suomi

KOUVOLASSA EI PIDÄ JUMAALAA PILKKAAMAN

Joukko huolestuneita kansalaisia vaatii Harro Koskisen Sikamessias-teoksen poistamista museosta. Kyseessä ei ole ensikerta moiselle 

Harro Koskisen vuonna 1969 valmistunut klassikkoteos Sikamessias on kuumentanut tunteita Kouvolassa. Poikilo-museossa esillä olevan teoksen poistamiseksi on kerätty adressi, jossa vaaditaan seuraavaa:

Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?
Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?

”Me allekirjoittaneet kouvolalaiset osoitamme syvän surumme seuraavasta syystä: Taidemuseo Poikilon Suomi 100 näyttelyssä on esillä Sikamessias-teos, joka pilkkaa törkeästi vapahtajaamme Jeesusta Kristusta ja hänen ristinkuolemaansa koko maailman syntien sovittamiseksi. Pyydämme, että ’taideteos’ poistetaan välittömästi häpäisemästä Suomi100-vuotta näyttelyä.”

Huomautettakoon, että ko. adressissa ei ole kuin 27 allekirjoitusta ja museo ilmoitti, ettei sillä ole mitään aikomuksia poistaa teosta näyttelystä. Taiteilija itse piti ajatusta Jumalan pilkkaamisesta absurdina:

”Minulla ei ollut minkäänlaista tarkoitusta pilkata teoksellani Jumalaa. Ihmisen pitää olla vähäjärkinen, jos hän kuvittelee, että Jumalaa edes voisi pilkata. Olin lähes 30 vuotta naimisissa papin kanssa, ja minulla on jonkinlainen käsitys teologiasta”

Koskinen sai teoksensa takia tuomion jumalanpilkasta vuonna 1974. Sakkotuomio oli merkittävä ja nykyrahaksi muutettuna yli 20 000 suuruinen. Koska taiteilija ei tunnustanut tekoa, ei edes tasavallan presidentti, Urko Kekkonen, voinut häntä armahtaa ja sakoista vapauttaa.

Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.
Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.

Sikateosten jälkeen Koskinen tekin myös veistoksia, joissa Suomen lippu mm. repeytyi ja syttyi tuleen ja hän sai Turun raastuvanoikeudessa melkein tuomion myös lipun häpäisemisestä. Tuomio kaatui äänin 3-2.

Eri tavoin tuhoutuvat liput olivat osa Suomalainen elämänmuoto -teossarjaa, joka lainasi nimensä poliittisen oikeiston vuoden 1970-presidentinvaaleissa käyttämältä sloganilta.

Samaan sarjaan kuului myös parodioita yritysten logoista. Yrityksiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taiteilija itse kuvaili minulle maailman muutosta siten, että eipä enää 2000-luvulla näistä kriittisistä teoksista suuttuisi kirkko tai valtio, mutta yritykset olisivat ihan eri asia. 

Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.
Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.

”Markkinatalous on nykyään se jumala.”

Koskisen tuhoutuvia lippuja voi käydä katsastamassa tammikuuhun 2018 saakka Vantaan taidemuseo Artsin Vallaton-näyttelyssä.

 
 
 
Jaa tämä:

Vaaralliset kertomukset

Tarinat kokemuksista vakuuttavat lukijoita – silloinkin kun ne eivät ole totta. Kertomuksen vaarat -projekti selvittää miksi.

Laulaja Jari Sillanpään on epäilty ajaneen autoa metamfetamiinin vaikutuksen alaisena. Taiteilija oli tapauksesta hyvin vaitonainen, lukuun ottamatta Facebookissa julkaisemaansa pahoittelua: ”Tiedostan elämän rajallisuuden, ja intohimoisena ihmisenä hakeudun helposti uusien kokemusten pariin.” 

Medialle tämä riitti, ja toimittajat alkoivat rakentaa draamaa. Sillanpäästä muokattiin kärsivä ja stressaantunut faniensa eteen uhrautuva puurtaja. Päivä päivältä alkoi selvitä uusia yksityiskohtia, kuten Ilta­lehden raportoima Sillanpään kivulias sairaus.

Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Lehmusvesi muotoili siihenastisen Sillanpää-saagan kaaren ja huomautti, että täydellinen loppu puuttuu vielä. Tarinan sankarin on vielä joskus puhdistauduttava vannomalla muuttuvansa paremmaksi ihmiseksi.

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on vuoden alussa alkanut ja kahdeksi vuodeksi rahoituksen saanut projekti. Kuuden kirjallisuudentutkijan työryhmä selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista. Tutkijat tekevät yhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten, muiden tieteenalojen ja toimittajien kanssa.

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kertomuksia käytetään, koska ne toimivat”, kertoo työryhmän tutkija Samuli Björninen Tampereen yliopistosta. ”Yrityksilläkin on nykyään ’kertomus’, kun ennen puhuttiin ’visioista’ ja ’strategioista’.”

Viime huhtikuussa ilmestyneen Voiman välissä ilmestyi Häiriköt-päämajan erikoisnumero Kansa taisteli, joka pureutui talvi- ja jatkosotia palvovaan Suomi 100 -narratiiviin. Onko kulttuuri­häirintäkin vain kertomusten sepittämistä?

”Kulttuurihäirinnällä luodaan vasta­kertomuksia, kun taas Suomi 100 -tarinat ovat valtakertomuksia”, Björninen kommentoi.

Kulttuurihäirinnän tarkoitus ei ole tuottaa populismia populismin päälle vaan ravistella lukijaa kertomusten ja visuaalisten ­elementtien keinoin. Tavoite on saada lukija kyseenalaistamaan valta­virrassa itsestään selvänä pidetty näkökulma.

Tutkijaryhmän tarkastelemat kertomukset välittävät informaatiota yleensä kokemuksen muotoon rakennettuna, urbaanilegendan tapaan. ­Urbaanilegendoissa tapahtumilla on aina kokija, todistaja. Samoja keinoja käytetään paljon myös mainonnassa: käyttäjät todistelevat kokemuksiinsa pohjaten, miten jokin tuote muutti heidän elämänsä. Hyvä tarina myy paremmin kuin lista tuotteen ominaisuuksista.

Minkälaisia ovat kertomuksen vaarat?

”Kertomus on vahva, koska se toimii monin tavoin. Vaikka kertomuksen yksityiskohdat eivät pidä paikkaansa, niin siitä voi silti löytyä eetos johon samastua”, pohtii Björninen.

Kokemuksen muotoon puettu kertomus viettelee lukijansa, koska ihmisen kokemus tuntuu todelta. Björnisen mukaan yksi suurimmista ongelmista on, että kertomusta on vaikea kiistää. Jos tarinan kokijasta tuntuu pahalta, että lähellä on pyörätie, pakolaisia tai tuulivoimaa, ne ovat paha juttu – vaikkei tarinan kokijaa olisi edes olemassakaan.

Tutkijaryhmän vetäjä Maria Mäkelä on kirjoittanut kertomuksen vaaroista näin: ”Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa.”

Mäkelä muistuttaa myös, että on asioita, joihin kertomusmuoto ei sovi, kuten esimerkiksi ilmastonmuutos.

”Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme.”

Tosin kanadalainen tietokirjailija Naomi Klein on käyttänyt kertomusta voimakkaana tehokeinona kirjassaan Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto. Hän tarinoi lennokkaasti alkuperäiskansojen kokemuksista maapallon rankkojen muutosten keskellä samalla kun vyöryttää lukijalle dataa ja faktaa.

Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.
Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.

Historioitsija Yuval ­Noah Harari nostaa teoksessaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia esiin sen, kuinka kertomukset läpäisevät todellisuuden. Hänen mukaansa fiktiota ovat monet meistä itsestäänselvät, arkisetkin totuudet ja bisneksen peruspilarit.

”Kuvitelmat eivät ole pahasta. Ne ovat elintärkeitä. Kehittyneet yhteiskunnat eivät pysty toimimaan ilman yleisesti hyväksyttyjä tarinoita sellaisista asioista kuin raha, valtiot ja suuryritykset… Tarinat ovat kuitenkin vain työkaluja. Niistä ei saisi tulla tavoitteitamme eikä mittapuitamme. Kun unohdamme, että ne ovat vain kuvitelmaa, menetämme kosketuksen todellisuuteen. Silloin alamme käydä todellisia sotia ’ansaitaksemme rahaa yritykselle’ tai ’suojellaksemme kansallisia etuja’. Suuryritykset, raha ja kansakunnat ovat olemassa vain mielikuvituksessamme. Me olemme keksineet ne palvelemaan meitä – miksi siis uhraisimme elämämme niiden palvelemiseen?”

Jaa tämä:

”Maalaaminen on aseeni”

Katutaide voi olla yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Se, onko teos luvallinen tai luvaton vaikuttaa tulkintaan ja sisällölläkin on väliä.

”Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa ja kunnioittavat hirveästi auktoriteetteja, eikö?” toteaa­ nimettömänä pysyttelevä ­valencialainen katutaiteilija. Puhe on siitä, miksi Suomessa on niin vähän yhteiskunnallista katutaidetta.

Espanjalaisen analyysissä voi olla jotain perää: Suomalaiset seisovat kiltisti punaisissa valoissa, vaikka lunta tuiskuttaisi ja tie olisi tyhjä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset myös luottavat vankasti poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen.

”Te taidatte olla liian kilttejä ottamaan kantaa?” taiteilija jatkaa.

Katutaide on Suomessa varsin nuori ilmiö. Vuosien 2015 ja 2016 aikana Suomeen tehtiin useita suurikokoisia laillisia katutaideteoksia, jotka toimivat ensisijaisesti koristeina. Niiden tavoitteena ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Toisin on esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, missä yhteiskunnallista katutaidetta on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä katutaiteen kentällä liikkuu tekijöitä, jotka sekä laillisissa että laittomissa töissään kommentoivat maailman tapahtumia ja kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Esimerkiksi Espanjassa näkee maalauksia, jotka vastustavat työntekijöiden työolojen heikentämistä, maahanmuuttajiin kohdistuvaa epätasa-­arvoa tai koulutuksen alasajoa. Katutaide on väline, jonka avulla kommentoidaan ajankohtaisia ilmiöitä. Se hyödyntää julkista tilaa viestiäkseen ja vaikuttaakseen ohikulkijoihin ja heidän kauttaan yhteiskuntaan.

"Et ole yksin, sinulla on feminismi." KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)
”Et ole yksin, sinulla on feminismi.” KUVA: Jonna Tolonen (Madrid)

Katutaiteen vaikutuksia on vaikea osoittaa tai mitata. Työn ohi voidaan kulkea sitä huomaamatta, ohikulkijoiden ajatukset työstä jäävät lähes aina arvoitukseksi, ja on vaikea todentaa, että jokin muutos yhteiskunnassa johtuisi tietyn taideteoksen olemassaolosta. Toisaalta katutaiteen avulla voidaan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua ja herättää kansalaisia pohtimaan mielipiteitään.

Keskustelu, ilmiöiden esille nostaminen ja oman näkökannan julkituominen ovat jo vaikuttamista yhteiskuntaan. Osa tutkijoista näkee, että katutaidetöillä voi olla suoraa vaikutusta poliittisiin linjauksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Myös katutaiteilijat itse kokevat, että teoksilla on vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

Argentiinalainen Hyuro, joka käyttää teoksissaan pääosin erilaisia naisfiguureja, haluaa haastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistamia oletuksia. Suomalainen katutaiteilija Sampsa näkee, että hänen katutaiteensa lopullinen vaikutus olisi se, että lapsityövoiman käyttö loppuisi maailmasta. Graffitimaalaaja Okra kokee maalaamisen osana kansalaisuuden harjoittamista.

”Tämä meidän yhteiskunta on kaikkien omaisuutta. Ja kun täällä on kaikennäköistä korruptioepäilyä ja muuta, niin kyllä silloin ottaa maalirepun selkään. Minkä takia olisimme vaan himassa ja seuraisimme niiden kaikkien kieroilua ja tekemistä, kun meillä on omalla tavallamme kyky vaikuttaa asioihin. Voimme mennä tuonne ja kirjoittaa omaa näkökantaamme. Koen, että meillä on jopa oikeus tehdä se.”

Okran ajatus saa tukea esimerkiksi Spiccalta ja Perduelta, joiden mukaan katutaiteen tekeminen on ”tilallista kansalaisuutta”. Teosten välityksellä ja julkisen tilan tilapäisellä haltuunotolla ilmaistaan ajatuksia sekä tavoitellaan oikeuksia ja demokratiaa.

Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi Helsinkiin runsain mitoin. Kuvan yhteydessä olevat tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä.
Sampsan Kid With Gun -teoksia levisi 2010-luvun alkupuolella Helsinkiin runsain mitoin. Teosten tekstit vaihtelivat, kuvassa poika muistuttaa siitä, että Putin pisti Pussy Riotin poseen. Välillä huomion kiintopisteenä oli taidepolitiikka ja välillä työttömyys. Kommentoituaan Egyptin tulevaa presidenttiä, kenraali el-Sisiä Sampsa julistettiin terroristiksi Egyptissä. KUVA: Jonna Tolonen.

Suomessa yhteiskunnalliseen katutaiteeseen törmää harvoin. Kantaa ottavien laillisten töiden olemassaoloa estävät monet tekijät.

Keskeisimmät niistä ovat teoksen tilaajan, esimerkiksi taloyhtiön, ja kaupungin asettamat rajoitukset. Tilaaja haluaa usein vuosikymmeniä seinässä säilyvän maalauksen olevan ajaton. Näin ollen kyseeseen ei tule ohimenevä, päivänpolttava aihe. Teoksen tulee myös olla mahdollisimman monia miellyttävä ja ei-provosoiva. Tämä rajaa helposti pois yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Laillisten töiden sisältöä rajoittavat myös etukäteen määritelty maalauspaikka, sallitut maalausvälineet  ja -tekniikka.

”Lailliseen katutaiteeseen liittyy usein sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittavia tekijöitä: se, mitä sinä sanot, miten ja missä paikassa, on jo etukäteen päätetty jonkun toisen puolesta”, Valencialainen katutaiteilija toteaa.

Jukka Hakasen Ratikka-teos Helsingissä Arabian katutaidefestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.
Jukka Hakasen Ratikka-teos julkistettiin Helsingissä Arabian katufestivaaleilla. Vuonna 2015 valmistunut teos herätti runsaasti huomiota ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kävi lausumassa muutaman sanasen julkistamistilaisuudessa.

Tällä hetkellä laillisten teosten osalta painopiste on Suomessa ennemminkin harmaan pinnan koristamisessa kuin ajatuksia herättävässä sisällössä. Lisäksi osa suomalaisista taiteilijoista myöntää, etteivät halua leimautua poliittisen tai yhteiskunnallisen katutaiteen tekijöiksi, koska pelkäävät menettävänsä kantaa ottavien teosten myötä alan muita töitä.

Graffitigalleristi Umut Kiukas on sitä mieltä, että Jukka Hakasen Helsinkiin kesällä 2015 maalaama, iso­kokoinen Ratikka-seinämaalaus oli tärkeä tienraivaaja katutaiteen saattamisessa laajemman yleisön tietoisuuteen. Se, että ensimmäinen julkinen teos oli konservatiivinen ja lähes kaikkia ohikulkijoita miellyttävä, vaikutti positiivisesti seuraavien laillisten katutaideteosten saamiseen Helsinkiin.

Nyt kun kaupunkilaiset ovat tottuneet katutaide­teoksiin, he olisivat ehkä vastaanottavaisempia puhuttelevammillekin töille vaikkapa monikulttuurisuuden tai tasa-arvon puolesta.

Let Me Love -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui
Let Me Love? -tarrat ovat ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpia tarroja Helsingissä. 2000-luvun alun tarrabuumin aikoihin pontevasti liimailtuja tarroja näkyi katukuvassa runsaasti ja yhä edelleen niitä voi löytää, jos osaa katsoa ja käy hieman säkä. Vartiointiliikkeen ja poliisien ronskit otteet ja tarroja liimanneiden henkilöiden pidätykset poikivat julkista keskustelua, johon osallistui myös itse Matti Wuori.

Suomessa suositaan tarroja ja julisteita, jotka ovat nopeita kiinnittää. Vuonna 2014 niitä poistettiin Helsingissä yhteensä noin 10000 kappaletta. Suosittuja kiinnityspaikkoja kaupunkitilassa ovat sähkökaapit, tolpat ja vesirännit. Muualla maailmassa yhteiskunnallisen katutaiteen suosikkivälineeksi on noussut ­sapluunan avulla maalattava stencil, koska sen toteutus seinään tapahtuu muutamissa ­sekunneissa.

Maalattuihin tai spreijattuihin laittomiin töihin Suomessa kaduilla törmää harvoin. Niiden vähyyteen vaikuttaa Suomen lainsäädäntö: esimerkiksi julisteen kiinnittäminen teipillä ilman lupaa julkiseen tilaan ei ole rangaistava teko, mutta katutaideteoksen maalaaminen seinään määritellään vahingonteoksi. Laittomasti maalatut teokset yleensä myös poistetaan nopeasti. Tästä yhtenä poikkeuksena on esimerkiksi katutaiteilija Sampsan Kampissa sähkökaappiin maalaama isokokoinen poliittinen stencil, joka säilyi vuosien ajan. Myös Helsingin Näkinpuistosta löytyy toinen pitkään säilynyt kantaa ottava työ, jonka tekijä on tuntematon.

Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen
Kapitalismi on epäterve, tekijä tuntematon. KUVA: Jonna Tolonen

Laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevät taiteilijat ovat useimmiten kiinnostuneita yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä ja haluavat vaikuttaa epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa asioihin. Teosten suunnitteluun ja toteutuspaikan valintaan käytetään aikaa, teosten toteutukseen ostetaan materiaaleja ja toteutushetkellä altistutaan kiinnijäämiselle ja satojen, jopa tuhansien eurojen sakkorangaistukselle. Kaikki tämä, koska tekijöillä itsellään on uskoa siihen, että teoksilla on merkitystä:

”Minä maalaan kapitalismia, ahneutta, turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan. Koen, että elän aikakaudella ja systeemissä, johon en kuulu, koska ne ovat niin kaukana omista ihanteistani. Maalaaminen on aseeni”, kertoo espanjalainen Francisco de Pájaro.

Francisco de Pájaro: Indignad
Francisco de Pájaro: Indignad

Suomi kaipaa avauksia yhteiskunnalliseen katutaiteeseen. Yksi vaihtoehto voisi olla yhteiskunnallisen katutaiteen festivaali, jossa tutkijat esittelevät tutkimuksia ja kuva-arkistoja muualla maailmassa tehdyistä teoksista. Teosten tilaajat ja lupien myöntäjät saisivat läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen katutaide voi olla, ja yleisö tutustuisi tähän katutaiteen muotoon.

Keskeistä olisi kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden vuorovaikutus, tiedon ja kokemuksen jakaminen kantaa ottavasta katutaiteesta.

”Poliittisilla taiteilijoilla on vaikea tehtävä: meidän täytyy saada kännyköitään tuijottavat ohikulkijat pysähtymään, huomaamaan teoksemme, syttymään maalausaiheestamme ja pohtimaan sitä”, Sampsa kertoo.

—–

GRAFFITITAITEILIJOIDEN KOLME PROFIILIA

Jonna Tolosen väitöskirjatutkimuksessa nousi esille graffititekijöiden profiileja. Tutkimustulokset ovat tietyiltä osin sovellettavissa laajemminkin katutaiteilijoihin.

1. Poliittisesti motivoituneet taiteilijat. He eivät välttämättä ole poliittisten puolueiden jäseniä, mutta haluavat osoittaa tukensa tekemällä töitä, joilla on selkeä poliittinen viesti. Viesti on lähes aina vastakkainen vallassa olevalle politiikalle.

2. Poliittisesti virittäytyneet aktivistit. Heillä ei välttämättä ole teknistä osaamista, mutta näkevät maalattujen symboleiden ja sloganeiden kirjoittamisen tärkeänä osana poliittista vastarintaa. Teosten ulkoasuun ei välttämättä panosteta ja samoja viestejä monistetaan, koska tekijät näkevät toiston ja tiettyjen paikkojen merkitsemisen keskeisenä osana vastarintaa.

3. Stencil-aktivistit. Sana on peräisin katutaidetutkija Mancolta, joka näkee tekijäryhmän ymmärtävän erityisesti teosten sijoittelun ja kohderyhmäajattelun tärkeyden. Tekijät ovat poliittisesti aktiivisia ja voimakkaasti ryhmän toimintaan sitoutuneita.

Jonna Tolonen väitteli viime vuonna Lapin yliopistosta. Hänen väitöstutkimuksensa tarkasteli graffitia erityisesti aktivismin ja viestinnän näkökulmista. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin myös teos Madridin katujen kasvot – laiton graffiti osana Espanjan 15M-protesteja. Tällä hetkellä Tolonen tekee tutkimusta laitonta yhteiskunnallista katutaidetta tekevistä kansainvälisistä taiteilijoista ja bloggaa aiheesta osoitteessa streetwalker.fi

Jaa tämä:

Sápmi Saami 100

Suomen tasavallan juhliessa paikkaansa itsenäisten valtioiden joukossa saamelaiset etsivät yhä omaa paikkaansa.

Ensimmäinen saamelaisten kokous järjestettiin 6. helmikuuta 1917 Norjan Trondheimissa. Sen kutsui koolle saamelainen Brurskanken-naisyhdistys, ja paikalla oli pohjois- ja eteläsaamelaisia Ruotsista ja Norjasta.

Naisjärjestön tunnetuin aktiivi oli Elsa Laula (1877–1931). Avajaispuheessaan hän totesi: ”Emme ole koskaan ymmärtäneet toimia yhdessä yhtenä kansana. Tänään yritämme ensi kertaa sitoa [– –] saamelaiset toisiinsa.”

Myöhemmin tämä päivä valikoitui saamelaisten kansallispäiväksi. Tänä vuonna tulee siis täyteen sata vuotta saamelaista yhteispohjoismaista yhteistyötä ja poliittista aktivismia.

Suohpanterror: Elsi Laula
Suohpanterror: Elsi Laula. Saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror on viime vuosina repinyt saamelaisten asiat suuren yleisön eteen propagandakuvastoa ja taidetta hyödyntäen.

Saamelaisten kansallistunteen herääminen linkittyi ajan yleiseen henkeen kaikkialla Euroopassa. Tuolloin tärkeinä ajankohtaisina päämäärinä pidettiin saamelaisten koulutuksellisen tilanteen parantamista ja maahan liittyvien oikeuskysymysten pikaista ratkaisemista. Sata vuotta myöhemmin samat ­asiat ovat edelleen ajankohtaisia.

Suomen saamelaiset alkoivat järjestäytyä vasta myöhemmin. Suomalaisista akateemisista miehistä koostuva Lapin sivistysseura perustettiin vuonna 1932. Seuran tarkoitus oli auttaa ”lappalaisia” perustamaan itselleen järjestöjä. Myös Suomessa fennomaaninen liike tarvitsi toisia, joita vasten peilata omaa identiteettiä, ja niin saamelaisia ”autettiin” suomalaisiksi muun muassa kirkon ja koulutuksen avulla.

Koska Lapin sivistysseuran pääkiinnostus oli saamenkielien säilyttämisessä, se alkoi julkaista saamenkielistä Sabmelaš-lehteä sekä toimittaa saamenkielisiä aapisia ja erilaisia saamelaista kertovia julkaisuja. Nämä ”saamenystävät” (lapinystävät) edistivät saamelaisten asioita kehittämällä saamelaisten elinoloja, saamen kielten tilannetta ja elinkeinoja.

Vasta toisen maailmansodan jälkeisessä evakossa vuonna 1945 Alavieskassa syntyi saamelaisten oma järjestö, lyhytikäinen Samii Litto. Lapin sivistysseuran ja Samii Litton yhteistyö sai vuonna 1949 aikaan Saamelaisasiain komitean, jossa alettiin pohjustaa saamen kielilakia (astui voimaan vuonna 1991), saamelaisvaltuuskuntaa (1973) ja saamelaisten kieli- ja kulttuuri­autonomiaa vaalivaa Saamelaiskäräjiä (1995).

Vuodesta 1953 toiminut, ruohonjuuritasolta alkunsa saanut Pohjoismainen saamelaisneuvosto – Kuolan alueen saamelaisten tultua mukaan nimeksi muutettiin Saamelaisneuvosto – lujitti Suomen saamelaisten tietoa muiden maiden saamelaisten tilanteesta. Suomessa Saamen lippu sai virallisen liputuspäivän vuonna 2004.

Suohpanterror: 100 markkaa
Suohpanterror: 100 markkaa

Saamelaisten oikeuksien eteneminen Suomessa on esitetty kansainvälisenä menetystarinana, jolla Suomen edustajat ovat mielellään ylpeilleet maailmalla. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä näkemystä.

On varmasti totta, että akateemisten valistuneiden suomalaisten apu oli saamelaisten yhdistymisen alkuvaiheessa tarpeen. Suomen lapinkylät ovat perinteisesti toimineet hiukan ­alueesta riippuen toistensa kanssa yhteistyössä, mutta kielistä, kulttuureista ja elinkeinoista riippuen myös erillisinä yksikköinä. Sukuyhteisön merkitys luontaiselinkeinojen harjoittajille on ollut henkiinjäämisen edellytys. Yhteisen suvut ylittävän saamelaisen hengen nostatukseen Suomessa tarvittiin niin suomalaista kuin naapurimaiden saamelaisten tukea.

Yksi tärkeimmistä kimmokkeista saamelaisia yhdistävän politiikan synnylle oli voimakas ­assimilaatiopolitiikka Suomen valtion taholta. Varsinkin koululaitos riisti lapsilta kielen yrittäessään aut­taa saamelaisia saavuttamaan samat mahdollisuudet kuin muut kansalaiset. Saamelaisliike oli vastaus assimi­laatioon.

Kun saamelaisliike voimistui, voimistui joidenkin saamelaissukujen asema, mutta samalla myös pienentyi se alue, jolla saamelaiset saivat kutsua itseään alkuperäiskansaksi. Poronhoitoalue ulottuu Suomessa lähes Kuusamoon asti, mutta saamelaisten kotiseutualue rajattiin kulkemaan Kittilän pohjoispuolelle.

Myös ajatus siitä, kuka saamen ”sukuun” kuuluu, kaventui lyhyessä ajassa. Suomen puolella oli vuosina 1949–1951 laadittu ehdotus, jonka mukaan ”saamelaisena pidetään henkilöä, jonka vanhempien tai toisen heistä kotikieli on ollut saame ja joka itsekin puhuu tätä kieltä ainakin tyydyttävästi, ellei ole lapsi tai kuuro”. Pohjoismainen saamelaisneuvosto laajensi määritelmän toisessa konferenssissa vuonna 1956 koululaitoksen aiheuttaman rajun kieliassimilaation korjaamiseksi niin, että otettiin huomioon, jos yksikin isovanhemmista oli puhunut saamea.

Suomen saamelaisasioiden komitea muutti vuonna 1973 ”kotikieli”-määritelmän kuitenkin ”ensimmäisenä puhutuksi kieleksi”. Tämän taustalla oli Lapin sivistysseuran kiinnostus nimenomaan kieliin ja sen rajallisella alueella (ja kapasiteetilla) teetättämä tutkimus saamen kielien puhujista. Niin monikielisissä yhteisöissä kuin Suomen saamelaiset esimerkiksi Inarissa elivät, ei isoäidin ensimmäinen puhuttu kieli ollut lapsenlapsille enää tiedossa. Samaten saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella asuvat, itseään nykyäänkin lappalaisiksi kutsuvat henkilöt (joiden äidinkielet kuten keminsaame oli jo 1900-alussa kulttuurisen kolonisaation avulla kadotettu) jäivät täysin vaille ­huomiota.

Tämä saamelaisten määrän ”katoaminen” on ollut myös yksi oiva keino lisätä valtion valtaa saamelaisasioissa.

Suohpanterror: 100 vuotta sortoa.
Suohpanterror: 100 vuotta sortoa.

Suomi alkoi Pohjoismaisen neuvoston hengessä 1950-luvulla vaatia, että saamen kansojen pitää puhua vallalle yhdellä äänellä. Näin syntynyt saamelaisvaltuuskunta (myöhemmin saamelaiskäräjät) oli vastaus yhtenäisyyden vaatimuksiin. Suomen perustuslakiin kirjattiin saamelaisille kieli- ja kulttuuriautonomia, joka tarkoittaa itsemääräämisoikeutta näissä asioissa.

Kuten Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea on linjannut, luontaiselin­keinot ovat keskeinen osa kulttuuria. Saamelaiskäräjien taloudellinen resursointi on kuitenkin ollut alusta alkaen riittämätön korjatakseen tuhot, joita kulttuurinen kolonisaatio ja valtioiden rajojen pystyttäminen keskelle saamelaisten asutusalueita on aiheuttanut.

Saamelaisten oikeuksien kehitys Suomessa on saanut vaikutteita saamelaisten ”auttajien” ajattelusta. Siihen on liittynyt paljon hyvätahtoista huolta, joka on kuitenkin osoittautunut haitalliseksi saamelaisten oman politiikan kehittämiselle: Kun saamelaiset nähtiin luonnonlapsina, joilla ei ollut kummempaa suhdetta maahan ja veteen, voitiin perustella maiden siirtäminen valtion maiksi. Kun korostettiin aitoa kulttuuria ja haluttiin sitä säilyttää, vietiin mahdollisuus kulttuurin omavaltaiseen kehitykseen. Kun yritettiin pelastaa saamen kielet, jätettiin huomiotta ne syyt, joiden takia monet olivat kielensä menettäneet.

Tämä kaikki heijastuu tänään siihen, että saamelais­alueella ja sen ulkopuolella asuu ihmisiä, joiden mahdollisuus osallistua yhteisiin vaatimuksiin esimerkiksi maaoikeuksista, ovat rajatut. Se heijastuu myös siihen, että saamelaisten välillä tai saamelaisyhteisön sisällä on vakavia jännitteitä. Kaikki tämä taas mahdollistaa myös sen, että kun vuonna 2017 juhlimme satavuotiasta Suomea ja saamelaisten satavuotista poliittista järjestäytymistä, saamelaisen kulttuurin tärkeimmät kysymykset l­iittyen maa- ja vesioikeuksiin ovat edelleen ratkaisematta ja saamenkielten puhujien määrä on huolestuttavasti vähenemässä.

Kirjoittaja on dosentti, sosiaali- ja kulttuuriantropologian vt. yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Tämä artikkeli on julkaistu yhteistyössä AntroBlogin kanssa.

Suohpanterrorin kirjoitus Sata kolonialismin vuotta täällä.

Jaa tämä:

Suomi, asekauppias

Samalla, kun maamme hallitus jakelee aseidenvientilupia ennennäkemättömällä tahdilla kansalaiset marssivat kadulla Syyrian sotaa vastaan. Nämä liittyvät toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pari vuotta sitten teimme Jani Leinosen kanssa sotateollisuutta kommentoivan paidan Suomen Rauhanpuolustajille. Paidan estettisen ilmeen lainasimme rantalomakohteiden mauttomilta tuliaispaidoilta, joihin on painettu kaikki mahdolliset muotimerkit – vaihdoimme vain nuo vaatemerkkien logot valikoimaan kotimaisten tuttujen ja tuntemattomien asevalmistajien logoja.

Kauneus on tietysti katsojan silmässä, mutta mielestäni yhdistimme suomalaisen sotateollisuuden mahdollisimman rumaan graafiseen suunnitteluun. Samoilla heitimme myös ilmoille ajatuksen siitä, että mihin ihmisten mielestä on hienoa samaistua – leimaamme itsemme ilomielin vaatteita hirvittävissä olosuhteissa tuottaviin muotibrändeihin, mutta aseteollisuutta harvempi haluaa itseensä yhdistää (metsästysporukat tästä poikkeuksena).

Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/aseet-taiteeksi-ja-taide-aseeksi/] (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.
Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu ja taiteen keräilijänä tunnettu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.

Harmillisesti suomalainen asekauppa jatkuu ja on jopa lisääntynyt sekä kohdistunut entistä ongelmallisempiin maihin kuten SaferGloben selvityksistä selviää (muuten taas kansalaisjärjestö hoitaa sitä valvomistyötä, joka oikeastaan voisi olla valtion vastuulla).

Aseita myydään halukkaille ja ikkunasta on lentänyt ulos kaikki teeskentely siitä, että asiakkaaksi kelpuutettaisiin ainoastaan demokraattisia valtioita, joilla on ihmisoikeushommelit kuosissa. Nyt kauppaa käydään Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian kaltaisten maiden kanssa. Ei tämä sikäli uusi motkotuksen aihe ole, kirjoitin vuonna 2005 siitä, kuinka raskaan AMOS-kranaatinheitinjärjestelmän myyminen Yhdysvalloille saattoi hyvinkin rikkoa Suomen lakia. Jo tuolloin meillä oli selvä kielto siitä, että aseita ei voida myydä maalle, joka saattaa käyttää niitä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin – ja aseellisia hyökkäyksiähän Yhdysvallat on tehnyt vähän sinne sun tänne tuon jälkeenkin.

Ajatus siitä, että meidän Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian – tai Yhdysvaltoihin – kaupustelemat aseet eivät päätyisi vähintäänkin epäilyttäviin touhuihin on lähinnä naiivi. Enkä usko hetkeäkään Team Finlandin asekauppiaiden syyllistyvän naiiviuteen.

Myöskään ei kannata kuvitella, että konfliktit jatkuisivat ilman, että asekauppiaat niitä aseita sinne konfliktialueelle puskevat. Ainoastaan Rambolta ei lopu paukut kesken, muut tarvitsevat sen tasaisen logistiikkaketjun, jonka toisessa päässä on myös Suomi.

YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván
YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván

Kuluneen viikon aikana SaferGloben raportti on poikinut paljon keskustelua mediassa ja kommenttipalstoilla. Monet kommentoijat ovat oikeuttaneet kauppoja sillä, että jos ei me myydä, niin joku muu kyllä myy. Ja että siksi meidän kantsii ottaa ne rahat kuleksimasta. Siinä sitten ollaan kädet veressä ja pyhistellään täällä kotosalla että kuinka sivistyneitä ja rauhaa rakastavia olemmekaan.

No, kyllä me olemme osallisia niihin maailman konflikteihin, mikäli meidän aseita siellä käytetään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Perusporvarihallitus on ilmeisesti sitä mieltä, että se kauppa on, joka kannattaa ja seurauksista viis. Myydään sitten sitä kuolemaan ja ollaan tyytyväisiä, kun joku taajama saa töitä asetehtaasta. Ehkä siellä tehtaan ympärille rakennetussa taajamassa kuitenkin voisi valmistaa muutakin kuin kuolemaa Uzbekistanin kaltaisiin diktatuureihin, jonne ollaan nyt myymässä tarkkuuskiväärejä.

SaferGloben raportti ajoittui sopivasti likelle eilistä YK-päivää, jolloin marssittiin monilla paikkakunnilla pitkin maata. Perinteisten YK-päivän marssien teemana oli tänä vuonna Syyria. Häiriköiden puolesta Helsingin mielenosoitusta dokumentoi Teemu Silván.

Klovnit_web
Ne hyvät klovnit
hiljaisuus_kynttilät_01_web
Senaatintorilla järjestettiin minuutin hiljaisuus

senaatintori_kynttilä_web

Jaa tämä:

Sampsa, suomalainen terroristi

Teksti Häirikkö

Katutaiteilija Sampsa sai terrorististatuksen Egyptissä, vaikkei edes käynyt maassa.

Maaliskuun yhdeksäntenä Egyptin televisiossa Sampsaa, suomalaista taiteilijaa syytettiin Muslimiveljeskunnan terroristiksi. Sampsa ei ollut yksin syytettynä – hänen kokoon haalima kansainvälinen taiteilijaporukka leimattiin kokonaisuudessaan Muslimiveljeskunnan äänitorveksi. Muslimiveljeskunta on määritelty Egyptissä terroristijärjestöksi, ja sen jäseniksi syytettyjä on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä. Taiteilijoita kohtaan esitetyt syytökset eivät ole mitenkään kevyitä.

Syytösten takana ovat teokset, jotka kritisoivat Abdel Fattah el-Sisiä. El-Sisi pyrkii Egyptin presidentiksi – ja on ennakkosuosikki – toukokuun lopussa järjestettävissä vaaleissa. Teokset ovat osa #sisiwarcrimes-kampanjaa, jonka siemen kylvettiin Helsingissä viime kesänä, kun Sampsa tapasi egyptiläisen katutaiteilija Ganzeerin. Tuolloin Ganzeer asui Helsingissä HIAPin taiteilijaresidenssissä. Katutaiteilijat pohtivat, kuinka hyödyntää taidetta työkaluna – voiko sillä oikeasti auttaa vallankumousta tai yleensäkään saada aikaiseksi muutosta politiikassa ja yhteiskunnassa.

Yhteiseksi kohteeksi kritiikille löytyi kenraali el-Sisi, joka Sampsan mukaan muun muassa ”tapatti viime vuonna joukoittain ihmisiä Rabaa al-Adawiya -aukiolla ja on nyt kävelemässä suoraan presidentin kansliaan”.

Aukiolla poliisi käytti rynnäkössä rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan kyynelkaasua, kumi- ja tavallisia luoteja, puskutraktoreita sekä sotilasajoneuvoja. Pienimmät arviot kuolonuhreista ovat sadoissa, suurimmat tuhansissa.

Sampsa tuli tutuksi suuremmalle yleisölle Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitteen alullepanijana. Monet ovat toki sitä mieltä, että tekijänoikeuksista puhuminen on pahasta, mutta tekijänoikeuslain kritisoiminen ei kuitenkaan riitä terroristisyytösten saamiseen.

Sampsan ensimmäinen #sisiwarcrimes-teoksen hahmo on lainattu Youtubessa levinneestä videosta, jossa sotilaat ampuvat lähietäisyydeltä mielenosoittajan, jonka kädet ovat ilmassa ja joka näyttää sotilaille rauhanmerkkiä. Kuva: Anni Maarit.

Ganzeer on noussut maailman maineeseen maalaamalla ja liisteröimällä kotimaansa valtaapitäviä kritisoivia teoksiaan Kairon katukuvaan Arabikevään kuohunnan keskellä ja sen jälkeenkin. Arabikevään vallankumousaallon saavutettua Egyptin, aiemmin graafikkona työskennelleen Ganzeerin arvot menivät uusiksi:

”Vallankumouksen myötä maailmani muuttui mustavalkoiseksi: graafinen suunnittelu menetti merkityksensä. Haluan käyttää loppuelämäni tehden jotain, jolla on merkitystä”, Ganzeer kertoi Voimalle antamassaan haastattelussa viime kesänä.

Lue lisää Ganzeerin teoksesta Tankki täynnä toivoa -artikkelista.

Ganzeerin kohteena oli aluksi presidentti Mubarakin hallitus, sitten Mubarakin väistyttyä valtaan noussut Muslimiveljeskunta. Muslimiveljeskunnan tultua kammetuksi vallasta kohdisti Ganzeer kritiikkinsä seuraavaan vallankahvaan pyrkivään, kenraali el-Sisiin.

Vaikka hänen teokset olivat alusta alkaen kriittisiä valtaa pitäviä kohtaan ei Ganzeer, oikealta nimeltään Mohamed Fahmy, kokenut tarvetta salailla identiteettiään.

”Hallituksella taitaa olla käsissään suurempia ongelmia, ei heillä riitä energiaa katutaiteilijoiden jahtaamiseen. Taide on usein rauhanomaisin tapa protestoida”, Ganzeer rauhoitteli vielä vuosi sitten.

Nyt jokin on muuttunut.

Ganzeerin teoksesta Army Above All nähtiin versio myös Helsingissä järjestetyssä Back to (the) Square 1 –näyttelyssä. Kuva: Abdelrahman Zin Eldin.

Sampan ja Ganzeerin juonimiset johtivat kansainväliseen kampanjaan. Mukaan lähtivät nopeasti Molly Crabapple Yhdysvalloista, Levalet Ranskasta, El Seed Tunisiasta, Dot Dot Dot Norjasta sekä Captain Borderline Saksasta.

Osallistujien mukana tuli myös mediahuomiota. Taiteilijoita haastateltiin ja kampanjasta kirjoittivat muun muassa The Guardian, VICE ja Huffington Post.

Ja sen jälkeen räjähti.

The Guardianin artikkelin ilmestyttyä egyptiläisessä Al Raees Wel Nas (”Presidentti ja kansa”) -televisio-ohjelmassa toimittaja Osama Kamal uutisoi #sisiwarcrimes-kampanjan takana olevien taiteilijoiden, mukana myös Sampsa, olevan Muslimiveljeskunnan maksamia terroristeja. Ohjelma lähetettiin Al Kahera Wel Nas -televisiokanavalla, jonka omistaa mainos- ja mediamoguli Tarek Nour, joka keräsi massiivisen omaisuutensa Arabikevään hulinoissa syrjäytetyn presidentti Mubarakin hallinnon valtakaudella.

Tästä voivat arabiantaitoiset kuunnella syytteet.

Terrorististatuksesta voisi tietenkin olla ylpeä, mikäli kyseessä ei olisi oikeasti vaarallinen tilanne. Ulkomaalaiset taiteilijat ovat turvassa, mutta egyptiläinen Ganzeer katosi maan alle välittömästi.

Viikko televisioidun terrorismisyytöksen jälkeen Ganzeer kuitenkin julkaisi kotisivullaan vastineen syytöksille.

”Kaikki mitä Tarek Nourin kanavalla sanotaan on voimakkaasti Sisiä tukevaa. Sisi on virastaan näennäisesti eronnut puolustusministeri ja entinen armeijan tiedustelupalvelun varajohtaja, joka parhaillaan pyrkii presidentin virkaan. On ilmiselvää, että herra Sisi ei ole muuta kuin jatke Mubarakin hallinnolle”, Ganzeer kirjoittaa.

”Näin ollen ei ole ollenkaan yllättävää, että taiteilijat, jotka ovat osallistuneet Egyptin vallankumoukseen ja jotka ovat kriittisiä Sisiä kohtaa eivät nauti Osama Kamalin kaltaisten suosiosta.”

Tämä hallinnon epäsuosiossa oleminen ei Ganzeeria yllätä tai häiritse. Muslimiveljeskuntaan linkittäminen ja terroristiksi syyttäminen sen sijaan häiritsevät. Se syytös on hengenvaarallinen.

#sisiwarcrimesin lähtölaukaus kajahti New Yorkissa ja Pariisissa.

Samaan aikaan kuin Ganzeer lymyili maan alla, Sampsa pohti Helsingissä seuraavaa siirtoaan. On helppo tehdä radikaalia taidetta turvallisessa ympäristössä. Miten syytöksiin tulisi reagoida, mikäli samalla saattaa aiheuttaa lisää harmeja kaverille, joka on piilottelee viranomaisia?

Pitäisikö Sampsan pyrkiä oikeusteitse vaatimaan toimittaja Osama Kamalia ja televisiokanavan omistavaa Tarek Nouria joko esittämään todisteita väitteilleen tai sitten esittämään julkinen pahoittelu perättömistä syytteistä? Auttaisiko tämä Ganzeeria vai altistaisiko entistä suuremmalle vaaralle ja olisiko niillä pahoitteluilla mitään arvoa, mikäli Ganzeer niiden siivittämänä katoaisi jonnekin vankityrmän pohjalle?

Norjalaisen Dot Dot Dotin #sisiwarcrimes-teos.

Ganzeerin on tarkoitus palata Helsinkiin ensi kesänä. Nyt jää nähtäväksi, pääseekö hän Helsinkiin tai yleensäkään poistumaan Egyptistä.

Kiinnostuksella voimme myös seurata, mitä HIAP – Helsinki International Artist Programme tekee edesauttaakseen residenssitaiteilijansa sanan- ja liikkumisen vapautta. Kiinnostavaa on myös, mitä kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen tekee, jotta Suomeen kutsuttu taiteilija myös pääsee perille.

Jaa tämä: