Sipilä

Onko Puolan malli Suomen malli?

Sipilä leikkaa, Sipilä vatuloi, Sipilä uhkailee ja Sipilä suhmuroi, mutta miten käy Sipilältä demokratia?

Viime vuoden marras–joulukuussa kohistiin pää­ministeri Juha Sipilän suhteesta Yleisradioon. Oli käynyt ilmi, että Yleisradio oli suitsinut toimittajiaan kaivosyhtiö Terrafameen liittyvässä uutisoinnissa, koska maan poliittisen johdon taholta oli koettu painetta.

Monien silmissä Yleisradio menetti luottamustaan riippumattomana uutismediana.

Huomion kiinnittäminen Yleisradioon on ymmärrettävää. Yksittäisten mediakamppailujen sijaan suurempi huoli pitäisi kuitenkin kohdistaa demokratian tilaan ja Yleisradion asemaan siinä. Johtavat ministerit ”laittavat Suomea kuntoon” ja ”pelastavat hyvinvointiyhteiskuntaa” ennen muuta bisnestä edistämällä. Kansan syvien rivien asialla olevat perussuomalaiset näpertelevät lepakoiden, taksien ja autoverojen kanssa, kun hallitus panee kansallista infrastruktuuria pala palalta lihoiksi. Yläfemmoja heitellään.

Päättäjillä on kova kiire. Vaalikausi on lyhyt. Mallia haetaan milloin Virosta, milloin Ruotsista ja milloin Saksasta. Bisneselämän toimintatapoihin tottuneet poliitikot eivät halua vatuloida, ja kansalaisten oikeuksia sekä tasavertaisuutta turvaava perustuslaki näyttää heidän silmissään turhalta hidasteelta. Kritiikkiä ei haluta kuunnella. 

”Jos, jos ja jos. Mitä jos Yle loppuu ja Maikkari loppuu, mitä sitten?”, kysyi pääministeri ärsyttävältä toimittajalta syyskuussa 2016. Useimmiten vapaissa ja avoimissa demokratioissa on pidetty tapana, että pääministeri ei uhkaile mediaa edes vitsihuumorin nimissä. Uhkailu ja vitsihuumori ovat huonoja tapoja johtaa maata. Tämä ja muut meidän vastamainoksista osoitteessa voima.fi/vastamainokset.
”Jos, jos ja jos. Mitä jos Yle loppuu ja Maikkari loppuu, mitä sitten?”, kysyi pääministeri ärsyttävältä toimittajalta syyskuussa 2016. Useimmiten vapaissa ja avoimissa demokratioissa on pidetty tapana, että pääministeri ei uhkaile mediaa edes vitsihuumorin nimissä. Uhkailu ja vitsihuumori ovat huonoja tapoja johtaa maata. Tämä ja muut meidän vastamainoksista osoitteessa voima.fi/vastamainokset.

Toimiva demokratia on nuori ja hauras. Sitä täytyy jatkuvasti puolustaa, vahvistaa ja vaalia. Demokratian kivi­jalaksi ei riitä, että päättäjät saavat mandaatin toimia oman päänsä mukaisesti. Toimiva demokratia perustuu tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteille. Se pyrkii ottamaan mukaan kaikki jäsenensä – myös vähemmistöt – ja vahvistamaan kansalaisyhteiskunnan ja oikeusvaltion ideaa.

Tällä hetkellä kansalaisyhteiskunnan perusteet ovat monissa Euroopan maissa uhattuina, kun oikeistopopulistiset liikkeet ovat päässeet valtaan. Autoritääriset hallinnot uhkaavat valtaapitäviä kritisoivaa mediaa ja kansalaisten perusoikeuksia turvaavaa perustuslakia. Unkarin pääministeri myi yleisradioyhtiön kaverilleen. Puolassa valtaa pitävä Laki ja oikeus -puolue yrittää rajoittaa median ja kilpailijoidensa mielenilmauksia.

Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.
Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.

Kohutun Intiaan kohdistuneen vienninedistämis­matkansa jälkeen pääministeri Sipilä oli hieromassa yrityskontakteja Puolassa. Ulkoministeri Timo Soini on puolestaan tukenut avoimesti Puolan hallitusta. Jokin aika sitten Soini kertoi Suomen jakavan saman arvopohjan Turkin kanssa – Turkin, joka on autoritäärinen ja poliittisesti islamilainen.

Mikäli Suomi haluaa säilyttää maineensa toimivana demokratiana ja sananvapauden mallimaana, vahvaa ja itsenäistä Yleisradiota tarvitaan nyt enemmän kuin vuosiin. Nykyisestä Puolasta ei ole demokratian esikuvaksi.

Juha Herkman työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa. Hänen nykyinen tutkimushankkeensa selvittää populismin ja median suhteita Pohjoismaissa. Herkman on julkaissut kirjan Politiikka ja mediajulkisuus (Vastapaino 2011).

Jaa tämä:

Leikkaa, leikkaa, komeamman kruunun saat

Opiskelijat kaipaavat tilaa ajatella ja opiskella kiireettömästi. Tämä ei kuitenkaan sovi hallituksen määrittämän koulutuspolitiikan linjaan, kirjoittaa tohtori Riikonen.

Suomi on tuhansien järvien ja satojen miljoonien koulutusleikkausten maa. Korkeakoulutuksesta eli ammattikorkeakouluilta ja yliopistoilta leikataan tällä hetkellä vuositasolla kaikkiaan 105 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta leikataan, samoin Tekesin. Myös korkeakouluopiskelijoiden opintotuista leikataan. Leikkurin korviasärkevä sointi on muuttunut jokapäiväiseksi melusaasteeksi, eikä siinä pauhussa enää paljon tunnu, kun leikkauksista vastuussa oleva hallituspuolue kokoomus ilmoittaa, että heidän kärkiteemansa tulevissa kuntavaaleissa on koulutus ja varhaiskasvatus.

Puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo kirjoittaa blogissaan, että ”Kokoomukselle koulutus, sivistys ja tiede ovat arvoja sinänsä. Maan hallitus on ohjelmassaan hyväksynyt määrärahojen leikkauksia myös koulutuksen alalle. Näitä leikkauksia kokoomuksen ei ollut mukava olla toteuttamassa.”

Orpo sanoo myös, että ”Kokoomuksen koulutuspolitiikka ei ole säästövetoista vaan uudistuskeskeistä. Hallituksessa kokoomus uudistaa jokaisella sektorilla toimintatapoja ja rakenteita, jotta yhteiset veroeuromme tulevat käytetyiksi parhaalla mahdollisella tavalla.” 

Totisesti, uudistuskeskeisyys ja äärimmäisyyteen viritetty tehokkuusideologia on kyllä tullut sisäistetyksi. Yliopistoväki on tutustunut siihen ilmiöoppimisen keinoin kun satoja tehtäviä on lakkautettu, hallintopalvelut on karsittu ja välinpitämätön tiedotus asioiden kulusta on kylvänyt pelokasta ilmapiiriä kampuksille. 

Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.
Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.

Kuka muistaa vielä nykyiseen korkeakoulutuksen uudistuspakkomielteeseen osaltaan vaikuttanutta Uudistava Suomi  -raporttia? Se tehtiin pari vuotta sitten tuolloisen pääministerin, Alexander Stubbin johdolla opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkimus- ja Innovaationeuvostossa. Stubb kirjoittaa raportin esipuheessa:

 ”Asemaamme tietoon ja osaamiseen perustavien maiden kärkijoukossa on vahvistettava ennakkoluulottomilla uudistuksilla. Toimintatapoja ja rakenteita on osattava muuttaa. Tarvitaan kokeiluihin ja riskinottoon rohkaisevaa kirkasta poliittista viestiä sekä uudenlaisia, radikaalejakin toimia. Poisvalinnoilla vapautetaan voimavaroja uuden luomiseen.”

Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.
Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.

Pakkouudistuksen eetos hyökyy päälle voimallisena. On tehtävä raakaa uusjakoa hyödyllisen ja hyödyttömän välillä, sillä uusi ja ihmeellinen ei kasva vanhoille homeisille perustuksille. Tähän kun lisätään ajatuspajoissa tuotetut hokemat siitä, miten tulevaisuuden avaintaitoja ovat luova ja ketterä ongelmanratkaisukyky, tiedon hankinta ja hallinta sekä kriittinen ajattelu, on uusliberalistinen ”uudistettu” yliopisto valmis.

Vanhassa nuhjuisessa sivistysyliopistossa toki on harjoitettu ja opetettu kriittistä ajattelua sekä tiedon hankintaa ja erilaisten kysymysten ratkaisua, tulkintaa ja analyysiä jo suunnilleen tuhat vuotta. Se on vain tehty jotenkin pienesti ja jonninjoutavasti; on nysvätty keskenään ilman mitään sovellettavuus- ja kaupallisuusnäkymiä tai ihokarvat nostattavia yritysyhteistyökuvioita.

Ratkaisukeskeisen ongelmanratkaisun soundtrackin. ÄÄNI & KUVA: Taina Riikonen

Kokoomushenkistä uudistuskeskeisyyttä nauttinut ”uusi yliopisto” on eräänlainen sheivattu ja rasvaimussa huljutettu osaamishonotuksen pikalinjasto. Siellä tärkeintä on sivuille vilkuilematon läpijuoksu, eikä niinkään uuden oppiminen, kriittinen ajattelu tai analyyttinen pohdinta. Samalla karsitaan ”päällekkäisyyksiä”, vaikka todellisuudessa tuhotaan ihmiselämään kuuluvaa moninaisuutta ja erilaisuutta.

Tämänkaltaisessa uudistus- ja tehokkuusajattelussa on yksi perustavanlaatuinen ongelma. Koska yliopisto on ennen muuta hitaan ja kriittisen ajattelun paikka, ei sitä voi tuosta vain läpikotaisin optimoida. Sen jokaista luentosalia ei voi tehokäyttää vuorokauden ympäri. Sen jokaista oppiainetta tai kurssia ei voi perustella talouskasvun lisäämisellä. Sen jokaista opiskelijaa ei voi pakottaa tekemään innovatiivista yritysyhteistyötä. Sen monitieteisiä ja kansainvälisiä tutkimusryhmiä ei voi elinkeinoministeri mahtikäskyllä piiskata konemaiseen sovellustuotantoon.

Tehokkuus ei voi olla yliopistoa läpikotaisin määrittävä arvo, sillä yliopiston yksi keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on toimia kriittisenä ja riippumattomuutta vaalivana vastavoimana kulloinkin vallitseville, usein jo itsestäänselvyyksiksi liudentuneille arvovalinnoille. Yliopiston kriittisyys ja riippumattomuus on erityisen tärkeää etenkin nyt, aikoina jolloin suomalaisen valtamediaN edustaja ei enää noudata journalistista perustehtäväänsä, vaan vaikenee pääministerin kanslian painostuksen alla.

Kirjoittaja Taina Riikonen teki Häiriköiden Suomi epäkuntoon -lakanaan sopivan ääniteoksen, johon hän sämpläsi ja muokkasi pääministeri Juha Sipilän historiallista televisiopuhetta sekä Keskustan Suomi kuntoon -vaalikappaletta. Suomi epäkuntoon -performanssi toteutettiin Helsingin yliopiston naapurissa, Kiseleffin talossa, osana Neljän dosentin illallinen -tapahtumaa.

Jos koulutus, sivistys ja tiede todella olisivat näille uudistussyöpään sairastuneille poliitikoille itseisarvoja, niin he vaalisivat kyseisten asioiden luovuutta ja kriittisyyttä tuottavia rakenteita. He eivät repisi niitä alas.

Itseisarvona ymmärtämiseen sisältyy käsitys rakenteiden ja niissä syntyvien sisältöjen historiallis-kulttuurisesta vuorovaikutuksesta. Rakenteilla ja muodoilla on useimmiten oma tärkeä tarkoituksensa niissä tuotettujen sisältöjen kannalta. Todellinen luova ongelmanratkaisukyky ja kriittinen ajattelu eivät tarvitse ympärilleen ”tehokasta” yliopistojärjestelmää. Sen sijaan tietynlaiseen, kapeaan hyödyn ideologiaan perustuva ”luovuus” ja ”kriittisyys” kyllä tarvitsevat. Ne tarvitsevat ”uudistetun” korporaatioyliopiston, josta vapaa, riippumaton ja oikeasti kriittinen ajattelu on tehokkaasti poisvalittu.

Petteri Orvon väite kokoomuksen koulutus,- sivistys- ja tiedemyönteisyydestä sekä vastentahtoisesti tehdyistä koulutusleikkauksista onkin tehopyhyydessään vertaansa vailla. Se kieltää rujosti juuri tehtyjen koulutusleikkausten tiedettä lamaannuttavan vaikutuksen, ja samalla se antaa ymmärtää, että kokoomusta olisi viety kuin pässiä narussa koko leikkausasiassa. Yliopistokoulutusta tuhoava ”uudistaminen” ei kuitenkaan ole yksinomaan nykyhallituksen aikaansaannosta, vaan korkeakoulutuksen rakenteellisen ”tehostamisen” eetosta on ajettu jo vähintään vuosituhannen alusta saakka. Aiemmin puhuttiin maltillisemmin ”kehittämisestä”, mutta nykyisin käytössä on aikamme kenties irvokkain eufemismi, ”uudistaminen”.

Yliopistokoulutuksen yhteydessä ”uudistaminen” tarkoittaa lähes poikkeuksetta lakkauttamista, voimaperäistä rakenteiden muokkausta ja alasajotoimenpiteitä.

Ja sama latinaksi. Taina Riikonen ja Miia Halme-Tuomisaari sekä ”Tunkekaa innovaation perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.
Ja sama latinaksi. Miia Halme-Tuomisaari ja Taina Riikonen sekä ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.

Mitä näistä asioista ajattelevat yliopistojen opiskelijat?

Olen viime vuoden aikana vieraillut luennoimassa muun muassa Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopistossa, Taideyliopistossa ja Lapin yliopistossa. Olen käynyt monta pitkää keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopisto-opiskelun nykytilasta. Yksi asia, josta opiskelijat tuntuvat olevan yhtä mieltä on se, että opiskeluaika on nykymuodossaan aivan liian lyhyt. Kahden vuoden maisteriohjelmaa pidetään lähinnä huonona vitsinä ja on esitetty myös sellaisia näkemyksiä, että varsinainen ajattelu on nyky-yliopistossa kenties vasta jatko-opiskelijalle mahdollistuvaa ylellisyyttä.

Eräs hallituksemme kärkihankkeista eli yliopistokoulutuksen alasajo on siis edennyt menestyksekkäästi; perusopiskelusta on onnistuttu leikkaamaan ajattelu ja opiskelu, ja tilalle on pystytetty ”osaajia” tuottava mekaaninen liukuhihna.

Tämä on väärin ja olen enemmän kuin pahoillani opiskelijoiden puolesta. Yliopisto-opiskelun tulisi voida olla ensihetkistä alkaen monipuolista, yltäkylläistä ja loputtomalta tuntuvaa. Tulisi saada ihmetellä ja ajatella hitaasti, pitkään ja rajattomasti. Tulisi saada opiskella kaikenlaista turhaa – eli kaikkea sellaista, mikä kiinnostaa, mutta mistä ei välttämättä koskaan ole mitään niin sanottua hyötyä.

Opiskelijat sanovat, että he kaipaavat kiireettömiä keskusteluita professorien ja muiden yliopistolaisten kanssa. He haluavat lukea liikaa kirjoja. He haluavat kuulua johonkin, millä on oma paikka ja historia. He toivovat, että heidän maisteriohjelmansa on olemassa vielä heidän valmistuttuaankin, että kaikki ei olisi vain projektiluontoista ja väliaikaista kokeilukulttuuria.

Opiskelijat ovat tosissaan ja vakavissaan, he eivät toivo, että yliopisto olisi markkinaveisuja raikuva yrittäjäkylä. He kaipaavat mahdottomia maailmoja, eivät elähtäneitä brändivisioita.

Opiskelijat uskovat vakaasti, että kriittinen ja luova ajattelu vaatii ennen muuta omistautumista, aikaa ja väljyyttä. Kriittisen ja luovan ajattelun oppimisen toivossa he ovat yliopistoon tulleet, joten sitä heille tulisi myös ylitsevuotavasti tarjota.

Taina Riikonen on musiikkitieteestä väitellyt filosofian tohtori ja äänitaiteilija, joka kuuntelee mielellään metroja, hengitystä ja nahkahousuja sekä kirjoittaa ja tekee taidetta yhteiskunnallisen kritisismin nimissä. Riikonen on tieteen ja taiteen rajapinnassa operoivan Allegra Lab Helsinki ry.:n jäsen.

Jaa tämä:

Populismin nousu ja tuho

Vuosi vaaleista -näyttelyn teokset kuvasivat perusporvarihallituksen Suomea. Poliittista populismia tutkinut Emilia Palonen pureutui Häiriköt-päämajan teoksiin ja niistä löytyviin merkityksiin.

Huhtikuun 19. päivänä Helsingin kaduille ilmestyi vaalijulisteita. Kyseessä ei ollut ennenaikaisten vaalien valmistelu, vaan Vuosi vaaleista -näyttely, joka kommentoi suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa tasan vuoden kuluttua viime vaaleista. Näyttelyn alaotsikko kysyi ”Missä mennään, Suomi?”

Poliittisen valokuvan festivaalin yhdessä Valokuvataiteen museon ja Häiriköt-päämajan kanssa järjestämään näyttelyyn osallistui 14 taiteilijaa, joista Jari Tamminen ja Jani Leinonen edustivat Häiriköitä. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä ja ylintä poliittista valtaa käyttävät tahot myös kantavat vastuun maan tilasta. Tammisen ja Leinosen teokset kohdistavat kritiikkinsä pian vuoden vallassa olleen perusporvarihallituksen keskeisiin ministereihin.

Politiikka on artikulaatiota. Poliittinen taide ja taideaktivismi ovat uuden artikulointia tai jännitteiden näyttämistä – joskus selvänä artivismina ja toisinaan hillitymmin. Otto von Bismarckin kuuluisassa väitteessä ”politiikka on mahdollisen taito”.

Taiteelle ja politiikalle on tyypillistä se, että ne voivat ikään kuin tehdä mahdottoman mahdolliseksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not.
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not. Kuva: Velda Parkkinen

Salama, joka iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon, hymyilevä miljonääri oranssissa kravatissaan. Kun ensimmäisen kerran näin Juha Sipilän vaalimainoksen ihmettelin solmion väriä. Oranssi on populistien väri (esimerkiksi Fidesz Unkarissa, BZÖ Itävallassa, oranssi vallankumous Ukrainassa). Se on siis niiden väri, jotka väittävät olevansa kansan puolella eliittiä vastaan, ilman mitään erityisiä ideologioita.

Vuosi sitten emme tienneet, mitä Sipilä ajoi, paitsi iloisia naamoja, jotka ovat nyt poissa julisteesta. Tilalla on autio tsaarin ajan aukio. Jotenkin tästä kuvasta, arkkitehtonisesta paraatiaukiosta ja hihojen käärimisestä tulee mieleen neuvostorealismi.

Nyt, vuosi vaalien jälkeen tiedämme, että hallituksella on ollut jonkinlainen agenda. Pitkälle kyse on ollut siitä, että kääritään hihat. Ja sitten on kiukuteltu, kun mitään ei olekaan tapahtunut. Kaikki ei olekaan mennyt kuin johtamisen oppikirjoissa, ja on tullut kritiikkiä. Jos teoreetikoita Chantal Mouffea ja Ernesto Laclauta uskotaan, kiista on kuitenkin demokratialle keskeistä.

Vaalikeväinen työrauha, jonka avulla Sipilä sai möllöttää yhteisenä nimittäjänä kaikille vaatimuksille, joita tehtiin hallitusta vastaan, on nyt murentunut. Tavoitteitakin on saavutettu: naisten ja lasten asemaa on heikennetty, sivistyksestä ja kehitysavusta on viety rahat.

Onko niin, että Sipilän salama iskee yliopistoon – vai nousevatko pilvet yliopiston takaa ja yliopisto toimii ukkosenjohdattimena? Kun tutkii populismia rajat ylittävänä ilmiönä, on selvää, että sivistysvastainen anti-intellektualismi on niille kaikille tyypillistä.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Fantastisin tiimi. Kuva: Velda Parkkinen

2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ”meitä” eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.

Yksi feelgoodin symboleja oli Alexander Stubbin voittajan hymy.

Populismin voi nähdä syklisenä: kupla tuo nostetta vaaleihin, mutta ei voi kestää kauan. Stubbin oma noste toimi, kun hän oli ulkoministerinä ja itselleen ominaisilla paikoilla kaukana Suomesta. Valtionvarainministerinä hän on jatkuvasti läsnä, eikä kupla ole kestänyt.

Julisteessa Stubb vaikuttaa triathlonin voittajalta, joka tunnustaa sponsoreidensa värejä. Tämä on jotenkin luonteva kuva, ja juuri siinä tuttuudessaan vieraannuttava. Hän ei näytä valtionvarainministeriltä.

Tästä kuvasta, yhdestä neljästä ministeripotretista, tekee taidetta minun silmissäni juuri julkisesta taloudesta vastaavan ministerin ja sponsoroidun poliitikon ristiriitaisten roolien rinnakkain asettelu. Tekijät eivät ole panneet yritysten logoja suuruusjärjestykseen sen perusteella kuinka paljon ne ovat tukeneet poliitikkoa tai hänen taustayhteisöään. Tämä ei ole visuaalista journalismia. Vaikka he olisivatkin tehneet sen, erinäiset aspektit, kuten kuinka merkittävä tämä panos yrityksen omassa budjetissa oli tai kuinka läheinen tämä lahjoittajataho oli, ei voisi tulla samanaikaisesti näkyville.

Ongelmaksi on muodostunut se, että vaalirahaskandaalin jälkeisestä lainsäädännöstä huolimatta, tukisummat ja -suhteet jäävät yhäkin piiloon. Vaalirahoitusraporteissa näkyy paikallisyhdistyksiä ja muita tukiyhdistyksiä pikemminkin kuin alkuperäisiä tukitahoja.

Tämän kevään politiikantutkimuksen kandiseminaarissa Helsingin yliopistolla nuoret tutkijat korostivat juuri näitä ongelmia: sanktioiden puutetta ja sitä, että rahan kierrättämiselle on Suomessa pitkät perinteet, esimerkkinä 1980-luvun kasinotalous.

Stubbia ja hänen taustaorganisaatioita rahoittaneet ja vaalirahakohussa profiloituneet yritykset muodostavat me-yhteisön, jonka symbolina poliitikko on. Vähän niin kuin Hillary Clinton on vakiintuneen poliittisen ja talouseliitin symboli vasemmistolaisen demokraatin silmin.

Tämä listaus kuvaa siis niitä yrityksiä, jotka ovat satsanneet Stubbiin. Entä jos kysyisimme toisin päin: mihin Stubb on satsannut? Niin kauan, kun omistuksia ei voi piilottaa Stubbin ajamiin hallintarekistereihin, voisimme myös koota profiilikuvan kaikista poliitikoista niin, että heidän ja heidän lähipiirinsä omistukset tehdään julkisiksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu. Kuva: Velda Parkkinen

Yksi kiistatta jännittävimpiä demokratiateoreettisia ehdotuksia on se, että vaalit korvattaisiin arpapelillä, kuten saksalainen politiikan tutkija Hubertus Buchstein on hahmotellut. Arpademokratiassa jokainen voisi joutua määräajaksi kansanedustajaksi. Siinä vaiheessa, kun edustuksellinen demokratia potuttaa, edustajat tuntuvat vierailta tai vain tympeiltä, tällainen ajatus voisi olla ihan mielekäs. Erilaisten sisäpiirien politiikan sijaan olisi kiva saada uusia naamoja edustajiksi.

Sitä paitsi, miksi joidenkin pitäisi käyttää aikansa ja varansa siihen, että kampanjoivat edustajanpaikan eteen? Suurin osa ehdokkaista jää kuitenkin rannalle ja prosessi on tehoton. Ratkaistaan homma sillä, että vaalikelpoisten joukosta arvotaan edustajat.

Tällä logiikalla päästäisiin myös eroon rahoitusskandaaleista. Sattuma ei palvo rahaa.

Kuitenkin ehdotus on läpikotaisin epädemokraattinen. Tälle väitteelle on suomalaisessa politiikassa erinomainen esimerkki: Anne Berner.

Ongelma ei ole siitä, että sattuma voisi tuoda pystymetsästä meille ministereitä kuten Bernerin. Jos asiaa tarkemmin pohditaan, arpademokratiassa olisi varmasti institutionalisoituneita tapoja, jolla lähtökohtaisesti politiikkaa tuntemattomat ministerit saataisiin virkakoneiston avulla ruotuun. Institutionalisoituneet tavat olisivat tehokkaampia kuin nykysysteemissämme – ja epäilemättä ongelmallisia  demokratian kannalta.

Arpademokratiassa kenenkään ei tarvitse toimia niin hyvin, että heidät voitaisiin äänestää uudelleen valtaan. Ei ole poliitikon vastuuta äänestäjilleen.

Koska puolueitakaan ei olisi, poliitikoilla ei myöskään olisi vastuuta omalle puolueelleen, jonka mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa heidän ei tulisi pilata. Juuri se on länsimaisen puolue- ja vaalidemokratian ytimessä. Äänet eivät ole vain henkilökohtaisia: ne kuuluvat myös puolueelle. Edustaja ei ole vallassa itse, vaan on aina itseään suurempi.

Kuva paratiisisaaren yksityisellä rannalla hengailevasta Anne Berneristä ei viittaa siihen, että poliitikkojen rahoja on kätketty Panamaan, sillä Panama-paljastukset tapahtuivat vasta teoksen toteuttamisen jälkeen. Yhtäläisyydeltä ei kuitenkaan voi välttyä. Kuva ei myöskään ainoastaan viittaa siihen, että Bernerin tavoitteena on yhtiöittää valtion omaisuus, vaikka sekin linkki on eittämättä läsnä.

Keskeistä on se, että Berner voi jättää politiikan ja poistua paratiisisaarille päivänä minä hyvänsä. Aivan kuten muutkin miljonääripoliitikot. Kun Berner MTV3:n haastattelussa itse myönsi, ettei välttämättä ole jatkamassa poliittista uraansa, hälytyskelloni soivat. Paitsi että hän ei aio uusia valtakirjaansa ja pitää tukijoidensa äänistä huolta, hän voi myös pyrkiä tekemään hallituksessa mitä mieleen juolahtaa.

Kenen joukoissa oletkaan, ministeri Berner, juliste kysyy. Arpademokratia ei tunne joukkoja. On neljä vuotta aikaa ajaa mitä päähän pälkähtää. Populisteja on syytetty tästä – eiväthän he etukäteen juuri mainosta, mitä ajavat.

Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi
Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi. Kuva: Velda Parkkinen

Populistit pikemminkin vastustavat kuin kannattavat asioita, ei Soini käytä muita rintamerkkejä kuin oman puolueensa. Soldiers of Odin -merkki juliste-Soinin rintapielessä kertoo perussuomalaisten kaksoispuheesta.

Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.

Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.

Vaatimukset, joihin Soinin nousu pohjautui, eivät olleet vain rasistisia. Kuinkahan moni perussuomalaisten äänestäjien toiveista toteutuu tällä vaalikaudella? Kuinka moni pettyi politiikkaan?

Perussuomalaisten nousussa on elementtejä, jotka koskettavat meitä kaikkia, kuten leijonasymbolin paluu symbolipolitiikan kentälle. Tuon symbolin uudelleen omiminen on näkynyt vihreiden vaalikampanjassa, keppihevostenmielenosoittajien liiveissä ja Häiriköiden julisteessa, Soinin alkuperäisen presidentinvaalijulisteen leijonavaakuna on vaihdettu Harro Koskisen Sikavaakunaan (1969). Teoksessa yhdistyvät isänmaallisuuden uusi nousu ja pohdinta, toisto ja de/rekonstruktio. Haluammeko ja saammeko possun vai leijonan?

Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi?
Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi? Kuva: Velda Parkkinen

Saitko, mitä tilasit, häiriköt kysyvät. Keskeinen kysymys!

Politiikantutkimuksessa liian usein kuvitellaan, että puolueet edustavat jotain ennalta annettuja intressejä. Edustaja on aina jotain muutakin kuin äänestäjänsä kopio. Edustus on esteettistä (Frank Ankersmit) tai aina artikulaation tuote (Ernesto Laclau). Puolueet artikuloivat vaatimuksia, joihin samaistutaan.

Keskeistä selvitettävää puolueille siis olisi, että mitä tilattiin, mitä tilataan ja miten siihen päästään?

Emilia Palonen opettaa politiikan tutkimusta valtio-opin yliopistonlehtorina (ma.) Helsingin yliopistossa. Hän on väitellyt tohtoriksi Unkarin politiikan kahtiajaosta Essexin yliopistossa ja on perehtynyt jälkimarxilaiseen diskurssiteoriaan.

Palonen toimittaa yhdessä jyväskyläläisen kulttuurintutkijan Tuija Saresman kanssa Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen kirjaa Populismista liikkeenä ja retoriikkana 2000-luvun Suomessa. Emilia Palonen osallistui Jari Tammisen ja Jani Leinosen kanssa Häiriköivät dosentit -keskustelutilaisuuteen Suomen valokuvataiteen museolla 26.4.

Seuraavat Häiriköivät dosentit -tilaisuudet Helsingin Maailman kirjoissa (28.–29.5.). Niissä pohditaan ihmisoikeusliiton ja Suohpanterrorin kanssa saamelaisten asemaa Suomessa sekä talouskysymyksiä Attacin ja Teivo Teivaisen kanssa.

Lisää Häiriköiden osuudesta Vuosi vaaleista -näyttelyssä täältä.

Jaa tämä:

Suomi epäkuntoon

Dynaaminen perusporvarihallitus on saanut maan erinomaisen sekaisin. Vaalivastamainokset muistuttavat siitä.

Muutama kuukausi sitten Poliittisen valokuvan festivaalin tuottajat kutsuivat minut kylään. He halusivat järjestään näyttelyn, joka kommentoi viimeisimpiä eduskuntavaaleja ja viedä näyttelyn julkiseen tilaan. Minulta toivottiin ideoita toteuttamistavan suhteen.

”Tiistaina 19.4. 2016 on kulunut tasan vuosi eduskunta­vaaleista, joissa Suomen kansa äänesti valtaan nykyiset poliittiset päättäjät. Mikä on Suomen henkinen ja yhteiskunnallinen tila huhti­kuussa 2016?

Miten tätä tilannetta voi kuvata?

Poliittisen valokuvan festivaali kutsui joukon valokuvaajia ja taiteilijoita ideoimaan ja toteuttamaan kuvan, joka heidän mielestään kertoo Suomen tilasta ja siitä, missä nyt mennään Suomi.”

Koska pyörää ei tarvitse keksiä joka kerta uudestaan päädyimme ratkaisuun, jossa teokset sijoitetaan perinteisiin vaalijulistetelineisiin. Voima-lehden vastamainoksia on nähty vaalijulistetelineissä myös Hyvinkäällä vuonna 2009 osana TAJU-näyttelyä. Stara kuljetti eilen iltapäivällä vuokraamamme vaalitelineet viiteen paikkaan Helsingissä ja tänään vaaleista on kulunut tasan vuosi.

Saimme ripustettua Vuosi vaaleista – Missä mennään, Suomi? -näyttelyn paikoilleen juuri sopivasti ennen aamuruuhkaa.

Koska Häiriköt-päämaja osallistui näyttelyn ideoimiseen, oli ainoastaan luontevaa, että osallistuimme myös näyttelyteosten toteuttamiseen. Toteutin yhdessä Jani Leinosen kanssa neljä vaalimainosparodiaa, jotka kommentoivat mielestämme suurimpia ongelmia, joita SSS-hallituksen ajamassa politiikassa on ollut. Eivät ne ainoita ongelmia ole olleet, mutta johonkin se rajaus täytyy aina tehdä.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not.
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not. Kuva: Velda Parkkinen

Kohtaan joka päivä sosiaalisessa mediassa pääministerimme poseeraamassa Opintotukea ei heikennetä -kyltin kanssa. Lähes päivittäin saan myös lukea mediasta koulutus- ja opintotukileikkauksiin liittyviä uutisia sekä yliopistojen kurjistamisesta samalla, kun mielessäni pyörii pääministerin kaiken maailman dosentit -letkautus.

Taustamusiikkina tuolle ajatukselle raikaa se keskustan Suomi kuntoon -vaalirenkutus. Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon iskevä salama on dramaattinen elementti, mutta jää tuhovoimassaan jälkeen pääministeri Sipilästä.

soini
Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi. Kuva: Velda Parkkinen

Mielessä on usein myös ulkoministeri Timo Soini. Mies, joka omakätisesti on kammennut poliittisen populismin 2000-luvulle. On ihan soveliasta, että Soini on antanut populismille kasvot: maisterisjätkä kirjoitti 25-vuotiaana gradunsa populismista, eikä ole tainnut sen koommin katsoa taakseen.

”Populismi on kansan aate, mutta se vaatii lähes aina karismaattisen johtajan tai intellektuelliryhmän johtajakseen.. ..Populistijohtaja on aina etevä poliittisessa retoriikassa ja kielenkäytössä. Hän on kansanomainen ihminen, johon on helppoa samaistua.”

Lukiessani Soinin vuonna 1988 valmistunutta gradua, panin merkille, että teksti on sujuvaa ja sivulauseitakin osataan käyttää. Poissaolollaan loistavat Soinin Plokissaan viljelemät yksinäiset päälauseet, jotka vaikuttavat lähinnä katkokävelyltä gradun tekstin rinnalla. Liekö sitten Soini kokee tarpeelliseksi häivyttää akateemisen koulutuksensa, vaikka maisterisjätkäydestään tykkää ajoittain muistutellakin.

Epäilen myös vahvasti, että populismilla Arkadianmäelle karauttaminen on manannut esiin myös henkiä, jotka eivät meitä riivaisi ilman Soinin joukkojen panosta.

”Populismiin liittyy aina voimakkaana kansan ja sen kollektiivisten traditioiden ihannointi… …Populismi on aina hyvin nationalistista.”0000

Kansallistunteen happamoittamasta alkumerestä kömpivät esiin myös Soldiers of Odinin kaltaiset katupartiot ja muut rasistiset väkivallalla uhkailevat öykkärilaumat. On lopultakin melkoisen merkityksetöntä, vaikka Soini intoutuisikin niitä porukoita tuomitsemaan (ei ihan hirveästi ole intoutunut) – tulitikkuleikeistä seuraa toisinaan tulipaloja.

Lainasimme Leinosen kanssa teoksemme pohjaksi Soinin taannoista presidentinvaalijulistetta, jossa Suomen leijonavaakuna esiintyy peräti kahteen kertaan. Sorvin ääressä tajusimme Harro Koskisen Sikavaakuna-teoksen vuodelta 1969 istuvan omaan teokseemme täydellisesti. Pikainen puhelu Koskiselle kantoi hedelmää ja saimme luvan käyttää Sikavaakunaa osana teostamme – meno on kunnollista.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Fantastisin tiimi
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Fantastisin tiimi. Kuva: Velda Parkkinen

Valtionvarainministeri Stubb tulee hyvinkin mahdollisesti jäämään historiaan eniten numeroiden kanssa koheltaneena valtionvarainministereistä. Wattbikellä politiikan huipulla polkeneen Alexander Stubbin ura on ajoittunut myös kiinnostavaan vaiheeseen vaalirahoituksen suhteen: vaalirahoituksesta on puhuttua vuodesta toiseen ja samalla on pohdittu, kenen äänellä poliitikot lopulta puhuvat.

Järjestäen vaaleissa isoimpia ja kalleimpia kampanjoita läpivetänyt ministeri Stubb ei ole tahraantunut Kehittyvien maakuntien Suomen sotkuissa tai muissakaan rahoitusskandaaleissa. Rahaa on on silti Stubbin ja kokoomuksen vaalikirstuun valunut ja oheisessa kuvassa pieni otos kampanjoinnin maksaneista tahoista. Urheilukisoissa voittajien on tapana hymyillä sponsorit nimeävien kankaiden edessä. Tätä samaa käytäntöä soisi noudatettavan myös politiikassa – sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu. Kuva: Velda Parkkinen

Melkoisen moni yllättyi, kun kokoomusta likellä ollut Anne Berner asettui viime tingassa vaaleissa ehdolle keskustan listoilla. Liekö tullut parempi tarjous keskustalta ja kyllähän se ministeriposti napsahtikin politiikan ensikertalaiselle. Hyvin optimoitu, voisi monia sanoa.

Optimoimisesta on puhuttu viime aikoina myös talouskysymyksiin liittyen, eivätkä nämäkään keskustelut ole sujuneet ilman Bernerin nimen mainitsemista.

SSS-hallitus on jatkanut edeltäjiensä aloittamaa hallintarekisteröinnin ajamista. Meno on ollut jopa vimmattua. Siinäkin vaiheessa, kun hallintarekisteröinnin on vannottu olevan kuollut ja kuopattu, on se palannut kuin epäkuolleet Walking Deadissa konsanaan. Samalla, kun valtio menettää miljardeja aggressiivisen verosuunnittelun ja suoranaisen veronkierron seurauksena, hallitus tuntuu tekevän kaikkensa edistääkseen moista toimintaa.

Sen, että Panama papers -vuoto pamahti mediaan vaalivastamainostemme mentyä jo painoon voi nähdä kirsikkana kakun päällä.

Vuosi vaaleista -näyttelyyn osallistui meidän lisäksemme 11 muutakin taiteilijaa. Käy tarkastamassa heidän teoksensa vaalijulistetelineistä tai PVF:n sivulta.

19.4. Suomen valokuvataiteen museolla kello 18-20 keskustelutilaisuus Voiko valokuvalla vaikuttaa – Vuosi vaaleista -keskustelutilaisuus. 26.4. samoin kello 18-20, samassa paikassa, Häiriköivät dosentit -tilaisuus, jossa myöskin käsitellään näyttelyyn liittyviä aiheita.

Vuosi vaaleista – Missä mennään, Suomi? -näyttely nähtävissä Helsingin Piritorilla, Hakaniemessä, Postikadulla, Kampissa Salomonkadulla sekä Itämerenkadulla Ruoholahdessa 3.5. asti.

Jaa tämä:

Juha Sipilä (keskusta) pettää aina

Pääministeri Sipilä tietää, mitä on rankka meno, hänen hoodinsa ovat liian vaaralliset jopa sotatantereelta pakeneville.

Me täällä Häiriköt-päämajassa jaamme aikamme aika tehokkaasti Helsingin Kalloissa sijaitsevan Piritorin välittömästä läheisyydestä löytyvän toimiston sekä Itä-Helsingin liekehtivissä lähiöissä sijaitsevan kodin välillä. Mediasta olen saanut käsityksen, että kyseessä ovat hyvinkin Suomen noin ehkä rankimmat paikat. Thug Life!

Nyt meidän gangsta-elolle on kuitenkin noussut haastaja ja vielä kansakuntamme korkeimmalta paikalta. Pääministeri Juha Sipilän Kempeleellä sijaitseva koti on paljastunut tutkimuksissa liian vaaralliseksi paikaksi sotatantereelta pakenevien henkilöiden majoittamista varten. Pohjois-Pohjamaalla sijaitseva Kempele on julkisuuteen levinneiden tietojen mukaan Suomen Mordor, jonka jokainen noin 17 000 asukkaasta muodostaa välittömän uhan kaikelle elolliselle.

Syyskuussa 2015 Sipilä ilmoitti (mädättäjä) Ylen välityksellä antavansa kotinsa turvapaikanhakijoille, jotta näiden sotaa, terroria ja uskonnollisia fundamentalisteja pakenevien uhrien ei tarvitsisi kuolla ojaan. Pohjanmaalla ei olekaan toviin kohdattu sotaa tahi terroria, fundiksia tosin piisaa. Eikä siitä valkoisesta terroristakaan oikeastaan niin pitkä aika ole ja Lapuan liikettäkin ollaan elvyttämässä kovaa vauhtia, että sikäli.

Vaikka niin kutsutuissa maahanmuutokriittisissä piireissä moinen hempeily tuomittiin, sai pääministeri Sipilä laajaa kiitosta tästä hyvinkin joviaalista siirrosta. Tammikuun viimeisinä päivinä pääministeri kuitenkin ilmoitti – jälleen Yleisradion välityksellä – että hän haluaa myös säästää kakun, jonka oli jo ehtinyt syödä. Sipilän konsulteeraamien turvallisuusasiantuntijoiden arvion mukaan hänen asuntonsa ei ollut turvallinen lapsiperheille. Eli ei heru kämppää tarvitseville – Kepu pettää aina ja sunnuntaina.

Tiedon tästä uneliaaksi kuvitellun pikkukaupungin vaarallisuudesta otettiin vastaan yleisen hämmennyksen saattelemana. Hommafoorumilla tosin alkoi bileet. Vaikka Sipilänkin edustamien lestadiolaispiirien ympärillä on vellonut laaja julkinen keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, #naisrauha:n toistuvasta (ja törkeästä) rikkomisesta, pahoinpitelyistä, painostamisista ja yleisestä ahdistelusta, on näitä pidetty melko pitkälti porukan omina asioina.

Nyt pääministerin turvatiimi ja sen turva-asiantuntijat ovat kuitenkin määritelleet seudun vaaralliseksi myös yhteisön ulkopuolisille. Kempele näyttäytyi kansakunnalle kertaheitolla melko läpeensä vaarallisena paikkana – jopa helvetin esikartanona – jossa turvaa ei ole luvassa paikallisille sen enempää kuin vieraillekaan.

Mutta missä turvattomuutta, siellä ylijumala Odin! Hurraa!

Tietojen Kempeleen turvattomuudesta levittyä koko kansakunnalle, ihmisten parasta ajattelevista väkivaltarikollisista koostuva Soldiers of Odin -jengi lähestyi mediaa rauhoittavalla tiedotteella. He lupasivat jalkautua Kempeleen liekehtiviin lähiöihin mitä pikimmin ja turvata turvallisuuden (ihan totta, you can’t make this shit up).

S.O.O. Joensuu on valmis lähettämään miehiä turvaamaan Sipilän asunnon lähialueita tarvittaessa.”

Hieman vaillinaisella maantuntemuksellani sanoisin, että tulee hippasen pitkät harrastematkat, mutta ovatpa ainakin poissa muusta pahanteosta sen aikaa. Itse en voinut muuta kuin pukea kuviksi nämä tiedot karusta todellisuudesta Kempeleen raitilla.

Tässä kuvassa yhdistyy monta asiaa. Muuttaessani noin vuosi sitten pienen tauon jälkeen Helsingin itäisiin lähiöihin, heräsi mielessäni ajatus taajamaliikennemerkistä, jossa kaupungin siluetissa roihuaisi lieskat. Kukapa ei muistaisi Olli Immosen Suomen Sisun sivulle kirjoittamia taisteluraportteja Idän Liekehtivistä Lähiöistä. Ennen kuin ehdin tuota liikennemerkkiajatustani sen enempää työstää, ilmestyi Laineen Kasperilta Palava kaupunki -pitkäsoitto, jonka kannessa komeili juuri tuo ajattelemani kuva. Epäilemättä tähän ideaan tiivistyy jotain keskeistä aikakaudestamme – en tosin tiedä mitä. Tuosta levynkannesta sai kuitenkin vaivattomasti muokattua kuvallisen representaation Pääministeri Sipilän rankasta kotiseudusta. Ja siinä se nyt on.
Tässä kuvassa yhdistyy monta asiaa. Muuttaessani noin vuosi sitten pienen tauon jälkeen Helsingin itäisiin lähiöihin, heräsi mielessäni ajatus taajamaliikennemerkistä, jossa kaupungin siluetissa roihuaisi lieskat. Kukapa ei muistaisi Olli Immosen Suomen Sisun sivulle kirjoittamia taisteluraportteja Idän Liekehtivistä Lähiöistä. Ennen kuin ehdin tuota liikennemerkkiajatustani sen enempää työstää, ilmestyi Laineen Kasperilta Palava kaupunki -pitkäsoitto, jonka kannessa komeili juuri tuo ajattelemani kuva. Epäilemättä tähän ideaan tiivistyy jotain keskeistä aikakaudestamme – en tosin tiedä mitä. Tuosta levynkannesta sai kuitenkin vaivattomasti muokattua kuvallisen representaation Pääministeri Sipilän rankasta kotiseudusta. Ja siinä se nyt on. Kuvankäsittely: Velda Parkkinen

Jaa tämä:

Oma peli, omat säännöt

Mainosmies liimailee tarroja ja kaivaa verta nenästään

Scott Caris on jättänyt jälkensä lukuisien kaupunkien katukuvaan, myös Helsingin. Miehen tarroja löytyy runsain mitoin sähköbokseista ja lampputolpista Suomen ja Yhdysvaltojen välisellä akselilla. 

"Hooked On A Feeling"
”Hooked On A Feeling”

Caris syntyi Detroitissa vuonna 1966 kansalaisoikeusliikkeen ajaessa ihmis- ja kansalaisoikeuksia myös tummaihoisille kansalaisille. Meno ei ollut pelkästään rauhallista.

”Sikäli mikäli muistan oikein, vanhempani nostivat kytkintä moottori­kaupungista vuonna 1967 samalla, kun kansalliskaartin tankit vyöryivät Michigan Avenuella. Muistikuvani tapahtumista ovat kuitenkin hämärät, olinhan vasta yksivuotias.”

Sittemmin tuo autoteollisuuden nuupahtanut mekka on menettänyt asukkaita vuosi vuodelta – jo nuorella iällä Caris siis toimi suunnäyttäjänä suurille massoille. Carisille löytyi rauhallisempi kasvuympäristö samoin Michiganin osavaltiossa sijaitsevasta Fremontin pikkukaupungista. Ajan mittaan hän on asunut Yhdysvaltojen eri laidoilla ja muun muassa Suomessa.

 

Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainosket
Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainokset

Kuten niin usein, myös Carisin tie Helsinkiin seurasi tulevaa vaimoa. Nykyään pariskunta jakaa aikansa Helsingin ja Kööpenhaminan välillä.

Takana on myös muutama vuosi­kymmen työskentelyä mainosalalla suuryritysten kanssa ja vuoden mittainen komennus Executive in ­Residence -tehtävissä Aalto Center for Entrepreneurshipissä. Komealta kalskahtava titteli tuli tutuksi suurelle yleisölle ex-pääministeri Esko Ahon tultua nimetyksi samaan positioon toisaalla Aalto-yliopiston rakenteissa. 

Aalto Center for Entrepreneurship puolestaan on Aalto-yliopiston komeasti nimetty yrityshautomo, jossa startup-yrityksiä tukee ”ecosystem of incubators, accelerators & investors”. 

”Taustani markkinoinnin ja mainonnan parissa ei tuo minulle säteilevää sädekehää tai tee minusta automaattisesti huomionarvoista kommentaattoria. Pidän kuitenkin korvani maata vasten ja sormeni pulssilla ja yritän pysyä kärryillä siitä, mikä on yhteiskunnassamme ajankohtaista ja mitkä voimat vaikuttavat arkiseen aherrukseemme. Tämä ei tietenkään takaa asiantuntija-asemaani minkään suhteen.”

Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?
Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?

Teoksissaan Caris käsittelee usein poliitikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä. Juuri he ovat niitä, jotka siihen arkiseen aherrukseemme vaikuttavat tavalla tai toisella.

”Poliitikot ja julkkikset ovat helppoja kohteita. He ovat myös henkilöitä, jotka lentävät mitä suurimmissa määrin kansalaisten silmille joka tuutista. En malta olla pitämättä hieman hauskaa heidän kustannuksellaan.”

Viime Voiman keskiaukeamalla ihastutti ja vihastutti Carisin Super-Kulta-Turbo-fanijuliste Vladimir Putinista. Siinä Vova poseerasi pellehuulissa, jotka eivät poikenneet suuresti viereisen kuvan vastaavista. Se, oliko kyseessä Putinia ylistävä vai alistava teos, jää katsojan päätettäväksi.

”Toisinaan nautin veren kaivamisesta nenästä”, taiteilija suostuu kommentoimaan teostaan.

Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.
Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.

Viime vuosina Carisin taiteen keskeisenä jakelukanavana on toiminut katutila. Kuten kunnon mainosmies, ­Caris ymmärtää yleisön tavoittamisen tärkey­den – ilman yleisöä teokset eivät täytä niille asetettua tehtävää.

”Kadut ovat ilmeisin paikka, jossa ihmiset voivat kohdata uusia ja yllättäviä asioita. Kaduilla palautemekanismi on myös mitä tehokkain: näen itse, kuinka kauan teokseni pysyvät näkyvillä ja kuinka ympäristö mukautuu niihin.”

Kaikkia Scott-tarroja Caris ei tietenkään ole itse liimannut. Avokätisesti kädestä käteen jaetut tarrat ovat levinneet arvaamattoman yllätyksellisesti ja vailla taiteilijan kontrollia.

”Merkityksellistä kaduille siirtymisessä oli myös se, että studioltani loppui tila. Minun piti rikkoa kahleet ja löytää uusia paikkoja, joissa viihdyttää itseäni”, Caris kertoo. Todisteiden valossa hän on viihtynyt hyvin.

Mutta luvallistahan tarrojen liimailu pääasiassa ei ole. Tämä ei taiteilijaa haittaa.

”Tämä on minun pelini ja minä laadin säännöt.”

Jari Tamminen
Lataa itsellesi Scott Carisin potretit SSS-hallituksesta sekä Vladimir Putinista osoitteessa uusi.voima.fi/vastamainokset
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.

 

Jaa tämä:

SSS-hallitus ja Sunny Car Center yhteistyöhön!

Häiriköt-päämajan tutkivan journalismin erikoistyöryhmä on saanut käsiinsä pääministerin kanslian salaisen, KOHULIIKEMIEHEN kanssa käydyn kirjeenvaihdon. LUE KOKO KIRJE!   Kanssa kehuja Ritaluoma Olen Markku ritaluoma, menestynyt yrittäjä hyvin kuuluisa auto kauppias, Miamista. Tunnen monta varakas sijoittaja jotka haluavat sijoittaa Suomen valtio 1,5 miljardia Euro. Sitovat sitoumukset Tehtynä saatamme täyttää vaje budjetin ja luoda tuottavuuden loikka . Tämä molemmat osapuolet hyödyttää. Sijoittajat säilyttävät Rahansa EUssa Sveitsissä, hyvässä turvassa. Ne siirrettävissä Suomen Valtiolle ja sinulle Pääministerin kasliassa. Toivomme että tämä johtaa jatkuvaa työtä uuden pääministerin ja presidentin kanssa yhteistyötä rahojen siirryttyä. Sijoittajat toivovat myös hyviä tontti maa toiminnalleen. Hämeenlinna voisi olla Suomalaisen Auto Kaupan keskittymä ja tämä tukee koko maan talouskehitys ja kilpailu kyky. Edelleen toivomme että loma rahat eivät nouse ja palkka kulut tippua alas. Teidän apua ja luottamuksellisuutta näissä asioissa meillä olisi valmis> tarjota Suomille, kun neuvottelut miellyttävä osuus kokonaissummasta ja> voitto kertyvät nettosijoituksesta. Olen täysin varma, että tämä järjestely on molemminpuolista hyötyä meille molemmille ja mielestäni on erittäin tärkeää, että tulet minua läpi minun> henkilökohtainen sähköpostiosoite jossa puhelin ja faksinumerot ja haluaisin antaa sinulle puhelimitse keskustella asiasta tarkemmin ja jos saavutamme hyväksyttävän järjestely, voimme edetä pidemmälle. Lopuksi pyydän teiltä käsitellä tässä kirjeessä erittäin vakavasti ja uskon, että tämä on alku pitkäaikaisia ​​liikesuhteita. Sinun vilpitön, Markku Ritaluoma, Miami markku.ritaluoma@sunnycarcenter.com  

Kirjeen mukana tullut kuvatiedosto.
Kirjeen mukana tullut kuvatiedosto.
  Pääministerin kanslia kieltäytyi kommentoimasta asioita, jotka ovat vielä vatuloitavana. Kohuliikemies Ritaluomaa emme myöskään tavoittaneet Miamin kotoaan. Häiriköt-päämaja jää seuraamaan tilannetta valppaasti ja raportoi lukijoilleen asiasta, jahka asiasta saadaan tarkempia tietoja.

Jaa tämä: