nimenomaan mikäli mikäli taiteen kriittisen tarkastelun kohteina ovat markkinataloudet toimijat – yritykset ja niiden mainonta.

Jani Leinonen ei siis suinkaan ollut erityisen järkyttynyt takaisin kotimaahan päästyään – hieman harmistunut ja enemmänkin huvittunut. Pikemminkin hän alkoi pohtimaan japanilaista yhteiskuntaa ja sitä, kuinka yritysten vaikutusvalta maan asioiden hoitamisessa on merkittävästi suurempi kuin meillä Suomessa. Ehkä tämä episodi toimii osaltaan muistutuksena siitä, että myöskään äärimmäisen markkinaohjautuva yhteiskunta ei ole mitenkään vapaa onnela, vaikka tätäkin ajatusta tunnutaan tietyissä piireissä vaalittavan.

Tässä kohdassa lukija voi tietenkin esittää, että taiteilijoiden olisi pitänyt suoraselkäisesti kieltäytyä vaatimuksesta muuttaa teostaan ja tuomita pelkkä ajatuskin moisesta. Mutta toisaalta joustamalla tilanteen mukaan heidän – ilmeisesti vaarallinen – teoksensa pääsi korruptoimaan japanilaisen yleisön mieliä ja ajatuksia. Samalla taiteilijat tulivat näyttäneeksi ne kultaisen häkin rajat, joiden ulkopuolelle ei ole asiaa.

Vaikka Suomen ja Japanin rinnastaminen ei ole millään muotoa ongelmatonta, voi tässä kohdassa kiinnittää huomiota myös toiseen suomalaiseen taiteilijaan, jonka teoksiin on pyritty vaikuttamaan kovin ottein.

1960–70-lukujen taitteessa Harro Koskisen provosoiva Sikamessias-teos yritettiin sensuroida oikeusteitse. Ristiinnaulittua sikaa esittäneestä teoksesta napsahti useiden oikeusasteiden jälkeen vuonna 1974 tuomio jumalanpilkasta ja isot sakot. Teosta ei kuitenkaan takavarikoitu ja se on sittemmin nähty useissa näyttelyissä, mutta tuomion vaikutus Koskisen taiteilijauran suuntaan taisi olla merkittävä. Suomalaisessa kontekstissa aikaansa edellä ollut pop-taiteilija siirtyi muihin hommiin ja tästä syystä oikeuslaitoksen toimintaa voi pitää anteeksiantamattomana.

Kirkon ja valtion symbolit nauttivat aiemmin suurempaa koskemattomuutta, mutta onneksi tilanne on hieman korjautunut. Toivottavasti sama leviää jatkossa koskemaan myös kaupallista kuvastoa.

Sikamessias-oikeusprosessin ollessa vielä kesken Koskinen tuotti Suomalainen elämänmuoto -teossarjan, jossa kuvattiin Suomen lippuja riekaleina, liekeissä ja muuten tuhottuna. Vaikka teoksissa ei käytetty oikeita lippuja, sai taiteilija niiden seurauksena syytteen Suomen lipun häpäisystä. Syyte kuitenkin kaatui Turun raastuvanoikeudessa äänin 3-2.

Nykyvinkkelistä katsottuna on hupaisaa, että samalla kun Koskinen väänsi kättä kirkon ja valtiovallan symbolien koskemattomuudesta kukaan ei paheksunut hänen tekemiä parodioita yritysten logoista. Nykyään tilanne on kääntynyt päälaelleen. Harro Koskinen itse pohti tätä Voiman haastattelussa vuonna 2007.

”Markkinatalous on nykyään se jumala.” http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2007/numero-6/sikamessiaan-isa

Jaa tämä:

Mainonnan raadollisuus paljastui

Teksti Häirikkö

Mainonta ei oikein voi olla dialogia, koska mainostava yritys kuitenkin kontrolloi sitä, mistä saa puhua.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.

Kilpailun/kampanjan toteuttamiseen osallistunut brändi-/mainostoimisto Nitro ID kommunikoi sosiaalisessa mediassa kohderyhmän kanssa nuorison omalla kielellä: ”Mitä jäbä duunaa? Täällä voit kreaa huikeit idiksii Atrian itämaisille aterioille yhdessä PackageMedian kanssa duunamallamme ideointikilpailulla: www.kilpailu.kokkaamo.fi Maistuvaa viikonloppua!”

Kilpailun säännöissä tietenkin todetaan, että ehdotusten tulisi olla ”hyvän tavan mukaisia lempinimiä”. Atrian edustaja totesikin maanantaina 3.2. Facebookissa Raatokuutiosta, että ”sääntöjen vastaisiksi tulkitut nimet poistetaan” sekä ”raatosanan käyttö ruoasta puhuttaessa on tulkittu hyvän tavan vastaiseksi”.

Ilmeisesti ”Tipi-tii” ja ”Burn, baby, burn” ovat soveliaita lempinimiä ja kuvastavat paremmin ateriakokonaisuutta sekä sen tuotantoprosessia. Tiedä häntä.

Einesyhtiön toiminta ei ole missään määrin yllättävää, mutta toimii hyvänä muistutuksena siitä että mainonta on yksisuuntaisesta viestinnästä, jossa kaiken toiminnan tavoitteena on lopulta saada meidät – kuluttajat – ostamaan. Nämä sensuroinnit onneksi poistavat viimeisetkin rippeet tasavertaisten keskustelukumppanien illuusiosta.

Atria ei myöskään ole ensimmäinen firma, joka on polkaissut käyntiin tämänkaltaisen ”interaktiivisen” ja ”osallistavan” mainoskampanjan. Vastaavia on nähty ennenkin ja vastaavasti aiempienkin kampanjoiden kanssa on ajoittain hassuteltu. Tuotteliain suomalainen mainoskampanjoiden väärinkäyttäjä lienee taiteilija Riiko Sakkinen.

Hän muun muassa tilasi Yhdysvalloissa käydessään Heinz-ketsuppia Mustard Gas -etiketillä ja osti Espanjasta itselleen Moët & Chandon -samppanjapullon, jonka kylkeen oli tilauksesta kirjailtu sana MOLOTOV Swarovski-kristallein. Molemmat etikettihassuttelut tuotteet syntyivät virallisten mainoskampanjoiden puitteissa.

Sakkinen tilasi myös Nutella-suklaalevitettä kommunistijohtajien/vapaustaistelijoiden/terroristien (valitse mieluinen) nimillä. Tämä meni sukkana läpi Nutellalla.

Aina eivät kuitenkaan ole hommat menneet Sakkisellakaan putkeen: Sakkisen ehdotus McDonald’sin kampanjan yhteydessä ei läpäissyt seulaa. Hän esitti Mäkkärin MyBurger-kilpailussa suunnittelemansa hampurilaisen nimeksi Spicy Hot Capitalism. Tämä ehdotus hylättiin, koska siinä oli ”sopimatonta kieltä”.

Ilmeisesti myös Mäkkärilläkin ollaan sitä mieltä, että kapitalismi on kirosana ja murhaa. Hyvä.

Tämä hampurilainen ei edusta kapitalismia.

Mutta eivät ole Atria tai Mäkkäri ainoita, jotka eivät salli kilpailuun osallistuville aitoa vapautta ehdotustensa kanssa. Hiljattain Coca-Cola joutui kansainvälisen huomion keskipisteeseen, kun yhtiön eteläafrikkalainen haarakonttori sensuroi Share a Coke -sivustolla kuluttajien ehdotuksia. AmericaBlog-sivusto uutisoi tammikuun lopussa, että Coca-Cola kokee Gay-nimisten tilaukset sopimattomiksi.

Tämä siitäkin huolimatta, että Gay on ihan virallinen miehen nimi – joskaan ei välttämättä yleisin ja täysin vailla kaksoismerkityksiä. Wikipedian mukaan se oli vuonna 1990 Yhdysvaltain 795:ksi suosituin miehen nimi.

Cokis kuitenkin hyväksyi samassa yhteydessä nimeksi tölkin kylkeen sanan ”straight”, joka ei käsittääkseni ole virallinen nimi yhtään missään. Oheinen video näyttää melko vastaansanomattomasti missä Cokis seisoo homo-hetero-akselilla:

Tämän Gay-Straight-hässäkän ajoitus on sikäli nolo, että Coca-Cola on myös yksi Kansainvälisen olympiakomitean tärkeimmistä yhteistyökumppaneista ja rahoittaa Sotšin talviolympialaisia, joiden yhteydessä on keskusteltu kovasti homojen asemasta Venäjällä.

Mitä näistä vuorovaikutteisista mainoskampanjoista ja yritysten toiminnasta on sitten opittavissa? Ainakin se, että yritykset ovat perin herkkiä toimiinsa liittyvän kritiikin suhteen. Nämä tapaukset myöskin muistuttavat siitä, että yritysten toiminnan kritisoiminen parodian kautta on suhteellisen helppoa niin kauan yritysten toiminta ei kestä päivänvaloa. Tuoreet todisteen tästä on luettavissa Atrian Facebook-seinältä, jossa kannattaa käydä lukemassa muiden sinne postaamia kommentteja.

Harmillisesti nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tuo kritisoiminen ei taida olla muuttumassa tippaakaan vaikeammaksi.

Jaa tämä: