StopTöhryille

Katutaide osaksi establishmenttia

Vielä tovi sitten vieroksuttu katutaide on vähitellen muuttumassa osaksi kaupunkikuvan luvallista kirjoa. Nähtäväksi jää, kantaako kapina virkamiehen syleilyssä.

Kesäkuun toisena viikonloppuna Helsingissä otettaan – vähintäänkin symbolisesti – jättiharppaus katutaiteen saralla. Kymmenen vuotta jatkuneen nollatoleranssilinjan, eli Stop töhryille -hankkeen, symboliksi noussut Kulosaaren melumuuri maalataan uudestaan.

Vuonna 1991 Itäväylän kaistojen väliseen melumuuriin maalattiin graffiteja koko metroradan puoleisen laidan pituudelta. Vuosituhannen vaihteessa Stop töhryille -projektin puitteissa muuri maalattiin likaisen harmaaksi – ja vielä niin huolimattomasti, että jyrätyt graffitit kuulsivat läpi.

Eihän muurin jyräämistä tietenkään voi verrata siihen, kun vartijat pieksivät maalaajia ja tyypeille pistettiin vankilatuomioita, mutta oli se aika tukevaa vittuilua.

Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.
Kuliksen muuri vuosimallia 1991. Tämä kuvasto muodostui tutuksi monelle, myös kirjoittajalle.

Kulosaaren muurin ylitse maalauspäätös syntyi nopeasti ja pienellä porukalla, ilma turhia komiteoita. Stop töhryille -hanketta ohjaili HKR-Tekniikan Kauko Nygrén, joka osoitti ihailtavaa oma-aloitteisuutta virkamiehelle ja hän päätti muurin maalaamisesta. Lystikkäänä yksityiskohtana mainittakoon, että Nygrénin maalausoperaatio maksoi enemmän kuin mitä muurin maalaaminen graffitein oli maksanut.

Jos oli muurin maalaaminen harmaaksi symbolisesti merkityksellistä, niin sen maalaaminen uudestaan graffitein on vähintäänkin yhtä merkityksellistä. Joku voisi jopa todeta, että tässä pissitään Stop töhryille -projektin savuaville raunioille.

Nyt Stop töhryille on vain paha muisto ja Kaukokin on eläköitynyt. Nygrénin valtakunta sijaitsi fyysisesti Kasarmintorin laidalla möllöttäneessä virastotalossa. Muutama vuosi sitten tuo rakennut purettiin ja uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko-potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.
Kauko ja Kauko. Kauko Nygrénin ohella Stop töhryille -hankkeen voimahahmona hääri toinen kauko, nimittäin Kauko Haantie. Kaukojen valtakunta, eli rakennusviraston norsunluutorni, sijaitsi Kasarmintorin laidalla. Vuonna 2016 tuo virastorakennus purettiin ja nyt uutta puskee tilalle. Ennen purkua Hende kävi maalaamassa Kauko Haantie -potretin itse anti-töhrykuninkaan toimiston seinään.

 

Paljon on kuitenkin vettä virrannut Vantaankoskessa 2000-luvulla ja nyt Helsinki puuhaa virallista katutaidestrategiaa, jonka suunnitteluun on otettu mukaan rakennusvalvontavirasto, kulttuurikeskus, rakennusvirasto, kaupunkisuunnitteluvirasto, kaupunginkanslia, taidemuseo ja nuorisoasiainkeskus. Luvallisen katutaiteen byrokratia oli murskata jopa strategiaa suunnitelleet virkamiehet, kuten he kertoivat asian tiimoilta järjestetyssä info-tilaisuudessa. Ryhmä ammattilaisia joutui käyttämään puolivuotta siihen, että he kykenivät hahmottamaan nykyisen lupaprosessin – vasta sen jälkeen ryhmä pääsi miettimään parannuksia olemassa olevaan.

Kaupunkikonsernin toiminnan monimutkaisuutta kuvastaa hyvin sattumus, joka tapahtui, kun ryhmän keskeinen puuhamies Antti Salminen oli Herttoniemi Block Partyssa. Samalla, kun Salmisen kipparoima, noin 30 maalaajan ryhmä touhusi alikulkutunnelissa luvan kanssa, tunnelin toiseen päähän ilmestyi puhdistusporukka. Kaupungin vasen käsi ei tiennyt mitä oikea käsi tekee.

Sitkeys kuitenkin palkitaan ja katutaidetyöryhmä on kokoustamisella saanut aikaiseksi uusia suuntaviivoja. Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä ollaan nähty pysyviä ja väliaikaisia suuria teoksia ja jatkossa näitä tullaan epäilemättä näkemään entistääkin enemmän.

Symbolisesti kaikista näistä tärkein taitaa olla Kulosaaren melumuurin uusiksi maalaaminen, joka tehdään 10.-11.6. Muurin ääreen kokoontuu sekä vanhoja tekijöitä, että nuoria lupauksia.

Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.
Idän liekehtivien lähiöiden antisankari numero uno on tietenkin Notkea Rotta, jonka biisi Mitä iistimpää, sitä siistimpää on kyllä taivahan tosi.

Stadin katutaidetyöryhmän hedelmiä voi käydä tarkastamassa Streetart.helsinki -sivustolta. Sivulle on rakennettu kartta, johon on kerätty kuvien kera jo varsin lupaava arkisto teoksista ja esimerkiksi löytyy seikkaperäiset selvitykset erilaisista lupaprosesseista. Taidetta talonsa seiniin kaipaavia autetaan tekijäpankilla.

Melko yleisen käsityksen mukaan mitään vastaavaa sivustoa, varsinkaan viranomaisten totuttamana, ei ole aikaisemmin tehty missään. Tämä avaa ennen näkemättömiä mahdollisuuksia kaupunkilaisille kehittää kotikaupunkiaan yhdessä virkamiesten kanssa. Samalla se tietenkin myös ottaa kapinallisen alakulttuurin karhun syleilyyn.

Jää nähtäväksi, pystyykö graffiti- ja katutaidekulttuuri pitämään kiinni luonteestaan vastakulttuurina kun tukea ja hyväksyntää tulee virallisilta tahoilta. Ei välttämättä. Toisaalta, mikäli luvattoman katutaiteen näkee taiteena, joka haastaa tilanhallintaan liittyvät vakiintuneet käytännöt, niin tämä muutos kaupungin toiminnassa on melkoinen saavutus.

Tilallinen haastajuus siirtyy näiden luvallisten projektien myötä seinäpinnasta rakenteen tasolle.

Tohtori Jonna Tolonen listasi Häiriköille luvallisten teosten sudenkuoppia.

Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät. Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.”

Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.
Piritori, eli virallisesti Vaasanpuistikko, saa pian väriä pintaan. Yleisö sai valita raadin valitsemista suunnitelmista ja Laura Lehtisen Kemut meren äärellä voitti.

Jotta hommat eivät jäisi puolitiehen, samana viikonloppuna Kuliksen muurin kanssa maalataan Piritorin kiveys kokonaisuudessaan Kallion katutaidetorin maalaustalkoissa. Suunnitelman tuolle Piritorin koristautumiselle on tehnyt Laura Lehtinen, mutta toteutukseen saa osallistua kaikki halukkaat.

Kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan maalaamiseen lauantaina ja sunnuntaina 12 – 17. Alle kahdeksanvuotiaat paikalle huoltajan kera ja firma tarjoaa telat, pensselit ja maalit. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Jaa tämä:

Graffitibuumista graffitibuumiin

Matka nollatoleranssista katutaidebuumiin on pitkä, mutta se on tehty Suomessa nopeasti. Kaksi dokumenttielokuvaa valottaa tapahtunutta.

Graffitikulttuuri perustuu paljolti tietojen pitämiseen pienissä piireissä. Luvattomia tekemisiä ei kannata levitellä isolle porukalle. Valokuva-arkistoja on säilytetty kellarikomeroissa ja ties missä, jotta ne eivät päätyisi vahingossa todistusaineistoksi oikeus­käsittelyihin.

Siltikin graffiti on kuvataiteen alalajeista todennäköisesti parhaiten dokumentoitu: kuvamateriaalia piisaa koko alakulttuurin syntyhetkistä alkaen.

Tämä salailun ja dokumentaation kulttuuri sopii hyvin kuvaamaan myös kahden kotimaisen graffitidokumenttielokuvan syntyprosesseja. Helmikuussa DocPointissa sai ensi-iltansa Aleksi Pohjavirran Uudet Diktaattorit, ja maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saa ”Jay KowskinSuomi radalla. Elokuvat valmistuivat lähes samanaikaisesti, mutta dokkarien tekijät kuulivat toistensa projekteista vasta muutamaa kuukautta ennen ensi-­iltoja.

Molempia leffoja tehtiin vuosia ilman, että niistä huudeltiin suurelle yleisölle. Molemmat dokumenttielokuvat myös ammentavat aikalaiskommentaattorien puheille tukea arkistomateriaalista, eli pöytälaatikoista ja kellarikopeista löytyneistä vanhoista valokuvista.

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti uudet Diktaattorit, jonka trailerikin löytyy interwebsistä. Suomi Radalla seuraa epäilemättä kohta perässä trailerin kanssa – enskarikin lähestyy.

Uudet Diktaattorit keskittyy Helsingin graffitikulttuuriin, ja Suomi radalla puolestaan luo katsauksen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta miksi graffitista pitää tehdä dokumenttielokuva, jopa kaksi?

”Kun aloimme tätä tekemään, ei Suomessa oltu tehty yhtään dokumenttielokuvaa graffitikulttuurista. Aika oli kypsä tuoda tämä kulttuuri julkisuuteen, koska asenteet ovat muuttuneet”, Jay Kowski selittää. ”Nykyään graffiti on melko paljon esillä julkisuudessa, mutta todellisuudessa usein kyse on katutaiteesta, muraaleista tai seinämaalauksista, mikä vääristää ajatusta siitä, mitä itse kirjainpohjainen graffiti on.”

”Graffitikulttuurissa dokumentaatio on tärkeä alusta alkaen, sillä duunit jäävät elämään vain kuviin. Maalaukset ylimaalataan tai putsataan ennemmin tai myöhemmin.”

Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.
Suomi Radalla kuvaa graffitikulttuuria ja -maalaajia. Vaikka kaikkia haastateltuja yhdistää graffiti, on lähtökohdissa eroja. Ja erityisesti pidempään alalla olleiden reitit, toimintafilosofiat ja kiinnostuksen kohteet ovat erkaantuneet suurestikin.

Suomalaisesta alan historiasta on julkaistu muutamia kirjoja, jotka tuovat hyvän lisän dokumentaatioon. Myös dokkarien tekijöiden taustalta löytyy vuosikymmenten historia aiheen parissa, ja pitkä historia näkyy myös haastateltavien joukossa – kameran eteen on saatu erittäin hyvä valikoima tekijöitä eri vuosikymmeniltä.

Haastateltavista osa esiintyy omilla nimillään ja kasvoillaan ja osa naamioituneena, eikä ketään sen kummemmin esitellä. Katsoja, joka ei haastateltavia entuudestaan tunne, joutuu luottamaan dokumentintekijöiden pelisilmään.

”Olen itsekin maalannut 90-luvulla. Mun sukupolven kasvuaikaan graffiti oli Stadissa iso juttu, ja monet seurasivat, mitä radanvarsilla tapahtui”, Diktaattorien ohjaaja Pohjavirta kertoo.

Mutta sitten tuli Stop töhryille -projekti ja nollatoleranssi.

”Vartijat ilmestyivät kuvioihin, ja draaman määrä lisääntyi huomattavasti. Olen 15-vuotiaasta asti halunnut tehdä elokuvan ja juurikin graffiti-­aiheisen. Aloin tekemään leffaa tosissaan vähän sen jälkeen, kun nolla-toleranssi äänestettiin nurin.”

Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.
Semisti dramaattista on myös tapa, jolla osa haastateltavista jemmaa kasvonsa. Kuva Uudet Diktaattorit -dokkarista.

Samalla, kun virkavallan ja vartijoiden sekä maalarien yhteenotot ovat rauhoittuneet ja luvalliset maalauspaikat ovat muuttaneet asetelmaa julkisessa tilassa, graffiti ja muu katutaide on löytänyt tiensä myös museoihin ja gallerioihin. Tätä taidemaailmaa Suomi radalla -dokkarissa edustavat galleristi Umut Kiukas (Make Your Mark) ja museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila (HAM). Molemmat hakevat omilla tahoillaan uusia rajapintoja perinteisen taidekentän ja kaututaideskenen välille.

Yhteiskunnan muuttuneita asenteita katutaidetta kohtaan symboloi se, että taideinstituutiot ovat ottaneet sen osaksi toimintaansa. Vuonna 2012 Porin taidemuseo järjesti katutaideteemaisen suurnäyttelyn. Vuonna 2016 Vantaan taidemuseo Artsi linjasi katutaiteen yhdeksi toimintansa tukijalaksi ja Hämeenlinnana taidemuseossa aukeaa 9.2. graffitiin ja katutaiteeseen vahvasti tukeutuva Artsi & HML -näyttely. Sinkka-taidemuseossa Keravalla aukeaa tämän vuoden elokuussa pelkästään graffitiin keskittyvä taidenäyttely, ja Helsingin taidemuseo HAM valmistelee teemaan liittyvää suurnäyttelyä vuodelle 2018.

”Taidemuseon johtokunta käsittelee helmi-maaliskuussa linjauksia katutaiteen osalta. Tässä vaiheessa voi sanoa, että HAM suhtautuu myönteisesti katutaiteen erilaisiin ilmentymiin ja haluaa edistää yhteisötaidetta ja väliaikaisten julkisten taideteosten ja -projektien toteuttamista Helsingissä tulevaisuudessa vielä voimakkaammin”, HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila linjaa.

Helsingissä kaupungin eri virastot lisäksi valmistelevat yhteistä strategiaa siitä, kuinka katutaiteen toivotaan näkyvän kaupungin katukuvassa ja kuinka tätä näkyvyyttä voitaisiin edistää. Strategian luvattiin valmistuvan viime marraskuussa, mutta eikähän se sieltä jossain vaiheessa.

Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.
Pala historiaa. Itäväylän melumuuriin Kulosaaren kohdalle vuonna 1991 maalatut luvalliset graffitit olivat ensimmäisen graffitibuumin merkittävin symboli. Helsingin kaupungin valittua nollatoleranssilinjan ja käynnistettyä Stop töhryille -hankkeen vuonna 1998, kaupungin virkamiehet määräsivät muurin maalattavaksi valkoiseksi. Likaisen harmaa muuri on Stop töhryille -hankkeen monumentti, jossa näkyy edelleen vanhojen teosten ääriviivoja. Se on elävä muistomerkki politiikasta, jonka ei toivota palaavan.

Vaikka lait ovat kautta maan samat, on katutaiteen vastustuksen jyrkkyys vaihdellut suuresti eri puolilla Suomea. Koko maalle yhteistä on kuitenkin se, että 2010-luvulla ilmapiiri on muuttunut merkittävästi hyväksyvämmäksi. Tämä uusi hyväksynnän tila on tietenkin omalla tavallaan ristiriidassa graffitikulttuuriin usein liittyvän kapinoinnin ja sääntöjen vastaisen toiminnan kanssa.

Kumpikaan dokumentaristeista ei kuitenkaan näe tätä ongelmana. He eivät usko vaaraan siitä, että yhteiskunta syleilisi graffitin kuoliaaksi.

”Maalareita motivoi monet eri asiat, ja esimerkiksi mediahuomio tai taiteilijan ura eivät monia kiinnosta. Usein tärkeämpää on toteuttaa itseään omista lähtökohdista. Ehkä kaupallisemmin menestyneet tekijät toimivat eri lähtökohdista, eli myydäkseen taidetta – heidät on syleilty kuoliaaksi jo syn­tyessä”, Pohjavirta ynnää ja jatkaa:

”Skene on ollut aina jakautunut, koska graffitia voi tehdä niin monella tapaa. Toisia kiinnostaa taide ja media, toiset taas haluavat pysytellä maan alla ja toimia omaehtoisesti. Kumpikin tapa on varmasti palkitseva, mutta ei näiden eri ryhmien välillä ole koskaan vallinnut mikään lämmin tunnelma.”

Jay Kowski on pitkälti samoilla linjoilla.

”Laiton graffiti elää niin vahvasti, että sitä ei syleilemällä tapeta. Porukka saattaa eriytyä esimerkiksi laillinen–laiton-akselilla, mutta eivät he välttämättä koe, että toisen tekeminen on toiselta pois.”

Jay Kowskin mukaan graffiti on tällä hetkellä ilmiönä suurimmillaan, mitä se on Suomessa koskaan ollut.

”Tulevaisuuden visioita voisi olla kaksi. Ensimmäinen olisi se, että jossain vaiheessa palataan nollatoleranssin kaltaiseen tilanteeseen – joka tuskin toteutuisi niin rajuna kuitenkaan. Toisena visiona voisi olla se, että graffiti vakiinnuttaa paikkansa taidekentällä, kuten on tapahtunut jo monissa maissa.”

Museoiden päädyttyä mukaan yhtälöön on melko turvallista olettaa, että paluuta ainakaan synkimpiin vuosiin ei ole. Graffiti on raivannut itselleen paikan yhteiskunnassa.

Aleksi Pohjavirta: Uudet Diktaattorit – Stadilaisen graffitin arkeologia 1984–2010.

Seuraavat näytökset Tampereen Elokuvakeskus Niagarassa 10.2., Helsingin Andorrassa 22.2. ja Lahden Kino Iiriksessä 25.2.

Jay Kowski: Suomi radalla. Ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa.

Jaa tämä: