Sinkka

Graffitinäyttely, myös hieman graffiteja

Helsingin taidemuseo HAM onnahteli hakiessaan kosketusta katutaiteeseen. Purkutaide-projekti puolestaan sukelsi suoraan syvään päähän.

Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa.
Hulina vanhojen kuvien ja elokuvakoteloiden sekä lehtileikkeiden ympärillä oli melkoista näyttelyn avajaisissa. KUVA: Laura Railamaa

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin.
Matrtha Cooperin Subway Art -kirjasta tuttuja kuvia esitellään suurina vedoksina. Näitä olisi kelvannut katsoa enemmänkin. KUVA: Laura Railamaa

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan.
Anssi Arten aakkoset seinällä. Lisää Arten tutkimuksesta voi lukea esimerkiksi Forms of Rocking -kirjastaan. KUVA: Laura Railamaa

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon.
Katutaiteilija Nora Helsinki tutustui Graffiti-näyttelyn avajaisissa NUGin Territorial Pissing -videoon. KUVA: Laura Railamaa

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja.
Kuvassa vasemmalla EGSin ja TRAMAN HAMin seinälle maalaama graffti. Oikealla näkyy puolestaan Timo Vaittisen ja Konsta Ojalan teoksia, jotka eivät ole graffiteja. KUVA: Laura Railamaa

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.
Myyrmäessä on suhteellisen helppoaarvata, missä rakennuksessa katutaiteeseen erikoistunut taidemuseo Artsi sijaitsee.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua, jossa käyty kamppailu graffitimaalarien ja asukasyhdistyksen kanssa käynnisti välillisesti Helsingin Stop töhryille! -hankkeen. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka EGS on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanattiin valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti.
Kyläsaaren kiinteistön seinät täyttyivät parissa päivässä melko tehokkaasti. KUVA: Jouni Väänänen

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen.
Hommat etenivät ripeässä tahdissa, kun maalaajat saapuivat Kyläsaareen. KUVA: Jouni Väänänen

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan.
MION koettelee graffitin rajoja (ja luettavuutta) scifi-futuristisella typografiallaan. KUVA: Jouni Väänänen

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.

Jaa tämä:

Kirjainten runttaamisen taito

Kuvataiteilija Jani Tolinin mielestä museoihin tarvitaan lisää graffitiosaamista.

Keravan taidemuseo Sinkan julkisivun moni­värinen seinä­maalaus näyttää arkki­tehtoonisesti muo­dottomassa kaupunkiympäristössä yhtä aikaa jyrkältä ja iloisen huolettomalta. Kyseessä on näyttävistä seinämaalauksistaan tunnetun saksalaisen Claudia Walden eli MadC:n spreijaamalla toteuttama abstrakti teos. 

MadC Installation at Sinkka | Taide- ja museokeskus (Kerava Art Museum) on August 03, 2017 in Kerava, Finland. Photo: Marco Prosch
MadC:n jäljiltä Keravan taidemuseo Sinkan julkisivu on kovasti värikkäämpi.

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä Sinkka avaa ensimmäisten joukossa tilansa graffitille, jonka monet sijoittavat edelleen ainoastaan katutaiteen kenttään. Keravalaisen graffititaiteilija Jouni Väänäsen eli Psyken kuratoimassa näyttelyssä pyritäänkin vetämään selvää rajaa graffitin ja katutaiteen välille. 

”Katutaide on mitä tahansa kadulla tehtävää taidetta, kuten esimerkiksi sabluunalla tehtyjä maalauksia tai julisteita. Urbaani graffiti taas palautuu 1960–70-lukujen New Yorkissa ja Phila­delphiassa syntyneeseen, kirjaimista ja kirjaindynamiikasta tyyliteltyyn reviirin merkitsemiseen”, määrittelee näyttelyssä omalla nimellään mukana oleva Jani Tolin.

 ”En halua dissata minkäänlaisen katutaiteen tekemistä, mutta katu­taiteessa ei ole nähtävissä samalla lailla traditiota kuin graffitin tekemisessä. Instituutioiden ulkopuolella syntynyt graffiti on merkittävin taiteenlaji sitten impressionismin. Niiden välissä ei ole mitään visuaalisesti ja tyylillisesti yhtä moninaisesti kehittynyttä suuntaa.”

EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.
EORE: Not Quite, yksityiskohta. Spraymaali levylle 2017.

Huolellisesti jäsennelty ja ripustettu näyttely jakautuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäisessä esitellään valokuvien kautta klassista 1960-­luvun New York -graffitia ja sen rantautumista Suomeen hiphopin kyydissä 1980-luvulla. Kotikutoisissa valokuvissa esiintyvistä maalareista moni on nyt viisikymppisenä paikalla avajaisissa. 

Esillepanon toisessa osassa esitellään tämän ajan suomalaista graffitia alan tunnetuimpien tekijöiden tekemänä. Töiden tyyli vaihtelee esimerkiksi Actonin tarkoista helvetica-fontin variaatioista Tazerin ja Paraziten räjähtäviin kirjaimiin sekä MioninJr:n ja Eoren sarjakuvaftyylisiä figuureita sisältäviin töihin.

Viimeisessä osassa esitellään niin sanottua post-graffitia, joka on graffitin muotokieltä ja tekotapaa hyödyntävää mutta sen kalligrafisesta perustasta etääntynyttä kuvataidetta. Näyttelyssä sitä edustavat MadC:n julkisivutyön ohella esimerkiksi Traman kankaalle spreijaamat hieroglyfisommitelmat, EGS:n puhalletusta lasista tehdyt veistokset ja Jani Tolinin kollaasimaiset maalaukset.

EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017. Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.
EGS: Fragile Identity 5. Puhallettu lasi 2017.
Suomalaisen graffititaiteen pioneeri EGS on venyttänyt ilmaisumuodon rajoja ja ajoittain tyystin poistunut karsinasta. Graffitijuurillen uskollisesti hänen teoksistaan on edelleen aina löydettävissä nuo kirjaimet e, g, ja s – joskin hyvin abstraktissa muodossa.

Sallitut maalausseinät ja talojen julkisivujen muraalimaalaukset ovat viime vuosina yleistyneet Helsingissä. Omatoiminen urbaani taide tuntuu lyöneen läpi.

”Onhan se ilahduttavaa, etenkin sen jälkeen kun kymmenen vuoden nollatoleranssin aikana menetettiin monta tekijäsukupolvea. Muraalien suhteen minusta on kyllä sääli, ettei niissä käytetä juurikaan kotimaisia osaajia. Järjestävien tahojen kuratointi ei muutenkaan aina ole sitä tasoa kuin pitäisi olla”, murahtaa Tolin.

Jos graffitin määrittelee nimenomaan esteettisenä ilmaisulajina, joka on palautettavissa kirjainten manipulointiin, eikä kaupunkitilaan perinteisesti liittyvän julkaisualustansa kautta, hyppäys betoniseinältä museoon on ensivaikutelmaa lyhyempi.

Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013. Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.
Jani Tolin: Controlled Enviroment. Sekatekniikka 2013.
Myös Jani tolin on ottanut aimo harppauksia perinteisestä graffitista. Hänen Keravalla esillä olevat teoksensa putoavat huoletta post-graffiti-määritelmän piiriin.

”Sinkan näyttelyllä on graffitin omakohtaisestikin hyvin tunteva kuraattori, mutta yleensä taidemuseoissa graffitia lähestytään ulkokulttuurisesti ja ammattitaidottomasti. Tämä on ymmärrettävää, koska taideopintojen kautta aiheeseen on vaikea syventyä. Tukholman yliopistossa vaikuttava ruotsalainen graffiti­tutkija Jacob ­Kimvall on akateemisella puolella ilahduttava poikkeus”, Tolin muistuttaa.

Eikö museoiden tehtävä ole taiteen esittämisen ohella nimenomaan myös taiteen tallentaminen ja tutkiminen jälkipolvia varten?

”Tässäkin törmätään siihen, että museot tarvitsisivat uutta osaamista tai jotain konsulttiapua siinä, mikä moninaisesta graffitista ja laveammin määrittyvästä katutaiteesta on oikeasti säilyttämisen arvoista.”

Rakkaudesta vapauteen Keravan taide­museossa 29.10. asti. Alkuvuodesta 2018 näyttely jatkaa Oulun taidemuseossa.
Jacob Kimvallin Voimalle antama haastattelu löytyy täältä.

 

Jaa tämä: